Thorongil, pohjoisen muukalainen (Epilogi 14.1. VALMIS)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Nerwen kirjoitti:Älä sano mitään siitä halauksesta.... ei, se oli mielenhäiriö. Ja arvelen tietäväni, mihin suuntaan ajatelet, vaikken voi olla varma. Mitään sellaista ei ole!!
Joo,taisit arvata :D Anteeksi, se on tämä loma *seliseli*
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

A/N: Andune, ymmärrän kyllä..

Hmm. Juu, tämä luku on lyhyt, ja siksi niin äkkiä valmis. Luku on siis lyhyt, käsittelee oikeastaan vain yhtä ainoaa tapahtumaa, ja on toiseksi viimeinen. *nyyh* Olen jo nyt ollut kirjoittamatta liian kauan (viimeinen luku ja epilogi ovat jo valmiina) ja aivot käyvät ylikierroksilla, uusia ideoita vähän liikaakin. Tätä juttua tulee kyllä ikävä, näin kun loppua kohti käydään. Ja palautetta toivon taas... Tästä siis loppu alkaa.

14. Luku: Lopun alku

Hiljaisuus. Kolkko hiljaisuus, joka jättää kaikki äänet varjoonsa. Ciraél haroi hiuksiaan sormillaan ja pelästyi äänen kovuutta. Hän ei voinut uskoa kuulemiaan sanoja.

Goldwine oli puhunut hieman liian lujaa kylällä. Se kehuskelija! Oli ollut ylpeä siitä, mitä oli tehnyt Icarilin apupojalle. Ei tappanut, se olisi hänen sanojensa mukaan ollut armahdus. Hän oli jättänyt mieheen merkin itsestään, ja tehnyt selväksi, ettei nuorukainen tulisi unohtamaan. Siinä vaiheessa Ciraél oli alkanut voida pahoin, ja hän oli sännännyt tiehensä. Hän ei ollut varma Goldwinen sanojen tarkoituksesta, mutta mitä hirveimmät kuvat tulvivat hänen mieleensä. Hän ei halunnut tietää enempää, ei missään tapauksessa. Ciraél vilkaisi ulos ikkunasta. Oli aikainen aamu, eikä hän ollut nukkunut ollenkaan. Häntä ei vain väsyttänyt, ja hän oli kuluttanut yön teekupin ääressä ulos, pimeyteen tuijottaen.

Äkkiä Ciraélista alkoi tuntua siltä, että hän oli unohtanut jotain. Jokin uuteen päivään liittyen, mutta hän ei saanut sitä mieleensä. Maaliskuun ensimmäinen… Maaliskuu… Ciraél pudisti päätään ja huokasi. Toivotonta. Hän oli aivan liian väsynyt ajatellakseen. Auringon ensi säteiden luodessa valoaan Rohanin niityille Ciraél lopulta nukahti.

Ciraél heräsi iltapäivällä ja tunsi olonsa erittäin huonoksi. Miksi hän olikaan valvonut koko yön? Sitten hän muisti, mitä hän ei ollut aamulla muistanut. Thorongilin syntymäpäivä, maaliskuun ensimmäinen! Vaikeroiden Ciraél putosi takaisin tyynylle ja nukahti uudelleen.

*

Maaliskuu oli edennyt jo viikon vanhemmaksi, kun jotain tapahtui. Thorongilista tuntui, että hän oli vasta nukahtanut, kun läpi talon kaikui huuto.
”Herätys! Herätys! Kaikki miehet ratsaille! Örkkejä tasangoilla! Herätys!”
Eórdan huudahti herätessään äkillisesti ja miltei pudotessaan sängystä. Thorongil hyökkäsi pystyyn kohti vaatteitaan välittämättä nuoremmasta miehestä. Huuto kaikui uudelleen ja sen perästä soi torvi. Thorongil veti vaatteet ylleen ja ryntäsi käytävään. Eórdan oli vasta puolipukeissa, mutta hän ei jäänyt odottamaan. Hän oli ensimmäisten joukossa tallilla hevosensa luona.

Valmiina hevostensa selässä olevat miehet huutelivat toisilleen pihalla tietääkseen, ketkä olivat jo paikalla. Hevoset polkivat maata ja pärskähtelivät; ne tajusivat miesten kiihtyneisyyden. Thorongil taputteli Méleniä kaulalle ja puheli sille hiljaa rauhoittaakseen sitä. Lopulta viimeisetkin miehet pääsivät tallista hevosineen, ja he lähtivät kylän läpi. Jotkut asukkaat seisoivat ovillaan kuultuaan torven soivan läheisellä tilalla miesten lähdön merkiksi. Ratsastajien vaimojen katseet seurasivat joukkoa ja jokainen vaistosi lähimmäisten pelon. Vaimot tiesivät, mitä saattaisi pahimmillaan tapahtua ja tunsivat vaaran.

Örkit olivat melko kaukana, mutta silti liian lähellä. Ratsastus oli ohi pian. Tasangolla oli pimeää, ja he eivät enää nähneet kylää takanapäin, johtui se sitten pimeydestä tai pitkästä välimatkasta. Kukaan ei silti katsellut taaksepäin, vaan eteenpäin, kohti vihollista. Örkkejä oli enemmän kuin kukaan oli arvannut. Thorongil laski, että jokaista ratsastajaa kohti oli ainakin kolme örkkiä. Onneksi ne oli huomattu ennen kuin ne ehtivät kylään asti. Sattumalta ohi kulkenut matkamies oli nähnyt ne ja tullut ilmoittamaan kylään, ja se oli heidän onnensa.

Ratsastajamiehet piirittivät örkit niiden vielä liikkuessa. Ennen kuin otukset tajusivatkaan, ne olivat piirin sisällä, ja liian lähelle uskaltautuneet pääsivät hengestään. Nuolenkantaman ulkopuolella pysyttelevät ratsastajat odottelivat aamua ja auringon nousua, sillä silloin örkit olisivat haavoittuvaisempia.

Pitkät tunnit kuluivat ja idässä alkoi sarastaa. Selkeä taivas lupasi kirkasta paistetta. Miesten oli määrä odottaa, kunnes aurinko olisi ylhäällä. Sitten he voisivat hyökätä. Viileä tuuli sai jotkut ratsastajista hytisemään.

Thorongil istui Mélenin selässä katsellen itään. Hän näki laajat tasangot sekä kirkkaan, sinisen taivaan. Joitakin miehiä ratsasteli edestakaisin. Thorongilin oikealla puolella olivat örkit. Ne olivat pysähtyneet, koska tiesivät jousiampujien olevan valppaina. Yön aikana pari liian innokasta oli kaatunut saatuaan nuolen kurkkuunsa.

Auringon noustessa tarpeeksi korkealle ratsastajat hyökkäsivät. Örkit havahtuivat äkillisesti huomattuaan miehet liian lähellä. Thorongil oli jäänyt tahallaan hieman jälkeen, mutta huomasi pian, että se oli ollut virhe. Mélen nytkähti hänen allaan ja alkoi kaatua. Thorongil ei itsekään tiennyt, miten pääsi pois kaatuvan hevosen alta, mutta onnistui silti. Kaksi mustaa, pitkävartista nuolta törrötti hevosen kaulan etuosassa. Mélen tuijotti eteensä lasittunein silmin. Thorongil kovetti mielensä ja lähti juoksuun.

*

Ciraél asui kylän toisella puolella, eikä niin ollen tiennyt tuon taivaallista örkeistä tai ratsastajien lähdöstä. Pian hän kuitenkin sai tietää tapahtuneesta lähdettyään torille. Suuri osa kylän naisista oli kokoontunut torille odottamaan miestensä kotiinpaluuta. Lisäksi torilla oli muita, vain lohduttamassa tai pitämässä seuraa pelkääville vaimoille.
”Miksi kaikki ovat täällä?” Ciraél kysyi Lórenilta, Éreanin vaimolta.
”Ratsastajat ovat taistelemassa. Hieman ennen keskiyötä tilalle tuli muuan kulkija, joka varoitti örkkijoukosta. Miehet tietysti lähtivät, eivätkä ole vieläkään palanneet.”
”Ennen keskiyötä! Siitähän on jo hirveän kauan!” Ciraél huudahti.
”Se on totta. Siksi me olemme täällä. Liity seuraan”, Lóren kehotti.
”Miten..?” Ciraél kysyi vain jotain sanoakseen. Hän oli kauhuissaan. Keskiyöstä oli jo monia tunteja. Thorongil, Eórdan! Oliko koko ryhmä jo tuhoutunut?
”Toivo on nyt ainoa mahdollisuus, muuta emme voi tehdä. Emme voi kuin toivoa parasta – ja pelätä pahinta.”
”Pelätä pahinta…” Ciraél toisti turtana.

*

Thorongil huitaisi miekallaan liian lähelle tulleelta örkiltä pään. Toinen juoksi häntä kohti, mutta nuoli lävisti sen vain vähän matkan päässä Thorongilista. Lisää örkkejä, sekä vahingoittumattomia ja haavoittuneita, oli joka puolella. Thorongil taisteli useita vastaan kaataen ja haavoittaen.

Taas yksi, hieman suurempi örkki tuli kohti. Nopean hyökkäyksen jälkeen se makasi mahallaan maassa, henkeä vailla. Thorongil lähti juoksemaan Goldwinea kohti. Houkutus jättää menemättä oli suuri, mutta hän ei voinut vain katsella vierestä. Kahden he kaatoivat viitisen örkkiä unohtaen erimielisyytensä hetkeksi.
”Varo!” Thorongil huudahti, eikä hetkeäkään liian aikaisin. Goldwine kääntyi ympäri ja iski miekkansa örkin sapelia vastaan. Thorongil ryntäsi mukaan rähäkkään eikä örkki ehtinyt nähdä kuin varjon vilahtavan.
”Thorongil, takana!” Goldwine huusi. Thorongil pyörähti ympäri ja huomasi seisovansa silmäkkäin jo valmiiksi haavoittuneen örkin kanssa.
”Dunédainin puolesta!” hän sihahti hiljaa ja survaisi miekkansa örkin vatsaan.

*

Ciraél istui puisella penkillä torin laidalla kuunnellen Lórenin jatkuvaa puhumista.
”Ymmärrän hyvin hiljaisuutenne, Ciraél, sillä vaikka teillä ei miestä taistelussa olekaan, rakas ihminen silti.”
”Niin, kunpa he olisivat jo täällä”, Ciraél hymähti. Hän olisi halunnut tukkia Lórenin suun jotenkin.
”Olette oikeassa.” Sen sanottuaan Lóren hiljentyi hetkeksi ja Ciraél sai aikaa ajatella. Miehet olivat olleet poissa jo kauan. Miten he voivat, oliko kaikki hyvin? Oliko Thorongil vielä hengissä? Entä Eórdan? Kysymykset risteilivät Ciraél mielessä sekavana nauhana, eikä hän osannut tarttua mihinkään pidemmäksi aikaa.

*

Thorongil oli jäänyt yksin. Goldwine oli kadonnut jonnekin ja muista ratsastajista Hän ei tiennyt mitään. Kaikilla oli kai kädet täynnä työtä. Örkkejä oli ollut enemmän kuin Thorongil oli laskenut. Hän havaitsi liikettä silmäkulmassaan ja väisti nopeasti sivulleen. Örkkisapeli veti syvän viillon hänen vasempaan olkapäähänsä. Se oli kuitenkin vain pieni vaiva sen rinnalla, jos Thorongil ei olisi väistänyt. Jos hän olisi jäänyt paikoilleen, hän olisi päässyt hengestään. Hän löi miekallaan ja väisti taas, yrittäen unohtaa kirvelevän haavan kädessään.

Äkkiä Thorongil tunsi iskun päässään. Hän putosi polvilleen ja taisteli pyörtymistä vastaan. Jos hän menettäisi tajuntansa nyt, hän olisi varmasti kuollut. Miekka kirposi kädestä jalkojen viereen. Thorongil tarttui yhä verta vuotavaan olkapäähänsä ja sulki silmänsä avaten ne kuitenkin taas. Kivun verhon läpi hän näki vaaleahiuksisen miehen hyppäävän eteensä. Eórdan. Hän olisi turvassa. Se oli viimeinen ajatus, ennen kuin Thorongil antoi periksi pimeydelle ja unohti tuskansa hetkeksi.


A/N2: Typerää tehdä jännitystä tähän tapaan, kun kaikki tietävät kuinka käy, mutta ei mahda mitään. Alku on kökkö ja irtonainen, mutta siinä se nyt on ja pysyy. :roll:
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Jes,taistelu *tuulettaa ja karjaisee oman taisteluhuutonsa*

No niin, jospa rauhoittuisin :)
Luku oli lyhyt, teksti sujuvaa ja nopeasti luettu. Joskus näinkin :) Onneksi Goldwine ei ollut sentään niin halpamainen, että olisi jättänyt varoittamatta Thorongilia. Ihnoni laantuu ehkä vähän. Mutta kuka uskalsi lyödä sitä, kuka? *tuijottelee murhaavasti ympärilleen* Onneksi Eórdan pelasti tilanteen *huh* Paitsi eihän Thorongil tietenkään voinut kuolla :)

Mutta mitä tapahtui apupojalle? Minkä merkin Goldwine jätti?

Muuten, aika jännä että Thorongil on kertonut Ciraélille syntymäpäivänsä. Njoo, omia mielikuviani, mutta jos kerran mies niin tarkkaan salaa menneisyytensä. Toisaalta, syntymäpäivä tuskin paljastaa mitään järisyttäviä tietoja. Epäolennainen huomautus.

Örkit hyökkäsivät yöllä eikös? Loogista päättelykykyä :P Hyvät silmät on matkamiehellä ollut, ei voinut olla kovin lähellä. Eikös örkit näe melkosen hyvin pimeässä? Joo, epäolennainen huomautus 2.

Enää yksi luku? Se on väärin, niin väärin. Tämä saisi vielä jatkua, vähintään pari lukua. Ei kai auta muuta kuin jäädä odottamaan sitä viimeistä...
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Oli mukava saada tällainen pieni helppolukuinen äksönpätkä väliin. :) Andune tuossa jo nostikin keskeisimmät kohdat esiin, vaikka täytyy myöntää, etten itse olisi huomannut noita kahta pienoista ongelmakohtaa. Tai no, oikeastaan Thorongilin syntymäpäivässä ei pitäisi olla mitään arkaluonteista. Noita kuukausien nimiä olen kyllä vähän katsellut, nimittäin Keski-Maassa taidettiin jakaa vuodet kuukausiin vähän eri tavoin ja kuukausia kutsuttiin eri nimillä. Mutta en ole itse perehtynyt ko. asiaan lainkaan. TSH:n liitteistähän noista kalentereistakin löytyy jotain asiaa.

Minustakin oli kiva, että Goldwine ja Thorongil unohtivat erimielisyytensä tuolla taistelun tuoksinassa. Ja se mitä Goldwine sitten oli tehnyt apupojalle, herättää kyllä kysymyksiä. Oletan että kuulemme sen vielä (kuulemmehan?). No, Goldwine sitten murhautti Icarilin. Ei ihme, että Ciraél on kauhuissaan... Toisaalta kyllä ihmettelen, että Goldwine lähti rehvastelemaan sillä ääneen kaupungilla... luulisi ettei Rohanissakaan katsota tuollaista väkivaltaa sormien läpi.

Thorongilin heppaa kävi sääliksi. :(

Minusta lopetit tämän luvun hyvin (minä tykkään tämän tyyppisistä dramaattisista lopuista), vaikka onhan se tietysti selvää, että mies tokenee tuosta. :wink:
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Kiitokseni jälleen!

Andune, juu. Kuvittelisin örkin lyöneen Thorongilita tajun kankaalle... *hihittelee* Goldwine ei ole ihan niin halpamainen vielä, ettei toista jättäisi varoittamatta. Eikä tule olemaankaan.

Apupoika. Toisaalta haluaisin jättää asian auki, toisaalta kertoa jutun loppuun jne., mutta pelkään että seuraava luku ei sitä salli. Ei mahdu mukaan :cry: Tai siis... se on jo nyt ylipitkä.. Ja nämä selitykset eivät auta mitään. *huokaus* Eli se taitaa jäädä auki.

En ollut tuosta syntymäpäivästä ensin varma, mutta ajattelin sitten antaa asian mennä noin. Sitä ei edes aluksi siinä ollut...

Yöllä ne örkit tulivat, juu... tuo matkamies oli ehkä vähän hätäilty eikä viimeistelty juttu, mutta ajattelin sen spoivan noin ja unohdin tämän näköasian kokonaan. :? Juttu ei saa nyt luistaa käsisitä, muuten tulee pahoja ongelmia..

Yksi luku ja epilogi. *toinen huokaus* Tätä juttua tulee ikävä.

Mithrellas; Kuukausia olen itsekin tullut pohtineeksi, Keski-Maassa taisivat vain hobitit käyttää noita "meidän" kuukausiemme nimiä, mutta jätin jutun sikseen unohdettuani sen alussa. Ja joka kuukaudessa oli 30 päivää (nappula jäi pohjaan ja siitä meinasi tulla kolme miljoonaa).

Ja apupoika-kysymykseenhän oikeastaan jo vastasin, toivottavasti ette pety, mutta luulen, etten saa sitä enää tähän mahdutettua.
Tämä lopetus, josta pidit ( :D ) on ollut tuollainen alusta lähtien. Onneksi ne suunnitelmat ovat pitäneet edes jotenkin...

Ja muuten, löysin tänään Mithrellaksen KTK:sta :wink:
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

A/N: Olen viivytellyt tämän luvun kanssa lisäkommenttien toivossa, mutta koska niitä ei kuulu, niin tässä ollaan. Olen kirjoittanut epilogin pari kertaa uudestaan, en haluaisi lopettaa tätä... Tulee mieleen, kun Kuninkaan Paluun EE:n lisämateriaalissa ne eivät haluaisi lopettaa kuvamista lainkaan ja viimeinen otto otettiin ylimonta kertaa, minulla on vähän sama juttu. En haluaisi lopettaa kirjoittamista :cry: , mutta edessä se on. Elikkäs viimeinen luku.

15. Luku: Totuuksia

Monien kavioiden kapse täytti kylänraitin. Torilla istuneet naiset hyppäsivät pystyn ja juoksivat miltei hameet korvissa miehiä vastaan, toivoen oman miehensä hymyilevän hevosensa selästä. Ciraél käveli hitaammin perässä; miehet kuitenkin tulisivat torille. Samalla hän laski hevosia. Kolme hevosta. Kolme hevosta puuttui. Ensimmäiset tappiot pitkiin aikoihin. Yksi vaimoista putosi polvilleen maahan ja painoi kasvot käsiinsä. Ciraél etsi tuttuja kasvoja miesten joukosta löytämättä niitä. Hän ei tavoittanut Thorongilin tai Eórdanin kasvoja, eikä liioin Goldwinen. Ainakin yksi heistä tulisi takaisin, koska itkevä vaimo ei jättänyt mitään arvailun varaan. Ciraél katseli miesten kasvoja ja ilmeitä yrittäen etsiä niistä paljastavia merkkejä, turhaan. Kaikkien kasvot olivat yhtä tasaisen murheelliset ja vakavat, kun he loivat katseita Ciraéliin.

Lopulta viimeisen hevosen selässä näkyi kaksi miestä. Kahdet tutut kasvot. Eórdan edessään Thorongil. Ciraél huokasi väristen ja oli pyörtyä helpotuksesta.
”Kiitos!” hän henkäisi hiljaa ja pysyi jotenkin jaloillaan. Eórdan katsoi häneen väsyneesti hymyillen, mutta Thorongilin silmät olivat kiinni. Ciraél huokasi. Kumpikin oli silti tullut takaisin.

Ratsukot pysähtyivät torille ja miehet jalkautuivat. Ciraél juoksi tärisevin jaloin Eórdanin luokse, ja tajusi, miksi Thorongil oli näyttänyt omituiselta. Hän oli tajuton. Tai kuollut! Pelko täytti Ciraélin uudelleen ja hän tajusi kyyneleiden tekevän tuloaan.
”Eórdan!” hän huudahti vapisten, vaatien nuorukaista selittämään. Eórdan jalkautui ja nosti Thorongilin alas.
”Ciraél.” hän lausui hiljaa laskiessaan miehen penkille. Sille penkille, jolla Ciraél oli istunut Lórenin kanssa aamusta lähtien.
Ciraél pidätteli itkuaan. Thorongil ei saanut olla kuollut, ei saanut! Ei nyt…
”Älä vielä itke, Ciraél. Meillä on toivoa, hän on hengissä. Ja luultavasti herääkin vielä. Tarvitaan varmasti enemmän kuin kasa örkkejä hänet tappamaan, ainakin niin kauan kuin hänellä on ystäviä rinnallaan.”
Ciraél huokasi ja alkoi itkeä.
”Ciraél, älkää toki. Kaikki on hyvin, hän elää…” Eórdan lohdutti kömpelösti. Ciraél nyyhkäisi ja kapsahti Eórdanin kaulaan.
”Rauhoittukaahan nyt..” Eórdan sanoi ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.
Ciraél henkäisi syvään. Sitten hän tajusi, että joku puhui. Érean.
”Emme tällä kertaa jääneet menetyksittä. Minun on kerrottava, että kaksi hyvää miestä ovat menneet, ja toinen heistä ei ollut enempää tai vähempää kuin serkkuni.”
Vasta silloin Ciraél huomasi Goldwinen puuttuvan joukosta. Mies oli siis poissa. Toisaalta Ciraél tunsi surua, toisaalta helpotusta. Hän ei kuullut enää, mitä Érean puhui.

Érean oli lopettanut ja ihmiset alkoivat puhua toisilleen.
”Eórdan, minä voin ottaa Thorongilin. hänen on parempi siellä. Voin hoitaa häntä”, Ciraél sanoi.
”Hyvä on. Minä tuon hänet sinne ja autan parhaani mukaan”, Eórdan myöntyi.

Pikkuhiljaa väki lähti tahoilleen. Eórdan nosti Thorongilin taas hevosensa selkään ja lähti taluttamaan hevostaan Ciraélin vierellä.
”Mitä.. tapahtui?” Ciraél kysyi hiljaa.
”Hän sai ensin haavan olkaansa ja sitten häntä lyötiin päähän. Ehdin paikalle vain hetken liian myöhään. Hän menetti tajuntansa juuri, kun saavuin paikalle ja on ollut tajuton siitä lähtien”, Eórdan totesi.

Pian he olivat Ciraélin talolla. Eórdan kantoi Thorongilin vierashuoneeseen ja Ciraél näki hänen ontuvan hieman.
”Mikä jalassasi on?” hän kysyi hiljaa.
”Ei mitään. Ei yhtään mitään”, Eórdan vältteli.

Ciraél keitti heille teetä ja he jäivät pöydän viereen juomaan.
”Tämä on kamalaa…” Ciraél huokasi.
”Niin on”, Eórdan myönsi ja irvisti. ”Ei, Ciraél, et voi tehdä mitään se hyväksi! Thorongililla on pahempia vammoja”, hän lisäsi kiireesti nähdessään Ciraélin ilmeen.
Sanaakaan sanomatta Ciraél nousi, jätti kuppinsa pöydälle ja asteli hitaasti Thorongilin huoneeseen. Thorongil makasi sängyllä levollisen näköisenä.
”Hänen olkapäänsä nyt ainakin pitää tarkistaa ja hänen vaatteensa ovat likaiset… Voisin pestä ne, jos tuot hänelle toiset Éreanin luota”, Ciraél sanoi hiljaa Eórdanille, joka tuli hänen vierelleen ovensuuhun. Mies nyökkäsi vaitonaisena.

Hetken kuluttua Eórdan oli taas Ciraélin luona, mukanaan vaihtovaatteet Thorongilille. Ciraél otti vaatteet syliinsä ja lähti kantamaan niitä Thorongilin huonetta kohti.
”Jos minä hoidan sen”, Eórdan ehdotti.
Ciraél pysähtyi ja tajusi, mitä olikaan tekemässä. Hän kääntyi hitaasti Eórdaniin päin.
”Ehkä tosiaan olisi parempi”, hän myönsi hiljaa huultaan purren. Eórdan otti vaatteet häneltä ja meni huoneeseen sulkien oven jäljessään. Ciraél jäi tuijottamaan ovea. Koska viimeksi hän oli jutellut Eórdanin kanssa näin? Mies oli muuttunut paljon niistä päivistä, kun he olivat leikkineet yhdessä Eórdanin isoveljen ja Ciraélin pikkuserkun luona. Siitä tuntui nyt olevan niin kauan.

*

Thorongil näki paljon unia ollessaan tajuton. Hän näki monesti Arwenin, Elrondin tai äitinsä, muutaman kerran myös Gandalfin. Kerran hän oli varma, että äiti oli puhunut hänelle, ihmetellyt, miksei hän herännyt vaan nukkui koko ajan. Thorongil yritti sanoa, että häntä väsytti ja ettei hän halunnut herätä, mutta ääni juuttui kurkkuun.

Välillä hän kuuli ääniä, joiden tiesi olevan todellisia. Hän kuuli Ciraélin äänen, neito puhui hänelle arkisista asioista kuin hän olisi ollut hereillä. Hän kuuli, miten Eórdan ja Ciraél puhuivat välillä ja toivoivat hänen heräävän. Thorongil luuli välillä heräävänsä, mutta pysyi silti tajuttomana. Hän tunsi, miten jokin avattiin hänen kätensä ympäriltä ja se sattui. Hän muisti haavoittuneensa. Unet entisestä kodista ja sen rauhasta ja rakkaista ihmisistä sekoittuivat todellisiin ääniin ja hän ei tiennyt aina, mikä oli totta ja mikä unta, vai oliko mikään. Välillä Thorongil ei tunnistanut puhujien ääniä. Kerran hän tajusi avanneensa silmänsä oikeasti, mutta hän ei ollut nähnyt mitään.

*

Ciraélin päivät muotoutuivat samanlaisiksi, suurimman osan päivästä hän istui Thorongilin luona, poistui vain välillä syömään ja hoitamaan hevostaan. Monina aamuina hän löysi itsensä herätessään Thorongilin luota. Eórdan kävi miltei joka päivä tuoden välillä jotain mukanaan, kuten ruokaa, ja usein hän söi Ciraélin kanssa. Ensi kerran sen jälkeen kun Ciraél oli ollut pikkutyttö, hän saattoi sanoa olevansa Eórdanin hyvä ystävä. Joskus hän silti huomasi jotain outoa nuoren miehen silmissä, kun tämä luuli, ettei hän nähnyt. Ciraél oli silti liian huolissaan Thorongilista yhdistääkseen langanpäät toisiinsa.

Thorongil oli ollut tajuttomana jo viikon. Ainut elonmerkki, mitä Thorongil oli antanut, oli hento valitus Ciraélin vaihtaessaan käden sidettä uuteen. Muuten mies oli nukkunut rauhallisen oloisena. Kerran juuri nukahdettuaan Ciraél oli herännyt siihen, että Thorongil oli mutissut jotain, mutta Ciraél ei voinut sanoa, oliko se ollut unta vai totta.

Ciraél seurasi sormellaan Thorongilin kasvojen piirteitä painaen ne mieleensä, peläten, ettei mies ikinä heräisi tai että hän kuolisi unessaan. Ciraél kuljetti sormeaan pitkin miehen tummia kulmakarvoja, alas korkeaa poskipäätä ja kaunismuotoista nenää. Huulien kaarta ja leukaa pitkin jälleen poskelle. Thorongil tuhautti nenäänsä, kun Ciraélin sormi kulki sen alta. Ciraél tunsi pienen hymynhäiven nousevan kasvoilleen. Ei Thorongil kuolisi. Sitten hän tukahdutti haukotuksen. Hämärä oli jo laskeutunut ikkunan taakse. Ciraél tiesi sen, vaikkei katsonutkaan ulos ikkunasta. Hän ei halunnut irrottaa katsettaan miehen kasvoista ja toivoi jälleen kerran tämän avaavan harmaat silmänsä ja heräävän. Olisi niin väärin, jos Thorongil nukkuisi loppuikänsä, oli se sitten miten pitkä tahansa. Tai kuolisi nyt, niin nuorena, vasta täytettyään kaksikymmentäseitsemän.

Ja miksei Thorongil voinut antaa periksi? Ciraél rakasti miestä, mutta tämä pysyi kaukaisena. Siihen oli jokin syy. Oliko miehellä vaimo jossakin? Oliko hän lähdössä Rohanista? Ciraél pudisti päätään. Jos miehellä olisi vaimo, hän ei olisi käyttäytynyt niin, viettänyt niin paljoa aikaansa Ciraélin kanssa. Mutta jokin syy siihen oli. Mies oli niin ristiriitainen. Välillä Ciraél saattoi tuntea olevansa läheinen ystävä, mutta sitten tuli taas ilmi jotain ja Thorongil vaihtoi puheenaihetta hieman liian nopeasti.

Nyt Thorongil oli kokonaan hänen. Mutta silti Ciraél olisi mieluummin ottanut takaisin vanhan Thorongilin, joka sentään puhui ja käveli! Hiljaisuus tuntui soivan. Ciraél painoi suukon miehen korkealle otsalle.
”Voi Thorongil, miksi sinulla on niin paljon salaisuuksia?” hän kysyi ääneen. ”Olisitpa olla minun edes yhden kerran! Ja miksi nukut? Voi Thorongil, miksi..?” Ciraél huokasi ja tarttui miehen käteen. Toisella kädellään hän siveli miehen silmäluomia ja huulia tuskin edes koskettaen. Hän halusi saada miehen heräämään, puhumaan taas. Thorongil raotti suutaan hieman, mutta siinä oli kaikki. Ciraél huokasi, loi pitkän katseen Thorongiliin ja lähti huoneesta.

*
Thorongil seisoi aukion laidalla. Sen ympärillä kasvoi suuria puita, suurempia kuin tavallisesti. Thorongil ei ollut ennen nähnyt mitään sen kaltaisia. Mutta sillä hetkellä hän ei kiinnittänyt huomiota puihin; aukiolla seisoi tummahiuksinen neito. Arwen.
”Arwen!” joku sanoi ja astui aukiolle. Vaaleat hiukset omistava haltia.
Arwen kääntyi ympäri ja hetken hänen silmänsä loistivat. Mutta kun hän näki, kuka tulija oli, ilo sammui ja kasvot olivat taas vakavat.
”Ettekö tervehdi minua, Arwen? Etsin teitä jo Imladrisista, mutta olittekin täällä. Kuinka voitte? Emme ole nähneet aikoihin”, haltia sanoi.
”Hei. Voin ihan hyvin.”
”Ei, ette voi. Näen sen kyllä. Mikä on? Tulkaahan tänne.”
”Emme jatka enää näin”, Arwen sanoi yksioikoisesti halatessaan haltiaa. ”Se ei ollut totta. Tiedätte sen. Olin vain niin yksin. En koskaan rakastanut teitä. Mutta löysin erään, jota rakastan.”
”Mitä? Sinä siis heität kaiken menemään?” vaalea haltia näytti äimistyneeltä.
”Niin. Koska en koskaan oppisi rakastamaan teitä. Isä kyllä varmasti olisi onnellisempi, jos valitsisin sinut…” Arwen huokasi.
”Kuka se onnellinen haltia on, jos ei mestari Elrond häntä hyväksy?” haltia kysyi pilkallisesti.
”Hän ei ole haltia. Hän on ihminen. Aragorn, Arathornin poika, Isildurin perijä.” Arwen lausui nimen kuin se olisi ollut tarkkaan varjeltu aarre. Thorongil ei voinut pidättää pientä hymyä.
”Kuolevainen? Ovatko kaikki ne vuodet olleet turhia?”
”Sinä itse kysyit minulta kerran, miksi olen niin viileä. Etkö vieläkään tiedä? En koskaan rakastanut sinua. Enkö ole sanonut sitä tarpeeksi selkeästi? Antaisit minun jo olla!” Arwen huudahti.
”Kyllä. Olet sanonut. Minä lähden nyt. Arwen, älä unohda. Se on kuitenkin vain kuolevainen, ja hän menee aikanaan, lupaan pysyä vierelläsi.”
”Aivan turhaan! Minä jään tänne, en lähde Satamiin ja Meren yli! Jään hänen takiaan! Valitsisin vaikka kuoleman hänen vuokseen, jos vain saisin hänet ja isäni... Jos isäni suostuisi!”
”Hyvä on, Arwen. Minä menen, emmekä enää tapaa. Yhdessä vietetyt hetkemme olivat turhia, ja näen sen nyt. ”
”Aivan niin! Hyvästi, Legolas, ja jätä minut yksin!”
”Turha toivoa, että tulisin takaisin, mutta minä en unohda, jos kadut päätöstäsi!” haltia kajautti ja harppoi pois aukiolta. Arwen putosi polvilleen ja itki.

Thorongil tunsi kuuman vihan aallon pyyhkäisevän ylitseen. Kukaan ei veisi häneltä Arwenia, ei kukaan! Arwen oli hänen, rakasti häntä…

Mutta mitä hän olikaan tehnyt viimeisen vuoden? Täällä, Ciraélin kanssa? Hän oli yrittänyt unohtaa olevansa vain mies, yrittänyt pitää itsensä kurissa, Arwenin takia. Ei… ei… ei…
”Arwen!” huokaus karkasi Thorongilin huulilta ja hän avasi silmänsä.

Oli varhainen aamu. Hän oli ilmeisesti Ciraélin luona. Huone oli jostain syystä etäisesti tuttu. Ciraél nukkui puoliksi sängyllä, puoliksi lattialla ja pitkät punaiset hiukset olivat hajallaan pään molemmin puolin. Käsi puristi peiton reunaa. Thorongil sulki silmänsä. Hän voisi nukkua vielä hetken… Vaistomaisesti hän siirsi kätensä Ciraélin käden päälle ja nukahti.

*

Ciraél heräsi aamulla hiukset sekaisin ja puoliksi Thorongilin sängyllä. Miehen käsi puristi hänen kättään. Mies oli kaiketi unissaan sitä siirtänyt. Varovaisesti Ciraél siirsi kätensä pois ja nousi polvilleen lattialle. Hän pudisti nopeasti päätään ja päätti mennä juomaan teetä piristyäkseen.

Ciraél oli ilmeisesti edellisenä päivänä jättänyt kuppinsa pöydälle, sillä siinä se oli. Huokaisten Ciraél nosti kannuun vettä ja laittoi sen tulelle. Sillä välin kun tee valmistui, hän voisi ruokkia hevosensa.

*

Thorongil avasi silmänsä uudelleen ja huomasi Ciraélin lähteneen. Raskas paino tuntui laskeutuneen hänen sisimpäänsä. Unen myötä hän tiesi tarkalleen, mitä pitäisi tehdä mahdollisimman pian. Mitä olisi pitänyt tehdä jo niin kauan sitten! Hän oli ollut typerä… Vaiko vain varovainen? Eihän sitä heti voinut luottaa vieraaseen ihmiseen, tuntui tämä miten kunnolliselta tahansa. Mutta hän olisi tietysti voinut osoittaa sen muuten eikä antaa neidolle turhaa toivoa. Sillä niin Thorongil oli tehnyt, antanut Ciraélille toivoa, jota ei kuitenkaan ollut. Hän oli jo omistanut itsensä ja sydämensä Arwenille, ja hän tiesi, että Arwen ei unohtaisi häntä. Ja kun hän näkisi neidon taas… Thorongil tiesi, mitä tehdä silloin. Hän ei voisi enää viivytellä, jos Arwen vielä muistaisi. Ja hän muistaisi.
Thorongil vilkaisi sormusta sormessaan. Perintökalleus, jonka hän oli Elrondilta saanut. Arwen tulisi saamaan sen, kun he tapaisivat jälleen, merkkinä siitä, ettei Thorongil unohtaisi. Nyt hänen piti vain odottaa aikaansa.

Huokaisten Thorongil vääntäytyi istumaan ja katsahti ulos ikkunasta. Miten paljon aikaa oli kulunut? Viileä aurinko paistoi ulkona kirkkaan siniseltä taivaalta. Joitakin valkeita pilvenhahtuvia kumpuili taivaanrannassa. Nyt pitäisi vain kerätä rohkeutensa ja kertoa Ciraélille, kun neito ilmestyisi huoneeseen.

*

Kun tee oli kadonnut kupista ja hevonen oli saanut ruokansa, Ciraél meni taas Thorongilin huoneeseen. Hän vilkaisi mieheen, käveli muutaman askeleen kohti tuolia ja pysähtyi sitten paikoilleen, sisäistettyään, mitä oli nähnyt.

Thorongil oli herännyt. Hän istui sängyllä ja katseli surumielisesti Ciraéliin. Hänen harmaissa silmissään näkyi kuin syvää surua. Ciraél ei tiennyt, miksi, mutta hän ei välittänyt. Iloinen hymy nousi hänen kasvoilleen ja hän ryntäsi lyhyen matkan Thorongilin sängyn luo.
”Te heräsitte!” hän vinkaisi.
”Niin, Ciraél. Olen nukkunut ilmeisesti kauan, mutta miten kauan?”
”Viikko ja päivä on vierähtänyt siitä taistelusta”, Ciraél sanoi tutkaillen miehen kasvoja. Hetken mielijohteesta hän halasi miestä ja perääntyi sitten tuolille istumaan. Thorongil hymyili väsyneesti.
”Minun pitää kertoa teille jotain. Se olisi pitänyt kertoa jo kauan sitten, ja monelta vaivalta olisi säästytty.”
Ciraél katsoi mieheen kysyvästi. Mitä hän halusi kertoa?
Thorongil henkäisi syvään ennen kuin aloitti.
”Muistatteko silloin, joitakin kuukausia siten, kun kysyitte, tunnenko haltioita, ja minä vastasin tuntevani?”
”Toki minä sen muistan”, Ciraél sanoi. Niin, kyllä hän sen keskustelun muisti!
”Hienoa. Sillä minä tosiaan tunnen haltioita. Kasvoin heidän parissaan. Minä kerroin teille, että isäni kuoli, kun olin hyvin pieni. Äitini vei minut turvaan haltioiden luokse. Ja silläkin on syynsä. Minut kasvatettiin Imladrisissa ja minua kutsuttiin nimellä Estel, toivo.”

*

”En ole oikeasti myöskään Thorongil. Nimeni salattiin minulta, kunnes täytin kaksikymmentä vuotta. Kuten myös syntyperäni. Olen Aragorn Arathornin poika, Isildurin perillinen”, Thorongil selvitti Ciraélille, joka katseli häntä silmät pyöreinä.
”Toivon, että ette kertoisi kenellekään, vähiten jollekin Goldwinen kaltaiselle.”
”En taatusti. Enkä kertoisi Goldwinelle, vaikka hän eläisi”, Ciraél sanoi.
"Onko Goldwine..?"
Ciraél nyökkäsi ja viittasi häntä jatkamaan.
”Tiedän, että olen käyttäytynyt joskus oudosti, mutta minulla on syyni. Samana päivänä, kun sain kuulla, kuka olen, tapasin erään haltianeidon…” Thorongil huokasi, ennen kuin jatkoi.

Thorongil kertoi Ciraélille kaiken. Hän pyysi anteeksi neidolta, käytöstään, sitä, ettei ollut kertonut totuutta, mutta mikään ei tuntunut riittävän. Hän tunsi itsensä syylliseksi katsellessaan Ciraélin kasvoja, joilta paistoi ymmärrys ja suru, sekä kaipaus ja tuska.
”Näin paljon unia, kun olin tajuton. Yhdessä niistä oli Arwen. Se sai minut hereille, ja tajusin, mitä olen tehnyt. En olisi saanut, Ciraél, mutta loppujen lopuksi olen kuitenkin vain mies. En voinut tehdä mitään, ja asiat tuntuivat kulkevan itsekseen väärään suuntaan. Nyt olen päättänyt lähteä kylästä. Se on ainut keino, etten tee mitään peruuttamatonta ja ettette koe enempää tuskaa. Minun takiani olette joutunut kärsimään koko viimeisen vuoden ajan, sen ajan, kun olen ollut täällä. Olen pahoillani, etten kertonut kaikkea aiemmin. Tältä olisi voitu välttyä, veljenne olisi elossa ja Goldwine ehkä myös.. Olen tuottanut teille enemmän surua kuin on sallittavaa. Olen todella pahoillani.” Thorongil hautasi kasvot käsiinsä. Paino tuntui helpottaneen hieman, mutta hänellä oli silti paha olo. Hän ei enää tiennyt, mitä muuta sanoa.

Jossain vaiheessa kertomusta Ciraél oli kääntänyt päänsä poispäin. Nyt hän huokasi raskaasti ja kääntyi Thorongiliin päin.
”Vai niin. ” Hän katsoi Thorongilia silmiin kyyneleitä pidätellen. ”Tapaammeko vielä joskus?” hän kysyi yrittäen estää kyyneliä valumasta ja ääntään tärisemästä.
”Luulen, ettemme kohtaa enää. En ole palaamassa Rohaniin, Ciraél.” Thorongil tunsi olonsa todella surkeaksi.
”En unohda teitä koskaan, Thorongil, mutta minun tulee todella ikävä. Ciraél pyyhki silmiään ja yritti peittää kyyneleensä.
”Ciraél.” Thorongil lausui hitaasti ja tarttui käteen, jonka Ciraél oli vetänyt kasvojensa eteen.
”Yrittäkää ymmärtää. Tämä ei ole helppoa. Lupaan, etten unohda teitä.”
Ciraél nyökkäsi hiljaa. ”Hyvästi, Thorongil”, hän sanoi äänellä, joka tuskin kuului.

*

Tunteja myöhemmin, kun Thorongil oli Ciraélin estelyistä ja kuntoon vetoomuksista huolimatta lähtenyt, Ciraél tunsi olonsa todella tyhjäksi. Hänellä ei ollut enää mitään. hän kääntyi huoneeseensa ja muisti jotakin. Pöydän laatikossa lepäsi kultaisessa nauhassa punainen kivi. Thorongilin antama koru. Ciraél nosti sen varoen kädelleen, kuin se olisi ollut lasia. Ainoa kosketeltava muisto, joka Thorongilista oli hänelle jäänyt. Ciraél puristi korun nyrkkiinsä ja nyrkkinsä rintansa vasten.
”Hyvästi, Thorongil”, hän huokasi.

Ovelta kuului koputus. Ciraél huokasi ja jätti korun pöydälle. Ovella seisoi Eórdan.
”Hei, Ciraél. Thorongil sitten lähti”, hän totesi.
”Niin lähti.” Ciraél päästi miehen sisään ja käänsi tälle selkänsä. Hän ei halunnut juuri nyt nähdä ketään.
”Hän lähti, ja niin myös minun elämäni. Minulle ei ole täällä mitään”, Ciraél sanoi lohduttomana tuijottaessaan tyhjään sänkyyn, jossa Thorongil oli maannut viimeisen viikon ajan. Nyt se näytti liian tyhjältä.
”Oletteko tosissanne?” Eórdan kysyi hänen selkänsä takaa. Ciraél muisti Thorongilin sanoneen miltei samat sanat kuultuaan Ciraélin tunnustuksen. Ciraél puristi silmänsä kiinni hetkeksi.
”Minulle ei ole täällä mitään. Icaril on poissa, Thorongil lähti ja Goldwinekin on kuollut! Minulla ei ole ketään, joka olisi täällä luonani!”
”Mikä minä sitten olen?” Eórdan kysyi.
”Mitä oikein..” Ciraél kysyi, kun Eórdan käänsi hänet hitaasti ympäri.
”Tätä.” Eórdan keskeytti ja suuteli Ciraélia.
Ehkä minulla sitenkin on syy jäädä, Ciraél ajatteli nojatessaan leukansa Eórdanin hartiaan.

*

Monia raskaita vuosia myöhemmin Thorongil lähestyi Minas Tirithin kaupunkia jalan Rohanista. Ylpeänä seisoi Valkoinen Kaupunki ottamassa matkustavaista vastaan. Gondor. Maa, johon Aragorn Arathornin poika palaisi jonain päivänä pysyvästi, muttei vielä. Tämä oli vain tutustumiskäynti. Jonain päivänä Aragorn asuisi täällä. Hänen isiensä kätten tekemä Gondor, jossa suurten isien poika olisi vain vieraana hetken verran.

Aamun sarastaessa kaukaiset torvet tervehtivät häntä vuorten sylistä.


----
A/N: Ja tuon unen molemmat haltiat on tehty elokuvien pohjalta;missään ei mainita, että Legolas oikeasti olisi vaaleahiuksinen, ja Arwen ei ole oma itsensä niin kuin toivoisin hänen olevan. *kiittää ja kumartaa ennen lähtöään*
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Siinä se sitten oli, viimeinen luku. Haa, Thorongil tuli järkiinsä (joo ja tietysti heräsi). Goldwine kohtasi loppunsa...no jaa, ei ole ikävä mutta toisaalta *olan kohautus*

Tuli pienimuotoinen mitä ihmettä-reaktio tuosta Legolaksesta. Mutta onneksi Arwen ei rakastanut sitä (olisin muuten saanut jonkun kohtauksen :P)
”Mikä minä sitten olen?” Eórdan kysyi.
”Mitä oikein..” Ciraél kysyi, kun Eórdan käänsi hänet hitaasti ympäri.
”Tätä.” Eórdan keskeytti ja suuteli Ciraélia.
Ehkä minulla sitenkin on syy jäädä, Ciraél ajatteli nojatessaan leukansa Eórdanin hartiaan.
Pään sisällä huudettiin hallelujaa :D Näin sen pitikin mennä!

Mitäs tästä voisi enää sanoa. Tämä on ollut upea ficci ja tätä on ollut ilo lukea. Haikeissa fiiliksissä jään odottamaan epilogia :(
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Voi, olipa kaunis päätösluku. Selkeä ja rauhallinen, ja nuo langanpätkät punoutuivat tässä mukavasti yhteen. Minusta varsinkin tuo, miten Thorongil "tuli järkiinsä" oli kuvattu mielenkiintoisesti, että se tavallaan tapahtui unen kautta. Mutta niin, olikos tuo Arwenin ja Legolaksen suhde totta vai pelkkää unta, siis Thorongilin mielikuvituksen tuotetta? Nimittäin voisihan se epäilyksissään keksiä tuon itsekin. Ja jos ajattelet tuon oikeasti tapahtuneen, niin tuossahan olisi jo jatkoficin ainesta, nimittäin se, miten Legolas suhtautui Arwenin ja Aragornin avioliittoon sitten Neljännellä Ajalla. Legolashan asui Ithilienissä, joten hän oli varmaan paljon tekemisissä heidän kanssaan.

Eórdanin ja Ciraélin lähentyminen tapahtui mukavan luontevasti, vaikka olisin ehkä mielelläni lukenut noista kahdesta vähän enemmänkin. Eórdanilla taisi olla jonkinlainen vamma myös, joten eikö Ciraél olisi voinut hoitaa sitäkin siinä sivussa? Täytyy nyt myöntää, että minusta oli hieman koomista, että nuo kaksi pistivät teeksi heti kun tulivat Thorongilin kanssa kotiin, vaikka tämä virui kuolemankielissä ja olisi varmaan kaivannut pikaista hoitoa. :P Minua on muuten sattuneesta syystä mietityttänyt tuo tajuttomien hoito "ennen vanhaan", kun ei ollut mitään tiputuksia ynnä muita, että eivätkö ne kuolleet janoon, jos olivat pitkään tajuttomina? Vai voiko tajuttomankin saada juomaan? En oleta, että osaat välttämättä vastata tähän Nerwen, mutta jos joku tämän lukevista sattuisi tietämään paremmin, niin mielelläni kuulisin kuinka tuossa asiassa meneteltiin.

Tuo kuinka Ciraél valvoi Thorongilin vuoteen äärellä oli muuten mielettömän kaunista luettavaa. :)

Tätä jäin miettimään:
Joskus hän silti huomasi jotain outoa nuoren miehen silmissä, kun tämä luuli, ettei hän nähnyt.
Jos Ciraél näkee Eórdanin silmät, niin eikö tämä väkisinkin huomaa Ciraélin katsovan itseään? Voiko toista katsoa silmiin, ilman että tämä huomaisi? Ymmärrän, mitä hait takaa tuolla lauseella, mutta asian olisi ehkä voinut ilmaista jotenkin toisin.

Goldwinea ei kyllä tulla ikävöimään myöskään tässä osoitteessa. Vaikka onhan se tietysti aika ilkeästi sanottu, mutta Goldwine kuitenkin kuoli kunnialla taistelussa, ja parempaa loppua tällä tuskin olisi voinut ollakaan.

Tämä on kyllä ollut todella hieno ja mielenkiintoinen ficci. Onnistuneesti kirjoitettu alusta loppuun ja vieläpä epätavallisesta aiheesta (siis rakkaushan nyt sinänsä ei ole erikoinen aihe, mutta viittaan tähän Thorongil Rohanissa -asetelmaan). Kunnioitettava suoritus, ja aivan erityisesti koska olet noin nuori, harvalla riittää kärsivällisyyttä näin isoon urakkaan.

Joten ei sitten muuta kuin epilogia kehiin ja uusien ficcien pariin vai kuinka? :wink:
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Kiitos, kiitos, ja kiitos.

Andune; kiitos todella paljon. Tuo Legolas-juttu oli hetken mielijohde, en edes muista mistä se sai alkunsa, muttaah... No, idea oli se, että Thorongil tajusi, mitä oli tekemässä, kuka oli, ja kenestä oikeasti välitti.

Epilogissa sitten vähän kaikenlaista, pitää hieman fiksata uuden idean takia ennen kuin sen tänne laitan.

Mithrellas, en tiedä mitä sanoa. Olisin ajatellut, että Legolas/Arwen on totta, ja Aragornin suvussahan oli näitä ennaltanäkemisen lahjoja sun muuta, että hän niin kuin näki nykyisyyteen. Ja mistäs sinä tuon tiedät? Kiintoisan jatkoficin tosiaan saisi ja minulla on valmina yksi songfic tuolla noin, juuri Neljännestä Ajasta näillä henkilöillä, en vain tiedä näkeekö se Loftiksessa päivänvaloa koskaan.

No juu, ajattelin tuon teen kanssa, että molemmat olivat melko tolaltaan eivätkä oikein tienneet mitä pitäisi tehdä, ja niin pois päin.. oikeastaan myöhemmin ajatellen tuossa ei ole mitään järkeä. Ja ensimmäisen ajatuksen mukaan Ciraél olisi hoitanut Eórdania, mutta se jäi pois, tämä oli jo valmiiksi niin pitkä.


Tuo lause. Minun ongelmani. Alkuperäisenä vihossani se kuuluu näin:
Joskus hän [Ciraél] huomasi miehen katseen muuttuvan, kun Eórdan luuli, ettei hän nähnyt. Mutta enpä tiedä, olisiko se parempi noinkaan.

Ja nuo loppukommentin kiitokset. Kiemurtelen tässä naama helottaen... Totta on, että aivan alussa parin luvun jälken sain jonkun kohtauksen ja meinasin jättää kesken, mutta mitä ideaa on kirjoittaa tänne, jos jättää sen heti kesken? Ei mittän. Niinpä jatkoin ja tässä ollaan.

Epilogin jälkeen uusia ideoita on jo parikin, voi vain hieman kestää, että saan niitä mihinkään :roll: Tuhannet kiitokset vielä.

Edit: Kädet tärisivät niin paljon että viesti oli täynnä virheitä.. korjailin vähän... Ja sitä tulee omille virheilleen niin sokeaksi, että piti ottaa pari kertaa uusiksi..




Psst, edit. Onko liikaa pyydetty jos haluaisin vähän lisää palautetta? Anteeksi saman tien, muttaah... :oops:


Turhautunut ja itsensä liialliseksi mankujaksi tunteva Nerwen
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

A/N: Vingun täällä itsekseni, loppu on lähellä, parin rivin päässä. Viivyttelin tätä epilogia viikon verran lisäkommenttien toivossa sekä yksinkertaisesti siksi, etten haluaisi lopettaa. Jotenkin olen kasvanut tämän ficin mukana, ja luvattoman paljon. On ollut niin ihanaa kirjoittaa tänne ja saada palautetta, kehittyä edes hieman kirjoitustaitojen kanssa ja muutenkin... Tämä on antanut niin paljon, ja samalla te, jotka olette kommentoineet ja innostaneet minua, ISO kiitos ja haliruttu. Silmäilin tässä yhtenä päivänä saamaani palautetta ja innostuin kovasti; kahdeksan sivua tätä ficciä, ja teidän kannustavat sananne... Kiitos vielä kerran.

Ja taitaa tässä itsekukin huomata, että joku jaarittelee kuin mikäkin ruuneperi. Ei voi mitään, säälikää pientä kuolevaista, joka ei tahtoisi päästää irti kirjoitettuaan samaa niin kauan. Tunnen itseni paljon paremmaksi kirjoittajaksi nyt, kuusi kuukautta ja 94 ja puoli sivua jälkeenpäin.

No, jätän tämän tähän ja päästän irti, päästän tämän ficin tippumaan alemmas ja alemmas, hukkuaan ja viemään mukanaan muistoja. Toivon, että jonain päivänä joku yllättää minut kommentilla, kun tämä on ollut pimennossa jo kauan.

Ylipitkien alkujaarittelujen jälkeen on tullut hyvästien aika.

Epilogi: (Gondorin uuden kuninkaan häät v. 3019) Loppu ja alku

Kuningas Elessar havahtui mietteistään hätkähtäen. Siitä oli jo niin kauan, yli 60 vuotta, mutta hän saattoi muistaa tapahtuneen yhtä hyvin kuin eilisen. Aragorn kääntyi katsomaan pöydän yli Gandalfiin.
”Voi, Gandalf...”
”Palasit siis mietteistäsi. Mitä sanot nyt, vanha ystävä?”
”Gandalf, olen tehnyt vääryyttä”, Aragorn huokasi hiljaa.
”Sinä pidit hänestä”, Gandalf totesi. Se ei ollut kysymys.
”Niin tein.” Aragorn käänsi katseensa lattiaan. Hän oli jo ehtinyt unohtaa, miten karvaita jotkut muistot olivat. Hän tuijotti lattiaa jalkojensa edessä unohtaen, kuka oli. Hän tunsi olevansa se Thorongil, pohjoisen muukalainen, joka oli vasta saapunut Rohaniin, joka oli vielä nuori. Muistot olivat saaneet hänet ajattelemaan. Hän huokasi ja nosti katseensa taas Gandalfiin.
”Tiedätkö, Rohan on vaarallinen paikka”, hän aloitti. Gandalf katsoi häneen kysyen.
”Ilmeisestikään en ollut tarpeeksi viisas ensimmäisen kerran jälkeen, mutta nyt olen ollut siellä kahdesti ja osaan jo varoa. Enää en mene Rohaniin kuin Éomerin luo, ja sinnekin harvoin, ja aion toden totta tehdä selväksi, että olen naimisissa! Rohanin naiset ovat liian kärkkäitä rakastumaan minuun.”
”Vai niin sinä ajattelet!” Gandalf nauroi.
”Ikää minulle on kertynyt ensimmäisen Rohanin-vierailuni jälkeen, mutta silti joku antoi sydämensä”, Aragorn lausahti. Nauru kuoli hänen huuliltaan. Gandalf hymyili hänelle surumielisesti sanomatta mitään. Pian molemmat kääntyivät katsomaan hobittiystäviään, jotka virittivät juomalaulun vähän matkan päässä. Kuninkaankin huulet löysivät taas hymyn, kun hän katseli puolituisystäviään.
”Onneksi sentään toinen Rohanin neidoista löysi oikean rakkauden”, Aragorn lausahti, kun hänen silmänsä tapasivat Faramirin nauramasta Meriadocin hölmöilylle. Frodo katseli nuorempaa ystäväänsä Faramirin viereltä rauha kasvoillaan.
”Niin. Éowyn oli valmis jopa kuolemaan, kun lähti taisteluun, mutta löysikin käskynhaltijan pojan.”
”Niinpä. Ja minun pitääkin vaihtaa pari valittua sanaa myöhemmin Legolasin kanssa”, Aragorn sanoi huomattuaan myös haltian. Tämä hymyili tyyni ilme kasvoillaan ystävilleen. Aragorn oli vasta nyt muistanut taistelun jälkeen näkemänsä unen, vaikka olikin koko ajan muistanut kuulleensa haltiaprinssin nimen jossakin aiemmin. He olivat nyt tosin niin hyvät ystävät, ettei Aragorn halunnut kantaa kaunaa. Kuningas kääntyi taas velhon puoleen.
”Etkö usko että he molemmat löysivät jonkun?” Gandalf kysyi.
”Toivon niin, mutta pelkään pahoin, ettei Ciraél niin tehnyt. Uskothan minua, jos sanon, että molemmista neidoista pidin, mutten tuntenut muuta?”
”Uskon toki. Tiedän, että olet uskollinen, vaikka toivoa ei olisikaan paljon. Mutta nyt se kaikki on menneisyyttä. Nyt olet tässä, kuninkaana, ja Arwen rinnallasi.”
”Niin. En silti voi unohtaa. En tiennyt, miten hyvin yhä muistan menneen ja se ei voi olla vaikuttamatta. Ciraél rakasti minua, Gandalf!” Aragorn kuiskasi peläten jonkun kuulevan.

”Anteeksi, korkea herra, mutta sanoitteko tosiaan Ciraél?”
Aragorn kääntyi äänen suuntaan hieman kauhuissaan ja näki vanhan naisen. Tämän harmaiden hiusten seassa näkyi häivä punaista, ja kasvot olivat ohuen ryppyverkon peittämät. Tämä näytti oudon tutulta. Aragorn katsoi naista silmiin ja tunnisti tämän.
”Carél!”
”Se on totta”, Carél huokasi. ”Te todella olette siinä!”
Aragorn oli unohtaa hengittämisen. Carél tosiaan seisoi hänen edessään vähintään yhtä yllättyneenä kuin hän itse. Lämpimät, ruskeat silmät olivat täsmälleen samanlaiset kuin Aragorn muisti, nyt vain vanhemmat ja viisaammat.
”Carél, mitä te täällä?” hän kysyi lopulta löydettyään äänensä.
”Voi, tämä ei voi olla totta. Ciraélin sanat olivatkin tosia! Te olette siinä. Te olette kuningas! Ja muistatte meidät!”
”Totta kai muistan, en vain ollut tunnistaa teitä. Muistan teidät kaikki erinomaisen hyvin”, Aragorn sanoi hieman hämillään. Hän oli jo ehtinyt pelästyä.
”Kaikkia eivät ole julmat vuodet kohdelleet yhtä kauniisti kuin teitä, korkea herra. Olette miltei samanlainen kuin silloin monia vuosia sitten!” Carél totesi.
”Ja Ciraél on siis kertonut teille?”
”Kyllä, hän kertoi minulle. Hän halusi minut tännekin, korkea herra.”
”Onko Ciraél täällä?” Aragorn äimistyi.
Varjo nousi Carélin kasvoille. ”Hän olisi tullut, mutta korkeammat voimat olivat eri mieltä. Hän sairastui, korkea herra. Ciraél kuoli vain kaksi viikkoa sitten.”
”Voi.” Aragorn ei tiennyt, mitä hänen pitäisi sanoa.
”Mutta hänen toiveensa toteutui.”
”Toive?” Aragorn ihmetteli. Miksi Carél kertoi kaiken tämän?
”Hän näki teidät, korkea herra. Rohanissa, Edorasissa. Olimme siellä serkkumme tyttären luona, ja jouduimme myös Helmin Syvänteeseen. Kun Ciraél sanoi teidän olevan siellä, en voinut uskoa sitä. Näin teidät, ja ajattelin, että se olisi teidän poikanne, niin samannäköinen kuin te. Vuodet ovat olleet teille armollisemmat, korkea herra. Mutta Ciraél oli varma asiastaan ja olikin onnellisempi kuin vuosiin. Viimeksi hän hymyili niin teidän seurassanne”, Carél muisteli. ” Ciraél ei ikinä oppinut rakastamaan ketään niin kuin hän rakasti teitä, korkea herra. Mutta täällä on eräs, joka haluaisi tavata teidät. Tai varmasti täällä on moniakin, mutta…”
Aragorn hymyili naiselle, joka viittasi taakseen ja keski-ikäinen nainen astui hänen luokseen. Naisella oli vaaleat hiukset kuin rohanilaisella ikään ja hänessä oli joitakin Ciraélin piirteitä. Hänen silmänsä muistuttivat kovasti jonkun silmiä, mutta Aragorn ei sillä hetkellä muistanut, kenen.
”Niin, täti?” nainen kysyi Carélilta.
”Tässä on Erehél. Hän on Ciraélin tytär”, Carél sanoi kuninkaalle vastaamatta naisen kysymykseen.
”Et puhunut tästä mitään!” Erehél vinkaisi tädilleen ilmeisesti tajuttuaan tilanteen.
”Ciraélin tytär?” Aragorn kysyi.
”On suuri kunnia tavata”, Erehél sanoi ja laski katseensa lattiaan kuin peläten ja hieman nolostuneena.
”Mutta…”
”Niin, tiedän, mitä sanoin. Ciraél ei ikinä oppinut rakastamaan ketään niin kuin rakasti teitä, mutta se ei estänyt häntä menemästä naimisiin ja rakastamasta toista. Hän nai Eórdanin suunnilleen vuosi lähtönne jälkeen”, Carél selitti.
Se selittää paljon”, Aragorn totesi pöllämystyneenä.
”Voi ei, anteeksi, minun on mentävä!” Erehél vinkaisi äkkiä ja katosi kuin tyhjään. Carél hymähti.
”Ei halua jättää pienokaistaan yksin, luulisin, ja hän taisi järkyttyä kovasti. Pyydän anteeksi hänen puolestaan.”

Sen sanottuaan Carél vilkaisi olkansa ylitse, kun joku ilmeisesti kutsui häntä.
”Minun pitää mennä nyt, korkea herra. Kiitos tästä hetkestä kanssanne, ja hyvästi!”
”Hyvästi, Carél, kiitos että tulitte ja kerroitte kuulumisia!” Aragorn hymyili. Hän oli saanut rauhan. Ciraél oli jaksanut elää vielä hänen lähtönsä jälkeenkin, ja löytänyt jonkun.. Eórdan! Siksi mies oli ollut niin mustankipeä! Aragorn kääntyi taas pöytää päin ja huomasi Gandalfin.
”Voi, Gandalf! Anna anteeksi, unohdin esitellä sinut! Hän oli…”
”Älähän nyt. Näin, että taisit järkyttyä, joten se ei enää ole tärkeää. Jokin muu sen sijaan on. Sinua odotetaan, ystäväni.” Gandalf hymyili ja katsoi häneen arvoituksellisesti kulmiensa alta.
”Arwen. Aikaa on tainnut kulua liiaksi! Hyvää yötä, Gandalf!” Aragorn sanoi päätään pudistellen, nousi ja lähti. Tämä ilta oli hieman liian epätavallinen. Ei sitä sentään kovin usein naimisiin mene, saati sitten että kohtaisi samana päivänä nuoruudentuttavansa sisaren, ja että tämä tuttava oli rakastanut häntä! Sinä päivänä oli tapahtunut hieman liian paljon.

Kun Aragorn astui huoneeseen, Arwen seisoi ikkunan luona silkkinen yöpuku yllään, selkä ovea kohti. Arwen Iltatähti oli kaunis.
”Kylläpä puoli tuopillista kestää nykyään kauan”, Arwen sanoi hiljaa, mutta sävy oli ystävällinen. Hän kääntyi miestään kohti hymyillen. Ilmeisesti hän ei pitänyt viipymistä kovinkaan pahana.
”Niin, mutta olen nyt tässä”, Aragorn sanoi ja levitti kätensä. Arwen tuli hänen luokseen katsellen häntä silmiin.
”Arwen!” Aragorn huokasi ja veti vaimonsa lähelleen. Arwen vastasi halaukseen ja painautui miestään vasten.
”Muista, mitä ikinä tapahtuukaan, sinä olet aina ainoani. Olen luonasi ja rakastan sinua”, Aragorn kuiskasi ja suuteli Arwenia.

Pitkä odotus oli päättynyt ja yhteinen aika lopultakin alkanut.


Hieman myöhemmin Aragorn sai kuulla, että Carél oli menehtynyt häiden jälkeisenä yönä, viimeisenä niistä ihmisistä, jotka muistivat Thorongilin, pohjoisen muukalaisen, asuneen ja taistelleen Rohanissa monia monituisia vuosia aikaisemmin (ellei sitten mukaan lueta Gandalf Valkoista, joka kuitenkin tuli lähtemään Keski-Maasta vuosia myöhemmin).

Loppu

Siinä se nyt sitten on. *itkee ja nauraa yhtä aikaa* Ohi on, ohi on.
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Lämpöiset onnittelut tämän ficin loppuun saattamisesta. :) Kuten jo aikaisemmin sanoin, tämä oli hieno saavutus, jota sinun kelpaa muistella sitten vanhemmalla iälläkin. Minä toivon, ettei tämä pääse unohtumaan täällä Loftiksessa, vaikka kommentit näyttävätkin näinä aikoina olevan harvinaista herkkua täällä romance-puolella. Ja varsinkaan pidempiä juttuja ei välttämättä kovin moni viitsi alkaa lukemaan, mikä on sääli. Toivon mukaan tuo slash-villitys laantuu jossain vaiheessa ja ihmiset löytävät taas tiensä näiden aidompien tarinoiden äärelle.

Tämä epilogi oli ihanan hupaisa ja leppoisa. Tai no, luonnollisesti sääli, että Círael ja Carél kuolivat, mutta olivathan he tietysti jo varsin vanhoja tuossa vaiheessa. Hieman ihmettelin tuota Carélin äkillistä kuolemaa, kun hän tuossa illalla oli ihan pirteä ja elinvoimainen. Ehkä olisit voinut mainita hänen kuolleen vaikka pari kuukautta myöhemmin? Se olisi tuntunut vähän luonnollisemmalta ja vähemmän hätkähdyttävältä.

Minusta oli kiva, että olit nostanut tuon Éowynin tapauksenkin tässä esiin, ja että Aragorn oli ottanut opikseen aiemmista kokemuksistaan ja pystyi sitten torjumaan Éowynin helpommin.

Minusta oli ehkä hieman yllättävää, että Carél ja Erehél olivat tulleet Gondorin kuninkaan häihin, koska matka oli niin pitkä varsinkin vanhalle naiselle ja toisekseen, kaipa noiden häävieraiden määrää oli jollakin tapaa rajoitettu. Mutta ymmärrän toki, että halusit päättää tämän ficin siihen tilanteeseen, missä se alkoikin, eikä muunlaista ratkaisua varmaan ollut kovin helppo keksiä. No, itse olisin ehkä tehnyt Círaelin lapsesta pojan, joka olisi ollut mukana sodassa ja sitä kautta päässyt Aragornin puheille tyyliin: "Hei, isä! Kiva linna muuten. (Ja jonain päivänä minun, hehe.)" Okei, muistan ettei Aragornin ja Círaelin välillä tapahtunut mitään tuollaista, mutta sehän ei tietenkään estänyt minun ilkeää mielikuvitustani lähtemästä lentoon. :twisted:

Niin, ja sellainen pikkujuttu piti vielä mainita, että Rohanin naiset ja lapset vietiin kirjan mukaan Dunhargiin sotaa pakoon, ei Helmin syvänteeseen (en ole koskaan ymmärtänyt sitä leffan ratkaisua viedä naiset ja lapset "suojaan" juuri sinne missä soditaan.)

Meinasin nauraa itseni tärviölle tuon Arwenin ”Kylläpä puoli tuopillista kestää nykyään kauan” -kommentin takia, että olipas lupaava alku hääyölle ja avioliitolle, mutta olit sentään pehmentänyt tuota kommenttia niin ettei siitä oikein aviokriisiä saanut aikaan. :P

No joo, tulipas innostuttua höpisemään turhia. Mutta tämä on ollut kaikkiaan todella ajatuksia herättävä ficci. Toivon tosiaan, että kirjoittelet vielä lisääkin (ei ehkä heti perään kannatta aloittaa uutta isoa juttua, mutta sitten myöhemmin), koska tämän tyyppisiä tarinoita on Loftiksessa nykyään aivan liian vähän... Kiitos, Nerwen.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Minäkin onnittelen ficin saamisesta loppuun. Tämä on ollut upea tarina, joka on pitänyt otteessaan eikä ole ollut lähelläkään lässähtämistä :) Se, että olit päättänyt kirjoittaa Aragornin nuoruusvuosista, oli hieno idea (miksi tuntuu siltä, että toistelen muiden sanoja)

Vaikka tuntuu epätodennäköiseltä että Carél olisi tullut häihin, tapaaminen sopi tähän epilogiin. Sain minäkin rauhan, kun tiedän kuinka henkilöille kävi :) Gandalf on ihana *ihkuttaa hiljaa mielessään* Arwenin tuoppi-huomautus oli sopiva lisä, eräänlainen loppukevennys joka vei ajatuksia pois Ciraélin ja Carélin kuolemasta.

Minuakin häiritsi hieman tuo Helmin Syvänne-kohta, mutta toisaalta, se sopi tähän tarinaan.

Ja nyt, kun en enää keksi mitään sanottavaa, niin kiitän vielä tästä lukuelämyksestä. Toivottavasti saamme lukea tuotoksiasi jatkossakin!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Avatar
Etiäinen
Puolituinen
Viestit: 355
Liittynyt: Ti Joulu 13, 2005 9:12 pm
Paikkakunta: Metsä

Viesti Kirjoittaja Etiäinen »

Iiks, nyt se loppui. No, vuoden paras tämä oli ehdottomasti. Ainoa aikoihin jonka olen viitsinyt lukea loppuun.

Noh, olen jo ennen kiitellyt tämän ficin ideaa, koska Tolkien ei ymmärtääkseni juuri kertonut Thorongilista mitään, ja kaikki mikä liittyy Aragorniin on parasta. (*palvontaa*) Nuori Aragorn, aaah.

No niin, asiaan.

Loppu oli kaunis ja tälle tarinalle sopiva.
Jotenkin tuo, kun lopussa mainittiin, että Rohanin naiset aina rakastuvat Aragorniin, kutoo kaiken lopulta yhteen.
Oli kyyneleet aika lähellä kun tavallaan Thorongil kuoli Carélin mukana. Erityisen kaunista oli myös se, että Ciráel vielä kerran sai nähdä Thorongilin ennen kuolemaansa.
Niin, ja hienoa, että kerroit mitä Ciráelille ja muille tapahtui. En edes odottanut saavani tietää sitä, luulin sen jäävän aukoksi, joten kiitos siitä että paljastit sen.

Tähän mennessä on tullut jo selväksi ettei minulla ole mitään uutta sanottavaa, joten sanoin vain, että KIITOS.
Niin tie on musta,
vaan mustempi ois mieli kulkijalla,
Jos kuu ei paistaisi hopeaansa
Kuoleman kattilalla - tummuvan taivaan alla.

Viikate:Tie

"Mutta koska jonkun pitää sotkea asiat" | Vuoden Pippin 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Voi voi. Toistelen teitä, koska olisi minun aikani kiittää teitä.
Mithrellas; kiitos todella paljon! Olet varmasti yksi uskollisimmista kommentoijista, olet sanonut joka luvusta jotakin, kiitän tästä! Ja uskon, etten tätä ficciä unohda, paras tähänastisistani, ja ensimmäinen pidempi.... Toivon samaa kuin sinä, en kannata slashia ja siksi olenkin täällä osastolla, ja ei ole mukavaa kun kukaan ei oikein täällä kirjoita...

No juu, mietin tuota loppua aika pitkään eikä sitä edes aluksi ollut, ja sitten yhtenä iltana (illallahan ne parhaat ideat syntyvät) keksin laittaa siihen tuon. No juu, nyt kun sanoit, niin tuo oli tosiaan hieman äkillistä.
Ja kyllä, Éowyn oli nostettava esiin, ja ideana olikin ollut, että juuri siksi Aragorn pysyi kaukaisena opittuaan aiemmasta.. tai siis. Sekavat selitykseni, mutta uskon sinun ymmärtävän.

Minulla on sellainen pieni systeemi Ciraélin viimeisistä hetkistä, tämän toiveena olisi ollut, että Carél menisi häihin. Ontuva juttu, mutta halusin hänet tähän. Ja tuon Helmin Syvänteen pöllin elokuvan pohjalta, halusin sisarusten näkevän rakkaan kuninkaamme :wink:

No, Arwenin kommentti... :roll: Mitäs siitä sanoisi? Ehkä on parempi olla sanomatta mitään.

Kirjoittelen lisää, pari ideaa on jo, yksi pidempi, johon kuluu aikaa vielä ties miten kauan, ja toinen hieman lyhyempi, todennäköisesti oneshot-juttu draamapuolelle, että ette te minusta eroon pääse :lol:

Andune; kiitos todella paljon. Sinäkin olet niitä uskollisimpia kommentin laittajia, suuri kiitos siitä! (Ja muuten, tämä ei ollut oma ideani, vastasin haasteeseen by Athos, näin sivumennen)

On se ehkä hieman epätodennäköistä, että Carél olsii saapunut häihin, mutta selitin sen jo tuossa Mithrellakselle vastatessani, se oli vain laitettava tähän.

Helmin Syvänne nyt oli mitä oli....

Ja kuten jo sanoin (taas kerran) että lisää kirjoituksia todennäköisesti tulee... :D

Etiäinen, kiitos sinullekin! *punastelee* Niin, tuo vuoden paras -maininta sai tämän otuksen todella onnelliseksi. En voi kiittää niin paljon kuin haluaisin.

Tolkien on kertonut Thorongilista Gondorissa (liitteet), mutta siitä, että tämä oli ollut Rohanissa, on vain maininta Vuosien Kirjassa.

Kiitokset jälleen, en oikein tiedä mitä sanoa! No juu... *sanaton* En todellakaan tiedä mitä sanoa. No sen verran, että halusin juuri kertoa hieman Ciraélin myöhäisemmistä vaiheista, eikä niitä olisi voinut muualle laittaa.

Kiitos itsellesi kommenteista!

Ja sitten päästän tämän taas vajoamaan usvaan tuonne alas, mutta toivon, ettei tämä vielä ihan täysin putoa...
Narbeleth
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Syys 27, 2006 9:24 pm
Paikkakunta: Itä-Suomi

Viesti Kirjoittaja Narbeleth »

Mithrellas; Tämä epilogi oli ihanan hupaisa ja leppoisa. Tai no, luonnollisesti sääli, että Círael ja Carél kuolivat, mutta olivathan he tietysti jo varsin vanhoja tuossa vaiheessa. Hieman ihmettelin tuota Carélin äkillistä kuolemaa, kun hän tuossa illalla oli ihan pirteä ja elinvoimainen. Ehkä olisit voinut mainita hänen kuolleen vaikka pari kuukautta myöhemmin? Se olisi tuntunut vähän luonnollisemmalta ja vähemmän hätkähdyttävältä.
Juuri noin minäkin ajattelin, ja minussa tuo loppu, noin äkillinen kuolema, herätti todellakin hilpeyttä. :roll: En tiedä mikä siinä, mutta se oli koominen. Se tosin toi hilpeyttä loppuun, joka Carelin kuolemalla oli aika synkkä, vaikka ei kuitenkaan.

Pidin tästä lopustakin, pidin todella. Se, että Cirael ei rakastunut enää toiseen, on jotenkin hyvin ymmärrettävää. Olisin varmaan itsekin Aragornin edessä tehnyt ihan samoin. *nauraa*
"Missä on ratsu ja ratsumies? Missä on torvi toitottava? Ne haipuivat niinkuin vuorilta sade ja niityiltä tuulen humu.
Päivät painuvat länteen taakse kukkuloiden, varjoihin.
Miten tässä näin kävi?"
Vastaa Viestiin