Thorongil, pohjoisen muukalainen (Epilogi 14.1. VALMIS)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Jaahas, taas olen ajoissa :P

Tämä oli pitkä luku. Siitä rapsahtaa plussa. Icarilin kuolemaan selvitettiin tarkemmin. Toinen plussa. Ciraélin ja Carélin suru tuntui nyt todella aidolta. Kolmas plussa.

Thorongil...epävarma, tuntee syyllisyyttä mahdollisesti jonkun toisen teosta. Ihanaa :)

Aivot ovat jo siirtyneet viikonlopun viettoon, toivottavasti seuraavan luvun palaute on hieman tasokkaampaa :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Kiitos, Andune, sinullekin!

Plussia tulee samaan tahtiin kuin uskonnontunneilla (-siis koko luokalle, opettaja on ihan hullu), ja olen tästä kiitollinen :lol:

Hyvä että kerroit pitäneesi, palaute saa tämän otuksen aina hyvälle tuulelle, joten palautteen sisällöllä ei ole niin väliä tässä tapauksessa.

Kiitos!
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

A/N: Uusi luku ja vähän tapahtumiakin tällä kertaa.. :D Eikä nyt mennyt kuukautta.. Ei mitään sen suurempaa nyt, lukekaa ja kommentoikaa!

11. Luku: Muurinmurtaja

Ciraél raahusti keittiöön ja lysähti pöydän ääreen. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta Ciraél oli nukahtanut aikaisin ja nukkunut ihmeen hyvin verrattuna eilisen tapahtumiin.

Usein oli Ciraél herätessään tajunnut olevansa yksin veljen jo lähdettyä. Mutta nyt, kun Ciraél tiesi, ettei löytäisi veljeä pajaltaan töitä paiskimasta, hän tunsi olevansa yksinäisempi kuin koskaan. Kuin paksu ja näkymätön muuri erottaisi hänet ulkomaailmasta ja sen ihmisistä. Kuin hän olisi istunut kiven sisällä tai veden keskellä, kuullen hiljaisesti sen, mitä toiset puhuivat, mutta niin, ettei kukaan voinut kuulla häntä tai päässyt hänen luokseen. Kukaan muu kuin yksinäisyys, joka tuntui istuvan alituisesti hänen vierellään tai painavan hänen harteitaan kuin säkillinen kiviä.

Hetken surkuteltuaan Ciraél heitti vaatteet ylleen ja lähti talliin. Hevosten läheisyys saisi hänet rauhoittumaan hetkeksi ja ehkä karkottaisi yksinäisyydentunteen. Pieni talli sijaitsi talon takana. Ciraél avasi oven kierrettyään talon ja haistoi hevosten aromin väkevänä ilmassa. Se tervehti häntä niin kuin aina hänen astuessaan tallin, surun ja ilon aikana. Molemmat hevoset nostivat päätään ja hörisivät tervehdyksensä Ciraélille.
”Voi minun kultiani!” Ciraél vinkaisi ja kietoi kätensä hevosensa kaulaan suljettuaan oven. Tamma pärskähti hänen hiuksiinsa kuin lohduttaen. Ciraél saattoi vain hämmästellä, miten hyvin ne lukivat hänen tunnetilojaan. Sitten Ciraél kääntyi Icarilin hevosen puoleen.
”Mitähän teen sinun kanssasi?” hän kysyi rapsuttaessaan hevosen kermanväristä korvaa. Kyyneleet eivät pysyneet enää poissa. Hevonen oli siinä, mutta Icaril ei, niin kuin hänen olisi pitänyt. Nyyhkäisten Ciraél nojasi hevoseen. Sen lämpö ja läheisyys tuntui lohduttavalta. Kuin lohduttaakseen hevonen hieroi turpaansa Ciraélin olkaan ja tuhisi hiljaa.
”Icaril ei tule enää koskaan sinua tervehtimään… ” Ciraél kuiskasi käheästi hevoselle.

Hetken kuluttua Ciraél oli saanut hevoset ruokittua ja harjattua. Molemmat tammat rouskuttivat ruokaansa tyytyväisinä.
”Mitähän teen kanssasi?” Ciraél kysyi toiselta. Se jatkoi ateriansa tuhoamista välittämättä Ciraélin sanoista tuon taivaallista. Ciraél hymähti. Hän ei kuitenkaan voisi pitää molempia, niin rakkaista kuin olivatkin.

Ciraél saattoi muistaa, kuinka Icaril oli saanut hevosensa. Oli lämmin kesäpäivä, ja ruoho kohisi hiljaa tuulessa. Isä oli tullut kotiin varsan kanssa, ja Carél ja Ciraél olivat kyselleet, miksi. Isä oli hymyillyt salaperäisesti vain päätään pudistaen. Icaril oli ollut sisällä, mutta tullut ulos tyttöjen kutsuttua. Hän oli ensin ihmetellyt hevosta, mutta siteen isä oli ojentanut riimun hänen käteensä. Icaril oli seissyt paikallaan, ennen kuin tajusi juuri saaneensa hevosen. Veli oli miltei itkenyt ilosta ja kiitellyt vanhempiaan sen minkä ehti. Ciraél oli ollut tuolloin vasta kahdentoista, Icaril neljäntoista ja Carél kolmentoista.

Ja nyt, vain kymmenen vuotta myöhemmin, kun hevonen oli yksitoistavuotias ja Icaril kuollut vain neljänkolmatta ikäisenä, hevonen piti myydä pois.
”Minun täytyy myydä sinut”, Ciraél ilmoitti itku kurkussa. Hän ei olisi tahtonut, mutta oli pakko. Varat eivät riittäneet mitenkään kahden hevosen ylläpitoon. Ciraélista tuntui pahalta. Ja muutenkin, mitä hän, yksinäinen nainen, tekisi kahdella hevosella? Ja kenen kanssa hän naimisiin menisikin, hän ei ottaisi kuin korkeintaan yhden hevosen hänen lisäkseen. Huokaisten Ciraél taputti molempia hevosia kaulalle ja lähti tallista.

Samanlaiset päivät seurasivat toisiaan ja vaihtuivat viikoiksi. Ciraélin onneksi Eórdan oli suostunut ostamaan Icarilin tamman. Ciraél sai hieman lisärahaa hevosesta, vaikka ei olisi tahtonut myydä sitä ollenkaan. Icarilin hautajaiset pidettiin. Vieraita ei ollut paljoa, vain Carél perheineen ja Ciraél. Nyt kun pikkutytöt kuulivat, mitä oli tapahtunut Icarilille, he itkivät lohduttomasti, vaikkeivät varmasti ymmärtäneetkään kokonaan. Varat riittivät eloon hyvin, ja olihan rahaa vielä paljon jäljelläkin. Ulkopuolinen näki vain tavallisen, joskin yksin elävän nuoren naisen. Kaikki näytti olevan hyvin, muttei ollut.

Yksinäisyydentunne teki Ciraélin elämästä tuskaa. Ciraél ei halunnut tavata ketään ja vietti paljon aikaa yksin kotonaan. Taivasta peittivät usein harmaat pilvet, jotka kuvasivat täydellisesti Ciraélin mielialaa. Joka ilta Ciraél joutui itkemään itsensä uneen ja päivät hän vietti miltei kaiken aikansa keittiön pöydän ääressä käsiinsä nojaten. Monet synkät ajatukset valtasivat Ciraélin mielen eikä hän halunnut nähdä seuraavaa päivää. Silti huominen tuli joka aamu ja toi joillekin uuden elämän. Ciraélista tuntui, että hän istui edelleen muurin sisällä, ja se muuri tuntui paksunevan koko ajan, kun tila sen sisäpuolella taas tuntui pienenevän jatkuvasti. Pian hän taatusti murskautuisi seinien tullessa liian lähelle. Lopulta viikot vaihtuivat hitaasti kuukaudeksi.

Eräänä päivänä, kun Icarilin kuolemasta oli kulunut tasan kuukausi, Ciraél havahtui taas siihen, että olisi mentävä ostamaan ruokaa. hän ei paljoa syönyt, mutta ne vähäisetkin ruokavarat, mitä hän tarvitsi, tuntuivat kuluvan liian nopeasti.

*

Thorongil oli seurannut Ciraélia etäältä. Neito ei päästänyt ketään lähelleen ja vältteli puhumista kenenkään kanssa. Thorongil pelkäsi, että Ciraél lopettaisi elämisen veljensä kuoleman takia. Hän tiesi, miten kuoleman jälkeinen suru sai ihmisestä otteen. Hän oli nähnyt sen kerran, eikä taatusti unohtaisi. Hänen äitinsä oli surrut hänen isäänsä, mutta jatkanut elämää hänen takiaan. Ciraél voisi lopettaa syömisen masennuttuaan ja ilman mitään sidettä ulkomaailmaan.

Sinä päivänä Thorongil näki Ciraélin ensimmäisen kerran kahteen viikkoon. Ciraélilla oli yllään hiirenharmaa, karkeasta kankaasta tehty yksinkertainen puku ja hiukset oli nostettu solmulle niskaan. Hänen päätään peitti karkea ja harmaa liina. Neito oli riutuneen näköinen kulkiessaan torin läpi pää painuksissa. Kuninkaallinen ryhti oli poissa ja niskat kumarassa. Kasvot olivat laihtuneet ja kalpeat, ja harmaa väri lisäsi kasvojen kalvakkuutta.

Nähdessään, miten Ciraél kulki miltei vanhempaa miestä päin, Thorongilin kävi sääliksi neitoa. Kenenkään ei kuulunut elää noin, vähiten Ciraélin, nuoren ja kauniin neidon, jolla oli koko elämä edessään.
”Kiitos siitä, että olen täällä nyt!” Thorongil kuiskasi taivaalle. Hänen oli nyt tehtävä jotain ja tönäistävä Ciraélia uuteen alkuun.

Kun Ciraél kulki hänen ohitseen häntä huomaamatta, Thorongil kuuli hänen mutisevan: ” Ja nyt vielä sokeri.. ja leipä…” Ciraél oli siis ostamassa ruokaa. Vähänpä näytti viime aikoina syöneen, ainakin kasvoista päätellen. Mekko neidon yllä oli väljä, joten Thorongil ei voinut arvioida, oliko neito laihtunut muuten. Ciraél suuntasi leipämyyjän luokse ja Thorongil seurasi häntä ääneti.

”Saisinko yhden limpun?” Ciraél pyysi päästessään kojun luo. Miesmyyjä kääntyi ja kääri yhden leivän liinaan. Ciraél työnsi joitakin kolikoita miehen kouraan ja teki jo lähtöä, kun Thorongil sanoi:
”Antakaa hänelle toinen. Minä maksan.” Mies tuijotti hetken, mutta teki sitten työtä käskettyä. Ciraél kääntyi ja kohotti katseensa Thorongiliin.
”Mitä ihmettä, Thorongil?” Ciraél kysyi kimakalla äänellä, joka ei muistuttanut lainkaan hänen omaansa.
”Teidän täytyy alkaa taas elää. Icaril ei tule kaipaamalla takaisin, ei vaikka näännyttäisitte itsenne”, Thorongil totesi maksaessaan leivän.
Ciraélin kasvoilla käväisi varjo. Hän käänsi päänsä nopeasti poispäin ja teki selvästi lähtöä tilanteesta, mutta jäi paikoilleen niskaansa pidellen.
”Koska viimeksi olette nostaneet katseenne ylöspäin, Ciraél?” Thorongil kysyi pudottaessaan leivän Ciraélin koriin neidon käden ali. Hän hipaisi tahattomasti kättä nostaessaan omansa pois. Ciraél hätkähti.
”En tiedä, enkä usko, että te välitätte ollenkaan”, Ciraél pamautti ja lähti ripein askelin pois. Thorongil jäi paikoilleen tuijottamaan neidon perään tietämättä, mitä tehdä.
”Teinä en yrittäisi ylimääräisiä, varsinkaan mitään tuollaista”, leipiä myyvä mies totesi.
”En minä mitään yritä!” Thorongil tiuskaisi ja kääntyi kannoillaan toiseen suuntaan.
”Ette niin, ettehän te mitään”, mies mutisi luullen, ettei Thorongil kuule. Thorongil kuuli sen, muttei jaksanut välittää. Ciraél ei varmasti tarkoittanut, mitä sanoi, mutta se satutti silti. Huokaisten Thorongil kääntyi pois torilta.

*

Ciraél oli toki ilostunut Thorongilin nähdessään, mutta leivän ostaminen oli jo vähän liikaa. Ei häntä tarvinnut holhota! Ja kotona oli vieläkin liian hiljaista, niin kuin aina tätä nykyä. Ciraél nosti ostoksensa pöydälle ja huomasi unohtaneensa sokerin.
”Saamarin Thorongil! Nyt minulla on kaksi leipää eikä yhtään sokeria!” Ciraél päivitteli ääneen. Sokeri oli aivan loppu, ja sitä pitäisi nyt käydä ostamassa. Ciraélia ei olisi huvittanut lähteä takaisin, mutta oli pakko.

Kun Ciraél astui uudestaan ulos, alkoi sataa. Ankean harmaa taivas oli lopulta päättänyt sataa vedet pilvistään maahan. Viileä viima pyyhkäisi tien yli ja Ciraélin harmaa hame lepatti.

Ciraél tarpoi eteenpäin kumarassa, sateesta välittämättä. Torilta ihmiset olivat lähteneet ja Ciraél huokasi helpotuksesta, kun hänen katseensa ei tavoittanut Thorongilia. Mies tulisi kuitenkin vain taas ”auttamaan” jotenkin. Ciraél oli kiitollinen Thorongilin huolehtivaisuudesta, ja hyväähän mies vain tarkoitti, mutta Ciraél ei juuri nyt halunnut ymmärtää sitä.

Hän sai sokerinsa ja lähti kohti kotia. Sade oli loppumaan päin, ja Ciraél suojasi sokeria sylissään peläten sen kastuvan. Tiellä oli suuria vesilammikoita, jotka Ciraél kiersi tarkkaan. Hän oli miltei kotonaan, kun äkkiä tajusi jonkun seisovan edessään. Ja se joku oli Goldwine.
”Ciraél! Missä olet piilotellut?”
”En minä ole piilotellut, Goldwine”, Ciraél tokaisi.
”Etkö? En ole kuitenkaan nähnyt sinua aikoihin”, Goldwine sanoi astuessaan lähemmäs.
”Goldwine!” Ciraél varoitti. Mies astui vieläkin lähemmäksi ja oli jo miltei kiinni Ciraélissa.
”Mitä nyt? Me olemme kihloissa, kukaan ei välitä”, Goldwine kuiskasi, kun Ciraél kavahti kauemmas.
”En ole millään tavoin sidottuna sinuun!” Ciraél pihahti. Hän ei päässyt pakoon. Goldwine tukki tien edestä ja kookas vesilätäkkö takaa.
”Olet sinä”, Goldwine kuiskasi ja veti Ciraélin itseään vasten. Sokeripussi tipahti lätäkköön.
”Kultaseni, harmaa ei pue sinua”, Goldwine sanoi hiljaa kietoessaan kätensä Ciraélin ympärille.
Ciraél tärisi raivosta. Hän ei kyennyt vastaamaan. Miten Goldwine kehtasi? Oli kai ollut liian kauan ilman naisseuraa.
”Katso tänne”, Goldwine kehotti.
Ciraél ei tiennyt mikä maailman mahti sai hänet nostamaan katseensa Goldwineen. Samassa hän jo tajusi, että mies oli liian lähellä. Tämän huulet painuivat hänen omiaan vasten.

Kiljaisten Ciraél tönäisi Goldwinen läheltään, menettäen sen takia tasapainonsa ja kaatui samaan vesilammikkoon sokerinsa kanssa. Hänen pukunsa kastui ja hän tunsi yhä Goldwinen läsnäolon.
”Ei sitten. Tiedät itsekin, ettet selviä yksin ikuisesti. Sinuna harkitsisin tätä.”
Jokin kilahti Ciraélin eteen kuivalle maalle. Sormus. Sormus, josta Ciraél oli jo kerran päässyt eroon.
”Tulen myöhemmin kysymään, mitä olet päättänyt”, Goldwine sanoi ja saapasteli pois jättäen Ciraélin istumaan lätäkköönsä.
”Sinä olet hirviö mieheksi, Goldwine!” Ciraél noitui lammikosta. Miten hän pääsisi ylös? Vesi oli yhtä märkää kuin aina ja kaiken lisäksi kylmää. Enää mistään ulkoisesta välittämättä Ciraél kampautui ylös ja lähti juoksemaan ilman sormusta tai sokeriaan, joka taisi nyt lillua vesilätäkössä liuenneena. Ciraél juoksi loppumatkan kotiinsa raivoissaan. Vaikka hän ei sitä sillä hetkellä ajatellut, Goldwine oli saanut hänet taas ajattelemaan itseään ja välittämään itsestään. Muuri, joka erotti hänet ulkomaailmasta, oli nyt ohuempi kuin ennen.

*

Päivä kului. Thorongil ei saanut Ciraélia mielestään. Hänen olisi saatava neito taas ajattelemaan itseään ja samalla hänen pitäisi osoittaa välittävänsä Ciraélista. Vaikka hän tiesi, ettei Ciraél ollut tarkoittanut sitä tosissaan, hän halusi hieman näpäyttää tätä liian kiireellä lausutuista sanoista. Jotain olisi tehtävä.

Vielä iltasta syödessään Thorongil pohti, mitä tehdä. Neidon olisi jotenkin ymmärrettävä, että elämä kannatti, vaikka veli olikin poissa. Ciraél ei saanut heittää elämäänsä hukkaan. Kun Eórdan kysyi, miksi hän oli niin hiljainen ja tuskin söi, Thorongil ohitti sen olankohautuksella, mutta söi ruokansa. Eórdan ei saisi tietää, että hän murehti Ciraélin takia.

Alkoi hämärtää. Eórdan ja Thorongil olivat huoneessaan, kumpikin vaitonaisena. Lopulta Thorongil tiesi, mitä hänen pitäisi tehdä.
”Minne sinä nyt?” Eórdan kysyi kummastuneena, kun Thorongil aikoi lähteä ulos.
”En..minnekään. Pidä huoli, etteivät muut saa tietää tästä. Palaan viimeistään aamulla, ehkä jo ennen sitä.”
”Mutta…”
”Ei, Eórdan. Minä menen nyt. Pidetään tämä salaisuutena”, Thorongil vannotti. Sulkiessaan oven hän erotti oudon ilmeen Eórdanin kasvoilla. Ties mitä sekin merkitsi. Thorongil heitti sen kuitenkin mielestään ja kiiruhti ulos ja talliin kuin varjo vailla omistajaa.

*

Koko loppupäivän Ciraél istui pöydän ääressä ilman sokeriaan ja peläten, että Goldwine tulisi koska tahansa. Hän oli päässyt sinuiksi itsensä kanssa ja tiesi nyt, mitä tunsi ja ketä kohtaan. Goldwine oli sanansa mittainen mies, oli aina ollut. Hän tulisi varmasti. Ciraél ei tiennyt, miten sanoa kieltäytyvänsä, mutta se oli vaikeaa. Ja kun Goldwine suuttuisi, hän olisi yksin miehen armoilla.

Nyt Ciraélilla oli yllään vihreä puku märän ja harmaan tilalla, ja hän oli riisunut huivin päästään. Hän istui keittiössä jälleen käsiinsä nojaten, pelko päällimmäisenä mielessä. Ikkunan takana maisema hämärtyi ja Ciraél vaivautui sytyttämään pienen lampun. Hän laski sen pöydälle ja istui taas alas. Hän oli tuskin saanut nojattua käsiään pöytään, kun oveen koputettiin. Ciraél jähmettyi paikoilleen. Nyt se siten alkoi. Taistelu hänen kohtalostaan. Ciraél nousi hitaasti seisomaan ja jäi siihen, pöytää päin, ja sulki silmänsä.
”Hyvästi, Thorongil. Kunpa olisin ehtinyt kertoa sinulle, että rakastan sinua”, Ciraél huokasi, avasi taas silmänsä ja oikoi helmojaan mennäkseen ovelle.
”Ette voi olla tosissanne.”

Sydän hyppäsi Ciraélin kurkkuun, kun hän kuuli pehmeän ja varsin järkyttyneen äänen takaansa. Miten mies oli päässyt sisään hänen kuulemattaan? Se ei vain ollut mahdollista!
”Kuinka.. miten… siis miten te pääsitte sisään?” Ciraél takelteli. Hän tärisi kauttaaltaan ja hengitti katkonaisesti. Sydän hakkasi kuin hän olisi juossut virstan.
”Ovesta, kuinkas muuten”, Thorongil totesi edelleen järkyttyneen kuuloisena. Ciraél kääntyi mieheen päin eikä voinut pidätellä itseään. Hän syöksyi halaamaan Thorongilia. Nostaessaan katseensa taas tämän kasvoihin Ciraél näki niissä hymynhäiveen. Harmaissa silmissä hymyyn sekoittui muutakin, mutta Ciraél ei osannut sanoa varmasti. Ikävää, surua, sääliä? Salaperäisestä katseesta ei voinut olla varma.
”Pelästytitte minut oikein kunnolla”, hän henkäisi ja nosti tärisevän kätensä ilmaan.
”Voisin sanoa saman teille, Ciraél.”
Ciraél tunsi kuuman aallon käyvän ylitseen. Thorongil oli kuullut hänen sanansa, joita ei kenenkään kuulunut kuulla, vähiten Thorongilin.
”Tiedän, mutta tiedän myös, että ette välitä. Ja…” Ciraél kuuli itsekin, miten naurettavat hänen sanansa olivat.
”Ciraél, uskotteko te tuohon oikeasti?” Thorongil kuulosti epävarmalta, kuin hän olisi käynyt taistelua sisimmässään.
”En.. en tiedä. En tiedä”, Ciraél totesi päätään pudistaen. Hän ei halunnut sanoa tai näyttää totuutta, joten hän kääntyi ja lysähti taas pöydän ääreen.
”Ciraél”, Ciraél kuuli Thorongilin nopeat askeleet, jotka pysähtyivät aivan hänen taakseen.
”Uskotteko vakavissanne siihen, mitä sanoitte?” Thorongil kysyi uudelleen ja hipaisi Ciraélin olkapäätä varoen, kuin olisi pelännyt sen polttavan.
”Olisinko muuten muka sanonut sen?” Ciraél kysyi vilkaistessaan olkansa yli puolihuolimattomasti. Niskaa vihlaisi inhottavasti. Hän oli tosiaan istunut samassa asennossa liikaa kuluneen kuukauden aikana. Ciraél ei todellakaan tiennyt, uskoiko hän sanoihinsa vai ei. Oikeastaan hän piti niitä naurettavana kuin pikkulapsen tyhjää kiukuttelua, mutta puoliksi hän ei ajatellut Thorongilin välittävän.

Thorongil laski varoen kätensä Ciraélin hartioille. Kun Ciraél ei sanonut mitään, hän alkoi liikuttaa sormiaan. Ciraél ei voinut pidättää huokausta, joka karkasi väkisin hänen huuliltaan.
”Thorongil, ei teidän tarvitse… Pärjään ihan hyvin”, Ciraél huokasi.
”Oletteko varma?”
Ciraélista tuntui, että tämä keskustelu oli käyty aiemminkin. Silloin hän oli hylännyt miehen kosketuksen ja läheisyyden hyvästä olostaan huolimatta. Silloin se oli päättynyt lähes riitaan. Nyt voisi olla toisin.
”En tiedä”, Ciraél kiusasi. Tällä kertaa hän ei haluaisi estellä.
”Miksi minusta tuntuu, että tiedätte varsin hyvin?” Thorongil kysäisi lopettamatta.
Ciraél vinkaisi, kun miehen peukalo painoi kipeää kohtaa hänen niskassaan.
”Koska minä tiedän”, hän sanoi pehmeästi. Häntä alkoi pyörryttää, johtui se sitten jännityksen laukeamisesta tai Thorongilin käsistä hänen paljaalla kaulallaan. Oliko hänen ollut pakko ottaa juuri tämä puku, jonka kaulus ei ollut kovinkaan pieni? Paitsi että nyt sekin tuntui yhtä aikaa ahdistavalta ja liian löysältä. Ja hänen hiuksensa olivat edelleen kiinni.
”Sitten jos tiedätte, voitte myös sanoa sen”, Thorongil totesi. Hänen kätensä pysähtyivät.
”Älkää lopettako”, Ciraél huokasi.

Ciraél kadotti ajantajunsa. Hän olisi voinut istua siinä ikuisesti, vain tunteakseen Thorongilin lämpimät kädet kaulallaan ja hartioillaan. Ciraél hymyili itsekseen ja sulki silmänsä. Näin oli hyvä. Hän unohti kaiken ulkopuolisen, niin kuin silloin kuukausia sitten Éreanin häissä, kun he olivat tanssineet. Silloin, kun kaikki oikeastaan alkoi.
”No, vieläkö kuvittelette, etten välitä?” Thorongil kysyi. Hän oli lopettanut hieromisen ja kumartunut alemmas, lähelle Ciraélia. Äkkiä Ciraél tajusi liiankin selvästi, miten lähellä toinen oli.
”En…” Ciraél hengähti. ”En enää.”
”Hyvä niin”, Thorongil totesi hiljaa noustessaan. Ciraél nousi penkiltään seisomaan ja astui pois pöydän viereltä. Hän nojautui Thorongilia vasten. Vasta nyt hän tajusi, että hän oli kaivannut miestä suunnattomasti. Nyt, kun Thorongil oli täällä, hänen lähellään, kaikki tuntui olevan taas hyvin. Ciraél veti hiuksensa auki ja raaputti niskaansa. Paksut punaiset kiharat putosivat Ciraélin selkään.
”Kasvonne näyttivätkin tyhjiltä, kun hiuksenne eivät niitä kehystäneet”, Thorongil totesi hiljaa.
Hymy hiipi Ciraélin kasvoille. ”Te sen tiedätte”, hän kuiskasi vastaukseksi.
”Minä pahoin pelkään, että on mentävä”, Thorongil totesi hetken kuluttua.
”Minne?” Ciraél kysyi älykkäästi. Sitten hän joutui epätoivon valtaan. Ei, Thorongil ei saanut lähteä nyt!
”Takaisin tämänhetkiseen majapaikkani”, Thorongil sanoi hiljaa.
Ciraél katseli miehen kasvoja huultaan purren. Ja sittenkö hänen pitäisi taas itkeä itsensä uneen? Kaivaten turvaa ja peläten? Ei ikinä!
”Jäisitte nyt vain.. täksi yöksi..” Ciraél ei tiennyt, miten estää miehen lähtö.
”En tiedä…” Thorongil loi katseen ulko-oveen.
Ciraél puristi miehen kädet rintaansa vasten hiljaisena. Hän saattoi vain toivoa.
”No, ehkä jäänkin”, Thorongil sanoi lopulta. Ciraél hymyili helpottuneena. Hän ei halunnut päästää irti vielä.
”Voitte nukkua täällä”, hän aloitti touhukkaasti ja ohjasi miehen eteiseen lamppu kädessään. Sitten hän osoitti sen huoneen ovea, joka oli ovista oikeanpuolisin. Siinä huoneessa olivat Ciraélin vanhemmat ennen nukkuneet, mutta nyt se oli ollut jo heidän kuolemastaan lähtien tyhjillään, ja silloin joskus, kun tuli vieraita, he saivat huoneen käyttöönsä. Sitten oli Ciraélin huone, jossa myös Carél oli ennen nukkunut. Vasemmanpuolisin oli Icarilin huone. Ciraél avasi oven vierashuoneeseen. Siellä oli vain vähän kalusteita, vanha, hieman pölyinen sänky ja tuoli.
”Näyttää mukavalta. Kiitos”, Thorongil sanoi.
Ikkunan takana näkyi pimeä maisema. oli jo varmasti myöhä. Pieni lamppu toi huoneeseen lepattavan, himmeän valon ja nosti varjoja miehen kasvoille.
”Kiitos teille, että tulitte”, Ciraél totesi oltuaan hetken hiljaa.
”Minun oli pakko.” Vastaus ei selittänyt todellista syytä, mutta Ciraél tyytyi siihen. Hän jäi paikoilleen vaitonaisena lamppu käsissään. Hän tuijotti Thorongilia silmiin näkemättä kunnolla mitään. Hetken hän kuvitteli näkevänsä Thorongilin paljon vanhempana, mutta yhtä komeana ja kuninkaallisen näköisenä kuin aina. Sitten hän pudisti nopeasti päätään.
”Taidan olla väsynyt. Menen nukkumaan”, hän totesi ja kääntyi pois huoneesta.

*

Thorongil seisoi vaitonaisena huoneessa, joka hänelle oli näytetty. Miten tähän oli taas päädytty? Hän oli kyllä tiennyt Ciraélin tunteet, mutta oli elätellyt toiveita niiden hiipumisesta. Hän ei tahtonut tuottaa kärsimystä, mutta hänet oli tuomittu siihen. Hän oli valmistautunut parhaansa mukaan, mutta tähän ei. Tarkoitus oli ollut saada Ciraél tietämään, että hän välitti… Vaikka neito oli sanonut sanat niitä tarkoittamatta, se ei pienentänyt asiaa. Ja nyt Thorongil oli kuullut jotain, mitä ei ollut tarkoitettu kenenkään korviin. Jotain, mikä oli kääntänyt kaiken päälaelleen.
”Hyvästi, Thorongil. Kunpa olisin ehtinyt kertoa sinulle, että rakastan sinua.” Niin oli Ciraél sanonut. Nyt ne sanat kaikuivat Thorongilin mielessä. Mitä seuraavaksi? Joskus hänen olisi kerrottava Ciraélille Arwenista. Mutta koska? Ehtisikö sitä ennen tapahtua jotain peruuttamatonta? Tekisikö Ciraél jotakin, mikä saisi hänet varomattomaksi tai hän itse hairahtuisi… Ei. Thorongil päätti lopettaa moisen. Mitään ei tapahtuisi. Ei mitään. Pitäisi vain jättää kaikki kohtalon huomaan.

Ovelta kuului varovainen koputus.

*

Ciraél oli vaihtanut vaatteensa ohueen yömekkoon, kun hänen päähänsä pälkähti hullu ajatus, ja hetken mielijohteesta hän päätti toteuttaa sen. Hän hiipi varovasti huoneestaan Thorongilin huoneen ovelle ja koputti hiljaa toivoen miehen olevan hereillä ja kuulevan. Saatuaan vastauksen Ciraél avasi oven ja tassutteli huoneeseen.

Ciraél tunsi unen kaikkoavan luotaan, muttei jaksanut heti avata silmiään. Oli kaiketi jo aamu. Siten Ciraél sävähti. Hän oli tuntevinaan toisen ihmisen selkäänsä vasten. Ei kai tämä ollut taas yksi niistä typeristä unista? Silmät rävähtivät auki saman tien. Ciraél tuijotti seinään kauhuissaan, ennen kuin tajusi, ettei ollutkaan omassa huoneessaan. Se oli silti tuttu.. Ciraél kääntyi selälleen ja tönäisi Thorongilia kylkeen. Mies ynähti ja mutisi jotain epämääräistä, ilmeisesti aamuherätyksestä. Sitten hän pudisti nopeasti päätään ja kääntyi Ciraéliin päin.
”Huomenta”, Ciraél tuumasi, kun ei keksinyt mitään järkevämpää. Hän oli kai jotenkin sekaisin. Tämä ei ollut unta. Hän tosiaan heräsi Thorongilin viereltä.

A/N: ja nyt pidänkin teitä sitten jännityksessä... :twisted:
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Monen desibelin EI!!!! Arwen, Arwen, minne jäi Arwen?! (Minäkö muka Aragorn&Arwen-fani henkeen ja vereen?Pyh)

Toivottavasti ei tapahtunut mitää peruuttamatonta, eihän? Eihän? Olen nyt aivan paniikissa tuon lopun takia :D Ehkä kuitenkin yritän selvittää päätäni ja sanoa jotain muutakin tästä luvusta.

Goldwine. Tarvitseeko sanoa enempää? Saakelin epämiellyttävä tyyppi, saisi joutua örkin surmattavaksi (jonka jälkeen Thorongil tietysti toimisi sankarina ja surmaisi kyseisen örkin :roll: )

Eórdan...:D Se tykkää Ciraélista...eikös? No, toivossa on hyvä elää.

Kuten näet, pää on täynnä kaikkea melkoisen epäolennaista juttua. Seuraavaa lukua jäädään odottamaan jännityksen vallassa.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Aa, todella hyvä luku. Yksi parhaita ellei paras. Taisitpa tehdä tuossa lopussa vähän samanlaisen tempun kuin minä aikoinaan, etkös vain? :wink: Mielenkiinnolla odotan, millaiseen ratkaisuun olet tuossa asiassa päätynyt.

Pidin todella paljon tuosta kuinka kuvailit Ciraélin tuskaa. Se oli todella aidontuntuista, ja koskettavaa, ja tuo hevosen kohtalon pohdinta toi lisää sellaista konkreettisuutta siihen suruun. Että läheisen kuoleman jälkeen se ei ole pelkkää suremista, vaan sitä seuraavat väistämättä nuo tuollaiset arkiset asiat, joiden suhteen on tehtävä päätöksiä. Pidin myös tuosta ostosreissun kuvailusta. Saatoin sieluni silmin nähdä Ciraélin kävelemässä torilla katse maahan luotuna, kalpeana ja laihtuneena... sääliksi kävi tyttöparkaa.

Goldwine on täysääliö ja luultavasti psykopaattikin, kun ei ollenkaan osaa samastua Ciraélin suruun. :x Mitähän olet mahtanut hänen varalleen suunnitella? Minäkään en pahastuisi, vaikka päättäisit heittää hänet örkeille iltapalaksi.

Tuo Thorongil vähän kyllä mietityttää. Yhtäältä se hakeutuu koko ajan Ciraélin seuraan, ja ehkä liiankin lähelle, jos tosiaan olisi puhtaasti huolissaan tytön hyvinvoinnista ja haluaisi vain tarjota apuaan. Minä en oikein ole selvillä tämän miehen tunteista. Toisaalta hän toivoo, että Ciraélin tunteet hiipuisivat mutta sitten kuitenkin koskettelee kaulaa jne., mikä tuskin edistää asiaa.

Oikeastaan olen tässä jo pitemmän aikaa aavistellut, kuinka olet ajatellut ratkaista tämän kuvion, mutta en nyt ala tässä sitä ennustamaan, jos vaikka muut lukijat eivät ole sitä vielä hoksanneet (enkä tietysti halua joutua nolostelemaan sitten jos olenkin väärässä :P).

Kiinnostuksella odotan jatkoa.

*EDIT*
Kävi korjaamassa typot pois :P
Viimeksi muokannut Mithrellas, La Joulu 16, 2006 2:26 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Voi voi... ihanaa, kiitos!!

Andune, ei peruuttamatonta, ei ei.... *hymyilee itsekseen* Ei peruuttamatonta. Paljon vielä tapahtuu... On ihanaa saada teidät elämään noin mukana tässä :P Hihhii, Goldwinella on kohtalonsa, joka paljastuu tämänhetkisten ajatusten mukaan kolmen tai neljän luvun päästä. Juu, ja Eórdanistakin aiheutuu vielä ongelmia. Olen tainnut sotkea koko perusajatuksen ihan kokonaan näiden viimeisten kirjoittamieni lukujen aikana, tässä on ihan liikaa kaikkea... No, tiedän jo, miten kaiki lopulta selviää.

Mithrellas; nyt olen varmaan ihan punainen. Ja tämä tosiian on vähän samantapainen kuin sinun tekemäsi, huomasin sen vasta nyt kun sanoit sen... :? No, se selviää eri tavalla. Ja jo ensi luvussa, pian... :twisted: nyt tunnen itseni hieman jopa pirulliseksi -sillä kaikki tapahtuu pian ja mitään en vihjaa.
No... Taisit tarkoittaa, että kuvailin, mutta saanoit, että kuivailin. Virheille ei saa nauraa, mutta tuo sai tämän otuksen tyrskähtämään. Olen niin otettu noista kommenteista, et tiedäkään... voi voi, ja nyt se kuuluisa punainen lanka katosi. Ja Goldwine on varmaan vähän hullu, tuossa hän käytti Ciraélin tuskaa hyväkseen... Suunnitelmia, juu, niitä on, ja olen jo valinnut parhaan mahdollisen, mitä kohti pyritään. Taas leikin inhottavaa... Thorongil on nuori, ja hän ei tiedä itsekään, mitä haluaa. Kaikki on vähän sekaisin ja hän ei tiedä mitä ajatella, Arwenin tapauksessa hän on jo osittain kadottanut toivon, viime tapaamisesta kuusi vuotta (jos oikein muistan), eikä hän jaksa enää uskoa. Ja hän ei tiedä, mitä tekisi, koska Ciraél pitää hänestä ja hän pitää omalla tavallaan Ciraélista, vaikka rakastaakin Arwenia. Näin. Sekava selitys, mutta eiköhän siitä selvän saa -tuollaista kun on paha tunkea itse tekstiin. Aa, aavistuksia.. no, täytyy sanoa, että tätä on jäljellä korkeintaan kuusi lukua ja epilogi, jotenjuttu selviää pian, mutta sitä ennen tapahtuu vielä...
Jatkoa tulee, ja sain jostain ihmeen syystä inspiraation kirjoittaa jatkoa juuri nyt. Luulen, että ennen joulua on uusi luku täällä.


Tuhannet kiitokset vielä kerran, sanoo tomaattia muistuttava Nerwen (joka juuri teidän ansiostanne sai 200 viestiä tayteen ja on puolituinen...)
Avatar
Etiäinen
Puolituinen
Viestit: 355
Liittynyt: Ti Joulu 13, 2005 9:12 pm
Paikkakunta: Metsä

Viesti Kirjoittaja Etiäinen »

Olen jo pitemmän aikaa miettinyt, että tämä pitäisi lukea, koska jostain syystä unohdin tämän ensimmäisen luvun jälkeen *pahoittelua*
eilen luin tämän sitten alusta asti.

Ensinnäkin äärimmäisenä Aragorn-fanaatikkona Thorongil-aihe kiinnostaa minua ihan hirveästi, ja tuo herra tuossa on niin Aragornmainen, ettei ole epäilystäkään etteikö juuri näin olisi käynyt ^^
Tuo epävarmuus on niin tuttua, ja hän vaikuttaa niin nuorelta. Mitä tietysti onkin.

Henkilöt on mielenkiintoisia ja taitavasti tehtyjä, ja jokainen tuntuu vähintään yhtä todelliselta kuin Thorongil. Meinasin tipahtaa tuolilta luettuana Icarilin kuolemasta -_- Odotan nyt innolla tietoa, mitä hänelle oikein tapahtui.
Goldwine, äärkh. Tekis nyt joku jo selvää siitä ^^

Tuttujen bongailu, esimerkiksi Eomundin vierailu, ja erityisesti unet tuovat lisämaustetta tekstiin ja tekevät sen entistä mielenkiintoisemmiksi. Ne kun tavallaan kertovat paljon, mutta jättävät paljon pimentoon. Nehän kertovat vaihtoehtoista tulevaisuutta, niinhän?
Ihanaa että Gandalf on kuvioissa ^^

Tarina vaikuttaa niin huolellisesti mietityltä ja tehdyltä, että se voisi olla kuin suoraan jostakin Tolkienin kadonneesta historiateoksesta.
Se jättää myös niin paljon aukkoja ja kysymyksiä, että en malta millään odottaa, että tämä jatkuu^^
Niin tie on musta,
vaan mustempi ois mieli kulkijalla,
Jos kuu ei paistaisi hopeaansa
Kuoleman kattilalla - tummuvan taivaan alla.

Viikate:Tie

"Mutta koska jonkun pitää sotkea asiat" | Vuoden Pippin 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Olen saanut uuden lukijan! Pakko vastata heti...

Kiitoksia, Etiäinen! Olen otettu ja erittäin kiitollinen. En oikein tiedä mitä sanoa!
Tarina vaikuttaa niin huolellisesti mietityltä ja tehdyltä, että se voisi olla kuin suoraan jostakin Tolkienin kadonneesta historiateoksesta.

Voi hyvänen aika. Tuo oli jo ihan ylimääräistä, sillä itse olen unohdellut jos en jo satoja, niin ainakin kymmeniä asioita, joita en nyt kuitenkaan listaa tähän. Yksi on rohanin kielen puuttuminen :roll: vasta pari lukua sitten huomasin unohtaneeni sen. Siiten kun tämä on turvallisesti ohi, voin kertoa muutkin virheeni, jotka eivät varmasti jää tähän. Yritän kyllä pitää huolta, että faktat ovat kunnossa...

Jatkoa tulee vielä ennen joulua, kuten jo sanoin, eli ei tässä varmaan kauaa mene :wink:
Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie »

Nyt minä kommentoin vaihteen vuoksi heti enkä kuukauden kuluttua. ^^ Tuo alku jossa Ciraél oli omansa ja Icarilin hevosen kanssa tallissa oli aivan ihana, minä pidin tuosta miten sinä olit kuvannut Ciraélin tunteita Icarilia kohtaan Icarilin hevosen kautta. Suru sen myymisestä oli minusta tosi liikuttavaa. (Niin ja hyvä että se hevonen sai hyvän omistajan. ^^ Eläinrakkaana ihmisenä oli pakko sanoa tuo.)

”Saamarin Thorongil! Nyt minulla on kaksi leipää eikä yhtään sokeria!”
^^ ihana. ^^
Tykkäsin muutenkin tuosta torikohtauksesta, noista Thorongilin ajatuksista surusta (haltioiden parissa kasvaneena se varmasti ymmärtääkin sen, miten vahvaa suru voi olla) ja siitä miten se yritti auttaa Ciraélia edes syömään - ettei se ainakaan näänny nälkään sen takia ettei sillä olisi ruokaa.

Hyvä että Ciraélin nilkka on parantunut. ^^

Tuo lopetus jätti uteliaaksi - mitä yöllä tapahtui? :P Vaikka minä kyllä puolittain toivonkin että Éordan ja Ciraél onnistuvat päätymään yhteen, koska Éordan on mukava mies ja se tuntuu olevan niin mustasukkainen Thorongilista, ja se sokea törppö ei osaa yhtään tulkita Éordanin vaitonaisuuksia ja omituisia ilmeitä.. :D (Ei siis niin, ettenkö minä pitäisi tästä Ciraél/Thorongil -parituksestakin ^^ mutta kun Thorongil tuskin loppupeleissä jää rohaniin, niin onnellinen loppu noille kahdelle olisi kiva. ^^)
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Taas yksi hyvä syy jatkaa kirjoittamista tänään :lol: Tätä kommentoidaankin nyt ahkerasti.

Kiitos, Marnie! Onneksi satui tänne taas, ja nyt on pakko vastata.. En voi odotella... :D
Sillä hevosen ostollakin on muuten tarkoitus.... Ihanaa, että pidit. Voi voi, mitäs tässä nyt sanoa, eten lipsauttele ylimääräisiä? Ehkä pitäisi jättää tähän. Mutta oli ihanaa saada näin paljon palautetta..

(tiedän, ettei saisi vastata jokaisen viestin jälkeen ja koko ajan, mutta kun... *epätoivoinen ilme*)
Piratesse
Vitam Piratae Aligo
Viestit: 781
Liittynyt: Su Marras 06, 2005 11:26 pm
Paikkakunta: Shin-Ra HQ

Viesti Kirjoittaja Piratesse »

Kommentoin vain pikaisesti, että luettu on. En pysty nyt sanomaan oikein mitään, sillä menetin pari yötä sitten myös läheisen ihmisen ja nyt nuo hautajaismietteet ja sellaiset pyörivät minunkin päässäni. Kommentoin paremmin kun pystyn ajattelemaan taas järkevästi.
Vuoden tulokas 2006/ Vuoden Originaalikirjoittaja 2007/2008
Avatar
Etiäinen
Puolituinen
Viestit: 355
Liittynyt: Ti Joulu 13, 2005 9:12 pm
Paikkakunta: Metsä

Viesti Kirjoittaja Etiäinen »

Nerwen kirjoitti:Tuo oli jo ihan ylimääräistä, sillä itse olen unohdellut jos en jo satoja, niin ainakin kymmeniä asioita, joita en nyt kuitenkaan listaa
Sanotaan, että jos ei mennä yksityiskohtiin, niin sitten :) Tolkienillahan toki yksityiskohtiin aina mennään, mutta siis....
Niin tie on musta,
vaan mustempi ois mieli kulkijalla,
Jos kuu ei paistaisi hopeaansa
Kuoleman kattilalla - tummuvan taivaan alla.

Viikate:Tie

"Mutta koska jonkun pitää sotkea asiat" | Vuoden Pippin 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Kiitos tästä, Piratesse, että kerroit lukeneesi. Pahoitteluni...

Etiäinen; ilman yksityiskohtia ei ole minkäänlaista tarinaa, joten nekin ovat tärkeitä...
Avatar
Etiäinen
Puolituinen
Viestit: 355
Liittynyt: Ti Joulu 13, 2005 9:12 pm
Paikkakunta: Metsä

Viesti Kirjoittaja Etiäinen »

Toki, en minä sitä sano. Mutta tarina on hyvä silti, vaikka esimerkiksi tuo rohanin kieli puuttuukin. Ja onhan tässä tarkkoja yksityiskohtia vaikka kuinka ^^
Niin tie on musta,
vaan mustempi ois mieli kulkijalla,
Jos kuu ei paistaisi hopeaansa
Kuoleman kattilalla - tummuvan taivaan alla.

Viikate:Tie

"Mutta koska jonkun pitää sotkea asiat" | Vuoden Pippin 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

A/N: Innostuin palautteesta niin suuresti, että uusi luku on nyt jo valmis :D Kiitos teidän (ja osittain luvun lyhyyden), uusi luku on tässä nyt. *hymy* Ja muuten, uuden laskelmien tarkistuksen jälkeen huomasin, että tämä luku on jo neljänneksi viimeinen! No, joka tapauksessa, tässä se nyt on. Lopetan jaaritteluni.

12. Luku: Ystäviä vain

Ciraél nousi sängyn laidalle istumaan ja selvitteli ajatuksiaan. Pikkuhiljaa tapahtumat alkoivat palautua hänen mieleensä. Hän oli saanut varmasti maailman typerimmän ajatuksen ja hipsinyt Thorongilin luokse. Hän oli saanut luvan astua huoneeseen ja vähän myöhemmin hän oli nukahtanut Thorongilin kylkeen. Asiat eivät olleet menneet aivan hänen ajatuksensa mukaan, mutta ainakin hän oli nukkunut paremmin kuin aikoihin. Samalla Ciraél ihmetteli, miksi ihmeessä Thorongil äkkiä oli päästänyt hänet lähelleen, kun yleensä yritti pysyä kaukana. Ciraél henkäisi ja kääntyi mieheen päin. Tämä oli vaihtanut ruskean paidan ja housut pois, joilla oli nukkunut, ja seisoi nyt siinä päivävaatteissaan.
”Joko voitte kertoa, miksi tulitte eilen tänne?” Ciraél kysäisi huolimattomasti miestä tuijottaen.
”Teidän olisi käynyt huonosti, jos olisin jäänyt tulematta”, Thorongil sanoi vastaten katseeseen.
Ciraél katsoi miestä kummissaan. Tuo ei selventänyt asiaa ollenkaan!
”Eilen torilla. Voitte vain kuvitella, miltä minusta tuntui nähdä teidät sellaisena, kalpeana, harmaissa ja laihtuneena. Teidän oli alettava elää, Ciraél.”
Ciraélin oli myönnettävä, että hän oli kaiketi laihtunut hieman ja että mies puhui totta. Ja taisi hän kalpeakin olla kaiken sisällä istumisen jälkeen… Eikä hän enää surrut. Elämä jatkui, vaikka hän kaipasikin Icarilia.

Kova koputus kaikui huoneeseen ulko-ovelta. Ciraél katsahti kauhuissaan Thorongiliin ja sitten asuaan. Hänellä oli yllään vain ohut yömekko.
”Pysykää täällä, kukaan ei saa nähdä teitä!” Ciraél kuiskasi ja päätti mennä avaamaan. Tähän aikaan aamusta tuskin tulija olisi kukaan muu kuin Carél. Oli vielä pimeää. Ja koska tulija oli taatusti sisar, ei Ciraélin tarvinnut hävetä asuaan.

Ciraél avasi huoneen oven ja pelästyi silmittömästi. Eteisessä seisoi Goldwine. Hän käänsi hitaasti katseensa Ciraéliin, eikä Ciraél voinut enää paeta. Hän astui varovasti eteiseen, jonka lattia tuntui kylmältä jalkojen alla. Goldwine ei kääntänyt katsettaan. Ciraél näki kaiken siitä katseesta. Mitä mies ajatteli ja tunsi. hän riisui Ciraélia silmillään ja ihmetteli samalla, miksi Ciraél oli tullut toisesta huoneesta. Hänen katseessaan näkyi myös se, että hän tiesi jostakin liikaa.
”Kuinka julkeat tulla sisään noin vain?” Ciraél kysyi jäätävästi.
”Koputin kyllä. Kun ketään ei kuulunut, kokeilin ovea, ja kun se oli auki, tulin sisään katsomaan, onko kaikki hyvin.”
”Olin tulossa! Olisit voinut odottaa!” Ciraél huudahti. Nyt hän oli vihainen. Goldwinen olemus ei auttanut tyyntymään.
”Tulin kysymään, oletko jo päättänyt. En näe sormusta sormessasi.”
”Et näe etkä takuulla tule näkemään ainakaan sinun sormustasi!” Ciraél näki, miten Goldwinen silmät leiskahtivat.
”Missä sormus on, nainen?” hän jyrähti.
”Siellä, mihin sen itse heitit, vesilätäkön luona, jos joku ei ole ottanut sitä”, Ciraél vastasi uhmakkaasti. Hänen mittansa alkoi olla täysi.
”MITÄ?”
Ciraél seisoi värähtämättä paikoillaan, kun Goldwine astui lähemmäs.
”Se oli kallis. Saat maksaa tästä itselläsi!” Goldwine sihahti. Ciraél sulki silmänsä. Hän ei luovuttaisi. Ei nyt, kun hän oli lähempänä Thorongilia kuin koskaan. Hän ei antaisi Goldwinelle mitään. Äkkiä hän tunsi iskun silmäkulmassaan. Goldwine oli lyönyt häntä! Uusi isku osui leukaan, ja Ciraél kaatui lattialle lyöden päänsä seinään.
”Nyt olen kuullut tarpeeksi!” vihainen ääni leikkasi ilmaa ja tunkeutui Ciraélin tajuntaan. Hän tajusi Thorongilin tulleen eteiseen.

*

Thorongil oli kuunnellut kauhistuneena keskustelua huoneesta totellen Ciraélin käskyä. Sitten jokin tömähti lattiaan ja Thorongil arveli Goldwinen kaataneen Ciraélin.

Silloin hän ei enää voinut istua aloillaan. Thorongil avasi oven selälleen ja loi leiskuvan katseen Goldwineen.
”Nyt olen kuullut tarpeeksi!” hän huudahti.

Ciraél makasi pitkin pituuttaan lattialla ja Goldwine seisoi hänen edessään hölmistyneenä. Pian ilme kuitenkin vaihtui julkeaksi.
”Se oli siis totta. Mitäs muukalainen täältä hakee?” hän kysyi ivallisesti.
”Se ei ole teidän asianne!” Thorongil suoristautui täyteen mittansa ja loi alistavan ja äärettömän vihaisen katseen Goldwineen.
Goldwine ei ollut lyhyt mies, mutta Thorongil oli häntä pidempi. Sekä Ciraél että Goldwine tuijottivat häntä silmät pyöreinä. Thorongil oli tahtomattaan tehnyt jotain, mikä sai jopa Goldwinen hiljentymään.

*

Ciraél oli avannut silmänsä, kun Thorongil tuli huoneeseen. Nyt hän unohti kaiken muun paitsi Thorongilin. Tämän silmät paloivat ja hän tuntui kasvaneen pituutta. Ciraélin mieleen juolahti, että juuri tuolta olivat entisaikojen ylhäiset kuninkaat näyttäneet. Jopa Goldwine oli hiljaa. Ciraél nousi hieman edustavampaan asentoon ja katseli Thorongilia. Tämän kasvoissa oli jotain ikiaikaista ja vanhaa, jotain, mikä tulisi säilymään. Käskevä tuli paloi hänen silmissään. Hän oli muuttunut jotenkin muutamassa minuutissa.

Lumous tuntui haihtuvan, kun Goldwine liikahti. Hän näytti miltei naurettavalta yrittäessään samaa kuin Thorongil kuitenkaan siinä onnistumatta.
”Olet ollut täällä yön yli”, Goldwine sanoi hiljaa.
Thorongil ei vastannut. Hän vain katseli Goldwinea pistävästi. Äkkiä Ciraél tajusi, miten suuri ikäero miehillä oli. Vaikka Thorongil oli paljon nuorempi, nyt hän näytti vanhemmalta, kuin uljas päällikkö pienen pojan edessä.
”Sanoin sen jo kerran. Se ei ole teidän asianne.” Jokainen Thorongilin sana tihkui vihaa.
Goldwine astui lähemmäs Thorongilia ja kuiskasi jotain niin hiljaa, ettei Ciraél kuullut. Niillä sanoilla oli kuitenkin vaikutus Thorongiliin. Mies tuntui ensin musertuvan palasiksi, mutta sitten kuin ihmeen kaupalla nosti taas päänsä pystyyn.
”Tämä kuuluu teille vielä vähemmän kuin se, miksi olen täällä tähän aikaan aamusta. Sillä ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne. Ette tiedä mitään tästä, joten unohtakaa se. Se ei todellakaan kuulu teille.”

Ciraél silmäili miehiä hermostuneesti. Mitä Goldwine olikaan sanonut, se oli satuttanut Thorongilia enemmän kuin miltä näytti.

*

Thorongil katsoi alistavasti Goldwineen tämän kävellessä lähemmäs.
”Mihin jätit haltianeidon, jos kerran tyydytätte yksinäisyyttänne Ciraélin, kihlattuni, kanssa?”
Haltianeito. Arwen! Goldwine tiesi Arwenista! Kuka hänelle oli kertonut? Ei… Thorongilin oli suljettava silmänsä hetkeksi. Arwen… ei… mitä ihmettä... Eórdan. Eórdan oli ainut, joka oli tiennyt. Ja mennyt kertomaan Goldwinelle! Ja nyt Goldwine luuli, että… Se oli tietysti ilmeistä. Mutta miten Thorongil voisi selittää, ettei mitään tapahtunut? Ciraél oli nukkunut hänen vieressään. Ei mitään muuta… Ei mitään.
”Tämä kuuluu teille vielä vähemmän kuin se, miksi olen täällä tähän aikaan aamusta. Sillä ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne. Ette tiedä mitään tästä, joten unohtakaa se. Se ei todellakaan kuulu teille”, Thorongil sanoi avattuaan silmänsä. Hän kohdisti katseensa Goldwinen silmiin, joista näkyi voitonriemua.
Goldwine hymähti. ”Asia selvä. Minä lähden. Ciraél on siis lupautunut toiselle ennen aikojaan? Itsepähän valitsi.”
Mies käänsi hänelle selkänsä ja lähti ulos. Thorongil ei tiennyt mitä ajatella. Arwen… Mitä Thorongil olikaan tehnyt? Näin ei saanut käydä.. Thorongil peitti silmänsä kädellään välittämättä Ciraélista, joka istui lattialla. Hän kaipasi johonkin pimeään, paikkaan, jossa voisi raivota vapaasti, eikä kukaan näkisi.
”Mitä Goldwine teki teille?” hän kysyi teennäisen tyynesti Ciraélilta, joka oli noussut seisomaan ja seisoi haparoiden pitäen kiinni seinästä.
”Olen ihan kunnossa. Hän vain löi minua, ei se sattunut..” Ciraél sanoi, muttei kovinkaan vakuuttavasti.
”Teitä hän satutti pahemmin”, Ciraél sanoi. Thorongilista tuntui, että neito näki hänen lävitseen. Ciraél tiesi, että Goldwine oli sanonut jotain, mikä sai Thorongilin tolaltaan.
”Voi olla”, hän sanoi hiljaa.
Ciraél laski käden kasvoiltaan. Hänen leuassaan oli punainen kohta, mutta ei mitään muuta.
”Onni ei ole meidän puolellamme”, Ciraél sanoi hymyillen surumielisesti.

*

Näennäisen tyynet silmät, joiden takana kyti vihaa, ja joiden harmaissa syvyyksissä asuivat suru ja kaipaus. Rauhallinen ilme, joka odotti oikeaa hetkeä ja hiljaisuutta ratketakseen huutoon tai hiljaiseen, lohduttomaan suruun.

Thorongil kätki tunteensa ja ajatuksensa taitavasti, mutta Ciraél saattoi nähdä kaiken tämän. Goldwine oli saanut tietoonsa jotain, arvattavasti Thorongilin menneisyydestä, jota mies niin tarkkaan varjeli. Jotain, joka ei kuulunut hänelle mitään muotoa ja jonka varjolla saattoi kiristää Thorongilia.

Thorongil seisoi paikoillaan kuin patsas. Ciraél tarkasteli varovasti miehen kasvoja, joilta järkytys ei paistanut. Kuin syvä suru olisi ottanut miehen huomaansa.
”Minä lähden nyt. On aikaista, ja toivon, ettei kukaan Goldwinen lisäksi tiedä, että olin täällä. Toivoin, että olisin päässyt takaisin huomaamattomasti, mutta se taitaa olla turhaa”, hän huokasi.
”Niin…” Ciraél olisi tahtonut sanoa, että ymmärsi, muttei voinut, koska ei varmastikaan ymmärtänyt. Hiljaisena hän saattoi Thorongilin ovelle.
”Kiitos.. kaikesta”, hän sanoi seisoessaan oven sisäpuolella.
”Turhaan kiitätte”, Thorongil huitaisi kädellään.
”Hmm.. ehkä sitten niin”, Ciraél myönsi hiljaa. Hän tunsi olevansa anteeksipyynnön velkaa. Hän oli pyytänyt lupaa päästä Thorongilin viereen ja aiheuttanut tämän kaiken. Hän oli pyytänyt Thorongilia jäämään yöksi! Millaisen sotkun hän olikaan saanut aikaan!

*

Eórdan nojasi ikkunalautaan, kun Thorongil astui huoneeseen. Thorongil huomasi miehen värähtävän, kun hän astui sisään. Syystäkin! Hän oli kertonut salaisuuden ja kenelle! Kun kerran Thorongil osoitti luottamusta, ja se rikottiin, ei sitä luottamusta helpolla ansainnut takaisin.
”Mitä ihmettä oikein olet tehnyt?” Thorongil kysäisi Eórdanin selältä.
”Samaa voisin kysyä sinulta!” Eórdan puuskahti ja kääntyi ympäri. Miehen ääni tärisi.
”Et voi olla tosissasi”, Thorongil tuhahti epäuskoisena.
”Kuinka niin? Ja nyt sinä kuuntelet!” Eórdan sanoi, kun Thorongil aikoi avata suunsa. ”Kun saavut tänne ja meistä tulee ystäviä, kerrot, että Ciraél on osoittanut kiinnostusta sinua kohtaan, ja olet epätoivoinen, koska sinä olet rakastunut haltiaan jossain pohjoisen perukoilla!
Ja sitten menet ja näytät koko kylälle, että olet Ciraélin suosiossa. Enkä kiistä, että olisit, mutta että kehtaat käyttää häntä hyväksesi noin! Olet viettänyt aikaa hänen kanssaan jo kolmena yönä! Mihin jäi tämä ihana haltiasi, Thorongil?”

Thorongil sai tarpeekseen. Miten Eórdan kehtasi? Hän, joka ei tiennyt minkään asian todellista laitaa. Thorongil ei edes tajunnut miehen laskeneen ne yöt, jotka hän oli Ciraélin seurassa viettänyt.
”Thorongil, tiedät, ettet ole tämän kaiken maallisen yläpuolella, mutta voisit lopettaa Ciraélin tunteilla leikkimisen! Hän uskoo, että tunnette samoin häntä kohtaan, kuin hän teitä!” Eórdan puuskahti, kun Thorongil pysyi yhä vaiti.
”Ensiksi; en ole unohtanut sitä, kenelle rakkauteni kuuluu. Toiseksi; minä en leiki Ciraélin tunteilla. Mitään ei ole tapahtunut. Me olemme vain ystäviä. Tiedän, että Ciraél… tuntee muutakin, mutta omalta osaltani olen vain hänen ystävänsä”, Thorongil sanoi hiljaa. Tuska raastoi hänen sisintään. Nyt hän tiesi, mitä Eórdanilla oli mielessään. Hän oli mustasukkainen ja tahtoi suojella Ciraélia. Mutta oli jo liian myöhäistä. Ciraél oli Eórdanin suojeluksen tavoittamattomissa. Thorongil tiesi liikkuvansa pettävällä maalla, mutta perääntyä ei voinut. Ciraélin sydän oli jo riekaleina Goldwinen käytöksen ja Icarilin kuoleman takia. Jos hänkin lähtisi nyt, Ciraél ei enää jaksaisi elää.
”Ystäviä? Väitätkö, että vietit yösi Ciraélin luona, samassa huoneessa tämän kanssa eikä mitään tapahtunut!”
”Kerron vain totuuden. Nukuin koko yön, niin kuin Ciraélkin. Mitään ei tapahtunut! Olemme ystäviä. Rakkauteni asuu Pohjoisessa.” Thorongil näki puhuessaan, että Eórdan ei uskonut.
”Eórdan, ainoa keino, jolla nyt voisin auttaa, olisi täältä lähteminen. Mutta jos lähden nyt, mieti mitä tapahtuu! Ciraél surisi koko loppuelämänsä! Satuttaisin häntä aivan liikaa. Etkö usko sanaani?”
Eórdan hymähti, mutisi jotain ja kääntyi taas kohti ikkunaa. Thorongil lähti huoneesta sanaakaan sanomatta. Miten Eórdan kehtasi? Thorongil harppoi vihaisena ulos. Oli hänellä siinä ystävä! Heti lavertelemassa. Goldwinella oli nyt kortti häntä vastaan, eikä se mies taatusti keinoja kaihtaisi!

Eórdan kuunteli toverinsa askelia, jotka loittonivat käytävällä. Mitä ihmettä hän olikaan tehnyt? Karkottanut Thorongilin, oikeastaan ainoan hyvän ystävänsä, tehden pahimmanlaatuisen virheen. Hän oli vain maininnut Goldwinelle, minne Thorongil oli mennyt, ja kertonut, ettei Thorongil voisi tehdä mitään Ciraélille, koska oli vannonut rakastavansa toista, jotakuta haltiaa. Eórdan oli ollut vihainen keksittyään, minne Thorongil oli mennyt. Ja niin kuin yleensä, nytkin hän katui suutuspäissään tekemiään virheitä. Tämä oli ehkä niistä pahin. Eihän Thorongil voinut tietää, miten huolissaan Eórdan oli Ciraélin takia ja miten korviaan myöten ihastunut tähän. Neito ei saisi enää kärsiä. Siitä hän, Eórdan, pitäisi huolen niin hyvin kuin pystyisi.


A/N2: Siinä teille sulateltavaa hetkeksi... Uusi luku tulee, kun on tullakseen, en voi sanoa mitään varmaa.

Ja tuo lause hänen silmissään paloi käskevä tuli on suoraan Tarusta... Unohdin mainita, mutta sekin on tässä nyt...
Viimeksi muokannut Nerwen, Ti Joulu 19, 2006 3:36 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Vastaa Viestiin