A/N: Kone jää, minä jään… kärsikää. Laulu ei ole omani, siis se mikä tässä kappaleessa on. Laulun suomennos löytyy luvun lopusta.
_____________
”Herrani” valtaistuin salin ovet rämähtivät auki Zardan harppoessa niistä sisälle. Nuoren haltian kasvot olivat lian ja veren tahrimat, viitta revennyt, ja silmissä epätoivoinen katse. Zarda taipui kumarrukseen välttääkseen kuninkaan tuijotuksen. ”Kukaan ei selvinnyt”
”Miten te sanotte kukaan, kun itse kuitenkin seisotte siinä?” Thranduil kysyi, viitaten kädellään Zardan nousemaan. Nuori haltia nousi varovasti, vältellen kuninkaan läpitunkevaa katsetta.
”Adora on kuollut” näytti kuin kuninkaan kasvoilla olisi vaihdellut pettymyksen ja voitonriemun ilme. Silmät kuitenkaan eivät paljastaneet totuutta, ne olivat oppineet pitämään tunteet salassa.
”Zarda, ketkä palasivat kanssasi?” neito nosti ensimmäisen kerran katseensa kuninkaaseen.
”Kukaan ei palannut, ei kukaan…” Zardan sanat sortuivat kyyneleisiin, naisen juostessa ulos salista. Kuningas katseli naisen perään, kunnes salin ovet sulkeutuivat ääneti. Missä oli nyt toivo? Missä oli usko? Missä rakkaus?
**
”Ne dhîr nîn mathon i nîr.
Nuin giliath ned i venel
Padon erui
Linnon erui
Si ´wanath ring le gâr.
Lach vain ´wann alfirin
Naváer, muin veleth nîn.
Man i ven padahton hi.
Dorthach ne guren.
Berio i dûr Belain
i lend en fael men”
”Mitä sanotte, korkea herra?” Legolas säpsähti kuullessaan ääneen takaansa. Nopeasti haltiaprinssi pyörähti ympäri, kohdaten harmaiden silmien surullisen katseen.
”Zarda” Legolas hymähti, pingottaen kasvoilleen epätodellisen hymyn, joka jätti silmät tyhjiksi. Syvemmiksi kuin valtameri.
”Olen pahoillani” Zarda kuiskasi, pyyhkien nopeasti yksinäisen kasvoille vierähtäneen kyyneleen. Pala tuntui nousevan nuoren haltian kurkkuun, hänen katsellessaan ikkunan edessä seisovaa Legolasia, jonka kylkeä paksu side peitti.
”Adora teki sen sinun vuoksesi”
Legolas käänsi katseensa ikkunasta Zardaan kasvoillaan surullinen hymy. ”Näin hänen lähtevän, yöllä ennen lähtöä”
Vaalea haltia sulki silmänsä hetkeksi avaten ne pian uudelleen ”Isäni tahto oli hulluus, vaan tiedän mikä hänet sai niin päättämään… minun rakkauteni”
”Täällä on yhä toivoa, kaikki ei ole menetetty… Varjo ei ole saanut vielä valtaa sinussa, kaikki on mahdollista” ovi kolahti Zardan poistuessa huoneesta. Yksinäiset kyynelet vierähtivät Legolasin kasvoille, liian paljon oli vaadittu, liian paljon oli viety.
**
”Päästäkää irti” kiljaisu peittyi ilkeän naurun alle. Adora painoi päänsä alas, sulkien silmänsä… mitä hän teki täällä?
Miksi hän oli alistunut kuninkaan tahtoon? Legolasin vuoksi. Vaalean haltiaprinssin kuva nousi utuisena Adoran silmien eteen, hän olisi antanut mitä tahansa päästäkseen pois täältä… luopunut elämästään, ja siitä mitä rakasti.
”Älä koskaan katso taaksesi…”
___________________
A/N: Joo… lyhyt, tiedän.
Laulun suomennos tässä:
Kasvoilla tunnen kyyneleen.
Alla taivaan tähtien.
Yksin kuljen.
Yksin laulan.
Nyt kylmä kuolema sut omistaa.
Ikuinen liekki on sammunut.
Hyvästi, kallis rakkauteni.
Minne kuljetkaan nyt.
Säilyt sydämessäni.
Suojelkoo Valarin voima
Sielujemme matkaa.
Hän, joka uskoo, PG-13, MS
I hate you. Don't leave me.
Because I'm going to plan a perfect murder.
Because I'm going to plan a perfect murder.
A/N: Iiiso aikaväli, kyllä vain… okei tajutkaa se tässä luvussa se sitten.
_______________
Sanoit, ettet ole kyynelteni arvoinen.
Sanoit pettäneesi minut, pettäneesi itsesi.
Ja kun aamulla katselin pihamaata, näin
sinut, ja kyyneleesi.
Yritin koskea, ja katosit, yritin halata,
olit poissa, vain unen tuomaa kuvaa ja harhaa.
Muistoja menneisyydestä, laiva sinut on jo vienyt,
kauas meren taa, maahan, jonne polkuni ei johtanut.
Menit, enkä minä voinut seurata.
Vuodatit tuskasi ja elämäsi vuokseni,
jättäen jälkeesi surun, kyyneleet ja kaipauksen, johon ei lohtua löydy.
**
”Legolas?” käsi laskeutui nuoren haltian kädelle. Legolas käänsi katseensa auringonlaskusta vieressään seisovaan naiseen. Zarda, naisen pähkinänruskeat hiukset valuivat putouksena alas lantiolle, suuret siniharmaat silmät katsoivat vaativina Legolasia. ”Kerro mikä mieltäsi painaa?”
”Ei mikään…” Legolas hymyili pikaisesti, kiertäen kätensä Zardan olkapäiden ympärille. Viikko, kuukausi, kuukaudet venähtäneet vuosiksi. Adora oli lopullisesti poissa, kaikkialta, paitsi Legolasin sydämestä. Hän oli vannonut Zardalle rakkautensa, vaan yksinäisinä hetkinä muistista lipui esiin kuva kauniista, pitkästä ja hoikasta haltiasta.
Kyyneleet olivat kuivuneet kauan sitten, jättäen jäljelle vain pohjattoman kaipuun, ja surun, joihin saatu rakkauskaan ei tuonut lohtua.
”Mietit Adoraa” Zarda totesi aavistuksen katkeralla äänellä ”Legolas, ymmärrä, et voi muistella menneitä loppuelämääsi” Legolas käänsi katseensa takaisin auringon laskuun, huokaisten raskaasti.
”Man i ven padahton hi.
Dorthach ne guren.”
”Legolas, Adora on kuollut” Zarda sanoi tiukasti, astuen Legolasin ulottumattomiin. ”Hyväksy se”
**
”Adora?” Adora kääntyi katsomaan ovella seisovaa haltiaa. Elladan nojasi ovenkarmiin, tuijottaen hievahtamatta häntä. Kevyt puna nousi Adoran kasvoille, jälleen kerran hänet oli yllätetty. Nainen laski paksun nahkakantisen kirjan pöydälle, hymähtäen hiljaa
”Legolas” Elladan sanoi, astuen ovesta sisälle hämärään huoneeseen. Adora nosti katseensa kirjasta, katsoen kysyvästi Elladaniin ”Mitä hänetä?”
”Totuuden nimessä en saisi kertoa sinulle, mutta uskon puhuvani ystävälle” Elladan vastasi hymyillen, istuutuen vapaaseen tuoliin ”Hän on tulossa tänne” Elladan katseli Adoraa huultaan pureskellen, huolestunut ja osittain pelokas ilme vuorotteli Adoran kasvoilla, näytti kuin vuosien saatossa piiloutunut painolasti oli palannut yhdellä rysähdyksellä neidon harteille.
Adora käänsi viimein katseensa takaisin Elladaniin, hymyillen pingottuneesti. Hetken neito seisoi paikallaan, astellen sitten nopeasti ulos huoneestaan. Askeleet kaikuivat käytävässä, kadoten pian puutarhan varjoihin.
**
”Et voi ikuisesti vältellä menneisyyttäsi” luja ääni kuului varjoista penkin takaa. Adora tunnisti ääneen liian hyvin, vuosien saatossa tuon äänen omistaja oli auttanut unohtamaan…
”Olenko sanonut vältteleväni sitä?” Adora kysyi, kääntäen päänsä, kohdaten Elrondin sinisten silmien vakaan katseen.
”Kavallat vielä itsesi” vanhemman haltian kasvot sulivat lämpimään hymyyn, jokin kuitenkin jäi uupumaan silmistä. Lämpö ja ystävällisyys, Thranduil, kuninkaan kasvot palasivat elävästi mieleen. Tämän käskevä ääni, jäinen, läpitunkeva katse… saattoi olla onni, että se kuului menneeseen, mutta sydämessään Adora oli kaivannut kotiaan jo kauan. Rivendellin rauha ei parantanut ikuisia haavoja hänen sydämessään.
”Siispä tiedän mitä teen, kun minua jo etukäteen on varoitettu” Adora vastasi hymyillen ”Elän omaa elämääni”
Elrond katseli hetken pois kävelevän Adoran perään. Kenties kohtalo, enemmin tai myöhemmin näyttäisi kaikki ne tehdyt virheet…
**
”Vuodet ovat kuluneet”
”Adora, valintasi oli tämä, luovuit kaikesta… rakkautesi vuoksi” Arwen laski kätensä Adoran puukaiteella lepäävän käden päälle, puristaen sitä hellästi. ”Ei hän sinua ole unohtanut”
”Varjo kasvaa, peittää tähdet ja kuun, ajaa meidät kohti kuolemaamme. Arwen” Adora käänsi kyynelten sumentaman katseensa vieressään seisovaan naiseen ”Täällä on yhä toivoa”
”Näet sen, minkä minä näen, mutta minkä moni muu jo on hyljännyt… meri kutsuu heitä kotiin” Adora ymmärsi Arwenin sanat paremmin kuin kukaan muu, monien muun vaipuessa epätoivoon he jatkoivat, heidän paikkansa oli täällä.
”Meri kutsuu heitä kotiin, valkoiset rannat, Satamista lähtevät laivat” Adora kuiskasi, katsellen hämärtyvän puutarhan satoja pieniä lyhtyjä. ”Mutta täällä ei ole laivaa viemään minua sinne”
”Haltioiden aika on ohi, Adora, voit edelleen lähteä, kukaan ei pakota sinua jäämään”
”Luuletko tosiaan minun lähtevän?” Adora kysyi naurahtaen hiljaa, Arwen hymyili lämpimästi.
”Tiesin sen… luulen, että se, jota odotat on pian täällä” Arwen naurahti vielä pikaisesti, astellen kuistilta sisälle pitkän puvun helmat liehuen.
”Se jota odotat…” hopeanharmaa viitta heilahti Adoran kävellessä kuistilta sisälle Arwenin perässä.
_______________
A/N: Anteeksi kun nämä luvut ovat niin lyhyitä.
Nämä luvut näyttävät sitäpaitsi pidemmiltä wordissa.
_______________
Sanoit, ettet ole kyynelteni arvoinen.
Sanoit pettäneesi minut, pettäneesi itsesi.
Ja kun aamulla katselin pihamaata, näin
sinut, ja kyyneleesi.
Yritin koskea, ja katosit, yritin halata,
olit poissa, vain unen tuomaa kuvaa ja harhaa.
Muistoja menneisyydestä, laiva sinut on jo vienyt,
kauas meren taa, maahan, jonne polkuni ei johtanut.
Menit, enkä minä voinut seurata.
Vuodatit tuskasi ja elämäsi vuokseni,
jättäen jälkeesi surun, kyyneleet ja kaipauksen, johon ei lohtua löydy.
**
”Legolas?” käsi laskeutui nuoren haltian kädelle. Legolas käänsi katseensa auringonlaskusta vieressään seisovaan naiseen. Zarda, naisen pähkinänruskeat hiukset valuivat putouksena alas lantiolle, suuret siniharmaat silmät katsoivat vaativina Legolasia. ”Kerro mikä mieltäsi painaa?”
”Ei mikään…” Legolas hymyili pikaisesti, kiertäen kätensä Zardan olkapäiden ympärille. Viikko, kuukausi, kuukaudet venähtäneet vuosiksi. Adora oli lopullisesti poissa, kaikkialta, paitsi Legolasin sydämestä. Hän oli vannonut Zardalle rakkautensa, vaan yksinäisinä hetkinä muistista lipui esiin kuva kauniista, pitkästä ja hoikasta haltiasta.
Kyyneleet olivat kuivuneet kauan sitten, jättäen jäljelle vain pohjattoman kaipuun, ja surun, joihin saatu rakkauskaan ei tuonut lohtua.
”Mietit Adoraa” Zarda totesi aavistuksen katkeralla äänellä ”Legolas, ymmärrä, et voi muistella menneitä loppuelämääsi” Legolas käänsi katseensa takaisin auringon laskuun, huokaisten raskaasti.
”Man i ven padahton hi.
Dorthach ne guren.”
”Legolas, Adora on kuollut” Zarda sanoi tiukasti, astuen Legolasin ulottumattomiin. ”Hyväksy se”
**
”Adora?” Adora kääntyi katsomaan ovella seisovaa haltiaa. Elladan nojasi ovenkarmiin, tuijottaen hievahtamatta häntä. Kevyt puna nousi Adoran kasvoille, jälleen kerran hänet oli yllätetty. Nainen laski paksun nahkakantisen kirjan pöydälle, hymähtäen hiljaa
”Legolas” Elladan sanoi, astuen ovesta sisälle hämärään huoneeseen. Adora nosti katseensa kirjasta, katsoen kysyvästi Elladaniin ”Mitä hänetä?”
”Totuuden nimessä en saisi kertoa sinulle, mutta uskon puhuvani ystävälle” Elladan vastasi hymyillen, istuutuen vapaaseen tuoliin ”Hän on tulossa tänne” Elladan katseli Adoraa huultaan pureskellen, huolestunut ja osittain pelokas ilme vuorotteli Adoran kasvoilla, näytti kuin vuosien saatossa piiloutunut painolasti oli palannut yhdellä rysähdyksellä neidon harteille.
Adora käänsi viimein katseensa takaisin Elladaniin, hymyillen pingottuneesti. Hetken neito seisoi paikallaan, astellen sitten nopeasti ulos huoneestaan. Askeleet kaikuivat käytävässä, kadoten pian puutarhan varjoihin.
**
”Et voi ikuisesti vältellä menneisyyttäsi” luja ääni kuului varjoista penkin takaa. Adora tunnisti ääneen liian hyvin, vuosien saatossa tuon äänen omistaja oli auttanut unohtamaan…
”Olenko sanonut vältteleväni sitä?” Adora kysyi, kääntäen päänsä, kohdaten Elrondin sinisten silmien vakaan katseen.
”Kavallat vielä itsesi” vanhemman haltian kasvot sulivat lämpimään hymyyn, jokin kuitenkin jäi uupumaan silmistä. Lämpö ja ystävällisyys, Thranduil, kuninkaan kasvot palasivat elävästi mieleen. Tämän käskevä ääni, jäinen, läpitunkeva katse… saattoi olla onni, että se kuului menneeseen, mutta sydämessään Adora oli kaivannut kotiaan jo kauan. Rivendellin rauha ei parantanut ikuisia haavoja hänen sydämessään.
”Siispä tiedän mitä teen, kun minua jo etukäteen on varoitettu” Adora vastasi hymyillen ”Elän omaa elämääni”
Elrond katseli hetken pois kävelevän Adoran perään. Kenties kohtalo, enemmin tai myöhemmin näyttäisi kaikki ne tehdyt virheet…
**
”Vuodet ovat kuluneet”
”Adora, valintasi oli tämä, luovuit kaikesta… rakkautesi vuoksi” Arwen laski kätensä Adoran puukaiteella lepäävän käden päälle, puristaen sitä hellästi. ”Ei hän sinua ole unohtanut”
”Varjo kasvaa, peittää tähdet ja kuun, ajaa meidät kohti kuolemaamme. Arwen” Adora käänsi kyynelten sumentaman katseensa vieressään seisovaan naiseen ”Täällä on yhä toivoa”
”Näet sen, minkä minä näen, mutta minkä moni muu jo on hyljännyt… meri kutsuu heitä kotiin” Adora ymmärsi Arwenin sanat paremmin kuin kukaan muu, monien muun vaipuessa epätoivoon he jatkoivat, heidän paikkansa oli täällä.
”Meri kutsuu heitä kotiin, valkoiset rannat, Satamista lähtevät laivat” Adora kuiskasi, katsellen hämärtyvän puutarhan satoja pieniä lyhtyjä. ”Mutta täällä ei ole laivaa viemään minua sinne”
”Haltioiden aika on ohi, Adora, voit edelleen lähteä, kukaan ei pakota sinua jäämään”
”Luuletko tosiaan minun lähtevän?” Adora kysyi naurahtaen hiljaa, Arwen hymyili lämpimästi.
”Tiesin sen… luulen, että se, jota odotat on pian täällä” Arwen naurahti vielä pikaisesti, astellen kuistilta sisälle pitkän puvun helmat liehuen.
”Se jota odotat…” hopeanharmaa viitta heilahti Adoran kävellessä kuistilta sisälle Arwenin perässä.
_______________
A/N: Anteeksi kun nämä luvut ovat niin lyhyitä.
Nämä luvut näyttävät sitäpaitsi pidemmiltä wordissa.
I hate you. Don't leave me.
Because I'm going to plan a perfect murder.
Because I'm going to plan a perfect murder.
A/N: Kello kaksi yöllä on ihmeen hyvä kirjoittaa, ajatus juoksee todella nopeasti.
____________
Askeleet pysähtyivät koristeellisen puuoven taakse, kuului koputus.
”Sisään”
Adora veti viimeisen kerran henkeä, sipaisten platinanvaalean hiuskiehkuran kasvoiltaan. Puuovi aukeni ääntä päästämättä, ensimmäisen kerran kymmeniin vuosiin Adora tunsi polviensa pettävän. Legolas, haltia seisoi ikkunan edessä tuijottaen kaukaisuuteen. Illan hämärä oli laskeutunut huoneeseen aikoja sitten, ja pöydällä palava kynttilä alkoi osoittaa sammumisen merkkejä.
”Korkea herra?” Adora kuiskasi aavistuksen värisevällä äänellä ”Toin uuden kynttilän” Legolas pyörähti ympäri, kohdaten neidon siniharmaat silmät. Vesilasi joka nuoren haltiaprinssin kädessä oli ollut, putosi nyt lattialle, särkyen tuhansiksi sirpaleiksi.
Väri näytti valahtavan Legolasin kasvoilta, aikakin tuntui pysähtyvän. Adora hymyili hermostuneesti, sytyttäen uuden kynttilän, asettaen sen telineeseen.
”Hyvää yötä, arvon herra” Adora mutisi, astuen ovesta käytävään, vetäen puuoven takanaan kiinni. Neidon hengitys tärisi lähes yhtä pahasti, kuin tämän kädet.
Silmissä kimmelsivät ensimmäiset kyyneleet, joita kukaan ei ollut näkemässä, nyyhkäys purkautui kurkusta, kaikuen hämärällä käytävällä. Adora pyyhkäisi kyyneleet kasvoiltaan pukunsa hihaan, tietäen ettei se auttaisi, nyt, monen vuoden jälkeen vuosivat viimein ne tuskan ja menetyksen kyyneleet… suru, valhe ja menetys, kaikki kaatuivat neidon hartioille samaan aikaan.
Legolasin järkyttynyt ilme, kirkkaansinisten silmien epäuskoinen katse, Legolas ei ollut unohtanut, vaan pakottanut itsensä unohtamaan…
Adora nielaisi, astuen avonaisen ikkunan luo, josta alkusyksyn lempeä tuuli puhalsi sisälle. Tuuli kuivatti silmistä vuolaina virtaavat kyyneleet.
**
Legolas katseli lattialla lojuvia lasinsirpaleita, siirtäen vähänväliä katseensa sulkeutuneeseen oveen, ja uuteen kynttilään, joka paloi pienellä liekillä pöydällä.
Tuntui kuin maailma olisi pysähtynyt siihen, sillä sekunnilla maailma oli pysähtynyt, kun hän oli kääntynyt ympäri, ja kohdannut sen, mikä monen vuoden ajan häntä oli vainonnut.
Adora on kuollut, niin hänelle oli sanottu, niin hänen isänsä oli sanonut, niin Zarda oli sanonut.
”Adora teki sen sinun vuoksesi”
”Täällä on yhä toivoa, kaikki ei ole menetetty… Varjo ei ole saanut vielä valtaa sinussa, kaikki on mahdollista”
Vuosia sitten lausutut sanat palasivat kaikuna Legolasin mieleen, oliko kaikki mahdollista? Voisiko elämä alkaa alusta näin monen vuoden jälkeen?
Tuntui kuin huoneeseen olisi laskeutunut jäätävä kylmyys, oven sulkeuduttua Adoran perässä. Kylmät väreet kiipesivät Legolasin selkää pitkin ylös niskaan asti.
Se jokin, mikä vuosien saatossa oli lähes unohtunut eli jälleen… mutta elikö se myös Adoran sydämessä. Mitä oli tapahtunut, ja missä tämä oli ollut? Kysymykset vaivasivat Legolasia, tämän kävellessä huomaamattaan pientä ympyrää ympäri huonettaan.
**
Viileä yöilma löi vasten kasvoja, verenpunaisen hameen avarat hihat heiluivat tuulessa kuin liput, pitkät platinanvaaleat hiukset lensivät kasvoille, tarttuen kiinni kyyneleiden kostuttamaan ihoon.
Hän oli luvannut luopua kaikesta, siitä mitä rakasti, siitä mitä kunnioitti, siitä mitä arvosti… kaikesta, elämästään ja rakkaudestaan. Nyt, kaikki nuo päätökset tuntuivat varsin mitättömiltä, Legolas oli täällä, eikä Adora voinut kiistää tunteita, jotka hänen sisällään myllersivät.
Rakkautta vain, oliko sillä merkitystä mitä se oli? Hän oli luvannut itselleen… Legolasin sydän oli toisen, ei hänen, ei näin monen vuoden jälkeen.
Kuin vaistomaisesti Adora antoi toisen kätensä liukua hartiansa yli, paksun sametin läpi erottui juuri ja juuri muutama arpi. Kipu, tuska, nöyryytys ja häväistys, kaikki tuntui tapahtuneen vasta eilen, ja silti siitä oli ihmisten mittapuulla jo aikaa, mutta haltialle se oli vain silmänräpäys kuolemattomassa ikuisuudessa.
”Rakkauden saatat kadottaa, jos toisen tahdot kokonaan omistaa…” Adora hymähti ironisesti, antaen kätensä kulkea kuistin kivikaidetta pitkin. Muutama punakultainen lehti rapisi lattialla, tuulen kuljettaessa niitä eteenpäin.
Niin monta kertaa oli syksy ehtinyt laskeutua tämän maan päälle, niin monta kertaa se oli ehtinyt kadota Adoran elämän aikana.
Monta tuhatta vuotta, ja silti nyt hän oli eksyksissä. Omien tunteidensa ja muistojensa vankina.
”Adora” neidon silmät rävähtivät auki, käsi puristui kivikaiteeseen. Hiljaiset askeleet pysähtyivät hänen viereensä, lämmin käsi laskeutui hihan verhoamalle käsivarrelle, josta se kulki aina kämmenelle, tarttuen siihen lujasti.
Hopeanhohtoisesta tunikasta ei voinut erehtyä, siinä, Adoran vieressä seisoi se, joka oli vienyt hänet lopullisesti eksyksiin… ei ollut polkua mitä valita, koska mikään niistä ei ollut oikea, kaikki ne päättyivät umpikujaan.
”Legolas…” mies pyöräytti Adoran ympäri, nostaen kädellään tämän leukaa. Adora tunsi kyyneleiden valuvan alas kasvoilleen, tunsi väristykset, jotka kulkivat läpi vartalon.
”Olit kuollut” Legolas kuiskasi hiljaa, päästämättä Adoraa laskemaan katsettaan. Neito katsoi kyynelten sumentamien silmien läpi mieheen, hymyillen surullisesti. ”Olen edelleen… Legolas, en tiedä mitä teen”
”Katso minuun” Adora käänsi katseensa uudestaan Legolasiin, kohdaten viimein miehen sinisten silmien katseen, joissa välähti peitetty tuska ja kaipuu.
” Amin hiraetha, Legolas” (Olen pahoillani) kyyneleet valuivat vuolaina jälleen Adoran kasvoille. Legolas kietoi kätensä tärisevän neidon ympärille, painaen tämän itseään vasten.
” Ú-moe edaved”(Ei ole mitään anteeksiannettavaa) Legolas kuiskasi, taistellen raivokkaasti omia kyyneleitään vatsaan. ”Olen tässä, enkä ole menossa minnekään”
__________________
A/N: Taas tuli lyhyt, mutta tämä on hyvä päättää tähän.
____________
Askeleet pysähtyivät koristeellisen puuoven taakse, kuului koputus.
”Sisään”
Adora veti viimeisen kerran henkeä, sipaisten platinanvaalean hiuskiehkuran kasvoiltaan. Puuovi aukeni ääntä päästämättä, ensimmäisen kerran kymmeniin vuosiin Adora tunsi polviensa pettävän. Legolas, haltia seisoi ikkunan edessä tuijottaen kaukaisuuteen. Illan hämärä oli laskeutunut huoneeseen aikoja sitten, ja pöydällä palava kynttilä alkoi osoittaa sammumisen merkkejä.
”Korkea herra?” Adora kuiskasi aavistuksen värisevällä äänellä ”Toin uuden kynttilän” Legolas pyörähti ympäri, kohdaten neidon siniharmaat silmät. Vesilasi joka nuoren haltiaprinssin kädessä oli ollut, putosi nyt lattialle, särkyen tuhansiksi sirpaleiksi.
Väri näytti valahtavan Legolasin kasvoilta, aikakin tuntui pysähtyvän. Adora hymyili hermostuneesti, sytyttäen uuden kynttilän, asettaen sen telineeseen.
”Hyvää yötä, arvon herra” Adora mutisi, astuen ovesta käytävään, vetäen puuoven takanaan kiinni. Neidon hengitys tärisi lähes yhtä pahasti, kuin tämän kädet.
Silmissä kimmelsivät ensimmäiset kyyneleet, joita kukaan ei ollut näkemässä, nyyhkäys purkautui kurkusta, kaikuen hämärällä käytävällä. Adora pyyhkäisi kyyneleet kasvoiltaan pukunsa hihaan, tietäen ettei se auttaisi, nyt, monen vuoden jälkeen vuosivat viimein ne tuskan ja menetyksen kyyneleet… suru, valhe ja menetys, kaikki kaatuivat neidon hartioille samaan aikaan.
Legolasin järkyttynyt ilme, kirkkaansinisten silmien epäuskoinen katse, Legolas ei ollut unohtanut, vaan pakottanut itsensä unohtamaan…
Adora nielaisi, astuen avonaisen ikkunan luo, josta alkusyksyn lempeä tuuli puhalsi sisälle. Tuuli kuivatti silmistä vuolaina virtaavat kyyneleet.
**
Legolas katseli lattialla lojuvia lasinsirpaleita, siirtäen vähänväliä katseensa sulkeutuneeseen oveen, ja uuteen kynttilään, joka paloi pienellä liekillä pöydällä.
Tuntui kuin maailma olisi pysähtynyt siihen, sillä sekunnilla maailma oli pysähtynyt, kun hän oli kääntynyt ympäri, ja kohdannut sen, mikä monen vuoden ajan häntä oli vainonnut.
Adora on kuollut, niin hänelle oli sanottu, niin hänen isänsä oli sanonut, niin Zarda oli sanonut.
”Adora teki sen sinun vuoksesi”
”Täällä on yhä toivoa, kaikki ei ole menetetty… Varjo ei ole saanut vielä valtaa sinussa, kaikki on mahdollista”
Vuosia sitten lausutut sanat palasivat kaikuna Legolasin mieleen, oliko kaikki mahdollista? Voisiko elämä alkaa alusta näin monen vuoden jälkeen?
Tuntui kuin huoneeseen olisi laskeutunut jäätävä kylmyys, oven sulkeuduttua Adoran perässä. Kylmät väreet kiipesivät Legolasin selkää pitkin ylös niskaan asti.
Se jokin, mikä vuosien saatossa oli lähes unohtunut eli jälleen… mutta elikö se myös Adoran sydämessä. Mitä oli tapahtunut, ja missä tämä oli ollut? Kysymykset vaivasivat Legolasia, tämän kävellessä huomaamattaan pientä ympyrää ympäri huonettaan.
**
Viileä yöilma löi vasten kasvoja, verenpunaisen hameen avarat hihat heiluivat tuulessa kuin liput, pitkät platinanvaaleat hiukset lensivät kasvoille, tarttuen kiinni kyyneleiden kostuttamaan ihoon.
Hän oli luvannut luopua kaikesta, siitä mitä rakasti, siitä mitä kunnioitti, siitä mitä arvosti… kaikesta, elämästään ja rakkaudestaan. Nyt, kaikki nuo päätökset tuntuivat varsin mitättömiltä, Legolas oli täällä, eikä Adora voinut kiistää tunteita, jotka hänen sisällään myllersivät.
Rakkautta vain, oliko sillä merkitystä mitä se oli? Hän oli luvannut itselleen… Legolasin sydän oli toisen, ei hänen, ei näin monen vuoden jälkeen.
Kuin vaistomaisesti Adora antoi toisen kätensä liukua hartiansa yli, paksun sametin läpi erottui juuri ja juuri muutama arpi. Kipu, tuska, nöyryytys ja häväistys, kaikki tuntui tapahtuneen vasta eilen, ja silti siitä oli ihmisten mittapuulla jo aikaa, mutta haltialle se oli vain silmänräpäys kuolemattomassa ikuisuudessa.
”Rakkauden saatat kadottaa, jos toisen tahdot kokonaan omistaa…” Adora hymähti ironisesti, antaen kätensä kulkea kuistin kivikaidetta pitkin. Muutama punakultainen lehti rapisi lattialla, tuulen kuljettaessa niitä eteenpäin.
Niin monta kertaa oli syksy ehtinyt laskeutua tämän maan päälle, niin monta kertaa se oli ehtinyt kadota Adoran elämän aikana.
Monta tuhatta vuotta, ja silti nyt hän oli eksyksissä. Omien tunteidensa ja muistojensa vankina.
”Adora” neidon silmät rävähtivät auki, käsi puristui kivikaiteeseen. Hiljaiset askeleet pysähtyivät hänen viereensä, lämmin käsi laskeutui hihan verhoamalle käsivarrelle, josta se kulki aina kämmenelle, tarttuen siihen lujasti.
Hopeanhohtoisesta tunikasta ei voinut erehtyä, siinä, Adoran vieressä seisoi se, joka oli vienyt hänet lopullisesti eksyksiin… ei ollut polkua mitä valita, koska mikään niistä ei ollut oikea, kaikki ne päättyivät umpikujaan.
”Legolas…” mies pyöräytti Adoran ympäri, nostaen kädellään tämän leukaa. Adora tunsi kyyneleiden valuvan alas kasvoilleen, tunsi väristykset, jotka kulkivat läpi vartalon.
”Olit kuollut” Legolas kuiskasi hiljaa, päästämättä Adoraa laskemaan katsettaan. Neito katsoi kyynelten sumentamien silmien läpi mieheen, hymyillen surullisesti. ”Olen edelleen… Legolas, en tiedä mitä teen”
”Katso minuun” Adora käänsi katseensa uudestaan Legolasiin, kohdaten viimein miehen sinisten silmien katseen, joissa välähti peitetty tuska ja kaipuu.
” Amin hiraetha, Legolas” (Olen pahoillani) kyyneleet valuivat vuolaina jälleen Adoran kasvoille. Legolas kietoi kätensä tärisevän neidon ympärille, painaen tämän itseään vasten.
” Ú-moe edaved”(Ei ole mitään anteeksiannettavaa) Legolas kuiskasi, taistellen raivokkaasti omia kyyneleitään vatsaan. ”Olen tässä, enkä ole menossa minnekään”
__________________
A/N: Taas tuli lyhyt, mutta tämä on hyvä päättää tähän.
I hate you. Don't leave me.
Because I'm going to plan a perfect murder.
Because I'm going to plan a perfect murder.
-
Noradriel
- Yksinäinen susi
- Viestit: 1134
- Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 8:53 am
- Paikkakunta: Lothlórien
Cera, tämä kuvastaa paljon minun tunteitani. olet selvännäkijä!
Tämä on edelleen kaunis. Rakastin tätä ficciä jo vuosia sitten ja rakastan edelleen.
Tämä on edelleen kaunis. Rakastin tätä ficciä jo vuosia sitten ja rakastan edelleen.
Viimeksi muokannut Noradriel, Pe Maalis 23, 2007 8:16 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Uusi ammatti minulle *hymyilee*
Tähän tulee jatkoa varmaan jo tänään, inspis on niin huimaava.
Tähän tulee jatkoa varmaan jo tänään, inspis on niin huimaava.
I hate you. Don't leave me.
Because I'm going to plan a perfect murder.
Because I'm going to plan a perfect murder.
ehhaanaa!!
ihana tarina! tuleehan tähän pian jatkoa 
jäin vaan miettimään tota yhtä kohtaa
”Man i ven padahton hi.
Dorthach ne guren.”
että mitähöhän toi mahtaa tarkottaa "yhteiskielellä?"
jäin vaan miettimään tota yhtä kohtaa ”Man i ven padahton hi.
Dorthach ne guren.”
että mitähöhän toi mahtaa tarkottaa "yhteiskielellä?"
...Mórnié útúlié, Mórnié álántié...
Jätkät on kun vessat... aina varattuja ja täynnä paskaa
Tahtoisin näyttää sulle auringon.
Kantaa sut pois taakse mustan verhon.
Sun täytyy vaan irroittaa.
Viedä sut pois tahtoisin.
Jätkät on kun vessat... aina varattuja ja täynnä paskaa
Tahtoisin näyttää sulle auringon.
Kantaa sut pois taakse mustan verhon.
Sun täytyy vaan irroittaa.
Viedä sut pois tahtoisin.
"”Jos palaamme, antakaa meille edes hiukan arvoa” Adora katsoi Thranduilia vakaasti, pelkäämättä tämän koleiden silmien läpitunkevaa tuijotusta.
”Se riippuu siitä, miten palaatte” kuningas tokaisi, kääntyen ripeästi ympäri, kadoten henkivartiokaarti perässään pihalta takaisin valtaistuinsaliin johtaviin portaisiin. "
Pidin tarinasti muuten, mutta minua todella häiritsi, kun tuo kohta oli aivan kopio elokuvasta/kirjasta.
Tai siis repliikit, eihän hahmot tai mitään ollut kirjasta.
Miksi Legolas ja Adora eivät voineet saada toisiaan? Minulle jäi vähän epäselväksi, vai onko se näitä jolloin asia pidetään salaisuutena?
En löytänyt virheitä, ainakaan näin aika nopeasti luettuna.
”Se riippuu siitä, miten palaatte” kuningas tokaisi, kääntyen ripeästi ympäri, kadoten henkivartiokaarti perässään pihalta takaisin valtaistuinsaliin johtaviin portaisiin. "
Pidin tarinasti muuten, mutta minua todella häiritsi, kun tuo kohta oli aivan kopio elokuvasta/kirjasta.
Tai siis repliikit, eihän hahmot tai mitään ollut kirjasta.
Miksi Legolas ja Adora eivät voineet saada toisiaan? Minulle jäi vähän epäselväksi, vai onko se näitä jolloin asia pidetään salaisuutena?
En löytänyt virheitä, ainakaan näin aika nopeasti luettuna.
"Missä on ratsu ja ratsumies? Missä on torvi toitottava? Ne haipuivat niinkuin vuorilta sade ja niityiltä tuulen humu.
Päivät painuvat länteen taakse kukkuloiden, varjoihin.
Miten tässä näin kävi?"
Päivät painuvat länteen taakse kukkuloiden, varjoihin.
Miten tässä näin kävi?"