Auringon laskiessa - Legolas/Tanwen PG-13

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Rodo
Örkki
Viestit: 52
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 7:35 pm
Paikkakunta: Siellä missä kaikki kadonneet nuppineulat

Auringon laskiessa - Legolas/Tanwen PG-13

Viesti Kirjoittaja Rodo »

Title: Auringon laskiessa
Author: Rodo
Beta: Saatana
Rating: PG-13
Genre: Romance
Pairing: Legolas/ocf-Tanwen
Disclaimer: Osa hahmoista (kaikki tietävät mitkä) kuuluvat J.R.R. Tolkienille, jota kovasti arvostan. En kirjoita tätä pilkatakseni tai muutakaan, vaan koska Legolas on ihana. :wink:

*****


Luku I


“Ei isä! Et voi tehdä näin! Minä en rakasta häntä, etkä sinä voi päättää elämästäni!” nuori haltia huusi kiihtyneesti ja käveli edestakaisin valtaistuimen edessä.
“Legolas Viherlehti! Sinulla ei ole päätösvaltaa tässä asiassa”, Synkmetsän kuningas Thranduil sanoi ärtyneesti pojalleen. “Tämä on sinun kohtalosi ja sinun on tyytyminen. Huomenna sinä ratsastat Imladrisiin ja kosit Arwen Iltatähteä.”
“Mutta isä..”, Legolas aloitti taas. “Minä pyydän... Olen ainoa poikasi!” Hän pysähtyi nyt isänsä eteen ja katsoi tätä silmiin, pyytäen armahdusta kohtalostaan.
“Niin oletkin. Ja siksi tahdonkin olla ylpeä sinusta. Jätä siis tämä kapinointisi ja tee mitä pyydän”, kuningas sanoi huokaisten. Lopulta pitkän hiljaisuuden jälkeen Legolas laskeutui yhden polven varaan ja kumarsi syvään isälleen, kuninkaalleen.
“Kuten tahdot”, hän lopulta huokaisi. “Ja vaikka sydämeni taistelee vastaan, teen kuten kuninkaani käskee. Lähden heti huomenna.”
“Ailadan ja Cadalin tulevat mukaasi..”
“Mitä?!” Voihkaisu pääsi Legolasin huulilta ja hän katsoi epätoivoisena isäänsä. Thranduil hymyili tyytyväisesti. Hän oli arvannut poikansa ajatukset. Hän oli luullut voivansa kääntyä matkalla ja kadota jonnekin. Hieroen leukaansa kuningas jatkoi:
“Keskipäivään mennessä on kaikki valmiina. Olette Imladrisissa ennen kuun loppua.”
“Be iest lîn (toiveesi mukaan).” Muuta sanomatta Legolas nousi kumartaen vielä isälleen ja lähti salista. Kuningas Thranduil katsoi vielä kauan poikansa perään, vaikka tämä oli jo lähtenyt. ’Niin kuin me Elrondin kanssa sovimme.. Tämä on oikea kohtalo heille’ , hän ajatteli.


*****


“Girlean on kuollut..” Elrond Puolhaltia sanoi huokaisten ystävälleen Erestorille. “Tiesin, että tämä päivä koittaa joskus, mutta en odottanut, että näin pian. Ah, nämä eldarin vuodet kuluvat niin nopeasti ja atanin ovat niin lyhyet.”
“Mutta hänhän oli dúnedain”, Erestor sanoi. “Eivätkö heidän vuotensa ole pidemmät?”
“Niin se on, mutta suru ja maailman paino uuvuttavat heidätkin nopeasti. Sain viestin hänen kuolemastaan eilen”, Elrond vastasi.
“Tarkoittaako tämä siis...?” “Kyllä vain. Minun on täytettävä hänelle antamani lupaus ja pidettävä huolta Tanwenista. Lähetän Elladanin ja Elrohirin hakemaan hänet mitä pikimmiten”, hän huokaisi taas ja nousi pöytänsä äärestä ja käveli ikkunalle.
“Kuinka vanha tyttö on nyt?” Erestor kysyi taas uteliaana. Elrond oli hetken hiljaa miettien.
“Siitä on 20 vuotta kun kävin viimeksi dúnedainin luona”, hän hymähti poissaolevasti, kuin vanhalle, hyvälle muistolle. “Tanwen on siis 19-vuotias.”
Erestor nyökkäsi hyväksyvästi ja Elrond jatkoi ikkunasta ulos katsoen: “Elladan ja Elrohir saivat tietää Tanwenista heti, kun minäkin. He hyväksyvät asian. Mutta Arwen… En ole kertonut hänelle”, hän sanoi kääntyen ystävänsä puoleen.
“Et ole kertonut!” Erestor huudahti ja hypähti nopeasti pystyyn. “Mitä oikein olet ajatellut! Hän ei ole tiennyt, että hänellä on sisko!”
Elrond otti saarnan tyynenä vastaan. “Tiedän. Ja nyt hänen on saatava tietää totuus. Vaikka onhan nyt vähän myöhäistä”, hän myönsi.
“Miten luulet hänen...” Erestor aloitti, mutta keskeytti, kun muisti minkä takia oli alunperin tullut ruhtinas Elrondin luokse. “Synkmetsän prinssi on täällä. Hän saapui hetki sitten.”
Elrondin synkentyneet kasvot kirkastuivat hänen kuullessaan uutiset.
“Legolas Viherlehti tuli siis? Tiesinhän minä, että Thranduil saa poikansa pään kääntymään. Nyt minulla on hyviäkin uutisia Arwenille kerrottavaksi. Menkäämme ensin toivottamaan vieraamme tervetulleeksi ja sitten puhun tyttärelleni. Tätä ei saa enää lykätä”, hän sanoi.


*****


Matka oli ollut Legolasille yhtä kärsimystä. Ailadan ja Cadalin olivat hänen isänsä uskollisimmat soturit ja heidät oli laitettu saattamaan prinssi turvallisesti ja varmasti Imladrisiin. He olivat ottaneet tehtäväkseen ylistää Arwen Undómielia. Sitä he tekivät koko matkan ajan. Ihastelivat hänen kauneuttaan ja viisauttaan.
Legolas oli käynyt useasti aikaisemminkin Imladrisissa, Rivendellin kauniissa laaksossa.
Ensimmäisellä kerralla Arwenin kauneus oli tosiaankin sumentanut hänen mielensä, mutta tutustuttuaan neitoon paremmin lumous haihtui pian. Arwen oli varmasti itsekkäin ja ylpein neito koko Keski-Maassa. Palattuaan taas kotiinsa Arwenkin oli unohtunut pian. Käydessään siellä uudestaan hän yritti vältellä neitoa, mutta huonoin tuloksin. Arwen oli nimittäin iskenyt silmänsä Legolasiin. Se ei ollut kovinkaan ihmeellistä, sillä kaikki naiset Synkmetsän ja Imladrisin välillä olivat polvillaan Synkmetsän kauniin prinssin edessä. Asia ei ollut liioin haitannut Legolasia, mutta nyt, kun Arwen oli saanut heidän isänsä sopimaan keskenään avioliitosta, olivat asiat huonosti. Eikä Legolasilla ollut enää pääsyä pakoon. Ainoa mitä hän voisi tehdä oli viivyttää kurjaa kohtaloaan.

Monen viikon ratsastuksen jälkeen he saapuivat vihdoin Rivendellin laaksoon. Oli aikainen kevät eikä Imladris ei ollut vielä kauneimmillaan. Jos hyvin kävisi, Legolas ajatteli, hän olisi kenties vielä kauneimpaan aikaan täällä. Vapaana miehenä.
He ratsastivat Imladrisin pihalle ja heitä tultiin heti vastaan. Heidän ratsunsa vietiin talliin ja heidät johdettiin saliin odottamaan ruhtinas Elrond Puolhaltiaa. Imladris oli taianomainen paikka. Vaikka olikin käynyt täällä monesti, paikka tuntui muuttuvan jatkuvasti, kuitenkin ajan kuluttamatta sitä.
Hetken odottamisen jälkeen Elrond saapui vihdoin saliin. Legolas astui hänen eteensä kumartaen syvään.
“Mae govannen Elrond Peredhel (terve tavatessamme Elrond Puolhaltia)”, hän sanoi.
“Mae govannen, Legolas Thranduilion (tervetuloa Legolas Thranduilin poika)”, Elrond vastasi. “On kunnia saada sinut vieraaksemme. Siitä on liian kauan, kun viimeksi olet kunnioittanut meitä läsnäolollasi.”
Legolas kumarsi taas. “Mikään ei tuota minulle suurempaa iloa kuin vierailla talossasi, ruhtinas Elrond. Ja tavata viehättävä tyttäresi”, hän lisäsi irvistäen ja ennen kaikkea tarkoittamatta sitä. Elrond nyökkäsi.
“Minun on nyt valitettavasti mentävä, mutta me tapaamme illalla kunniaksenne järjestettävillä illallisilla. Erestor näyttää teille huoneenne”, hän sanoi ja viittasi vierellään seisovaan pitkään haltiaan. Sitten hän lähti salista.
“Seuratkaa minua”, Erestor sanoi viitaten vieraita tulemaan peräsään.


*****


Arwenin huoneen ovelle koputettiin. Hän ei vaivautunut nousemaan sängyltään, jolla hän istui harjaten pitkiä, tummia hiuksiaan.
“Sisään!” hän huikkasi ja keskittyi taas hiuksiinsa. Ovi avattiin ja Elrond astui sisään.
“Isä”, Arwen sanoi iloisesti tervehtien. Hän oli aina iloinen saadessaan olla rakkaan isänsä seurassa.
“Arwen.. Rakas tyttäreni”, Elrond sanoi istuen hänen viereensä sängylle. “Minulla on sinulle uutisia. Hyviä.. Ja se riippuu sinusta, miten suhtaudut niihin toisiin”, hän sanoi silittäen Arwenin tummia sortuvia.
“Niin isä, kerro vaikka ne hyvät ensin”, Arwen vastasi hymyillen.
“Hyvä on. Legolas Viherlehti on täällä”, Elrond sanoi. “Tiedät varmasti miksi hän tuli”, hän lisäsi vielä tietäväisesti hymyillen.
“Voi isä!” Arwen huudahti ilosta ja syleili isäänsä. “Minä tiesin hänen tulevan! Missä hän on? Minun pitää heti pukeutua ja..” Hän nousi sängyltä alkaen ottaa kauniita mekkojaan ulos kaapista ja kasata niitä sängylle.
“Arwen.. Minä pyydän. Kuuntele vielä ne toiset uutiset ensin..” Elrond nousi sängyltä ja tarttui tyttärensä käsiin. Arwen vakavoitui heti, kun hän katsoi isänsä synkkiin kasvoihin.
“Niin..?” hän sanoi nyt hieman värisevällä äänellä.
“Arwen.. En tiedä kuinka nyt sanoisin tämän...” hän aloitti ja vaikeni hetkeksi miettien, miten jatkaisi. “Äitinne.. Äitinne lähti jo kauan sitten” Hän hiljeni taas. Harvoin tiedon ja sanan mestari Elrond joutui takertelemaan sanoissa.
“Joka tapauksessa, olen ollut yksinäinen. Muistatko kun 20 vuotta sitten kävin tapaamassa dúnedainia pohjoisessa..?” Arwen nyökkäsi kehottaen häntä jatkamaan.
“Äh, kai tämä on sanottava niin kuin asia on. Arwen. Minulla on toinenkin tytär”, Elrond sai lopulta sanottua. Arwen päästi irti isänsä käsistä ja jäi tuijottamaan häntä epäuskoisena.
“Mitä..?”
“Kuulit oikein. Sinulla on sisko. Tanwen. Puolhaltia kuten minäkin...”
“Mutta miksi sinä kerrot tämän nyt!?” Arwen voihkaisi vielä tietämättä miten suhtautua asiaan.
“Hänen äitinsä kuoli.. Tanwen tulee nyt tänne Imladrisiin, minä lupasin Gilreanille..”
“Siitä on 20 vuotta ja sinä kerrot tämän minulle vasta nyt! 20 vuotta ja oletat, että minä noin vain hyväksyisin ihmis-huorasi äpärän kotiini!” Arwen huusi nyt kurkku suorana. Elrond tiesi, että suuttuessaan hänen tyttärensä saattoi olla todella suorasanainen ja inhottava. Hän oli perinyt sen äidiltään.
“Koeta ymmärtää. Minä toivoin, että tämä päivä ei edes koittaisi. Että sinun ei olisi koskaan tarvinnut tietää”, hän sanoi yrittäen rauhoittaa Arwenia.
“Elladan ja Elrohir tiesivät, eikö vain? Sinä kerrot aina kaiken veljilleni, mutta minulle et. Sinä luulet, että voin hyväksyä kaikki asiat tuosta vain. Kuinka sinä saatoit tehdä sen äidille?!”
Arwen ei noin vain rauhoittuisi. Sekin oli koettu jo.
’Ehkä tämä olikin huono hetki kertoa hänelle’, Elrond ajatteli. ’Nyt, kun Legolaskin on täällä.’ Mutta Elladan ja Elrohir olivat jo lähteneet eikä menisi kauankaan, kun he palaisivat Tanwenin kanssa.
“Jätä minut yksin”, Arwen voihkaisi. Elrond ei edes yrittänyt väittää vastaan, vaan kääntyi ja lähti huoneesta.
“Minun pitää pukeutua, jos Legolas kerran on täällä..” hän lisäsi jo isänsä takana sulkeutuneelle ovelle.
Viimeksi muokannut Rodo, Ti Marras 23, 2004 1:57 pm. Yhteensä muokattu 5 kertaa.
Rodo
Örkki
Viestit: 52
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 7:35 pm
Paikkakunta: Siellä missä kaikki kadonneet nuppineulat

Viesti Kirjoittaja Rodo »

Luku II


Tanwen ei tiennyt, mitä ajatella. Hänen äitinsä oli juuri kuollut. Surun murtamana ja elämän taakan musertamana. Ja taakkana Tanwen piti myös itseään. Vain vaivana hän oli ollut äidilleen. Kaikki olivat oudoksuneet suippokorvaista ja oudonnäköistä tyttöä. Myös Girleanin mies oli vihannut Tanwenia ja tyttären ainainen puolustaminen oli verottanut naisen voimia.
Kuolinvuoteellaan Tanwenin äiti oli sanonut tytölle, että hänen isänsä tulisi hakemaan hänet. Että hänestä pidettäisiin huolta ja hän pääsisi kaltaistensa luo. Kaltaistensa. Mitä Gilrean oli tarkoittanut, Tanwen ei ymmärtänyt. Hän veti sormellaan suipon korvalehtensä yli. Ehkä hänen isänsä oli haltia, sillä haltioilla oli suipot korvat. Elladanilla ja Elrohirillä oli suippokorvat. Veljekset olivatkin ainoat haltiat, jotka hän tunsi. He olivat haltiaruhtinaita Rivendellistä ja tulivat usein taistelemaan pohjoisen dúnedainin rinnalle. Kerrottiin, että he kostivat äitinsä puolesta. Tanwen ei ollut koskaan kehdannut kysyä siitä heiltä, vaikka oli hyvä ystävä veljesten kanssa. Heidän seurassaan hän ei tuntenut itseään oudoksi. Ja Elladan ja Elrohir suhtautuivat häneen ystävällisesti, kenties jopa veljellisellä rakkaudella. Kaksosten ajatteleminen sai Tanwenin unohtamaan murheensa hetkeksi. Hän muisti heidän iloiset kasvonsa ja sen, kuinka hän aina joutui arvaamaan kumpi oli kumpi.
Äkkiä joku kutsui häntä nimeltä. Se sai hänet hätkähtämään takaisin kurjaan tosimaailmaan. Hän rakasti unelmoimista ja kirjoja. Hän oli kasvanut niin, sillä ystäviä hänellä ei ollut ollut.
Hän kääntyi. Cedaol oli huutanut häntä. Tanwenin äidin mies, joka nyt innolla odotti jonkun hakevan tytön, joka oli ollut piikki hänen lihassaan jo 19 vuotta. Nyt hänen toiveensa oli täyttynyt, sen kertoi leveä virne hänen kasvoillaan.
“Haltian äpärä, vastaa kun sinua huudetaan!” hän huusi. Ehkä vain siksi, että saisi vielä muutaman kerran loukata tyttöä.
“Niin.?” Tanwen kysyi huokaisten. Hän oli jo tottunut haukkumisiin, jotka liittyivät hänen korviinsa tai ulkonäköönsä.
“Sinua tultiin hakemaan. Vihdoinkin. Antoivat meidän odottaa muutaman vuoden liian kauan. Sanotaanko 19?” Cedaol nauroi ja käski Tanwenia tulemaan perässään. Syvään huokaisten Tanwen nousi ja seurasi hitaasti Cedaolia heidän talolleen. Girleanin kuoltua mies olisi halunnut ajaa tytön samantien ulos, mutta pitkän anomisen jälkeen Tanwen oli saanut jäädä kunnes hänen isänsä tulisi hakemaan hänet. Jos tulisi, Cedaol ei ollut unohtanut lisätä.

Tanwen yllättyi kovasti nähdessään pihalla seisovien kahden hevosen vieressä Elladanin ja Elrohirin. Kaksoset näyttivät ilahtuvan kovasti nähdessään hänet.
“Elladan, Elrohir.. Mitä te täällä teette?” hän kysyi.
“Tulimme hakemaan sinut kotiin”, Elrohir sanoi. Tanwenin yllättyneen ilmeen nähdessä Elladan lisäsi nopeasti: “Isäsi luo.” Tanwen nyökkäsi epäröiden.
“Milloin lähdemme?” hän kysyi nopeasti nähdessään Cedaolin vihaisen ilmeen jäätyään juttelemaan kaksosten kanssa.
“Kun sinä olet valmis”, veljekset sanoivat.
“Hyvä, sillä minä olen heti valmis.” Hän haki vain laukkunsa. Siinä oli kaikki omaisuus, jonka hän omisti. Tai oikeastaan kaikki, joka hänen oli annettu ottaa mukaan. Sitten hän palasi takaisin kaksosten luo.
“Kumman kanssa ratsastan?” hän kysyi.
“Voit tulla ensin minun kanssani”, Elladan sanoi ja ojensi kätensä auttaen Tanwenin eteensä istumaan. He ratsastivat pois lausumatta sanaakaan hyvästiksi Cedaolille. Hän ei olisi ansainnut sitä. Pian heräsivät kysymykset taas Tanwenin mieleen.
“Minne me olemme matkalla?” hän tivasi Elladanilta.
“Imladrisiin tai Rivendelliin, kuten te sanoisitte”, haltia vastasi.
“Isäni on siis haltia?” Tanwen tunsi Elladanin liikahtavan takanaan, kuin kysymys olisi ollut epämiellyttävä. Elladan katsoi veljeään kysyvästi ja sai vastaukseksi nyökkäyksen. Hän saisi siis kertoa tytölle.
“Oikeastaan Peredhel, puolhaltia kuten sinäkin”, Elladan vastasi lopulta. Nyt oli Tanwenin vuoro liikahtaa. Asia alkoi pikkuhiljaa valjeta hänelle.
“Tarkoitatko..?”
“Elrond Puolhaltia on isäsi.”
“Olen siis..?”
“Siskomme.”
Tanwen ei sanonut enää mitään. Hän vain istui hevosen satulassa Elladanin, veljensä edessä ja katsoi ohikiitävää maisemaa. Kumpikaan kaksosista ei häirinnyt häntä. Molemmat ymmärsivät, että hänellä oli nyt paljon ajateltavaa. Matka takaisin Imladrisiin kestäisi vielä päiviä ja sinä aikana he kyllä ehtisivät puhua.
Rodo
Örkki
Viestit: 52
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 7:35 pm
Paikkakunta: Siellä missä kaikki kadonneet nuppineulat

Viesti Kirjoittaja Rodo »

Luku III

Erestor johti heidät heidän huoneisiinsa. Legolas sai sen suuren huoneen, jossa hän aina asui vieraillessaan Imladrisissa. Hän olisi voinut iloita täällä olemisestaan ellei tieto siitä, mikä väistämättä oli edessä olisi synkentänyt hänen mieltään. Hänen oli kohdattava Arwen ja naitava Elrondin kaunis, mutta ylpeä tytär. Ajatus sai Legolasin huokaamaan. Vielä tänä iltana hänen olisi pyydettävä Arwen Undómielin kättä, koska heidän isänsä olivat päättäneet asiasta. Tänä iltana, mutta ehkä hän pystyisi viivyttämään häitä ja sinä aikana keksisi itselleen pakotien. Sillä Legolas ei rakastanut Arwenia. Toki hänellä oli ollut monia rakastajattaria kuolemattoman elämänsä aikana, mutta kukaan ei ollut vielä voittanut prinssin sydäntä kokonaan itselleen. Ja nyt hänet sidottaisiin oman tahtonsa vastaisesti Arweniin, eikä hän koskaan saisi kokea oikeaa rakkautta.

Ilta koitti jo liian pian. Legolasin oli pyydettävä Elrondilta hänen tyttärensä kättä jo ennen illallista, jotta Elrond voisi ilmoittaa kihlauksesta illallisen aikana. Tämä kaikki oli päivänselvää Legolasille. Kaikki oli varmasti jo hoidettu valmiiksi. Nyt hänen täytyisi vain uhrata itsensä. Oli tehtävä, mitä oli tehtävä, mutta häitä oli viivyteltävä mahdollisimman kauan.
Legolas lähti huoneestaan ja Ailadan ja Cadalin ilmestyivät hänen viereensä.
“Olet matkalla mestari Elrondin luo”, Ailadan sanoi. Se oli toteamus, ei kysymys.
“Niin olen. Teen tämän isäni tahdosta, en muusta syystä”, Legolas vastasi.
“Sinä teet tämän itsesi vuoksi”, sanoi nyt Cadalin. “Itsesi ja kansasi vuoksi. Liitto Synkmetsän ja Imladrisin välillä tekee hyvää toisistaan erkaantuneille kansoillemme.”
He saapuivat ruhtinas Elrondin työhuoneen eteen.
“Menen yksin”, Legolas sanoi kääntymättä takanaan seisovien miesten puoleen.
“Varo sanojasi”, Ailadan vielä muistutti kylmästi ja he lähtivät. Legolas jäi yksin seisomaan käytävään. Hitaasti hän koputti oveen. Hän sai heti kehotuksen astua sisään. Huoneen nurkassa paloi kirkas valkea ja Elrond istui pöytänsä takana. Hänen kasvoillaan oli tyytyväinen hymy Synkmetsän prinssin astuessa sisään.
“Ruhtinas Elrond”, Legolas tervehti nyökäten.
“Legolas Viherlehti, tiedän miksi tulit. Ja siksi tahdonkin puhua kanssasi.”
Legolas nyökkäsi pyytäen häntä jatkamaan.
“Arwen Undómiel on antanut sydämensä sinulle eikä se ole vähäpätöinen lahja. Ja kuitenkin sinä kieltäytyisit siitä. Sitä tuskaa en voi aiheuttaa tyttärelleni. Tiedän, ettet halua naida tytärtäni, mutta voit ajatella tätä kuin liittoa Synkmetsän ja Imladrisin välillä. Teidät kihlataan tänään. Häistä päätämme myöhemmin”, Elrond sanoi. Legolas vain seisoi hiljaa ja kuunteli. Hänelle ei edes annettu mahdollisuutta väittää vastaan. Loputa hän sanoi syvään huokaisten:
“Hyvä on, ruhtinas Elrond Peredhel. Ja vaikkei sydämeni hyväksy tätä, minä nain Iltatähden..”
“Varo satuttamasta ainoaa..”, Elrond aloitti, mutta korjasi sitten: “Varo satuttamasta tytärtäni. Voit nyt lähteä, Legolas Thranduilion”, Elrond sanoi painokkaasti. Legolas nyökkäsi sanomatta mitään ja lähti huoneesta.


*****


Kaikki Imladrisin haltiat olivat kokoontuneet saliin. Salin keskellä oli suuri pöytä ja kaikki istuivat sen ympärillä. Pöydän päässä korokkeella istui ruhtinas Elrond ja hänen oikealla puolellaan hänen tyttärensä Arwen Undómiel. Ruhtinaan vasemmalla puolella istui Synkmetsän prissi Legolas Viherlehti.
Kaikki tiesivät mitä tuleman pitäisi, sillä tänä iltana kihlattaisiin Iltatähti ja Legolas.

Arwen oli jo ollut paikalla, kun Legolas oli tullut saliin. Neito oli säihkynyt kuin tähti ja hänen lumovoimansa oli saanut Legolasin ajattelemaan, ettei tämä nyt niin kovin kauheaa välttämättä ollutkaan. Nyt hän istui Elrondin vierellä autuas ilme kasvoillaan saamatta katsettaan irti Arwenista. Isä ja tytär eivät voineet muuta, kuin hymyillä tyytyväisesti.
Pöytä notkui erillaisista ruuista ja viini virtasi. Haltiat ovat iloluontoinen kansa ja he pitävät juhlista.
Lopulta Elrond kuitenkin nousi. Nauru ja laulu hiljenivät, sillä kaikki tiesivät, mitä ruhtinas aikoi sanoa.
“Vanhat ystävät ja vieraat kaukaa”, hän aloitti, “tänään meillä on ilon päivä, sillä prinssi Legolas Viherlehti on pyytänyt tyttäreni Arwenin kättä.”
Nyt myös Legolas ja Arwen nousivat seisomaan. Arwenin kasvot loistivat ja hän hymyili iloisesti, mutta Legolasin kasvoilla oli tyhjä ilme. Elrond tarttui heidän molempien käsiin ja yhdisti ne.
“Keskikesän päivänä, neljän kuunkierron päästä me juhlistamme heidän häitään”, Elrond jatkoi. Salista kuului taas iloista naurua ja laulua. Arwenin kasvot hehkuivat entistä kirkkaammin Legolasin kumartuessa suutelemaan häntä.
Elrond oli tyytyväinen. Hän oli taas kerran taannut tyttärensä onnellisuuden.


*****


Legolas heräsi varhain aamulla kirkkaan kevätauringon paistaessa hänen huoneeseensa. Legolasin olo oli kaikkea muuta kuin hyvä. Nyt, kun Arwenin hänen päällensä langettama lumous oli haihtunut, hän alkoi taas ymmärtää, mitä illalla oli tapahtunut. Hän oli nyt sidottu Arweniin. Asian ajatteleminen vain pahensi Legolasin huonoa oloa ja hän pakotti itsensä nousemaan sängystä. Hän saisi ehkä muutaman aamutunnin olla rauhassa ilman Arwenia. Ne muutamat tunnit eivät tuntuneet kovin lohdullisilta, sillä hän joutuisi kenties viettämään koko loppuelämänsä Arwenin kanssa. Neljä kuunkiertoa oli lyhyt aika.



Luku IV


He olivat pysähtyneet hetkeksi syömään ja lepäämään. Kaksoset olivat nopeasti sytyttäneet nuotion ja valmistaneet kevyen aterian. Tanwen oli vain istunut hiljaa ja katsellut vierestä. Hänellä oli liikaa ajateltavaa. Elladan ja Elrohir olivat hänen veljensä. Miksei hän ollut tajunnut sitä aikaisemmin. Heillä oli samanlaiset harmaat silmät ja tummat hiukset.
“Kauanko olette tienneet minun olevan siskonne?” Tanwen kysyi lopulta. Se oli ensimmäinen kerta, kun kukaan heistä sanoi mitään sen jälkeen, kun Tanwenille oli kerrottu totuus. Veljekset vaihtoivat taas katseita ja lopulta Elladan sanoi: “Aina.”
“Mitä! Ettekä ole kertoneet minulle mitään!”
“Ei niin, että emme olisi halunneet. Isämme kielsi. Olemme aina välittäneet sinusta..”
“Mutta välittääkö hän sitten”, Tanwen huokaisi mielestään hiljaisella äänellä. Hän ei huomioinut sitä, että haltioilla oli tarkemmat aistit. Elrohir istui maahan hänen viereensä ja kietoi kätensä hänen hartioidensa ympärille.
“Sinun on ymmärrettävä häntä. Tämä on vaikeaa isällemmekin..”
“Hän olisi voinut ajatella sitä silloin 20 vuotta sitten. Äitini oli ihminen. Hän olisi kuollut ennemmin tai myöhemmin”, Tanwen sanoi murtuneella äänellä. Elrohir huokaisi ja jatkoi: “Arwenkin..”
“Arwen? Kuka Arwen?” Tanwen keskeytti hänet. Kaksoset kääntyivät katsomaan häntä ihmeissään.
“Arwen, hän on siskomme. Etkö tiennyt?” Elladan kysyi kummastuneena.
“Onko minulla sisko?” Tanwen kysyi ja hymy levisi hänen kasvoilleen. Veljekset nyökkäsivät.
“Millainen hän on?” Tanwen jatkoi uteluaan. Elladan ja Elrohir vaihtoivat taas katseita.
“Hän muistuttaa sinua jonkin verran”, Elrohir sanoi. “Sinä muistutat häntä ulkonäöltäsi melko paljon ja se on jotain, sillä hän on kaunein nainen maan päällä”, hän jatkoi hymyillen.
“Mutta hän on myös itsepäinen ja ylpeä”, Elladan lisäsi huokaisten, “eikä hän välttämättä ihastu..”
“Hänkään ei siis pidä minusta”, Tanwen sanoi arvaten veljensä ajatukset. Hetken hän oli iloinnut ajatuksesta siskosta, mutta nyt sekin ilo kuoli.
“En tarkoittanut..” Elladan yritti korjata huomatessaan Tanwenin pettymyksen.
“Tarkoititpas”, Tanwen mutisi. Elrohir oli noussut ja ehtinyt jo sammuttaa nuotion ja pakata heidän tavaransa satulalaukkuihin.
“Jatketaan nyt matkaa, että ehdimme huomiseksi Imladrisiin”, hän sanoi nousten ratsunsa selkään. “Ratsastatko tällä kerralla minun kanssani?” hän kysyi Tanwenilta. Tämä nyökkäsi vastaukseksi ja Elrohir ojensi kätensä auttaen hänet eteensä. Elladan vislasi kauemmas kävelleen hevosensa luokseen ja hypähti sen selkään.

Veljekset ratsastivat koko yön ja puolet seuraavasta päivästäkin pysähtyen vain muutaman kerran syömään. Tanwen istui taas Elladanin edessä ja tämä kertoi hänelle tarinoita Imladrisista ja haltioista. Myös Elrond Puolhaltiasta. Tanwen oli ihmeissään, sillä hän ei ollut tiennyt, että hänen isänsä oli monien sotien sankari ja tiedon mestari.
Lopulta heidän keskustelunsa johti veljesten äitiin.
“Mitä Celebríanille tapahtui?” Tanwen uskaltautui lopulta kysymään. Elrohir oli hetken hiljaa ja sanoi lopulta:
“Hän joutui örkkien vangiksi ja häntä kidutettiin. Vaikka isä pystyi parantamaan hänen ruumiinsa, hänen henkensä oli silti sairas. Äitimme on matkustanut meren taa”, Elrohir sanoi hiljaa. “Siksi me taistelemme dúnedainin rinnalla örkkejä vastaan. Kostaaksemme äitimme puolesta.”
Tanwen nyökkäsi. Sanoja ei tarvittu.

Aurinko oli laskemassa kun he viimein saapuivat Rivendellin laaksoon. Viimeiset punertavat säteet hohtivat vielä putouksien vesissä. Tanwen oli nukahtanut veljensä syliin.
“Olemme kotona”, Elrohir kuiskasi hänen korvaansa ja Tanwen avasi silmänsä. Hän huokaisi ihastuksesta. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään näin kaunista. Elrohir huomasi hänen ihmetyksensä ja naurahti.
“Sinun on parasta tottua tähän”, hän sanoi. “Sillä tämä on kotisi ja voi aiheuttaa ihmetystä, jos kuljet aina suu auki ja huokaillen.”
Rodo
Örkki
Viestit: 52
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 7:35 pm
Paikkakunta: Siellä missä kaikki kadonneet nuppineulat

Viesti Kirjoittaja Rodo »

Luku V

Elrond istui työpöytänsä ääressä lukemassa suurta kirjaa, kun hänen ovensa avattiin. Erestor astui sisään varsin kiihtyneen oloisena. Elrond nosti katseensa kirjasta ja katsoi kysyvästi ystäväänsä.
“Poikasi ja Tanwen ovat nyt täällä”, Erestor sanoi. Elrond nousi nopeasti.
“Jo nyt?” hän kysyi kummastuneena. Erestor nyökkäsi.
“Vai niin”, Elrond sanoi, eikä vaikuttanut kovin iloiselta. “Missä he ovat?”
“Ulkona. Elladan ja Elrohir halusivat välttämättä samantien esitellä tytölle paikkoja”, Erestor vastasi.


*****


“Täällä on niin kaunista!” Tanwen huudahti jo ainakin kymmenettä kertaa. Kaksoset olivat heti vieneet hänet puutarhoihin ja vesiputouksille. Hänestä tuntui, kuin kaikki matkan rasitus olisi kerralla kadonnut. Veljekset hymyilivät toisilleen nähdessään sisarensa ilon.
“Milloin tapaan isäni?” Tanwen kysyi äkkiä.
“Nähtävästi heti”, Elladan vastasi hänelle. Sillä valkoisilla kivillä päällystettyä tietä pitkin oli tulossa kaksi haltiaa heitä kohti. Elladan ja Elrohir kävelivät tulijoita vastaan, mutta Tanwen jäi seisomaan paikalleen. Niin ihmeissään hän oli nyt, kun viimein tapasi isänsä.
Veljekset kumarsivat isälleen ja sanoivat jotain. Tanwen oli liian kaukana kuullakseen, mitä he puhuivat, mutta pian Elrond tuli yksin hänen luokseen.
Jo kaukaa hän oli tarkastellut Tanwenia. Tytöllä oli samanlaiset harmaat silmät ja tummat hiukset kuin muillakin hänen lapsillaan, mutta hän oli lyhyempi eikä hänen ihonsa ollut haltiamaisen hohtava. Ja silti Elrondista tuntui, että tuossa tytössä oli eniten häntä itseään. Olivathan he molemmat peredhil (puolhaltioita).

“Isä..” Tanwen henkäisi pitkän haltian seistessä hänen edessään.
“Terve tavatessamme Tanwen, tyttäreni”, Elrond sanoi varsin kylmällä äänellä. Tanwen oli olettanut hänen isänsä syleilevän häntä ja, että sitten he olisivat voineet ottaa kiinni sen, minkä he 19 vuodessa olivat menettäneet. Nyt hänen kaikki toiveensa hajosivat, sillä Elrond vain totesi:
“Olet varmasti väsynyt matkan jälkeen. Veljesi näyttävät sinulle huoneesi.” Sen sanottuaan hän kääntyi ja käveli pois. Hänen ohittaessaan Elladanin ja Elrohirin nämä katsoivat häntä vihaisesti ja sanoivat jotain. Elrond ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota, jatkoi vain matkaansa. Erestor lähti Elrondin perään sättien häntä vihaisesti.
Tanwen ei huomannut enää mitään. Hän vain seisoi paikallaan kyynelten valuessa hänen silmistään. Elladan oli varoittanut häntä. Tanwen oli yrittänyt valmistautua, mutta nyt kokiessaan tämän, tuska riipi hänen sydäntään. Elrohir tuli hänen vierelleen ja kietoi taas käsivartensa hänen ympärilleen.
“Tule”, hän sanoi lohduttaen. “Vien sinut huoneeseesi. Myöhemmin tapaat isämme uudestaan. Silloin hänkin on saanut ajatuksensa järjestykseen...”
Tanwen vain pudisti päätään. Hän seurasi Elrohiriä sokeasti, kun tämä vei hänet hänelle osoitettuun huoneeseen. Enää hän ei huomannut Rivendellin kauneutta. Hän olisi vain halunnut takaisin kotiin. Hän halusi vain äitinsä takaisin.
Jos Tanwen oli kaksosten kanssa ratsastaessaan tuntenut itsensä hyväksytyksi, nyt hän oli taas vain se outo tyttö, jolla ei ollut yhtään ystävää.


*****


Arwen hymyili tyytyväisesti. Mitäpä syytä hänellä olisi ollut murehtiakaan? Hänhän oli päättänyt vihata isänsä äpärää siitä asti, kun oli ensi kertaa kuullut tästä. Arwen oli nähnyt ja kuullut kaiken puutarhassa tapahtuneen huoneensa parvekkeelta. Häntä ärsytti hänen veljiensä ystävyys tyttöä kohtaan ja nyt nähdessään tuon heikon ihmisen itkemässä, hän tunsi syvää tyytyväisyyttä. Ja sitä paitsi, olihan hän kihlattu Synkmetsän prinssille, miehelle jota kaikki naiset ihannoivat. Siitä olisi jokainen nainen ollut iloinen.



Luku VI

Kun Tanwen seuraavana aamuna heräsi, hän ei heti tajunnut missä oli. Hän nousi istumaan vuoteellaan ja katseli ympärilleen. Huone oli suuri ja valoisa, joskin niukasti sisustettu. Nyt Tanwen muisti, missä oli. Muistaessaan paljon muutakin edellisen päivän tapahtumista, kyyneleet kohosivat taas hänen silmiinsä. Tunteiden myllertäessä hän istui vuoteellaan itkien katkerasti. Äkkiä hän havahtui ovelta kuuluvaan koputukseen. Aurinko oli jo noussut korkealle, eikä Tanwen tiennyt, kuinka kauan hän oli itkenyt. Pyyhkäisten epämääräisesti silmiään, hän nousi, käveli ovelle ja avasi sen. Ovella seisoi nuori haltianeito, joka alkoi nopeasti puhumaan oudolla, mutta kauniilla kielellä. Huomatessaan Tanwenin kummastuneen ilmeen, hän punastui ja sanoi yhteiskielellä:
“Anteeksi. Unohdin, ettette puhu kieltämme. Veljenne lähettivät minut katsomaan, tarvitsetteko jotain ja tuomaan teille vaatteita.”
Tanwen tuijotti neitoa hetken hiljaa, mutta viittasi hänet sitten tulemaan sisään.
“Kuinka ystävällistä heidän puolestaan, mutta minulla on kyllä omatkin vaatteet”, Tanwen sanoi. Neito vain hymyili hänelle.
“Minä olen Mírwen. Sinä olet Tanwen, etkö vain?” Tanwen nyökkäsi ja tunsi helpotusta Mírwenin puhutellessa häntä tuttavallisemmin.
“Olet nyt Imladrisissa”, neito sanoi hymyillen. Hän levitti Tanwenin sängylle monia kauniita mekkoja. “Ja siksi sinun pitää pukeutua sen mukaan. Mistä näistä pidät eniten?”
“Ah, en osaa päättää.. Ne kaikki ovat niin kauniita”, Tanwen huokaisi.
“Hyvä, sillä ne kaikki ovat sinun”, Mírwen sanoi virnistäen. “Pieni lahja isältäsi..”
Leveä hymy katosi Tanwenin kasvoilta ja hänen silmänsä kostuivat.
“Mikä on?” Mírwen kysyi myötätuntoisesti ja hänenkin ainainen hymynsä oli kadonnut.
“Ei mikään”, Tanwen vastasi, vaikkei kovin uskottavasti.
“Ruhtinas Elrond käyttäytyi epäoikeudenmukaisesti.”, neito sanoi. Haltiain taito arvata ajatuksia tuntui Tanwenista hyvin kummalliselta, kuten aina. “Mutta hänellekään ei ole itsestäänselvyys, että hänellä on toinenkin tytär. Etenkin, kun hän on 19 vuotta yrittänyt unohtaa sen.. Pukeudu nyt”, Mírwen sanoi nähdessään tytön epätoivoisen ilmeen, “sillä sinun on mentävä syömään perheesi kanssa.”
Mírwen sanoi hyvästit Tanwenille ja lähti huoneesta.


*****


Pian Tanwen lähti huoneestaan ja löysi vihdoin ruokasaliin. Kaikki neljä olivat jo paikalle; Elrond, kaksoset ja Arwen. Tanwen nyökkäsi kaikille tervehdykseksi. Elladan ja Elrohir hymyilivät hänelle, mutta Arwenin katse oli täynnä vihaa ja jäätä. Tanwen näki nyt siskonsa ensi kertaa. Arwen tosiaankin oli yhtä kaunis, kuin hänen veljensä olivat kertoneet.
‘Ja minua verrattiin häneen’, Tanwen ei voinut olla ajattelematta. Hän oli koko elämänsä ajan kuullut vain loukkauksia, eikä hän voinut uskoa kohteliaisuuksiin.
“Etkö saanut lahjaani?” Elrond kysyi Tanwenin istuessa pöytään. Hänellä ei ollut yllään mitään niistä kirkasvärisistä mekoista, jotka Mírwen oli tuonut, vaan yksinkertainen musta mekko.
“Voi, sain kyllä. Mutta minulla on suruaika. Äitini on juuri kuollut, mikäli satut muistamaan. Tai välittämään”, Tanwen sanoi kylmästi saaden Elrondin suuttumaan. Hän katsoi Tanwenia hetken vihaisesti ja sanoi sitten:
“Tanwen, sinä olet minun tyttäreni. Ja nyt sinä olet minun talossani, joten...”
“Enkö ole ollut tyttäresi kaikki nämä vuodet!” Tanwen keskeytti hänet huutaen.
“Mikään ei ole muuttunut. Olen edelleen se sama kuolevainen, josta et ole välittänyt 20 vuoteen! Joten miksi siis nytkään!” Ennen kuin kukaan ehti estää tai sanoa mitään, hän ryntäsi ulos salista.


*****


Tanwen oli vasta toista päivää Rivendellissä, eikä hän tuntenut paikkoja ollenkaan. Hän harhaili kauan, kunnes hänen askeleensa veivät hänet Imladrisin kirjastoon. Tanwenin sydän hypähti ilosta, kun hän näki suuret hyllyt täynnä kirjoja. Hän oli aina rakastanut lukemista. Kirjat olivat hänen pakonsa kurjasta todellisuudesta. Tanwen valitsi hyllystä yhden punakantisen yhteiskielellä kirjoitetun kirjan ja istui lukemaan sitä. Pian hän oli niin uppoutunut tarinoihin kadonneista haltiavaltakunnista ja niiden sankareista, ettei huomannut erään vaalean haltian tarkkailevan häntä.


*****


Aamutunnit olivat Legolasin toivo. Yleensä Arwen oli silloin perheensä kanssa ja Legolas sai olla rauhassa. Hän kulutti aikaansa kulkien pitkin kaunista Imladrisia. Legolas rakasti tätä ihmeellistä paikkaa ja pelkkä rauhassa käveleminen täällä täytti hänen sydämensä ilolla ja sai hänet unohtamaan murheensa. Mietteistään havahtuen hän huomasi seisovansa suuressa, hämärästi valaistussa huoneessa, korkeiden kirjahyllyjen välissä. Hän oli tullut kirjastoon. Hän hymähti ja oli jo kääntymässä pois, kun hänen huomionsa kiinnittyi erääseen lepattavan kynttilän valossa lukevaan neitoon. Legolas ei ollut nähnyt häntä aikaisemmin, vaikka hän tunsikin useimmat Imladrisin haltiat. Neidon kasvot olivat kauniit, joskin päivettyneet, toisin kuin haltioiden. Hänen harmaat silmänsä seurasivat tiivisti kirjan rivejä, eikä hän ilmiselvästi ollut huomannut haltiamiestä. Legolas seisoi kauan paikoillaan, vain katsellen neitoa. Kun tämä ei edelleenkään nostanut katsettaan, Legolas tuli hänen luokseen. Mutta haltiain askeleet ovat äänettömät eikä neito huomannut häntä ennen, kuin Legolas seisoi suoraan hänen edessään.
“Govannen”, Legolas sanoi pehmeällä äänellä. Hän sai tytön hätkähtämään ja ponkaisemaan pystyyn pudottaen kirjan sylistään lattialle. Legolas kumartui ja nosti kirjan maasta ojentaen sen tytölle.
“Anteeksi. Tarkoitukseni ei ollut säikyttää teitä”, Legolas sanoi hymyillen.
“Minä vain..” Tanwen änkytti. Hän oli kovin ihmeissään seistessään kasvotusten kauniin haltiamiehen kanssa ja katsoessaan tämän syvänsinisiin silmiin.
“Ei. Syy oli minun”, haltia keskeytti hänet. “En olisi saanut tulla niin äänettömästi. “En vain ole nähnyt teitä täällä aikaisemmin. Kuka olette, kaunis neito?”
Tanwen punastui suippokorviaan myöten.
“Olen Tanwen”, hän sai sanotuksi. “Saavuin tänne vasta eilen.”
“Hauska tavata sinut Tanwen”, Legolas sanoi tarttuen hänen käteensä ja suudellen sitä. Häntä viehätti neidon ujous. Useimmat haltianaiset olivat kopeita ja ylpeitä. Puna Tanwenin kasvoilla vain syveni.
“Minä olen..” Legolas aloitti, mutta havaitsi sitten jonkun tuleen kirjastoon ja lähestyvän heitä. Hän hymyili Tanwenille.
“Toivottavasti tapaamme vielä”, hän kuiskasi ja katosi hämärän huoneen varjoihin.

Tanwen jäi tuijottamaan haltiamiehen perään, eikä huomannut Elrondin tulevan luokseen.
Tanwen hätkähti ja kirosi mielessään haltiain tapaa liikkua äänettömästi, kun Elrond alkoi puhua. Tanwen yritti kääntyä ja lähteä, mutta hänen isänsä tarttui hänen käsiinsä pyytäen häntä kuuntelemaan.
“Ei ollut niin, etten minä olisi halunnut sinua luokseni, mutta äitisi kieltäytyi tulemasta tänne ja hän halusi pitää sinut luonaan niin kauan, kuin hänellä elinpäiviä riittäisi”, Elrond aloitti huokaisten. “Hän tiesi kuolevansa ennemmin tai myöhemmin ja siksi hän pyysi minua lupaamaan, että kun se tapahtuu, minä otan sinut luokseni. Ja ennen sitä et saisi tietää isästäsi mitään.”
“Mutta enkö minäkin ole vain kuolevainen? Päiväni päättyvät silmissäsi jo pian ja..” Tanwen sanoi nyyhkyttäen.
“Ei, kaikilla Elrond Puolhaltian lapsilla on eldarin elämä. Sinuakaan eivät siis vuodet kuluta tai vanhuus murra.”
“Tarkoitatko siis..?” Tanwen kysyi ihmeissään.
“Olet haltia, kuten veljesi ja siskosi”, Elrond vastasi. Hän hymyili tyttärelleen ja nyt viimein syleili tätä.
Rodo
Örkki
Viestit: 52
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 7:35 pm
Paikkakunta: Siellä missä kaikki kadonneet nuppineulat

Viesti Kirjoittaja Rodo »

Luku VII


Arwen ei ollut tyytyväinen tapahtumien kulkuun. Hänen isänsä oli sopinut Tanwenin kanssa ja kaikki olivat nyt yhtä iloista ja onnellista perhettä. Kiroten mielessään hän päätti etsiä käsiinsä Legolasin, sulhasensa. Synkmetsän prinssin seurassa oleminen toi hänelle aina lohtua. Arwen lähti huoneestaan.
Kuten hän oli osannut odottaakin, Legolas oli ulkona, kulkemassa putousten luona. Legolas ei ollut huomannut häntä ja Arwenin tullessa hänen viereensä, miehen kasvot kirkastuivat ja hänen kasvoilleen levisi hymy. Mutta vain hetkeksi, kunnes hän tajusi naisen olevankin Arwen. Ja nyt hän myös ymmärsi, miksi neito kirjastossa oli näyttänyt niin tutulta. Arwen hymyili ja käpertyi Legolasin kainaloon.
“Neljä kuunkiertoa on niin pitkä aika”, hän kehräsi samettisella äänellä. “Emmekö voisi aikaistaa häitämme?”
Legolas liikahti vaivautuneesti, mutta hän ei voinut torjuakaan Arwenia.
“Minusta tuntuu, että me kiirehdimme liikaa. Siitä on kauan, kun viimeksi näimme..” Legolas sanoi.
“Olet oikeassa. Ja keskikesän päivä on hyvä aika häillemme. Silloin, auringon laskiessa, meidät vihitään”, Arwen hymyili ja kurottautui suutelemaan Legolasia. Haltiamies ei voinut kieltäytyä, sillä hänen oli esitettävä rakastavansa Arwenia. Mutta hän huomasi kuvittelevansa Arwenin tilalle erään toisen neidon...


*****


Elladan ja Elrohir jatkoivat veljellistä huolehtimistaan. He halusivat välttämättä opettaa Tanwenille miekkailua ja jousiammuntaa. Ja vaikka Tanwen ei ollut aikaisemmin käsitellyt miekkaa, hän osoittautui varsinaiseksi luonnonlahjakkuudeksi.
“Pienellä harjoituksella sinä voittaisit kohta minutkin!” Elladan nauroi, kun ei ollut pystynyt riisumaan Tanwenia aseista, vaikka oli jo monta kertaa yrittänyt.
Tanwenkin nauroi iloisesti. Hän tunsi vihdoinkin tulleensa kotiin.
Elrohir oli juuri pystyttämässä taulua jousiammuntaa varten, kun Legolas ja Arwen tulivat heidän luoksensa. Elladan huomasi heidät ensimmäisenä ja kohotti kätensä iloiseen tervehdykseen. Tanwen näki sen sopivana tilaisuutena ja tuikkasi miekkansa Elladanin kylkeen.
“Haa! Minä voitin”, hän kiljui iloisena.
“Tuo oli epäreilua”, sanoi ääni hänen takanaan ja Tanwen käännähti ympäri. Vasta nyt hän huomasi tulijat. Siinä oli se sama mieshaltia, jonka hän oli tavannut edellisenä päivänä kirjastossa. Tämä oli Arwenin kanssa.
“Voisit pysäyttää iskusi ennen kuin se osuu minuun”, Elladan nauroi hieroen kylkeään. Hän huomasi Tanwenin tuijottavan tulijoita.
“Tämä on Legolas Viherlehti, Sykmetsän prinssi. Hän on Arwenin sulhanen”, Elladan sanoi osoittaen kohti haltiamiestä. Arwen hymyili taas tyytyväistä hymyään ja painautui Legolasia vasten nähdessään Tanwenin typertyneen ilmeen.
Elrohir tuli heidän luokseen ja nyökkäsi tervehdykseksi tulijoille. Hän ojensi jousipyssyn Tanwenille sanoen:
“Katsotaan, osaatko ampua yhtä hyvin kuin miekkailla.”
Tanwen otti epäröiden jousen Elrohirilta. Legolas naurahti ja tuli Tanwenin viereen virnistäen.
“Ethän sinä edes tiedä, miten jousta käsitellään”, hän sanoi.
“Nyt sinä saitkin hyvän opettajan, Tanwen”, Elrohir sanoi hymyillen. “Legolas Viherlehti on paras jousiampuja koko maailmassa. Hän pystyisi varmaan ampumaan pikkulinnun lennosta virstankin päästä.
“Paitsi, etten ampuisi lintua”, Legolas virnisti ja astui Tanwenin taakse. “Otat tuosta kiinni.” Hän ohjasi Tanwenin käden sen oikealle paikkalle. “Ja toisella kädellä tästä..” Legolas oli nyt aivan kiinni Tanwenissa. Tämä värisi tuntiessaan miehen vahvan ruumiin itseään vasten ja hänen hengityksensä niskassaan. Legolas tunsi neidon vapinan ja hymyili itsekseen. Hän ohjasi Tanwenin liikkeitä ja asetti nuolen paikoilleen. Pian jousi lauloi ja nuoli osui maaliinsa, vaikkei aivan keskelle. Ennen kuin Legolas irtautui Tanwenista, hän kuiskasi hiljaa tämän korvaan:
“Toivoisin tapaavani sinut vielä tänään. Tule kirjastoon illallisen jälkeen..” Hän päästi irti Tanwenista ja sanoi sitten kovalla äänellä:
“Ihan hyvinhän tuo meni. Kokeilepas nyt yksin.”
Tanwen nyökkäsi tuntien edelleen oudon värinän sisällään.



*****


Koko loppupäivä oli Tanwenille yhtä samanlaista hitaasti eteenpäin vievää virtaa. Hän ei pystynyt keskittymään enää mihinkään. Tanwenin veljensä ihmettelivät äkillistä muutosta hänen mielialassaan, mutta kun eivät saanet hänestä mitään irti, lähettivät he hänet huoneeseensa. Tanwen istui vain paikoillaan.
‘Mitä Legolas minusta haluaa?’ Sitä Tanwen yritti itselleen selvittää. Hänhän oli Arwenin sulhanen...
Aika Rivendellissä oli vain ohikiitävä hetki tai sitten se ei liikkunut ollenkaan. Jossain vaiheessa Mírwen tuli Tanwenin luokse ja puhui hänelle hetken, mutta kun tämä vain istui hiljaa kuulematta, mitä hänelle sanottiin, Mírwenkin lähti pian.
Lopulta illalliskello soi. Tanwen havahtui kuin unesta. Hän vaihtoi ylleen yhden Mírwenin edellisenä päivänä tuomista mekoista ja lähti huoneestaan. Jokainen askel kohti ruokasalia vain kasvatti tuota outoa tunnetta hänen sisällään.
Tanwenin tullessa saliin, siellä oli jo monia haltioita. Legolaskin oli siellä. Tanwenin katse löysi haltiamiehen istumasta Arwenin kanssa Elrondin vasemmalla puolella. Mies hymyili Tanwenille huomatessaan hänen astuvan saliin. Tanwen tunsi taas punan nousevan kasvoilleen. Hän käänsi katseensa pois ja istui pöytään veljiensä viereen. Koko illallisen ajan hän yritti pitää katseensa poissa Legolasista, mutta kun hän muutaman kerran sivusilmällään vilkaisi haltiamiehen suuntaan, sai hän kohdata Legolasin sinisen katseen.
Aika mateli tuskallisen hitaasti, mutta lopulta haltiat alkoivat poistua salista. Myös Arwen ja Legolas nousivat. Legolas loi merkitsevän katseen Tanweniin ennen poistumistaan.
Tanwen istui pöydässä vielä jonkin aikaa jutellen veljiensä kanssa, ettei olisi aiheuttanut epäilyksiä. Lopulta hän kuitenkin nousi.
“Menen nukkumaan”, hän sanoi veljilleen ja isälleen. Heidän toivotettuaan hyvää yötä, Tanwen lähti salista.
Hän suuntasi kulkunsa kohti kirjastoa. Siellä oli pimeää ja hiljaista. Vain muutama loppuun palava kynttilä loi tanssivia varjoja seinille. Paikalla ei ollut ketään.
‘Ehkei Legolas ole vielä ehtinyt tänne’, Tanwen ajatteli. ‘Tai ehkä hän halusi vain pilailla kustannuksellani.’ Liian kauan tyttö oli saanut kuulla pelkkiä loukkauksia. Kukaan ei ollut koskaan sanonut välittävänsä hänestä, joten miksi nytkään? Hän oli saanut välinsä kuntoon isänsä kanssa, mutta heti, kun joku sai mahdollisuuden, häntä loukattiin taas. Tanwen kääntyi ja lähti ilmeettömin kasvoin kirjastosta. Miten hän oli voinut kuvitella Legolasin, Arwenin sulhasen välittävän hänestä.


*****


Legolas nopeutti askeliaan ja yritti kuitenkin olla näyttämättä kiireiseltä. Arwen oli pidätellyt häntä liian kauan. Legolas todella toivoi, ettei Tanwen olisi vielä lähtenyt kirjastosta. Haltiamies saapui kirjastoon vain todetakseen sen olevan tyhjä. Tyttö oli siis jo ehtinyt lähteä. Ja miksei olisi? Hän oli antanut neidon odottaa liian kauan.
Legolas kääntyi mennäkseen pyytämään Tanwenilta anteeksi, mutta sitten hän tajusi, ettei edes tiennyt, missä neidon huone oli. Ja kyseleminen voisi aiheuttaa tarpeetonta uteliaisuutta. Pitäisi sitten vain odottaa seuraavaan päivään.


Luku VIII


Tanwen oli ollut vasta viikon Rivendellissä ja vaikka hän yritti olla ajattelematta Legolasia, haltiamies oli hänen mielessään aina heräämisestä illan viimeiseen hetkeen asti. Pelastus saapui taas Elladanin ja Elrohirin hahmossa. Isäänsä Tanwen ei nähnyt kovinkaan usein; yleensä vain heidän ruokaillessaan yhdessä. Hän pysyi poissa Arwenin jaloista, sillä oli selvää, että tämä ei voinut sietää Tanwenia.
“Tänään lähdemme ratsastamaan”, Elladan ilmoitti Tanwenin avatessa oven.
“Tunnet jo Imladrisin laakson kiitettävän hyvin, mutta nyt näytämme sinulle lähiympäristöä”, Elrohir jatkoi. Tanwen nyökkäsi hymyillen. Ratsastamista hänelle ei tarvitsisi opettaa, sillä sen hän osasi. Sitä paitsi hän oli iloinen päästessään Rivendellin ulkopuolelle.
“Odottakaa hetki”, Tanwen sanoi kaksosille sulkien oven heidän edestään. Hän vaihtoi ylleen vanhan ihmistekoisen ratsastusasunsa ja tuli sitten veljesten luo.
“Lähtekäämme! Nopeammin”, hän hihkui ja kaksoset pystyivät vain kohottelemaan harteitaan. Tanwen kulki nopein askelin Rivendellin käytävillä kohti talleja.
Elladan ja Elrohir jäivät jälkeen ja Tanwen kääntyi yhä kävellen katsomaan, mihin hänen veljensä olivat jääneet. Yhtäkkiä Tanwen törmäsi johonkuhun ja olisi kaatunut taaksepäin, ellei Legolas olisi tarttunut häntä olkapäistä. Hän oli kasvotusten haltiamiehen kanssa.
“Mihin näin kiire?” Legolas naureskeli.
“Päästä irti”, Tanwen kivahti ja yritti rimpuilla Legolasin otteesta. Mies ei päästänyt.
“Tahtoisin vain sanoa, että olen pahoillani eilisestä. Arwen ei päästänyt minua lähtemään ja kun tulin kirjastoon, olit jo lähtenyt..”
“Ei nyt”, Tanwen pyysi. “Veljeni..”
Juuri sillä hetkellä Elladan ja Elrohir tulivat nurkan takaa. He hymyilivät Legolasille tervehdykseksi, mutta huomatessaan hänen pitävän kiinni Tanwenista, heidän hymynsä hyytyivät.
“Legolas..?” Elladan kysyi varoittavasti ja vasta silloin ällistynyt haltiamies ymmärsi päästää Tanwenista irti. Pelästyneenä tämä astui muutaman askeleen taaksepäin ja kääntyi veljiinsä päin.
“Mitä tämä on?” Elladan jatkoi katsoen vuoroin Legolasia ja Tanwenia.
“Minä vain..” Legolas aloitti, mutta Tanwen keskeytti hänet.
“Kompastuin ja Legolas auttoi minut pystyyn”, hän sanoi nopeasti.
“Vai niin..” Elladan mutisi, vaikkei näyttänyt uskovan Tanwenin sanoja.
“Olemme lähdössä ratsastamaan”, Elladan sanoi kääntyen taas Legolasin puoleen. “Tahdotko tulla mukaan, Viherlehti?” hän kysyi.
“Mielelläni”, Legolas vastasi. “Kaipaankin jo puiden alle”, hän jatkoi. ‘Ja eroon Arwenista’, hän ei voinut olla ajattelematta. Veljekset nyökkäsivät ja lähtivät jatkamaan matkaansa kohti talleja. Legolas kohtasi Tanwenin katseen, eikä voinut olla hymyilemättä tälle. Neito vain käänsi kasvonsa pois.

Tanwen sai itselleen kauniin, harmaan haltiaratsun ja pian kaikki neljä jo kiisivät avarilla mailla.
“Tuolla ovat Hithaeglir, Sumuvuoret”, Elrohir sanoi Tanwenille osoittaen heidän takanaan siintäviä vuoria. Tämä ei osannut muuta kuin huokailla ihastuksesta. Heidän tullessaan pohjoisesta tänne, Tanwen oli vain nukkunut.
“Tulemme pian Bruinenin kahlaamoille”, Elrohir jatkoi. “Sen takana on Peikkokorven metsä, mikäli prinssi Viherlehti tahtoo vielä puiden alle”, hän nauroi.
“Toki tahdon”, Legolas vastasi. “Kiirehtikäämme siis!” Muutamalla sanalla hän kiiruhti hevosensa vauhtia.
He ratsastivat monta tuntia. Legolas kertoi Tanwenille tarinoita Synkmetsästä ja kohotti usein äänensä lauluun. Tanwen ei tuntenut itseään enää vaivautuneeksi Legolasin seurassa ja hän ymmärsi, ettei mies ollut halunnut loukata häntä. Nyt hän myös vastasi haltiamiehen katseisiin ja hymyihin.
Ennen keskipäivää he saavuttivat vihdoin Peikkokorven. Legolasin sydän hypähti ilosta hänen nähdessään sen kuin vihreänä muurina heidän edessään. Hänhän oli sindar-haltia Metsämaan valtakunnasta. Puiden alla kasvanut ja elänyt. Hidastaen vauhtiaan hän puhui muille:
“Voisimme pysähtyä hetkeksi ennen metsän reunaa. Tanwen on varmasti jo väsynyt ja nälkäinen”, hän osoitti sanansa Elladanille ja Elrohirille. Tanwen halusi väittää vastaan, mutta tajusikin kuinka nälkäinen oli. Hän ei ollut syönyt mitään koko päivänä.
Pian he pysähtyivät ja nousivat ratsujensa selästä.
“Voimme leiriytyä tähän”, Elladan sanoi katsellen ympärilleen. Paikka oli suojassa tuulelta, mutta silti lämmin kevätaurinko paistoi sinne lämpimästi.
“Menen hakemaan puita nuotioon tuolta metsänreunasta”, Elladan sanoi. “Tuletko mukaani?” hän kysyi Elrohiriltä. Veli nyökkäsi ja nousi nopeasti maasta, johon oli hetkeksi istahtanut. “Satulalaukuissani on ruokatarvikkeita”, Elladan jatkoi osoittaen sanansa nyt Tanwenille. “Ja etsikää jostain vettä.”
Kaksoset lähtivät. Legolas ja Tanwen jäivät leiriin kahden.
Tanwen oli hilpeällä päällä ja alkoi iloisesti hyräillen kaivaa tavaroita Elladanin satulalaukuista. Legolas katseli häntä hetken miettiväisesti.
“Siitä eilisestä vielä”, hän aloitti, kun oli varma, että Elladan ja Elrohir olivat kyllin kaukana ollakseen kuulematta mitään. Mutta Tanwen keskeytti hänet:
“Ei sillä ole väliä. Minä uskon sinua”, hän sanoi ja kääntyi Legolasiin päin.
“Minä..” Legolas aloitti taas, mutta Tanwen ei antanut hänen jatkaa.
“Olisiko täällä jossain lähellä lähde? Tarvitsemme vettä”, hän sanoi. Legolas nyökkäsi.
“Menen katsomaan”, hän sanoi huokaisten, otti muutaman vesileilin mukaansa ja lähti.

Kun veljekset palasivat, oli Tanwen jo löytänyt kaiken tarpeellisen ja Legolas hakenut vettä. He istuivat molemmat vierekkäin maassa, Legolas laulaen omalla kielellään ja Tanwen hymysuin kuuntelemassa häntä.
“Mistä tuo laulu kertoo”, Tanwen kysyi huomatessaan Elladanin ja Elrohirin. “Legolas ei suostu kertomaan minulle.” Legolas oli lopettanut laulamisen ja virnisti Elrohirille. Tämä virnisti takaisin. “Se kertoo rakkaudesta..” hän sanoi.
Tanwen punastui ja loi katseensa maahan.
Elladan oli saanut nuotion syttymään ja pian he jo söivät. Legolas katsoi yhä useammin metsän suuntaan. Pian hän nousi sanoen sisaruksille:
“Tehkää te mitä tahdotte, mutta minä lähden nyt puiden alle.” Hän lähti kävelemään kohti metsän reunaa. Tanwenkin lopetti juuri ateriansa ja nousi pystyyn.
“Odota, tulen mukaasi”, hän huusi Legolasin perään. Pian hän jo juoksi iloisesti nauraen haltiamiehen ohi.
“Ja ehdin ensin!” hän huusi. Legolas virnisti ja lähti hänkin juoksuun. Tanwenilla oli etumatkaa, mutta Legolas kuroi sen pian metsän reunan jälkeen kiinni. Kaksoset olivat jääneet laittamaan leiriä kuntoon. Legolas oli taas jäänyt muutaman askeleen jälkeen, kun Tanwen yhtäkkiä hidasti. Hän oli tullut jyrkälle rinteelle ja jatkoi hitaasti matkaansa sitä alas. Legolas oli kuitenkin hänen perässään, eikä ymmärtänyt hidastaa vauhtia. Hän törmäsi Tanweniin ja he molemmat kaatuivat ja vierivät mäkeä alas.
Kun he viimein pysähtyivät, Tanwen makasi maassa henkeään haukkoen. Legolas oli hänen päällään. Miehen syvänsiniset silmät katsoivat Tanweniin ja hän hymyili. Legolas siirsi painonsa Tanwenin päältä, mutta hänellä ei näyttänyt olevan aikomustakaan nousta.
“Legolas..” Tanwen aloitti. Hänen kehonsa värisi taas ja hän tunsi olonsa hermostuneeksi, vaikkei epämukavaksi. Taas tämä outo tunne hänen sisällään. Haltiamies painoi sormensa Tanwenin huulilleen.
“Ei, älä sano mitään”, hän sanoi. Sillä nyt Legolas ymmärsi, mitä hänen sydämensä halusi. Hän ei rakastanut Arwen Iltatähteä. Ei ollut koskaan rakastanutkaan, mutta tämä neito oli vienyt hänen sydämensä. Hän rakasti Tanwenia. Legolas kumarsi päätään ja painoi suudelman Tanwenin huulille. Tanwen jäykistyi hetkeksi, mutta hymyili sitten. Sillä hän rakasti miestä, Synkmetsän kaunista prinssiä. Hän kietoi kätensä Legolasin kaulan ympärille ja veti sormensa tämän kultaisten hiusten läpi.
“Minä rakastan sinua Legolas”, hän kuiskasi hennosti värisevällä äänellä.
“Tye-meláne, Ninquë Cala (Rakastan sinua, Valkea Valo)”, mies sanoi kansansa vanhalla kielellä painaen taas huulensa Tanwenin huulille ja nyt neito vastasi suudelmaan.


*****


Legolas ja Tanwen olivat juuri kadonneet puiden taakse. Elrohir näytti huolestuneelta.
“Enkä meidän pitäisi mennä Tanwenin perään”, hän sanoi veljelleen.
“Hän pärjää kyllä ja onhan Legolas hänen kanssaan”, Elladan vastasi.
“Sitä minä juuri tarkoitankin. Me näimme heidät silloin käytävässä ja nytkin Legolasin laulu... Tiedät kyllä mitä tarkoitan...”
“Tämä ei tule tietämään hyvää”, Elladan sanoi. Hän tiesi liiankin hyvin, mitä hänen veljensä tarkoitti. Nopeasti he nousivat ja kiirehtivät Tanwenin ja Legolasin perään. He pystyivät helposti seuraamaan heitä ja ehtivät rinteen harjalle kuullakseen juuri Legolasin viimeiset sanat ja nähdäkseen heidän suudelmansa. Elladan olisi tahtonut rynnätä alas heidän luokseen, mutta Elrohir painoi kätensä hänen olkapäälleen.
“Älä”, hän kuiskasi. “He eivät huomanneet meitä. On parempi, etteivät he tiedä, että me tiedämme. Vielä.” Veli nyökkäsi. He perääntyivät muutaman askeleen ja olivat, kuin olisivat vasta äsken tulleet.
“Tanwen! Legolas! Missä olette?” Elladan huusi. Legolas ehti juuri kierähtää Tanwenin päältä ja he nousivat ylös ennen kuin veljekset ilmaantuivat heidän näköpiiriinsä.
“Olemme täällä”, Legolas sanoi, sillä Tanwen oli liian häkeltynyt tapahtuneesta. Kaksoset katsoivat heihin alaspäin.
“Meidän pitäisi lähteä takaisin”, Elrohir sanoi. Legolas vain nyökkäsi. He tulivat ylös veljesten luo.
“Mitä sinulle on tapahtunut?” Elladan kysyi Tanwenilta, kun tämä oli hänen edessään. Tanwenilla oli lehtiä hiuksissaan ja ruhje poskessaan.
“Minä kompastuin”, Tanwen sanoi ja loi taas punastuen katseen Legolasiin. Elladan nyökkäsi.

Pian he olivat kaikki taas ratsailla, matkalla kohti Imladrisia. Kukaan ei enää puhunut, mutta Tanwen ja Legolas vaihtoivat intohimoisia katseita.
Rodo
Örkki
Viestit: 52
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 7:35 pm
Paikkakunta: Siellä missä kaikki kadonneet nuppineulat

Viesti Kirjoittaja Rodo »

Luku IX

Iltapäivällä he olivat jo takaisin Imlardrisissa. Elladan ja Elrohir eivät ilmeisesti olleet ilmoittaneet lähdöstään kenellekään, joten he kiiruhtivat nopeasti isänsä luo ilmoittamaan matkastaan ja paluustaan. Legolas jäi Tanwenin kanssa kahdestaan talleille. Palattuaan takaisin Rivendelliin, Tanwenin täytti syyllisyys siitä, että hän oli rakastunut Arwenin sulhaseen. Kuin huomaamatta Legolasia, hän yritti hipsiä pois talleilta. Legolas huomasi sen ja tarttui häntä käsivarresta.
“Tanwen, mikä sinun on? Se, mitä siellä metsässä tapahtui...”
“Se oli väärin”, Tanwen vastasi.
“Sanoit rakastavasi minua nín-Ninquè Calad (Valkea Valoni). Eikö se merkinnyt mitään?” hän kysyi. Tanwen yritti lähteä, mutta Legolas piti hänestä lujasti kiinni.
“Legolas, minuun sattuu”, neito voihkaisi.
“Vastaa”, mies sanoi korottaen ääntään.
“Se on vain... Olet Arwenin sulhanen ja...”
“Minähän sanoin, etten rakasta Arwenia! Sinut minä haluan, Tanwen. Sinua minä rakastan!” Legolas huusi nyt kiihtyneenä.
“Eih, hiljempaa”, Tanwen voihkaisi taas. Legolas päästi irti Tanwenista.
“Minä rakastan sinua Legolas, mutta..”
“Joku tulee”, Legolasin tarkka kuulo oli havainnut hiljaisenkin risahduksen jo kaukaa.
“Minun on lähdettävä”, Tanwen sanoi ja kääntyi jo lähteäkseen. Legolasin kosketus pysäytti hänet taas.
“Tulethan illalla kirjastoon?” hän kysyi katsoen Tanwenia pyytävästi silmiin.
“Tulen toki”, tämä vastasi merkitsevästi hymyillen ja lähti nopeasti eri ovesta kuin joku oli tulossa. Myös Legolas hymyili. Hän oli löytänyt elämänsä rakkauden, sen haltian sydän tiesi. Kuitenkin kuin synkkänä pilvenä rakkauden yllä oli Arwen.


*****


Ilta oli jo pimennyt Rivendellissä. Tanwen oli heti Legolasin luota lähdettyään mennyt omaan huoneeseensa. Hän oli onnellinen. Hänen sydämensä oli täytetty rakkaudella ja mielensä ilolla. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin saanut tuntea itseään näin rakastetuksi. Häntä oli vain syrjitty ja kiusattu. Tanwenin elämä oli kuitenkin muuttunut kertaheitolla ja nyt hänestä tuntui, että hänellä oli kaikki, mitä hän ikinä voisi haluta. Sillä Arwenia hän ei nyt muistanut ja vain Legolas, hänen rakkautensa, oli hänen mielessään. Haltiamiehen kultaiset hiukset, siniset silmät ja iloinen hymy, hänen kätensä Tanwenin ympärillä ja kosketus hänen ihollaan.
Tanwen nousi sängyltään. Legolasin ajatteleminen toi lämpimän tunteen hänen sydämeensä. Vielä muutama tunti, niin hän näkisi miehen taas. Ovelle koputettiin. Tanwen säpsähti; ehkä se oli Legolas. Hän avasi oven ja Mírwenin iloiset kasvot tervehtivät häntä. Tanwen oli Rivendellissä viettämiensä päivien aikana ystävystynyt Mírweniin. He tulivat todella hyvin toimeen keskenään ja ensimmäistä kertaa Tanwen pystyi kutsumaan jotakuta sydänystäväkseen.
He juttelivat kauan ja lopulta Mírwen katsoi Tanwenia hetken tutkiskellen ja nauroi sitten:
“Jos olit aikaisemmin surullinen ja masentunut, niin nyt näytät ainakin olevan taas kunnossa. Itse asiassa näytät olevan onnesi kukkuloilla. Oletko rakastunut?” hän kysyi tietäväisesti hymyillen. Tanwen tunsi veren nousevan poskilleen.
“Näkyykö se kasvoistani?” hän voihkaisi. Ei olisi hyötyä valehdella Mírwenille. Tämä nauroi taas ja jatkoi:
“Olet hajamielinen ja poissaoleva. Kyllä se näkyy kasvoistasikin. Jos osaa katsoa. Kun olet kyllin monta vuosisataa elänyt, tiedät itsekin.” Nyt oli Tanwenin vuoro nauraa iloisesti. He istuivat molemmat Tanwenin vuoteelle.
“Kerro siis, kuka tämä onnellinen haltia on? Kuka on voittanut sydämesi?” Mírwen kysyi. Nyt Tanwen vaikeni. Kuinka hän voisikaan kertoa kenellekään rakkautensa olevan siskonsa sulhanen? Arwen palasi taas Tanwenin mieleen synkistäen kaiken ilon. Kuinka kukaan koskaan sallisi hänen rakastaa Synkmetsän prinssiä, joka oli tarkoitettu Iltatähdelle. Heidän rakkaudestaan ei tulisi mitään. Mírwen huomasi muutoksen ystävänsä mielialassa hänen kysymyksensä jälkeen.
“Tanwen..?” hän kysyi hiljaa. Tämä vain pudisti päätään.
“Se on niin väärin”, Tanwen kuiskasi ja taisteli kyyneleitä vastaan. “Minä ja...”
“Kuka tämä mies on?” Mírwen kysyi. Hän ei olisi halunnut painostaa Tanwenia, mutta nyt epäilys kalvoi hänen mieltään.
“En voi kertoa... En saisi kertoa. Se on väärin”, hän yritti vakuuttaa enemmän itselleen, kuin Mírwenille.
“Hyvä on”, tämä huokasi. “Ei sinun tarvitse kertoa. Eihän se ole minun asiani.” Mírwen hymyili Tanwenille lohduttavasti. Tyttö näytti todella murtuneelta.
“Se on Legolas”, Tanwen sanoi lopulta hiljaisella äänellä. Hän oli epäröinyt, voisiko kertoa Mírwenille, sillä vaikka tämä oli hänen ystävänsä, Legolas oli silti sidottu Arweniin.
“Legolas? Prinssi Viherlehti?” Mírwen kysyi epäuskoisena. “Tarkoitatko, että..”
“Rakastan häntä ja hän minua”, Tanwen puolustautui.
“Mutta Legolas on Arwen Undómielin sulhanen!” Mírwen sanoi. Hän oli järkyttynyt kuulemastaan. Toki kaikki, paitsi Arwen itse, tiesivät, ettei prinssi rakastanut häntä, mutta että hän olisi antanut sydämensä Arwenin siskolle, se ei tiennyt mitään hyvää.
“Tiedän sen..” Tanwen mutisi.
“Mutta.. Ettehän te voi! Mitä ruhtinas Elrondkin sanoo!”
“Kukaan ei tiedä vielä, paitsi sinä. Sillä aloin ymmärtää sydäntäni vasta tänään.”
Mírwen yritti näyttää huvittuneelta, vaikkakin kovin epäonnistuneesti.
“Se on varmasti vain ohimenevää ihastusta”, hän yritti vakuuttaa.
“Ei ole. ‘Haltia tuntee elämänsä rakkauden, kun sen kohtaa’, niin sinä itsekin sanoit minulle”, Tanwen huokasi onnellisesti. Hänen olonsa tuntui helpommalta, kun hän oli saanut kerrottua ystävälleen.
“Minun pitää nyt mennä”, Tanwen sanoi äkkiä ja nousi nopeasti. Hän hymyili Mírwenille ja tämä tiesi, minne toinen oli menossa.


*****


Legolas kiirehti askeliaan Imladrisin käytävillä. Talleilta hän oli päässyt sen kummemmin selittämättä mitään ja nyt hän toivoi pääsevänsä huoneeseensa törmäämättä Arweniin. Tämä päivä oli ollut muuten täydellinen; hän oli löytänyt elämänsä rakkauden. Hän ei olisi halunnut pilata sitä tapaamalla Arwenin.
Avatessaan huoneensa oven, Legolas tajusi heti, että jotain oli vialla. Huoneessa oli joku. Legolas astui varuillaan sisään. Hänen arvelunsa oli osunut oikeaan. Elladan ja Elrohir istuivat kahdessa tuolissa ikkunan alla. Legolasin tullessa sisään, he nousivat. Yleensä iloisten veljesten kasvot olivat nyt synkät ja vakavat.
“Prinssi Legolas Viherlehti”, Elladan aloitti. “Saavuithan viimein”, hän sanoi kylmästi.
“Mitä teette huoneessani?” Legolas kivahti heille. Elrondin pojat eivät käyttäytyneet yleensä tällä lailla.
“Sinulta voisi kysyä, mitä teet siskomme kanssa?” Molemmat kaksoset seisoivat nyt Legolasin edessä. Pelko hiipi Legolasin mieleen, mutta hän piti kasvonsa ilmeettöminä. Hän antoi vain ärtymyksen kuvastua niistä.
“Itse en aikoisi mitään, kuten tiedätte. Minut on pakotettu naimaan Arwen Undómiel”, Legolas sanoi veljeksille kylmästi. Nämä virnistivät ja Elrohir sanoi:
“Nyt ei ole puhe Iltatähdestä. Kysyimme, mitä aiot tehdä Tanwenin kanssa.”
Väri pakeni Legolasin kasvoilta. Elladan ja Elrohir siis tiesivät. Kuinka hän oli voinut olla näin huolimaton? Tämä ei tietäisi hyvää.
“En ymmärrä, mistä puhutte”, hän sanoi lopulta, vaikka tiesi sen varsin turhaksi.
“Et vai?” Elladan sanoi sarkastisesti. “Vai olivatko sanasi Valkealle Valollesi valhetta?”
Legolas puristi kätensä nyrkkiin. Kaksoset virnistivät taas.
“Tiesimmehän me”, Elrohir sanoi. “Ja nyt, kun tiedämme kaikki, mistä puhumme, niin kerro meille, prinssi Viherlehti, mitkä ovat aikomuksesi siskoamme Tanwenia kohtaan?”
“Minä rakastan häntä”, Legolas sanoi vihaisella äänellä. Veljekset ärsyttivät häntä. Tämä ei ollut heidän asiansa. “Te tiedätte, etten ole koskaan välittänyt Arwenista ja nyt sydämeni on löytänyt suuntansa.”
Veljekset näkivät, että nuori prinssi oli tosissaan. Hän todellakin oli menettänyt sydämensä Tanwenille, se näkyi hänen kasvoistaan ja kuului hänen äänestään.
“Me ymmärrämme sinua”, Elrohir sanoi. “Rakkautta vastaan ei voi taistella, mutta sinä olet sidottu Arweniin. Emmekä voi antaa sinun loukata siskoamme.”
“Eikö myös Tanwen ole siskonne? Ja kuitenkin joudun satuttamaan jompaa kumpaa.”
“Arwen on meille siskoista rakkaampi”, veljekset myönsivät. “Hän on kuulunut elämäämme monta kertaa kauemmin kuin Tanwen. Hän on vasta lapsi silmissämme, ei kahta vuosikymmentäkään elänyt.”
“Ja silti täyteen mittaansa kasvanut. Ja minun rakkauteni voittanut. Elrondin pojat, teidän on ymmärrettävä. Myönnyin isiemme toiveeseen, mutta nyt en voi mennä Arwenin kanssa naimisiin, kun sydämeni kuuluu toiselle.”
“Olet väärässä Legolas”, Elladan totesi kylmästi. “Neljän kuunkierron päästä, keskikesän päivänä, auringon laskiessa sinut ja Arwen vihitään. Sinun on totuttava nyt siihen ajatukseen. Kerromme Tanwenille, että sinä vain leikit hänen tunteillaan. Et saa tavata häntä enää”, hän jatkoi ja kaksoset kääntyivät lähteäkseen. “Muistakin sanamme, tai kohtalosi tulee olemaan paljon kauheampi kuin vain Arwen..” Molemmat lähtivät huoneesta ja heidän varoituksensa soi Legolasin mielessä. Hän päätti kuitenkin olla kuuntelematta Elrondin poikien sanoja. Hän ei voisi tehdä sitä Tanwenille. Hänen olisi ehdittävä nähdä Tanwen ennen hänen veljiään ja kerrottava, että kaikki, mitä he aikoisivat sanoa olisi valhetta. Hän lähti huoneesta ja kiiruhti kohti kirjastoa.

Tanwen oli jo kirjastossa. Hän istui pöydän ääressä lukien. Kynttilä valaisi hänen kasvonsa. Tanwenissa todellakin oli samaa sanoinkuvaamatonta kauneutta kuin Arwenissa. Neito ei ollut taaskaan huomannut häntä. Legolas tuli hiljaa hänen taakseen ja Tanwen hätkähti tuntiessaan Legolasin huulet niskassaan.
”Ehdinkin jo odotella”, hän kuiskasi ja nousi.
”Huonoja uutisia”, Legolas sanoi. Tanwen katsoi Legolasia kysyvästi silmiin. Legolas hymähti ja jatkoi: ”Veljesi tietävät. He kävivät juuri uhkailemassa minua.”
”Mitä?” Tanwen parahti ja valahti valkoiseksi kasvoiltaan. ”Mitä he sanoivat?”
”Älä huoli”, Legolas sanoi. ”En välitä heistä. Sinusta olen enemmän huolissani. He sanoivat kertovansa sinulle, että vain leikin tunteillasi, jollen tee sitä itse.”
”Mutta..” Tanwen aloitti, mutta Legolas painoi sormensa hänen huulilleen. ”Kuten jo sanoin, älä välitä heistä. Sillä minä rakastan sinua, tiedäthän sinä sen?”
”Tiedän.. Ja minäkin sinua”, Tanwen huokaisi ja kurottautui suutelemaan Legolasia. Haltia oli häntä päätä pidempi. Legolas kumarsi päätään ja antoi käsiensä juosta läpi Tanwenin tummien hiusten.
”Melamin”, Legolas kuiskasi Tanwenille. Tämä avasi silmänsä ja hymyili.
”Voisit jo kerran uskoa, etten osaa kieltänne”, hän naurahti.
”Rakkaimpani”, Legolas sanoi nyt yhteiskielellä.
Kumpikaan heistä ei tahtonut muistaa, että heidän rakkautensa oli kiellettyä. Elleivät he nyt keksisi jotain, Keskikesän päivänä heidän tiensä olisivat lopullisesti eronneet. Tanwen työnsi tämän kaiken pois mielestään, mutta Legolasin ajatukset harhailivat aina Arweniin. Tuntiessaan rakkaimpansa lämmön itseään vasten, tuska vain suureni ja aika tuntui hupenevan. Kuitenkaan hän ei sanonut mitään, tietäen, että tällaiset hetket, jolloin he saisivat olla kahdestaan, rauhassa, jäisivät vähäisiksi.
Rodo
Örkki
Viestit: 52
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 7:35 pm
Paikkakunta: Siellä missä kaikki kadonneet nuppineulat

Viesti Kirjoittaja Rodo »

Luku X

Elladan ja Elrohir olivat kieltäneet rakastavaisia tapaamasta toisiaan, mutta he eivät voineet estää sitä. Legolas joutui olemaan yleensä Arwenin seurassa, ja veljekset pitivät Tanwenin mielellään lähellään opettaakseen hänelle monia asioita ja ennen kaikkea pitääkseen hänet kaukana Legolasista.
Arwen halusi kuitenkin olla veljiensä seurassa, vaikka hän ei sietänytkään siskoaan. Legolas seurasi aina hänen perässään kuin lemmikkikoira, mutta hän ei hymyillyt enää ja käänsi kasvonsa pois Arwenin yrittäessä suudella häntä.

Arwenin ja kaksosten seurassa Legolas ja Tanwen eivät voineet osoittaa rakkauttaan toisilleen, mutta he tulivat loistavasti toimeen muutenkin. Tanwen nauroi aina Legolasin tarinoille ja kuunteli mielellään hänen laulujaan. Elladan ja Elrohir eivät voineet tehdä mitään, sillä he pelkäsivät Arwenin alkavan epäillä jotakin.
He olivat kaikki viisi Tulen salissa. Oli pimeä ja sateinen päivä. Tuntui, kuin talvi vielä kerran haluaisi saada yliotteen keväisestä, heräävästä luonnosta. Kaikki muut salissa olevat haltiat olivat keskittyneet omiin asioihinsa. Viisikko istui lähellä takkaa ja Elladan ja Elrohir kertoilivat parhaillaan muille tarinaa siitä, kun he olivat kaksin voittaneet taistelun suurta örkkijoukkoa vastaan. Legolas ja Arwen istuivat vierekkäin ja Arwen oli painautunut aivan kiinni Legolasiin. Hän hymyili omahyväisesti ja aina välillä hänen kylmä katseensa kohtasi Tanwenin. Legolas näytti vaivaantuneelta, mutta oli osoittamatta sitä Arwenille. Hän vain loi pahoittelevia katseita Tanweniin. Tämä hymyili hänelle vastaan osoittaen, että asia ei haitannut häntä. Mutta hän ei silti voinut olla tuntematta pientä mustasukkaisuutta sisällään.
Aina Arwenin käden liikahtaessa Legolasia kohti ja heidän ihonsa koskettaessa Tanwen yritti kääntää katseensa pois. Elrohir ei voinut olla huomaamatta sitä. Hän tunsi sääliä Tanwenia kohtaan, sillä hän tiesi tarkalleen, mitä tämä sillä hetkellä tunsi. Mutta hänen olisi estettävä Tanwenia kärsimästä tämän enempää. Kehottaen Elladania jatkamaan hän istui Tanwenin viereen.
”Oletko kunnossa?” hän kysyi hiljaa. Tanwen vain nyökkäsi. Hänen katseensa harhaili taas Legolasiin päin.
”Minun pitää kertoa sinulle jotakin”, Elrohir jatkoi. ”Kahden kesken.”
He nousivat ja lähtivät salista. Elrohir johdatti Tanwenin erääseen tyhjään huoneeseen ja puhui sitten:
”Tanwen, kai sinä ymmärrät, että Legolas on sidottu Arweniin. Hän...”
”Hän ei rakasta Arwenia!” keskeytti neito hänet.
”Etkö sinä ymmärrä, että hän vain leikkii tunteillasi. Ei hän sinusta oikeasti välitä.” Elrohir sanoi nyt sen, minkä veljekset olivat sopineet sanovansa. Legolas ei ilmiselvästi ollut tehnyt sitä, mitä hänen oltiin käsketty tehdä.
”Ei, älä valehtele, Elrohir! Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettei se ole totta! Legolas kertoi minulle, että te käskitte hänen sanoa niin minulle! Mutta hän ei sanonut, koska hän rakastaa minua! Voitko sinä edes ymmärtää sellaista? Hän rakastaa minua!” Tanwen huusi vihaisesti. Elrohir seisoi rauhallisesti paikoillaan, kunnes Tanwen lopetti raivoamisensa. Tämän sanat satuttivat haltiamiestä hieman, sillä hän kyllä tiesi, mitä rakkaus oli. Oli tiennyt.
”Vai niin hän teki”, hän sanoi lopulta. Ehkä myötätunto tai lohduttavat sanat olisivat auttaneet Tanwenia tässä tilanteessa paremmin, mutta muutakaan ei voinut. ”Kai Legolas kertoi myös, mikä olisi hänen kohtalonsa, jos hän tekee niin?” Elrohir sanoi kylmästi. Tanwen loi säikähtäneen katseen veljeensä ja pudisti päätään.
”Niin arvelinkin”, hän sanoi ja irvistäen Tanwenille kääntyi lähteäkseen. Tanwen ryntäsi hänen peräänsä ja tarttui Elrohiria käsivarresta.
”Mitä te teette hänelle?” hän parahti.
’Loistavaa’, Elrohir ajatteli. Kaikki sujui suunnitelmien mukaan.
”Ette voi satuttaa rakkaimpaani!”
”Kyllä vain voimme. Niin kauan, kuin hän on rakkaimpasi”, Elrohir vastasi ja Tanwen perääntyi muutaman askeleen taaksepäin nähdessään veljensä silmissä palavan kylmän tulen. Hän pudisti epäuskoisena päätään.
”Ei. Ette voi tehdä Legolasille mitään, minun vuokseni.” Kyynelet nousivat neidon silmiin ja hänen äänensä murtui. Elrohir huokasi ja veti Tanwenin syliinsä.
”Älä itke, sisko”, hän kuiskasi Tanwenin korvaan. ”Mutta sinun on ymmärrettävä, ettet voi rakastaa Legolasia, eikä hän sinua. Legolas menee Arwenin kanssa naimisiin keskikesän päivänä. Minä ja veljeni ajattelimme, että jos sinä lähtisit Lothlórieniin ja oleilisit siellä sen aikaa. Isoäitimme asuu siellä ja...”
”Te olette suunnitelleet kaiken valmiiksi”, Tanwen nyyhkytti nojaten poskeaan Elrohirin rintaa vasten. Tämä nyökkäsi vastaukseksi. Hän tiesi, että Tanwenkin ymmärsi, että tämä oli paras vaihtoehto. Ehkä muutama kuukausi Kultaisessa metsässä saisi tytön unohtamaan Synkmetsän prinssin.
”Minä ja Elladan tulemme mukaasi”, hän sanoi vielä lohduttaen.


*****


Tanwen oli kertonut Legolasille, että hänen pitäisi lähteä. Kyyneleet silmissään hän oli selittänyt miehelle, että teki tämän vain hänen turvallisuutensa vuoksi. Legolas yritti vakuuttaa hänelle, etteivät Elrondin pojat voisi tehdä hänelle mitään, mutta Tanwen pudisti päätään. Hän ei halunnut uskoa veljistään mitään sellaista, mutta katse Elrohirin silmissä sai hänet pelkäämään rakkaansa puolesta.
”Tästä ei kuitenkaan tulisi mitään”, hän sanoi yrittäen ehkä vakuuttaa pikemminkin itseään kuin Legolasia. ”Olemme tunteneet niin vähän aikaa. Unohdat minut siis pian.”
”Ei, Tanwen! En voisi koskaan unohtaa sinua, sillä sinulla on sydämeni!” Legolas huudahti. Hänen sinisistä silmistään kuvastui tuska.
”Me lähdemme kolmen päivän päästä... En tohtisi tavata sinua enää. Minun sallittiin vain tulla jättämään hyvästit.”
”Emme ole ennenkään välittäneet veljiesi kielloista tai käskyistä! Miksi siis nytkään? Kolme päivää, se on lyhyt aika ja niin ovat yötkin. Suo nämä kolme yötä siis minulle!” Hän veti Tanwenin lähemmäs itseään ja suuteli häntä. Tämä vastasi hänen suudelmaansa ja lopulta silmänsä avaten hän kuiskasi:
”Hyvä on. Meidän kolme ensimmäistä yötämme. Ja samalla kolme viimeistä.”
”Sen ei tarvitsisi olla niin”, Legolas sanoi hänen huuliensa hyväillessä Tanwenin kaulaa ja käsiensä availlessa hänen mekkonsa nyörityksiä.


Luku XI

Aurinko paistoi lämpimästi Legolasin huoneen ikkunasta sisään. Koko edellisen päivän synkkyys tuntui kadonneen. Legolas oli maannut jo kauan hereillä, vain kuunnellen Tanwenin rauhallista hengitystä ja tuntien naisen lämmön itseään vasten. Hän liikutti puutunutta kättään, johon Tanwenin pää nojasi. Tämä ynähti unissaan, muttei herännyt. Legolasilla oli ollut paljon ajateltavaa, sillä tämä olisi hänen ja Tanwenin viimeinen yö yhdessä. Seuraavaa ei tulisi, sillä iltapäivään mennessä Tanwen ja Elrondin pojat lähtisivät Rivendellistä ja kun he palaisivat, Legolas olisi jo naimisissa Arwenin kanssa.

Aurinko oli jo korkealla, joten Tanwenin olisi herättävä kohta, koska hänen veljensä voisivat millä hetkellä hyvänsä olla koputtelemassa hänen huoneensa ovelle. Legolas nousi pehmeiltä tyynyiltään ja kumartui Tanwenin puoleen suudellen tämän paljasta olkapäätä. Neito liikahti ja heräsi. Hän piti yhä silmiään kiinni ja hymyili.
"Mara tuilë melamin (huomenta rakkaani)", Legolas kuiskasi hänen korvaansa ja painoi hellän suudelman hänen huulilleen. Tanwen avasi silmänsä vastaten Legolasin siniseen katseeseen. Hymyillen hennosti hän kurotti kätensä koskien miehen poskea.
"Huomenta Legolas", hän sanoi. Hetkeen hän ei ajatellut muuta kuin haltiamiestä.
"Veljesi..." Legolas aloitti palauttaen Tanwenin takaisin maanpinnalle. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hän käpertyi Legolasin syliin. Mies puristi hänet lujasti itseään vasten.
"En tahdo lähteä luotasi", Tanwen nyyhkytti. Legolas ei kuitenkaan ehtinyt vastata, kun ovelta kuului hermostunutta koputusta. He katsoivat toisiinsa pelästyneinä.
"Viherlehti, me tiedämme sinun olevan siellä!", Elladanin vihainen ääni kuului oven takaa. Tanwen veti käden suulleen peittääkseen huudahduksen. Legolas hyppäsi sängyltä ja veti housut jalkaansa.
"Mitä me nyt teemme?" Tanwen sopersi epätoivoisena.
"Ole huoleti", Legolas yritti rauhoittaa häntä vetäen samalla tunikaa päällensä. Veljesten huudot ja koputukset kovenivat.
"Ole vain hiljaa, minä lähetän heidät pois", Legolas sanoi sulkien samalla makuuhuoneeseensa johtavan oven. Tanwen nyökkäsi ja jäi kuuntelemaan vetäen Legolasin peiton ympärilleen.
Legolas avasi oven ja samalla hetkellä kaksoset ryntäsivät sisään.
"Miksi häiritsette minua näin aikaisin?" Legolas kysyi ärtyneesti. Elleivät Elrondin pojat olisi olleet niin vihaisia, he olisivat varmasti nauraneet.
"On jo yli puolenpäivän", Elrohir tuhahti. Sen enempää sanomatta hän siirtyi suoraan asiaan:
"Tiedät varmaan, missä siskomme on. Hänen huoneessaan ei ole nukuttu kolmeen päivään." Vain hyvin tarkkanäköinen olisi voinut havaita muutoksen Legolasin ilmeessä, mutta sitä haltiaveljekset olivat.
"Minua eivät Arwenin toimet kiinnosta", hän puolustautui, mutta sai vastaukseksi Elladanin nyrkin nenäänsä. Legolas kaatui iskun voimasta taaksepäin.
"Älä pelleile kanssamme, Viherlehti", tämä sanoi katsoen halveksien maassa makaavaa ja nenäänsä pitelevää Synkmetsän prinssiä. Hän aikoi vielä jatkaa, mutta Elrohir hiljensi hänet. Tarkkaavaisemmalta kaksosista ei ollut jäänyt kuulematta tukahdettu kiljaisu Legolasin makuuhuoneesta. Tämä
yritti sanoa jotain, mutta Elladanin katse vaiensi hänet. Elrohir lähestyi suljettua ovea hiljaa ja kiskaisi sen äkkiä auki.
Tanwenin silmät laajenivat pelästyksestä Elrohirin rynnätessä huoneeseen. Niin vihaisena hän ei ollut koskaan veljeään nähnyt. Tanwen yritti sanoa jotain puolustuksekseen, mutta Elrohir tarttui häntä käsivarresta ja veti hänet perässään pois huoneesta. Tanwen yritti riuhtoa itsensä irti Elrohirin vahvasta otteesta, mutta hänen oli samalla pidettävä Legolasin peittoa alastomuutensa suojana, joten se ei onnistunut. Tanwen katsoi epätoivoisena Legolasiin, joka oli jo noussut pystyyn, mutta piteli edelleen nenäänsä. Miehen kultaiset hiukset sekä tunika olivat veren peitossa.
Elrohir, joka oli yleensä rauhallisempi kuin veljensä, työnsi Tanwenin Elladanin syliin.
"Vie tyttö pois", hän tiuskaisi vihaa tihkuvalla äänellä. "Tämä oli viimeinen kerta, kun hän näki rakkaimpansa." Elladan veti epätoivoisesti Legolasia huutavan Tanwenin pois.
"Minä rakastan sinua, Legolas!" neito huusi vielä ennen kuin Elladan pamautti oven heidän perässään kiinni.
Legolas yritti rynnätä rakastettunsa perään, mutta Elrohir pysäytti hänet. He olivat samanikäisiä, mutta noldor-haltiana Elrohir oli hieman kookkaampi ja vahvempi kuin Legolas.
"Minähän varoitin sinua." Ensimmäinen isku osui Legolasia leukaan. Hän onnistui kuitenkin pitämään tasapainonsa.
"Mutta et tuntunut ymmärtävän", Elrohir jatkoi ja nyt isku kohdistui Legolasin poskeen.
"En tappele sinua vastaan", Legolas ähkäisi yrittäen pysyä edelleen pystyssä. "Hyvä, niin pääsenkin helpommalla", Elrohir irvisti julmasti ja isku vatsaan tyhjensi ilmat Legolasin keuhkoista.
"Olisit pysynyt erossa Tanwenista." lisää iskuja sateli ja lopuksi hän potkaisi vielä kerran maassa makavaa Legolasia ja lähti sitten huoneesta.


*****


Ihmetellen huutoa monet Imladrisin haltiat olivat tulleet käytävälle katsomaan, mitä tapahtui. Nyt kenellekään ei jäänyt epäselväksi, ketä Synkmetsän prinssi oikeasti rakasti. Veljensä perässä vetämä, puolialaston ja Legolasin nimeä huutava Tanwen ei jättänyt paljon arvailtavaa.
"Onneksi Arwen ja Elrond eivät ole lähettyvillä", monet huomasivat ajattelevansa.
"Päästä irti, Elladan", Tanwen huusi itkunsekaisesti.
"Päästän, päästän", Elladan mutisi ja työnsi Tanwenin edellään omaan huoneeseensa. Tämä heittäytyi samantien sängylle, itkien katkerasti.
"Pue päällesi, me lähdemme kohta", Elladan totesi ennen kuin lähti huoneesta.


*****


"En voi sallia teidän lähtevän", ruhtinas Elrond totesi. Hänen poikiensa kasvoilta kuvastui ahdistus. Elrond oli hetken vaiti, kuin yrittäen saada vastauksen heidän kasvoiltaan. "En ennen kuin saan tietää oikean syyn", hän sanoi lopulta.
Veljekset vain pudistivat päitään.
"Mutta isä! Kuten jo sanoimme, haluamme vain näyttää Tanwenille Lórienin!" Elrohir sanoi tuskastuneesti.
"Ehditte tekemään sen milloin tahansa myöhemminkin. Se ei ole teidän oikea syynne. Hyvä on! Jättäkää kertomatta, mutta te ette lähde minnekään. Pysytte Imladrisissa Arwenin häihin asti. Sen jälkeen olette vapaita menemään, minne sydämenne mielii. Tästä asiasta ei keskustella enempää."
Hammasta purren kaksoset nyökkäsivät ja lähtivät huoneesta.
Viimeksi muokannut Rodo, La Maalis 27, 2004 11:35 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Rodo
Örkki
Viestit: 52
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 7:35 pm
Paikkakunta: Siellä missä kaikki kadonneet nuppineulat

Viesti Kirjoittaja Rodo »

Luku XII

Arwen oli jo tovin koputellut Legolasin ovelle. Vaikka kukaan ei avannut ovea, hänellä oli silti tunne, että Legolas oli huoneessaan.
“Legolas, rakkaani, avaa ovi”, hän huhuili.
Ei vieläkään vastausta. Turhautuneena neito kääntyi jo lähteäkseen, mutta kiskaisi ovea vielä kerran ennen lähtöään. Hänen yllätyksekseen se ei ollut lukossa. Arwen avasi oven hiljaa ja kurkisti Legolasin huoneeseen. Hän loi katseen yli huoneen; Ei ketään. Ovet hänen makuuhuoneeseensa olivat auki ja sekin oli tyhjä. Arwen oli jo lähtemässä, kun hän havaitsi maassa jotakin. Hän ei ollut huomannut, ennen kuin vasta nyt, maassa makaavaa Legolasia. Haltiamiehen hiukset ja vaatteet olivat veren peittämät ja kasvot mustelmilla.
“Voi ei!” parahti Arwen ja ryntäsi sulhasensa viereen.
Tämä liikahti ja avasi silmänsä puolittain. Hänen mielensä ja katseensa olivat vielä sumeat ja hän pystyi ymmärtämään vain valkoisen sädekehän ympäröimän hahmon kumartuvan yläpuolelleen. ”Ninquë Calad”, hän yritti kuiskata, mutta sai aikaan vain epämääräisen ähkäisyn.
“Kuka teki tämän sinulle?” kysyi ahdistuneen Arwenin ääni, joka sai Legolasin sulkemaan silmänsä ja voihkaisemaan.
“Voih, Legolas, rakkaani. Koeta kestää, haen isäni.”
Arwen painoi suudelman Legolasin otsalle, nousi ja juoksi nopeasti kohti Elrondin huonetta.

Arwen kiskaisi oven auki ja sopersi nopeasti ja epäselvästi, mitä oli tapahtunut vaatien isäänsä kiiruhtamaan. Elrond, joka oli mahtava parantaja, lähti heti tyttärensä mukaan. Hän viittasi mukaansa myös Ailadanin ja Cadalinin, jotka tulivat heitä vastaan.
Pian he olivat Legolasin huoneessa. Arwen purskahti taas itkuun nähdessään rakkaansa huonon tilan. Elrondin käskystä Ailadan ja Cadalin kantoivat Legolasin hänen sänkyynsä. Tämä voihkaisi taas kivusta Elrondin kumartuessa hänen yläpuolelleen ja tutkiessaan hänen haavojaan. Ruhtinaan kasvot synkentyivät.
“Mitä tapahtui?” hän kysyi kääntyen Arwenin puoleen, mutta tämä vain pudisteli päätään.
“En tiedä. Löysin hänet hetki sitten tuosta.. Oi! Isä, kai hän paranee? Eihän hän ole kuolettavasti loukkaantunut? Ei kai siksi kasvojasi peitä niin synkkä varjo?”
“Ei, kuolettavasti hän ei ole loukkaantunut, mutta se, joka hänen kimppuunsa on hyökännyt, on ollut voimallinen ja vihassaan mahtava. Minua painaa se, että tämä mies on oman taloni väkeä. Mene nyt, Arwen. Ja Cadalin, hae sinä Erestor tänne. Meidän on sidottava hänen haavansa ja parannettava hänen vammansa.”
Ruhtinas Elrond viittasi heitä poistumaan ja vaikka Arwen ei olisi tahtonut, Ailadan johti hänetkin pois. Kaikkien kolmen lähdettyä Elrond kääntyi taas Legolasin puoleen. Tämä avasi lopulta silmänsä.
“Missä on..” hän aloitti, mutta sanat tuottivat liikaa tuskaa. “Mi-missä on Tanwen?” hän sai ähkäistyä.
Viimeinen sana katosi voihkaisun alle ja Elrond erotti vain sanan wen-lopun.
“Et saa puhua”, hän vaiensi Legolasin. “Arwen tulee luoksesi heti, kun voit paremmin.”
Legolas ei enää vastannut, sillä kipu oli taas pimentänyt hänen mielensä.


*****


Tanwen ei ollut liikahtanutkaan paikasta, johon Elladan lähtiessään oli hänet jättänyt. Hän oli itkenyt äänensä käheäksi ja silmänsä punaisiksi. Edes Mírwen, joka oli tullut ystävänsä viereen lohduttamaan kuultuaan käydystä välikohtauksesta, ei saanut itkua laantumaan.

Äkkiä ovi paukautettiin auki ja kiukusta kiehuva Elrohir tuli sisään mulkaisten Mírweniä pahasti, muttei kuitenkaan välittäen sen enemmän hänestä.

“Lopeta tuo uikuttaminen”, hän karjaisi Tanwenille. “Sillä emme ole menossa minnekään.”
Hetkeksi neito tosiaan lopetti itkunsa ja nosti toiveikkaan katseen veljeensä. Se toivo sammui heti Elrohirin synkkiin kasvoihin.
“Älä silti anna toivon syttyä, sisko hyvä, sillä sinä et tosiaankaan ole menossa yhtikäs mihinkään. Vielä pari kuunkiertoa ja olet ikuisesti erotettu Synkmetsän prinssistä. Sen ajan pysyt täällä huoneessasi, etkä tapaa häntä. Keskikesän päivän jälkeen saamme viedä sinut täältä niin kauas, kuin ikinä mahdollista”, hän sanoi virnistäen pilkallisesti.
Elrohirin sanat kuultuaan Tanwen kätki taas kasvonsa käsiinsä ja itki entistä kovemmin. Mírwen aikoi sanoa sanansa Tanwenin puolesta, mutta Elrohir ei antanut hänelle tilaisuutta.
“Ja sinä saat olla hänen seuranaan ja katsoa, että hän pysyy täällä”, haltiamies käski.
Mírwen oli vain palvelustyttö, eikä voinut kieltää ruhtinaan käskyä. Siksi hän vain pysyi vaiti, vaikka hänen laittamisensa ystävänsä vanginvartijaksi olikin kohtuutonta ja julmaa.

Luku XIII

Legolas oli paranemaan päin. Jo viikon hän oli maannut vuoteessaan pimeyden ja valon rajalla, houraillen kuumeen kourissa. Arwen oli usein kyynelsilmin istunut hänen vierellään kuiskaillen helliä ja lohduttavia sanoja. Välillä Legolas oli avannut silmänsä, hetken kuin etsinyt katseellaan jotain, mutta sitten taas sulkenut ne ja ollut pimeydessä. Kaikki hänen haavansa olivat kuitenkin parantuneet ja pimeyskin tuntui vaihtuvan uneksi.
Arweninkin kasvoilta haihtui huoli ja hymy palasi hänen kasvoilleen.

Ruhtinas Elrond oli myös tyytyväinen; parantajana potilaansa paranemisesta ja isänä tyttärensä ilosta. Mutta silti huolet painoivat häntä.
Hän oli kirjoittanut kirjeen Synkmetsän Thranduilille kertoen tapahtuneesta. Cadalin oli lähtenyt viemään sitä herralleen ja nyt Elrond odotti vastausta. Kuningas tuskin ilahtuisi kuullessaan siitä, että hänen poikansa kimppuun oli hyökätty.
Hän oli lähettänyt ainoan poikansa Imladrisiin, jotta tämä naisi Iltatähden, ei tulisi tapetuksi. Ja Arwen. Elrond iloitsi tyttärensä ilosta ja olisi tehnyt mitä vain hänen puolestaan, mutta hänellä oli toinenkin tytär. Tanwen oli ruumiiltaan sisarustensa kaltainen, mutta hän muistutti mieleltään enemmän isäänsä kuin muut Elrondin lapset. Vasta kuukauden päivät neito oli viettänyt Imladrisissa ja Elrond oli harvoin ehtinyt näkemään, saatikka puhumaan hänen kanssaan. Rivendellin valtias huokaisi. Ensin olisi hoidettava Arwenin häät, hänen turvansa ja onnellisuutensa, sitten hän voisi antaa huomionsa Tanwenille.


*****


Mírwen istui huolestuneena Tanwenin vuoteen vieressä. Neito oli nukahtanut. Onneksi, vaikka hänen unensa ei ollutkaan rauhallista, vaan Tanwen heittelehti levottomana vuoteessaan, kuin nähden painajaista. Hän oli voinut pahoin ja oksentanut useasti myös tänäkin aamuna. Samaa oli jatkunut jo muutaman päivän ajan. Nyyhkyttäen Tanwen oli vakuutellut sen johtuvan vain surusta ja että hän oli tullut sairaaksi itkemisestä. Mírwen ei uskonut häntä vaan piti omat epäilyksensä. Tosin hän ei ollut vielä vaivannut Tanwenia kysymyksillä, koska tämä oli ollut liian murtunut.
Ja nyt haltianeito nukkui, mistä Mírwen sai olla tyytyväinen. Hän ei tohtinut häiritä nukkuvaa kysymyksin.
Mírwen nousi ja käveli ikkunaan. Elrondin pojat olivat pitäneet huolta, etteivät he pääsisi ulos. Ikkunalasin takana loisti kevätpäivä kirkkaana. Mírwen olisi tahtonut päästä puutarhoihin juoksemaan vihreälle nurmelle auringon alle. Hän katsoi taas Tanwenia. Hän se tässä vankina oli. Erotettuna Legolasista, rakkaimmastaan.
Tanwen säpsähti äkkiä kirkaisten hereille. Hän näytti kalpealta ja säikähtäneeltä. Mírwen kiiruhti taas hänen vireensä.
“Oletko kunnossa?” hän kysyi.
“Se oli vain painajaista”, Tanwen sopersi. “Vain painajaista... Legolas on kunnossa... Hän on elossa”, neito vakuutteli itselleen.
Kyynelet valuivat kuitenkin taas hänen poskilleen hänen ajatellessaan Legolasia. Sitten Tanwen kalpeni entisestään ja ryntäsi Mírwenin ohi kylpyhuoneeseen. Palatessaan makuuhuoneeseensa Mírwen katsoi häntä hetken mietteliäästi, kokosi sitten rohkeutensa ja kysyi:
“Vietitkö sen yön Viherlehden vuoteessa?”
Tanwen laski kalpeat kasvonsa ja katseensa maahan. Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän vastasi hiljaisesti:
“Sen ja kaksi muutakin...”
Äänettömästi kyyneleet valuivat hänen poskilleen ja hän painoi kätensä vatsalleen.
“Mírwen, mitä minä nyt teen?” hän kuiskasi hiljaa.
“Voi, Tanwen”, Mírwen huokaisi ja syleili häntä. Jopa hän, vuosisatoja elänyt ja nähnyt haltia, oli voimaton tämän tilanteen edessä.
“Rakastan Legolasia yli kaiken, tahtoisin elää hänen kanssaan, jakaa kaiken hänen kanssaan”, Tanwen nyyhkytti.
“Sinun olisi pitänyt ymmärtää heti aluksi, että et voi jakaa elämääsi prinssi Viherlehden kanssa. Hänet on jo sidottu Arweniin. Sitä sidettä ei voi enää rikkoa”, Mírwen sanoi murheellisesti.
“Eikö edes se, että Legolas rakastaa minua? Eikö edes se, että minä odotan hänen lastaan?” Tanwen parahti epätoivoisena.
Vasta nyt hän alkoi sisäistää tilannetta. Lapsi, joka kasvoi hänen sisällään, oli Legolasin, mutta Legolas ei ollut hänen. Hän ei koskaan saisi tuntea miehen kosketusta ihollaan. Heidän lapsensa ei saisi koskaan kuulla helliä sanoja isältään.
“Isä.. Minun on kerrottava isälle! Hänen on saatava tietää. Ei hän voisi pakottaa Legolasia naimaan Arwenia, jos hän tietäisi!”
Tanwen ryntäsi ovelle, mutta se oli ulkoapäin lukossa.
“Päästäkää minut ulos!” hän huusi riuhtoen sitä.
“Tanwen, lopeta tämä hulluus! Veljesi eivät päästä sinua ulos ja miten voit edes kuvitella kertovasi ruhtinas Elrondille?”
Mírwen tarttui neidon käsiin vetäen tämän kauemmas ovesta ja istuttaen sängylle. “Pitää olla jokin toinen keino, asia ei voi tulla selville.”
“Ei tässä ole muuta mahdollisuutta! Kaikki selviää kuitenkin ennen pitkää. Eivät he voi pitää minua täällä ikuisesti ja Legolas... Ei hän voisi mennä Arwenin kanssa naimisiin, jos tietäisi! Minun on kerrottava Legolasillekin!”
Tanwen nousi taas aikoen rynnätä ovelle.
“Tanwen, pyydän, ymmärrä. Tämä ei ole niin yksinkertaista. Veljesi pitävät sinua täällä juuri sen takia, ettet tapaisi Legolasia enää tai kertoisi kenellekään mitään. Ja jos he vielä saisivat tietää sinun odottavan lasta Legolasille, niin...”
“Niin, mitä sitten? He ymmärtäisivät, että minun, ei Arwenin, pitäisi olla hänen morsiamensa?”
“Voi, Tanwen pieni... Olet niin nuori vielä. Kuinka voisit ymmärtää. Liitto Imladrisin ja Synkmetsän välillä on tärkeä. Kuninkaan poika menee naimisiin ruhtinaan tyttären, ei tämän ä-...” Mírwen punastui hieman ja laski katseensa.
“Sano vain. Ei äpärätyttären kanssa. Aivan kuin rakkaudella ei olisi väliä.”
“Tässä ei olekaan kyse rakkaudesta. Rakkaus ja intohimo ovat kaukana tästä kaikesta.”
“Arwen kuitenkin rakastaa Legolasia ja luulee, että Legolas rakastaa häntä.”
Kyyneleet nousivat taas Tanwenin silmiin.
“Minun on kerrottava Legolasille...”
Rodo
Örkki
Viestit: 52
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 7:35 pm
Paikkakunta: Siellä missä kaikki kadonneet nuppineulat

Viesti Kirjoittaja Rodo »

Luku XIV


Legolas ei tuntenut mitään maatessaan Arwenin vieressä. Ei iloa, ei surua. Tuo nainen ei pystynyt antamaan hänelle yhtään mitään. Oli vain tyhjyys.
Moneen viikkoon, melkein kuukauteen, hän ei ollut kuullut Tanwenista sanaakaan. Ensin hän oli odottanut, kuulostellut ja kysellyt. Kukaan ei halunnut tai osannut sanoa mitään. Lopulta Legolas luopui toivosta, Tanwen oli viety häneltä iäksi. Hän oli surrut viikon ja lopulta antautunut Arwenille. Se olisi hänen loppuelämänsä. Siinä, missä kuuluisi olla rakkautta, oli tyhjyys ja kylmyys. Enää hän ei etsinyt toivon pilkahdusta. Enää hän ei kieltäytynyt Arwenin pyynnöistä.
Ne muutamat onnelliset viikot olivat kadonneet harmauden taakse, enää ei päiviä erottanut toisistaan niiden madellessa hitaasti eteenpäin kohti kesää, jonka jälkeen ei enää uusi kevät koittaisi. Viimeiseen auringonlaskuun, jonka jälkeen olisi lopullinen pimeys.
Se, mistä Legolas oli ennen iloinnut, ei tuottanut enää riemua. Eivät auringon säteet vesiputouksissa, tuulen henkäys puiden lehdissä. Tuntiessaan Arwenin käden poskellaan hän tajusi hitaasti naisen kumartuneen yläpuolelleen. Käsi tuntui kylmältä.
“Oletko kunnossa, Legolas?”, tämä kysyi.
“Olen.”
Mitä muutakaan hän olisi voinut vastata? Mutta Legolas ei ollut kunnossa. Häneltä oli riistetty sydän.
“Meidän on noustava”, Arwen sanoi ja hänen äänensä helisi onnellisena.
Legolas nousi. Mitä vain Arwen toivoi. Mieluiten hän makaisi kuolleena maassa. Arwen ei huomannut Legolasin tilaa, sillä ulkoapäin haltiamies vaikutti samalta kuin aina: ylväs haltiaprinssi, jolle Arwen oli antanut sydämensä. Mutta nainen ei nähnyt hänen sisimpäänsä, jossa vallitsi tyhjyys. Kukaan ei nähnyt, kukaan ei katsonut kyllin tarkkaan hänen silmiinsä, joissa ei enää loistanut eldarin kirkkaus.


*****


“Rauhoitu, Elrohir”, Elladan sanoi nuoremmalle veljelleen. Tämä käveli ympäri huonetta jo ainakin kymmenettä kertaa. “Sinusta on tullut hermoraunio...”
“Sinunkin olisi syytä olla huolissasi. Isä huomaa varmasti jotain. Emme me voi pitää Tanwenia ikuisesti lukkojen takana! Kaksi kuukautta vielä. On vain ajan kysymys, milloin Elrond kysyy, missä sisaremme on. Ja katso Legolasia... Isä huomaa varmasti hänessä eron. Hän puhuu varmasti Viherlehdelle ja tämä kertoo isälle kaiken! Mitä me sitten teemme, Elladan?” Elrohir puhui nopeasti ja sopertaen.
“Veli hyvä, rauhoitu nyt. Olemme tähänkin asti pärjänneet. Ne seuraavatkaan kaksi kuukautta eivät ole aika eikä mikään. Legolas tuskin uskaltaa enää suutaan avata. Ja jos...”, hän väläytti veljelleen ilkikurisen hymyn.
Elrohir vain voihkaisi, istui sohvalle ja painoi päänsä käsiin.
“Onko alkanut kaduttamaan? Unohda se nyt ja tule, meidän on parasta mennä Saliin. Legolasia on pidettävä silmällä.”


*****


Tulensalin hämärässä kirkas haltiaääni lauloi:

”Ar sindarnóriello caita mornie,

Ar ilye tier unduláve lumbule...”


Käsi laskeutui Legolasin olkapäälle. Ruhtinas Elrond seisoi hänen vieressään. Surumielinen oli hänen katseensa ja kun laulu viimein loppui, hän puhui haikeutta äänessään:
“Synkmetsän prinssi, et ole enää sama nuorukainen kuin ensikerran tänne tullessasi. Vuosia sitten Imladrisin ja Undómielin kauneus häikäisivät sinut. Mutta nyt, Legolas, kerro mikä on vienyt ilon sydämestäsi, sammuttanut valon silmistäsi. Aikojen vuosituhannet olen elänyt ja katsomalla silmiin näen sielun tuskan.”
Legolas oli hetken vaiti. Elrond puhui ymmärtävästi, mutta kuin ei olisi enää muistanut, että Legolasilla ei ollut tunteita Arwenia kohtaan. Nyt hän olisi voinut kertoa sydämensä kaipuun. Elrond itsekin oli luopunut kerran rakkaastaan, ehkä hän voisi ymmärtää ja vaikka hänen tyttärensä toiveet särkyisivätkin, Legolas saisi rakastaa sitä, kenelle hänen sydämensä kuului. Tanwenia.
“Kunnioitettu mestari Elrond”, Legolas aloitti sanoja haparoiden.
Mutta kaksi silmäparia oli seurannut heitä ja nuo silmäparit olivat päättäneet, ettei Legolas saisi sanoa asiaansa. Hänen ensimmäisten sanojensa aikana Elladan ja Elrohir tulivat isänsä ja Legolasin luo. Tämä vaikeni. Vihaisesti, kenties pelokkaastikin, hän tuijotti noita kahta, hän ei ollut nähnyt veljeksiä sen jälkeen, kun nämä olivat tehneet hänelle harvinaisen selväksi, ettei hän kuulunut yhteen Tanwenin kanssa. Ja vaikka se ruumiillinen tuska olikin jo unohtunut, ei Legolas voinut olla vavahtamatta Elrohirin harmaiden silmien kylmän katseen edessä. Elrondin pojat tervehtivät isäänsä ja Legolasia. Haltiaruhtinas katsoi tarkasti poikiaan: he eivät olleet niin leppoisia ja iloisia kuin yleensä ja heidän ja Synkmetsän prinssin välissä kyti selvä viha.
Veljesten tultua paikalle Legolas kumarsi hyvästiksi Elrondille ja poistui heidän seurastaan. Kaksoset katsoivat ensin hänen peräänsä ja sitten heidän huolestuneet katseensa kohtasivat. Elrond ei voinut olla huomaamatta sitä. Viimein hän rikkoi hiljaisuuden.
“Mitä tuo oli?” hän kysyi pojiltaan.
Nämä näyttivät hämmästyneiltä.
“Mitä tarkoitat, isä?” vanhempi heistä vastasi kysymyksellä.
Elrond katsoi häntä hetken silmiin ja kääntyi sitten lähtien salista.

“Läheltä piti”, Elladan kuiskasi.
Hänen veljensä nyökkäsi.
“Minähän sanoin, että hän aikoisi kertoa”, Elrohir totesi kylmästi.
He lähtivät Legolasin perään ja saavuttivatkin hänet pian. Käytävä oli tyhjä ja pimeä. Legolas huomasi pian heidät perässään ja nopeutti askeliaan. Veljekset olivat varmasti kuulleet hänen keskustelunsa Elrondin kanssa. Enää hän ei aikonut jäädä kolmisin haltiaveljesten kanssa, tuskin hän olisi kestänyt sitä. Kaksoset näyttivät kuitenkin päättäneen, että tälläkään kertaa Legolas ei pääsisi heidän käsistään.
Pelastus tuli kuitenkin Arwenin hahmossa.
“Legolas, rakas! Etsinkin sinua”, hän huudahti tullessaan Legolasia vastaan ja heittäytyessään hänen syliinsä.
Kaksoset pysähtyivät ja jäivät varjoihin, Arwen ei ollut huomannut heitä. Koskaan aikaisemmin Legolas ei ollut ollut näin kiitollinen Arwenin seurasta. Veljekset eivät uskaltaisi koskea häneen sisarensa läsnäollessa.
Zenn
Örkki
Viestit: 116
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 9:32 pm

Viesti Kirjoittaja Zenn »

Ooo.. Min rakastan tätä tarinaa.

Loistavaa.

Jatkuuhan tämä pian?

*herra rakentava palaute lähti ripaskafestivaaleille Venäjälle, sitä tuskin nähdään pitkään aikaan*
Epätosimiehekäs mieli korvaa puuttuvan älyn.
Lalla
Örkki
Viestit: 110
Liittynyt: Ti Tammi 06, 2004 10:35 pm
Paikkakunta: Espoohan se.
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Lalla »

Juu niin, täytyy kai tännekin ilmoittaa, miten IHANA tämä on.. :wink:
Kjeh.. Miun eka viesti.. xD
Herran pieksut.. Pitänee alkaa kommentoida vähän muidenkin kuin sun juttuja, Rodosein.. :lol:
Juup.. Ja jatkuu vain, eikös..?
Stars are beautiful, but they may not take an active part in anything, they must just look on for ever.
It is a punishment put on them for something they did so long ago that no star now knows what it was.

J.M.Barrie, Peter Pan.
Tricardon
Pehmomato
Viestit: 489
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 11:46 am
Paikkakunta: Espoo

Viesti Kirjoittaja Tricardon »

Rodo, oletko saanut jatkoa aikaiseksi?

En minä painosta.

Enhän?
[i:7e0c8c9a3b]Aika kulkee, kellot laukkaa
monta raukkaa, hauta haukkaa
Ennen iltaa, siis kulje siltaa
mut varo murhamiesten kiltaa
Varo liittymästä heihin
jotka usko eivät enää mihinkään[/i:7e0c8c9a3b]

CMX / Melankolia
Tricardon
Pehmomato
Viestit: 489
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 11:46 am
Paikkakunta: Espoo

Viesti Kirjoittaja Tricardon »

Elendil! Nyt se jatko katosi, saatko sen takaisin, Rodo?
[i:7e0c8c9a3b]Aika kulkee, kellot laukkaa
monta raukkaa, hauta haukkaa
Ennen iltaa, siis kulje siltaa
mut varo murhamiesten kiltaa
Varo liittymästä heihin
jotka usko eivät enää mihinkään[/i:7e0c8c9a3b]

CMX / Melankolia
Rodo
Örkki
Viestit: 52
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 7:35 pm
Paikkakunta: Siellä missä kaikki kadonneet nuppineulat

Viesti Kirjoittaja Rodo »

Luku XV

Legolas ei ollut enää jättäytynyt kolmen Elladanin ja Elrohirin kanssa. Vihaisesti ja varoittavasti he katsoivat Synkmetsän prinssiä.
‘Jos uskallat mainita sanallakaan, kenellekään’, heidän silmänsä sanoivat.
Ja Legolas oli vaiti. Vaikka oli tuntunut, että hetken valo oli pilkahtanut varjojen takaa, nyt se oli taas tukahdutettu kuoliaaksi. Haltiamies kaipasi Tanwenin kosketusta ihollaan. Arwenin käsi oli kylmä. Hän kaipasi Tanwenin makua huulillaan. Arwenin suudelma oli kuin jää.
“Tahtoisin vain rakastamani naisen, muuta en kaipaa”, hän kuiskasi tuulelle.
“Päivät kuluvat ja sitä, jota haluat, ei ole”, Legolas arvasi sen vastaavan.
Ja niin oli. Päivä toisensa jälkeen kevät koitti vihreänä ja täynnä lintujen liverrystä.
Legolas ei huomannut niitä. Lämpimät auringonsäteet saivat Imladrisin haltiat hymyilemään, mutta Synkmetsän haltiaprinssi ei välittänyt. Hänen sisällään oli kylmää ja pimeää, eikä mikään valaissut päiviä. Päiviä, jotka kuluivat liian nopeasti.
Oli toukokuun alku ja kuunkierron kuluttua olisivat Legolasin ja Arwenin häät.


*****
Tanwen tuntui tyytyvän kohtaloonsa tai sitten hän oli menettänyt toivonsa, sillä enää hän ei huutanut ulospääsyä tai itkenyt Legolasin perään. Silmät tyhjinä hän makasi vuoteellaan ja tuijotti ylös kattoon. Hänen toinen kätensä lepäsi jo aavistuksen verran pyöristyneen vatsan päällä ja toinen pään yläpuolella. Hän oli kalpea, oli syönyt tuskin mitään moneen päivään, ei noussut vuoteeltaan, eikä nähnyt auringon valoa. Elladan ja Elrohir tuntuivat unohtaneen hänet, he eivät olleet taas päiväkausiin käyneet hänen luonaan.
Tanwen tunsi siitä jonkinlaista helpotusta, sillä hänen veljiensä näkeminen herätti hänessä turhia tunnekuohuja.
‘Lapsen kannalta olisi parasta...’, Tanwen huomasi ajattelevansa.
Hän ei ollut puhunut Mílwenillekään lapsesta, eikä Legolasista moneen päivään. Lapsesta, joka tulisi kasvamaan ilman isäänsä, äpäränä. Kukaan ei saisi koskaan tietää sen olevan Synkmetsän prinssin perillinen. Ja hän itse, itsekin äpärä ja puolhaltia, mitä hänestäkin tulisi pienen aviottoman lapsen kanssa. Miten mestari Elrond, isä, suhtautuisi. Ei, sillä ei ollut niinkään väliä. Kuukauden kuluttua olisivat Legolasin ja Arwenin häät. Se, mitä sen jälkeen tapahtuisi, jäisi kohtalon käsiin.


*****

Koputus ovella herätti heidät. Aurinko ei ollut vielä edes noussut. Legolas nousi vuoteelta ja vetäen vaatteensa päälleen hän nousi avaamaan ovea. Arwenin kaksoisveljet seisoivat siinä. Heillä kummallakin oli viitat päällä ja jouset olalla. Legolas perääntyi saman tien muutaman askelen nähdessään heidät. Elladan ja Elrohir virnistivät sille, mutta Elladan sanoi:
“Turhaan kavahdat, meillä on nyt hyvät aikeet. Lähdemme metsälle ja Legolas, toivoisimme sinun tulevan mukaamme.”
Elladanin ääni oli vilpitön ja niin olivat veljesten aikeetkin. He näkivät, että enää ei ollut syytä uhkailla tai kohdella haltiaprinssiä pahoin, sillä enää tämä ei tuntunut kaipaavan nuorempaa heidän sisaristaan ja pian hänellä ei olisi siihen enää mahtiakaan. Kuukausi olisi nopeasti ohi ja nyt olisi viimeinen aika sopia ystävälliset välit Legolasin kanssa. Miehestähän tulisi pian heidän sukulaisensa.
Legolas naurahti pilkallisesti.
“Ystävällistä. Sellaisiahan aikeenne ovat olleet kaiken aikaa. Ei, minä en lähde kanssanne minnekään. Muutama nyrkinisku on opettanut minua pysymään turvallisella etäisyydellä Imladrisin kaksoisveljistä.”
Hän aikoi paukauttaa oven kiinni ja kääntyä pois, mutta Elrohir ehti oven väliin.
“Valitse sanasi tarkemmin”, hän aloitti kylmästi lähestyen Legolasia. Samassa Arwen astui sisään huoneen toisessa päässä olleesta ovesta ja Elrohir veti kasvoilleen hymyn tervehtiessään sisartaan iloisesti.

Arwen oli kuullut veljiensä ja Legolasin keskustelun. Legolas oli lähtiessään jättänyt oven raolleen ja heidän puheensa oli kantautunut Arwenin korviin. Hänelle ei ollut jäänyt kuin hetki käydä tämä kaikki mielessään läpi, eikä hän ajatellut kauankaan ennen kuin astui huoneeseen Legolasin ja kaksosten alkavan riidan väliin. Ne olivat siis olleet Elladan ja Elrohir, jotka olivat melkein tappaneet hänen sulhasensa... Mutta miksi, mistä syystä? Eivätkö he tahtoneet Arwenin naivan Synkmetsän prinssiä? Syytä hän miettisi myöhemmin, nyt hänen olisi estettävä veljiensä käyvän uudestaan Legolasin kimppuun.

“Elladan, Elrohir. Kovin aikainen on vielä”, hän sanoi tullen Legolasin viereen.
“Metsälle mentäessä on oltava aikainen”, Elrohir vastasi hymyillen. “Et kai pahastu, jos lainaamme Legolasia täksi päiväksi?”
“Pahastunpa hyvinkin”, Arwen vastasi.
Legolas hänen vierellään liikahti toiveikkaasti.
“Tuletko ehkä mukaamme?” hän kysyi.
Arwen pudisti päätään. Ajatus siitä, että hän joutuisi koko päivän viettämään ratsain metsässä ei houkutellut häntä.
“Mutta sinäkään et lähde. Tahdon, että pysyt luonani”, hän sanoi käpertyen Legolasin kainaloon ja saaden tämän taas olemaan kiitollinen Arwenin seurasta. Hän hymyili pahoittelevasti veljeksille, mutta nämä eivät luovuttaneet niinkään helpolla.
“Sinun on suotava meillekin hetki tulevan sukulaisemme kanssa. Palaamme ennen auringonlaskua ja sitten sinulla on aikaa viettää koko yö pienen prinssisi kanssa.”
Arwenin poskille nousi hieno puna ja hän katsoi vihaisesti veljiään. Harvoin nämä kiusoittelivat siskoaan, mutta sittenkin saivat tämän suuttumaan. Legolas ei puolustanut morsiantaan mitenkään ja raivoissaan Arwen päätti antaa hänet veljiensä käsiin, jos nämä hänet tahtoivat. Hän aikoi tokaista jotain vastaan, mutta kääntyi nopeasti ja palasi makuhuoneeseensa paukauttaen oven takanaan kiinni.

“Näyttää siltä, että olet sittenkin tulossa mukaamme”, Elladan sanoi tyytyväisenä. “Hyvä, oletkin jo pukeissa. Käykäämme hakemassa jousesi ja hevosemme, niin voimme lähteä.”
Seistessään veljesten välissä Legolas ei voinut muuta kuin seurata Elladania ja toivoa, että näiden aikeet olisivat tosiaankin kunnialliset. Henkensä tai terveytensä puolesta hänen ei kuitenkaan tarvitsisi pelätä, sillä häihin olisi enää kuukausi ja kaksoset varmasti haluaisivat hänen olevan silloin kunnossa. Mutta pelkkä asian ajatteleminen sai Legolasin voimaan pahoin.

Ratsastaminen pitkin alavia maita tuuli kasvoillaan, puiden alla, lehtien suhina korvissa. Joskus Legolas Viherlehti oli rakastanut sitä, nauttinut koko sydämestään. Mutta nyt, kun hänen sydämensä oli riistetty, ei ollut enää iloa. Kuin sokeana hän seurasi Elladania ja Elrohiriä Peikkokorven puiden alle, kuunteli heidän puhettaan kuulematta. He puhuivat sisarestaan, rakkaudesta ja kuolemattomuudesta. Vaikka veljekset puhuivat Arwenista, Legolas näki sen toisin: kolme asiaa, jotka hän oli menettänyt. Tanwenin ja rakkauden, jonka oli antanut tälle. Ja kuolemattoman elämän, sillä Legolas tiesi, että tämä suru riuduttaisi hänet ennen pitkää.

“Tuolla on jotain”, Elrohir sanoi yhtäkkiä ja myös Elladan oli huomannut sen. Legolas havahtui vasta Elrohirin kuiskaukseen. Hän tiesi, että tämä ei ollut tarkoittanut mitään eläintä. Viimein hänkin veti nuolen viinestään ja jännitti jousensa.
“Örkkejä”, toinen kaksosista sanoi viimein saatuaan asiasta selvän.
Veri tuntui yhtäkkiä virtaavan Legolasin suonissa. Alkavan taistelun jännitys. Sekin oli jotain, jota Legolas ei ollut tuntenut aikoihin. Taistelulta tuskin vältyttäisiin, sillä örkit näinkin lähellä Imladrisia ei ollut hyvä asia.
“Montako?” Elladan kysyi ja Elrohir, joka oli ratsastanut kauemmas, palasi takaisin.
“Kaksikymmentä, ei sen enempää. Kauempana saattaa kyllä olla lisää”, hän sanoi.
“Hoitelemme ne leikiten”, Elladan sanoi ja viimein Legolaskin hymyili vilpittömästi veljeksille. Ennen he olivat usein nauttineet yhteisistä taisteluista.

Kolme haltiaa ratsain ja jousin varustettuina olisivat pystyneet tuhoamaan örkit ennen kuin nämä olisivat edes huomanneet, mutta he kaikki olivat taitavia taistelijoita ja kaipasivat hieman enemmän haastetta. He kiersivät örkkien taakse ja Legolasin laskeuduttua satulasta he hyökkäsivät. Nuolet viuhuivat ja kolmen örkin kaatuessa kuolleena maahan nuolet selässään ei muillakaan kauan kestänyt tajuta, mitä tapahtui. Miekkoja vedettiin esiin ja örkit kiljuivat taisteluhuutoja kirotulla kielellään, mutta nopeakätiset ja tarkkasilmäiset haltiat olivat tappaneet jo puolet niistä ilman, että örkit olivat päässeet edes kolmen metrin etäisyydelle, saati sitten vahingoittamaan heitä. Legolas, joka piti enemmän jalkaisin taistelemisesta, oli lähempänä örkkejä, mutta se ei vaikuttanut hänen selviytymiseensä. Kun hänenkin edessään oli jo viisi kuollutta örkkiä, hän vilkaisi veljeksiä. He pärjäsivät hyvin ja tappaisivat pian loputkin örkit.
Legolas vilkaisi nopeasti metsään, joka oli taistelukentän ympärillä ja havaitsi toisen örkkiryhmän hieman kauempana. Hän saisi hoidettua ne yksinkin. Tuskin niitä olisi paljon, se olisi vain pieni tiedustelijaryhmä ja Elladan ja Elrohir tulisivat pian perässä.
Hän juoksi nopeasti örkkien suuntaan, mutta joutui ensin laskeutumaan jyrkkää rinnettä alas. Alhaalla hän kuitenkin pysähtyi. Tämä paikka… Täällä hän ja Tanwen olivat suudelleet ensimmäisen kerran. Kipeät muistot täyttivät hänen mielensä ja hän unohti örkit, taistelun, koko muun maailman. Tanwenin kauniit kasvot hohtivat hänen silmissään, mutta vain muistikuvana. Vain Tanwen täytti hänen mielensä, mutta vain muistona. Ja Legolas olisi tahtonut huutaa kaipauksesta. Hänen koko sielunsa ja ruumiinsa kaipasivat Tanwenia.
Legolas ei kuullut, kuinka karkea jousi helähti hänen takanaan, mutta hän tunsi, kun örkkinuoli lävisti hänen selkänsä. Kipu, jollaista Legolas ei ollut koskaan kokenut, täytti hänet ja hän huusi tuskasta. Hän vaipui polvilleen ja jousi lauloi uudestaan. Toisen kerran polttava tuska, mutta nyt Legolas ei enää pystynyt huutamaan. Hänen ruumiinsa oli kylmä ja hänen maistoi suussaan veren, eikä hän nähnyt eteensä.
Kolmannen nuolen lentäessä hän tiesi kuolevansa, kuitenkin pelkäämättä sitä. Mutta hänen takaansa kuului örkkien huutoa ja hän tiesi Imladrisin kaksoisveljesten pelastaneen hänet. Mutta pelastaneen miltä? Hän kuolisi vain hetkeä myöhemmin. Pikkuhiljaa Legolasin ajatuksetkin tuntuivat pimenevän. Hän kuuli vielä muutaman nuolen viuhahduksen viereltään ja tunsi lämpimät käsivarret ympärillään. Hän avasi silmänsä näkemättä kuitenkaan mitään yläpuolellaan. Legolas tiesi silti Elrohirin olevan siinä. Hän lyyhistyi tämän käsille ja avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sai aikaan vain tuskaisen ähkäisyn.
”Älä yritä puhua”, Elrohir sanoi hänelle, mutta ääni kuului kuin kaukaa.
Myös Elladan tuli hänen viereensä ja tarttui hänen kylmään käteensä.
”Kaikki örkit on nyt tuhottu”, hän sanoi yrittäen kuulostaa iloiselta, mutta hänen äänensä oli pelokas hänen katsellessaan Legolasin kalmanvaaleita kasvoja. ”Me palaamme heti Imladrisiin, isämme hoitaa sinut kuntoon”, hän jatkoi.
Legolas puristi vielä viimeisillä voimillaan Elladanin kättä ja sai vaivoin kuiskattua ennen kuin vajosi pimeyteen:
”Sanokaa Tanwenille, että rakastan häntä…”
Kuva
Rodo
Örkki
Viestit: 52
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 7:35 pm
Paikkakunta: Siellä missä kaikki kadonneet nuppineulat

Viesti Kirjoittaja Rodo »

Luku XVI

Elrohir laski Legolasin elottoman ruumiin vatsalleen maahan ja veti pitkän haltiaveitsensä esiin. Hänen kätensä olivat Legolasin veren tahrimat.
“Emme ole parantajia, kuten isämme, mutta vähintä, mitä voimme tehdä, on katkaista nuolten varret”, hän sanoi todettuaan, että nuolten irtivetäminen veisi Legolasin hengen varmemmin kuin niiden sinne jättäminen. Verenvuodon tyrehdyttämiseksi hän kietoi oman viittansa Legolasin yläruumiin ympärille.
“Kiiruhtakaamme nyt kotiin, niin nopeasti kuin mahdollista.”
Niin sanoen hän nosti Legolasin varovaisesti maasta syliinsä. Haltiamiehen kasvot kalpenivat entisestään, jos mahdollista, mutta ilme ei muuttunut hänen kasvoillaan eikä hän voihkaissut.
Elladan oli sillä aikaa etsinyt heidän hevosensa, jotka olivat kävelleet hieman kauemmas. Elladan kiipesi ensin oman ratsunsa selkään. Elrohir ojensi Legolasin hänen eteensä ja hyppäsi sitten oman hevosensa selkään, ja he karauttivat kohti Imladrisia. Legolasin hevonen seurasi pelkän käskyn mukaan heidän perässään.
Matka Peikkokorvesta Imladrisiin kesti tunnin nopeastikin ratsastaen. Ja nyt, kun Elladanin hevonen kantoi kahta, väsyi se pian jääden jälkeen Elrohirista. Joka hetki elämä hiipui kauemmas Legolasista ja Elladan tunsi hänen kuuman verensä itseään vasten. Se oli pian tahrinut Elrohirin viitankin.
Elrohir hidasti jättäytyen Elladanin vierelle.
“Legolas kuolee”, tämä sanoi veljelleen.
Elrohir ei vastannut, ainoastaan nyökkäsi.
“Sinun olisi parasta ratsastaa edellä kotiin ja selittää, mitä on tapahtunut. Jos kaikki on valmista heti, kun ehdin sinne, saattaa olla vielä toivoa.”
Elrohir kiiruhti hevostaan ja pian hän oli kadonnut Elladanin näköpiiristä.

*****

Niin helposti kuin Arwen raivostuikin, niin pian hänen vihansa myös laantui ja hän tajusi typeryytensä. Hetkellisen suuttumuksen tähden Legolas oli nyt kolmisin hänen veljiensä kanssa. Hänen veljiensä, jotka uhkailivat ja kenties jopa yrittivät tappaa hänet. Arwen ei tiennyt, pitäisikö hänen kertoa isälleen vai pysyä vaiti. Päivä kului, eikä miehiä kuulunut palaavaksi. Arwenin huoli kasvoi hetki hetkeltä ja hän huomasi käyvänsä ja seisovansa yhä useammin Imladrisin porttien läheisyydessä vartoen heidän paluutaan. Veljekset olivat luvanneet palata ennen auringon laskua ja se olisi pian.
Lopulta haltianainen kuuli kaukaista kavionkopsetta ja ryntäsi porteille Legolasia ja veljiään vastaan.

Mutta porteista ratsasti vain Elrohir. Hänen hevosensa oli väsynyt ja niin oli Elrohir itsekin. Hän hyppäsi kompuroiden alas ratsunsa selästä ja ähkäisi, kenties helpottuneena, nähdessään Arwenin, vaikka tämä tuijottikin häntä kummastuneesti. Haltiamies juoksi siskonsa luo tarttuen tätä olkapäistä.
“Missä isä on?” hän huudahti huohottaen.
Arwen tuijotti Elrohirin käsiä, sillä nyt hän sai varmistuksen asiaan; kädet olivat veren tahrimat, eikä se ollut hänen omaansa. Arwen perääntyi muutaman askeleen ja hänen silmänsä levisivät kauhusta hänen katsoessaan veljeään.
“Te tapoitte hänet!” hän sai lopulta kuiskattua.
“Mitä sinä..? Arwen!” Elrohir sanoi lopulta tajuttuaan sisarensa sanat, mutta tämä oli jo lähtenyt juoksemaan kohti isänsä työhuonetta, jossa tiesi tämän olevan.
“Apua, isä! He tappoivat hänet, he tappoivat Legolasin!” Arwen huusi ja itki juostessaan. Pian hänen perässään tuli Elrohir huutaen häntä pysähtymään.

Ovi riuhtaistiin auki ja järkyttynyt Arwen ryntäsi huoneeseen. Elrond oli hetkessä pystyssä ja tyttärensä vieressä. Hän ei ehtinyt edes kysyä, mitä oli tapahtunut, kun Arwen oli jo saanut äänensä takaisin.
“He tappoivat Legolasin!” hän itki.
“Ketkä? Mitä...”
Ennen kuin haltiaruhtinas sai edes kysymystä loppuun, Elrohir ehti paikalla ja hänen veriset kätensä antoivat vastauksen. Elrondin silmät leimahtivat hänen katsoessaan poikaansa. Ennen kuin hän taaskaan ehti sanoa mitään, Elrohir oli jo selittämässä:
“Olimme metsällä ja örkit hyökkäsivät kimppuumme. Ne ampuivat Legolasia..”
“Hän valehtelee”, kiljui Arwen väliin. “Ne olivat viimeksikin Elladan ja Elrohir. He pahoinpitelivät Legolasin. Ja nyt tappoivat!”
Elrond katsoi edelleen poikaansa uskomatta Arwenin sanoja. Mutta Elrohirin silmistä näki, että tämä oli puhunut totta.
“Legolas ei ole kuollut! Vielä ainakaan. Elladan tuo hänet kohta ja vain sinun parantajantaitosi voivat pelastaa hänet, isä!”
Hätä pojan silmissä kertoi myös sen olevan totta. Jos Synkmetsän prinssin hengen saisi nyt pelastettua, hänen poikansa saisivat nuhteensa ja rangaistuksensa myöhemmin.
“Kiiruhtakaamme siis”, hän sanoi poistuen huoneesta lapsiensa seuratessa perässä. Arwen kiljui edelleen syytöksiä veljiänsä kohtaa ja Elrohir oli kalpea.

*****

Tanwen nukkui, mutta Mírwen istui ikkunan vieressä katsellen ulos Imladrisin puutarhaan. Ikkuna antoi länteen ja siitä saattoi nähdä Rivendellin portit. Mírwen oli havahtunut ajatuksistaan, kun näki yksinäisen ratsumiehen ratsastavan sisään porteista. Tarkoilla haltiasilmillään hän saattoi havaita sen toiseksi Elrondin pojista, mutta pian tämä katosi taas näkyvistä. Mírwen vaipui takaisin tuoliinsa ja sulki silmänsä. Pian kuului kuitenkin käytävästä huutoa. Hän tunnisti sen Arwenin ääneksi.
“He tappoivat Legolasin!”
Mírwen kuuli Arwenin äänen ja sen, kun toinen kaksosista vaati tätä pysähtymään. Mírwenia kylmäsi yhtäkkiä ja hän vilkaisi Tanweniin. Tämä ei ollut herännyt. Mírwen nousi ovelle ja olisi antanut mitä vain päästäkseen ulos. Arwen ja hänen veljensä katosivat kuulomatkan etäisyydeltä. Haltianeito jäi kuitenkin ovelle olettaen, että jos he palaisivat, tekisivät he sen samaa tietä. Hän ei joutunutkaan kauan odottamaan, sillä pian kolmet nopeat askelparit ohittivat oven.
“Kaksi örkkinuolta osui häneen. Elladanin pitäisi ehtiä tänne pian”, Elrohir sanoi ja Mírwen kiljahti tahattomasti.
Legolas oli kuolemassa.
Elrond vastasi jotain, mutta Mírwen ei kuullut sitä. Kiljahdus oli herättänyt Tanwenin. Tämä nousi istumaan sängylleen.
“Mírwen, oletko kunnossa?” hän kysyi.
Tämä nyökkäsi ja vakuutti olevansa aivan kunnossa. Kuitenkin hän ryntäsi ikkunalle ja tuijotti portille.
“Mitä siellä on?” Tanwen kysyi taas.
Hän nousi ja Mírwenin estelyistä huolimatta ehti ikkunalle juuri nähdäkseen Elladanin ratsastavan siitä sisään haavoittunut Legolas edessään. Haavoittunut, tai pikemminkin kuollut. Tanwen tunsi silmissään pimenevän ja hänen jalkansa pettivät alta.

*****

Viimein Elladan ratsasti sisään porteista. Vielä hän ei huokaissut helpotuksesta, ennen kuin näki isänsä ja kaksoisveljensä vastassa. Elrohir juoksi hänen viereensä ja pysäytettyään väsyneen hevosensa Elladan ojensi Legolasin elottoman ruumiin veljensä käsivarsilla ja hyppäsi itse alas ratsunsa selästä. Hän kohtasi isänsä raivosta palavat silmät ja kiristyneet kasvot, kun tämä yritti pitää ilmeensä tyynenä. Elladan käänsi kysyvän katseensa veljeensä.
‘Hän tietää’, Elrohir sanoi sanattomasti ja molemmat tiesivät, että myöhemmin he saisivat kärsiä tekonsa seuraukset.
Mutta nyt ainoa huoli oli Legolasin henki. Elrond näki, että Synkmetsän prinssi ei ollut kaukana kuolemasta. Nyt hän tarvitsisi kaiken taitonsa pitääkseen tämän hengissä. Viitaten poikiaan seuraamaan hän johdatti heidät kohti Parannuksen Huonetta. Sitä ei Imladrisissa usein käytetty, sillä mikään sairaus ei koskenut haltioihin.
Elladan huomasi Arwenin vasta, kun tämä kiljahti nähdessään Legolasin.
“Vie hänet pois”, Elrond sanoi kylmästi pojalleen ja Elladan tuli Arwenin luo estäen tätä seuraamasta isäänsä ja Elrohiriä. Hän yritti tarttua Arwenia kädestä, mutta tämä vetäytyi kauemmas.
“Älä koske minuun, murhaaja!” hän huusi.
Myös Elladanin vaatteet ja kädet olivat Legolasin veren peitossa.
“Koeta jo ymmärtää. Ne olivat örkit”, Elladan yritti selittää ja lähestyi taas sisartaan. Tämä kääntyi ja juoksi pois. Elladan ei voinut muuta kuin lähteä hänen peräänsä.

*****

Tanwen ei tiennyt, kauanko hän oli ollut tajuton, kun heräsi maasta säikähtäneen Mírwenin käsivarsilta. Ei kestänyt kuin hetken, kun Tanwenin silmien eteen nousi taas kuva Legolasin kuolemanharmaista kasvoista. Hän oli ryntäämässä ylös, mutta Mírwen piti hänet aloillaan.
“Tanwen, sinä et pääse täältä ulos, älä siis turhaan...”, hän sanoi surullisesti, mutta Tanwen keskeytti hänet:
“Jos Legolas on kuolemassa, heidän on päästettävä minut hänen luokseen! He eivät voi pitää minua enää täällä, jos..”
Tanwen vaikeni ja laski kasvonsa. Mírwen mietti, pitäisikö Tanwenille kertoa se, mitä hän oli kuullut Arwenin sanovan. Viimein hän avasi suunsa.
“Ne olivat Elladan ja Elrohir. Veljesi tappoivat Legolasin.”
“Hän ei ole kuollut!” Tanwen huusi kieltäytyen kuuntelemasta ystäväänsä. “Legolas ei ole kuollut ja minun on päästävä hänen luokseen!”
Hän nousi ja ennen kuin Mírwen ehti estää oli jo ovella takoen sitä ja huutaen jotakuta päästämään hänet ulos, Legolasin luokse.
Kuva
Vastaa Viestiin