Kiitoksia taas kovasti teille kaikille ihanille ihmisille, jotka olette jaksaneet lukea ja kommentoida juttuani.
Andune: Luulen, että Aragorn oli tuossa aika väsyksissä, kun meni tokaisemaan tuon tahdittoman lausahduksen eikä tullut ajatelleeksi mitä sanoi. Ja lapsen isä kyllä selviää tuota pikaa tässä päätösosassa. Tai ainakin sen pitäisi selvitä.
Nerwen: Kiitos kommenteista.
Lukujen jättäminen jänniin kohtiin on minusta ensinnäkin hauskaa, toiseksi luulen, että sellainen innostaa ihmisiä herkemmin jatkamaan jutun lukemista. Niinhän se menee tv-sarjoissakin.
Piratesse: Itse asiassa minä olin hyvin vähällä laittaa tuon lauseen loppuun, että Faramir tuoksui luonnostaan hyvältä, mutta en sitten viitsinyt kun ajattelin että siinä oman suosikin suosiminen menee jo liian överiksi.
Juu, ja olihan sitä pakko laittaa joku Aragorn/Faramir -slash viittaus mukaan. Luin niitä juttuja ihan liikaa yhteen aikaan...
Tyttö: Voi, olen tosi otettu, että luit tämän koko ficin. Nuo kehut kyllä saivat minut hymyilemään pitkäksi aikaa, koska en ole itse pitänyt tätä ficciä erityisen onnistuneena. Ja mukava kuulla, että pidit Aragornista. Minusta on koko ajan tuntunut, etten ole tehnyt hänelle oikeutta tässä jutussa (Olen tehnyt hänestä vähän pellen, mutta niinhän tässä on käynyt melkein kaikille hahmoille
).
Athelas: Kiitos kovasti, ihanaa että pidit hahmoista noin kovasti. Olen kyllä ajatellut pitää vähän taukoa kirjoittamisessa nyt kun sain viimein tämän pitkän jutun päätökseen, mutta enköhän minä taas kohta löydä itseni jonkin tarinan ääreltä.
Ja sitten viimeinen luku. Toivottavasti ette nyt ole hirvittävän pettyneitä, kun asiat menevät tässä niin kuin menevät. Pyydän anteeksi jo etukäteen.
Seitsemästoista luku
Kevät oli jälleen koittamassa. Valkoiset nuput koristivat omenapuiden oksia ja kevätkukkien vieno tuoksu leijui ilmassa. Kuningas ja kuningatar olivat päiväkävelyllä ulkona puutarhassa, heidän kolmen suloisen tyttärensä tuutiessa lehvistöjen katveessa lastenhoitajan Berilin tarkkaavaisten silmien valvomina.
"Undómiel...", Aragorn aloitti varoen. Hänen vaimonsa näytti vaipuneen täysin kevään merkkien ihasteluun. Välillä tämän käsi ojentui kohti nupullaan olevaa ruusunkukkaa tai siveli ohimennen oliivipuun runkoa. Hitaasti nainen käänsi katseensa miestään kohti.
"Niin?"
"Minä ajattelin vain", Aragorn jatkoi, "että kenties... kenties minun pitäisi lopettaa piippukessun polttaminen. Olen ymmärtänyt, ettet pidä tavastani."
Arwen katsoi miestään hetken ilmeettömänä, mutta purskahti äkkiä heleään nauruun. Aragorn hämmentyi. Hän ei varmaan koskaan oppisi täysin ymmärtämään vaimonsa mielenliikkeitä, vaikka kuinka yrittäisi parhaansa.
"Estel, senkin höpsö!" Arwen huudahti. "Haluatko sinä todella lopettaa piippukessun polttamisen?"
Aragorn epäröi vastaustaan. "No, tietysti, jos se on toiveesi. Siitä lähtien kun suostuit vaimokseni, olet joutunut mukautumaan minun elämääni. Eikö nyt viimein olisi minun vuoroni tehdä jonkinlainen myönnytys sinun vuoksesi?"
"Jos itse niin tahdot. Tee niin kuin sydämesi sanoo. Minä toivon vain, että päätöksesi tekee sinut onnelliseksi."
"Eikö sinua häiritse minun piipunpolttoni?"
"Ei."
"Mutta sinähän sanoit silloin kerran..."
"Siitä on kauan. Sitä paitsi, kaikilla on omat puutteensa ja paheensa. Enkä minä pitäisi siitä, että teet itsellesi epämieluisia valintoja vain minua miellyttääksesi."
Äkkiä puiden lomasta kuului askelia. Kuningaspari kääntyi katsomaan tulijoita: Emyn Arnenin ruhtinasta ja rouvaa.
"Kunpa he lähtisivät jo takaisin kotiinsa...", Aragorn mutisi. "Täällä on aina niin ihanan rauhallista, kun he eivät... No mutta päivää! Viehättävä ilma käyskennellä puutarhassa tänään, eikö?"
"Meidän pitää keskustella", Éowyn ilmoitti heti topakasti. "Ja jossakin sisällä, poissa uteliaiden korvien ulottuvilta."
He siirtyivät kuninkaan kirjastoon, joka oli osoittautunut hyväksi paikaksi sellaisille neuvotteluille, joita ulkopuolisten ei pitäisi kuulla.
"Voitteko kuvitella mitä minun mieheni juuri äsken sanoi!" Éowyn huudahti selvästi järkyttyneenä. "Hän luulee, että Elenwen on hänen lapsensa! Onko hullumpaa kuultu!"
Arwen peitti suunsa kädellään. "Eihän? Miten hän voi sellaista luulla?"
Kaikki kolme käänsivät ihmettelevät katseensa Faramiriin. Hiljaisuus laskeutui huoneeseen.
"No, ottaen huomioon että hän on Denethorin kasvattama", kuningas virkkoi lopulta, "en yhtään ihmettele, jos hänen miesten ja naisten välisiä intiimejä suhteita koskevassa tietämyksessään on aukkoja. Tuskin Denethor itsekään tiesi, miten... öh, no ei puhuta siitä nyt."
"Kyllä minä tiedän, miten lapsia tehdään", Faramir ilmoitti tietäväisesti.
"Vai niin", Aragorn totesi. "Siinä tapauksessa luulisi sinun ymmärtävän, ettet millään voi olla Elenwenin isä."
"Miten niin en voisi olla? Minähän rakastelin kuningattaren kanssa! Ihan hyvin hän saattoi tulla siitä raskaaksi."
Arwenin tasapaino petti ja hän oli vaipua maahan, mutta kuningas sai hänestä kiinni.
"Undómiel, tuo mies ei tiedä mitä puhuu! Hän luulee, että suuteleminen on sama asia kuin rakastelu", Aragorn tuhahti päätään puistellen.
"No en varmasti luule!" Faramir huusi. Hän alkoi jo vähän tuohtua. Hän ei tajunnut, mikä tässä asiassa oli niin vaikeaa ymmärtää.
"Hyvä on, hyvä on", Aragorn sanoi. "Arwen, selitä Faramirille vielä kerran sen yön tapahtumat. Hänen ällinsä tuntuu olevan unten mailla tai sitten hänen muistinsa on kuin romuvarasto: se mitä tarvitaan aina alimmaisena."
Arwen istuutui alas ja muut tekivät samoin. Kuningatar oli pitkään hiljaa ja katseli käsiään, mutta lopulta hän nosti katseensa suoraan Faramiriin.
"Minä olen hirveän pahoillani siitä mitä silloin tapahtui, ja minä häpeän sitä vieläkin aivan hirvittävästi. En kerro siitä mielelläni", Arwen selitti.
"Silti pyydän, että kerrot", Faramir sanoi. "Sillä ilmeisesti minä olen ymmärtänyt jotain väärin. Ellei sitten... ehkä on parempi etteivät Éowyn ja kuningas kuule..."
"He tietävät jo kaiken, sillä minä olen kertonut heille koko jutun kaikkine yksityiskohtineen", Arwen sanoi. "Kuvittelin koko ajan että tiesit ja kartoit minua sen vuoksi. Mutta jos olet todellakin jostain syystä tietämätön niistä kauheista tapahtumista, minä kerron sinulle nyt kaiken, vaikka se tuottaakin minulle suurta tuskaa."
"Kerro. Minä kuuntelen."
Ja niin Arwen alkoi kuvailla tapahtumien kulkua alkaen siitä hetkestä, kun hän oli pyytänyt Faramiria jäämään makuukamarinsa sohvalle siksi aikaa, että hän nukahtaisi.
"Minä siis olin juuri vaipunut uneen, kun sinä tulit luokseni ja kosketit korvaani. En tiedä miksi, se oli melko ajattelematonta, sillä haltioiden korvat ovat hyvin herkät, ja sitä paitsi, Aragorn aina koskettaa minua sillä tavalla silloin kun hän, tuota, haluaa... No tiedät kyllä mitä tarkoitan. Joten kuvittelin tietysti, että mieheni oli tullut takaisin, ja hämärässä makuukamarissa sinä myös näytit aivan häneltä. Minä kapsahdin silloin kaulaasi ja vedin sinut alas sängylle. Et vastustellut kovinkaan paljon, tai jos vastustelit, minä en välittänyt siitä. Mutta äkkiä sinä sanoit jotain, mikä sai minun maailmani mustenemaan. "Éowyn?", sinä huokaisit. Et ehkä ymmärtänyt aivan täysin missä olit ja kenen kanssa, mutta minä kuvittelin, että siinä oli Estel, minun mieheni, huokailemassa toisen naisen perään, vaikka hän oli aina vannonut, ettei se Éowynin hupakko merkinnyt hänelle mitään. Anteeksi, mutta hän todella sanoi silloin 'hupakko'", kuningatar selitti nähdessään Éowynin huulten kiristyvän pahaenteisesti.
"No joka tapauksessa", Arwen jatkoi. "Voi, tätä on niin vaikea kertoa. Mutta silloin jokin minun päässäni napsahti, ja minä tartuin yöpöydälläni olevaan öljylamppuun ja kumautin sillä sinua päähän. Aliarvioin täysin omat voimani, ja sinä menit tajuttomaksi ja valahdit minun sängylleni. Silloin järkeni äkkiä palasi, ja tajusin, että se olit sinä, Faramir. Etkä voi kuvitellakaan, miten kauhuissani minä olin! Luulin, että olin tappanut sinut, mutta en silti voinut kirkua, saati lähteä hakemaan apua, sillä häpesin niin kovasti. Ja entä jos sinä todella olisit ollut Aragorn! Mitä kaikki sanoisivat: kuningatar murhasi kuninkaan! Se olisi ollut minun loppuni. Viimein sain koottua itseni, ja muistin, että isäni oli taitava parantaja, ja että minäkin kannan veressäni osaa hänen kyvyistään. Asettelin sinut mukavasti sängylleni, ja pidin kättäni siinä kohdassa päätäsi, johon olin lyönyt. Keskitin kaiken parantavan voimani käteeni, ja jonkin ajan kuluttua tunsin sinun liikahtavan ja palaavan tajuihisi. Minä pyysin sinulta anteeksi, mutta ponkaisit saman tien ylös sängystä ja viiletit kauhuissasi pois huoneesta, mikä oli minusta aivan ymmärrettävää, kun ottaa huomioon, että olin juuri pahoinpidellyt sinut henkihieveriin. Minä häpesin tekoani niin, etten kehdannut kertoa siitä aluksi kenellekään, en edes miehelleni."
Arwen hautasi nyt kasvot käsiinsä ja itki. Elessar taputti häntä selkään. "Olit urhea kun kerroit sen tarinan vielä kolmannenkin kerran. Sinun ei tarvitse tehdä sitä enää milloinkaan. Minä lupaan."
"Mitä minusta ajateltaisiinkaan jos tämä tiedettäisiin? Valarin kiitos, ettei minun tarvinnut puhua tästä oikeudenkäynnissä. Että minä melkein surmasin kuninkaan! Miehen, jonka vuoksi luovuin kuolemattomuudestani. Eihän siinä ole mitään järkeä."
"Monessa asiassa tässä maailmassa ei ole mitään järkeä", Aragorn totesi. "Et vain ole huomannut sitä elettyäsi koko ikäsi haltioiden keskuudessa, turvassa kaikelta siltä kaaokselta ja epäjärjestykseltä, minkä me ihmiset olemme tähän maailmaan luoneet."
Arwen kohotti taas katseensa ja katsoi Faramiria. "Onneksi Aragorn on niin ihana mies. Hän ymmärsi että se oli vahinko ja antoi minulle anteeksi. Siitä huolimatta minun oli vaikea nähdä suhdettamme enää samalla tavoin kuin ennen. En voinut enää luottaa itseeni: entä jos olisin epähuomiossa hyökännyt mieheni kimppuun uudelleen? Ja tavallaan se sitten lopulta tapahtuikin, kun hän äkkiä ilmestyi synnytysvuoteeni viereen, resuisena ja sään pieksemänä, ja tokaisi jotain todella piittaamatonta minun tuskistani. Löin häntä kunnolla nyrkillä silmään, mutta onneksi hänen ei käynyt pahasti."
"No niin, ei se ole niin vaarallista jos nainen lyö miestään synnytyksen aikana. Kaikki ymmärtävät sen", Aragorn virkkoi. "Minusta sinä olet suurennellut tätä asiaa koko ajan Arwen. Ota huomioon, että löit 'minua' öljylampulla vain koska kuvittelit minun olleen rakastunut toiseen naiseen. Todellisuudessahan minä en ikinä olisi huokaillut Éowynin perään etkä sinäkään taatusti olisi kumauttanut minua. Joten en missään vaiheessa oikein ymmärtänyt, miksi tämä asia oli sinulle niin vaikea."
"Minua vain kauhistutti se ajatus, että sinä olisit voinut kuolla, Estel. Sitä minä pelkään enemmän kuin mitään muuta. Minä olen luopunut kaikesta sinun vuoksesi, mutta jos sinulle tapahtuu jotain, on se minunkin loppuni", Arwen sanoi.
Faramir tuijotti ilmeettömänä jonnekin kaukaisuuteen. Hän tunsi itsensä aika unohdetuksi tällä hetkellä. Mutta ei käynyt kieltäminen, että Arwenin kertomus oli selittänyt monta asiaa; ennen kaikkea sen, miksi kuningas ja Éowyn olivat antaneet Faramirille niin helposti anteeksi. Hän ymmärsi nyt, miksi Éowyn oli ottanut tavaksi silitellä hänen päätään iltaisin ja manailla itsekseen jotain mielipuoli-kuningattaresta, ja miksi kuningas oli äskettäin puhjennut niin hersyvään nauruun, kun Faramir oli ihmetellyt kuningattaren väkivaltaisia otteita. Mutta silti hän ei voinut olla ihmettelemättä: hän oli pitkään ollut vakuuttunut siitä, että oli oikeasti rakastellut kuningattaren kanssa. Vaikka nyt kun hän yritti muistella sitä yötä, hän ei ollut enää niinkään varma tapahtumista. Siitä tuntui olevan niin kauan. Oliko se kaikki siis ollutkin silkkaa kuvitelmaa tai levotonta unta? Harhanäky? Vähän niin kuin Boromirin hautajaisvene, jonka hän oli kerran nähnyt lipuvan pitkin Anduin-virtaa?
"Minä olen suorastaan tyrmistynyt, että olet mennyt kuvittelemaan tuollaisen tapahtuman", Éowyn totesi miehelleen. "Oletin ilman muuta, että olit vastahakoinen puhumaan siitä yöstä, koska olit joutunut naisen tyrmäämäksi ja häpesit sitä niin kovasti. Meillä Rohanissa sellainen tapaus tahraisi miehen maineen ikuisesti. Sen vuoksi on oikeastaan hyvä, etten koskaan ehtinyt kertoa totuutta Éomerille. Hän olisi raahannut minut oikopäätä mukanaan Rohaniin, sillä olisi katsonut sinut kyvyttömäksi huolehtimaan turvallisuudestani. Mutta älä huoli, kultaseni, minä olen paljon ymmärtäväisempi kuin hän. Minä pidän sinua edelleenkin urheana miehenä."
"Sehän on hyvä kuulla", Faramir mumisi vieläkin hämmentyneenä. "Mutta miksi ihmeessä minua oikein syytettiin oikeudenkäynnissä aviorikoksesta, jos sellaista ei kerran tapahtunut?"
Kuningas huokaisi. "No, ulkopuolisten silmissä aviorikos varmasti oli todennäköisin tapahtuma, sillä vietithän hyvin paljon aikaa vaimoni kanssa - tosiasia, joka kieltämättä kismitti minua pitkään ja oli vaikea antaa anteeksi. Yritin taivutella Arwenia kertomaan totuuden oikeudenkäynnissä, mutta turhaan. Toisaalta ymmärsin häntä. Loppujen lopuksi murhayritys ei vakavuudessaan kalpene aviorikoksen rinnalla, ja mikäli oikein muistan, siitäkin on rangaistuksena kuolemantuomio."
Faramir nyökkäsi. Asiat alkoivat pikkuhiljaa valjeta hänelle, vaikkakin hitaasti. Hän oli melkein vuoden elänyt harhaluulossa eikä siitä eroon pääseminen käynyt aivan käden käänteessä.
Kuningas katseli Faramiria edelleen aprikoiva ilme kasvoillaan. "Siltikin minua ihmetyttää, että sinä todella kuvittelit tunkeutuneesi minun ja vaimoni aviovuoteeseen. Siis kaikkina niinä hetkinä sen tapauksen jälkeen, tämä ajatus on kummitellut jossain pääsi sisällä, kaikkina niinä hetkinä, kun me pohdimme Idän operaatiotamme, istuimme iltaa viinipikarillisten äärellä tai kuljimme kaukana erämailla, sinä olet ajatellut rakastelleesi
minun vaimoni kanssa? Eikö se riittänyt, että menit suutelemaan häntä, lisäksi sinun piti vielä mennä uneksimaan hänestä mitä sopimattomimpia asioita?"
"No, näytäpä minulle gondorilainen mies, joka ei ole unelmoinut kuningattaresta, niin minä näytän sinulle lentävän múmakin", Faramir puolustautui. "Ja minähän pikemminkin yritin unohtaa sen yön kuin muistella sitä."
"Sano minun sanoneen, että nuo kuvitelmasi johtuvat siitä tällistä, jonka Arwen antoi sinulle", Aragorn sanoi tietäväisesti. "Sellaiset iskut saavat ihmiset uskomaan kaikenlaista. Joko kerroin siitä miehestä, joka kuvitteli olevansa kotka ja loikkasi alas kievarin katolta?"
"Niin tietenkin, Estel", Arwen vakuutti. "Ja lisäksi saattaa olla, että parantavalla kosketuksellani oli lieviä, krhm, sivuvaikutuksia." Kuningattaren kasvot punehtuivat hiukan.
Vaivautunut hiljaisuus laskeutui taas hetkeksi huoneeseen. Kukaan ei näyttänyt haluavan tietää tarkemmin, mitä Arwen oikeastaan tarkoitti puhuessaan "sivuvaikutuksista".
"No, minusta tuntuu, ettei meidän pidä puida tätä asiaa pitempään", kuningas tuumasi. "Ja nyt kun juttu on kerran selvä, emmekö palaisi puutarhaan nauttimaan keväästä? Voisimme vaikka pyytää palvelijoita tuomaan meille pullollisen viiniä. Miltä kuulostaisi?"
"Hyvä idea. Luulen, että veljeni saattaisi ehdottaa juuri jotain tuollaista, jos olisi täällä", Éowyn totesi.
"No mitä tässä vielä odotetaan!" Aragorn huudahti ja niin hän kiirehti ulos ovesta Éowyn kintereillään.
Kuninkaan ja Éowynin mentyä Arwen kääntyi Faramirin puoleen.
"Voitko millään antaa minulle anteeksi? Siis sen, että pahoinpitelin sinut sillä tavalla?"
Faramir hymähti. "Tietysti voin. Se iskuhan oli suunnattu miehellesi. Olen oikeastaan tyytyväinen, että sain suojeltua kuningasta ottamalla iskun vastaan hänen sijastaan."
"Minusta tuntuu", Arwen lausahti, "että kaikki se levottomuus, joka piinasi minua ennen, laukesi, kun sain täräyttää Aragornia silmään sen synnytyksen aikana. Hän osaa joskus olla niin kovapäinen. Enkä ollut oikeastaan edes kovin pahoillani teostani. Sekin on sen ansiota, että pääsin tutustumaan Éowyniin teidän idän matkanne aikana. Hän sanoi, että on täysin normaalia tuntea välillä vastustamatonta halua huitaista miestään."
"Niinkö?" Faramir ihmetteli ja huolestui. "Kertoiko Éowyn tarkemmin, miksi haluaisi lyödä minua?"
"Miksi et kysy sitä vaimoltasi?"
"No... ehkä minun sitten pitäisi kysyä..."
"Niin juuri. On parempia puhua suoraan kuin kyräillä. Sen me olemme Aragornin kanssa oppineet tämän vuoden aikana. Enkä minä nyt enää tunne halua lyödä häntä. Hän on muuttunut, ja nyt hän todella kuuntelee minua ja ottaa toiveeni huomioon, vaikka hän onkin toisinaan vähän hidasjärkinen, mitä tulee naisten ymmärtämiseen."
"Olen onnellinen sinun ja miehesi puolesta", Faramir totesi ja hymyili.
"No, ehkä meidän on aika mennä katsomaan, minne mieheni ja vaimosi ovat karanneet", Arwen ehdotti.
"Totta, mennään vain", Faramir totesi ja kiirehti kuningattaren perässä ulos huoneesta.
He olivat kulkeneet muutaman askeleen käytävää pitkin, kun Faramir kääntyi kuningattaren puoleen.
"Jokin minua tässä asiassa vielä mietityttää", hän virkkoi matalalla äänellä.
"Niin?" Arwen kysyi kääntämättä katsettaan.
"Kuten varmasti tiedät, minä näin Boromirin hautajaisveneen, kun se lipui Osgiliathin läpi. Se tuntui minusta todelta, mutta silti tiesin, ettei se voinut olla totta, sillä mikään vene, ihmisten tai haltioiden tekemä, ei selviäisi ehjänä Raurosin putouksista. Eli vähän samoin kuin minä arkijärjelläni tiedän sen, ettet sinä ikinä menisi rakastelemaan jonkun muun kuin aviomiehesi kanssa. Sellaista ei vain voisi tapahtua."
"Totta", Arwen sanoi.
"Mutta minä kysyin Boromirin veneestä jälkeenpäin Mithrandirilta. Hän katsoi minua pitkään, hymyili ja totesi, ettei minun pitäisi mennä aliarvioimaan haltioiden nerokkuutta. Sitten hän vaikeni eikä puhunut enää asiasta."
"Mihin oikein pyrit, Faramir?" Arwen kysyi.
"Arwen, mistä tiedän, oliko se tapahtuma kuvitelmaa vai sittenkin totta? Entä jos tuo kuvauksesi tapahtumista olikin vain nerokas selitys, jota käyttämällä tiesit Aragornin ja Éowynin antavan meille anteeksi? Anteeksi epäilyni, mutta sellainen on luontoni kun on kyse tärkeistä asioista."
Arwen seisahtui keskelle käytävää ja loi määrätietoisen katseensa Faramiriin. "Sinä osaat lukea ihmisten sydämiä, Faramir. Sano, näetkö sydämessäni valhetta?"
Faramir vilkaisi kuningatarta nopeasti, mutta käänsi päänsä pois. "En, mutta en mitään muutakaan. Sinä olet haltia, Arwen, enkä minä osaa lukea kuin ihmisten sydämiä."
Kuningatar laski kätensä Faramirin olkapäälle. "Minä
olin haltia, Faramir", hän sanoi rauhallisesti. "Nyt olen kuolevainen, en siis ollenkaan niin erilainen kuin sinä tai muut, vaikka olenkin elänyt teitä pitempään. Katso minua, Faramir, niin tiedät. Älä pelkää."
Faramir epäröi. Hän oli melkein koko vuoden vältellyt Arwenin kohtaamista. Tämä oli niin kaunis, eikä kuitenkaan samalla tavalla kaunis kuin Éowyn. Arwenin kauneutta ei voinut kuvailla, ei verrata kedon kukkasiin tai aamuisiin auringonsäteisiin, ei käsittää ihmisjärjellä, ja sen vuoksi se herätti Faramirissa levottomuutta. Mutta hänen täytyi saada tietää totuus. Asia oli liian tärkeä, jotta hän olisi voinut luottaa pelkkiin sanoihin.
Lopulta hän rohkaistui, ja suuntasi katseensa kuningattaren silmiin määrätietoisesti, ohi niiden meren kaltaisen harmauden, ohi arvoituksellisen pilkkeen ja sen syvän viisauden, joka niihin oli tuhansien vuosien aikana kertynyt. Hän näki, että Arwenkin oli kerran ollut nuori, tietämätön ympäröivästä maailmasta, epävarma uusien aamujen koittaessa, levoton sydämessään ja tekemisissään. Mutta hän ei ollut sellainen enää, ei tässä asiassa. Faramir ei nähnyt Arwenissa mitään merkkiä halusta salailla tai peitellä totuutta lukittujen ovien taa. Siihen ei ollut syytä.
Faramir rentoutui ja huokaisi tuskin kuuluvasti. "Kyllähän minä sen tiesin, tiesin sen sydämessäni koko ajan", hän sanoi hymyillen.
Arwen naurahti ja kietoi kätensä Faramirin kaulan ympärille ja halasi tätä. Hetken he seisoivat toisiaan syleillen, välittämättä siitä, mitä ohi kulkevat vartijat ajattelisivat tai millaisista asioista pyykinpesijättäret ja keittiöapulaiset todennäköisesti keskustelisivat tänä iltana. Heillä ei ollut mitään salattavaa, ei toisiltaan eikä ulkopuolisilta.
Viimein he astuivat etäämmäs ja katsahtivat toisiinsa hymyillen.
"Le hannon, mellon nîn", Faramir sanoi.
Kuningattaren silmät säteilivät. Hän tarttui miestä kädestä, ja lähti johdattamaan tätä kohti puutarhaan antavaa avointa ovea, josta lankeavat auringonsäteet toivat kevään tunnun linnan kylmille käytävillekin.
~ loppu ~