Erään haltian tarina [PG-13, MS]

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Lauremírë
Örkki
Viestit: 40
Liittynyt: La Marras 06, 2004 6:33 pm
Paikkakunta: Viimeinen koto

Erään haltian tarina [PG-13, MS]

Viesti Kirjoittaja Lauremírë »

Title: Erään haltian tarina
Author: Lauremírë
Genre: Mary Sue, WIP, Adventure, Romance, Fanon, hieman Angst (ja sata muuta; joka tapauksessa draamaa on luvassa)
Rating: PG-13 (väkivaltaa ja ahdistavaa tunnelmaa, rakkautta, sisarusten välistä seksuaalisuutta, epätoivoa)
Pairing/s: Oma hahmoni Elwen + Legolas/Aragorn/Elwenin veli (mikään näistä ei kuitenkaan vie pientä suukottelua, silmäpeliä ja tappoyrityksiä (xD) pidemmälle käytännössä, vaikka rakkautta ja kateutta onkin ilmassa)
Warnings: Väkivaltaa ja ahdistavaa tunnelmaa. Sukurutsausta sen lievimmässä olomuodossa ja paljon omia hahmojani, jotka olen ujuttanut Elwën ja Olwën veljen Elmon sukupuuhun. Kärsikää. (Kuitenkin ensimmäiset kappaleet ovat paljon lievempiä ja niissä esiintyy korkeintaan ahdistusta.)
Disclaimer: Tolkienin hahmot ovat Tolkienin hahmoja ja olen yrittänyt säilyttää heidät mahdollisimman samanlaisina tarinassani (hahmoja mm. Thranduil, Legolas, Arwen, Elrond, Galadriel, Aragorn). Omat hahmoni ovat my own ones, tottakai.
Summary: Vihermetsässä varttuneen haltianeidon tarina hänen syntymästään Kolmannen Ajan alusta eteenpäin. Hän seikkailee metsissä, ylhäinen haltiaprinssi rakastuu häneen, hänen huoneensa kokee karvaita menetyksiä ja hän päätyy aikojen kuluessa niin Lothlórieniin, Rivendelliin kuin Minas Tirithiinkin.
A/N: Tämän piti olla vain lyhyt kokeilu, ensimmäinen tekemäni ficci jossa on myös omia hahmojani mukana. Mutta tästä tulee pitkä. Olen työstänyt tätä aina silloin tällöin pari vuotta, en tosin itse tarinaa kaiken aikaa, mutta sukupuuta, hahmoja, sukupuun muiden henkilöiden tarinoita jne. Tämä on iso, tai tästä ainakin tulee iso. Lukekaa ihmeessä ja kertokaa mielipiteenne. Jatkan tarinaa vähitellen kaiken aikaa, nyt valmiina on ikävä kyllä vasta murto-osa. Laittelen kappaleita tänne aina silloin tällöin, sillä ei kukaan voi jaksaa lukea kaikkea jo kirjoitettua kerralla. o.o


Erään haltian tarina

Tarina, joka tässä kerrotaan, on ollut täällä vain pieni legenda, niitä useimmiten paikkaansa pitämättömiä taruja, joita hiljaisuudessa supistaan näinä aikoina, kun pahuus taas nousee idässä, kaukana Mordorin maassa. Elämme vaaran aikoja, mutta myös suuria aikoja. Toivottomuus hiipii nurkissamme ja harva kertomus taikka uutinen on kaunis tahi iloinen. Mutta tämä tarina, jonka kirjoitan nyt muistiin, on kaunis, ei suinkaan iloinen, mutta kaunis. Surullinen se on, mutta ehkä eri tavalla kuin ne kertomukset, mitä tästä ajasta yleensä kerrotaan. Sillä maailman pahuus ei vielä ole väistynyt, päinvastoin, se nousee kaiken aikaa, ja harvoin me näemme pahuuden läpitunkemattoman verhon takaa sitä kauneutta, mikä nyt on niin harvassa. Tämä taru kertoo haltianeidosta. Hän joutui uhrautumaan suuren kohtalon edessä, mutta vastalahjaksi hän sai Niennalta ja Elberethiltä katkeran ja kalliin lahjan, pyyteettömän kyvyn rakastaa.
Viimeksi muokannut Lauremírë, Su Tammi 23, 2005 12:12 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Lauremírë
Örkki
Viestit: 40
Liittynyt: La Marras 06, 2004 6:33 pm
Paikkakunta: Viimeinen koto

Viesti Kirjoittaja Lauremírë »

1.

Ruusupensas kevään kukoistuksessaan oli täynnä kukkia. Sen lehdet olivat tummanvihreät, miltei mustat, ohuet ja pitkulaiset. Hyvin epätavalliset ruusuille. Itse kukat olivat tumman verenpunaiset, suuret, joskaan eivät tavallista isokokoisemmat. Jostain läheltä kuului hiljaista laulua, lempeästi ja kauniisti laulettua, kuin häivähdyksenä onnen ajoista ennen pimeyttä. Yhä saattoi halla öisin kuurata ruusujen terälehdet, jalavien silmut ja ruohon. Valkoiset kukat kukkivat niityillä hohtaen valoa ja silloin oli kuin olisi kulkenut Lórienin maassa mellyrnin alla. Tämä oli Oropherin, Vihermetsän edesmenneen kuninkaan, vanhan asumuksen maita. Ruusupensaan takana, kivisellä penkillä, minne vaaleilla kivillä katettu polku johti puikkelehtien varvikossa sananjalkojen ja kanervien lomassa, istui nainen. Tummaa tummemmat olivat hänen hiuksensa, kiiltävät ja suorat. Hän oli keskikokoinen ja hänen yllään oli läpikuultava, udunsininen, hieman harsomainen asu. Hänen ihonsa oli vaalea ja nenänsä ihmeen suora. Huulet olivat tummat kuin ruusujen terälehdet hänen ympärillään ja silmät mustat, ja juuri hän lauloi. Hän oli salohaltioita, täällä Vihermetsän saloissa asuvia, lähtenyt Ensimmäisen Ajan lopulla Ossiriandista ja pelastunut Beleriandin tuhosta. Nimeltänsä hän oli Volindë Khelekmeril. Sylissään hän piti lasta, muutaman kuukauden ikäistä. Lapsi haukotteli leveästi juuri heränneenä ja sulki silmänsä jälleen.

Kuului pehmeiden saappaiden tömähtelyä. Ruusupensaan takaa astui varovasti esiin mies. Hänen ulkonäkönsä erosi suuresti naisen ulkonäöstä. Keltaiset, miltei kultaiset olivat hänen hiuksensa ja sidottu puoliksi kiinni taakse. Silmät olivat haalean vihreät ja lempeät, eivät pistävät. Hän oli sopusuhtainen, ei tavallista haltiaa komeampi tai kauniimpi, ehkä hieman enemmän ihmismäinen kuin haltiat yleensä, sillä pitkät erämaassa vietetyt vuodet ja suuri suru olivat karaisseet häntä. Hänellä ei ollut päällä soturin normaalia asua, olihan vasta aamu, vaan silkkinen, polvien yläpuolelle yltävä, pitkähihainen ja vaalea vaate. Ihme kyllä, hän oli Volindën mies, ja huhuttiin, että hän rakasti häntä jopa enemmän kuin kuningas Thranduil vastikään kuollutta vaimoaan. Hänen nimensä tiesivät kaikki haltiat läntisellä puolella Vihermetsää: hän oli suuri soturi, taistellut Vihan Sodassa valarin ja suurten, Meren takaa tulleiden calaquendin rinnalla yhtenä harvoista sindoista ja tehnyt Toisella Ajalla mahtavia tekoja, joista hänen maineensa enimmäkseen oli peräisin. Hän oli Thacarion, suuri eräkävijä ja miekkailija, jonka uroteoista kuiskittiin tuohon aikaan laajalti.

Thacarion otti varovaisesti tyttärensä vaimonsa sylistä omaansa. Volindë nousi seisomaan hänen viereensä ja katsoi silmät ummessa makaavaa lastaan. Silloin lapsi avasi silmänsä, ja ne olivat syvänvihreät, eivät kirkkaat eivätkä himmeät, mutta syvää syvemmät, uniset ja tunteikkaat.

”Volindë, laululintuni, kultaseni, ihmeen olet sinä maailmaan saattanut”, henkäisi Thacarion. Hän ei ollut päässyt Vihermetsän pohjoislaidalta ennen kuin viime yönä kotiin hiisijahdista, ja oli viipynyt puoli vuotta.

”Ihmeellisen kaunis totisesti on tyttäremme. Isänsä silmät hän on perinyt, tunteikkaat ja suruisat. Mutta sinun on annettava hänelle nimi, mieheni Thacarion, sillä äidinnimen hän saa vasta vuosien päästä”, sanoi Volindë katsoen rakkautta täynnä mieheensä, odottaen. Kauan kesti hiljaisuus ennen kun Thacarion vastasi:
”En ole arvoinen nimeämään Valarin siunaamaa lasta. Mutta isännimi hänellä täytyy olla, olkoon hän siis Telfalath, Viimeinen Ranta, sillä Valinorista hän minua muistuttaa.”

”Olkoon niin, eikä osuvampaa nimeä hänelle lapsena voisi antaa. Mutta pelkään, että kauneus ei ole Valarin lahja, vaan se lahja jokin muu, joka tulee esiin vasta hänen aikuistuttuaan”, sanoi Volindë epäilystä äänessään.
Lauremírë
Örkki
Viestit: 40
Liittynyt: La Marras 06, 2004 6:33 pm
Paikkakunta: Viimeinen koto

Viesti Kirjoittaja Lauremírë »

Tässä luvussa on yksi moka: tein Legolasista vaaleahiuksisen. No, mitäpä sitä tähän hätään muuttelemaan. :roll:

2.

Vuodet vierivät, eikä onnen ajoista ole paljoa kerrottavaa. Telfalath vietti aikaa vanhempien veljiensä Calionin ja Lomionin kanssa, ja usein heidän mukanaan oli myös Legolas, Thranduilin perijä, joka oli Calionin ikäinen. He olivat ajautuneet yhteen lähinnä siitä syystä, että Thacarionin suku asui lähellä Thranduilin asumusta, sillä näiden kahden suvun, tai huoneen, välillä vallitsi syvä ystävyys. Lapset kiertelivät metsissä, menemättä enempää kuin muutaman tunnin matkan päähän kodeistaan. He luottivat Legolasin ja Calionin erätaitoihin, mikä oli uhkarohkeaa, sillä keskenkasvuisilla, juuri ja juuri kymmenen vuotta maan päällä olleilla lapsilla, haltioita tahi ei, ei ole voinut olla merkittävää suuntavaistoa. Heitä vahti, minkä kiireiltään ehti Volindë, ja joskus heitä vahti myös muuan tarinantekijä, tuntematon suuressa historiassa.

Liian nopeasti olivat ne usein kultaisiksi kutsutut lapsuuden vuodet ohitse. Nuo neljä toisilleen läheisiksi käynyttä ystävää varttuivat aikuisuuden kynnykselle 50. vuoden paikkeille. He eivät enää kaivanneet hoitajaa ja saattoivat viipyä usein viikkojakin metsässä. Silti he kulkivat yhä yhdessä. Retkillä yleensä Legolas johti heitä, joskus Calion rinnallaan, mutta kun he vaelsivat öisin johdatti Lomion heitä eteenpäin, sillä hän näki hyvin pimeässä, paremmin kuin muut, ja myös sumussa yksin hän tiesi tien. Telfalath seurasi veljiään ja Legolasia juosten, tanssien ja nauraen, hypellen joskus heidän edessään, joskus takanaan, ja illan tullen, mikäli heillä ei ollut kiire, pysähtyivät he jonkin puron notkoon tai korkealle kalliolle lepäämään ja muut katsoivat Telfalathin tanssia. Hän oli lahjakas tanssija ja rakasti sitä. Hän tanssi mieluiten öisin, hunajainen tukka välkehtien kuun valossa, vihreät, yhäkin syvää syvemmät silmät säkenöiden tai painuen kiinni, valkoinen puku hohtaen pimeydessä. Hänestä oli totisesti tullut kaunis, vaalea, lempeä ja samalla hieman etäisen kaunis, ja kuiskittiin, että Thacarionin ammoiset sanat ”Valarin siunaama” pitivät paikkaansa, olivat ne totta eli eivät.

Joskus yhtyi Legolas mukaan Telfalathin iloon, mutta hän ei tanssinut vaan lauloi vanhoja lauluja Ensimmäiseltä Ajalta. Ja kun hän lauloi, tanssi Telfalath kauniimmin kuin yksikään haltia Kolmannen Ajan vuosina. Legolaskin oli vaalea ja hänen silmänsä olivat kauniit, siniset, valloittavan vakavat. Hän oli komea ja kaunis jopa haltiaksi ja sai katseet kääntymään puoleensa missä kulkikin. Hän oli melko hiljainen (ja puhekin oli joskus vain laulun sanojen siteerausta), mutta kun hän puhui, kuuntelivat kaikki. Hän oli mahtava jousimies, yksi Vihermetsän parhaista.

Calion oli kuin isänsä, vaalea, lempeä ja rotevampi kuin haltiat yleensä. Hän oli vallaton ja ahavoitunut ja yhtyi usein Telfalathin juoksuun ja nauruun heidän matkoillaan. Hän rakasti tuulta ja niittyjä ja valoa ja nautti syvästi sisarensa tanssista ja ilosta, ja häntä hän rakasti ja suojeli ylitse kaiken muun Keski-Maassa. Hänen miekkailutaitonsa olivat miltei yhtä suuret kuin isänsä Thacarionin, joka häntä opetti vielä pitkälle aikuisuuteen.

Calionin ja Telfalathin veli Lomion, keskimmäisin sisaruksista, oli Volindën näköinen ja erosi suuresti muista. Hän oli vaaleaihoinen ja tumma. Hän ei laulanut, paitsi harvoin otettuaan liikaa Thranduilin kuulua haltiaviiniä, jota hän, Calion ja Legolas usein toivat mukanaan. Silloin hänen äänensä oli kaunis, joskaan ei yhtä kaunis kuin Legolasin. Hän oli hyvä miekkailija ja erinomainen jousiampuja, mutta ei milloinkaan yltänyt niin korkealle suorituksissaan kuin Calion tai Legolas. Kuitenkaan hän ei ollut kateellinen, ei ennen kuin paljon myöhemmin, kun kateus langetettiin hänen ylleen. Häntä Volindë rakasti eniten lapsistaan.


Hiidet kävivät yhä röyhkeämmiksi ja uskaltautuivat syvälle metsään. Thacarion lähti jälleen taisteluun ajaakseen niitä pois monen muun miehen kanssa, ja viipyi poissa monta vuotta, käyden vain harvoin kotona. Hän kävi hieman etäisemmäksi lapsilleen, paitsi Calionille, jota Uskolliseksi sanotaan.

Telfalathilla oli yhäkin vain isännimi, vaikka yleensä lapsille annetaan äidinnimi ennen aikuisuuteen ehtimistä. Mutta kun Telfalath oli noin sadanviidenkymmenen, ja yhä naimaton (niin epätavallista kun se olikin), kutsui Volindë hänet luokseen yöllä. He kulkivat kauan tähtien valossa ja olivat vaiti. Volindë katseli tyttärensä askeleiden keveyttä, hänen kauniita kasvojaan ja ylvästä ryhtiään. Viimein hän puhui:
”Mikä on sinulle tärkeintä maailmassa?” Hiljaisuus levisi onttona heidän ympärilleen.

”Niitä on monen monta”, Telfalath lopulta aloitti epäröiden. ”Ystäväni ja perheeni ovat tärkeitä, mutta niinhän ne ovat kaikille, joita verensiteet tahi tunteet yhdistävät. Tanssi on tärkeää, mutta tarpeen tullen voisin ilman sitä elää. Laulun lahjaa minulle ei ole suotu, vaikka sinä olet laulaja, ja vaikka isoäitini Sereganna oli suuri laulussa.” Hän vaikeni pitkäksi aikaa ja kuiskasi sitten verkkaan: ”Tähdet.”

”Mitä tähdistä?” Volindë kysyi hiljaa.

”Ne ovat tärkeimmät. Niiden tuike, se valo ja toivo jonka ne suovat, rauhan tunne ja pimeys niiden ympärillä. Ne eivät ole vain tähtiä, vaan jotain suurempaa, Elberethin lahja. Vaikka en osaa laulaa, häntä mielessäni ylistän ja korotan sieluni äänen lauluun hänen kunniakseen. Hänen tähtiensä alla minä tanssin yön saapuessa ja häntä minä kaikista eniten Valarista rakastan.”

He istuivat laakealle kivelle pienen, yössä kimaltavan lähteen ääreen. Telfalath liotti paljaita varpaitaan sen kirpeässä vedessä, nauttien kylmyydestä. Volindë nousi ja käveli suuren puun taa ja katosi ääneti sumuun. Telfalath nojasi taaksepäin katsoen tähtiin, ajatellen tulevaa. Alkoi jo sarastaa; punainen juova näkyi taivaanrannassa, joka erottui puiden lomasta. Hän istui aivan Vihermetsän itälaidalla. Taivas oli yhä musta, ja silloin hän näki sen. Taivaan kaunein ja suurin tähti, Eärendil, taittoi laivallaan matkaansa taivaankannen halki. Sen kirkas valo loi himmeitä varjoja maahan. Otsallaan sädehtivä silmaril valonaan hän kulki taivaankannen poikki. Telfalathin silmistä hän katosi ja laskeutui Valinorin länsirannoille viettääkseen päivän Elwingin luona, joka iloiten lensi häntä vastaan.

Telfalath katsoi tähteä ja Auringon nousua ja Kuun kalpeutta, ja kaiken aikaa Volindë seurasi hänen katseensa suuntaa metsän pimennosta. Ja hän sai näyn, kenties Niennan antaman, joka paljasti hänelle pienen palan lapsensa kohtalosta, ja hän tuli suruisaksi. Kun Eärendil oli laskenut, astui hän esiin.

”Lapseni, nuori haltianeitoni. En ole osannut valita sinulle sinua parhaiten kuvaavaa nimeä aiemmin, mutta nyt näen sen; olet Elwen, Tähtineito, Tähtien Impi. Kiiruhdahan nyt kotiin. Illalla kohotan ääneni rukoukseen puolestasi, ehkäpä Nienna tai Estë minua kuulee ja ymmärtää”, hän sanoi mumisten viimeiset lauseet itsekseen.

”Mitä, äiti?”

Volindë epäröi hieman ennen kuin vastasi: ”Tumma varjo alkaa varjostaa elämääsi. Mutta siihen on pitkä aika, ja onnea on edessäsi paljon, joskaan ei koskaan riittämiin.”

Elwen nousi lähteäkseen, mutta Volindë pysäytti hänet.
”Yksi toivomus vielä. Tahtoisin niin mielelläni nähdä sinun naivan jonkun haltiamiehen, jota kohtaan tunnet rakkautta. Älä nyt ajattele, että kiirehdin sinua, mutta tunnen sen oikeaksi.”

”Miksi tuon nyt sanot, kun elämäni on vielä edessä ja kevätkin tekee tuloaan? Sillä yksikään mies ei minua vielä ole miellyttänyt.”

”Sanon tämän sinulle siksi, että tunnen aikani ennemmin tai myöhemmin koittavan, sillä jokin on edessämme, jokin, josta sinun surusi alkaa ja johon minun matkani päättyy.” Volindë hymyili tapansa mukaisesti lempeää, hieman surumielistä hymyä ja katosi hiljaa yöhön.
Lauremírë
Örkki
Viestit: 40
Liittynyt: La Marras 06, 2004 6:33 pm
Paikkakunta: Viimeinen koto

Viesti Kirjoittaja Lauremírë »

3.

Oli aamu. Elwen asteli nurmella, jonka kastepisarat kimaltelivat kuin tähdet. Tänään olisi edessä suuri päivä, päivä, jolloin Lomion naisi haltianeidon. Tämä neito oli Elwenin läheinen ystävä, Thranduilin hoviin kuuluva, viisissäkymmenissä oleva ja sievä. Lomion ja Auriel olivat olleet jo kaksi vuotta kihloissa, ja kummankin suvun ilo oli ollut suuri, kun he olivat ilmoittaneet menevänsä naimisiin tänä myöhäiskesän päivänä.

Nyt Elwenillä oli kiire. Hän juoksi kylmällä nurmella, elanorin aukeavien kukkien lomassa, ylitti pienen sillan ja säntäsi sitten kivistä polkua pitkin lammen vieritse kohti Aurielin suvun asuinsijoja. Hänen oli tarkoitus auttaa ystäväänsä pukeutumaan ja kaunistautumaan.

Oikeastaan oli perin kummallista, että niinkin erilaiset haltiat kuin Lomion ja Auriel rakastivat toisiaan. Lomion oli tunnetusti useimmiten hieman synkkä, mutta toki lempeä, sitä ei käynyt kieltäminen, ja varmasti hyvä tulevalle vaimolleen. Auriel oli kovin eloisa ja rakasti päivää, oli iloinen, punahiuksinen ja paljolti Calionin tapainen.


Elwen saapui Aurielin perheen asumukselle. Hän koputti taiten koristeltuun oveen (Aurielin isä oli lahjakas puunveistäjä) ja astui sisään. Pian Auriel ryntäsikin talon toisen puolen kuistille vievästä ovesta sisään.

”Olet myöhässä”, hän sanoi syyttäen. ”Ehdin jo pukea päälleni ja koristella hiukseni.” Ja toden totta. Auriel oli nähnyt vaivaa tulevan päivän eteen. Hänen pukuaan oli kirjailtu ja kudottu salassa jo puoli vuotta, ja tänään se oli viimeistelty. Se oli kauttaaltaan hohtavan valkoinen, taiten laskostettu, ja hihoissa kierteli kultaisia säikeitä, jotka muistuttivat elävästi kukkia. Myös helmassa oli tuota erikoista kukkakuviointia. Hänen punaiset hiuksensa laskeutuivat suorina pitkälle selkään saakka, ja hänen päässään oli valkoisista kukista tehty seppele. Hänen vaaleanvihreät silmänsä säihkyivät odotusta ja intoa täynnä.

”Näytät ihanalta”, Elwen sanoi lämpimästi ja suuteli Aurielia otsalle. Ystävykset hymyilivät toisilleen. ”Tästä päivästä tulee ikimuistoinen.”

He kävelivät yhdessä kuistille, jonka kaiteet oli koristeltu puiden muotoon. Oikealla laskeutuivat kiviset portaat jyrkän kallioseinämän viertä alas laaksoon.

”Minun matkani päättyy tähän”, Auriel sanoi. ”En halua, että sulhaseni näkee minua vielä. Kuullessani huilujen ja torvien heleän soitannon minä astun nämä portaat alas.”

Elwen käveli nopeasti hymyssä suin portaikon alapäähän ja katseli juhlahumua. Vaikka juhlat alkaisivat vasta iltapäivällä, oli suurin osa järjestelyistä jo tehty. Laakso oli hyvin pieni, ei edes mikään varsinainen laakso, ja se sijaitsi lähellä Vihermetsän vuoria. Sitä ympäröivät suuret kiviseinämät ja paikoitellen kiviseinämiä pitkin syöksyi pieniä vesinoroja alas iloisesti solisten. Laakso itse oli lämmintä kultaa ja vaaleata vihreää valoa, hieman hämyinen, ja maa oli täynnä rehevää, vihreää ruohoa. Siellä täällä oli suuria ruusupensaita ja laakson lävitse (portailta ruohokentän läpi ja sitten joen viertä etelään päin) johti kivinen polku. Nyt laakso oli täynnä haltioita, jotka olivat saapuneet paikalle läheltä ja kaukaa: sukulaisia, ystäviä ja muita henkilöitä, jotka jompikumpi suvuista tunsi. Kaikki halusivat auttaa. Ohikulkevan kääpiön tai muun Keski-Maan olennon silmin haltiat olisivat näyttäneet hieman utuisilta, lumoavilta ja mahtavilta Esikoisilta vaaleissa, kukkasin koristelluissa asuissaan aamu-usvan tähden. Miehet pystyttivät suurta, lehvin katettua katosta ikiaikaisen jalavan alaoksille. Katoksen pikkuhiljaa valmistuessa sukujen naiset toivat mitä ihmeellisimpiä herkkuja suurelle, puusta veistetylle pöydälle, tanssahtelivat tasaisella ruohomatolla ja nauroivat heleästi. Alhaalla vallitsi iloinen ja odottava tunnelma. Monet hymyilivät ja juttelivat keskenään, ja keskellä suurinta joukkoa Elwen näki Calionin ja Legolasin ja ennen kaikkea sulhasen, Lomionin. Muut nauroivat ja erityisesti Calion iloitsi väenpaljoudesta ja hänelle osoitetusta huomiosta, mutta Legolas seisoi hiljaa. Nähdessään Elwenin astelevan hymyillen paikalle, hän nosti hiljaa kätensä ja lähti tulemaan häntä kohti.

”Olette kaunis, kuten aina, Elwen–neito”, hän sanoi vaisusti hymyillen ja katsoen Elwenin kauttaaltaan valkoista, yksinkertaisuudessaan kaunista asua ja hänen seesteisiä kasvojaan. Elwenin hymy sammui.

”Miksi niin muodollinen, ja miksi niin vakava olette, Legolas-valtiaani?”

”Kuuluuhan minun toki olla muodollinen, puhun korkean suvun jäsenelle. Mutta totta puhuen, murheet painavat minua. Isäni kertoo hiisien käyvän rohkeammiksi. Ne hyökkäilevät jälleen haltioiden kimppuun Metsän Vuorten lähettyvillä, juuri sellaisissa paikoissa kuin tämä.”

Elwen katsoi kalvenneena Legolasia.

”Ei, ei, eivät ne tänne hyökkää. Partioita varsijousineen liikkuu siellä täällä tässä osassa Metsää, ne pitävät huolen turvallisuudesta vielä jonkun aikaa. Pelkäänpä vain, että joudumme lähtemään hiisijahtiin ennen pitkää. ”

”Voi, herrani, murehditte aivan suotta. Kaikki kääntyy hyväksi, siihen minä uskon.”


Juhlat alkoivat iltapäivän ollessa puolessa. Kaikki kokoontuivat suurelle niitylle vähän matkaa pöydästä vasempaan, odottaen. Äkkiä yksinäinen, kirkas huilun ääni aloitti soiton. Pian siihen yhtyivät torvet lämpimänä, unenomaisena helkkeenä ja Auriel lähti laskeutumaan alas portaita. Lomion, joka seisoi aivan portaiden juuressa, hieman erillään muista, kohotti oikean kätensä ja Auriel laittoi omansa sen päälle astellessaan alas häntä kohti. He astuivat käsi kädessä iloitsevan joukon keskeen valkoisten terälehtien sateessa ja istahtivat pitkän pöydän toiseen päähän. Auriel hohti vaaleassa asussaan päivänpaisteen keskellä, ja Lomion näytti iloiselta; iloiselta ja suunnattoman onnelliselta. He ottivat taas toisiaan kädestä ja suutelivat varovasti. Tämä oli merkki, ja torvet ja huilu lopettivat soittonsa ja vieraat kävivät hurraten pöydän ääreen.

Syötyään kevyitä, kauniisti aseteltuja herkkuja haltiat alkoivat nousta pitkän pöydän äärestä ja kuljeskelivat laaksossa katsellen ruusuja, rupatellen pienissä ryhmissä ja odottaen jälkiruokaa, morsiamen äidin valmistamaa marjakakkua, josta oli kuiskittu viikkokausia. Pöydässä yhä istujat saivat ilokseen juoda Thranduilin haltiaviiniä, jota oli tuotu juhliin tynnyreittäin. Tällaiset onnen ja ilon hetket olivat harvassa näinä Vihermetsän myöhäisinä vuosina, ja ne otettiin riemuiten vastaan.

Kakut tulivat pöytään ja niiden maku ylitti suurimmatkin haaveet ja odotukset. Haltiaviini alkoi jo vaikuttaa joissakin mielissä, ja soitto-orkesteri alkoi soittaa iloista musiikkia, jonka innoittamana monet miehet pyysivät nuoria neitoja tanssiin. Ilta sarasti jo, ja yhä juhlat jatkuivat. Sadat lamput syttyivät yön tullessa puihin, valaisten pientä aluetta ympärillään. Juhlapöydän lähellä oli suuri lamppu, kuin kirkas tähti, ja se valaisi himmeästi laajaa ruohokenttää. Jossakin vaiheessa Elwen näki taas Aurielin, joka viittoi häntä tulemaan syrjään juhlahumusta. He istahtivat ruusupensaan taa, laakson läpi virtaavan puron ääreen.

”Nyt tiedän, että Lomion on minun kohtaloni”, sanoi Auriel. ”Mutta minua ihmetyttää kovin, miksi sinä et ole vielä edes kihloissa. Olet tuhannesti minua - ja monia muita - kauniimpi, eikä kosijoista ole varmasti pulaa.”

”Kihloihin en vielä mene. Tiedän, että tapaan vielä kerran hänet, jonka haluan, mutta ei hän täällä ole.”

”Mistä sinä sen urhon löydät, joka sinut ansaitsee?” Auriel kiusoitteli lempeästi. ”Eihän sellaista olekaan.”

”Vuosisatojen vieriessä”, Elwen aloitti oudolla, selkeällä äänellä. ”sukupolvet syntyvät ja kuolevat. Kaikkien niiden vuosien ajan he ovat piilossa, kunnes koittaa hetki suvun jaloimman vesan astua esiin. Hän kulkee pitkänä, kirkas valo otsallaan. Tiedän, etten voi vielä rakastaa ketään, sillä sydämeni on luvattu miehelle, jonka tulen tapaamaan vasta kun paljon aikaa on kulunut. ” Viimeisen lauseen Elwen sanoi omalla äänellään, haikeana.

Auriel vaikeni ja katsoi ystäväänsä ihmetellen.
”Oletko perinyt äitisi kuulun lahjan, ennalta näkemisen taidon? Vai tekeekö satojen vuosien ikäero jonkin kuilun välillemme?” Elwen hätkähti ja katsoi ystäväänsä tähtien ja satojen lamppujen loisteessa, silmät tuikkien ja kuvastaen niiden valoa ja omaa tuikettaan.

”En tietääkseni. En tiedä, mistä tuo tuli mieleeni.”

”Elbereth sinua auttakoon, sitä toivon ja niin uskon. Olet minulle kuin sisar.”


Oli jo myöhäinen yö, kun morsiuspari ilmoitti lähtevänsä Elwenin isän Thacarionin huoneen asumuksia kohti. Auriel kuului nyt sukuun. Viimein osa juhlavieraistakin alkoi tehdä lähtöä, tosin lähinnä muodollisesti kaukaa kutsutut sukulaiset, joilla oli pitkä matka kotiin. Mutta läheiset ystävät ja sukulaiset jäivät vielä juhlapaikalle. Heitä oli parikymmentä, ja osa heistä aloitti iloisen sävelmän, jonka tahtiin muut alkoivat tanssia. Neidot tanssivat iloisina ja posket hohtaen. Monet ryhtyivät tyhjentämään alati uudelleen marjoista, sienistä ja hedelmistä täyttyvää juhlapöytää, ja haltiaviinin määrä oli kutistunut puoleen. Calion ja Lomion pystyttivät laakson laitaan jousiammuntataulun ja järjestivät kilpailun. Kaikkien yllätykseksi Legolas ei osallistunut kilpaan, joten poikkeuksellisesti eräs toinen haltiamies voitti Calionin niukasti. Elwen istui lehväkatoksen alla nojaten suureen jalavaan, kun Legolas tuli pyytämään häntä mukaansa.

”Monet haluavat nähdä sinun tanssivan”, hän sanoi. ”Tule mukaani.”

”Vain, jos saan tanssia sinun laulusi tahdissa”, Elwen hymyili.

Legolas vastasi hymyyn, ja sillä hetkellä kuka tahansa haltianeito Tämänpuolisilla Mailla olisi enemmän kuin mielellään vaihtanut paikkaa Elwenin kanssa. Mutta sitä Elwen ei ymmärtänyt ennen kuin paljon, paljon myöhemmin.

He kulkivat rinnakkain niitylle, jossa pääosa juhlijoista oli. Soittokunta vaikeni Elwenin astuessa sisään valokehään, ja haltiat alkoivat taputtaa innoissaan. Elwen käveli iloisena kohti tanssialuetta, pysähtyen silloin tällöin rupattelemaan tai nauramaan jonkin ystävänsä luo. Legolas käveli hänen edellään, hänkin pysähdellen ja suoden iloisen hymyn jollekin läheiselle tuttavalle. Äkkiä tuli hiljaista. Legolas aloitti laulunsa, ja pian se kaikui hopeisena koko laaksossa. Laulun kasvettua täyteen mittaansa Elwen aloitti tanssinsa.

Heillä ei koskaan ollut ollut mitään erityistä kuviota tai rytmiä, tiettyä koreografiaa tai tarkoin suunniteltua esitystä. Heidän välillään vallitsi yhteisymmärrys ja saumaton yhteistyö; jotkut sanoivat että se oli rakkautta, mutta molemmat kuittasivat asian nauraen huvittuneena ja vähän vaivaantuneina. Legolas oli joskus tokaissut arvoituksellinen katse silmissään, että jos heidän välillään oli rakkautta, oli se ”sitä rakkautta, jota sisarukset tuntevat toisiaan kohtaan”.

Oli miten oli, aina, kun Legolas lauloi ja Elwen tanssi, katsojat joutuivat syvien tunteiden valtaan. Tällä kertaa heidän esityksensä koski rakkautta, joka tietenkin kuului erottamattomana osana häihin. Legolas lauloi vanhan laulun Ensiajalta, Suurista Sankareista, jotka rakastivat toisiaan. Surullisesta rakkaudesta hän lauloi, sillä hän lauloi yleisölle Beren Yksikäden ja Lúthien Tinúvielin tarinan. Ja kaiken aikaa lumoavan äänen kiiriessä haltiain suippojen korvien, nukkuvien lintujen, tähtien valossa solisevan puron ja hääyötään viettävien Lomionin ja Aurielin luo, tanssi Elwen. Hänen valkoinen asunsa hohti yössä, ja myöhemmin sillä viikolla alkoi levitä tieto, että itse Elbereth olisi tanssinut Elwenin paikalla. Tämä tosiasia kuului niiden suusta, jotka olivat erityisen mieltyneitä Thranduilin haltiaviiniin. Elwen tanssi laulun kanssa, ja hänen tanssinsa ja hän olivat itse rakkaus, ja Legolasin ääni lauloi rakkaudesta. Kultaiset lehdet lehahtivat lentoon suuren jalavan oksien piiloista, ja syntyi tuuli, ja Elwen tanssi sen sisällä.

Jossakin vaiheessa laulun sävy muuttui lempeäksi ja hiljaiseksi, ja Elwenin tanssi muuttui pehmeääkin pehmeämmäksi ja raikkaaksi. Hiljaa laulu hiipui, ja kun viimeisen säkeistön viimeinen rivi oli miltei lopussa, laskeutui Legolas polvilleen ja otti Elweniä kädestä.

Ja niin laulu loppui, ja samaan aikaan nousi aurinko taivaanrannan takaa. Sen punaiset, hennot säteet kantoivat laaksoon saakka siivilöityen lehväkaton läpi tuhansiksi säteiksi. Yksi säde, suurempi muita, valaisi Legolasin ja Elwenin, ja he kylpivät kullanpunaisessa hohteessa. Oli hiirenhiljaista.
Lauremírë
Örkki
Viestit: 40
Liittynyt: La Marras 06, 2004 6:33 pm
Paikkakunta: Viimeinen koto

Viesti Kirjoittaja Lauremírë »

4.

Juhlista puhuttiin monta kuukautta niiden jälkeen, ja syksy saapui, ja jäiset viimat pyyhkivät talviasuissaan olevia puita. Lomion ja Auriel muuttivat omaan kotiin lähelle Thacarionin perheen asumusta. Kevät saapui tavallista myöhempään utuisena ja harmaana, ja valkea valo valaisi lehdettömät puut ja ruskean maan, ja pian heräsivät kevään ensimmäiset kukat, valkoiset ja hauraat metsätähdet. Mehevä ruoho kasvoi taas maassa, vaaleanvihreät silmut puhkesivat, ja pian humisi tuuli jo lehdistöissä. Näin kului monen monta iloista ja onnen täyteistä vuotta. Iloiset haltiat eivät mitään muutoksia havainneet, mutta Metsän kuningas lähetti kaiken aikaa lisää joukkoja Sumuvuorten soliin ja Vihermetsän vuorille, sillä hiidet lisääntyivät. Eteläisen Vihermetsän päälle alkoi muodostua omituisia pilviä, jotka eivät liukuneet tuulten mukana pois. Ne tummuivat hiljaa, ja levittäytyivät virstojen alueelle.


Eräänä yönä Lomion katosi. Seitsemän päivää sen jälkeen satoi rankasti, ja koko metsä oli sumuinen ja täynnä usvaa. Elwen nukkui rauhaisaa unta kodissaan, kun hän kuuli unen läpi oveltaan terävän koputuksen ja heräsi hätkähtäen. Epäillen omia aistejaan hän käveli kohti ovea sateen ravistellessa kattoa ja rapistessa joka puolella ulkona. Kun hän avasi oven häntä kohtasi perin eriskummallinen näky: läpimärkä, ohueen, sateensävyiseen viittaan sonnustautunut haltia kyyhötti surkeana hytisten ulkona. Hän oli Auriel. Elwen haki nopeasti paksun, puuvillaisen viltin, kääri neidon sen sisään ja vei hänet istumaan suureen tuoliin pöydän ääreen. Auriel hytisi ja aivasti monta kertaa.

”Miksi tulit tänne, ystäväiseni, tällaisena yönä?” Elwen kysyi tarjottuaan hänelle lämmintä viiniä ja tuoretta lembasia ja oltuaan hetken vaiti. Auriel vaikeni, lopetti syömisensä ja juomisensa ja katsoi silmät kyynelten sumentamina Elweniin.

”Lomion on poissa, on ollut monta päivää”, hän sanoi lopulta ja jatkoi hetken päästä. ”Hän kiertelee usein lähiseuduilla, ja viipyy joskus yhden yön, joskus jopa kaksi, mutta palattuaan tuo minulle kukkia ja me vietämme ihanan illan ja yön. Koskaan ei hän ole ollut seitsemää yötä poissa. Minä aavistan pahaa”, Auriel murtui ja nyyhkytti. Viinilasi heilui uhkaavasti tönäisyn voimasta.

”Jää tänne, ystäväiseni. Odottakaamme yhdessä Lomionin paluuta.”


Seitsemän yötä ja seitsemän päivää oli Lomion kulkenut kohti etelää. Vihermetsä jatkui etelää kohti satoja maileja kauniina, kirkkaana ja valoisana. Mutta aivan etelässä oli jokin, josta haltioiden keskuudessa ei puhuttu, vain salassa kuiskittiin. Se oli raunio tai torni; vuori tai pimeys. Ja sinne Lomion nyt tahtoi mennä, sillä äänetön, teräksenluja tahto veti häntä sitä kohti.

Totisesti, pimeys matkaajaa Vihermetsän eteläpäässä jo tuolloin odotti, eikä kukaan Metsässä vielä tiennyt, mitä se oli tai miksi se oli. Mutta jotain siellä oli, jotain, joka levittäytyi hiljaa mutta tasaisen varmasti kohti pohjoista. Se teki Metsälle outoja, ja sinne minne Varjo levisi, levisi myös pimeys ja synkkyys. Vääjäämättä se liukui lähes käsin kosketeltavana, saaden aikaan pelkoa ja kuihtumista, levittäen valtaansa, ja haltiat pakenivat sen tieltä. Pilvet, joita haltiat näkivät kaukana eteläisen Vihermetsän yllä tuona aikana, olivat merkki tästä pahuudesta. Silloin tällöin saapui etelästä haltia tai pari kantamuksineen, pyytäen yösijaa.

Lomion itsekään ei tiennyt, miksi hän uskaltautui matkalle etelään. On arveltu, että jo tuolloin Noidan vaikutus olisi levinnyt pohjoisempaan, joskaan se ei kohdistunut yksinomaan Lomioniin. Sillä totisesti, Noita etelässä majaili, kauhea ja hirmuisa, ja suuri oli hänen mahtinsa, vaikkei hänellä vielä ollutkaan sormusten Sormusta, joka kaikkia muita hallitsee. Mutta vaivihkaa hän sitä jo tuolloin etsiskeli, eikä häntä vielä oltu huomattu.

Lomion lähti, oli se Noidan aikaansaannosta tai ei, pitkälle matkalle etelää kohti, keskikesän aikaan eräänä sateisena yönä. Hänellä ei ollut tiettyä päämäärää, kunhan vain matkasi kauas. Tavallaan tuo salassa kuiskittu synkkyys myös kiehtoi häntä.

Matkasta kauas eteläisille metsämaille ei kerrota juuri mitään. Hän samoili, kulki suhteellisen vaarattomilla seuduilla ja nukkui paljaalla maalla. Matkan taittuessa ja etelän tullessa yhä lähemmäs alkoi tapahtua muutoksia. Puiden lehdet tummuivat ja aluskasvillisuus katosi. Metsä synkkeni ja pimeni, eikä auringonvaloa enää päässyt oksiston lomasta maan kamaralle. Hän saapui pimeille maille, jossa oravat olivat mustia ja ne harvat purot ja lähteet joihin hän törmäsi jättivät kitkerän maun suuhun. Polkujen reunoilla näkyi valtavia, tahmaisia hämähäkinseittejä. Ja viimein oli edessä matkan pää, joka vasta nyt paljastui Lomionille. Dol Guldurin noitamaa, missä Noita asui ja missä hänen valtansa oli suuri, ja missä häntä palvelevat hiidet ja mustat hämähäkit ryömivät lähellä hänen linnoitustaan.

Noita osasi odottaa haltiaa, sillä hän tiesi Lomionin lähdöstä. Hän heitti Lomionin tyrmiinsä, joiden pimeään loukkoon kääpiö Thrain vuosisatoja myöhemmin vangittiin. Siellä Lomion virui monta vuotta, kärsien nälästä ja janosta, kituen kauheuksista ympärillään ja vannoen vielä palaavansa kotiin, ja jos kohta hänen mielensä piakkoin taipui pitkäksi aikaa pahuuden teille, johtui se lumouksesta, sillä hänellä oli luja mieli. Ja tuolloin hän muisti vaimonsa, ja kaipasi häntä.

Hän laihtui entisestään. Hänen tumma ja kalpea kauneutensa säilyi, muuttuen terävämmäksi ja varuillaan olevaksi, ja hänen ennen niin syvän siniset silmät saivat hailakan sinisen, pistävän sävyn. Hänen ajatuksensa kylmenivät. Kerrotaan, että ennen Dol Guldurissa vietettyjä vankeuden vuosia hän oli ollut tummempi, hivenen hiljaisempi ja kaitakasvoisempi versio veljestään Calionista, ja he olivat olleet hyvin läheisiä, mutta palattuaan myöhemmin kotiin hän vieraantui Calionista ja kaikista muista paitsi äidistään, mutta Elwen säilyi hänelle liiankin rakkaana miltei loppuun saakka.

Viimein Noita päästi Lomionin pois. Syytä tähän ei tiedetä, mutta kerrotaan, että Noita langetti loitsujaan ja lumouksiaan haltiamiehen päälle. Hän langetti kateuden loitsun: kateuden Legolasia, Lomionin ystävää ja Thranduilin poikaa vastaan. Ja hän langetti kirotun rakkauden loitsun: himon hänen sisartaan kohtaan. Hitaasti aikojen saatossa nämä siemenet itäisivät ja puhkeaisivat pitkän ajan päästä kukkaan, kantaisivat hedelmää. Noita rakasti siementen, vihan, pahan ja kateuden siementen, kylvämistä vihollistensa mieliin ja elämiin. Jos hän nyt muisti, mitä rakkaus on.


Kaksi vuotta meni menojaan, ja Auriel luopui jo toivostaan. Hän oli muuttanut asumaan Elwenin, Thacarionin ja Volindën sekä Calionin suureen asuntoon, ja hänestä oli tullut hiljainen ja kalpea. Hänen haltioille ominainen hohtava valokehänsä hiipui kaiken aikaa. Hän kulki toki ulkona, ja keräsi kukkia, kalpeita kukkia, jotka hän heitti sillalta jokeen, katsellen niiden verkkaista lipumista virtojen viemänä kohti itää, vaieten tunteistaan ja peloistaan. Muistot ja loputon suru valtasivat hänet, ja hänestä tuli pelkkä varjo entisestä eloisasta ja nauravaisesta itsestään.

Oli taas kesä, tyyni, rauhaisa ilta. Suuret, harmaat pilvenriekaleet taittoivat matkaa taivaan halki, ja sieltä täältä kurkisti tähti alas maailmaan. Elwen ja Auriel istuivat terassilla juomassa lämmintä viiniä ja ihastelivat kaunista iltaa. Tummat varjot halkoivat salaperäistä metsää heidän ympärillään. Mikään ei liikkunut.

Äkkiä he näkivät yhden varjon häivähtävän. Se liikkui hitaasti heitä kohti, pitkänä ja ylväänä. Melkein kuin aave. Yhtäkkiä Auriel nousi älähtäen ylös katsoen pimeyden sekaan. Hänen kasvoilleen levisi ensimmäistä kertaa yli kahteen vuoteen aurinkoinen, lämpöinen, täynnä rakkautta ja helpotusta oleva hymy.

”Rakkaani, sinä palasit”, hän kuiskasi varjoihin.
Puiden lomasta työntyi esiin Lomion, nukkavieruna ja laihtuneena, mitä nyt kuun ja tähtien valossa näki.
Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie »

Luin vasta tuon ensimmäisen luvun, mutta luen seuraavat kunhan saan vähän enemmän aikaa.

Tuo pieni prologi oli kokonaisuudessaan kaunis, ja se herätti kiinnostuksen koko tarinaa kohtaan. Nuo viimeiset lauseet olivat kaikkein kauneimpia:
Tämä taru kertoo haltianeidosta. Hän joutui uhrautumaan suuren kohtalon edessä, mutta vastalahjaksi hän sai Niennalta ja Elberethiltä katkeran ja kalliin lahjan, pyyteettömän kyvyn rakastaa.
Aww. Siitä herää sellainen utelias mielenkiinto tätä haltiaa kohtaan, haluaa lukea enemmänkin. ^^

Sinun kirjoitustyylisi on mukavan tolkienmaista, pidän siitä tosi paljon (pitäähän tähän jotain itsestäänselvyyksiäkin sanoa..). Se sopii niin hyvin haltioista kertovaan tarinaan. Jotenkin ihana aloitus tässä ekassa luvussa. Äiti istuu lapsi sylissään ruusujen keskellä, laulaa, lapsi haukottelee leveästi.. se on niin suloista ja sinä kuvailet sen sillä tavalla, että sen näkee edessään.

Pidin tuosta kohdasta, jossa kuvailet Thacarionia.
Hän oli sopusuhtainen, ei tavallista haltiaa komeampi tai kauniimpi, ehkä hieman enemmän ihmismäinen kuin haltiat yleensä, sillä pitkät erämaassa vietetyt vuodet ja suuri suru olivat karaisseet häntä.
Minusta tuo lause on hieno, ja sen idea – että pitkät vaellukset ja suru muuttaa haltiat ihmismäisemmiksi.

Tämä tuntuu tosi hienolta ficiltä, luen ehdottomasti seuraavatkin luvut – minä en ole niin haltiaihmisiä, mutta tämä on upeaa tekstiä.
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.
Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie »

Minä nyt luen näitä näin tipoittain. Eli luin juuri luvun kaksi ja pidin siitä edelleen todella paljon. Kauniisti kerroit Telfalathin Calionin, Lomionin ja Legolaksen ystävyydestä lapsina ja nuoruudessaan, minusta sitä oli jotenkin niin ihana lukea mitä he teki yhdessä.
Retkillä yleensä Legolas johti heitä, joskus Calion rinnallaan, mutta kun he vaelsivat öisin johdatti Lomion heitä eteenpäin, sillä hän näki hyvin pimeässä, paremmin kuin muut, ja myös sumussa yksin hän tiesi tien. Telfalath seurasi veljiään ja Legolasia juosten, tanssien ja nauraen, hypellen joskus heidän edessään, joskus takanaan, ja illan tullen, mikäli heillä ei ollut kiire, pysähtyivät he jonkin puron notkoon tai korkealle kalliolle lepäämään ja muut katsoivat Telfalathin tanssia.
Oli pakko quotata koko tuo ^ kohta, se on vain niin kauniisti kirjoitettu, samaten kuin koko sen jatkokin. Pidin tuossa ja seuraavissa kohdissa erityisesti siitä, että olet antanut jokaiselle jonkin ominaisuuden ja kerrot tasapuolisesti jokaisesta, etkä keskity vain esim. Telfalathiin, vaikka hän onkin päähenkilö.

Ja tuo luvun loppuosa oli ihana, kaikki tuo puhe tähdistä (minusta tähdet ovat ihania), Vardasta ja Eärendilistä – todella kaunista.
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.
Elíniel
Puolituinen
Viestit: 277
Liittynyt: La Elo 21, 2004 9:27 am
Paikkakunta: Estelin syli.

Viesti Kirjoittaja Elíniel »

Nyt sitten kaikki ihmettelevät, miksi, oi miksi, kautta Aragronin mahtavuuden ja ihanuuden, miksi minä en ole lukenut tätä aikaisemmin?
*murjottaa ja haukkuu itsensä lyttyyn*

Niin kuin Marnie jo sanoi, sinulla on ihana Tolkien-mainen tapa kirjoittaa, jota minä rakastan totta kai. Tämä on kuin suoraan Silmarillionista otettu satu, voisi olla yhtä hyvin itse Tolkienin kirjoittama. Siis todella kaunis tapa kirjoittaa sinulla. :D
Taivas oli yhä musta, ja silloin hän näki sen. Taivaan kaunein ja suurin tähti, Eärendil, taittoi laivallaan matkaansa taivaankannen halki. Sen kirkas valo loi himmeitä varjoja maahan. Otsallaan sädehtivä silmaril valonaan hän kulki taivaankannen poikki. Telfalathin silmistä hän katosi ja laskeutui Valinorin länsirannoille viettääkseen päivän Elwingin luona, joka iloiten lensi häntä vastaan.
Minäkin rakastin tuota kohtaa, ^^ (oli ihan pakko kopsata se tähän...) nuo tähdet, Eärendil ja Elwing ja kaikki! Siis niin kaunista, ja minähän pidän myös hurjasti tähdistä ja yöstä.

Vaikutat tietävän paljon keskimaasta, sen historiasta varsinkin ja se tuo syvyyttä tähän tarinaan.
Mutta yksi asia, eivätkös elanor kuki ainoastaan Lothlorienissa? Tiedän, minulla on pakkomielle noihin kukkiin, korjasin saman tyylisen jutun Marnienkin ficistä, ja olen tämän takia luultavasti todella raivostuttava. Mutta kun elanor kukkii vain Lohtlorienissa, sen muistaa hyvin siitä kun Aragorn sanoi... okei, tukin turpani.

Minä voisin täyttää tämän topikin pelkillä kehuilla siitä miten mahtava, ihana, mahtava, upea, mahtava, kaunis ja mahtava tämä ficci oikein on. Se on niin kaunis ja mahtava. :D ihanaihanaihanaihana!
*sekoaa lopullisesti*
En osaa kommentoida rakentavasti... :(

Todella mukavasti kuvailet myös nuo hahmot, pidän Elwestä ja tämän veljistä. Legolasista en pidä, mutta sehän on jo kaikkien tiedossa, en ole koskaan pitänyt oikeastaan hänestä. (johtuu siitä, että olen niin vannoutunut minun Aragornilleni, etten osaa pitää kenestäkään muusta miehestä. :wink: )

Koska muuten Aragorn hyppää kuvioihin, en malta odottaa sitä. Hänen on pakko tulla pian! *anelua*

Jatkoa on myös tultava pian! Muuten tämä yksinäinen pikkutyttö täällä ruudun takana tulee hulluksi, tai hullumaksi kuin mitä jo on. jatkoa pian, kiltti! Vapauta minut kärsimyksestä, ja kirjoita jatkoa.

Pitäiskohän minun nyt ihan oikeasti jo olla hiljaa...?
-Vuoden 2005 ja 2006 Aragorn.
Lauremírë
Örkki
Viestit: 40
Liittynyt: La Marras 06, 2004 6:33 pm
Paikkakunta: Viimeinen koto

Viesti Kirjoittaja Lauremírë »

Mutta yksi asia, eivätkös elanor kuki ainoastaan Lothlorienissa? Tiedän, minulla on pakkomielle noihin kukkiin, korjasin saman tyylisen jutun Marnienkin ficistä, ja olen tämän takia luultavasti todella raivostuttava. Mutta kun elanor kukkii vain Lohtlorienissa, sen muistaa hyvin siitä kun Aragorn sanoi... okei, tukin turpani.
Siellähän se. :) Mutta kun kirjoitin ensimmäistä versiota tästä tarinasta, en vielä tiennyt sitä (tämän aloittamisesta on kuitenkin jotain 2,5 vuotta aikaa - olen todella hidas). Enkä enää jaksa korjata sitä, se epäkohta kuuluu tavallaan tarinaan. :wink:

Mutta mutta, jatkoa. Yksi pikkuinen, lähes juoneton luku, joka vaan vähän valaisee asioiden tilaa ja liittää yhden tutun henkilön mukaan tarinaani. Kiitos hei, jos olette vaivautuneet lukemaan. ^^

5.

Pimeys levisi Metsässä. Se peitti koko eteläosan, ja tuntui huokuvan jostain tietystä paikasta. Haltioita muutti jatkuvana virtana pohjoisemmaksi, pois sen tieltä. Kaiken aikaa se kasvoi, ja joka puolella sen vaikutuspiirissä Metsä muuttui pimeäksi, valottomaksi ja pelottavaksi. Tummat olennot hiipivät sen synkissä loukoissa, ja laaksoissa muhi suuria hämähäkkejä.

Pian Suuri Varjo levittäytyi jo puoleenväliin Vihermetsää, ja Thacarionin ja Thranduilin asumusten lähistön syvänteet ja laaksot alkoivat synketä. Muutamia vuosia he asuivat vielä siellä, mutta eräänä keväänä lehdet ja oksat kasvoivat suuriksi ja mutkikkaiksi, peittäen metsänpohjan auringonvalolta. Haltiat alkoivat kutsua metsäänsä Synkmetsäksi, Taur-en-Gaurhothiksi, eikä kukaan matkaaja enää kulkenut sen läpi. Silloin Thranduil viimein havahtui. Hän piti neuvonpidon asumuksessaan ja neuvonpidon jäsenet päättivät, että Metsänkuningas johtaisi kansansa pohjoiseen, lähelle Haltiavirtaa. Ja niin lähtivät sanansaattajat matkaan, heidän joukossaan Lomion, Calion, Thacarion ja Legolas. Thranduil matkasi pienen haltiajoukon kanssa koilliseen, sinne missä Haltiavirta työntyy ulos Synkmetsästä, ja pian sinne saapuivat jälkijoukoissa kaikki haltiat ympäri Synkmetsää. Sinne kohosi muutamassa vuodessa näiden haltioiden ja kääpiöiden työn ansiosta suuri rakennus, kiveen ja kallioon koverrettu, jonka maine levisi laajalle. Se tunnettiin Haltiakuninkaan Saleina. Mutta ennen sen valmistumista salohaltiat asuivat tilapäisesti toisessa, pienemmässä asumuksessa, johon Salit myöhemmin liitettiin, sekä omissa pienissä kodeissaan Haltiakuninkaan Salien ja porttien mailla, joissa suuri osa haltioista asui Salien valmistumisen jälkeenkin. Tuo aikaisempi asumus oli Oropherin Thranduilin isän asumus, joka Toisen Ajan jälkeen oli jäänyt tyhjilleen.

Kolmen vuoden kuluttua ne Salien osat, joissa saattoi asua, olivat valmiit. Thranduil asusti niiden hienoimmassa osassa, ja kaikki korkea-arvoiset haltiat ja hänen sukulaisensa (joita oli vähän) ja ystävänsä sukulaisineen asuivat myös siellä. Tämä siksi, etteivät kaikki yksinkertaisesti mahtuneet Salien sisään. Saleja rakennettiin vielä vuosisatoja näiden aikojen jälkeen ja niitä hiottiin vaikuttavimmiksi ja syvemmiksi ja Salit ja niiden lähiympäristö suljettiin kutsumattomilta vierailta korkeiden muurien avulla. Thacarion oli rakentanut aivan Salien kylkeen asumuksen, joka oli yhtä suuri ja kaunis kuin heidän edellinenkin kotinsa. Thranduil oli pyytänyt häntä sukuineen muuttamaan Saleihin, mutta Thacarion piti rauhasta. Lomion asui Aurielin kanssa nyt samassa talossa kuin muu suku.

Vaikka Lomion oli muuttunut ulkoisesti kahden vuoden poissaolonsa jälkeen, oli hän yhä jokseenkin samanlainen kuin ennen. Pälyilijä hänestä oli tullut. Hän liikkui varjoissa, kulki usein öisin ja nauroi harvoin. Kuitenkin hän oli yhä iloinen ja avoin ja leikkisä, ja monin puolin entisensä. Monet, jotka eivät tunteneet häntä, kavahtivat hänen pistävän hailakoita silmiään, sillä ne olivat usein tyhjät. Kaikkein oudointa oli se, ettei Lomion muistanut mitään siitä ajasta, jonka oli ollut poissa. Hän muisti hetket juuri ennen lähtöään, mutta ei sitä, miksi hän oli lähtenyt, ja minne, eikä sitä pakottavaa halua lähteä. Etelään hän oli mennyt, oudon ajatuksen riivaamana, mutta kukaan ei tiennyt enempää. Paitsi se, joka oli lähettänyt tuon ajatuksen.

Monia vuosia haltiat yrittivät kotiutua Haltiakuninkaan Saleihin, mutta kaiken aikaa he sydämissään kaipasivat pimentyneisiin laaksoihin ja ennen niin kirkkaiden jokien ääreen kallionjuurille, ja sammaleisille metsämaille, missä he ennen olivat asuneet vailla huolta. Vaikka Salit olivat kauniit, ja Kuningas lempeä ja ystävällinen, ei se poistanut täysin sitä murhetta ja surua, joka nyt oli eksynyt monien mieliin. Sillä Eldar surivat pahuutta, ja heidän mahtinsa hiipui kaiken aikaa, ja he vähenivät. Monesti he istuivat mietteliäinä kylmien ja kovien kivipenkkien päällä tai kävelivät vaiti Salien muurin Porttien sisäpuolella. Katkerat olivat ajat, ja monien mieltä ne koettelivat, mutta oli iloisiakin hetkiä. Salien ulkopuolella järjestettiin silloin tällöin juhlia, ja silloin pöydät notkuivat herkuista, ja laulettiin vanhoja lauluja, ja tuhannet lamput valaisivat metsän pimentoa kuin tähtien tuike Esiaikoina. Aurinko tuntui jättäneen metsän valonsa ulkopuolelle, eikä taivasta näkynyt. Aika ajoin lähti suuri metsästysjoukko ratsuineen ulkopuolelle Metsään, johtajanaan Kuningas tai joku toinen ylhäinen haltia ja he palasivat pian, ja juhlivat Saleissa. Pitkään aikaan ei tapahtunut kummempia, pimeys vain tiivistyi Salien ympärillä. Kunnes eräänä yönä, neljä viidettä vuotta suuren matkan jälkeen, tapahtui jotain sangen epätavallista. Kuningas sai vieraan.

Vieras saapui eräänä sateisena päivänä Porttien ulkopuolelle. Hän oli vanhus, kumararyhtinen ja hyvin vanha ja kauttaaltaan märkä. Yllään hänellä oli harmaa kaapu tai viitta, johon hän oli kääriytynyt ja päässään valtava, suippokärkinen, harmaa hattu, jonka suuret lierit peittivät otsan ja silmät, jättäen esiin vain epätavallisen suuret, vihaiseen tai yrmeään ilmeeseen jähmettyneet, takkuiset kulmakarvat. Hän nojasi käppyräiseen sauvaansa. Haltiat veivät hänet ennakkoluuloisina Kuninkaan luo. Siellä vanhus sai ruokaa, viiniä ja tulen ääreen asetetun tuolin. Kuningas saapui tuohon saliin puolisen tuntia myöhemmin, ja tunnisti oitis harmaan vaeltajan.

”Mithrandir, Mithrandir, aina saavut luokseni arvaamatta”, hän sanoi hiljaa ja vakavasti. ”Tule, keskustelkaamme asiastasi salissani.” Muuta haltiat eivät kuulleet, mutta he muistivat Mithrandirin menneeltä vuosisadalta. Hän saapui tietoja hankkiakseen tai varoittaakseen vaaran hetkellä.

Harmaan aamun sarastaessa metsän siimeksessä hän oli poissa.

---

Ja kommentteja olisi tietysti suotavaa laittaa, jos tämän on vaivautunut lukemaan. :)
Elíniel
Puolituinen
Viestit: 277
Liittynyt: La Elo 21, 2004 9:27 am
Paikkakunta: Estelin syli.

Viesti Kirjoittaja Elíniel »

Mahtavaa, jatkoa! :D

Sinä kuvailet yhä kaikkea todella kauniisti... ja Tolkien-masesti, tämä on ihana tarina... rakastan tätä mielettömästi!

Ei, rakentavaa en en saa aikaiseksi...
todella kaunis tarina. ^^

jatkoa kiitos.
-Vuoden 2005 ja 2006 Aragorn.
Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie »

Tämän kommentointi jäikin itseltäni näköjään kesken, kun kipaisin joululomalle.

Eli luvusta 3.
Lomionin ja Aurielin kuvailut olivat kivoja, minusta on hienoa kun ”sivuhenkilöistä”kin kerrotaan jotakin ja annetaan heille vähän persoonallisuutta. Se tekee tarinasta minusta kivan realistista. Nuo Aurielin puvun kuvaukset ovat aivan ihania.

ja nuo sinun hääkuvailusi ovat todella kauniita. Jostain syystä minä rakastin tätä kohtaa:
”En halua, että sulhaseni näkee minua vielä. Kuullessani huilujen ja torvien heleän soitannon minä astun nämä portaat alas.”
Varmasti tuon ”heleän soitannon” takia. Se on niin kauniisti sanottu. Kuten kaikki muutkin mitä olet kertonut noista häistä.
Onko Elwenillä näön lahja? Pidin valtavasti tuosta kohdasta jossa se puhuu tulevasta rakastetustaan, ihania lauseita olet käyttänyt siinä.

Lupaan lukea pian nuo loputkin luvut! ^^
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.
Vastaa Viestiin