Tuulenlapsi, PG-13, KESKEN, ei jatku.

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Andamunda
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Pe Maalis 31, 2006 4:46 pm

Viesti Kirjoittaja Andamunda »

Oho, en olekaan huomannut tätä uutta ficin poikastasi. Suothan anteeksi?

Eryáth ja Wenmirhän ovat vanhoja tuttuja! Heilläpä on kiintoisa suhde. 8)

Päähenkilö Éyden on mielenkiintoinen. Melkoinen rääväsuu, ja taitaa olla pihkassa Caeriin. Mitähän tästäkin suhteesta kehittyy..?

Jatkoa vain!

Ja vielä, Rohan on ihanasti kuvailtu ja juuri sellainen kuin pitääkin! Ja, vaikka en mikään hevoshullu ole, niin pidin valtavan paljon tuosta Caerin hevosenkesytys-kohtauksesta. :)
Kuinka myurä sai housut?
Elenya
Örkki
Viestit: 180
Liittynyt: Pe Tammi 13, 2006 6:32 pm

Viesti Kirjoittaja Elenya »

Andune, kiitos! Juu, tuo 'kilon sitruunoita syönyt' sai minut nauramaan ^^

Marianna, kiitokset sinullekin! Korjailin sitä kapakkakohtausta omaan Wordiini sen verran kun osasin.
Kun nyt vain muistaisit, että mitä siitä tuli mieleen, minä tietäisin kovin mielelläni ^^

Ja nyt, kun olen sokeilla silmillä lukenut tämän alusta loppuun miljoona kertaa (siltä se ainakin tuntuu), uskallan ehkä laittaa tämän tänne. Hih. Piratesselle jälleen kiitos, kun tarkistit ettei mitään suurempaa mokaa tullut kirjoitettua. ^^
Palautteesta ja muista kommenteista olisin kovin iloinen, ja huomauttakaa toki edelleen epäselvyyksistä yms. Kiitos!

3. luku

Kuuma aalto pyyhki Rohanin niittyjä ja myös Edorasia. Aurinko tuntui porottavan niskaan kaikkialla. Kukaan ei tiennyt, ollako mieluummin sisällä vai ulkona. Jokaisesta puodissa tuoksui hiki; ihmiset olivat väsyneitä ja hiukan ärtyisiäkin kuumuudesta, joka oli hyökännyt kaupunkiin yllättävän aikaisin.
Eydén nosti soikoilla vettä kaivosta, ja siirsi soikot sitten pieniin kärryihin, joilla oli sangen helppoa vetää painaviakin tavaroita. Nyt hikiset kädet kuitenkin luistivat ja hän oli pahalla tuulella ähkiessään pölyisillä kaduilla kärryjen kanssa. Tuntui että puolet vedestä loiskahteli yli, ja heti vetokahvojen takana olevasta soikosta läikkyi puvun helmalle. Jonkun oli kuitenkin tehtävä nämä työt, ja koska veli oli talleilla ja Wenmir teki joitakin järjestelyjä ennalta markkinoita varten, Eydénin oli kannettava vettä sekä pesu- että keittotarpeisiin. Kun hän oli saanut viimeiset soikot kannettua pesuhuoneeseen asti, hän huomasi että aurinko ei ollut enää korkeimmassa asemassaan. Nainen huuhtaisi kasvonsa hiestä, ja kiiruhti autiona olevaan keittiöön, jonka uuni oli vieläkin lämpöinen edellisyöhön jatkuneen leipomisrupeaman jäljiltä. Eydén sieppasi yhden kulhon ja puisen tuopin käteensä, ja meni talon takana olevalle pienelle sisäpihalle, josta pääsi sokkelissa olevaan maakellariin.
Kellarissa oli viileää huolimatta päivän kuumuudesta. Hyllyillä säilytettiin monia purkkeja, joissa oli muun muassa sipuleita ja juureksia happamiin liemiin säilöttyinä. Katossa kulkevilta orsilta riippui kuivattua lihaa. Nainen ei värähtänytkään vetäessään sivuun pää alaspäin riippuvista jäniksistä koostuvaa verhoa, jonka hänen veljensä oli viikon kuluessa ottanut kiinni. Jänisten takana olevalla hyllyllä oli kannellisissa astioissa maitoa, joka säilyi pari päivää kellarin viileydessä. Yhden kannen alla lemahti niin happamelta, että Eydén jätti purkin omaan arvoonsa välittömästi; toisesta hän sen sijaan löysi etsimänsä. Kaadettuaan maidon tuoppiin nainen kastoi sormensa purkissa olevaan nesteeseen. Sormeen jäi ihana kerros kermaa, harvinaista herkkua – Eydénin paha tapa oli käydä hörppimässä kermat maidon päältä, vaikka Wenmir halusi tehdä sen pienen nokareen voita, minkä siitä saisi. Nyt nuoren naisen oli kuitenkin hillittävä itsensä vatsassa kurnivan nälän muistuttaessa olemassaolostaan. Kulhoon kasattiin kuivattu lihasiivu, muutama hillottu sipuli ja eilisen päivän keitosta jäänyttä lientä. Eydén hörppi puolet liemestä matkalla kellarista tuvan pöydän ääreen.
”Ruokaa”, kuului kituva parahdus ovelta. Nainen kääntyi katsomaan taakseen, ja huomasi veljensä, joka purskahti nauruun. Sisar oli huvittavan näköinen, kun tämän leualla oli keittolientä, suupielestä roikkui pieni lihansiivu ja sipulit tuhrivat naisen kädet tämän syödessä sormin. Omistava tuli paloi Eydénin silmissä, ja hänestä tuli mieleen jokin ateriaansa puolustava eläin. Kului tovi ennen kuin veli saattoi hillitä naurunsa.
”Huomasin että minulla ei ole tallilla kuin yksi riimu, ja sekin on rikki. Ja nämä housut pitäisi paikata, näissä on kolme repeämää.”
”Enmil oihaa”, Eydén mumisi suu täynnä ruokaa, eikä Eyráth jaksanut piitata sisarensa vastauksesta. Sen sijaan hän meni etsimään jotakin vanhaa riimua, jonka isä oli joskus jonnekin tallettanut. Eydén nuoli kulhon pohjalta liemen viimeiset rippeet ja heitti astian sitten tiskisoikkoon. Lopuksi hän kaatoi suureen kattilaan vettä, sytytti lieteen tulen ja laittoi veden lämpiämään; sillä aikaa ehtisi hyvin käydä ihailemassa ilta-aurinkoa.
Eydén pujahti talon sivuitse kulkevaa kapeaa kujaa pitkin leveämmälle, kivetylle tielle; nyt kun aurinko oli jo muuttamassa säteitään punaisenoransseiksi, ihmiset olivat mielellään ulkona tekemässä niitä töitä, joita kuumuus oli estänyt tekemästä. Joku talutti hevosta, toinen siivosi talonsa edestä lantakasaa, joku haki vettä kuten Eydén oli tehnyt aiemmin päivällä, ja moni vain seisoi juttelemassa naapurinsa tai muun tuttavansa kanssa. Eydén tähyili ystäviään, ja näkikin muutaman; hän heilautti kättään ja sai vastaukseksi tervehdyksiä. Nuorilla naisilla oli kuitenkin perässään suuri saavillinen vettä, ja jonkin matkan päästä heille viittoili kärttyinen mies, joka piteli kärryjen eteen valjastettua vuoristoponia. Eydén hymyili ystävilleen, ja katsoi näiden perään hetken. Hän jatkoi rauhallista käyntiään ja päätti mutkitella torille asti pikkukujia käyttäen.
Kuljettuaan päätien yli Eydén pujahti kahden talon väliselle hyvin ahtaalle kujalle, vältti nopealla väistöliikkeellä eräästä ikkunasta tulevat likavedet, ja kääntyi aivan samanlaiselle kujalle – ja seisahtui siihen.
Muutaman sylen päässä hänestä oli kaksi ihmistä, eikä siinä mitään erikoista ollutkaan, kyllähän näitä kujia käyttivät muutkin nopeaan liikkumiseen. Kuitenkin tilanne oli hieman kiusallinen, sillä Eydén sattui katselemaan kuinka nainen painoi miehen hellästi seinää vasten ja suuteli tätä suoraan suulle. Varjo jätti näkyviin vain naisen kasvot ja tämän kultaiset hiukset ja keltaisen puvun, ja paha kyllä myös Eydénin, joka tajusi hieman liian myöhään tulleensa huomatuksi. Naiset katselivat varsin kireästi toisiaan.
”Me olemme vain vanhoja tuttuja, jotka tapasimme tässä äskettäin”, miestä suudellut nainen sanoi ja hymyili tyytyväisesti. Häntä ilmeisesti miellytti miehen maku suuresti, sillä hän nuolaisi huuliaan ja loi varjossa lymyävään kumppaniinsa nälkäisen katseen. ”Jospa sinä… vaikkapa poistuisit hetkeksi”, hän sitten sanoi venyttäen sanojaan ja räpytellen suuria, kauniita silmiään.
”Ai… Tietysti. En halua häiritä enempää… tätä teidän toimenpidettänne”, Eydén sanoi painottaen viimeistä sanaa hiukan sarkastisesti. Nainen nyökkäsi armeliaasti ja kääntyi miehen puoleen. Eydén kuuli keväisen linnun kujerrusta muistuttavaa puhetta ja helisevää naurua kulman takaa, mutta ne jäivät onneksi pian taakse hänen mennessään kiertoreittiä toria kohti. Kun hän vihdoin saapui varsin vilkkaalle markkinapaikalle, hän kuuli nimeään heti huudettavan.
”Eydén! Täällä!” Eyráthin ääni kantautui muiden yli hänen istuessaan suuren hevosensa selässä; veli piteli hevosen harjasta kiinni tottuneesti ja antoi riimunvarren roikkua eläimen niskalla. Kun Eydén kurotteli päätään hiukan, hän näki myös Wenmirin ja ystävänsä Sérhawenin, jotka söivät ostamiaan lihapasteijoita.
”Törkeää! Täällä sitä vain syödään herkkuja, kun minä syön sitä iänikuista kuivattua pupunlihaa. Ah, Wenmir, olet ihana”, Eydén puheli kälynsä ojentaessa pasteijaa. ”Sér, sinäkin olet täällä! Miten minä en ole sinuakaan nähnyt aikoihin?”
”Minä en liiku kapakoissa, ystäväiseni”, Sérhawen virnisti. ”Tänään tosin sisareni ylipuhui minut, joten saatan tullakin. Mutta älä kuvittelekaan”, nainen sanoi keskeyttäen Eydénin lapsekkaan riemun, ”en aio ottaa mitään.”
”Jos et ota mitään, niin ainakin laitamme sinut kahta kauniimmaksi. Wenmir, viitsitkö tehdä Sérille sellaisen kampauksen, kuin teit minulle toissailtana?”
Wenmir hymyili. ”Toki laitan. Lainaammeko hänelle jotakin pukua?”
Eydén mittaili Sérhawenia katseellaan hetken. ”Se sininen puku. Juuri se.”
”Hei kuulkaa, ei teidän tarvitse – ”
”Siinä se hauskuus juuri onkin!”
”Olemmeko me menossa jonnekin?” Eyráthin ääni oli aavistuksen kärsimätön. ”Arvaan että voisitte viettää seuraavat vuodet siinä suunnittelemassa yhden illan asua, mutta minä kyllä mielelläni käyttäisin kaiken ajan hyväkseni, niin kauan kuin tätä elämää on jäljellä.”
Eydén huomasi, miten Wenmir vilkaisi Eyráthiin varsin merkittävällä tavalla. Jotenkin nuori nainen aavisti, että hänen veljensä ja tämän vaimo eivät antaisi hänelle nukkumarauhaa ensiyönä. ”Kaikki aika pitää käyttää hyväksi…” Nainen tuhahti ja kääntyi sitten Sérhawenin puoleen. ”Tule meille, mennään laittamaan sinut valmiiksi. Mihin kapakkaan tahdot mennä? Minulla olisi oikeastaan työvuoro, mutta voin keplotella itselleni vapaata, jos tahdotte jonnekin muualle.”
”Minulle on ihan samantekevää”, Sérhawen sanoi hiukan hämmentyneenä. ”Sisko kyllä puhui jostakin toisesta kapakasta, mutta voimme me tulla piristämään vuoroasi Kultavirtaankin.”
”Mennään nyt joka tapauksessa.” Eydén tarttui Sérhawenia kädestä ja hoputti Wenmiriä tekemään ostokset nopeammin. Huomattuaan, ettei torikäynti sujunutkaan niin nopeasti, Eydén ja Sérhawen päättivät lähteä edeltä ostettuaan jälkimmäiselle kimpun vaaleansinisiä lemmikkejä. Kapeat kujat olivat yhä nopein tie, siispä nuoret naiset pujahtivat erään kojun takaa nyt jo hämärille kujille. He olivat törmätä kojun takaa astuvaan mieheen, jonka Eydén tunnisti Caeriksi. Miehen takaa tuli esiin tutun näköinen nainen, joka kokosi keltaisen hameensa helmat niin että hoikat sääret näkyivät. Nainen oli kuin ei olisi tuntenut ketään koko markkinapaikalta, hän käveli torin laidalle ja seisahtui katselemaan ihmisiä aivan kuin olisi odottanut jotakin. ”Portto”, välähti Eydénin mielessä. Sitten hän kääntyi katsomaan Caeria, joka odotti pääsevänsä jaarittelevan sämpylänmyyjän ohi.
”Hei Caer”, Eydén huomasi sanovansa. Mies kääntyi häneen päin ja näytti tavallistakin ärtyisämmältä. ”Miten… miten sen orin kanssa?” nainen kysyi kun ei keksinyt muutakaan. Äh, miten hän tekikään itsensä huvittavaksi.
Miehen kasvot kirkastuivat aivan aavistuksen. ”Ai se… Käyttäytyy jo paljon paremmin. Siitä tulee vielä hyvä ratsu.”
”No kai tuleekin kun sinä sen koulutat. Voisit kouluttaa minuakin.”
Caer vilkaisi naista kummastuneena. Eydén mietti hetken sanomaansa lausahdusta, ja hänen silmänsä laajenivat hiukan. ”Eipäs… Siis. Kun minä olen näin rasittava ihminen… Äh, anna olla”, hän lopulta sanoi, puristi huulensa tiukasti yhteen ja pujahti kujalle Sérhawenin perään. Voi hitto, voi hiton hitto, hän hoki mielessään. Miksi hänen sanansa juuttuivat jonnekin juuri nyt?

~*~*~

”Noin. Nyt on valmis. Näytät ihanalta”, Eydén sanoi vetäistyään viimeiset nyörit kiinni Sérhawenin puvusta. Tämän vaaleat hiukset olivat leteillä, jotka oli pyöritetty kahdeksi palloksi niskaan; nyt Eydén otti muutamia vaaleansinisiä kukkasia ja ujutti niiden hennot varret kampauksen lomaan. Sitten hän laski ystävänsä päähän samaisista kukista tehdyn seppeleen.
”En ole pitkään aikaan laittautunut näin hienoksi.. Tunnen itseni melkein hölmöksi jos menen kapakkaan tällä tavalla.”
”Ei siinä ole mitään ihmeellistä. Sitä paitsi, lyön vetoa, että keräät puoleesi katseita kuin hunaja mehiläisiä. Se on sinulle hyvä kokemus, usko pois. Ja onhan sinun sisaresi siinä antamassa käyttäytymisneuvoja, ja minä myös.”
”Sinä antamassa käyttäytymisneuvoja? Älä naurata!” Sérhawen alkoi hihittä, ja vei kätensä suun eteen hillitäkseen huvittuneisuuttaan. Eydén katseli ystäväänsä ja alkoi itsekin pian nauraa.
”Mutta hei… Jos viereesi tulee joku kamala mies, niin ainahan minä voin tintata häntä. Tämä tietysti silloin, jos emme mene Kultavirtaan. Siellä humaltuneet nimittäin heitetään ulos”, Eydén sanoi hillittyään naurunsa, ylpeänä työpaikkansa siististä maineesta. Sérhawen hymyili lempeästi.
Kun Eydén oli vetäissyt ylleen tummanruskean, puhtaan työpuvun ja laittanut hiuksensa leteille, naiset olivat valmiita lähtöön. Heidän iloinen ja hiukan jännittynyt juttelunsa taukosi vasta kapakan ovella, jossa Sérhawenin ujous nosti kilpensä esiin. Hän painoi katseensa maahan kulkiessaan ystävänsä johdattamana pöytien välistä, ja punastui välittömästi kun muutamat rehelliset miehensilmät katsahtivat häneen ihaillen. Eydén oli kuin aurinko ja istutti Sérhawenin pöytään, jossa oli heidän yhteisten tuttujensa lisäksi muutama vieras mies. Ja Caer.
Jokin kummallinen epätietoisuus valtasi Eydénin. Kuitenkin hän hymyili ja toi oluet viidelle hengelle – Sérhawen ei juonut pisaraakaan vaikka Eydén yritti suostutella. Palattuaan tiskin taakse nuori nainen alkoi kuivata pestyjä kolpakkoja, ja jäi mietteissään katsomaan Caeriin.
Miehen pää kääntyi hieman ja silmät pysähtyvät katsomaan Eydéniä. Tuo katse oli epävarma ja siitä kuulsi sama mietteliäisyys, joka oli nyt vallannut naisen. He tuijottivat toisiaan varsin pitkään, kunnes Eydén rypisti otsaansa ja painoi katseensa tuoppiin jota oli kuivannut. Kun hän hetken päästä katsahti Caeriin, tämän kasvot oli vallannut tuttu vihamielisyys ja ärtymys. Mies ei osallistunut enää edes keskusteluun, jota käytiin nyt jo varsin vapautuneesti puisen pöydän ääressä.
Ilta kului, ja vaihtui yöksi. Kun keskiyö oli ylittynyt noin tunnilla, Eydén huuhtaisi kasvonsa ja kätensä ja antoi seuraavan työntekijän, nuoren miehen, astua tiskin taa. Nainen suuntasi ystäviensä luo pöytään, ja huomasi Sérhawenin kasvojen hehkuvan puhtaasta ilosta ja innostuksesta. Eydén istui ystävänsä viereen ja siemaisi yhden lasin pohjalla olleen oluttilkan.
”Miten ilta on sujunut?” hän kysyi sitten.
”Ihan mukavasti”, Sérhawen sanoi ja hymyili hiukan. Eräs miehistä loi tähän varsin ihastuneen katseen ja lausahti sitten:
”Varsinkin kun meillä on näin kaunista seuraa.” Muut nyökyttelivät ja jatkoivat keskustelua maaseudun elämästä. Viereisessä pöydässä joku veti tuolin aivan Eydénin selän taakse, ja nainen kuunteli hetken aikaa näiden puheita. Kun hän rentoutui ja osallistui oman pöytäseurueensa keskusteluun (jonka aihe oli ehtinyt vaihtua hevosten kouluttamiseen), hän tunsi jonkun hivelevän reitensä sivua ensin yhdellä sormella, sitten kahdella. Nainen liikahti lähemmäs tuolinsa toista reunaa, ja sai kuin saikin epämiellyttävän kosketuksen loppumaan. Jälleen, juuri kun hän oli syventynyt keskusteluun, nuo samat sormet lipuivat hänen reitensä alle nyt jo vaativampina. Eydén yskäisi pienesti ja nousi hieman kuin korjatakseen hameensa laskoksia säädyllisemmiksi. Kenenkään muun huomaamatta tuolin käsinojan alta työntyi vaivihkaa karkea käsi joka tarttui naisen reiteen puristaen sitä kokeilevasti.
Eydén nousi ylös silmät salamoiden, ja vetäisi tuolinsa sivuun niin että kolisi. Niin omassa kuin parissa viereisessäkin pöydässä ihmiset käännähtivät katsomaan, ja aivan naisen selän takana istunut, noin kolmenkymmenen ikäinen mies käänsi lipevät, kapeapiirteiset kasvonsa naiseen hymyillen maireasti. Eydén katsoi miestä tiukasti ja istuutui sitten tuolilleen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Keskustelu jatkui entiseen malliinsa, vain nuo inhottavat sormet puuttuivat.
Noin tunnin kuluttua seurue alkoi suunnitella lähtöä. Tätä ennen Eydén kuitenkin nousi ja lähti käymään naistenhuoneessa siistiytymässä. Poistuessaan hän huomasi käytävän päässä Caerin, joka näytti odottavan jotakin. Nainen aikoi kulkea tämän ohi välinpitämättömänä, mutta hänen yllätyksekseen mies pysäytti hänet kädenliikkeellä.
”Minä vain ajattelin”, mies mutisi, katseli hetken muualle ja jatkoi sitten, ”Minä vain ajattelin kysyä, että mitä se äskeinen oli. Olin aistivinani, että ilmassa oli pientä ahdistusta.”
”Ei siinä mitään ollut.”
”Oletteko varma?”
”Ei mitään ihmeellistä. Yksi saastainen hipelöijä vain, mutta sellaisista minä selviän itsekin”, nainen sanoi hiukka ylpeyttä äänessään.
”Huomaan kyllä.” Jonkinlainen leikkisyyden aavistus häivähti miehen kasvoilla. ”Mutta minulla on muutakin asiaa, mikäli sallitte”, Caer sanoi vielä, kun Eydén oli jo lähtemässä. ”Ehkä teitä kiinnostaisi osallistua hevosen kouluttamiseen, näin ainakin ymmärsin puheestanne salin puolella.”
Eydén tuijotti miestä hetken. Sitten lapsekas ilo täytti hänen kasvonsa, ja hän hymyili. ”Tietysti tulen. Milloin?”
”Huomenna illalla. Tiedätte varmaankin paikan. Voitte tuoda jonkun ystävistänne, jos koette sen tarpeelliseksi.”
”Kiitoksia.”
Nainen riensi salin läpi ovelle ja liittyi ystävänsä seuraan. Caer katsoi Eydénin perään rypistellen kulmiaan mietteliäänä. Mistä tuli tuo voima ja valoisuus tuohon nuoreen naiseen?
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Hetken luulin että se hipelöitsijä oli Caer mutta eipäs ollutkaan. Ja alkaapa herra vähän ns. "pehmentyä". Sai suunsa auki ja pyysi Eydéniä hevosten koulutusta katsomaan, hyvä hyvä juttu! Mielenkiinnolla ja innolla odotetaan jatkoa.

Edit. Ja hyvää palautetta ei näy mailla halmeilla. Pahoillani olen.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Andamunda
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Pe Maalis 31, 2006 4:46 pm

Viesti Kirjoittaja Andamunda »

Minäkin ensin pelästyin, että Caer olisi ollut se hipelöitsijä, mutta onneksi ei. ^^

Mukava luku. :) Sujuvaa kerrontaa (kuten aina ;)) ja hienoa kuvailua. Ihania yksityiskohtia, saa selvän kuvan ficin tapahtumista ja ympäristöstä.

Eydénin ja Caerin välillä rupeaa selvästi olemaan jotain, siitä vain Caer kouluttamaan!
Kuinka myurä sai housut?
Piratesse
Vitam Piratae Aligo
Viestit: 781
Liittynyt: Su Marras 06, 2005 11:26 pm
Paikkakunta: Shin-Ra HQ

Viesti Kirjoittaja Piratesse »

Minä pidin tuosta kaupunkikuvauksesta erityisen paljon ja noista hämäristä sivukujista. Kerrankin minun mielikuvani Edorasista osui hyvin lähelle jonkun muun kuvauksia. :)

Vähän yllätyin, kun naiset lähtivät kapakkaan, mutta mikäs siinä. Siinäkin vähän hämmästyin, kun herra hipelöijä ei saanut armotonta litsaria Eydeniltä. (minä ainakin olisin jo tempaissut...) Mutta tuo Caerin epäluuloinen ihmetys tyttöä kohtaan on kyllä varsin söpöä. Jei.
Vuoden tulokas 2006/ Vuoden Originaalikirjoittaja 2007/2008
Newra
Hassu pieni otus
Viestit: 1347
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 9:31 pm
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Newra »

Luinpa tämän vihdoin, nimi on niin kaunis että on pitänyt jo monta päivää käydä harjoittamassa luku- ja kommentointitaitoja ^^;
Mutta siis. Asiaan. (tosin ensimmäisestä ja toisesta luvusta et saa kovin tarkaa analyysia, luin ne muutama päivä sitten eivätkä yksityiskohdat ole enää niin tarkassa muistissa)
Ensimmäinen asia, joka pisti silmään oli sana paska. En tiedä, jotenkin olin kuvitellut Keski-Maan asukkien olevan kiroilun yläpuolella - mutta tiedätkö, kun se mainittiin toisen kerran, se ei enää haitannut, eivätkä nuo hitotkaan. *tuums* Ehkä se on vain tottumuskysymys. Tästä kolmannesta luvusta bongasin muutaman pilkkuvirheen, mutta eivätpä ne lukemista häirinneet yhtään.
Tyylisi on jotenkin elokuvamainen - näen tämän koko ajan television ruudulta kun luen ^^; Piratessea kompaten hämmästyin kun Eyden ei läimäissyt hipelöijää. Caer sentään vaikutti oikein sympaattiselta asiasta udellessaan :> (tosin minäkin luulin hipelöijää ensin Caeriksi...)

Jep, yksityiskohdat ja nimet ovat kyllä sinun vahvuuksiasi. *aploderaa* Odotamme jatkoa mielenkiinnolla.
Ja hän otti Frodon käden omaansa ja lähti Cerin Amrothin kukkulalta eikä milloinkaan enää elävänä palannut sinne.

Runoilija 05 Valvoja 06 Loftisficcaaja 07 08


långsamt genom rummen går hon ut
Nightfall
Örkki
Viestit: 192
Liittynyt: Ti Maalis 07, 2006 5:38 pm

Viesti Kirjoittaja Nightfall »

Äääää, olen lukenut tämän jo monta päivää sitten..Olin satavarma että kommentoin tätä jo. :roll: Nähtävästi sitten en...

Niin, tuo oli minusta hupaisa kohta kun Eydén kävi kahmimassa itselleen ruokaa kellarista :lol:

Tuo kohta kun Eydén sekosi sanoissaan puhuessaan Caerille, sai minut tuntemaan jonkinlaista... myötätuntoa (?) No, jotakin sellaista... Eydéniä kohtaan. On se vaan jotenkin tuttua tuo peruna suussa puhuminen... :roll:

Ja olinko minä ainoa joka arvasi että se hipelöitsijä ei ollut Caer? Ô_o Jotenkin minä vain ajattelin ettei se rupeaisi Eydéniä tuolla tavoin hiplailemaan...

Hyvä jatko :D
In this world where feelings are only a hiderance
Shoot and kill me !
Who is using the scale ?
Who is using the abacus ?
Who is playing the Hamelin flute ?
Who is the boy who cried wolf ?
Rather than caring about these things right now, i love you
Athos
Örkki
Viestit: 19
Liittynyt: Ti Kesä 06, 2006 1:29 pm

Viesti Kirjoittaja Athos »

Kiva ficci.

Hauskaa lukea joskus sellaisesta tytöstä, joka on röyhkeä... tai mikä sana nyt paremmin sitä kuvaisi.
Caer on ihana hahmo. Rakastan tuollaisia sulkeutuneita ja salaperäisiä tyyppejä, vaikka ne ehkä ovatkin oikeasti rasittavia.

Mutta siis, palan halusta lukea lisää. :oops:
Annatar
Puolituinen
Viestit: 389
Liittynyt: Pe Marras 04, 2005 4:09 pm
Paikkakunta: Rohanin ruohotasangot

Viesti Kirjoittaja Annatar »

Minäkin pääsen taas vihdoin kommentoimaan tätä ^^

Hihittelin aika kippuralla tuolle "Voisit kouluttaa minuakin." -jutulle :lol: Tuli mieleen joitakin omia vanhoja möläytyksiä... Voi herranjee ^^`Onnistut kyllä antaa nuoresta naisesta vähitellen huomattavasti sympaattisemman kuvan.

Tuossa hipelöintikohdassa, hillitsikö Éyden itsensä kerrankin Caerin takia? Kävi vain mielessä, että josko se kerrankin käyttäytyi tietoisesti aikuismaisemmin miehen edessä... vaikka minäkin olisin kyllä jymäyttänyt jo luuvitosen nassuun :wink: Mietin myös aluksi, josko ne olisivat herra Caerin kädet.

Caer ja portto? Vai sattuiko ne muuten vaan tulemaan samasta suunnasta heti peräkkäin?

Tuossa lopussa näkyy kyllä söpösti neitokaisen lapsellisuus -siitä innosta millä se myöntyy heti Caerin kutsuun. Juu, hauska luku ^^ Pidän siitä, miten kuvasit tuota jännitettä noiden kahden välillä. (Tosin mietiskelin kanssa aluksi noita kapakkaan meneviä naisia.)
Vuoden Draamaficcaaja 2007

Kauniin avan taiteili julietik.

Ruoskatarin (okei, Ruoskattaren ;)) kautta Annatariksi jälleen.
Elenya
Örkki
Viestit: 180
Liittynyt: Pe Tammi 13, 2006 6:32 pm

Viesti Kirjoittaja Elenya »

Köhöh. Etenemiseni tämän ficin kanssa on... hidasta.

Kiitoksia kaikille!
Newra, mahtavaa että löysit tämän ^^ Itseasiassa minä mietin jälkeenpäin tuota manailua ja kiroilemista (itselläni on tuo paha tapa), mutta sitten ajattelin että ehkä se menee läpi kun Eudén on muutenkin hiukan.. no, huonotapainen. (Mikä näkyy myös tuossa kapakkatyössä, vaikka itse kapakka onkin siisti paikka. Eikä Sérhawenkaan usein käy siellä, siksi se varmaan jännitti. ;) )
Nightfall, sinulle on ilmeisesti välittynyt sama kuva Caerista kuin mikä minulla hänestä on kirjoittaessani. Hän ei hiplaile ^^
Athos, kiitos! Minä tykkään kirjoittaa sulkeutuneista hahmoista, varmaan siksi että en ole itse sellainen ollenkaan. Heh.
Marianna, olet oikeilla jäljillä! Portosta en sano mitään, mutta Eydén käyttäytyi varmaankin asiallisemmin, koska Caer oli siinä. Olet tarkkanäköinen. Kiitos!

Ja nyt.. Köh. En sano mitään. Tämä vähän venyi. Piratesse korjasi tämänkin. Kiitos hänelle ^^

4. luku

Kaupunkia hallussaan pitänyt kuumuus hellitti hiukan seuraavana päivänä, ja iltaa kohti yhä hyväntuulisempi Eydén korjaili ratsastuspukuaan tuvan viereisessä olotilassa. Wenmir laittoi ruokaa ja Eyráth loikoili puisella sohvalla ja katseli otsa rypyssä Wenmirin kirjaa.
”Minä en ymmärrä miten se nainen jaksaa opiskella tätä. Noin monimutkaiset kuviot, ja katso… tuossakin sanassa on viisi kirjainta!” Veli ojensi teosta Eydénille, joka ei vilkaissutkaan sitä. Hän oli katsellut Wenmirin kirjaa useasti sen jälkeen kun nainen oli tuonut sen taloon, ja vaikka kirjan omistaja jaksoi lukea vaikka vain hiukankin joka päivä, ei Eydén voinut kuvitellakaan yrittävänsä samaa. Hän oli oppinut kaksi riimua, ja nyt nekin olivat painuneet unhoon.
”Ehkä meillä ei ole yhtä paljon kärsivällisyyttä kuin Wenmirillä”, nainen totesi ykskantaan ja loi silmänsä jälleen korjailtavaan pukuun. Puku oli kauniin oliivinvihreä ja miehustassa ja hihansuissa oli ruskealla langalla tehtyjä koristekuvioita. Nyt kuitenkin puvun halkioista oli lähtenyt repeämä, joka pitäisi korjata ennen kuin se suurenisi.
”Eydén, sinun pitäisi opetella lukemaan.”
Nainen katsahti veljeensä. ”Mitä?”
”Sinun pitäisi opetella lukemaan!” Eyráth kohottautui parempaan asentoon ja katsoi sisartaan vakavissaan. ”Sitten kun lapsi syntyy, niin sinä voisit opettaa hänet lukemaan. Se olisi upeaa. Minulla olisi lapsi joka osaisi lukea.”
”Kuvittelet vain. Miksi Wenmir ei voisi opettaa lastaan?” Eydén kysyi, mutta tiesi jo vastauksen.
”Koska hänellä on niin paljon muuta lapsen hoitoon liittyvää, ettei hän ehdi eikä jaksa.”
”Eyráth, nyt sinä puhut ohi suusi”, kuului tuvasta Wenmirin ääni, ”kyllä naisen on lapsestaan huolehdittava ja häntä opetettava niillä osa-alueilla, jotka nainen itsekin hallitsee.”
”Sinä se sitten olet ihailtavan viisas”, veli sanoi kasvot yhtenä hymynä. ”Wenmir hei, sinä olet ihanin nainen maailmassa! Eydén, eikö hän olekin? Hän osaa lukea, hän osaa tehdä ihanaa ruokaa, hän osaa –”
Yhtäkkiä tuli hiljaista. Eydénin katse oli kääntynyt portaikkoon, Wenmir tuli tuvan oviaukolle ja katsoi hänkin samaan suuntaan pidellen puoliksi kuorittua sipulia käsissään. Eyráth katsoi kumpaankin naiseen ja sitten portaikkoon – toivuttuaan hiukan hämmennyksestään, hän nousi äkkiä seisomaan.
”Isä.”
Portaikossa seisoi viiden- tai kuudenkymmenen ikäinen mies, joka nojasi kuluneeseen kävelykeppiin. Miehen likaiset hiukset alkoivat jo harmaantua, mutta se ei vielä tehnyt hänestä vanhan näköistä: selkä oli pahasti kumarassa ja harmaat, vetiset silmät tuijottivat varsin syvistä kuopistaan hämmentyneinä ja väsyneinä. Hänen katseensa käväisi ensin kaikissa huoneessa olevissa ihmisissä, sitten se tutki hetken seinillä olevia nahkoja ja vanhoja puupenkkejä ja muita esineitä; lopuksi mies jäi katsomaan Eydéniä, joka hänkin nousi seisomaan.
”Isä, mitä teette täällä? Onko jokin hätänä?”
Mies vain tuijotti, kunnes hailakka hymy pyrki hänen kasvoilleen. Hän mumisi jotakin epäselvää, ja samassa Wenmir kiiruhti tukemaan häntä; Eyráth teki samoin. Eydén katsoi hetken isänsä viittomista ja epäselvää puhetta, ja kiiruhti sitten hakemaan lämmintä vettä. Kun hän kaatoi pesuvedeksi lämmitettyä vettä pieneen soikkoon, Eyráth tuli tupaan hiukan huolestuneen näköisenä.
”Jos ymmärsin hänen puheensa oikein, niin selkä on ollut normaalia pahempi. Hän tarvitsee yrttihauteita ja parantajan.”
”Emme me parantajaa tarvitse, ainakaan vielä”, Eydén vastasi veljelleen. ”Yrtit tekisivät kyllä hyvää hauteena, vaikka enpä minä paljoa tiedä.”
Veli huokaisi kuin rauhoittaakseen itseään. ”No.. Onhan näitä ennenkin ollut. Ei tämä varmaan sen kummempaa ole.”
”Eipä kai”, Eydén oli arvelevinaan ja otti hyllyltä muutaman pyyhkeen, tarttui sitten soikkoon ja kantoi sen yläkertaan isänsä huoneeseen. Huoneessa oli jo muutaman vuoden ollut aivan sama sisustus. Ikkunan edessä oli vankkarakenteinen kirjoituspöytä, sen päällä maljakko johon Wenmir oli silloin tällöin tuonut kukkia; oven vasemmalla puolella oli vaatekaappi ja seinillä vanhoja kuvakudoksia sekä suuri määrä koverrettuja puisia tauluja, muotokuvia ja käyttöesineitä. Lattialla lojui puukko ja puupala, jota oli juuri veistelty; siinä saattoi jo erottaa hevosen pään muodot.
Naiset auttoivat vanhan miehen kovalle sängylle pitkäkseen, ja nostivat lämpimään veteen kastetun pyyhkeen tämän kipeälle selälle. Wenmir, joka osasi parantamisen taitoja, murskasi muutamia yrttejä ja kasvien juuria pieneen kuppiin ja kaatoi päälle hiukan vettä. Yrttien liottua hän kaatoi ylimääräisen veden pois ja murskasi kasvinosat rystysillään painellen. Tämän jälkeen hän siveli tahnan miehen kipeälle selälle, toivoen sen vähentävän särkyä.
”Särkee. Sattuu. Väsyttää”, isä vaikersi ja katsoi apua anovasti Eydéniin. Tytär kyykistyi isänsä viereen ja silitti tämän hiuksia.
”Yrtit laannuttavat särkyä, yrittäkää nukkua hiukan jotta ne pääsevät vaikuttamaan. Tarvitsetteko vielä jotain?”
Mies äännähti kieltävästi ja puristi Eydénin kättä. Wenmir viittasi naista poistumaan kanssaan huoneesta, Eyráth taas jäi ovelle katsomaan isäänsä edelleenkin huolestuneen näköisenä.
”Näitä on ollut ennenkin, tosin hän ei ole tullut alas saakka. Iltaisin, kun olet töissä, hän usein pyytää jotakin lääkehaudetta selälleen”, Wenmir sanoi naisten laskeutuessa portaita alas. ”Olen puhunut parantajien kanssa”, hän sanoi sitten, ja pysähtyi hetkeksi katsoen Eydéniin. ”He sanovat, että se saattaa mennä niin pahaksi, ettei isänne voi enää liikkua ollenkaan.”
Eydén kääntyi. ”Ei. Hänhän käveli nytkin. Ei se niin pahaksi voi mennä.”
”Niin se vain on. Tietysti yritämme parantaa vaivaa ja hillitä kipuja. Mutta jos hevosen selästä tippuu tietyllä tavalla, se ei välttämättä korjaannu, ja vaikkei vamma ensin olisikaan niin paha, rasituksessa se voi pahentua.”
”Hän on ollut tuossa kunnossa niin pitkään kuin muistan. Ei se mihinkään pahene”, nuorempi nainen sanoi yrittäen peittää totuuden itseltään. Jokin hermostui hänen sisällään, jokin osa halusi kieltää Wenmiriä kertomasta tuollaisia asioita. Eydén ei halunnut kuulla mitään, ei yhtään mitään.
”Ole rauhassa.”
Veljen vaimo tuntui nyt enemmän siskolta kuin koskaan. Wenmirin kädet kiertyivät Eydénin ympärille lohduttavina. Eydénin kasvot olivat kuin pienellä, pettyneellä lapsella, jonka mielestä asiat eivät menneet niin kuin niiden kuuluisi. Ei, isän ei pitänyt mennä huonommaksi, hän oli jo valmiiksi kärsinyt ja hauras.
Nuori nainen palasi puvun korjaustöiden pariin, ja karttoi ajatuksia, jotka mitenkään liittyisivät isään. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä tulevaa hevosenkoulutushetkeä ajatellessaan hänen mielensä nosti esiin kuvia isästä putoamassa, isän kivun vääristämistä kasvoista ja valtaisasta ruhjeesta selässä. Oikeasti Eydén ei ollut isän putoamista nähnyt, se oli tapahtunut hänen ollessaan aivan pieni – mutta mielikuvitus ja Eyráthin kertoma saivat omat sävynsä nuoren naisen huolestuneessa mielessä.
Päivällispöydässä oli hiljaista. Kaikki katselivat omiin kulhoihinsa, ja kun niiden pohjat tulivat näkyviin, ne huuhdeltiin ja heitettiin tiskisoikkoon. Eydén meni huoneeseensa vaihtamaan korjatun ratsastuspuvun ylleen; hän laittoi hiuksensa nopeasti sykerölle niskaan ja laahusti ulko-ovelle, kadoten ilta-auringon punaisten säteiden verhoamaan kaupunkiin.

~*~*~

Jo kaukaa Eydén näki Caerin hahmon, joka seisoi suuren hevosen vieressä auringon näyttäessä vain tumman siluetin. Hienoinen jännitys tulvahti hänen vatsaansa, ja vasta nyt hän muisti, että olisi voinut ottaa mukaansa jonkun ystävän. Ei sillä, että hän olisi pelännyt tai kokenut vastenmieliseksi tai hävyttömäksi olla miehen kanssa kahden, ei, hän miltei odotti sitä. Ystävä olisi kuitenkin saanut Eydénin näyttämään kunniallisemmalta ja arvostaan huolehtivalta nuorelta naiselta, mikä hän ei mitenkään merkittävissä määrin ollut. Nyt oli kuitenkin liian myöhäistä, sillä vaikka mies ei näyttänyt vielä huomanneen Eydéniä, ei nainen voisi kääntyä enää takaisinkaan.
Varsin pian Caer kuitenkin kääntyi kohti naista, ja nuori hevonen liikahteli levottomana hänen vierellään saaden kuivan hiekan pölyämään. Naisen katse kulki ensin orin lapoja ja värähtelevää karvaa pitkin, kaulaa ylös ja viimein pehmoiselle turvalle, joka nuuhki miehen kättä. Huomaamatta Eydén antoi silmiensä hypähtää mieheen, ja ne pistivät merkille melkein samat asiat – vahvat lihakset ja rauhallista voimaa uhkuvan olemuksen. Nainen oli vähällä puhjeta hersyvään nauruun huomatessaan ajatuksensa, ja kiitos Erulle, kukaan ei voinut lukea niitä. Eydén pudisti päätään kuin karkottaakseen nuo häpeälliset mietteet, ja hymyili sitten miehelle kevyesti.
”Oletteko odottaneet kauan?” hän kysyi.
”En. Olen jo juoksuttanut hevosta hieman, jotta se olisi rauhallisempi”, Caer vastasi. ”Menkäämme.”
Mies meni hiekkaisen kehän keskelle ja kiinnitti hevosen liinaan. Eläin heitti päätään, se ei selvästikään pitänyt Eydénin läsnäolosta. Aluksi se ei näyttänyt unohtavan naista hetkeksikään, sen korvat kääntyilivät ja se vilkuili koko ajan kohti vierasta ihmistä. Pikku hiljaa se tottui uuteen tilanteeseen ja alkoi keskittyä enemmän siihen, mitä siltä pyydettiin. Caerin täytyi kehottaa sitä yhä harvemmin, kunnes se lopulta teki pyydetyn asian – askellajin vaihdon, käännöksen tai hidastuksen – vain muutamasta kehotuksesta. Kun oltiin päästy tähän, Caer kutsui orin luokseen ja kehui sitä. Sitten mies haki syrjemmältä satulan, ja tuli sen kanssa kohti hevosta, joka käyttäytyi ihmeen rauhallisesti. Hitaasti ja varovasti satula liu’utettiin orin selkään, mutta kun mies kurotti kohti satulavyötä kiristääkseen sen kiinni, hevonen heitti päätään ja liikahti kauemmas kimeän hirnahduksen säestämänä.
”Se tekee aina näin”, mies huomautti Eydénille, joka pysytteli vielä kentän reunalla. Caer rauhoitteli hevosta hieman, ja muutaman yrityksen jälkeen eläin pysyi paikallaan satulavyötä kiristettäessä. Tämän jälkeen yhteistyö sujui jälleen lähes saumatta, ja varsin tottuneesti eläin jo aukaisi suunsa kun mies laittoi sille suitset päähän.
”Te olette edistyneet sitten viime kerrasta”, Eydén sanoi. Hänestä oli tavattoman mielenkiintoista katsella hevosen koulutusta.
”Niin kai”, mies murahti, ja viittasi sitten Eydéniä tulemaan kentän keskelle. ”Onko sinulla vahvat kädet?”
”On kai. Sinä haluaisit, että pitelisin liinasta kiinni, kun itse ratsastat?”
”Juuri niin.” Mies ojensi liinaa Eydénille välittämättä tämän myrtyneestä ilmeestä ja kääntyi itse hevosen puoleen. Varovasti hän nosti jalkansa jalustimelle, mutta ori otti reippaan askeleen sivulle, poispäin miehestä. Caer kutsui hevosta luokseen ja se tulikin varsin pian; mies yritti nousta eläimen selkään uudelleen, mutta jälleen se otti askelen sivulle, tosin pienemmän kuin edellisellä kerralla. Vielä muutaman kerran mies yritti, kunnes istuutui maahan jonkin matkan päähän hevosesta, täysin tyynenä, ja katseli vihreää aukeaa joka kellui ilta-auringossa. Eydén katsoi Caeria ja sitten hevosta. Hän käänsi eläimelle selkänsä ja jäi katselemaan miestä, jonka kulmat näyttivät olevan jälleen aavistuksen ärsyyntyneessä rypyssä.
”Tämä on pitkällistä työtä, huomaan”, Eydén sanoi kun ei muutakaan keksinyt. Heti sanottuaan sen hän katui, sillä aivan hänen takaansa kuului hiekan rahinaa kun hevonen hypähti kauemmas naisesta.
”Tule istumaan kauemmas siitä, niin se saa itse lähestyä sinua”, mies sanoi. ”Kun hevonen selvästi viestittää että se tarvitsee aikaa, täytyy vain odottaa että se rohkaistuu ja antaa koulutuksen jatkua.”
Eydén käveli hiukan matkaa poispäin hevosesta, ja istui muutaman sylen päähän Caerista. Hiekka oli auringon lämmittämää, muttei enää kuumaa; nainen upotti sormensa siihen ja leikitteli sillä hetken. Hevonen seisoi paikallaan ja piti päätään ylhäällä hermostuneisuuden merkiksi.
”Tule tänne”, Caer murahti naiselle. ”Olet yhä liian lähellä sitä.”
Eydén ei pistänyt merkille teitittelymuodon katoamista, hän ei keskittynyt siihen. Nainen nousi huokaisten ja istuutui miehen viereen pitäen kuitenkin sopivan etäisyyden tähän. Aukiolta kävi tuuli joka heitti letit olkapäiden yli ja pöllytti hiekan päällä vaeltavia kukkien hahtuvia.
”Kuinka monesti käyt kouluttamassa hevosta?”
Caer katsahti naiseen, jonka silmät tarkkailivat häntä kiinteästi. Mies päätti, ettei kysymyksessä ollut mitään röyhkeää, ja käännettyään tyynet kasvonsa jälleen kohti aroa, hän vastasi kysymykseen.
”Joka ilta. Suuri osa menee siihen, että totutan hevosta varusteisiin, niiden laittoon ja käyttämiseen; koko koulutuksesta on tässä vaiheessa vain pieni osa ratsastusta. Tämän lisäksi koulutan yhtä tammaa, mutta se onkin paljon rauhallisempi luonne; sitä paitsi orit yleensä ruunataan ennen kouluttamista.”
Eydénin mieleen muistui kohtaus, jossa häneltä oli lipsahtanut jotakin vallan sopimatonta. Kevyt puna kohosi naisen poskipäille, mutta hän salasi sen katselemalla maahan. Hetken päästä hän kuitenkin uskalsi puhua jälleen, vaikka miehen olemus ei häntä juurikaan siihen rohkaissut.
”Kerro jotakin itsestäsi.”
”Mitäs tuohon nyt sanoisi”, mies hymähti. ”Olen kuuden kolmatta ikäinen mieshenkilö, ja asun suvulta perimässäni talossa ylärinteellä. Riittääkö?”
”Ei”, nainen nauroi. ”Kerro lisää. Nuo ovat vain sivuseikkoja.”
”Eikö sinusta miehen asema ja vauraus ole tärkeää?”
”Ei juurikaan. Kuinka niin?”
”Lapsiparka.”
”En minä ole mikään lapsi. Minä olen nainen.”
”Mikään ei todista siihen suuntaan.”
”Ja sinä olet varsin röyhkeä mies!”
”Olet varsin röyhkeä itsekin.”
Eydén otti murjottavan ilmeen kasvoilleen ja tuijotti kiinteästi jonnekin kauas.
”No johan hiljenit.”
Nainen kääntyi. ”Kerro nyt loputkin itsestäsi. Ei tarvitse mainita, että olet röyhkeä”, hän tokaisi nähtyään leikkisän pilkkeen miehen silmissä. ”Oletko syntynyt täällä?”
”En”, mies sanoi. ”Sukumme talo oli varsin pitkään tyhjänä, siinä asuivat alun alkaen tätini ja setäni. He ovat jo kuolleet ja omat vanhempani vanhenevat lähellä Fenmarchia. Tädillä ja sedällä ei ollut lapsia, ja vanhempani, joille talo periytyi, antoivat sen minulle. En tiedä miksi he eivät asu täällä kanssani”, Caer mutisi sitten hiljentäen ääntään. Hän piti tauon ja jatkoi sitten. ”Veljeni on heidän kanssaan. Hän on sinun ikäisesi, ja äidin lellikki vielä suuremmassa määrin kuin minä: äiti ei tullut helposti raskaaksi. Hän oli jo vaipumassa epätoivoon ja luuli olevansa hedelmätön.” Nämä sanat sanottiin hyvin nopeasti ja hyvin hiljaa, niin että niitä oli vaikea kuulla. Eydéniä hämmensi, kun joku puhui hänelle tällaisista asioista, jotka olivat näin arkoja päivänvalolle. Mies taas huokaisi hänen vieressään.
”Mutta siinä on minun taustaani. Olen pahantuulinen, yksinasuva mies joka ei osaa olla ihmisten kanssa.” Sanottuaan tämän ivallisen sävyn säestämän lauseen Caer katsoi Eydéniin, kuin nähdäkseen miten tämä käyttäytyi tilanteessa. Miehen yllätykseksi nainen hymyili lämpimästi ja tarttui miehen käteen.
”Voi sinua. Elämäsi taitaa olla raskasta.”
”Eipä oikeastaan. Nyt minulla on varsin hyvin asiat, kun talo on hyvällä paikalla ja varoistakaan ei ole puutetta”, Caer sanoi tyynesti, toivuttuaan lievästä hämmennyksestä jonka naisen ele – varovainen, huomaamaton silitys kämmenselälle – oli saanut aikaan. Hiukan epävarmana hän kysyi: ”No, entä sinä?”
”Mitä haluat tietää?”
”Vaikka mitä.”
Naisen vatsaan jymähti jotakin. Äänensävy, jolla mies oli sanonut äskeisen lauseen… siinä oli jotakin hyvin kummallista. Kiihdyttävää. Sellaista, mistä pitäisi ottaa selvää.
Mutta eihän mies sillä mitään ollut tarkoittanut, sen Eydén huomasi kun katsoi tähän.
”No.. Asun eräässä talossa ylärinteen puolella, ja siellä asuvat myös veljeni, hänen vaimonsa ja isäni. Minä… Äh, en minä osaa kertoa mitään itsestäni”, Eydén mutisi.
”Siinä näet, ei se niin helppoa ole. Mutta ehkä sitten kun sanoo jonkin asian ääneen, alkaa muuttaa oman elämänsä arvoja.”
”No, jos kerran huomaat itsekin olevasi syrjäänvetäytyvä ja huomaat senkin, ettet osaa oikein olla vieraiden ihmisten kanssa”, Eydén sanoi, ” – niin alatko muuttaa elämäsi arvoja? Tuleeko sinulle mieleen, että joskus, kun ehkä kuolet jossakin taistelussa niin yhtäkkiä kadutkin, ettet tutustunut minuun paremmin?”
”Voi olla.”
He olivat hetken hiljaa. Kuului kuinka hevonen liikuskeli heidän takanaan. Juuri kun Eydén oli sanomassa ajatuksiaan julki, hän nielikin sanat huomatessaan orin lähestyvän Caeria pää alhaalla, kaula pitkänä ja korvat taakse suunnattuina. Kun se tuli tarpeeksi lähelle, mies kääntyi sitä kohti ja ilmoitti eleillään hyväksyvänsä hevosen läsnäolon. Eläin oli käytökseltään hyvin erilainen kuin jonkin aikaa sitten – se kunnioitti kouluttajaansa ja jopa osoitti kiintymystään tätä kohtaan.
Eydénin liikahtaessa hevonen nosti päätään, jännitti kaulansa lihaksia ja luimisti. Muutaman kerran se jopa näykki ilmaa, ja osoitti käytöksellään pelkäävänsä; vaikutti siltä, ettei se tiennyt, juostako pakoon vai suojellako Caeria vieraalta ihmiseltä.
”Rauhassa”, mies toisteli matalalla äänellä venyttäen sanaa. Ääni lähetti miellyttäviä väristyksiä Eydénin selkäpiihin. Nainen irrotti katseensa miehestä ja oli tutkivinaan kenkiensä kärkiä.
Caer nousi rauhallisesti ja asetti vaivihkaa jalkansa jalustimelle; sitten hän ponnisti hevosen selkään ja keräsi ohjat käsiinsä. Ori tanssahteli paikallaan levottomasti, heitti päätään ja pureskeli kuolaimia. Miehen pyytäessä pohkeillaan ja äänimerkillä hevosta liikkumaan, eläin jatkoi levotonta liikehdintäänsä kunnes alkoi keskittyä. Mitä sen kuului tehdä? Äänimerkki, jota mies toisti, oli tuttu. Orin päätä sekoittivat kuitenkin sen kylkeen painuvat kantapäät, jotka tuntuivat vaativan siltä jotain. Myös Caerin vartalo liikkui, lanne kehotti eläintä tekemään jotain. Hevonen otti muutamia epäröiviä askelia, mutta ennen kuin mies sai kehut loppumaan, ori nosti ravin ja siitä heti kiitolaukan. Se ei kuitenkaan tehnyt sitä, mitä Eydén oli arvellut; pukittelu jäi sikseen ja vähitellen ratsu hiljensi raviin ja lopulta käyntiin. Caer kehui sitä vuolaasti ja antoi eläimen kulkea puolipitkillä ohjilla pitkän aikaa.
Nainen alkoi jo nuokkua, kun Caer oli ratsastanut pitkän aikaa pelkkää käyntiä hevosen rauhoittamiseksi ja totuttamiseksi tilanteeseen. Eydén tiesi että näin alussa jokainen ratsastuskerta oli eläimelle kuin uusi; Eyráth tiesi paljon hevosista ja oli joskus sanonut niin. Kun Caer pysäytti orin keskelle kenttää, nainen havahtui.
”En oikein tiedä”, mies mutisi, ”kannattaako sinun ratsastaa sillä vielä. Se pitäisi kuitenkin ruunata vielä, eikä se oikein… Ajattelematonta. Mutta niin se vain on. Ei ole kysymys minusta…” Caer vaikutti puhuvan itsekseen.
”Minä haluaisin kuitenkin yrittää”, Eydén sanoi, ja seisoi nyt jo Caerin vieressä huolimatta hevosen hermostuneesta liikehdinnästä. ”En minä mene palasiksi, vaikka putoaisinkin.”
”Minä olen tässä kuitenkin vastuussa sinusta. Tiedän, tein typerästi kun sanoin ’osallistua hevosenkoulutukseen’. Ja nyt sinulla ei ole siihen mahdollisuutta.” Mies puhui nyt jo melkein Eydénille, tosin tuntui vielä kuin hän olisi osaksi miettinyt itsekseen haluten kuitenkin jakaa ajatuksensa. Nainen meni lähemmäs miestä ja yritti tavoittaa tuimalla katseellaan tämän silmät.
”Minä olen kasvanut täällä, hevosten parissa. Tuo ajatus ettet usko minuun – se loukkaa minua. Ymmärtäisin kyllä ajatuksesi, jos pelkäisit hevoselle käyvän jotakin. Mutta niin ei ole, mikäli olen ymmärtänyt sinut oikein.”
”Lapsi, usko jo. On parempi että juoksutan tätä lopun aikaa.”
”Minä en ole lapsi!”
Eydénin äänessä oli nyt jo sen verran kimmastuneisuutta ja ärtymystä, että mies katsoi häntä hämmästyneenä. Nainen oli pakottanut miehen nostamaan katseensa astumalla aivan tämän eteen. Eydénin leiskuvat silmät liikauttivat miehessä jotain, mikä oli nukkunut jo pitkään, ja se jokin sai Caerin ottamaan naisen kasvot käsiensä väliin. Heidän kasvonsa olivat hämmentävän lähellä toisiaan, jo yli soveliaisuuden rajojen. Eydénin olo oli hiukan epävarma, ja huomaamattaan hän puri alahuultaan. Se oli liikaa. Mies painoi äkkiä naisen huulille suudelman, joka oli varsin lyhyt, mutta ehkä niin oli parempikin: Caerin tyly vetäytyminen palautti naisen jaloilleen. Vaikka mies oli jo kääntynyt kiinnittämään hevoselle juoksutusliinaa, Eydénin hengitys oli yhä kiivasta. Ulkoisesti hän oli suuttunut, mutta hänen sisällään kuohui mielihyvä.
”Olen pahoillani että menetin itsekurini”, mies sanoi tyynellä ja värittömällä äänellä. ”Toivon ettei se loukannut teitä.” Hän otti teitittelemällä naiseen etäisyyttä, eikä se jäänyt Eydéniltä huomaamatta, kuten ei hienoinen ivakaan, jota äänestä löytyi ripaus.
Ori lähti maiskautuksesta liikkeelle kiertämään kehää Caerin ympäri. Nuori nainen kumartui liinan tullessa kohdalle, ja siirtyi sen jälkeen reunalle, valmiina poistumaan.
”Tämä minun täytyy sanoa teille ennen lähtöäni”, nainen sanoi vastaten teitittelyyn samalla tavoin, ”että minä en ole lapsi ja toivon ettette kutsu minua siksi enää koskaan.”
”Se riippuu aivan siitä, voitteko todistaa, ettette ole lapsi.” Miehen äänensävy oli huoleton.
Nainen oli hetken hiljaa. Hänen päässään syntyi ajatus, joka ei ollut vielä selkeä, mutta se muotoutuisi vielä. Hän ei ollut varma miten se tulisi toteuttaa, mutta eivätköhän syvemmät vaistot siinä ohjaisi.
”Minä todistan sen vielä.”
Viimeksi muokannut Elenya, To Kesä 29, 2006 6:39 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Oijoi, suudelma, tosin pieni. No, se saa riittää...toistaiseksi. Kuvailit todella hyvin tuota hevosen koulutusta, ja Caerinkin tausta selveni mukavasti.Varsin ikävää isukille jos hevosen selästä on pudonnut :( Mutta, odotetaan innolla jatkoa ja sitä kuinka Eydén aikoo Caerille todistaa olevansa aikuinen eikä lapsi. Siis jatkoa,piakkoin?
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Piratesse
Vitam Piratae Aligo
Viestit: 781
Liittynyt: Su Marras 06, 2005 11:26 pm
Paikkakunta: Shin-Ra HQ

Viesti Kirjoittaja Piratesse »

Tämä oli minusta kaikkein paras luku tähän mennessä. Aaaah.

Minuun teki varsinkin vaikutuksen tuo kotona oleminen, ilmapiiri ja koko tilanne ylipäänsäkin. Se, miten Eyrath puhuu Wenmirille ja huolehtii ajatuksissakin jo siitä. Oi, se teki vaikutuksen. Se kuulostaa todella rakastuneelta mieheltä.

Samoin tuo isän tilanne. Se tuntui niin aidoilta, kun yrittää valehdella itselleen, että kyllä tämä tästä. Tuli oikein pala kurkkuun (mummosta jättää aika varmaan ihan kohta ja käyn noita ihan samoja fiiliksiä päivittäin) Pidin hirmuisesti myös siitä, että lapset teitittelevät isäänsä.

Sitten pääsemme osastolle Caer ja hevosenkoulutus. Sekin tuntui todella aidolta. Tuo hevosen käsittely, sen käyttäytyminen ja muu. Vau. Tuntuu siltä, että sinä tunnet hevoset itsekin varsin hyvin. ja tuo miten Caerin puhe yhtäkkiä muuttuu. Hih, meni ihan kylmät väreet selkää pitkin. Tuli todella tunne, että nyt tapahtuu jotain merkittävää. Se suudelma oli ihana. hyrr ja purr. Tänään on niin vaaleanpunainen olo, että tarvitsikin jotain tällaista. jesh
Vuoden tulokas 2006/ Vuoden Originaalikirjoittaja 2007/2008
Athos
Örkki
Viestit: 19
Liittynyt: Ti Kesä 06, 2006 1:29 pm

Viesti Kirjoittaja Athos »

Ah, suudelma! O_o

No siis, luvussa oli kyllä muutakin hyvää! Kuten se hevosen koulutus. Se tuntui aidolta, tiedät varmaan itsekin hevosista melko paljon? Ja isän -voiko sanoa- sairaus. Luin erään kirjan, jossa mies oli pudonnut hevosen selästä. Aika ikävä juttu. jotenkin tekstistä jäi sellainen tunne, että isän tila pahenee...

Miten Eydèn aikoo osoittaa olevansa aikuinen? jaa, jotta saamme sen selville,

toivon, että jatkat pian.

~Athos~
Kaikki minun ja vain minun puolesta! Vai mitenkä se nyt menikään...



Niin ja minulla olisi tälläinen ficci Emillestä
Nightfall
Örkki
Viestit: 192
Liittynyt: Ti Maalis 07, 2006 5:38 pm

Viesti Kirjoittaja Nightfall »

Ässhh... En sitten ollut kommentoinut tätä... Hmm... En kyllä muista puoliakaan asioista joita minun piti kommentoida, mutta kokonaisuudessaan pidin tästä luvusta..

Tuosta hevosenkoulutuskohdasta tykkäsin paljon. Mukavaa kun se kouluttaminen ei ollut ihan niin yksinkertaista ruusuilla tanssahtelua. Ärsyttävää kun tarinassa koulutetaan nuorta ja villiä hevosta, ja sitten koulutus kulkee "rapsuti-rapsuti-puspus-lässynlää" -tyylillä, ja hyvä kun hädin tuskin saadaan suitset päähän, niin johan heponen vetelee capriolea puolesta sanasta. Ja sitten mennään ja voitetaan kaikki.

Ja sitten eksyin aiheesta x) Tuo Caerin ja Éydenin sanailu oli hupaisaa luettavaa, varsinkin tuo Caerin "Lapsiparka" :lol:

Ja se suudelma x) Minä olen taas vaihteeksi tykästynyt tuollaisiin "itsekurinmenetyssuudelmiin" (mahtava termi, eikö?) Khii

Ja tuosta "todistamisesta" tuli hyviä (kieroja) mielikuvia *maailman siveellisin virne*
In this world where feelings are only a hiderance
Shoot and kill me !
Who is using the scale ?
Who is using the abacus ?
Who is playing the Hamelin flute ?
Who is the boy who cried wolf ?
Rather than caring about these things right now, i love you
Annatar
Puolituinen
Viestit: 389
Liittynyt: Pe Marras 04, 2005 4:09 pm
Paikkakunta: Rohanin ruohotasangot

Viesti Kirjoittaja Annatar »

Tämänkin kimppuun taas.
Hmm, mietinkin joskus, mitä Éydenin ja Éyrathin vanhemmille on tapahtunut.
Tuo on hirveää seurata avuttomana vierestä, kun läheinen ihminen menettää vähitellen liikuntakykynsä. Siihen ajatukseen on tosi vaikea tottua, vielä vaikeampaa sitä on hyväksyä.

Noista teitittelyn ja sinuttelun muuttumisista huomasi kyllä hyvin tunnelmien muuttumisen. Korostit niitä mielenkiintoisesti tässä.

Pari mehukasta repliikkiä jäi mieleen:
"Se olisi upeaa. Minulla olisi lapsi joka osaisi lukea." sekä

"Olen pahantuulinen, yksinasuva mies joka ei osaa olla ihmisten kanssa."

Lopun suudelmasta kieltämättä pidin -ja jään mielenkiinnolla odottamaan neitokaisen mestarilliseksi kehkeytyvää ideaa oman aikuisuutensa todistamiseen :wink: Kiinnostava luku.
Vuoden Draamaficcaaja 2007

Kauniin avan taiteili julietik.

Ruoskatarin (okei, Ruoskattaren ;)) kautta Annatariksi jälleen.
Vastaa Viestiin