Auringon laskiessa - Legolas/Tanwen PG-13

[Tricardon]

Ja sin teit vielä uuden luvun. Olet ihana, Rodo! Ihana. Mutta ethän tapa Legolasia? Itkin taas, kun luin tätä. Sin yksinkertaisesti osaat kirjoittaa.

[Elenloth]

Elohiiri sai opetuksen ...mutta muuten tämä osa oli hyvin dramattinen. Ja minä kun toivoin onnellista loppua! No, onhan vieläpieni mahdollisuus onnelliseen loppuun..

Mutta mutta. Sinä kirjoitat todella hyvin, mukaansatempaavasti. Olet todella ansainnut Vuoden Romance-ficcaajan arvonimen. Ainoa mikä ärsyttää on Arwen, hän on varsinainen pieni kana . Mutta ystävällinen kana...*olen outo*

Minä odotan kärsimättömästi jatkoa ja sitä the happy endiä jota ei ehkä koskaan tule .

[Simona]

Aah. Minä rakastan tätä. Aivan mahtava, Rodo! Jään innolla odottamaan jatkoa.

Öhm. Niin se rakentava palaute... Öh. Ei se nyt ole paikalla, soittakaa myöhemmin uudestaan.

Arwen on kyllä niin oma itsensä tässä ficissä. Ärh, hän sai minut ihan ärsyyntymään. Hyvä vain, tykkään siitä, että ficit herättävät minussa tunteita. Ja tässä heräsivät niin positiiviset kuin negatiiviset tunteet.

Mahtavaa, kerrassaan. *taputttaa*

[katarin]

hr. milloinkohan luin tän ensimmäisen kerran o.O siitä on kuitenkin jo joku aika. nyt luin uudemman kerran ja tykkään kovasti (romantikko ja ylpeä siitä ^). mie en kyllä arwenia vihaa, mutta tässä ficissä kaikki viha kohdistuu täydellä teholla siihen akkaan. eikun en sanokaan akkaan kun en mä sitä vihaa >_>

joka tapauksessa - tässä ficissä on monta henkilöä joita en vihaa mut tätä ficciä lukiessa vihaan. elrond? elladan ja elrohir? kylmiä väreitä. ja arwen ><

hyvin kirjoitettu, saat kyllä arweninkin olemaan täysi arwen (en sanonut noin.) .. ja entäs elladan ja elrohir? hrrmm. mie en nyt millään saa kunnon palautetta ulos mistään mieleni syövereistä. harmi. olisin niin mielelläni antanut itsestäni uutena edes vähän vaikuttavamman mielikuvan, mutta kun ei se onnistu x.x.

[Piru]

Roooooodoooooo... Lisää joskus? *viaton*

Ja vielä kerran: Mä rakastan tätä.

[Rodo]

Saan ehkä kirjoitettua jotain nyt hiihtolomalla, jos larp-hahmojen kirjoittelemisesta jää aikaa. Tuskin jää, mutta mitä luultavammin kirjoitan kuitenkin, kun haluan tämänkin alta pois, alkaa pikkuhiljaa ärsyttämään, kun haluaisin kirjoittaa muitakin ficcejä, mutta en oloita mitään niinkauan kuin jotain on kesken. Että sellaista.

-Rods

[Tricardon]

Jeeh, nyt on hiihtoloma. *odottelee jatkoa*

[Lalla]

Enkö mä muka kommentoinut tota jo kerran..?
Omasta mielestäni kyllä, joten tyydyn vain ja ainoastaan huomauttamaan,
että saisit kyllä luvan jatkaa..

[Firithostwen]

aivan upeaa!!!!
jatkoa pian pliiiiis...

en tiiä, jotenkin tykkäsin Elladanista ja Elrohiristä, vaikka ne oli sellasii kammottavii, kuulostaa oudolta, tiiän.
en oo mikään sadisti, mut...minkäs sitä ithelleen mahtaa...

anyway lisää pian

[Rodo]

Luku XVII

Jo monta tuntia oli mennyt siitä, kun Elrond oli apulaisineen sulkeutunut Parannuksen Huoneeseen. Ilta oli vaihtunut yöksi ja kohta olisi voinut odottaa auringon ensi säteiden nousevan taivaanrannasta.
Elrohir istui huoneen oven edessä. Siinä hän oli ollut siitä asti, kun hänen isänsä oli sulkenut oven hänen edestään. Elrohir oli painanut pään käsiinsä ja hänen harmaat silmänsä tuijottivat ilmeettöminä kylmään kivilattiaan.
“Mitä olenkaan tehnyt?” hän kuiskasi itselleen yhä uudestaan.
Nyt hänen veljensä ei ollut hänen kanssaan. Yön pimeydessä hän vaikeroi yksin, tuntien itsensä vajaaksi, sillä Elladan ei ollut siinä.
Eikä hän huomannut mitään, kunnes hento, vaalea käsi nosti hänen päätänsä ja haltiamiehen katse kohtasi tutun sinisen silmäparin. Vaaleat kiharat kehystivät naisen kasvoja ja tämä oli pukeutunut valkoiseen ja valo hohti hänestä.
“Elrohir”, haltianaisen hahmo kuiskasi ja hänen kasvonsa olivat surumieliset. “Et voita mitään istuen siinä, yön pimeydessä, ja vaikeroiden pohjoistuulelle.”
Hänen kätensä kehottivat Elrohiria nousemaan.
“Mene nukkumaan, poikani, ja kun on aamu, muista hänet, joka on Legolasille rakkain.”
Kerran vielä haltianuorukainen katsoi naisen kuvaa. Hän nyökkäsi hyväksyen. Ja taas Elrohir oli yksin. Siinä, missä naisesta hehkuva valo oli hetki sitten valaissut, hän seisoi taas vastakkain pimeyden kanssa.
Mutta hänen mielensä oli kevyempi ja hän seurasi Celebríanin neuvoa.
Vaipuen vuoteelleen ja sulkien silmänsä hän tiesi, että kaiken ei tarvitsisi päättyä näin.

Kun Elladan viimein palasi, hän näki veljensä nukkuvan kasvoillansa levollisuus, jollaista Elladan ei ollut Elrohirin kasvoilla pitkään aikaan nähnyt. Hänen mielensä täytti sama rauha.

*****

Tanwen nosti nopeasti katseensa ovelle, kun kuuli sitä avattavan. Tuskin kukaan koskaan kävi heidän luonaan, ei varsinkaan Elladan ja Elrohir, ja kuitenkin juuri he nyt tulivat.
Herättyään Elrohir oli kertonut veljelleen siitä, mitä heidän äitinsä kuva oli hänelle sanonut. Pitkään he olivat istuneet vaiti jakaen ajatuksensa, lopulta nousseet ja nyt he olivat yhdessä Tanwenin huoneessa. Tämä näytti riutuneelta, väsyneeltä ja hänen kasvonsa olivat kalpeat. Hänen harmaat silmänsä, samanlaiset, jollaiset Elladan ja Elrohir näkivät toisillaan, olivat surua ja pelkoa täynnä. Haltianeito ei sanonut mitään nähdessään veljensä, vaikka hänen päänsä oli täynnä kysymyksiä.
‘Legolas, meldanya! Onko Legolas elossa?’ huusi hänen mielensä ja se tuska kenties kuvastui vain silmistä.
Kaksoset tulivat sisarensa luokse. Elrohir kumartui hänen tuolinsa eteen, mutta kun hän yritti tarttua Tanwenin käteen, tämä kavahti kauemmas vetäen kätensä vatsalleen.
Niellen katkeruutensa Elrohir laski hetkeksi päänsä. Kun hän taas katsoi sisartaan silmiin, tämä saattoi nähdä veljensä kyyneleet.
“Anna anteeksi, Tanwen, anna anteeksi meille molemmille”, Elrohir kuiskasi.
Tanwen käänsi kasvonsa pois, ettei joutuisi katsomaan haltianuorukaista silmiin. Monet tunteet taistelivat hänessä. Kuinka Elladan ja Elrohir olivat erottaneet hänet Legolasista ja nyt... Sen sijaan, että olisi antanut veljilleen anteeksiantonsa, Tanwen nosti katseensa Elladaniin, joka seisoi yhä polvillaan olevan veljensä vierellä, ja kysyen tukahdutetulla äänellä:
“Onko Legolas elossa?”
Elladan huokasi syvään. Hänen silmänsä eivät kertoneet Tanwenille mitään.
“En tiedä”, oli vastaus, joka sai Tanwenin silmät taas kyyneliin.
“Minä”, sanoi Elrohir nousten seisomaan katsomatta Tanweniin, “voin mennä...”, hän käveli ovelle avaten sen, “...ottamaan selvää”, ja hän sulki oven takanaan.

“Olen yhtä lailla syyllinen kuin Elrohirkin, mutta silti kohtelet häntä kylmemmin, vaikka näet hänen katuvan, kenties syvemminkin kuin minun”, Elladan sanoi lopulta Tanwenille rikkoen hiljaisuuden.
Tanwen nousi tuolistaan ja Elladan näki, että tämä teki sen hieman varovaisemmin kuin normaalisti. Mekko, joka Tanwenilla oli yllään, peitti kuitenkin hänen raskautensa.
“En voi unohtaa sitä, mitä hän teki Legolasille silloin ja se, mitä näin eilen...”
“Örkit, usko, sisko rakas. En kiellä aiemmin tapahtunutta, mutta nyt häneen osui kolme örkkinuolta.”
Tanwenin horjahtaessa Elladan kiiruhti tukemaan häntä. Tämä kuitenkin yritti päästä mahdollisimman nopeasti pois veljensä käsivarsilta ja epähuomiossaan veti taas kätensä hieman pyöristyneelle vatsalleen.
Elladan katsoi sisartaan hetken epäillen, tutkivasti, saaden Tanwenin hätkähtämään ja kääntämään katseensa pois.
“Oletko kunnossa, Tanwen?” Elladan kysyi ja Tanwen nyökkäsi vastaukseksi. Samalla hän kävi sisäistä kamppailua siitä, pitäisikö hänen kertoa veljilleen kantavansa Legolasin lasta.

*****

Viimein mestari Elrondkin saattoi huokaista helpotuksesta, kun hän oli leikannut viimeisenkin nuolenpään Legolasin selästä ja sitonut haavat. Mutta vaikka prinssin henki oli ainakin ensi alkuun pelastettu, ei silti voinut vielä toivoa liikoja; jokainen tunti näyttäisi, jaksaisiko Legolas taistella pimeyttä vastaan.
Viitaten apulaisilleen, että nämä tekisivät vielä, mitä tarpeelliseksi näkisivät, lähti Elrond huoneesta. Hän tunsi itsensä kovin väsyneeksi ja toivoi saavansa edes hetken unta. Sen jälkeen hän voisi ottaa poikansa... Ei, hän ei jaksanut olla edes vihainen Elladanille ja Elrohirille.
Juuri silloin toinen heistä tuli häntä vastaan suru kasvoillaan. Poika paljastui Elrohiriksi. Heidän isänsä oli yksi ainoista, joka pystyi erottamaan kaksospojat toisistaan.
“Isä”, huudahti tämä, kuin vasta nyt huomaten isänsä.
Elrond viittasi häntä olemaan vaiti.
“Ei, poikani, en jaksa nyt”, hän huokasi. “Tiedän, mitä kysyisit ja voin vastata: Legolas elää, mutta vaivoin. Kukaan ei voi mennä hänen luokseen ennen kuin hän on vahvistunut tai sitten...”
Elrond loi poikaansa merkitsevän katseen ja tämä tiesi hiljaisuuden merkityksen.
Vaivautunut hiljaisuus oli hetken heidän välillään.
“Menen nyt lepäämään, pidä huoli sisaristasi”, Elrond sanoi lopulta huoaten.
“Kyllä, isä.”
Poika tiesi, että saisi vielä rangaistuksensa.

*****

Kun Elrohir astui taas Tanwenin huoneeseen, saattoi haltiamies nähdä tytön taistelevan itseään vastaan, ettei huutaisi itkien kysymystään, vaan istuisi ilmeettömänä.
“Legolas elää.” Muuta ei tarvinnut sanoa, ja Tanwenin kasvoille syttyi toivo ja ilo, jota kumpikaan Elrondin pojista ei ollut niillä nähnyt pitkään aikaan. Hän nauroi ääneen ja sai Elrohirin hätkähtämään noustessaan syleilemään tätä.
“Legolas, meldanya, hän elää!”
Eikä Elrohirilla ollut sydäntä kertoa, että muuta toivoa heidän isänsä ei ollutkaan antanut.

[Noradriel]

Rodo kiitos tuhannesti jatkosta!!!
*jännittää kuinka Legon käy*
Tämä on kuin odotasi joululahjoja. Siis pienenä niitä odotti hirveän innostuneena.
Rakentava palaute on lomalla. Hiihtämässä!

[Tricardon]

Mahtavaa, Rodo! Mahtavaa! Sinä jatkoit viimeinkin! Kiitos.

[Lalla]

"Sen jälkeen hän voisi ottaa poikansa..."

*no comments* x)

Juups, oli hyvä jatko, joo, ja uskallapas saada raivari taas kun en sano mitään rakentavaa... Hei, sanonpas! RAKENNUSMIES! Eikö sen luulisi olevan rakentava..?

[YönSusi]

Aivan, upeaaaaa..........

Ei ole tullut vähään aikaan jatkoa.. Tuleeko sitä?? Piankin????? *puppyeyes*
En nyt keksi mitään rakentavaa palautetta (en taida koskaan )
Jatkoa odottelen.

[Akuma-hime]

Tämä on aivan upea!!!! !!!!
Rakentava palaute lähti Perunix-planeetalle kasvattamaan perunoita.
JJJJJJJJJJAAAAAAAAATTTTTTTKKKKKKKAAAAAAAAAAAAAAAA!!!!!