Thorongil, pohjoisen muukalainen (Epilogi 14.1. VALMIS)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

*hymy*

Kiitoksia taas... Kommentit valaisivat päivääni! Ja nimenomaan nämä kommentit :lol:

Mithrellas; kiitoksia. Samma mieltä olen; tänne kirjoitetaan nykyään ihan liian vähän. Juu, mielestäni paremman pituinen kuin ne hehtaariluvut, jotka paisuvat ja paisuvat eikä niissä silti ole mitään tolkkua :wink: Mutta silti se taitaa olla lyhin. Itsekin pidät unista ja tälläisestä, sen varmaan huomaa... :) Ne unet! Nyt kun niihin päästiin, niin kyllä, ne piti kursivoida mutta. Kopioin tämän wordista tänne ja unohdin... voi ei! Eórdan (ja tuo merkki, mikä-lie-sen-nimi-olikaan, on o:n päällä... ei pitäisi nipottaa mutten voi itselleni mitään.) kävi Aldanen luona. Hmm.. en tainnut kirjoittaa sitä, vaikka piti. Käympäs kurkkaamassa... Ihana saada tämänkaltaista palautetta noin hyvältä kirjoittajalta.

Andune; kiitokset sinnekinpäin! Vaalea haltia, tuo sai minut hymyilemään. Sain ainakin jonkun mielenkiinnon syttymään.. Lisää tulee hänestä ja henkilöllisyyden saatte tietää, mutta, valitettavasti, vasta viimeisissä luvuissa. Eikä kommentissasi mitään pahaa ole...

Edittiä; joo, oli se unohtunut! Siis se, että en ollut laittanut Eórdania käymään Aldanen luona.. Nyt hän on sielläkin ollut :wink:
Viimeksi muokannut Nerwen, Pe Kesä 15, 2007 3:43 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Piratesse
Vitam Piratae Aligo
Viestit: 781
Liittynyt: Su Marras 06, 2005 11:26 pm
Paikkakunta: Shin-Ra HQ

Viesti Kirjoittaja Piratesse »

No nih, kipeänä sentään kerkiää lukea, mutta olen näemmä mattimyöhäinen kuitenkin. No, kommenttia kuitenkin tulee. :)

Nuo unipätkät olivat kiinnostavaa luettavaa, mutta olen samaa mieltä Mithrellasin kanssa siitä, että ne olisi voinut erottaa tekstistä vaikka kursiivilla. (jälkiasennukset ovat myös sallittuja. ;))

Goldwine on yhtä raivostuttava kuin aiemminkin. Uskomaton tyyppi kyllä! Kehtaa tuolla lailla vihjailla ja ilmeisesti olettaa, että Ciraelin moraali olisi paljon löyhempi kuin onkaan.

Alkaa vähän tuntua siltä, että Aldanen kihlaus on ollut Eordanille joku sijaistoiminto, kun sen oikeat fiilikset on selvästi jossain muualla. Toivottavasti se löytää rohkeutta puhua ja myöntää asian ja ymmärtää sen, ettei Thorongili ole siinä se suurin este.

Loppupuoli jäi taas jänniin tunnelmiin. Tuollainen "jotain vinossa"-fiilis on kyllä tosi ilkeä. Toivottavasti Icarilille ei ole sattunut mitään pahaa.

Ääh, en saa tästä nyt enempää irti. Pää liian täys räkää. :(
Vuoden tulokas 2006/ Vuoden Originaalikirjoittaja 2007/2008
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

No niin, nyt on pää selvinnyt. Anteeksi tuplapostaus.
(Muuten, mikä Aldane? Tietääkseni nimimerkki on Andune ;))

Tuo alku sai pelästymään. Minä jo ehdin ajatella että ei kai Círalel ole raskaana Thorongilille. Voi ei, voi ei, voi ei. Onneksi se oli vain uni :)

Aloin tapani mukaan vetämään kaikkia johtopäätöksiä ja arvauksia tuon vaalean haltian henkilöllisyydestä. Mieleen tuli ensin Celebrían mutta kun kerta haltia lähti pois Rivendellistä niin ei. Glorfindel? No, mielenkiinnolla jäädään odottamaan jatkoa (ja etenkin selvitystä kuka se vaalea haltia oikein on)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Kiitos, Piratesse... Tulin ajatelleeksi tuota jälkeenpäin korjaamista vasta sitten, kun olin lähtenyt koneelta. Vielä ei kai ole liian myöhäistä...
Ihana nimitys tuo "jotain vinossa"-fiilis! :D Hyvä, jos herätin mielenkiinnon, eikö se ole merkki siitä, että haluaa lukea lisää ja pitää lukemastaan (edes vähän)?

Andune: (tällä kertaa oikein!!) :oops: :oops: *kuolee* Olen tottunut kirjoittamaan toista nimeä ja tarkoittan silti toista... Voit kai antaa anteeksi.. Mitäköhän oikein ajattelin? Tämä otus onnistuu sitten aina (kyllä, ihan aina) tyrimään jotain. Voi itku... Tuplapostaus.. Mitä tuollaisesta, ei se tätä ainakaan haittaa :D Kiitos, ihanaa että herätin mielenkiinnon! Taisin jo sanoa tuon.. hupsis... Tiedän, että toistan itseäni.

*lähtee topicista naama tomaatinsävyisenä*
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

A/N: Tämä tuli äkkiä valmiiksi, ja pidemmittä puheitta itse lukuun:

9. Luku: Mitä kaikkea voikaan tapahtua…

Ihmiset tuijottivat ohi juoksevaa neitoa. Jotkut tunnistivat kuparinvärisinä liehuvat pitkät hiukset ja juoksijan Ciraéliksi, mutta kukaan ei tiennyt, miksi hän juoksi tai miksi hän itki.

Ciraél ei jaksanut välittää ihmiset katseista. Hänen maailmansa oli romahtamaisillaan. Kauan hänellä ei olisi enää ketään, kenen luo juosta ja ketä vasten itkeä. Kyyneleet kastelivat kasvot ja hiukset hulmusivat takana. Ciraél ei tiennyt, miten kauas tai miten kauan oli juossut, hän vain jatkoi sokeasti tietämättä päämääräänsä, välittämättä mistään. Miksi juuri nyt kun kaikki oli ollut hyvin pitkästä aikaa? Miksi kohtalo leikki hänen kanssaan? Eikö hän saisi ikinä kokea onnea ja rauhaa?

Ciraél näki juuri ja juuri edessään kummallisen tutun piha-aidan. Kesti hetken, ennen kuin Ciraél tajusi juosseensa Éreanin tilalle. Hänen jalkansa huusivat vapautusta, mutta hän sulki sen pois ajatuksistaan. Ciraél jatkoi juoksuaan. Hän näki kyyneltensä läpi sameasti tutun hahmon, joka oli ilmeisesti tulossa tallista. Yksi niistä viimeisistä ihmisistä, joihin luottaa. Välittämättä mistään, edes siitä, että Goldwine saattaisi nähdä, Ciraél syöksyi Thorongilin syliin.. Hän painoi päänsä miehen nahkaliiviin ja nyyhkytti lohduttomasti. Nyt kun ei tarvinnut keskittyä juoksuun, Ciraélin kyyneleet ottivat vallan ja kastelivat Thorongilin rintamuksen siinä, missä Ciraélin kasvot olivat jo märät. Ciraél tunsi Thorongilin voimakkaat kädet ympärillään.
”Shh..” Thorongil sanoi hiljaa silitellen Ciraélin hiuksia..
Ciraél olisi halunnut nojautua Thorongiliin paremmin, mutta hänen jalkansa olivat toista mieltä. Ne eivät enää kantaneet pitkän juoksun jäljiltä ja ilman Thorongilin pitävää otetta Ciraél olisi lysähtänyt veltoksi kuraiseen maahan.
Ciraél henkäisi hiljaa.
”No niin, tulkaahan nyt”, Thorongil lausui hiljaa nostaessaan Ciraélin käsivarsilleen. Ciraél tajusi tarrata miehen kaulaan. Hän painoi päänsä Thorongilin olkapäätä vasten. Kävelystä ei tulisi hetkeen mitään.
”Kaikki hyvin, rauhoittukaahan nyt, Ciraél, teillä ei ole mitään hätää”, Thorongil kuiskaili Ciraélin korvaan viedessään häntä jonnekin. Miehen pehmeä ääni rauhoitti Ciraélia hieman.

Thorongil kantoi Ciraélin jonnekin, hevosten hajusta päätellen talliin. Ciraélin silmät olivat kyynelistä sumeat eikä hän halunnut irrottaa otettaan miehen kaulasta edes pyyhkiäkseen silmiään. Thorongil auttoi Ciraélin istumaan.
”Voitte irrottaa kaiketi jo”, hän sanoi, kun Ciraél istui jokseenkin tukevasti heinäkasan päällä, kädet edelleen miehen kaulan ympärillä. Ciraél päästi vastahakoisesti irti ja hankasi silmiään. Yksinäinen kyynel putosi suljettujen luomien välistä ja jatkoi matkaansa alas Ciraélin poskea. Ciraél tunsi kevyen hipaisun ja kyynel oli poissa. Ciraél niiskautti kerran ennen kuin nosti hieman nolona katseensa mieheen.
”Mitä on tapahtunut?” Thorongil kysyi huolehtivainen ilme silmissään. Ciraél vastasi katseeseen ja yritti kerätä voimia. Nyt hänen olisi vastattava.
”Icaril… Icaril.. hän on kuollut!”

*

Thorongil oli polvillaan Ciraélin edessä ja yritti saada neitoa rauhoittumaan. Hän ei tahtonut uskoa kuulemaansa. Icarilko kuollut? Ei, vasta eilen Thorongil oli nähnyt miehen vitsailevan pajallaan täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Sairaus ei siis voinut olla kyseessä.
”Mutta … miten se on mahdollista?” Thorongil kysäisi hiljaa.
Ciraél pudisti päätään allapäin.
”En tiedä. Löysin hänet pajaltaan hetki sitten…” Ciraélin ääni särkyi.
”Hän ei voinut kuolla noin vain..” Thorongil mutisi hiljaa. Ellei joku sitten ollut murhannut häntä?
”Alan pian itsekin uskoa siihen että hänet on murhattu”, Ciraél sanoi kuin olisi lukenut Thorongilin ajatukset. Thorongil katsoi lempeästi Ciraélin surullisia kasvoja. Ei ollut oikein, että joku joutui kokemaan noin kovia. Väkisin Thorongil hääti mielestään ajatuksen, joka sanoi että hän tulisi vielä pahentamaan tilannetta jonakin päivänä.
”Voi Ciraél”, hän sanoi tietämättä edes miksi.
Ciraél nyyhkäisi kerran ja pillahti sitten uudestaan itkuun. Hän yritti kätkeä kasvonsa käsillään, mutta Thorongil tarttui niihin. Ciraélin kapeat kädet tärisivät hänen yrittäessään pidätellä itkua.
”Onni ei ole ollut teidän puolellanne”, Thorongil sanoi hiljaa. Ciraél puristi hänen käsiään ja haki katseellaan hänestä turvaa. Thorongil nousi seisomaan ja veti Ciraélin syliinsä.
”Ettehän.. Ettehän te jätä minua?” Ciraél mutisi hiljaa Thorongilin kaulaa vasten.
”Voi Ciraél, en voi tietää.” Thorongil tunsi painon laskeutuvan sydämeensä. Hän tiesi, ettei viipyisi Rohanissa kuin muutaman vuoden. Mutta mitä sanoa tällaisessa tilanteessa?

Tallin ovi aukesi ja sekä Thorongil että Ciraél nostivat hätkähtäen katseensa ovelle. Goldwine. Mies loi kylmän katseen Thorongiliin, joka alkoi vetäytyä poispäin Ciraélista. Ciraél ei kuitenkaan tehnyt elettäkään irrottaakseen kätensä Thorongilin ympäriltä, joten Thorongil antoi olla.
”Ette sitten pysy tuumaa kauempana toisistanne missään tilanteessa”, Goldwine naurahti kolkosti.
”Älä edes yritä tuollaista, sinä miehen irvikuva!” Ciraél sanoi. Hänen äänensä oli hieman tukkoinen ja kasvot punoittivat. Goldwinen ivallinen hymy hyytyi. Hän kuitenkin kokosi itsensä nopeasti.
”Tuottiko hän pettymyksen? Vai tappoiko hän jonkun, kun tuolta näytät?” hän kysyi ivallisesti. Ciraélin silmät levisivät ja posket muuttuivat miltei valkoisiksi. Thorongil tuijotti Goldwinea epäuskoisesti. Aivan kuin hän olisi tiennyt jotain.. Thorongil havahtui, kun tajusi Ciraélin irrottaneen ja tuijottavan häntä pistävästi.
”Minä en usko että se olitte te, ettehän?” Ciraél sanoi hitaasti.
”En. Minulla ei ollut mitään häntä vastaan.” Thorongil vastasi Ciraélin katseeseen. ”Mutta miten Goldwine asiasta tietää?”
”Se on minulle vielä arvoitus”, Ciraél vastasi.

*

”Tiedätkö sinä jotain Icarilin kuolemasta?” Ciraél tiukkasi Goldwinelta. Häntä arvelutti se, että Goldwine olisi vain arvaillut. Mutta Thorongilin sanat saivat hänet uskomaan toisin.
”Icaril.. Onko hän kuollut?” Goldwine kysyi hitaasti. Ciraél yritti etsiä Goldwinen olemuksesta jotain, joka paljastaisi hänen tietävän jotakin. Mutta Goldwine näytti oikeasti järkyttyneeltä.
”On. Tänään, ei niin kauan sitten.” Ciraél tunsi miten polttava suru sulki hänet syleilyynsä ja hän kääntyi Thorongilin puoleen. Ciraél tunsi horjahtavansa, mutta tunsi samassa Thorongilin kädet ympärillään. Oli sentään joku, johon saattoi luottaa. Ciraél soi Thorongilille itkuisen hymyn.
”Kauheaa.” Goldwinen äänestä kuulsi aito sääli.
”Voisitteko mennä nyt, Goldwine? Vien Ciraélin kotiinsa lepäämään”, Ciraél kuuli Thorongilin sanovan yläpuolellaan.
”Toki. Syvimmät pahoitteluni, Ciraél”, Goldwine sanoi, kääntyi kannoillaan ja lähti tallista. Ovi pamahti itsekseen kiinni ja jätti jälkeensä hiljaisuuden.
”Kiitos”, Ciraél sanoi hetken kuluttua. Silti tuo yksi sana tuntui riittämättömältä. Ciraél olisi halunnut kertoa, miten paljon Thorongilin tuki merkitsi. Mutta ei tässä, ei nyt.
”Älkää suotta”, Thorongil sanoi pehmeästi. Ciraél nautti miehen äänen soinnista. Miten suunnattomasti Ciraél olikaan miehen läheisyyttä kaivannut.
”tunsin jotakin omituista ja tiesin että jokin oli vialla. Ratsastin ensin Carélin luo ja sitten Icarilin luo… Kadotin hevoseni johonkin ja juoksin tänne…” Ciraél tunsi tarvetta selittää.
”Vai niin. Voimme mennä pajalle hakemaan hevosenne, jos haluatte”, Thorongil sanoi.
”Ei. Mennään Carélin luo ensin”, Ciraél sanoi. Hän tiesi, mitä tahtoi. Sisaren piti tulla pajalle hänen kanssaan, katsomaan Icarilia viimeisen kerran.
”Hyvä on”, Thorongil myöntyi ja halasi Ciraélia tiukasti. Ciraél vastasi halaukseen ja tunsi olevansa turvassa.

Hetken kuluttua Ciraél seisoi Carélin pihassa Thorongil takanaan. Hänen oli aika kertoa surusanoma. Viimeinen viesti, jonka hän olisi halunnut välittää kenellekään, saati sitten omalle sisarelle oman veljen kuolemasta.
”Thorongil.. En tiedä mitä sanon hänelle”, Ciraél voihkaisi taakseen.
”Kerrotte vain asian niin kuin se on. Hän on sisarenne ja tietää, että sanakäänteet eivät kuulu tapoihinne.” Miehen rauhallinen, totta puhuva ääni toi Ciraélille turvaa. Ciraél tunsi miehen käden olallaan liiankin selkeästi. Nyt hänen olisi vain puhuttava. Kovetettava mielensä ja koputettava oveen, kerrottava asia niin kuin se oli. Ciraél astui askeleen eteenpäin ja koputti oveen.

Hetken kuluttua Carél tuli avaamaan. Fenda keikkui hänen sylissään ja toinen kaksosista, Éril, puristi äitinsä karkean, ruutukuvioisen hameen helmaa peukalo suussaan. Nähdessään, kuka tulija oli, Carél laski Fendan alas ja irrotti Érilin otteen. Sitten hän hoputti lapsia sisemmälle. Hitaasti hän kääntyi sisareensa päin.
”Jotain siis sattui?” hän sanoi. Ciraél nieleksi.
”Sattui enemmänkin”, hän sanoi hiljaa. Carél näytti aivan äidiltä seistessään siinä huolestunut ilme kasvoillaan. Ciraél ei voinut muuta kuin purskahtaa itkuun ja kietoa kätensä sisaren ympärille.
”Mitä…” Carél aloitti, mutta hiljeni samassa. Ciraél tiesi, miksi. Thorongilin ilmeen nähtyään ja Ciraélin eleet tulkittuaan Carél osasi sitoa nauhat yhteen.
”Ciraél, sano, ettei se ole totta!”
Ciraél puristi sisartaan lujempaa. Hän kuuli Thorongilin sanovan jotakin, muttei erottanut sanoja.
”Se on totta”, Ciraél kuiskasi sisarensa olkapäähän.

*

Thorongil tunsi lievää pahoinvointia katsoessaan, miten Ciraél murtui taas surunsa edessä.
”Ciraél, sano, ettei se ole totta!” Carél henkäisi.
Ciraél pysyi hiljaa.
”Olen pahoillani. Taisitte päätellä oikein”, Thorongil sanoi ja painoi päänsä.

Thorongil ei silti itsekään halunnut uskoa. Icaril oli ollut nuori, terve ja hyväkuntoinen. Ja varmasti olisi osannut puolustautua. Miten se oli mahdollista? Carél pärjäisi, hänellä oli perhe, mutta Ciraél tarvitsi veljeään. Ilman isää, veljeä tai aviomiestä oli vaikea selvitä, yksin asuvia naisiakaan ei tavannut. Joskus naimattomat asuivat sisarustensa perheiden luona, mutta Thorongil tiesi, ettei Ciraél haluaisi muuttaa pois talosta, jossa oli asunut koko ikänsä, ja jossa hänen vanhempiensa muisto yhä eli, vaikka Ciraélin ei silloin tarvitsisikaan olla yksin.


”Carél, haluan sinut mukaani pajalle…” Ciraél sanoi hiljaa. Thorongil kuuli, mitä hän sanoi, ja ymmärsi täysin. Sisarten olisi kohdattava suru yhdessä.
”Tulisin jos voisin”, Carél sanoi epätoivoisena. ”mutta tytöt.. Heitä en ottaisi mielelläni mukaan eikä heitä voi jättää kahden. Ferell ei tule kotiin vielä hetkeen.” Carél yritti pitää itsensä rauhallisena.
Ciraél katsahti Thorongiliin. Sitten hän näytti keksivän jotakin ja kääntyi puhumaan sisarelleen. Thorongil ei kuullut hiljaista keskustelua, mutta mitä ikinä Ciraél sitten olikaan sanonut, Carél näytti empivän. sitten hän kysyi jotakin. Ciraél nyökkäsi innokkaasti. Carél näytti miettivän hetken ja avasi sitten suunsa katsoen Thorongiliin. Hän vetäisi henkeä ja aloitti hitaasti.
”Tuota… osaatte taistella ja ratsastaa, Thorongil, mutta osaatteko huolehtia lapsista?”
Thorongilin kulmat nousivat. Mitä hän sitten olikin odottanut, ei tätä. Ei, lapset olivat tyhjä tila hänen tiedoissaan. Rivendellissä ei muita häntä nuorempia ollut silloin joskus, joitakin vuosia sitten, ja Erämaassako hän olisi lapsiin törmännyt?
”Ciraél on sitä mieltä, että pärjäisitte hyvin tyttöjen kanssa muutaman tovin”, Carél sanoi hiljaa.
”En ole ennen ollut tekemisissä lasten kanssa”, Thorongil huomautti.
”Olette ainoa mahdollisuus! Ja.. minun on mentävä Ciraélin kanssa..” Carél alkoi näyttää epätoivoiselta.
”Kai se kerta on ensimmäinenkin”, Thorongil totesi. ”Jos kerran luotatte lapsenne minulle, yritän olla luottamuksenne arvoinen.”
Molempien siskosten kasvot sulivat hymyyn. Ciraél astui joitakin askelia eteenpäin, Thorongilin luo ja tarttui häntä käsistä.
”Kiitos”, Ciraél sanoi puristaen Thorongilin käsiä omiensa välissä.
”Kiittäkää vasta jälkikäteen”, Thorongil sanoi hiljaa. Ciraél puri huultaan hermostuneesti hymyillen.
”Kiitos”, hän toisti.

Carél kääntyi sisälle päin ja kutsui tyttärensä ovelle.
”Fenda ja Éril, tässä on Thorongil. Hän tulee seuraksenne, kun minä käyn… hoitamassa erään asian.”
Thorongil kuuli Carélin muuten rauhallisessa äänessä pienen epäröinnin häivän astuessaan edemmäs. Vaikka kaksoset olivat vielä nuoria, he niiasivat tottelevaisesti. Thorongil taivutti päätään molemmille ja jostain syystä tilanne alkoi tuntua hullunkuriselta.
”Olkaahan kiltisti sitten ja pysykään sisällä”, Carél sanoi kääntyessään jälleen ulos. Hän toivotti Thorongilille onnea ja vannotti palaavansa pian. Thorongil nyökkäili sitä mukaa kun sai ohjeita, mutta oli varma, että unohtaisi asioista puolet. Ciraél seurasi tilannetta huvittuneena sivusta.
”..ja sitten vielä..” Carél jatkoi.
”Eivätköhän he jo pärjää hyvin, Carél?” Ciraél kysyi. Thorongil toivoi, ettei Ciraél huomannut hänen huokaavan helpotuksesta. Thorongil hymyili Ciraélille.
Kun Carél ja Ciraél lähtivät pihasta, toinen tytöistä, ilmeisesti Fenda, tarttui hänen käteensä ja veti häntä sisälle eteiseen. Thorongil hymyili tytölle ja sulki oven perässään.
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tästä jäi päällimmäiseksi mieleen vähän sellainen kaksijakoinen tunnelma... Alku oli niin synkkä ja kauhea, mutta sitten lopussa tuo ajatus Thorongilista ja lapsukaisista oli ennemminkin hellyttävä. :) Mutta en ole ihan varma, sopiko tuollainen tunnelman vaihtuminen tähän tilanteeseen... Círael ja Carél ovat kuitenkin tuossa lopussa menossa katsomaan veljensä ruumista, joten tunnelma on varmaan kaikkea muuta kuin kepeä.

Jotenkin toivon, ettei Icaril olisi sittenkään kuollut... Jospa Círael onkin erehtynyt? Kamalalta kyllä tuntuu ajatella, että hän jäisi aivan yksin ja sitten kun tosiaan Thorongilinkin pitää aikanaan lähteä...

No, nyt en taida saada tämän enempää itsestäni irti. Mutta tämä lukukin oli taas hyvää tekstiä. Olit kuvaillut Círaelin järkytyksen oikein eläväisesti.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Kuka s**tanan k*sipää tappoi Icarilin?!!! Argh....ei saa, ei saa.

Joo, yritän taas olla suht koht tavallinen. Olit kuvaillut Círaelin surun erittäin tdentuntuisesti, mutta yksi asia jäi vaivaamaan. Alun suru tuntui muuttuvan yllättäin. Hetki sitten Círael itki ja suri veljensä kuolemaa mutta loppupuolella se tuntui jotenkin unohtuvat. Tai sitten kuvittelen vain omiani.Pää ei toimi, pahoillani olen ja jatkoa pyydän.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Hmm.. Niin, kiitoksia taas...

Mithrellas; En osannut. Myönnän... Eivät he kovinkaan hyväntuulisia olleet, mutta en tiennyt miten sen tunkea tuohon kun kohta muutenkin tuntui vain paisuvan ja paisuvan.... Ja mitä minä selittelen!? No kuitenkin...
Ehkä tuo kuvailun edes jonkinasteinen onnistuminen johtui siitä, että kirjoitin alun kahdesti uudestaan...

Andune: Anteeksi, minut 'tapettiin' tämän kuoleman takia jo koulussa, mutta se kuuluu tähän tulevien tapahtumien takia... Juu, äskeinen selitykseni kai selittää edes hieman tuota sekavuutta sinullekin... Toivoisin. Uutta lukua voi taas joutua odottamaan kauemmin, koska tämä luku oli jo miltei valmis, kun laitoin 8. luvun tänne.. että saan nyt nähdä koska sitä jatkoa tulee. Lupaan, että yritän saada jotain aikaan pian..
:wink:
Piratesse
Vitam Piratae Aligo
Viestit: 781
Liittynyt: Su Marras 06, 2005 11:26 pm
Paikkakunta: Shin-Ra HQ

Viesti Kirjoittaja Piratesse »

Voi apua. Minä en ole muistanut kommentoida! *nöyrtyy häpeilevänä häpeäpaalun juureen.*

Kylläpä kiukuttaa taas. Kuka sen Icarilin pisti kylmäksi? Hitsi, kun ottaa päähän kun viattomat sivulliset joutuu kärsimään. Räy.

Jotenkin olen hävyttömän utelias ja minua kiinnostaisi miten se kuoli? Kuinka järkyttävään näkyyn Cirael joutui törmäämään? On meinaan vähän eri asia jos verta on koko kämppä levällään kuin se, että joku on vaikka hirtetty tai kuristettu...

Ciraelin suru ja hätä olivat kyllä hyvin kuvattu, mutta kuten Mithrellas sanoi, se tuntui vähän kummasti katoilevan loppua kohti - tai sitten tyttö vain alkoi olla jo niin turta? Ciraelin sisaren reagointi, sellainen rauhallisuus, vähän hämäsi. Tuskin se kuitenkaan lapsille halusi näyttää omaa pelkoaan tai suruaan, mutta kuitenkin.

no mutta, koska saamme jatkoa?
Vuoden tulokas 2006/ Vuoden Originaalikirjoittaja 2007/2008
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Voi ihanaa, kommentteja! Ensireaktio..

Kiitosta, Piratesse. Eipä tuo kommentin viipyminen haittaa, unohda se häpeäpaalu :D

Viattomat sivulliset kärsivät.. hyvä ilmaus. No, pian näet...

Enpä tiedä, tästä jo jouduin kerran tilille, Ciraél ... oli ongelmia tuon kohdan kanssa enkä osannut parantaa... Kyllä, Carélkin vielä tuosta aukeaa! Ei hänkään aivan tunteeton hömppä ole.

Jatkoa.. :D Olin juuri tänään aikeissa edes pistää juttua koneella eteenpäin, ja tännekin sen uuden luvun pitäisi pikapuoliin ilmestyä... Itku vain, tällä viikolla on vielä kaksi koetta edessä ja lukeakin pitäisi. No, kaipa se tästä, nyt kun sain kirjoitusinnon takaisin(osaksi tämän kommentin ansioista). 12. luvustakin on jo raakaversio valmis, pitää vain saada ne osat koneelle... Seuraavat ilmestyvät nopeammin, tämä tauko on ollut syntisen pitkä.
(huomaan muuten, että kirjoittamisesta koneella on aikaa... piti korjailla omia virheitä vähän liiankin kanssa...)
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

A/N: Vihdoinkin olin tarpeeksi viiteseliäs laittaakseni udden luvun tänne :D Aloin tuossa eilen miettiä ja tajusin ,miten pahasti olen matkan varrella tyrinyt; tekisi mieleni aloittaa koko juttu alusta ja muuttaa suurin osa. En sitä kuitenkaan tee, vaan jatkan pystypäin siitä, missä se nyt seisoo. Ja nyt alkaakin sitten pikkuhiljaa tapahtua jotain... Loppua kohti kuljetaan, tarkaa lukumäärää en osaa sanoa, että kuinka paljon vielä ulee, mutta loppupuolella ollaan. Liian pitkä alkusepustus-lukeekohan kukaan? No, itse tarinaan sitten.

10. Luku: Kun suru ottaa vallan…

Siskokset ratsastivat hiljaisina eteenpäin. Monesti Ciraél yritti aloittaa keskustelun ja murtaa hiljaisuuden, mutta joka kerta yritys jäi suun avaamiseksi. Surun verho lepäsi raskaana heidän yläpuolellaan. Ciraél näki sisarensa olemuksesta, että tämä yritti epätoivoisesti sisäistää nopeasti edenneitä tapahtumia. Ilmoitusta veljen kuolemasta ja tyttärien jättämistä sellaisen miehen käsiin, jota hädin tuskin tunsi ja jonka taustasta ja sopivuudesta ei ollut muuta kuin Ciraélin sana. Carél oli tavannut Thorongilin vain kahdesti. Ciraél tajusi, että sisaren täytyi luottaa hänen sanaansa tavattoman paljon.

Matka ei kestänyt kauaa. Viime hetkinä Ciraél yritti valmistautua pajalla odottavaan näkyyn, mutta epäonnistui surkeasti. Astuessaan sisään hän kohtasi täsmälleen saman näyn kuin aiemmin. Apupoika poissa, Icaril selällään lattialla suuri verinen haava otsassaan.
”Voi, Ciraél..” Carél henkäisi. Hän kai yritti ajatella, miltä sisaresta oli tuntunut tulla tänne ja kohdata tämä näky ilman mitään varoitusta.
”Niin. Hän on joko lyönyt päänsä tai joku on lyönyt häntä päähän, samalla seurauksella”, Ciraél sanoi hiljaa.
”En vain voi uskoa…” Carélin ääni särkyi hänen katsoessaan elotonta veljeään.
Ciraél nielaisi ja kääntyi poispäin. Hänen oli paha olla. Paja suorastaan lemusi kuolemalta. Mutta missä oli apupoika? Ei kai hän ollut tämän takana? Ciraél pudisti päätään karkottaakseen moiset ajatukset. Carél liikkui hiljaa mutta Ciraél kuuli hänen pukunsa vaimean kahinan.
”Minne.. minne viemme hänet?” Ciraél kysyi kääntyessään.
Carél oli kyykyssä veljen vierellä ja silitteli tämän kalpeita kasvoja silmät kyynelissä. Ciraél meni hänen luokseen, muttei uskaltanut koskea veljen ruumiiseen. Veljen selväpiirteiset kasvot olivat rauhalliset. Hänen puolipitkät vaaleat hiuksensa olivat osittain veren peitossa ja kasvot olivat liian vaaleat otsan tummaa ruhjetta vasten. Haavan saamishetkellä verta oli täytynyt tulla paljon.
”En tiedä mitä tehdä, Ciraél. En vain tiedä.” Carélin ääni oli yhtä epätoivoinen kuin miltä Ciraélista tuntui. Kyyneleet virtasivat pitkin sisaren kasvoja. Ciraél ei tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Carél ja Icaril olivat aina osanneet vastata, oli hän kysynyt mitä tahansa. Ciraél rohkaisi mielensä ja laski kätensä varoen Icarilin kädelle vetäen sen kuitenkin heti pois. Ciraél huokasi ja tajusi, että hänen oli otettava ohjat käsiinsä.
”Ehkä.. ehkä.. kannattaisi nostaa hänet takahuoneen sängylle.. ensin?” Ciraél takelteli.
Carél nyökkäsi ja nousi seisomaan.

Ciraél tajusi itkevänsä. Yhtäkkiä vain hän tajusi kyynelten virtaavan poskillaan. Hän ei tuntenut itseään vahvaksi. Hän oli nuorin ja perhe oli aina ollut hänen ympärillään. Icaril oli aina ollut perheen kantava voima; häntä ennen tietysti isä ja äiti. Ciraélin muistikuvissa Icaril oli kuitenkin aina ollut vahva ja tehnyt nopeita ja oikeitakin päätöksiä paineen alla. Kun vanhemmat olivat kuolleet, Ciraél oli tuntenut itsensä pikkutytöksi ja olisi halunnut mennä äidin syliin vollottamaan toivoen, että tämä heräisi ja loisi lämpimän katseen häneen lohduttaen. Carél ja Icaril olivat olleet silloinkin vahvoja. Carél oli ottanut äidin paikan ja antanut Ciraélin itkeä itseään vasten. Mutta nyt Carél seisoi vähän matkan päässä hänestä epätoivoinen ilme kasvoillaan. Juuri nyt hän ei voisi tehdä yhtäkään päätöstä. Sellaisena Ciraél ei ollut vielä koskaan sisartaan nähnyt. Carél oli aina ollut pirteä ja lohduttava sisko ja nyttemmin perheenäiti, joka sai asioihin vauhtia.

”No niin, Carél. Yritetään jaksaa”, Ciraél kuuli sanovansa.
Sisar katsoi häntä märän verhon takaa nenä ja silmät punoittaen.
”Ciraél, minä kaipaan heitä. Äitiä, isää ja Icarilia. Heidän kuuluisi olla täällä. Et tiedä, miten usein vieläkin herään unesta, jossa äiti kuolee käsivarsilleni”, Carél kuiskasi itkuisesti.
”Luulin.. luulin, että olit jo päässyt yli siitä”, Ciraél sanoi hiljaa.
”Ei, Ciraél. Tiedän, että luulit, että sinä itse surit pisimpään. Mutta ei. Minä itken joskus vieläkin heidän takiaan, kaikkien vuosien jälkeen.”
Ciraél hymyili niin hyvin kuin siinä tilanteessa pystyi. Hän polvistui ja tarttui Icarilia kainalosta viitaten Carélia tekemään samoin. Yhdessä he puoliksi käsiensä ja puoliksi epätoivoisen surunsa voimalla saivat veljen ruumiin takahuoneen sängylle, missä Icaril oli silloin tällöin viettänyt yönsä. Ciraél huokasi saadessaan painon pois käsiltään. Samoin teki Carél. Veli ei ollut milloinkaan ollut pienikokoinen. Lyhyt matka sai sisarukset puuskuttamaan.

”Maatkoon siinä vielä kerran, kunnes keksimme, mitä tehdä”, Ciraél sanoi ja tunsi tyhjyyden sisällään. Veljen olisi pitänyt elää vielä monia vuosia.

*

Thorongil istuskeli poissaolevana pikkutyttöjen leikkiessä. Hän ei voinut olla ajattelematta miten Ciraél – ja Carél – kestäisivät. Veljen kuolema, varsinkin niin nuorena, oli varmasti suuri järkytys. Thorongil tuijotti vastapäistä seinää, jota pietti pieni maustehylly ja kaappi, sitä tuskin näkemättä. Hän kuuli vain osittain, että Éril sanoi jotakin ja ojensi pientä puuhevostaan häntä kohti. Thorongil kääntyi tyttöön päin miettien kuumeisesti, miten kertoa, ettei ollut kuunnellut.
”Olitteko ajatuksissa?” tyttö kysyi hämmästyttävän nokkelasti.
”Tuota noin, kyllä, ajatuksissani. Mitä..?” Thorongil tiesi kuulostavansa typerältä, mutta hän ei tiennyt yhtään, miten lopettaa kysymyksensä.
”Fenda otti hevoseni!” Éril valitti ja loi kiukustuneen katseen sisareensa, joka leikki kolmen hevosen kanssa lattialla.
”Vai niin… Fenda? Antaisitko Érilin hevosen takaisin?” Thorongil kysyi.
Fenda vilkaisi häneen ujosti. Éril oli paljon sisartaan rohkeampi. Fenda oli vain vetänyt Thorongilin sisälle taloon, muttei ollut lausunut sanaakaan. Sen sijaan Érilin suu kävi koko ajan, milloin hän puhui hevosilleen, sisarelleen tai Thorongilille vajaalla sanavarastollaan. Fenda ojensi yhden hevosista sisarelleen tuijottaen koko ajan Thorongilia pelokkaasti. Kai tyttö pelkäsi hänen huutavan. Éril otti hevosen vastaan ja pian tytöt leikkivät taas lattialla sulassa sovussa. Thorongil vajosi taas ajatuksiinsa.

Pian hänen piti kuitenkin keskittyä oleelliseen. Fendan hevonen oli heitetty nurkkaan Érilin kiukunpuuskan takia ja tyttö istui itkien lattialla. Pian Thorongil sai selville, että tytöt olivat pitäneet hevosille juoksukilpailut. Kumpikin tytöistä sanoi ”juossukippailu”, ja he sanailivat kiivaasti kertomuksensa aikana, mutta jotenkin Thorongil tajusi heidän asiansa.

Fendan hevonen oli siis leikissä voittanut eikä voimakastahtoinen Éril hyväksynyt sitä. Thorongil nousi ja haki hevosen nurkasta. Sen tarkkaan hiotussa selässä oli pitkä naarmu.
”Koettakaa sopia riitanne, tytöt. Kukaan ei voi voittaa aina”, Thorongil sanoi antaessaan hevosen kyyneliään pyyhkivälle Fendalle. Jos tytöt jatkaisivat riitelyä vielä, hän tulisi varmasti hulluksi. Miten äidit ja isät jaksoivat jälkikasvuaan?

*

Carél oli saanut teekupin eteensä ja istui pöydän ääressä Ciraélia vastapäätä. Kummankin ilme oli väsynyt ja surkea eikä kumpikaan halunnut avata keskustelua.

Ciraél nojasi käsiinsä raskaasti hengittäen. Hän tuijotti pöydän puista pintaa miettien, miten vähän oli kulunut aikaa siitä, kun hän, Carél ja Icaril olivat istuneet pöydässä vanhempiensa kanssa. Ja nyt heitä oli enää kaksi, perheen nuorimmat. Vain joitakin huomaamattomia vuosia sitten he olivat kaikki viisi kerääntyneet aterialle saman pöydän ääreen. Silloin se oli tuntunut jopa ahtaalta, mutta nyt tilaa tuntui olevan liikaa. Ciraél huokasi. Sormiensa lomasta hän huomasi Carélin katsahtavan häneen päin, mutta Ciraél ei sanonut mitään. Niin kuin ei Carélkaan.

Ciraél tunsi, että hänen hartiansa olivat pahan kerran jännittyneet ja pian olisivat jumissa. Päätä jomotti hieman, mutta Ciraél uskoi sen loppuvan jännityksen lauetessa. Jos sitä enää saisi koskaan laukeamaan. Yhden päivän aikana oli tapahtunut niin paljon. Aivan liian paljon. Hiljaisuus oli rauhoittavaa, mutta Ciraél ei osannut rentoutua. Hänen päässään pyörivät viime tuntien tapahtumat, Icarilin liian valkeat kasvot, ilmoitus hänen kuolemastaan… Hautajaiset olisivat pian.

Ciraél kuuli, miten Carél nousi sanaakaan sanomatta, vei kupin pois ja käveli eteiseen. Sillä hetkellä Ciraél ei jaksanut välittää ja kääntyä kysymään, minne sisar oli menossa. Carélkaan ei sanonut mitään. Hetken kuluttua Ciraél kuuli ulko-oven aukeavan ja sulkeutuvan taas. Carél oli siis lähtenyt jonnekin, kenties kotiinsa. Mitenköhän Thorongil oli mahtanut pärjätä? Ciraélin ajatukset eivät toimineet ja hän työnsi miehen mielestään. Nyt juuri ei jaksanut ajatella.

Aikaa kului. Ciraél istui edelleen samassa asennossa käsiinsä nojaten, kun hän kuuli oveen koputettavan. Ciraél jäi paikalleen kuin ei olisi koputusta kuullutkaan. Ovea kokeiltiin ja se avattiin. Carél oli kaiketi tullut takaisin. Miksi, sitä Ciraél ei tiennyt eikä hän siitä välittänyt. Hän ei jaksanut kysyä, missä sisko oli ollut, sillä hän oli edelleen surunsa sylissä, samassa asennossa kuin sisaren lähtiessä. Hän ei ollut paljoa liikkunut, antanut vain olla ja tunnusteli samalla sisällään ammottavaa tyhjyyttä. Icaril ei tulisi takaisin. Ciraél tiesi, että jos hän ei menisi pian naimisiin, hän olisi heikoilla. Elämästä tulisi rankkaa; yksin elävät naiset hakeutuivat yleensä sukulaistensa huomaan. Ciraél ei tiennyt, mitä tehdä. Äkkiä hän tunsi lämpimät kädet hartioillaan.
”Carél, missä olit?” hän mutisi hiljaa välittämättä, kuuliko toinen vai ei.
”Carél on kotonaan, Ciraél.”
Ciraél säpsähti kuullessaan pehmeän äänen yläpuoleltaan, joka ei todellakaan kuulunut hänen sisarelleen. Hän käänsi katseensa puhujaan ja tajusi, ettei samassa asennossa istuminen niin pitkään ollut hyväksi. Hänen niskansa naksahti epämiellyttävästi ja tuntui, kuin jokin olisi pistänyt hänen kaulaansa. Niskaansa pidellen Ciraél tapasi Thorongilin harmaat silmät.
”Thorongil?” Ciraél takelteli. ”Luulin, että Carél…”
”Ei se mitään”, Thorongil sanoi pudistaen päätään pienesti irrottamatta katsettaan Ciraélin silmistä.

*

Thorongilin aika kului kaksosia katsellessa ja välillä asioihin puuttuen, kun tytöt saivat jostakin aihetta riitaan. Täytyi olla jo iltapäivä, kun Carél tuli kotiin.
”Äiti on kotona”, kuului väsynyt ääni ovelta. Tytöt nostivat katseensa täsmälleen samaan aikaan ja lähtivät äitinsä luo. Pienet jalat kipittivät pois huoneesta ja hevoset jäivät lattialle lojumaan. Thorongilkin nousi ja meni Carélin luo tyttöjen perässä.
”Suurkiitos teille, Thorongil”, Carél sanoi hymyillen hymyä, joka ei ulottunut silmiin, joissa oli tyhjä katse. Silmänympärykset punoittivat aavistuksen ja Thorongil arveli hänenkin itkeneen.
”En tiedä miten kiittää, emme olisi pärjänneet ilman teitä”, Carél sanoi hiljaa. Tytöt, jotka olivat äsken touhottaneet äitinsä ympärillä kuin ilostuneet koirat, olivat nyt aivan hiljaa.
”Mitäpä tuosta, olen iloinen että pystyin auttamaan”, Thorongil sanoi.
”Ei”, Carél kuiskasi. ”Se ei ollut vähäistä." Hän tarttui Thorongilia olkapäistä ja puristi hieman. ”Kiitos”, hän kuiskasi vilpitön katse ruskeissa silmissään.
Tytöt ilmeisesti ajattelivat, että he olivat jo puhuneet tarpeeksi, ja alkoivat puhua kirkkailla äänillään yhtä aikaa.
”Äiti, äiti, Fenda ei ollut ollenkaan kiltti…”
”Äiti, missä sinä olit tädin kanssa? Minä voitin kilpailut!”
”Sepä hienoa, tytöt, mutta antakaa äidin levätä nyt hetki”, Carél huokasi. Sitten hän kääntyi taas Thorongilin puoleen.
”Minusta teidän pitäisi käydä katsomassa Ciraélia. Hän ei ole oikein puhunut sen jälkeen kun lähdimme pajalta. Taitaa istua pää käsien varassa keittiössään vieläkin”, Carél sanoi hiljaa.
”Ajattelin itse juuri samoin, mennä käymään siellä vielä tänään”, Thorongil vastasi.
”Kiitos vielä, Thorongil, Ciraélinkin puolesta!” Carél sanoi, kun Thorongil avasi oven.
”Hei hei”, Fenda sanoi varovasti.
Ovea sulkiessaan Carél kysyi tytöiltä, miten oli mennyt. Molemmat alkoivat puhua yhteen ääneen. He puhuivat melko epäselvästi ja toinen toisensa päälle, joten heistä ei saanut kovinkaan paljoa selkoa. Ilmeisesti kumpikin tytöistä oli pitänyt Thorongilista. Carél hymyili. Jos kaikki päättyisi hyvin, tytöt ainakin tuntisivat tulevan setänsä.

Ciraél huokasi hiljaa. Sitten hän kääntyi taas pöytää kohti ja jäi nojaamaan siihen.
”En usko, että tuo asento on hyväksi”, Thorongilin ääni sanoi.
”Olen huomannut sen. Mutta onko sillä väliä? Onko enää millään väliä?” Ciraél kysyi hiljaa.
”Totta kai on.” Ciraél tunsi miehen kädet taas olkapäillään. Hitaasti Thorongil alkoi pyörittää sormiaan ja Ciraél tunsi rentoutuvansa hieman. Hän nousi ylemmäs huonoryhtisestä asennostaan ja huokasi tahtomattaan.
”Ei teidän tarvitse”, hän sanoi kuitenkin pian, vaikkei tiennyt, miksi.
”Eikö?”
”Äh… ei-i..” Ciraél mutisi hiljaa.
”Oletteko varma?” Thorongil kysyi lopettamatta.
”Itse asiassa.. olen.” Ciraélin ääni kuulosti kovemmalta kuin hän oli tarkoittanut. Ciraél tarttui miehen toiseen käteen ja irrotti sen. Joskus toiste hän olisi antanut miehen jatkaa, mutta ei nyt. Hän ei voinut kovin hyvin ja … hänen piti surra. Icaril oli kuollut! Thorongil oli saanut hänet miltei unohtamaan sen! Vain hetkeksi, mutta kuitenkin. Ties mitä olisikaan tapahtunut, jos Ciraél ei olisi muistanut veljeään.
”Ette voi surra ikuisesti ja elämän on jatkuttava, Ciraél.”
”Icarilin kuolemasta on vasta tunteja ja minä en saisi surra! Ettekö ole ikinä joutunut kokemaan menetyksiä?” Ciraél ei tiennyt, mikä sai hänet huutamaan, mutta sillä hetkellä miehen sanat olivat kuulostaneet typeriltä.
”Ette tiedäkään”, Thorongil sanoi hiljaa. Hän veti kätensä pois.
Ciraél tuhahti.
”Ettekö muka usko? Menetin isäni ollessani niin nuori, etten edes muista häntä! Minua ei kasvatettu siellä, missä synnyin! En ole ehkä kokenut yhtä karvaita menetyksiä enkä yhtä suurta surua kuin te, mutta olen minäkin joutunut kokemaan kaikenlaista. Olen kokenut enemmän vääryyttä kuin te, Ciraél. Uskokaa vain.”
Thorongilin sanoja seurasi kolkko hiljaisuus. Ciraél ei tiennyt, mitä sanoa. Hän pureskeli alahuultaan hermostuneena ennen kuin uskalsi rikkoa hiljaisuuden.
”Olen pahoillani.” Ciraél ei kuitenkaan lausunut sanoja yksin. Myös Thorongil oli päättänyt murtaa hiljaisuuden täsmälleen samaan aikaan. Ciraél tyrskähti hermostuneesti ja kääntyi taas Thorongilin puoleen.
”Antakaa anteeksi. En olisi saanut sanoa ja käyttäytyä niin… Minä vain.. Minä pelkään, Thorongil. Pelkään tulevaisuuttani.” Ciraél katsoi Thorongilin silmiin ja tiesi miehen näkevän hänen sydämeensä.
”Saatte anteeksi, Ciraél. En saisi vaivata teitä näillä asioilla, veljenne on kuollut eikä teillä ole mitään tekemistä minun tuskani ja menneisyyteni kanssa. Ne asiat ovat menneet eikä niitä käy enää muuttaminen. Voin silti kertoa teille, että sain tietää oikean nimeni vasta täytettyäni 20 vuotta. Vaikka ymmärrän täysin, miksi, mutta se tuntuu silti pahalta ja vääryydeltä.” Thorongilin kasvoilla kareili omituinen, surumielinen hymy, kuin hän olisi hävennyt itseään.
”Luulen ymmärtäväni, vaikken varmasti ymmärrä kuin osan”, Ciraél sanoi hiljaa.
”Kiitos. Mutta luulen, että minun pitää mennä nyt. Koettakaa kestää. Asiat järjestyvät kyllä.”

*

Eórdan ei ollut huoneessa, kun Thorongil meni sinne. Hän jäi tuijottamaan ulos pienestä ikkunasta tietämättä, mitä ajatella. Ciraélin luona tapahtunut oli sekoittanut kaiken. Thorongil ei vieläkään tiennyt, miksi hän oli tehnyt niin. Ja riita.. hän oli taas paljastanut osan itseään. Jonain päivänä hänen olisi kovetettava mielensä ja kerrottava kaikki. Itsestään, menneisyydestään ja tulevaisuudestaan sen minkä tiesi. Thorongil toivoi, että tuo päivä olisi vielä kaukana. Taivas ikkunan takana alkoi hämärtyä ja äkkiä ovi aukesi. Eórdan astui sisään.
”Goldwine sanoi, että Icaril on kuollut… Onko se totta?” hän kysyi huolestunut ryppy otsallaan. Thorongil vastasi katseeseen surumielisesti.
”Se on totta. ”
Eórdanin silmät laajenivat. Hän tuijotti hämmentyneenä Thorongilia suu hieman raollaan, silmissä epäuskoinen katse. Hän oli selvästi toivonut Thorongilin kiistävän asian.
”Se ei voi olla… totta. Ei!” Eórdan peitti suunsa kädellään kauhistuneena.
Thorongil loi tuskaisen katseen toveriinsa.
”Kyllä. Se.. on totta. ”
”En vain voi uskoa.. en voi… se oli.. se.. hän oli niin nuori ja terve…” Eórdan takelteli. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin ja hän pälyili ympärilleen.
”En minäkään voi sitä uskoa. Se tuntuu tietysti pahemmalta, koska tunsitte hänet paremmin, mutta…” Thorongil sanoi ahdistuneesti. Hänen äänensä oli käheä ja jotenkin erilainen kuin tavallisesti. Thorongil ei ollut edes tuntenut Icarilia. Miksi hän tunsi niin suurta tuskaa?

*

Ilta oli vasta hämärtynyt, mutta silti Ciraél makasi sängyssään. Hämärä huone ja juuri ja juuri valoa antava ikkuna eivät helpottaneet polttavaa surua. Talo tuntui liian hiljaiselta. Icaril oli ollut öitä poissa kotoa ja joskus nukkunut pajallaan, eikä hän koskaan kovaa ääntä nukkuessaankaan pitänyt, mutta nyt viereinen huone oli typötyhjä, ja Ciraél vaistosi sen paremmin kuin koskaan. Hiljaiset kyyneleet valuivat poskia alas kastellen tyynyn. Ciraél oli kietonut peitonkulman kainaloonsa ja sitä hän nyt puristi. Hän tuijotti pienellä pöydällä seisovaa puuhevosta, jonka Icaril oli tehnyt ensimmäisenä työpäivänään isän pajalla. Carélilla oli samanlainen. Puuhevosessa oli pieni naarmu, ja se näytti seisovan jaloillaan hatarasti kuin pieni varsa.

Oli niin kylmää, pimeää ja yksinäistä. Yksinäisyys oli kuin painava peitto hänen yllään, kuin jonkun kylmäkätisen sormet hänen hiuksillaan. Koskaan ennen Ciraél ei ollut tuntenut oloaan niin yksinäiseksi ja lohduttomaksi.

Ajatukset siirtyivät tulevaisuuteen. Ciraél oli asunut Icarilin kanssa, koska ei ollut vielä naimisissa. Veli oli elättänyt itsensä ja hänet sepäntyöllään. Yksin Ciraél ei pärjäisi. Mitä tapahtuisi seuraavaksi? Ciraél ei saanut mistään rahaa. Icarililla oli kyllä säästöjä piilossa, jos toimeentulo vaarantuisi. Tuskin hän ihan tätä oli tarkoittanut, mutta nyt Ciraél tarvitsi niitä. Ellei hän menisi naimisiin. Mutta miten hän muka menisi? Ei ollut ketään. Goldwine olisi vasta viimeinen, täysin mahdoton ajatus. Tunteistaan Thorongiliin Ciraél ei ollut varma, ja mies tuntui pitävän tahallaan etäisyyttä, eikä Ciraél tiennyt hänen tarkoitusperiään. Käytännössä Ciraél oli kuitenkin vielä kihloissa Goldwinen kanssa, eikä hän voinut tehdä asialle mitään. Tulevaisuus oli liian synkkä ja Ciraél pelkäsi. Hän ei halunnut herätä huomiseen. Hänellä ei ollut elättäjää tai elinkainoa, naiset eivät saaneet töitä oikein mistään. Naimisiinmeno olisi pitemmän päälle ainoa keino. Oliko Icarilin todella tarkoitettu lähtevän noin, nuorena ja yllättäen, ilman näkyvää syytä? Enää ei voinut uskoa, että veli olisi murhattu. Kukaan ei näyttänyt syylliseltä, eikä kenelläkään ollut syytä siihen.

Tyyny oli märkä ja liimautui poskeen. Huokaisten Ciraél käänsi sen ympäri jotta sai kuivan puolen päänsä alle. Kyynelten virtaa ei kuitenkaan käynyt pysäyttäminen. Oli liian kova ikävä toista. Icaril ei tulisi kaipaamalla takaisin, mutta Ciraél ei osannut rauhoittua ja lakata itkemästä. Kunpa hän olisi saanut hyvästellä. Kunpa hän olisi mennyt Icarilin luokse ensin, veli olisi voinut olla vielä elossa. Pahasti loukkaantuneena, mutta hoidettavissa. Mutta kipu, jota Ciraél oli kokenut, ei ollut kertonut, kehen sattui.

Icaril oli poissa, lopullisesti poissa. Eikä tulisi takaisin. Lopulta uni vei Ciraélin syleilyynsä ja hän vaipui raskaaseen uneen. Uneen, joka antoi unohduksen edes pieneksi hetkeksi kaiken keskelle. Vaikka Ciraél nukkui, hänen silmistään valuivat kaipauksen kyyneleet.

*

Jo iltasen aikaan jokainen Éreanin tilalla asuva tiesi Icarilin kuolleen. Goldwine oli pistänyt vauhtia asioille ja osa ilmeisesti uskoi, että Thorongililla oli jotain tekemistä asian kanssa. Goldwine oli muuttanut tapojaan siitä, että hän oli ennen puhunut aina totta.
”Ei, en tiedä, miten hän kuoli. En edes tiedä mihin hän kuoli!” Thorongil tiuskaisi jo ties monennenko kerran. Onneksi hän pääsi pian pakenemaan huoneeseensa.

Goldwinen teoilla ei ollut enää mitään rajoja. Kehtasi väittää perättömiä! Thorongil muka murhaaja… Olisiko Ciraél juossut hänen syliinsä, jos hän olisi tappanut Icarilin? Olisiko Thorongil pystynyt lohduttamaan Ciraélia moisen teon jälkeen? Ja Ciraél ei ollut typerä, ei edes kovin harkitsematon. Tietysti pakon edessä hän saattoi tehdä mitä tahansa, mutta ei vapaasta tahdostaan juoksisi murhaajan syliin.
”Tavallaanhan minä olen murhaaja!” Thorongil sanoi ääneen. Miksei hän ollut tajunnut sitä aiemmin? Jos Icaril oli murhattu, se oli hänen syynsä. Sen kautta selvästi haluttiin satuttaa Ciraélia, jos tapaus edes oli murha. Ja Goldwinen "väärät" aavistelut sopivat kuvaan täysin… Miksi Thorongil olikaan silloin, kuukausia sitten, suostunut yhteiseen kotimatkaan Ciraélin kanssa, vaikka oli nähnyt tämän kiinnostuksen heränneen? Jos hän olisi kieltäytynyt, kaikki voisi olla hyvin. Tai sitten ei. Thorongil tiesi, ettei jossittelusta ollut hyötyä. Mennyt oli mennyttä eikä sitä käynyt muuttaminen. Silti Thorongil tunsi itsensä syylliseksi.


A/N2: onpas tämä luku pitkä... anteeksi... :roll:
Piratesse
Vitam Piratae Aligo
Viestit: 781
Liittynyt: Su Marras 06, 2005 11:26 pm
Paikkakunta: Shin-Ra HQ

Viesti Kirjoittaja Piratesse »

Älä hyvä ihminen, nyt kauhistele pituutta. :D Se harvoin on huono asia.

Kiitos tästä, nyt selvisi vähän tarkemmin Icarilin kuolema. Jäipä epäilyttämään sen apupojan katoaminen paikalta ja minua jäi vielä oudoksuttamaan se kuolema. Minun pieni sisäinen dekkarini olisi halunnut kaivaa suurennuslasin, tutkia se pään vamma tarkemmin ja kaikki ympärillä oleva; onko tappelun jälkiä, mahdollista murha-asetta ja sellaisia. :lol:

Nyt kuvasit todella hyvin sisarusten surua ja kuinka aiemmin vahvalta ja kaikkitietävältä tuntunut sisko murentuu surun edessä palasiksi. Se on usein vielä järkyttävämpää sille, joka on aina ennen voinut luottaa toisen vakauteen ja toit sen Ciraelin kautta hienosti esiin. Tuntui todella elävältä. Pidin muutenkin tässä siitä miten kuvasit sisarusten reaktioita, tunteita ja koko tilannetta kuolleen veljen luona.

Thorongilia kävi vähän sääliksi. Minähän en siis todellakaan pidä lapsista ja siitä tietää kirjoittaneensa hyvin lapsia jos minä saan niistä kylmiä väreitä. Nuo kersat tuntuivat kammottavan todellisilta. :P

Goldwine jaksaa vain olla veemäinen oma itsensä. Siitä on tulossa oikein perinteinen arkkipahis tähän tarinaan. Vähän harmi, yleensä on kiva löytää kenkuistakin tyypeistä jotakin, mikä vähän selittäisi niiden tekoja ja ajatuksia.

Mutta kaiken kaikkiaan, olet kyllä kehittynyt kirjoittajana tämän tarinan aikana. Dialogi ja kuvailut sujuvat paljon paremmin ja tapahtumat etenevät mukavasti. :) Eihän tämä nyt vain ihan vielä meinaa loppua?
Vuoden tulokas 2006/ Vuoden Originaalikirjoittaja 2007/2008
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

(Kääh, Piratesse ehti ensin! Kirjoitin pitkään ja hartaasti omaa palautettani, ja siinä on varmaan osittain samaa kuin Piratessella, mutta en enää rupea sitä muokkaamaan.)

Tämä oli hyvä luku. Minusta oli kiva, että olit käsitellyt Círaelin ahdinkoa noinkin pitkään ja syvästi, koska on ihan selvä, että veljen ja elättäjän menetys on kamala tapahtuma. Näyttää siltä, että joku tarkoituksella murhasi Icarilin, jotta Círael olisi pakotettu menemään naimisiin. Minä pidin tuosta kohtauksesta, jossa sisaret löytävän veljen ruumiin - se oli hyvin kuvailtu ja he ilmaisivat tuskansa aidon oloisesti ilman ylireagointia.

Thorongil pikkutyttöjen kanssa oli aika huvittava. Olisi mies saanut hieman enemmän eläytyä lasten puuhiin, ainakin minun mielestäni. Sinne vaan rohkeasti lattialle mukaan leikkimään "juossukippailuja". Lapsukaiset olivat suloisia.

Mielenkiintoista, että Círaelin ja Thorongilin keskustelu oli karata riidan puolelle. Minusta Thorongil oli aika tyly alkaessaan kerrata omia kovia kokemuksiaan. Se loi vähän sellaisen vaikutelman, ettei hän pitänyt Círaelin tilannetta kovinkaan pahana, siis ikään kuin väheksyi hänen tuskaansa tai ei kunnolla ymmärtänyt sitä. Kyllähän tuo hänen selittelynsä sitten hieman pehmensi vaikutelmaa, mutta olisi minusta Thorongilkin ollut anteeksi pyynnön velkaa, jopa enemmän kuin Círael, joka oli sellaisessa tilassa, jossa kiukunpuuskat ovat ymmärrettäviä.

Tämä oli kokonaisuutena kyllä erittäin hyvä luku. Tuntuu, että tekstisi käy luku luvulta paremmaksi. Erityisesti pidän tuosta kuvailun lisääntymisestä (Círaelin tuntemusten ja ajatusten erittelystä).

Parista kohtaa voisin vielä huomauttaa. Tämä seuraava lause ei oikein auennut minulle:
Goldwine oli muuttanut tapojaan siitä, että hän oli ennen puhunut aina totta.
Siis Goldwine oli puhunut aina ennen totta, mutta ei enää nykyään? (Noin minun aivoni tuon lauseen tulkitsevat, mutta voi johtua väsymyksestä. :))

Sitten ihan pieni epäjohdonmukaisuus aikajatkumossa oli minusta siinä, kun Thorongil ilmestyi Círaelin taakse, mutta oli sitten seuraavassa kappaleessa vielä vahtimassa tyttöjä. Olihan siinä tähti välissä, mikä helpotti hahmottamista, mutta hippusen se häiritsi. Ymmärrän, että halusit saada Thorongilin saapumisen vaikuttamaan yllätykseltä, mutta ehkä sen kohdan olisi voinut rakentaa jotenkin toisin. (Ei siis mikään iso juttu, mutta päätin nyt mainita, että tulisi jotain rakentavaakin mukaan. :))

Jatkoa vain kehiin.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Kiitos...

Piratesse; kiitos oikein kovasti. Mitä minä nyt olen tehnyt, että minua palkitaan näin ihanin kommentein? Luulen, että Icarilin kuoleman syykin vielä selviää.. tosin en ole vielä varma tavasta, vaikka hahmoteltu ajatus jo onkin -ja suunnitelma on nyt pahasti retuperällä, olen uusinut sen joskus vuonna nakki ja muusi, ja nyt jos pitäisi mennä sen mukaan niin ongelmia tulisi -sen mukaan loppu olisi tullut jo aikaa sitten!
Ihanaa, jos lapset olivat aitoja! Vertasin heitä jonkun verran pikkusiskooni, jonka lapsuuden- vai pitäisikö sanoa vauva-ajan, lapsi se on vieläkin, samoin kuin minä- muistan vielä hyvin, eivätkä he tuntuneet ollenkaan aidoilta.. No, hyvä näin!
Voi voi.. Goldwinen ei ollenkaan pitänyt olla sellainen kuin hän on nyt... Mies on kehittynyt huonompaan suuntaan koko ajan... Kun taas minä siihen toiseen, parempaan, suuntaan. En enää kehtaa lukea 1. lukua ollenkaan, koska se oli niin kauhea!
Ei ei, ei loppu vielä ole kovin lähellä, lukuja tulle vähintäänkin viisi vielä uskallan luvata, ja ehkä -jos käy niin kuin on käynyt- enemmänkin niitä tulee olemaan.

Mithrellas- Minä sulan. Kiitos! Kerrassaan ihanaa luettavaa, niin kuin oli Piratessenkin palaute. Mietin juuri, että lasten ja Thorongilin yhteistä aikaa olisi pitänyt jotenkin syventää, mutta Thorongil oli kaiketi omissa ajatuksissaan... Vähän liikaakin.
No juu... Tuon Ciraélin ja Thorongilin keskustelunpätkän kanssa pakersin, ja mietin miten sen tekisin, koska oli tarkoitus saada Thorongil "lipsauttamaan" jotain itsestään, ei mitään kovin vaarallista, mutta kuitenkin sellaista, mikä mikä osoitaa Ciraélille, ettei tämä mies olekaan mikään ihan tavallinen tallaaja, vaan jotain suurempaa.
Ihan oikein lauseen tajusit... Siellä on toinenkin lause, jota vähän mietin, että onko se oikein, mutta näyttää olevan, kun kukaan ei ole huomauttanut -tämä on toinen sellainen. Mutta juuri sitä tarkoitin, että ennen Goldwinen kertoma piti paikkansa, mutta ei enää. Jos tajusit tuostakaan.. Sanat hukassa.... Ja tuossa tosiaan on pieni sanoisinko esteettinen haitta, se meni noin väkisin, enkä oikein tiedä, mitä sille tekisin. Oikeastaan tuohon olisi voinut toki takaumankin tunkea.. en tiedä.
Jatkoa tulee nyt nopeammin, sillä raakaversiot ovat valmiina jo kahdesta seuraavasta luvusta, innostuin vähän. Ne ovat vaan vielä käsin kirjoitettuina vihossa, ja koneelle ne pitäisi saada... Jatkoa tulee kuitenkin nopeammin kuin vasta kuukauden päästä, voin luvata, nyt kun lomakin painaa päälle :D

Kiittelen vielä oikein paljon ja mietin samalla, mitä olen ansainnut moiset kommentit -kiitos, ette tiedäkään miten tätä arvostan! Ja tämäkin kasvoi ylipitkäksi. En voi sille mitään! Kaikki vain leviää ja leviää ja leviää.. Ja mitä oikein selitän?!? *suuttuu itselleen*
Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie »

Hei, minä tässä taas. ^^ Ja anteeksi että minulta on taas kestänyt näin säädyttömän kauan kommentoida näitä tähän asti julkaistuja lukuja…

6. Luku: Kaappaus
Kiva, Gandalfia. ^^ Tykkäsin tuosta Gandalfin ja Thorongilin keskustelusta, ja minusta tuo miten Arwen oli lähettänyt Thorongilillle niphredilin kukan oli todella suloista. Minä pidän tuosta että Arwen ajattelee edelleen Aragornia, vaikka Aragorn saattaakin ajatella kaukana pohjoisesta ollessaan että Arwen oli jotain, mikä ei voi koskaan tulla todelliseksi hänelle. Mutta että siellä taustalla kuitenkin on edelleen koko ajan jotakin..

Ciraélia käy tässä luvussa aivan valtavasti sääliksi, Goldwine on inhottava mies ja minä en yhtään tykkää siitä että Ciraél joutuu elämään noin valtavassa hermojännityksessä sen takia.. uskon että se tuntuu toivottomalta tilanteelta, jossa ei juuri tee mielikään enää elää.

Tuo Ciraélin ja Goldwinen miesten keskustelu oli mainio, minä virnistelin lukiessani - siinä oli pojilta unohtuneet käytöstavat kotiin kokonaan. :D Jos avioliitto alkaa noin, niin ei siitä tosiaan ole kovin suuria odotettavissa muutenkaan (jos ei nyt Goldwinen kanssa muutenkaan ^^).

7. Luku: Kotiin taas
Au. Tuo kohta jossa Ciraél putosi hevosen selästä oli tosi hyvin kirjoitettu, minä oikeasti olin täällä ääneen että ’au” kun sen nilkka taittui. Se tuntui sillä hetkellä varmasti sellaiselta piste iin päälle -jutulta.

Oho, Aldanella ja Goldwinella on jotain tekemistä keskenään? Minä en millään haluaisi uskoa että siinä olisi mitään romantiikkaan viittaavaa, vaikka Eórdan niin tuntuu kuvittelevankin. Minusta on vaikea kuvitella että kukaan täysjärkinen nainen haluaisi mitään tekemistä sen miehen kanssa :D varsinkin kun se on jo menossa naimisiinkin Ciraélin kanssa. Mutta siis, oli kiva kuulla selitys siihen miksi Eórdan on ollut niin sulkeutunut, ja miesparka, ei ihme jos se on mieli maassa..

Tykkäsin muuten tuosta miten Ciraél yritti pysyä rohkeana Icarilin takia, se oli söpöä sisarellisuutta. ^^

(Minä tykkään aina oppia uusia sanoja - ”puisteleksi”? ^^ Tarkoittaako se samaa kuin ”puistella”?)

Ajattelin tässä että Goldwinella voi olla eräänlainen pointti;
Hän tekee sinut vielä onnettomaksi ja tekee sinulle enemmän vääryyttä kuin minä!
Nii-in, saattaa kyllä hyvinkin tehdä, niin ikävältä kuin se kuulostaakin, kun ajattelee miten paljon Arwen sille merkitsee.

Mutta joka tapauksessa, hyvä että Ciraél on nyt pois Goldwinen luota. ^^

8. Luku: Unennäkijät
Eórdanilla ei tunnu menevän naisrintamalla ollenkaan hyvin - Aldane juoksee Goldwinen perässä ja Ciraél rakastaa Thorongilia.. ^^ poikaparka. ^^ Thorongil ei vain tunnu hoksaavan että Eórdanilla saattaa olla tunteita Ciraélia kohtaan, se tuntui olevan ihan ulkona siitä miksi Eórdan lopetti lauseensa kesken. ^^ Tykkäsin tuosta Goldwinen ja Thorongilin keskustelusta - minulle tuli siinä ihan mieleen että Thorongil ajatteli Arwenia Goldwinen sanoessa ettei Ciraél ole Thorongilia varten.

Tuo luvun nimi on muuten kaunis, ja sinä sidoit sen hyvin luvun sisältöön, ensin tuo alun uni (tosi kauniisti kirjoitettu, muuten), sitten se miten Eórdanin unelmat tuntuvat hajoavan, ja sitten tämä Ciraélin ennakkoaavistus..

9. Luku: Mitä kaikkea voikaan tapahtua…
Hyvä ettei Goldwine ollut se, joka oli tappanut Icarilin (ja ihan kauheaa että se on kuollut, siis - minun piti sanoa tuossa edellisen luvun yhteydessä että pidän siitä, se tuntuu niin kunnolliselta mieheltä, ja nyt minä olen tosi surullinen sen kuoleman takia) - tai eihän sitä varmaksi vielä tiedä, mutta ainakin se tuntui niin vilpittömältä kuullessaan siitä.

Tuo lopetus oli muuten tavallaan tosi suloinen, huolimatta siitä että Icaril oli juuri kuollut, minä huomasin hymyileväni kun Thorongil yritti selittää että missä hän lapsien kanssa olisi ollut tekemisissä.. ^^

10. Luku: Kun suru ottaa vallan…
Valtavan liikuttavasti kirjoitettu tuo alkuluku, jossa Carel ja Ciraél menevät veljensä luo, minä pystyin aistimaan tunteet siinä oikein hyvin. Minun käy sääliksi kumpaakin, oikeastaan Carélia ehkä vielä enemmänkin; ne ovat menettäneet niin paljon, ja Carel on Ciraélia vanhempi ja ehkä se on ennen kokenut voivansa jakaa vastuun Icarilin kanssa, mutta nyt se on yksin pikkusiskon kanssa, joka on tukeutunut siihen. Että jos kaikki tuntuu ylitsepääsemättömältä, niin ymmärrän. Ciraélin tilanne tuntuu tosi vaikealta - ellei muita vaihtoehtoja ole kuin avioliitto, niin ne vaihtoehdot on kovin vähissä - eikä se oman kodin jättäminenkään helppo asia olisi, vaikka Ciraél voisikin muuttaa siskonsa perheen luo. Miespuolisen perheenjäsenen kuolema muuttaa - tai muutti, siis - usein kaiken.

(Minne se apupoika meni? ^^ Onko sillä jotain tekemistä tuon kuoleman kanssa, vai onko sekin päästetty päiviltä (minä siis ihan oletan tässä että Icaril murhattiin - sinä olisit minusta aika kiero jos sitten paljastuisikin että Icaril oikeasti vaan kolautti päänsä ahjoon omia aikojaan ^^).. pitää varmaan odottaa että saa tietää. ^^)

Jatkoa taas odottaen, vaikka harvakseen tunnunkin kommentoivan.. ^^
Viimeksi muokannut Marnie, Pe Joulu 08, 2006 8:43 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.
Vastaa Viestiin