LUUKKU 10:Angmarin Noitakuningattaren tarina (PG-13, MS)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Haltsu
Holy Writer
Viestit: 846
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:43 pm
Paikkakunta: Angmar

LUUKKU 10:Angmarin Noitakuningattaren tarina (PG-13, MS)

Viesti Kirjoittaja Haltsu » Ke Kesä 16, 2004 10:16 pm

Title: Angmarin Noitakuningattaren tarina
Author: Haltsu
Rating: PG-13 varmaankin
Pairing: You'll see
Genre: Romance, angst, draama
Warnings: Eipä juuri... Pikkusen väkivaltaa saattaa olla. Ja viittauksia het-sex. Hahmon/-jen kuolema. AU. Mary Sue.
Disclaimer: Tolkienin hahmot, paitsi päähenkilö on omani.
Summary: Mitä, jos Noitakuninkaalla olisikin ollut kuningatar? Tämä on hänen tarinansa.

A/N: Joskus pimeänä talviyönä tuli ajatus, että jos Noitakunkulla tosiaan olisikin ollut puoliso... Kirjoitin sitten hänen tarinansa. Tuntien ja tuntien taustatyön tuloksena on tämä kertomus. Yritin saada vuosiluvut ja kaikki muut jutut täsmäämään kirjan kanssa.

Feedback: Pliiiiiiiiiiiiiiiis!
Beta: Saatana, kiitos!

*******

Minäkin olin joskus aivan tavallinen ihminen, kuolevainen. Synnyin vuonna 1665 Kolmatta Aikaa tavalliseen arnorilaiseen perheeseen. Äitini ja isäni olivat jo melko vanhoja, joten jäin perheeni nuorimmaiseksi. Minulla oli neljä vanhempaa sisarusta: kaksi siskoa ja kaksi veljeä, jotka kaikki olivat minut reilusti vanhempia, joten en viihtynyt pahemmin heidän seurassaan. Asuimme pohjoisessa Arnorissa, Fornostissa. Talomme oli vaatimaton, elimme omilla viljelmillämme ja elämä oli mukavaa.

Nuoruusvuoteni olivat rauhallisia ja sain kulkea vapaasti pitkin valtakuntaa. Usein minut saattoi huomata tuulisilla mäillä ja varjoisissa metsissä. Rakastin tuulta ja sadetta, ukkosmyrsky sai minut villiintymään. Mikään ei ollut sen ihanampaa, kuin seistä ohuessa puuvillamekossa korkealla mäellä sateen piiskatessa ihoani ja tuulen sotkiessa pitkät, punaiset hiukseni. Oli harvinaista, että minunlaiseni tulisielu rakasti sadetta ja ukkosen julmaa pauhua.

Päästyäni toisen kymmenen ikävuoden puolenvälin yli alkoivat levottomuudet pohjoisessa. Angmarista alkoi nousta pahuus ja mustia pilviä. Vuosisatojen ajan suuri pahuus oli johtanut sen iljettäviä örkkijoukkoja siellä ja tuo paha tunnettiin Noitakuninkaan nimellä. Angmarin valta alkoi taas nousta, oli vuosi 1974 ja elimme ainaisen pelon alla. Vanhempani kuolivat tuona aikana ja epätoivo ja suru valtasivat meidän mielemme yhä vankemmin.

Kuninkaamme yritti taistella pahuutta vastaan, mutta joutui pakenemaan kääpiöiden kaivantoihin. Myöhemmin sain tietää, että hän sai surmansa myrskyn kaataessa hänen laivansa. Tuotakin myrskyä minä olin palvonut kohotetuin käsin Pohjanylänköjen korkeimmalla huipulla sateen jäätäessä minut lähes kuoliaaksi. Tuo myrsky sinetöi niin kuningas Arveduinin kuin minunkin kohtaloni.

*~*~*

Taivas oli musta kuin yö olisi laskeutunut päivän ylle, kun kiipesin Pohjanylängön viimeiselle harjanteelle ensimmäisten sadepisaroiden iskiessä vasten kasvojani. Tuuli suhisi korvissani ja kuulin kaukaisen ukkosen pauhun, se läheni hurjaa vauhtia pohjoisesta päin.

Pian koko helvetinkattila oli yläpuolellani ja jääkylmä vesi paiskautui taivaalta mielettömällä raivolla, jollaista en ollut koskaan ennen kokenut. Hetkessä jäinen ryöppy oli kastellut vihreän mekkoni läpimäräksi. Ensimmäiset salamat halkoivat taivasta valaisten koko Ardan eteeni. Ukkosen ääni oli voimakkaampi kuin mikään koskaan kuulemani ääni, se pakotti minut painamaan kädet korvilleni ja huutamaan tuskasta. Myrskyn yliluonnollinen kauneus sai minut itkemään. Itkin kuin en olisi koskaan sitä ennen itkenyt. Raivosin myrskyn voimalla ja huusin niin kovaa kuin ikinä pystyin, tahdoin voittaa myrskyn.

Paljaat jalkani alkoivat jo sinertää ja sormeni eivät enää taipuneet, huulistani oli tunto pois. Putosin polvilleni ja olin hyvää vauhtia vaipumassa horrokseen, kun vesiverhon takaa ilmestyi tumma hahmo. Yritin siristellä silmiäni, mutta vesipisarat ripsissä sumensivat näkökenttäni. Hahmo lähestyi minua nopeasti ja pian näin sen vähän selvemmin. Se oli mustaan kaapuun pukeutunut, hyvin pitkä ihminen, en erottanut kasvoja. Omituinen tunne valtasi minut ja tajuntani sumeni näköni mukana. Tunsin enää vain sen, kuinka minut nostettiin ylös maasta vahvoin käsin. Sitten kaikki pimeni.

Herätessäni oli pimeää. Vain häilyviä aavevaloja ulottui näköpiiriini, mutta en tiennyt, olivatko ne totta vai harhaa. Vaatteeni ja hiukseni olivat kuivat, mutta oloni oli omituinen. Polviani särki, muistin kaatuneeni uupumuksesta. Laskin käteni jalkoihini ja koetin polviani: iho oli karhea ja arka.

Aloin tarkkailla ympäristöäni. Makasin kyljelläni patjalla. Se ei ollut erityisen pehmeä eikä kovin tasainenkaan, tuntui siltä, että se oli täytetty kuolleella heinällä ja oksilla. Haparoin ympärilleni ja tunsin olevani sängyllä: paksut puukehykset ympäröivät minua. Kakistelin kurkkuani ja yskäisyni kaikui jonkin aikaa, joten tila, jossa olin, oli melkoisen laaja. Saatoin olla ehkä jonkinlaisessa salissa tai luolassa. Ilma oli kuivaa ja tunkkaista, paksua ja raskasta hengittää. En uskaltanut lähteä pimeässä liikkeelle, joten yritin ottaa mahdollisimman mukavan asennon ja annoin itseni vaipua takaisin uneen.

Näin unta suuresta, mustasta hahmosta suuren, mustan hevosen selässä. Musta viitta peitti vartalon, käsissä oli rautaiset käsineet ja kasvoilla musta naamio. Hevonen oli julmimman näköinen eläin, jonka olin koskaan nähnyt. Sen hengitys huurusi ja silmät kiiluivat punaisina kuin helvetin lieskat. Hahmo ratsasti kotikaupunkini läpi, poispäin kuninkaan talosta. Se ratsasti Pohjanylängön yli Ninuialia kohti.

Evendimin Kukkuloilta saapui sitä vastaan hurja joukko, Lännen Armeija, joka oli tullut sitä vastustamaan tuhotakseen sen lopullisesti. Mustan Ratsastajan johtamat pimeyden örkkijoukot ottivat yhteen Lännen Armeijan kanssa, mutta kokivat tappion ja joutuivat perääntymään kohti Fornostia, kotiani. Musta Ratsastaja pakeni Angmariin, mutta vihollisen joukot saavuttivat sen ja heidän johtajansa kävi taistoon Ratsastajaa vastaan. Vihollisen päällikön hevonen ei kestänyt Mustan Ratsastajan kauheutta, vaan karkasi hurjaan laukkaan vieden sen isännän mennessään. Julma nauru kohosi Ratsastajasta ja tuohon kammottavaan ääneen minä heräsin sydän jyskyttäen.

*~*~*

Nousin istumaan epämukavalla vuoteellani. Oli hämärää, ei enää pimeää. Näin jonkin verran ympärilleni: olin todellakin suuressa salissa. Seinä varjosti sängyn päätyä ja toista reunaa, olin siis nurkassa. Jossain salin toisella laidalla paloi jokunen kynttilä. Ne tuntuivat olevan todella kaukana, kymmenien, jopa satojen metrien päässä. Kynttilöiden luona liikehti jokin. Kuulin omituista kirskuvaa ääntä ja askelia. Hetken kuluttua askelten kaikuvan pehmeä ääni lähestyi minua. Suuri, tumma hahmo käveli minua kohti peittäen osan kynttilöiden tuomasta valosta taakseen.

Hahmo seisahtui jonkin matkan päähän minusta, vain muutama metri oli välissämme. Kuulin sen hengityksen kirskuvan rohinan, yliluonnollisin kuulemani ääni. Hahmo ei puhunut, mutta tiesin, että se luki ajatuksiani, se myös puhui mieleeni. Jostain syystä en osannut pelätä. Olennon ääni mieleni sisällä oli pehmeä ja rauhoittava. Se puhui perheestäni, joka oli pelastunut taistelun keskeltä, se puhui kuninkaastani, joka oli kaatunut. Kotini oli tuhoutunut ja kaupunkini autioitunut. Iloitsin ja surin yhtäaikaisesti. Se kertoi dúnedainin paosta ja tuhosta, lännen Gondorin hyökkäyksestä ja voitosta.

Koko ajan puhuessaan hahmo oli hivuttautunut lähemmäs minua. Huomaamattani se oli pysähtynyt aivan sänkyni viereen, se kohosi ylleni pitempänä kuin yksikään ihminen. Nyt haalea pelonsiemen hiipi sydämeeni ja arastelin hahmon läheisyyttä. Se liikahti taas ja istuutui vuoteelle, aivan kosketusetäisyyden päähän. En uskaltanut liikkua, hädin tuskin muistin hengittää. Se kurotti paksuun nahkaan verhotun kätensä minua kohti ja sydämeni oli pysähtyä. Se otti hiuksistani kiinni ja piteli niitä kädessään, hyväillen hiljalleen niiden pehmeyttä se kertoi minulle nimensä ja minä purskahdin itkuun.

Mitä hän halusi minusta? Hautasin kasvoni käsiini ja itkin, itkin viimeisen kerran, mutta kyyneleet ehtyivät pian. Olin itkenyt itkuni loppuun myrskyssä. Hän kiersi kätensä selkäni taakse ja veti minut syleilyynsä, ei lohduttaakseen, vaan kertoakseen minulle lisää. Hän oli valinnut minut, sateessa ja ukkosessa viihtyvän villikon, myrskyn lapsen, morsiamekseen. Saisin ikuisen elämän kuolemassa, saisin oman valtakunnan ja alamaisia. Enää minun tarvitsi vain suostua hänen pyyntöönsä. Ja minä suostuin. Niin minusta oli tuleva Angmarin ensimmäinen Kuningatar.

Noitakuningas nosti minut vuoteelta ja astuin haparoivin jaloin karkealle kivilattialle. Muutama varovainen askel, ja pystyin taas kävelemään. Kävelin kuin transsissa hänen johdattaessa minut salin läpi kynttilöiden valaisemalle alueelle, jossa sijaitsi korkea, kivinen valtaistuin. Kuningas istui valtaistuimelleen, jonka molemmilla puolilla paloivat suuret kynttilät kylmällä liekillä. Äänettömästi hän kehotti minua polvistumaan eteensä. Minä tein työtä käskettyä ja painuin kipeiden polvieni varaan hänen jalkojensa juureen.

Äkkiä Noitakuningas piteli käsissään rautaista kruunua ja aistin hänen ajattelevan minulle vierasta kieltä. Se oli jonkinlainen loitsu tai rukous. Saatuaan sen valmiiksi hän painoin kruunun hiuksilleni. Tunsin sen armottoman painon, siitä lähti samanlainen yliluonnollinen väreily kuin antajastaankin. Hän kehotti kuningatartaan nousemaan ja minä nousin. Kuninkaani nousi ja veti minut syleilyynsä, ja samalla hetkellä menetin tajuntani.

*~*~*

Pimeyden vallitsemassa horroksessa kuninkaani puhui minulle. Hän istui vuoteellani ja kertoi historiansa.

Hänkin oli kerran ollut kuolevainen, ihmisten suuri kuningas Toisen Ajan toisella vuosituhannella. Hänen oikea nimensä oli ollut Murazor, mutta se oli unohtunut, kun hänelle annettiin yksi yhdeksästä Mahtisormuksesta, mikä oli ollut hänen tuhonsa. Kaikki yhdeksän sormuksen haltijaa vaipuivat varjoihin ja heistä tuli Sauronin palvelijoita, Sormusaaveita, kuolemattomia epäkuolleita. He palvelivat Sauronin pahaa voimaa ja taistelivat hänen rinnallaan yli tuhat vuotta, kunnes Ihmisten ja Haltioiden Viimeinen Liitto tuhosi Sauronin ja hänen palvelijansa vaipuivat pimentoon. Mutta ennustuksen mukaan yksikään elävä mies ei voisi vahingoittaa Noitakuningasta.

Kolmannen Ajan alusta lähes puolitoistatuhatta vuotta he olivat pimennossa, kunnes pahuus alkoi taas vallata alaa. Noihin aikoihin nazgûlin kuningas siirtyi Angmariin, Pohjoisille vuorille odottamaan. Sata vuotta myöhemmin, vuonna 1409, hän marssi Arnoriin suuren örkki- ja ihmisjoukkonsa kanssa tarkoituksenaan tuhota dúnedain lopullisesti. Hänen yrityksensä onnistui: suurin osa dúnedainista hävitettiin, heidän kuninkaansa Arveleg sai surmansa ja Amon Sûlin torni tuhottiin.

Tuli pitkä hiljaisuus aina näihin päiviin saakka ja vihdoin Angmarin hallitsija pystyi taas hyökkäämään Arthedainiin, tällä kertaa huonoin seurauksin, ja Angmar kukistettiin. Nyt Hän oli vetäytynyt syvälle Jättijängille salaiseen piilopaikkaansa tuoden minut mukanaan.

Kuninkaani koskettaessa kättäni pimeyteni syveni ja todellisuus muuttui. Hän kehotti minua olemaan pelkäämättä, enää olisi viimeinen koitos ja olisin täydellisesti Hänen kuningattarensa, ikuisesti. Hänen oli otettava elollinen sieluni pois.

Saatoin tuntea vihdoinkin hänen todellisen olemuksensa. Ei enää paksuja nahkakäsineitä, mustaa kaapua tai naamiota, vaan se kaikki, mikä oli noiden suojissa – muilta piilossa – se kaikki todellinen, todellinen pahuus. Hänellä ei ollut elollista ruumista ja silti hän saattoi koskettaa minua. Tunsin väreilyn koko vartalollani. Tunsin, kuinka hän riisui vanhan pukuni ja kosketti vartaloani. Me molemmat olimme nyt suojattomia, ilman naamioita ja valheita.

Kuninkaani painautui minuun kiinni ja kuolematon elämäni alkoi. Hän täytti minut niin fyysisesti kuin henkisestikin, yhdyimme mielessä ja ruumiissa, ajatuksemme olivat yhtä ja Hän paljasti minulle suuria salaisuuksia rakastellessamme. Sillä hetkellä, kun kaikki oli ohi, minä muutuin, vaivuin todellisen varjon alle ja minusta tuli Noitakuningatar, täydellisesti. Olin kuolematon, mutta sain pitää kuolevaisen ulkonäköni.

Heräsin horroksesta Kuninkaani viereltä. Tunsin oloni paremmaksi kuin koskaan. Näin alkoi taipaleeni Epätoivon Johtajan puolisona.

*~*~*

Muutamat vuodet asuimme salaisessa piilopaikassamme, kunnes tuli aika siirtyä eteenpäin, Mordoriin, Sauronin valvonnan alaisuuteen. Olin ehkä hieman yllättynyt, kun sain huomata muiden Sormusaaveiden liittyneen joukkoomme. Kuninkaani oli heidän kaikkien ylin johtaja ja herra ja häntä kunnioitettiin ja toteltiin. 20 vuotta asuimme Mordorissa ja varjot pitenivät Keski-Maassa nopeasti.

Kun koitti vuosi 2000 Kolmatta aikaa, me jätimme Mordorin selkämme taakse ja marssimme Cirith Ungolin solaa pitkin Minas Ithiliin. Piiritys kesti toista vuotta, kunnes kaupunki vihdoin antautui. Ihmiset lähtivät pois Minas Ithilistä ja kaupungin nimi muutettiin Minas Morguliksi. Kaupunki vaipui mukanamme synkkyyteen ja varjoihin, ja kaikki pelkäsivät sitä. Kukaan ei tehnyt elettäkään vallatakseen kaupunkimme ja uhmatakseen Morgulin Herraa ja sen Nimetöntä Kuningatarta. Oikeastaan kovin harva tiesi minun olemassaolostani, sillä ne harvat, jotka olivat tiedon saaneet, eivät sitä kovin halukkaasti muille jakaneet. Olin kuitenkin saanut jo melkoiset voimat näiden muutaman kymmenen vuoden aikana ja vahvistuin entisestäni saadessani valtakunnan hallittavakseni.

Kuninkaani kantoi vieläkin vanhaa kaunaa Angmarin tuhosta ja sen tuomasta nöyryytyksestä. Hänen vihansa kohteena oli Gondorin Päällikkö Eärnur, joka oli Pohjanylängön taistelussa johtanut Gondorin joukkoja. Nyt vuonna 2043 Eärnur otti vastaan Gondorin kuninkaan kruunun ja siitäkös Minas Morgulin kuningas raivostui. Hän lähetti Eärnurille kaksintaisteluhaasteen pilkaten tätä vanhan taistelun pelkuruudesta, olihan Kuninkaani ajanut tämän pakosalle kesken kamppailun. Gondorin käskynhaltija sai kuitenkin tyynnytettyä kuninkaansa eikä tämä vastannut haasteeseen. Minas Anorin paikalle nousi mahtava kaupunkilinnoitus Minas Tirith, jonka tarkoituksena oli vahtia meidän kaupunkimme tapahtumia.

Seitsemän vuotta myöhemmin Kuninkaani toisti haasteensa ja tällä kertaa Eärnur tarttui syöttiin, hän ei kestänyt sitä, että häntä kutsuttiin vanhukseksi. Hän kokosi pienen ratsujoukon ja lähti kohti Minas Morgulia. Voi, jospa hän olisi tiennyt petoksen julmuuden...

*~*~*

Kokosin mustan kaapuni helmat ja juoksin kaupunkimme porteille tulipunaiset hiukset hulmuten kuin suuri soihtu perässäni. Vaikka aikaa oli kulunut "kuolemastani" jo lähes sata vuotta, olin edelleen 18-kesäisen näköinen nuori tyttö. Kuolemattomuuteni ja ainaisessa pimeydessä asuminen olivat kalventaneet ihoni ja vihreät silmäni hehkuivat aavemaisesti. Suurin ylpeydenaiheeni oli hiukseni. Ne sädehtivät kiharaisena liekkimerenä ja ulottuivat reilusti vyötäröni alapuolelle. Vain harvoin, sotaretkillä ollessamme, sidoin hiukseni yhdeksi suureksi palmikoksi, muutoin annoin niiden liehua vapaana.

Nyt seisoin Morgulin porteilla Kuninkaani vierellä odottamassa Gondorin kuningasta saapuvaksi. Olin innoissani, rakkaani suunnitelma oli täydellinen.

Eärnurin ratsastaessa porteille suuret ovet avautuivat hänen tieltään ja hänen ratsujoukkonsa päästettiin kaupunkiin. Tervehdimme toisiamme arvokkaasti. Eärnur laskeutui ratsailta ja veti miekkansa esiin, hän ei nähtävästi halunnut haaskata enää arvokasta aikaansa – tilit oli saatava selviksi. Mustan viittansa kätköistä Morgulin Herra paljasti kuolettavan miekkansa ja kohotti sen eteensä valmiina taisteluun. Samalla hetkellä joukko örkkejä hyökkäsi Gondorin kuninkaan joukkojen kimppuun ja löi jokaisen miehen ja ratsun maahan, myös Eärnurin ratsu sai kokea kohtalonsa. Eärnur oli nyt yksin vain miekka aseenaan. Veri oli paennut hänen kasvoiltaan ja miekkaa pitelevä käsi valahti voimattomaksi. Hän tiesi loppunsa koittaneen. Kaksi jättimäistä vartijaörkkiä tarttui häntä käsivarsista ja ne veivät kuninkaan mukanaan kaupungin vankityrmiin. Seurasin kuninkaani kanssa heitä alas syvimpiin kellareihin ja pitkälle maan alle.

Alhaalla ilma oli paksua ja hengittäminen työlästä, varsinkin eläväiselle, me emme tuosta seikasta niinkään välittäneet. Maan alla oli kylmää ja kosteaa, vesipisarat tipahtelivat katosta ja takertuivat meihin kuin iljettävät hämähäkinseitit. Örkkien sytyttämät soihdut valaisivat askeliamme maan syvimpään onkaloon, jossa kukaan ei ollut käynyt vuosisatoihin.

Vihdoin saavutimme suuren, rautaisen oven, jonka avaamiseen tarvittiin useamman örkin voimat. Ovi aukeni natisten ja kirskuen ja ummehtunut kuolemanlöyhkä iski vasten kasvojamme. Näkymä, joka oven takaa paljastui, sai Gondorin kuninkaan voimaan pahoin ja vapauttamaan vatsansa sisällön nähtävillemme. Kuninkaani ontto nauru kaikui pitkin mutkikkaita käytäviä vielä pitkään Eärnurin pyörtymisen jälkeenkin. Minä hymyilin tyytyväisenä ja astuin suuresta ovesta sisään.

Huone, johon päädyimme, oli pienen näköinen, mutta todellisuudessa se oli suurempi. Jättimäiset kidutuslaitteistot veivät runsaasti tilaa ja niitä oli monia. Yhtä seinää koristivat vankityrmät homeisine luurankoineen. Örkit kantoivat tajuntansa menettäneen Eärnurin kivipaadelle makaamaan ja sitoivat tämän kädet ja jalat paksuin nahkahihnoin kiinni kiveen. Kävelin varmoin askelin hänen luokseen ja pyysin vartijalta veistä. Hitaasti liu'utin terää Gondorin kuninkaan vaatteiden lävitse leikellen ne pieniksi palasiksi, kunnes tämä makasi alasti rikkinäisessä vaatekasassa. Katosta tipahteli hiljalleen jäätäviä vesipisaroita hänen vartalolleen.

Kului pitkä tovi ennen kuin Eärnur palasi tajuihinsa. Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun hän huomasi, ettei kyennyt liikkumaan. Hetken hän yritti pyristellä vapauteen, mutta huomasi pian vastarinnan turhaksi. Silloin Morgulin Herra astui esiin miekkansa kanssa, ja Eärnurin tuskanhuudon kuulleet eivät koskaan unohtaneet sitä. Miekan polttavanmyrkyllinen terä teki rumaa jälkeä ja niin Ihmisten kuningas oli poissa. Hänen kuolemansa oli pitkä ja tuskainen ja vain muutama silmäpari oli sitä todistamassa eikä siitä puhuttu jälkeenpäin enää koskaan.

*~*~*

Eärnurin tuhon jälkeen Kuninkaani sai hetkellisen rauhan. Sauron oli piiloutunut Synkmetsään, Dol Gulduriin ja kokosi voimiaan siellä, joten saimme asua Minas Morgulissa pitkään rauhassa minkään häiritsemättä. Vuonna 2063, 13 vuotta Eärnurin kuoleman jälkeen alkoi Valpas Rauha ja meidän elämämme rauhoittui unohduksiin asti sinä aikana.

Lähes 900 vuotta asuimme kaikkien unohtamana Morgulissa, kunnes vuonna 2951 Sauron käski kolmen nazgûlin lähteä Dol Guldurin valtaukseen mukaan. Hän ei ollut unohtanut palvelijoitaan.


*~*~*


Vihdoin tuli se päivä, jolloin kaikki muuttui. Sauron ilmoitti Suurimman Sormuksen löytymisestä vuoden 3018 syksyllä ja komensi palvelijansa noutamaan sitä takaisin. Kaikki Yhdeksän jättivät Minas Morgulin heti, kun käsky kävi. Varjon lailla minä seurasin heidän perässään. Matka kohti Kontua alkoi.

Monta päivää me ratsastimme suurilla mustilla ratsuilla, minä hieman jäljessä muista. Syyskuun 18. ylitimme Rautkymin Kahlaamot, olimme matkan puolessa välissä. Viisi päivää myöhemmin saavuimme Hobittilaan. Vaikka seurasin Yhdeksää Ratsastajaa mielestäni suojassa, he tiesivät minun olevan heidän perässään. Kuninkaani puhui mieleeni taas pitkästä aikaa, aivan kuten silloin ennen syntymistäni pimeyteen. Hän kertoi minulle koko ajan heidän liikkeistään ja Sormuksen olinpaikasta, sen Kantajasta ja matkasta.

Sormuksen Kantaja oli lähtenyt Hobittilasta jo ennen meidän saapumistamme ja oli jo matkalla Briihin. Siispä mekin suuntasimme matkamme kohti Briitä. Omituinen olo valtasi minut. Olimme aivan lähellä Fornostia, entistä kotiani ja Pohjan Ylänköä, jossa kohtaloni sinetöitiin tuhoisassa myrskyssä. Kuitenkaan ei olisi aikaa käydä "kotona", enkä oikeastaan tiennyt, olisinko halunnut kohdata kaikkea enää uudestaan. Olihan siitä jo reilusti yli 1000 vuotta, kun minut riistettiin Pimeyden puolisoksi.

Briissä kohtasi jälleen epäonni ja Sormuksen Viejä pääsi juuri täpärästi käsistämme. Hänen seuraansa oli liittynyt samooja, joka opasti tätä Rivendelliin. Meidän olisi saatava heidät kiinni ennen kuin he pääsisivät perille. Kuninkaani arveli heidän pysähtyvän Amon Sûlin tuhotulle vartiotornille lepäämään. Arvaus osui oikeaan.

Liityin Kuninkaani luvalla Ratsastajien joukkoon ja lähdimme kohti Viimapäätä. Saavutimme heidät yöllä, savun haju paljasti heidän olinpaikkansa. Lähestyimme entistä Vartiotornia varovaisesti ja vasta ollessamme sen juurella he huomasivat meidät.

Neljä pientä, lapsenomaista puolituista eikä jälkeäkään samoojasta. Onni tuntui kääntävän vihdoin kasvonsa meidän puoleemme. Puolituiset yrittivät kovasti vastarintaa, mutta Kuninkaani esiin astuminen seisautti veret heidän jäsenissään ja he kalpenivat lakanan valkeiksi.

Sormus kutsui palvelijaansa, omistajaansa. Sen Kantaja ei voinut pysäyttää kutsua ja antoi sen vietellä itsensä. Silloin Kuninkaani pääsi iskemään häntä Myrkyllisellä Terällään. Tuon tehtyään ja pois kääntyessään ilmestyi kuin tyhjästä samooja, joka kävi hurjaan taistoon meitä vastaan. Hän riehui ja raivosi miekan ja soihdun kanssa ajaen meidät pakosalle.

Jonkin aikaa kokosimme voimiamme Viimavaarojen katveessa ennen kuin lähdimme taas takaa-ajoon. Nyt Sormuksen Viejällä oli ollut onni matkassaan, vaalea haltia oli tullut hänen avukseen ja vei häntä hurjaa vauhtia kohti Rivendelliä. Me lähdimme heidän peräänsä, emmekä välittäneet muusta Seurueesta.

Läpi Peikkokorven me jahtasimme heitä, mutta haltiahevosen vauhti oli jopa meillekin ylivoimainen. Viimein Brunein Kahlaamolla saavutimme heidät. Kuninkaani uskaltautui ensimmäisenä veteen ja kaksi muuta Ratsastajaa seurasi heti perässä. Me muut jäimme rantatörmälle, minä muista hieman kauemmaksi metsän pimentoon. Äkkiä joki alkoi kuohuta ja hurja aalto pyyhkäisi Herrani ja kahden muun ylitse. Kuulin vain oman huutoni ja näin omituisia valonvälähdyksiä muiden kuuden syöksyessä veteen ja aaltojen mukana pois. Kannustin hevoseni nopeasti takaisin syvälle metsään, takaisin Viimapäälle ja jatkoin matkaani pysähtymättä, kunnes näin Fornostin takana häämöttävän Pohjanylängön.

*~*~*

Kotikaupunkini oli raunioitunut jo aikapäivää sitten. Jatkoin suoraan kaupungin läpi pysähtymättä ja painuin aivan Pohjanylängölle asti. Hyppäsin satulasta ja jatkoin matkaani juosten. Juoksin aina ylimmälle huipulle saakka, juuri sinne, mistä rakastajani oli minut löytänyt ja vienyt mukanaan pois myrskystä. Heitin paksun, mustan kaapuni maahan ja lyyhistyin sen päälle makaamaan. Tunsin ensimmäisten vesipisaroiden osuvan alastomaan vartalooni, vaivuin varjon maille ja menetin tajuntani.

Syvyyksistä hän puhui mieleeni. Hänen ja muiden kuolemattomat sielut harhailivat takaisin kohti Mordoria ottamaan taas fyysistä olomuotoa. Hän sanoi, että minulla ei olisi syytä huoleen ja hän tulisi luokseni pian. Sitten mieleni sammui ja pimeys valtasi minut kokonaan.

Sade ja myrsky piiskasivat kuolematonta vartaloani, pimeyden läpi tunsin kylmyyden ja yksinäisyyden. Jonkin ajan kuluttua yksinäisyyteen sekoittui jotakin uutta, jokin lähestyi minua. Tunsin Hänen läsnäolonsa, vaikka en voinutkaan reagoida siihen mitenkään. Sateen kosteuteen sekoittui kyyneleitä voimattomuudestani ja avuttomuudestani. Hän nosti velton ruumiini mukaansa ja kiisimme ajan halki takaisin kotiin, Minas Morguliin.

Vihdoin heräsin pimeydestä uuteen pimeyteen, valottomuuteen. Kuninkaani makasi vierelläni ja piteli alastonta vartaloani tiukasti otteessaan. Olin nukkunut unia näkemättä ja mieleni oli kirkas. Kaipasin Hänen läheisyyttään ja annoin hänen ottaa minut omakseen jälleen kerran. Hänen olemuksensa täytti minut äärimmilleen ja rakastelumme oli pitkää ja täydellisesti tyydyttävää. Uupumuksesta toivuttuani hän kertoi Yhdeksän matkasta Brunein Kahlaamolta kotiin. Hän kertoi myös jotakin tulevaisuudesta, mutta en halunnut kuulla siitä mitään.

*~*~*

Pian vaihtui vuosi ja muutamat ensimmäiset kuukaudet saimme elää rauhassa, joskin ainaisessa hälytysvalmiudessa. Sotaan oli lähdettävä heti, kun käsky annettaisi. Örkkijoukot jahtasivat Sormuksen Saattuetta. Kuulimme uutisia Lórienin suunnalta helmikuussa, saattue oli hajonnut siinä välillä. Rautapiha tuhottiin ja tarunomaiset olennot, entit, olivat ottaneet sen haltuunsa.

Helmin Syvänteessä alkoi taistelu ja silloin Kuninkaalleni tuli käsky lähteä. Viidentenä maaliskuuta He ylittivät Dol Baranin luona leirin. Minä seurasin heidän kulkuaan nopealla hevosella maasta käsin, sillä en voinut kulkea heidän mukanaan heidän uusien ratsujensa vuoksi. Siivekkään pedot lensivät myrskytuulen nopeudella ja niiden ääni oli kamalin koskaan kuultu ääni.

Jouduin palaamaan Mordoriin ennen yhdeksättä päivää, sillä sain erikoistehtävän. Minun oli johdettava örkkijoukot Osgiliathiin ja sitä tietä Minas Tirithiin asti. Suuri sota oli käsillä.

Osgiliathin valtaus oli helppo ja saimme sen haltuumme suuremmitta tappioitta. Ihmiset yrittivät vallata Osgiliathin takaisin itselleen, mutta joka ikinen heistä kuoli nuolisateessa. Voittomme oli selvä ja kolmantenatoista päivänä aloitimme marssin Pelennorin kentän yli.

Sota oli alkanut ja olimme keskellä taistelua. Seuraavan päivän aikana piiritimme Minas Tirithin. Yön aikana tunsin Kuninkaani läheisyyden. Hän oli tulossa! Aamulla Yhdeksän lensivät luoksemme ja mustunut sydämeni oli pakahtua onnesta. Hetken vietimme kahdestaan Kuninkaani kanssa ennen kuin hän lähti tekemään tehtäväänsä kaupungin tuhoamiseksi. Kaupungin portit tuhottiin helposti ja Ihmisten päällikkö ja viimeinen käskynhaltija surmasi itsensä huomatessaan tulleensa voitetuksi.

Auringon noustessa onnemme kääntyi jälleen. Rohirrim saapui Gondorin avuksi. Se oli käänne, jota emme osanneet odottaa. Pelennorin taistelu alkoi. Seurasin sivummalta enkä osallistunut itse taisteluun. Vahtasin tarkasti Kuninkaani liikkeitä mieleni avulla ja Hän kertoi minulle koko ajan tapahtumien kulkua.

Théoden Thengelin poika, Rohanin kuningas oli kohdannut loppunsa ja Kuninkaani oli hänen luonaan saattamassa häntä viimeiselle matkalleen. Mutta jokin esti häntä. Joku asettui heidän väliinsä. Tunsin epäröintiä ja pelkoa Herrani mielessä, en koskaan ollut kokenut moista. Minua itseänikin alkoi pelottaa ja lähdin Hänen suuntaansa. Minun oli löydettävä Hänet.

Näin tutun, pitkän, tumman hahmon ja sen edessä lyhyemmän. Kaksintaistelu. Rohanilainen sotilas seisoi Herrani ja Rohanin kuninkaan välissä. Soturin käsi roikkui hervottomana, murtuneena hänen sivullaan. Äkkiä Kuninkaani horjahti ja Myrkyllinen Miekka putosi hänen otteestaan. Silmäni laajenivat, kun tunsin kipeän piston jalassani. Putosin itsekin polvilleni, vaikka tiesin olevani vahingoittumaton. Koin rakkaani kivun itsessäni. Hän pyysi apuani. Silmät sumeina katsoin, kun rohanilainen pudotti kypäränsä ja pitkät, vaaleat hiukset tulvivat hänen sivuilleen. Nainen! Ei, ei, tämä ei voinut olla totta. Yksikään elävä mies ei voisi häntä vahingoittaa… Tämä oli nainen!

Vaaleatukkainen kohotti miekkansa ja löi sen Kuninkaani kasvoihin. Tuskan ja kivun aalto lävisti sisimpäni ja huusin niin kovaa kuin pystyin. Rakkaimpani katosi tuhkana tuulen mukaan ja Hänen kruununsa putosi maahan ontosti kolahtaen. Järkyttyneenä nousin maasta ja juoksin eteenpäin. Se ei voinut olla totta! Vaaleatukkainen nuori nainen makasi maassa kuolleen oloisena ja lapsen kokoinen hahmo vähän matkan päässä.

Nostin kruunun käteeni. Se poltti minua, mutta en välittänyt. Käännyin pois. En tahtonut kohdata totuutta. Nostin Kuninkaani miekan maasta ja raivoissani löin sen maassa makaavan naisen rinnasta sisään. Henki pakeni hänen huuliltaan ja lähdin pois tuon huokauksen saattelemana.

Nousin ratsaille ja pakenin taistelusta. Kuninkaani oli poissa, kuollut lopullisesti. Olin yksin. Lähes 10 päivää ratsastin pohjoiseen, kunnes saavuin tuhottuun Angmariin.

25. päivä maaliskuuta kolmannen ajan vuonna 3019 menetin viimeisenkin yhteyden kahdeksaan jäljellä olevaan. Sormus oli tuhottu, Sauron oli tuhottu. Olin lopullisesti yksin.

Vetäydyin pimeään maan alle uuteen valtakuntaani joidenkin örkkien kanssa ja istuessani valtaistuimelle, jolta Kuninkaani oli kerran hallinnut painoin päähäni rautaisen kruunun ja aloitin johtajuuteni kuolemattomana, Angmarin Noitakuningattarena.
Viimeksi muokannut Haltsu, Ti Elo 22, 2006 11:47 am. Yhteensä muokattu 2 kertaa.
Homo hevimetallicus perverticus trollicus

Vuoden 2004 Loftis-hengetär
Vuosien 2005, 2006, 2007, 2008 ja 2009 Tukipilari

Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie » To Kesä 17, 2004 12:25 am

Kaunista kerrassaan. Pidän siitä että kirjoitit ficcisi minä-muodossa, se antaa henkilökohtaisemman kuvan kaikista tapahtumista. Ja muutenkin se tapa, millä kuvailit päähenkilön tunteita, on todella eloisa. Ja kivasti muuten kerroit Eärnurista – siinä on mun mielestäni ollut aina hölmö mies. :D

Ja minä kun olen pikkuasioihin huomionkiinnittäjä; ihan sellanen kirjoitusvirhe mikä osui silmään; Arvedui taipuu Arveduin, ei Arveduinin. Mutta niitähän lipsahtaa aina.
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.

Surku
Örkki
Viestit: 44
Liittynyt: To Kesä 17, 2004 4:58 am

Viesti Kirjoittaja Surku » To Kesä 17, 2004 7:32 pm

Tästä pidin kovasti. Angmarin Noitakuningas on parina viime vuonna alkanut olla yllättävän lähellä sydäntäni ja on enemmän kuin mukavaa lukea hänestä kirjoitettuja oikeasti hyviä ficcejä.

Minä-kertoja sopii tarinaan erinomaisesti. Toimii tässä ehkä paremmin kuin mikään muu kerrontamuoto.

Tarkemmat historialliset yksityiskohdat ovat aina pieni tervetullut lisä tarinoihin, sillä ne osoittavat perehtymistä ja mielenkiintoa, mikä on ainakin minun mielestäni tärkeää. (:

Jo varsin pitkään on ollut suurena haaveenani kirjoittaa Angmarin Noitakuningas / x -slashia. Kaikki häntä koskevat tarinat ovat omiaan inspiroimaan, joten tästäkin oli apua. Vielä minä joskus tuon tarinan kirjoitan. ;) Kun vain keksisi sopivan parin hänelle.
// Surku aka Laura

Elävä (varoitus)esimerkki siitä, millaiseksi ihminen voi kasvaa, jos hänen kuusivuotiaana kokemansa ensirakkauden kohde on Legolas.

Vieras

Viesti Kirjoittaja Vieras » La Kesä 19, 2004 2:09 pm

Minulla oli neljä vanhempaa sisarusta: kaksi siskoa ja kaksi veljeä, jotka kaikki olivat minut reilusti vanhempia
typo
Paljaat jalkani alkoivat jo sinertää ja sormeni eivät enää taipuneet, huulistani oli tunto pois.
jotenkin outo
Kuulimme uutisia Lórienin suunnalta helmikuussa, saattue oli hajonnut siinä välillä
outoa jälleen, ei sovi tekstin tyyliin
Siivekkään pedot lensivät myrskytuulen nopeudella ja niiden ääni oli kamalin koskaan kuultu ääni.
typo ja turhaa toistoa.
Vahtasin tarkasti Kuninkaani liikkeitä mieleni avulla ja Hän kertoi minulle koko ajan tapahtumien kulkua.
murresana
Vaaleatukkainen nuori nainen makasi maassa kuolleen oloisena ja lapsen kokoinen hahmo vähän matkan päässä.
aivan kuin lause jäisi kesken.. töksis.

Noille boldatuille voisi tehdä jotain.

Ja sitten..
Kuten huomaat, luin tämän kuten eilen lupasin. x)
Mitä pidemmälle tätä luki, sitä paremmaksi tämä kävi.
Itse kirjoitan myös minä-muodossa, joten mikään ei tässä siinä suhteessa häirinnyt.
Kieli on sujuvaa, ja tämän lukee todella nopeasti. On inhottavaa jos joutuu kesken hyvän ficin miettimään jonkun lauseen tarkoitusta.
Tunnelmaltaan tarina pysyy koossa. Ficci tosin hyppää eteenpäin aina valtavia ajanjaksoja, mutta hei, sama vika rahikaisella.. xD
Paritus on hyvä. Noitakuninkaalle kaunis kuningatar. Ihkua. x) Hyi, minä en käytä tuota sanaa enää ikinä.. xDD
Mistäs minun piti vielä mainita?
Ai juu, taustojen tutkiminen. En nyt ala niitä tässä tarkistelemaan, mutta uskon että olet tehnyt hyvää työtä. Itse olen myös himo faktojen etsijä. Tiesitkö että BHDtä kirjoittaessani otin selvää miten helikopteria lennetään. xD Teoriassa osaisin siis lentää sellaisella.. *nauraa*

Mutta nyt minun on pakko mennä syömään. Maha huutaa ruokaa.. xD
Vielä näin lopuksi, pidin tästä ficistä oikeasti ja on hyvä että luin sen.


ps.
Surku, slashaa Noitakuningas Sauronille. xD Mutta aikaan kun Sauron oli muutakin kuin silmä. xDDD

Surku
Örkki
Viestit: 44
Liittynyt: To Kesä 17, 2004 4:58 am

Viesti Kirjoittaja Surku » Su Kesä 20, 2004 9:15 pm

Varsin mielenkiintoinen idea, Jordan. :D Toisaalta kuinka mielenkiintoinen siitä tulisikaan, jos Sauron olisikin vain pelkkä silmä? ;) Ää, meni mauttomaksi.

Itse asiassa harkitsin moista paritusta itsekin, mutta se olisi ollut jotenkin liian ilmeistä. Kaipaan jotain yllättävämpää. ;)
// Surku aka Laura

Elävä (varoitus)esimerkki siitä, millaiseksi ihminen voi kasvaa, jos hänen kuusivuotiaana kokemansa ensirakkauden kohde on Legolas.

Piratesse
Vitam Piratae Aligo
Viestit: 781
Liittynyt: Su Marras 06, 2005 11:26 pm
Paikkakunta: Shin-Ra HQ

Viesti Kirjoittaja Piratesse » Pe Maalis 24, 2006 12:16 pm

Voi räyh, minä kirjoitin tähän piitkän kommentin eilen ja juuri kun olin lähettämässä sitä, niin eiköhän loftis kaatunut. mur mur.

Yritän nyt sitten palautella mieleen, että mitä olinkaan sanomassa. Aiheen valinta oli aika hulppea ja nyt nolottaa, etten ole osannut ollenkaan ajatella asiaa tuolta kannalta. Jotenkin ei ole vain tullut mieleen, että sormusaaveillakin saattaisi olla vielä persoonaa ja jonkinlaisia tunteita jäljellä. En ole ennen tätä tullut ajatelleeksi, että noitakuninkaalla tosiaan olisi voinut olla vaimo ja rakastaja.

Pidin kirjoitustyylistäsi tässä. Minä-muoto ei ole minua koskaan haitannut ja tähän se sopi minusta loistavasti. Alkupuolella tuli oikein kunnon hrrr-fiiliksekset kun tytöltä vietiin kuolevainen elämä ja sielu. Se oli kammottavaa ja samalla todella kiehtovasti kuvattu. Rakastin kerta kaikkiaan noita kuvauksiasi ja varsinkin alkupuoli ennen sormuksen löytymistä kolahti minuun eniten. :)

Voi, tällaista lisää! :)
Vuoden tulokas 2006/ Vuoden Originaalikirjoittaja 2007/2008

Avatar
Haltsu
Holy Writer
Viestit: 846
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:43 pm
Paikkakunta: Angmar

Viesti Kirjoittaja Haltsu » Pe Maalis 24, 2006 12:28 pm

Oioi, ihania kommentteja. Kiitos paljon. Tämä kuitenkin on yksi itselleni rakkaimpia ficcejä, joten on kiva saada näin positiivista palautetta. :) <3
Homo hevimetallicus perverticus trollicus

Vuoden 2004 Loftis-hengetär
Vuosien 2005, 2006, 2007, 2008 ja 2009 Tukipilari

Avatar
athelas
Puolituinen
Viestit: 338
Liittynyt: Ma Joulu 19, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: synkmetsä
Viesti:

Viesti Kirjoittaja athelas » Pe Maalis 24, 2006 1:49 pm

Todella ihana..*sanaton*
"Neledh corvath an edhilerain no i venel
Odog an naughírath ne rynd gonui hain
Neder an hírath fírib, barad na ´urth
Mîn an mornhir ne had dûr în
Ned i dalath e-Vordor
Ennas i ngwath dorthar"

Shadow
Örkki
Viestit: 30
Liittynyt: Ti Syys 12, 2006 4:23 pm
Paikkakunta: Synkmetsä

Viesti Kirjoittaja Shadow » To Loka 05, 2006 8:35 pm

Ihanaa, kun joku kirjoittaa "pimeän puolen" näkökantilta. Olet perehtynyt kirjaan hyvin, ja kirjoituksiasi on aina ilo lukea, myös nyt.
Noitakuningatar-idea oli loistava, ja kuvailtu hyvin. Teksti ei ollut yhtään tökkivää, päinvastoin! Tämä todella on parhaimpia kirjoituksia koskaan!

Olisitpa kirjoittanut tämän vain aiemmin, Tolkien olisi varmasti pitänyt tästä :D

Kiitos!

Noradriel
Yksinäinen susi
Viestit: 1134
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 8:53 am
Paikkakunta: Lothlórien

Viesti Kirjoittaja Noradriel » To Elo 16, 2007 12:57 pm

Hui.... Tämä olikin aika erikoinen ficci. (älä ymmärrä väärin, hyvällä tavalla!)

En muista ikinä lukeneeni mitään tälläisen kaltaista fcciä. Ihan mielenkiintoinen ja aika synkkä, mutta silti tosi kiehtova. Mutta silti romanttinen.

En ole saanut itseäni kommentoimaan, kun en osaa sanoa mitään sellaista jota ei olisi jo sanottu. Minua muuten mietitytti täm' ficci pitkään jälkeenpäin. (Luin joskus keväällä) Ja nyt luin uudelleen ja sain jopa kommentin. Tämä oli vain.... jotain.

....

Osaan antaa järkevää palautetta. Anteeksi? ^^'
Let me forget all of the hate, all of the sadness.

Pervoin -05
HP- ficcaaja -06
Aragorn 2009

Avatar
Silidir
Valarin Lähettiläs
Viestit: 840
Liittynyt: Ti Heinä 11, 2006 1:06 pm
Paikkakunta: Irmon ja Námon syleilyssä

Viesti Kirjoittaja Silidir » To Elo 16, 2007 10:14 pm

No voihan Manwën pallit sentään!!!

Tämmöinen helmi ja ... no nyt kyllä nolottaa. En olisi tullut lukeneeksi jos en olisi ottanut moderoitavaksi tätä.

Mutta siis. Kertakaikkisen hienoa. Minä rakastin tuota kerronta tapaa ja sitä että katsoit asiaa pahisten kannalta ja sitten ne ei tuntuneetkaan pahiksilta enää. Ja minä aloin melkee inhota Eowyniä...
En kyllä itkenyt missään vaiheessa, mutta aikalailla sanattomaksi tämä jätti. Paljon tunteita ja sujuvaa kerrontaa... Mitä muuta ihminen voisi ficiltä toivoa?

*palvoo maata sen jalkojen alla*
\o/Huumorificcaaja '08\o/ Slasheristi '09 & '10 @~~ <3<3<3 Elrond&Admin 2014 <3<3<3
-Our rooms. One hour. Bring the honey. I really liked that. And *please* hang up
your tunic.

Silvertiggy
Puolituinen
Viestit: 250
Liittynyt: La Maalis 04, 2006 6:25 pm
Paikkakunta: Edoras

Viesti Kirjoittaja Silvertiggy » To Marras 15, 2007 8:03 pm

Hauska lukea välillä jotain hieman erilaista romancea. Tosi hienoa, että olit jaksanut tehdä noin valtavasti taustatyötä tätä varten. :) Itselläni se tuppaa jäämään vähän vähemmälle tai sitten heitän ideani kokonaan menemään. Lukeminen oli helppoa, mikään lause ei jäänyt kaivelemaan negatiivisessa mielessä eikä virheitä näkynyt.

Omaperäinen aihe tosiaan. Kannatti lukea ;)
Blast off
It's party time
And where the fuck are you?
Where the fuck are you?
Why don't presidents fight the war?
Why do they always send the poor?



Ava made by me.

Avatar
Ilieth
Örkki
Viestit: 20
Liittynyt: Ma Maalis 24, 2008 4:39 pm
Paikkakunta: Semmonen kauhian pieni.. käpykylä

Viesti Kirjoittaja Ilieth » La Huhti 12, 2008 3:35 pm

Aivan ihanan tunteellisesti kuvattu, saatoin melkein nähdä tapahtumat silmieni edessä! Noitakuningas tuntui oikein rakastettavalta ja täytyy myöntää että tekstin perusteella voisin rakastuakin.. :D Nyyh, kyllä itketti, kun Eowyn meni ja tappoi kunkun... Mutta jos tälle annettaisiin numero, se olisi ilman muuta 10+!!! :P Kiitos!
Shall we go... I cant wait...

Allegro
Örkki
Viestit: 69
Liittynyt: Ti Huhti 29, 2008 8:56 pm
Paikkakunta: Hankasalmi
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Allegro » Pe Touko 02, 2008 11:11 pm

Hmm. Nyt pitää miettiä mitä sanon, enkä kuitenkaan silti osaa sanoa mitään järkevää, mutta... yritän.

Pidin tästä ihan älyttömästi. Omaperäinen aihe + erittäin kaunis toteutus = nam. Koska olen kai otenkin herkkä tai sitten olen vain herkällä tuulella, aloin itkeä jo ennen kuin mitään surullista tapahtuikaan.

Jo tuo ensimmäinen lause on minusta sellainen kiinnostusta herättävä, niin kuin pitääkin.
Kuvasit hienosti päähenkilön luonnetta, hän on kiinnostava. Ja tuo sateen ja ukkosmyrskyn tunnelma jotenkin pysyi koko ficin ajan, kiehtovaa.

Kysymyksiä heräsi. Miksi päähenkilö oikeastaan suostui Noitakuninkaan vaimoksi? Oliko hän jo ikään kuin "paha" (ei jotenkin vaikuttanut siltä) vai. Tuntui kuitenkin, että tuossa unessa päähenkilö pelkäsi Ratsastajaa. Pelostako hän sitten suostui? Kiinnostavaa.

Rakastan kuitenkin tätä kerrontaa. Se on jotenkin eleetöntä, ja se osaltaan luo tähän sitä tunnelmaa. Tyylikästä. Hienoa. Ihailen.

Jos minun pitäisi löytää jotain kritiikin aihetta - mikä on vaikeaa - tässä on joitain sellaisia kohtia, joissa lauseet tuntuvat vähän töksähtelevän, tuntuu että piste tulee liian nopeasti. Tuolla lopussa, ehkä viidessä viimeisessä kappaleessa olin huomaavinani sellaista. Toisaalta sekin voi kuulua tähän tyyliin, en tiedä.

Mutta tämä on hieno, kiitos.
Tänään tein taas tempun
Vedin kissaa hännästä
Ja se kissa ei pitänyt siitä
Sen huomasin äänestä

Avatar
Livia
Örkki
Viestit: 6
Liittynyt: To Touko 07, 2009 11:03 pm
Paikkakunta: Lithiel

Re: Angmarin Noitakuningattaren tarina (PG-13, MS)

Viesti Kirjoittaja Livia » La Touko 16, 2009 2:33 pm

Hui, tämä oli hieno! tykkäsin tästä kamalasti, koskaan ei ole kirjoitettu tältä kannalta! todellakin jotkin murresanasi ja muut kieliopilliset virheet pistivät silmään, mutta ei se tarinan kulkua ja kaunista kerrontaa haitannut, tosin Eowyn ei kuollut Tarussa. :D
Vitun Riivaja!

Vastaa Viestiin