Iltatähti: Aragornin ja Arwenin taru, PG
Lähetetty: La Tammi 22, 2005 3:22 pm
Title: Iltatähti: Aragornin ja Arwenin taru
Author: Elenloth
Genre: Romance
Rating: PG
Betareader: Katiainen
Pairing: Arwen/Aragorn
Disclaimer: Keski-Maa, Taru Sormusten Herrasta, sen henkilöt jne. eivät tietenkään kuulu minulle. Eikä tämä tarinakaan. Minä vain puin sen uuteen muotoon.
Summary: Tämä ficci kertoo uudelleen Aragornin ja Arwenin katkeransuloisen, kauniin ja surullisen rakkaustarinan, enimmäkseen Arwenin näkökulmasta. Se noudattaa kirjaa, mutta myös pikkuisen elokuvaa ja siellä on mukana omia ajatuksiani.
A/N: Arwen on aliarvostettu henkilö, ja minä halusin kunnioittaa häntä ja rakkaustarinaa, Aragornin ja Arwenin tarinaa, joka on yksi kauneimpia kaikista koskaan lukemistani.
Tässä on mukana myös omia runojani, jotka siis toimivat lauluina. Ne eivät tietenkään ole lähellekään Tolkienin runojen tasoa, mutta tukevat tarinaa omalla tavallaan.
Kokosin tarinan Haltsun ficcikampanjan (=lukekaa ja kommentoikaa ficcejä) innoittamana.
Omistettu äidilleni, joka rakastaa romanttisia kertomuksia.
Toivon todella kovasti palautetta. Tiedän, ettei tässä ole mitään sinänsä uutta, mutta tarina mikä tarina.
---
---
Yksi Keski-Maan kauneimmista ja surullisimmista tarinoista on Aragornin ja Arwenin taru. Se on tavallaan toisinto Berenin ja Lúthienin tarinasta, mutta kuitenkin siinä on omiakin aineksiaan.
Aragornin ja Arwenin taru on tarina kaikkivoittavasta rakkaudesta, odotuksesta, surusta ja onnesta ja valinnoista. Arwenin on valittava isänsä ja ikuisen elämän ja rakastettunsa Aragornin ja kuoleman väliltä.
ENSIMMÄINEN OSA:
ODOTUS
Monta kertaa Aragorn ja Arwen tapasivat Rivendellin saloilla sen ensimmäisen kerran jälkeen, jolloin he olivat molemmat jääneet toistensa sydämiin. Vallitsipa kevään vihreys, kesän lämpö, syksyn tuulet tai talven hiljaisuus, he tapasivat aina tuossa metsikössä. Milloin Arwen sai kuulla Aragornin saapuneen Rivendelliin pitkiltä matkoiltaan, hän käveli noiden koivujen luo ja odotti siellä, ja aina Aragorn tuli sinne ja he vaelsivat yhdessä metsässä. Joskus Arwen lauloi ja tanssi hänelle, kuten Lúthien aikoinaan Berenille, ja aina Aragorn sai lohtua ja voimaa noista hetkistä ja muisti niitä vaeltaessaan vaarojen keskellä.
Ja he tapasivat siellä myös eräänä lokakuun päivänä, Elrondin neuvonpidon kynnyksellä. Aragornin sydän oli täynnä varjoja ja epäilyksiä ja hän puhui niistä Arwenille.
"Älä pelkää, Aragorn", tämä sanoi miehelle. "Minä luotan sinuun. Luotan siihen, että voitat varjot ja epäilykset. Luotan siihen, ettet tee samoja erehdyksiä kuin esi-isäsi. Et ole sidottu heidän kohtaloonsa."
Aragorn vain hymyili tälle hiljaisella tavallaan. "Sinun luottamuksesi auttaa minua jaksamaan, rakkaani."
"Kuten sanoit kerran, Varjon sinä hylkäät. Pidä minusta ja valosta kiinni."
Aragorn suuteli häntä. "Minä pidän, ja sinä odotat minua."
Hetken päästä Arwen alkoi laulaa hiljaa.
"Minä haluan kasvaa rakkauteen
ja jaksaa odottaa, ja odottaminen
käykin minulta helposti.
Sillä ihmisten vuodet
sivuuttavat minut
kuten lintu matalalla lentävä
sivuuttaa sitä tavoittelevan aallon.
Minä olen myös aallonpohjassa
joka ei milloinkaan aaltoja kosketa."'
TOINEN OSA:
ONNI
Tuli aika, jolloin kaikki Aragornin voimat ja rohkeus tarvittiin. Mutta hän selvisi kaikista koetuksista ja tuli kuninkaaksi. Ja hänen ja Arwenin pitkä odotus palkittiin.
Ilta laskeutui hiljaa Gondoriin, levitti kylmän vaippansa keväisen, heräilevän maan ylle. Minas Tirithissä maan kuningas Aragorn, Elessar Haltiakivi, astui pitkän päivän jälkeen hänen ja kuningattaren makuukamariin. Arwen oli jo siellä lukien kirjaa. Hän laski sen kädestään ja meni miehensä luo tämän avatessa oven.
"Oletko jo syönyt illallisen?" Arwen kysyi.
"Kyllä. Sinä et näköjään ollut siellä."
Arwen kertoi, että hänen ystävänsä Lothwen oli saapunut Rivendellistä vierailulle. "Söin hänen kanssaan omissa tiloissani. Eihän haittaa, että majoitin hänet viereiseen huoneeseen? Se oli ainoa sopiva, joka oli vapaana."
"Totta kai sopii. Soittaako hän harppua viereisessä huoneessa? Olen kuulevanani soittoa sieltä."
Arwen hymyili. "Kuulet aivan oikein. Hän on taitava soittaja, ja olen pyytänyt häntä soittamaan huomisissa juhlissa."
Aragorn ei vastannut, sillä hän kuunteli soittoa. Hän tunsi laulun, se oli haltioiden vanha rakkauslaulu ja hän tiesi sen sanat.
Hän alkoi laulaa hiljaa ja tarttui Arwenia vyötäisiltä vetäen tämän tanssiin.
"On tullut ilta, rakkaani ainoa,
on tullut aika auringoa laskea
Sydämemme ovat yhtä ollessasi rinnallani
ja iloista laulua rakkaudesta laulaa sieluni
Kun et ole luonani, olen eksyksissä
vaeltaen loputtomassa pimeydessä
Tuo minulle valo, silmiesi kirkkaus
äänesi sointi, askeltesi keveys
Jos poissa oisit eivät maailman
kaikki suuret aarteetkaan
voisi minua surussani lohduttaa,
aina jäisin sinua kaipaamaan
Kuullessamme illan viimeisen linnun laulava
tiedämme me olevan merkki sen;
on aika auringon laskea taa taivaanrannan
ja se on huomenna nouseva uudestaan"
Aragorn hyräili hiljaa laulun loputtua ja hyväili Arwenin tummia hiuksia. Nainen hymyili onnellisena ja hautasi kasvonsa Aragornin rintaa vasten. Ja he tanssivat vielä hetken hiljaa harpunsoiton kantautuessa viereisestä huoneesta.
Lopulta Arwen nosti päänsä ja katsoi miestä tämä harmaisiin silmiin. "Minunhan se satakielen perillinen piti olla", Arwen kiusoitteli miestään. Gondorin kuningas sieppasi kuningattarensa käsivarsilleen ja kantoi tämän pylväsvuoteella. "Hivenen varhainen aika käydä nukkumaan", Arwen sanoi. "Oletko kovin väsynyt?"
"Ei välttämättä nukkumaan", Aragorn vastasi hymyillen nyt vuorostaan kiusoittelevasti. "Vai mitä luulet, rakkaani?"
Viereisessä huoneessa Arwenin vieraana oleva haltia päästi harpustaan viimeisen väräjävän sävelen. Hän nousi ylös laittaen harppunsa hellästi seinää vasten nojalleen ja käveli sitten ikkunalle, josta hän näki Minas Tirithin valkeat talot ja tummenevan taivaanrannan.
KOLMAS OSA:
MAKSU
Ja satakaksikymmentä vuotta he hallitsivat yhdessä Gondoria ja kaikkia sen alaisia maita. Heille syntyi monta lasta, poika Eldarion ja tyttäriä.
Nuo satakaksikymmentä vuotta he olivat onnellisempia kuin kukaan koskaan, ja kuitenkin he koko ajan sydämessään tunsivat luopumisen hetken lähestyvän. Eräänä päivänä Aragorn meni Hiljaiselle kadulle kuninkaiden taloon ja sanoi hyvästit. Myös Arwenille hänen oli sanottava hyvästit, ja Arwen tunsi sydämessään surua, jonkalaista hän ei voinut kuvitella olevan olemassakaan. Ja niin kuoli Aragorn Elessar, númenorilaisten kuninkuuden perijä ja suuresti rakastettu kuningas.
Arwenin sydäntä ei ollut vielä kuolema täyttänyt, hän ei ollut elämään väsynyt ja niin kuolevaisuuden kalkki tuntui entistäkin katkerammalta. Kuitenkin hänen sydämeensä hiipi kylmyys Aragornin kuollessa.
Ja kuningatar nousi ja poistui kuolleen kuninkaan luota irrottaen kätensä tämän kädestä ennen kuin se oli kylmennyt. Hän hyvästeli lapsensa ja kaikki rakkaansa. Ihmisistä näytti että hänestä oli tullut harmaa ja kylmä ja kaukainen, ja he tekivät hiljaisina hänelle tietä kun hän kulki Kuninkaiden Kaupungin läpi ja meni Lórienin maahan.
Arwen puhuu
Ja minä vaeltelen päämäärättömästi Lórienin metsän sydämessä koko talven. On hiljaista, vain tuuli laulaa oksistossa omaa surullista sävelmäänsä kadonneesta ajasta, sävelmää, jonka niin harva ymmärtää. Tunnen maassa sen surun sen johdosta, että täällä kauan hallinnut kirkas Valtiatar on poissa eikä palaa, eivätkä Caras Caladhonilta valot loista ja kirkkaat äänet laula. Siellä on yhtä hiljaista kuin omassa sydämessäni jossa asuu tyhjyys kaiken muun mentyä, mutta myös hiven toivoa, sillä aina on toivoa. Niin sanoi minun Aragornini, kenties tapaamme maan piirin toisella puolella ja rakkautemme jatkuu ikuisesti.
Minä olin haltiaruhtinaan tytär, ja minä olin ihmisten maailman kuningatar, ja minä olin Lúthienin jälkeen rakastetuin ja surruin, ja rakastanein ja surrein. Minun on tämä katkeran-suloinen kohtalo jonka olen itse valinnut. Ja minä olin kaikista kaunein ja ylpein, ja nyt en ole enää muuta kuin nöyrä, ja nainen joka suree rakastettuaan.
Ja siellä minä paneudun makuulle Cerin Amrothin kukkulalla kevään aattona, ja kuolen. Siellä missä kerran lupasin Aragornille, rakastetulleni, eläväni ja kuolevani hänen takiaan.
Author: Elenloth
Genre: Romance
Rating: PG
Betareader: Katiainen
Pairing: Arwen/Aragorn
Disclaimer: Keski-Maa, Taru Sormusten Herrasta, sen henkilöt jne. eivät tietenkään kuulu minulle. Eikä tämä tarinakaan. Minä vain puin sen uuteen muotoon.
Summary: Tämä ficci kertoo uudelleen Aragornin ja Arwenin katkeransuloisen, kauniin ja surullisen rakkaustarinan, enimmäkseen Arwenin näkökulmasta. Se noudattaa kirjaa, mutta myös pikkuisen elokuvaa ja siellä on mukana omia ajatuksiani.
A/N: Arwen on aliarvostettu henkilö, ja minä halusin kunnioittaa häntä ja rakkaustarinaa, Aragornin ja Arwenin tarinaa, joka on yksi kauneimpia kaikista koskaan lukemistani.
Tässä on mukana myös omia runojani, jotka siis toimivat lauluina. Ne eivät tietenkään ole lähellekään Tolkienin runojen tasoa, mutta tukevat tarinaa omalla tavallaan.
Kokosin tarinan Haltsun ficcikampanjan (=lukekaa ja kommentoikaa ficcejä) innoittamana.
Omistettu äidilleni, joka rakastaa romanttisia kertomuksia.
Toivon todella kovasti palautetta. Tiedän, ettei tässä ole mitään sinänsä uutta, mutta tarina mikä tarina.
---
---
Yksi Keski-Maan kauneimmista ja surullisimmista tarinoista on Aragornin ja Arwenin taru. Se on tavallaan toisinto Berenin ja Lúthienin tarinasta, mutta kuitenkin siinä on omiakin aineksiaan.
Aragornin ja Arwenin taru on tarina kaikkivoittavasta rakkaudesta, odotuksesta, surusta ja onnesta ja valinnoista. Arwenin on valittava isänsä ja ikuisen elämän ja rakastettunsa Aragornin ja kuoleman väliltä.
ENSIMMÄINEN OSA:
ODOTUS
Monta kertaa Aragorn ja Arwen tapasivat Rivendellin saloilla sen ensimmäisen kerran jälkeen, jolloin he olivat molemmat jääneet toistensa sydämiin. Vallitsipa kevään vihreys, kesän lämpö, syksyn tuulet tai talven hiljaisuus, he tapasivat aina tuossa metsikössä. Milloin Arwen sai kuulla Aragornin saapuneen Rivendelliin pitkiltä matkoiltaan, hän käveli noiden koivujen luo ja odotti siellä, ja aina Aragorn tuli sinne ja he vaelsivat yhdessä metsässä. Joskus Arwen lauloi ja tanssi hänelle, kuten Lúthien aikoinaan Berenille, ja aina Aragorn sai lohtua ja voimaa noista hetkistä ja muisti niitä vaeltaessaan vaarojen keskellä.
Ja he tapasivat siellä myös eräänä lokakuun päivänä, Elrondin neuvonpidon kynnyksellä. Aragornin sydän oli täynnä varjoja ja epäilyksiä ja hän puhui niistä Arwenille.
"Älä pelkää, Aragorn", tämä sanoi miehelle. "Minä luotan sinuun. Luotan siihen, että voitat varjot ja epäilykset. Luotan siihen, ettet tee samoja erehdyksiä kuin esi-isäsi. Et ole sidottu heidän kohtaloonsa."
Aragorn vain hymyili tälle hiljaisella tavallaan. "Sinun luottamuksesi auttaa minua jaksamaan, rakkaani."
"Kuten sanoit kerran, Varjon sinä hylkäät. Pidä minusta ja valosta kiinni."
Aragorn suuteli häntä. "Minä pidän, ja sinä odotat minua."
Hetken päästä Arwen alkoi laulaa hiljaa.
"Minä haluan kasvaa rakkauteen
ja jaksaa odottaa, ja odottaminen
käykin minulta helposti.
Sillä ihmisten vuodet
sivuuttavat minut
kuten lintu matalalla lentävä
sivuuttaa sitä tavoittelevan aallon.
Minä olen myös aallonpohjassa
joka ei milloinkaan aaltoja kosketa."'
TOINEN OSA:
ONNI
Tuli aika, jolloin kaikki Aragornin voimat ja rohkeus tarvittiin. Mutta hän selvisi kaikista koetuksista ja tuli kuninkaaksi. Ja hänen ja Arwenin pitkä odotus palkittiin.
Ilta laskeutui hiljaa Gondoriin, levitti kylmän vaippansa keväisen, heräilevän maan ylle. Minas Tirithissä maan kuningas Aragorn, Elessar Haltiakivi, astui pitkän päivän jälkeen hänen ja kuningattaren makuukamariin. Arwen oli jo siellä lukien kirjaa. Hän laski sen kädestään ja meni miehensä luo tämän avatessa oven.
"Oletko jo syönyt illallisen?" Arwen kysyi.
"Kyllä. Sinä et näköjään ollut siellä."
Arwen kertoi, että hänen ystävänsä Lothwen oli saapunut Rivendellistä vierailulle. "Söin hänen kanssaan omissa tiloissani. Eihän haittaa, että majoitin hänet viereiseen huoneeseen? Se oli ainoa sopiva, joka oli vapaana."
"Totta kai sopii. Soittaako hän harppua viereisessä huoneessa? Olen kuulevanani soittoa sieltä."
Arwen hymyili. "Kuulet aivan oikein. Hän on taitava soittaja, ja olen pyytänyt häntä soittamaan huomisissa juhlissa."
Aragorn ei vastannut, sillä hän kuunteli soittoa. Hän tunsi laulun, se oli haltioiden vanha rakkauslaulu ja hän tiesi sen sanat.
Hän alkoi laulaa hiljaa ja tarttui Arwenia vyötäisiltä vetäen tämän tanssiin.
"On tullut ilta, rakkaani ainoa,
on tullut aika auringoa laskea
Sydämemme ovat yhtä ollessasi rinnallani
ja iloista laulua rakkaudesta laulaa sieluni
Kun et ole luonani, olen eksyksissä
vaeltaen loputtomassa pimeydessä
Tuo minulle valo, silmiesi kirkkaus
äänesi sointi, askeltesi keveys
Jos poissa oisit eivät maailman
kaikki suuret aarteetkaan
voisi minua surussani lohduttaa,
aina jäisin sinua kaipaamaan
Kuullessamme illan viimeisen linnun laulava
tiedämme me olevan merkki sen;
on aika auringon laskea taa taivaanrannan
ja se on huomenna nouseva uudestaan"
Aragorn hyräili hiljaa laulun loputtua ja hyväili Arwenin tummia hiuksia. Nainen hymyili onnellisena ja hautasi kasvonsa Aragornin rintaa vasten. Ja he tanssivat vielä hetken hiljaa harpunsoiton kantautuessa viereisestä huoneesta.
Lopulta Arwen nosti päänsä ja katsoi miestä tämä harmaisiin silmiin. "Minunhan se satakielen perillinen piti olla", Arwen kiusoitteli miestään. Gondorin kuningas sieppasi kuningattarensa käsivarsilleen ja kantoi tämän pylväsvuoteella. "Hivenen varhainen aika käydä nukkumaan", Arwen sanoi. "Oletko kovin väsynyt?"
"Ei välttämättä nukkumaan", Aragorn vastasi hymyillen nyt vuorostaan kiusoittelevasti. "Vai mitä luulet, rakkaani?"
Viereisessä huoneessa Arwenin vieraana oleva haltia päästi harpustaan viimeisen väräjävän sävelen. Hän nousi ylös laittaen harppunsa hellästi seinää vasten nojalleen ja käveli sitten ikkunalle, josta hän näki Minas Tirithin valkeat talot ja tummenevan taivaanrannan.
KOLMAS OSA:
MAKSU
Ja satakaksikymmentä vuotta he hallitsivat yhdessä Gondoria ja kaikkia sen alaisia maita. Heille syntyi monta lasta, poika Eldarion ja tyttäriä.
Nuo satakaksikymmentä vuotta he olivat onnellisempia kuin kukaan koskaan, ja kuitenkin he koko ajan sydämessään tunsivat luopumisen hetken lähestyvän. Eräänä päivänä Aragorn meni Hiljaiselle kadulle kuninkaiden taloon ja sanoi hyvästit. Myös Arwenille hänen oli sanottava hyvästit, ja Arwen tunsi sydämessään surua, jonkalaista hän ei voinut kuvitella olevan olemassakaan. Ja niin kuoli Aragorn Elessar, númenorilaisten kuninkuuden perijä ja suuresti rakastettu kuningas.
Arwenin sydäntä ei ollut vielä kuolema täyttänyt, hän ei ollut elämään väsynyt ja niin kuolevaisuuden kalkki tuntui entistäkin katkerammalta. Kuitenkin hänen sydämeensä hiipi kylmyys Aragornin kuollessa.
Ja kuningatar nousi ja poistui kuolleen kuninkaan luota irrottaen kätensä tämän kädestä ennen kuin se oli kylmennyt. Hän hyvästeli lapsensa ja kaikki rakkaansa. Ihmisistä näytti että hänestä oli tullut harmaa ja kylmä ja kaukainen, ja he tekivät hiljaisina hänelle tietä kun hän kulki Kuninkaiden Kaupungin läpi ja meni Lórienin maahan.
Arwen puhuu
Ja minä vaeltelen päämäärättömästi Lórienin metsän sydämessä koko talven. On hiljaista, vain tuuli laulaa oksistossa omaa surullista sävelmäänsä kadonneesta ajasta, sävelmää, jonka niin harva ymmärtää. Tunnen maassa sen surun sen johdosta, että täällä kauan hallinnut kirkas Valtiatar on poissa eikä palaa, eivätkä Caras Caladhonilta valot loista ja kirkkaat äänet laula. Siellä on yhtä hiljaista kuin omassa sydämessäni jossa asuu tyhjyys kaiken muun mentyä, mutta myös hiven toivoa, sillä aina on toivoa. Niin sanoi minun Aragornini, kenties tapaamme maan piirin toisella puolella ja rakkautemme jatkuu ikuisesti.
Minä olin haltiaruhtinaan tytär, ja minä olin ihmisten maailman kuningatar, ja minä olin Lúthienin jälkeen rakastetuin ja surruin, ja rakastanein ja surrein. Minun on tämä katkeran-suloinen kohtalo jonka olen itse valinnut. Ja minä olin kaikista kaunein ja ylpein, ja nyt en ole enää muuta kuin nöyrä, ja nainen joka suree rakastettuaan.
Ja siellä minä paneudun makuulle Cerin Amrothin kukkulalla kevään aattona, ja kuolen. Siellä missä kerran lupasin Aragornille, rakastetulleni, eläväni ja kuolevani hänen takiaan.