Déjà vu Gondorin aamussa (PG-13), 30. luku 22.6. VALMIS

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Juu, olipa tosiaan tiivistunnelmainen luku. Minä ehkäpä pidän enemmän noista Valkoisen kartanon kuvioista, mutta tämä luku säilytti ehdottomasti tunnelmansa paremmin, kun pysyttiin vain kuningasperheen huolissa, joita niitäkin näkyy nyt olevan riittämiin. Tuo Aragornin ja Arweniin riita oli oikeasti ahdistava (siis vaikka minä en tuota Arwenin käytöstä ihan sulata, niin jostakin syystä se ei minua tässä ficissä häiritse) ja veitsijuttu löi minut täysin ällikällä. Isilwen ja Eldarion alkoivat säälittää oikeasti. Kauheaa, kun täytyy pelätä, että tappavatko vanhemmat toisensa (tai siis Arwen Aragornin). Siis tuo Isilwen ja Eldarion kohta oli ihan mahdottoman surullinen, tunteet hyökyivät siinä tosi aidosti.

Aragorn oli tässä luvussa (ja ficin aikana muutenkin) tosi sympaattinen. Siinä on sitä viisautta, jota iän voisi kuvitella sille tuoneen. Ja se varmasti vielä korostuu, kun sitä tulee verrattua Arwenin käytökseen. Arwen alkaa tosiaan olla niin huonossa kunnossa, ettei sitä voi inhota, täytyy vain sääliä. Onneksi Elrond-parka ei tiedä, minkälaista elämää jätti tyttärensä viettämään. Minä optimistina jaksan vielä toivoa, että Arwen tuosta paranee. Ja seuraavassa luvussa kuulisin mielelläni, mitä Emyn Arnenin porukalle kuuluu. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos taas palautteistanne. :) Tuon edellisen luvun jälkimmäinen osa olikin oikeastaan osittain omien lapsuudenkokemusteni inspiroima, joten oli kiinnostavaa kuulla millaisia ajatuksia se herätti. Hienoa, ettei kukaan ainakaan näyttänyt pitävän sitä humoristisena, koska sitä sen ei todellakaan ollut tarkoitus olla.

Andune: Arwenilla ei tosiaankaan ollut tuossa ihan kaikki tallella. Ajattelin, että se sai sellaisen alkoholin aiheuttaman psykoosikohtauksen. Vähän kurjaa, että minun on täytynyt tehdä Arwenin ja Aragornin väleistä tuollaiset (ja ei, en pystyisi ikinä kirjoittamaan tuollaista Faramirista ja Éowynistä), mutta välistä on hauska kirjoittaa jotain erilaista...

Tyttö: Niinhän se on, että tuossa ympäristössä missä A & A elävät on parempi olla puhumatta noista tuon tapaisista väkivallanteoista. Kuninkaan murhayritys ei tosiaan ole ihan pikkujuttu. :? Tietysti se on kurjaa Isilwenin kannalta, kun tämä ei voi puhua huolistaan kenellekään. Hyvä jos tuo perheväkivallan kuvailu liikutti (eniten pelkäsin tässä sitä, että kohtaus vaikuttaisi jotenkin teennäiseltä).

Nerwen: Kiva että pidit tuosta Aragornin ja Elenwenin keskustelusta. Minä yritin kerrankin kirjoittaa Aragornin tekemään jotain järkevää. Arwenin käytös oli tässä vähän semmoinen osoitus siitä, mihin liiallinen alkoholin käyttö voi johtaa. Ei tietysti kovin imartelevaa hahmon kannalta, mutta minun teki mieli kirjoittaa tällainen kohtaus. Ja lisäksi sillä on juonen kannalta melko tärkeä merkitys. ;)

Leida: Kiva kuulla, että tuo lasten ahdinko kuulosti aidolta. :) Ja että onnistuin kerrankin kirjoittamaan Aragornista sympaattisen. Jos totta puhutaan, niin minuakin kiinnostavat enemmän nuo Emyn Arnenin kuviot, ja senpä vuoksi seuraavassa luvussa seurataankin taas heidän elämäänsä (vaikka on siinä lyhyt katsaus Aragornin ajatuksiinkin). Oikeastaan tämä ficci tulee kyllä jatkossa pyörimään yhä enemmän Faramirin ja hänen poikiensa edesottamusten ympärillä. Öh, no parasta varmaan siirtyä postaamaan tuota seuraavaa lukua, ennen kuin paljastan koko juonen. ;)


Tässä seuraavassa luvussa ei ehkä tapahdu kovin paljon, mutta ehkä rauhallisempi onkin välillä tarpeen. Tämän luvun kirjoittaminen on taas ollut melkoinen tuskien taival, enkä saa siitä millään sellaista kuin haluaisin. Olen kirjoittanut viime päivinä tuon Faramirin osuuden lähes kokonaan uusiksi, mutta se vain tökkii minkä kerkeää. Mutta enää en jaksa, ja aikataulussa pitää pysyä, joten olkaatten hyvät. (Faramir on tuossa alussa sitten vähän känkkäränkkä, älkää peljästykö. :D)


Kuudestoista luku
Välttelijät

Faramir istui työpöytänsä ääressä ja nojasi päätään käsiinsä. Syyllisyys raastoi häntä kovemmin kuin koskaan. Hän oli toivonut hartaasti, että asiat järjestyisivät jotenkin itsestään, että Beren unohtaisi rakastavansa Elenweniä, että Éowyn unohtaisi toivoneensa näiden kahden avioliittoa ja että hän itse unohtaisi olevansa Elenwenin isä, mutta jokainen kulunut päivä tuntui vain vahvistaneen näiden seikkojen muistoa.

Beren oli pari päivää sitten kaivanut ikivanhan nokkahuilunsa jonkin arkun pohjalta, ja alkanut soitella sillä vanhoja rohanilaisia kansansävelmiä onnettomasti päättyneistä rakkaustarinoista. Éowyn oli opettanut niitä lapsille näiden ollessa pieniä, vaikka Faramir oli tavannut kurtistella kulmiaan moisille veisuille - ne kun eivät hänen mielestään olleet mitään lasten korville sopivaa kuultavaa. Éowynille ne kuitenkin olivat tärkeitä. Hän sanoi niiden muistuttavan häntä äidistään, jonka hän muisti usein istuneen yksin takkatulen äärellä, huivi harteilla ja näitä lauluja hyräillen. Varmaankin Théodwyn oli silloin muistellut örkkien nuoliin kuollutta miestään Éomundia.

Nyt oli Berenin vuoro etsiä näistä lauluista lohtua suruunsa. Tälläkin hetkellä poika istui huoneensa ikkunan ulkopuolella kasvavan valtavan tammen oksanhaarassa, ja loihti huilustaan ihmeellisen surullisia ja haikeita sävelmiä. Faramir oli jo ehtinyt unohtaa pojassa olevan musikantin vikaa, niin kauan oli siitä kun Beren oli viimeksi tarttunut soittimeensa. Sen heleä ääni kantautui sisään työhuoneen avonaisesta ikkunasta, ja Faramir tunnisti sävelmän.

Tuuli kultaani tuivertaa, sade raikas rummuttaa
Vain yhtä koskaan rakastin, nyt nurmen alla nukkuvaa
Annan rakkaallein mä sen jonka voi mies lohduton
Itken hänen haudallaan kunnes vuosi mennyt on


Olisikin varmaan parempi, jos Elenwen olisi kuollut, Faramir huokaisi äkeänä, nousi ja sulki työhuoneensa ikkunan. Se olisi ainakin ratkaissut monta asiaa. Hän harmitteli, ettei ollut kaatanut tammea, jossa Beren nyt istui. Tämä oli pienestä pojasta asti tavannut käyttää sitä karkaamiseen, ja Faramir olisi varmaan kauan sitten hävittänyt puun, ellei Silriel olisi aina tarrautunut kyynelsilmin hänen vaatteisiinsa ja anellut että isä säästäisi viattoman puupoloisen henkiparan. "Ei ole puun syy, että se sattuu kasvamaan juuri Berenin ikkunan takana", hän tapasi sanoa. Vielä lohduttomammaksi tyttö tosin heittäytyi, kun Faramir otti puheeksi, että Silriel ja Beren voisivat vaihtaa huoneita. "Mutta isä, sinä et voi tarkoittaa sitä! Ilta-aurinko ei paista Berenin huoneen ikkunasta, eikä sieltä näe alhaalla välkehtivää Anduinia. Minä tulen sairaaksi, ellen voi katsella virtaavaa vettä huoneestani. Minä tarvitsen vettä, muuten minä kuihdun ja riudun pois!" ja lopulta Faramirin ei auttanut kuin jättää asia sikseen.

Kuinka taitavia lapset olivatkaan syyllisyyden tuntojen herättämisessä, tai ainakin nämä lapset olivat. Faramir ei muistanut itse olleensa lainkaan noin vaikea lapsena. Mitä nyt joskus tuli syyttäneeksi isää äidin kuolemasta, mutta se oli pientä eikä isä siitä ollut välittänyt, sulkeutui vain huoneeseensa ja uppoutui töihinsä moneksi päiväksi eikä suostunut tapaamaan ketään.

Faramir avasi työpöytänsä laatikon ja poimi esiin muutamia kirjeitä, joihin ei ollut ehtinyt vastata. Hänen oli pakko saada tehtyä edes jotain hyödyllistä ainaisen murehtimisen sijaan. Mitä tahansa saadakseen ajatuksensa jonnekin muualle kuin siihen hirveään rikokseen, johon hän oli syyllistynyt, ja joka tulisi vainoamaan häntä hamaan hautaan asti.

Pinnath Gelinin valtias ehdotti neuvotteluja Emyn Arnenilla, syytä mainitsematta - mahtoi taas havitella Silrieliä vanhimman poikansa puolisoksi ja halusi tulla tarkastamaan, oliko tyttö sovelias tähän tehtävään. Äkillisen raivonpuuskan vallassa Faramir rutisti kirjeen mytyksi ja heitti sen kohti takkaa, kuitenkaan osumatta siihen. Hän ei aikonut eikä hänen tarvinnut vastata tuollaisten juonittelijoiden kirjeisiin. Silriel pysyisi Emyn Arnenilla, ja tuleva sulhanen, jos sellainen nyt sitten oli pakko jostain hankkia, saisi luvan muuttaa vaimonsa luo.

Lebenninin ruhtinas oli puolestaan huolissaan Haradin tilanteesta: yksi pursi, jossa oli ehkä seilannut Haradin miehiä, oli kuulemma nähty Belfalasin lahdella joitakin viikkoja sitten. Voi kamala sentään! Faramir ajatteli ivallisesti. Toivottavasti vanha Gundor ei sentään menettäisi yöuniaan näiden sielua riuduttavien huolenaiheidensa kanssa. Faramir ei ollut siinä mielentilassa, että olisi kyennyt vastaamaan kirjeeseen muuten kuin ylimielisellä naljailulla, joten hän antoi asian olla. Ithilienin suuriruhtinasta pidettiin korkeassa arvossa, ja hänen oli muistettava käyttäytyä sen mukaisesti, niin vaikeaa kuin se joskus olikin.

Huoneen ovelta kuului napakka koputus. Faramir tiesi ovea avaamattakin että siellä oli Éowyn. Hän ei halunnut puhua tämän kanssa. Éowyn oli antanut Berenille anteeksi yhtä nopeasti kuin oli tähän ensin suuttunutkin ja vaati nyt samaa mieheltään. Nainen oli kai heltynyt kuunneltuaan pojan huilunsoittoa, ja sanonut ymmärtävänsä, millaista oli elää kahlehdittuna, voimatta tehdä vapaasti sitä mitä halusi, ja että karkaaminen oli ihan luonnollinen tapa toimia sellaisessa tilanteessa. Olisi Faramirkin voinut antaa pojalle anteeksi, ellei asiaan olisi sisältynyt niin paljon muuta ikävää. Anteeksi antaminen olisi vain saanut pojan ajattelemaan, ettei Elenwenin rakastamisessa ollut mitään väärää.

Ovi avattiin lupaa odottamatta.
"Enkö sanonut, ettei minua saa häiritä!" Faramir ärähti nostamatta katsettaan paperista, johon oli raapustavinaan jotain.
"Sinun pitäisi tehdä sovinto Berenin kanssa", Éowyn ilmoitti.
"Minulla on töitä. Jätä minut rauhaan."
"Minä en jätä sinua rauhaan ennen kuin lupaat alkaa käyttäytyä. Ymmärrän, että olet vihainen Berenille, mutta rajansa kaikella. Olet ollut linnoittautuneena täällä työhuoneessasi monta päivää, ja silloin harvoin kun ilmestyt ulos, et puhu kenellekään, et katso ketään silmiin, et edes vastaa jos sinua puhutellaan. Etkö ymmärrä, kuinka huolestuneita lapset ovat? Tindi kysyi minulta tänään, onko isä taas vihainen hänelle, kun ei suostu ottamaan syliin eikä edes puhumaan. Ja Beren on jo monta kertaa yrittänyt ilmaista sinulle, että haluaisi jutella kanssasi ja pyytää anteeksi, mutta sinä et ole huomaavinasikaan!"
Faramir laski kynän kädestään ja tuijotti edessään olevaa paperia hetken aikaa ennen kuin rohkeni katsoa vaimoaan. Hän ei totta puhuen ollut huomannut käyttäytyvänsä Éowynin kuvaamalla tavalla. Hänellä oli ollut niin paljon muuta ajateltavaa. Hän tajusi äkkiä, että hänen pitäisi heti muuttaa tapansa, tai muuten Éowynin epäilykset heräisivät toden teolla.

Faramir ryhdistäytyi tuolilla ja vilkaisi vaimoaan. "Hyvä on. Minä yritän puhua pojan kanssa tänään."
"Sinun täytyy antaa hänelle anteeksi."
"Ehkä. Mutta se ei ole niin yksinkertaista."
"Miten niin ei ole? Sinun täytyy ymmärtää, että nuoret tekevät joskus tyhmyyksiä. Eivät kaikki voi olla sellaisia kuin Elboron, ja hyvä etteivät ole. En ymmärrä sitä poikaa, istuu kirjastossa ja tuntuu hautautuvan päivä päivältä syvemmälle kirjavuorensa uumeniin - minun täytyy käydä tarkistamassa vähän väliä, ettei se ole romahtanut hänen päälleen ja kolauttanut häntä tainnoksiin. Mutta mitä Bereniin ja Elenweniin tulee, olen edelleenkin sitä mieltä, että jos he voisivat avioitua, me selviäisimme tästä oikein tyylikkäästi ja seurapiirirouvien suut sulkeutuisivat hyvinkin sukkelaan -"
"He eivät tule avioitumaan, Éowyn, se jos mikä on varma. Berenin täytyy unohtaa se tyttö kokonaan."
"En voi ymmärtää sinua, Faramir. Mitä sinulla muka voi olla heidän avioliittoaan vastaan? Elenwen on ihastuttava, herttainen tyttö, jonka käytös on minun kuulemani mukaan aina ollut mitä mallikelpoisinta, lukuunottamatta tätä tempausta Berenin kanssa. Olen varma, että hän viihtyisi Ithilienissä - itse asiassa muistan hänen kerran sanoneen, ettei pidä kaupunkielämästä, ja Silrielkin saisi hänestä seuraa."

Faramir laski kynän kädestään ja piilotti kätensä pöydän alle, jottei Éowyn olisi huomannut, miten ne olivat alkaneet täristä. Hän pakotti itsensä tyyntymään ennen kuin vastasi vaimolleen.
"Ei se avioliitto ole pelkästään meidän päätettävissämme", hän sanoi. "Kuningas ei suostu siihen. Hän ei pidä Bereniä soveliaana aviomiehenä tyttärelleen. Tiedäthän sinä vanhat tavat, joiden mukaan käskynhaltijan poikien ja kuninkaan tyttärien avioliittoja pidetään sopimattomina. Sitä paitsi pohjoisen dúnedainin neidot eivät ole koskaan menneet naimisiin alle 20-vuotiaina. Kuninkaan äidin Gilraenin avioliittoakin pidettiin arveluttavana, kun hän oli vasta kahden kolmatta siihen astuessaan ja Elenwen on vielä viisi vuotta nuorempi. Minusta olisi parasta, jos me vain yrittäisimme unohtaa koko asian, Éowyn", Faramir lopetti toivoen että selitys riittäisi.
Éowyn näytti pettyneeltä. "No, jos kuningas kerran on sitä mieltä, meillä ei varmaankaan ole asiaan paljon sanomista. Sinä et toki koskaan kapinoi kuninkaan sanaa vastaan", hän sanoi hieman väheksyvä sävy äänessään.
"Emme me voi sitä tyttöä tänne väkisinkään kaapata!" Faramir puolustautui. "Elenwen on sentään kuninkaan ty-", sanat juuttuivat äkisti miehen kurkkuun ja hän lysähti voimattomana tuolilleen. Kuninkaan tytär tosiaan. Miksi kaiken piti olla näin kamalaa? Hän tajusi kauhukseen kyynelten pyrkivän väkisin esiin ja joutui taistelemaan toden teolla pitääkseen tunteensa kurissa.

Éowyn tuijotti miestään hämmentyneenä, mutta sitten oivallus valaisi hänen kasvonsa. "Nyt minä ymmärrän. Kuningas on tietysti uhkaillut sinua. Sanonut, että joudut luopumaan asemastasi, ellei Beren luovu Elenwenin tavoittelusta. Hän on käskenyt sinun valita, että haluatko jatkaa virassasi vai ottaa Elenwenin miniäksesi, eikö niin?"
Kesti hetken ennen kuin Faramir tajusi, mitä Éowyn puhui, mutta ymmärrettyään hän tarttui sanoihin ja nyökkäili innokkaasti. "Niin, noin juuri hän sanoi. Mutta älä tuomitse häntä sen takia. Minä luultavasti olisin sanonut saman Beregondille, jos hänen poikansa olisi oikeasti haikaillut Silrielin perään. Niin se vain on. Sellaisia me miehet olemme", Faramir sepitti nopeasti toivoen, ettei kuulostanut aivan epäuskottavalta. Hän oli aina ollut huono valehtelemaan.
Mutta Éowyn nielaisi valheen. Miksipä ei olisi? Hän ei osannut edes kuvitella sellaista mahdollisuutta, että Faramir valehtelisi hänelle näin suoraan, edes silmää räpäyttämättä.
"Minä en ymmärrä teitä kahta", nainen puuskahti. "Ette te voi ikuisuuksia pitää tyttäriänne suojeluksessanne. Joskus he lähtevät kuitenkin."
"He ovat vielä liian nuoria", Faramir mutisi vaisusti.
"Niin. Ehkä niin", Éowyn myönsi ja huokaisi. "No, en minä vaadi sinua luopumaan asemastasi. Suurempi skandaali tästä niin päin tulisi. Olen oikeastaan jo tottunut tuntemaan ylimystön rouvien pahansuovat katseet selässäni, vaikka silmätysten he ovatkin aina olleet mielin kielin. Mutta saa nähdä kauanko he viitsivät jatkaa mielistelyään tämän jälkeen."
"Olen pahoillani, Éowyn. Muuta ratkaisua ei kuitenkaan ole."

* * *

Myöhemmin samana päivänä Faramir asteli Berenin huoneeseen, ja löysi tämän istumasta sängyltään ja lukemasta - aivan oikein - Númenorin kuninkaista kertovaa kirjaa. Faramir jäi seisomaan paikalleen ensin puhtaan hämmästyksen, sitten äkillisen liikutuksen vallassa. Hän käsitti, että poika yritti opiskella miellyttääkseen isäänsä, tehden sitä ainoaa asiaa, jolla kuvitteli voivansa kääntää isänsä sydämen takaisin puoleensa. Hän soimasi itseään; kuinka tällaiseen oli päädyttykin, että hänen lapsensa kuvitteli isänsä rakkauden olevan jotenkin ehdollista, että hän jakoi sitä lapsilleen heidän tekojensa perusteella, kuin isäntä hopeapennejä palkollisilleen hyvin suoritetun työn jälkeen. Mutta Faramirin rakkaus ei edellyttänyt tekoja tai vaatimusten täyttämistä - lapset olivat ansainneet sen pelkästään omalla olemassa olollaan.

Faramir hengitti syvään saadakseen äänensä vakaaksi.
"Näen että olet alkanut opiskella."
Beren kohotti katseensa ja tarkasteli isäänsä varuillaan - ikään kuin olisi odottanut kuulevansa taas moitteita tai komennuksen jonkin ikävän puuhan pariin.
"Ei ollut muutakaan tekemistä", hän sanoi vältellen. "Elboron luki tämän jo varmaan seitsemänvuotiaana. Hän sanoi että tästä olisi hyvä aloittaa."
"Mitä pidät siitä? Onko se niin kuiva kuin sinulla on tapana väittää?"
"No...ei", Beren mutisi ensin, mutta äkkiä hänen ilmeensä vaihtui lohduttomaksi ja hän huokaisi tuskastuneena. "Miksi tämä kirjoitus on niin pientä? Minulla menee ikuisuus jo pelkästään yhden sivun kahlaamisessa, enkä millään jaksaisi. Mutta jos yritän lukea nopeasti, minä en tajua mitään. Luulin pitkään, että Elros ja Elrond ovat yksi ja sama henkilö, kun en huomannut että heidän nimensä loppuvat eri tavalla. Ihmettelin, että miten se saattoi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Minä olen varmaan jotenkin tyhmä."

Faramir katsoi poikaansa tietämättä mitä oikein ajatella. Olikohan tosiaan niin, ettei Beren oikein oppinut vaikka yritti parhaansa? Ehkä poika ei ollutkaan parantumattoman laiska ja jukuripäinen. Faramir oli kerran tavannut miehen, joka luki tavattoman hitaasti ja takellellen, vaikka oli muuten harvinaisen teräväpäinen. Ehkä lukeminen ei vain onnistunut kaikilta niin hyvin, vähän samasta syystä kuin miksi kaikista ei koskaan tullut erityisen taitavia miekankäsittelijöitä, vaikka olisivat kuinka harjoitelleet.
"Kuulehan, laita se kirja pois", Faramir sanoi. "Ei sinun tarvitse lukea, jos se tuntuu hankalalta. En usko, että sillä on mitään tekemistä typeryyden kanssa. Olet onnistunut huijaamaan minua niin monta kertaa, että jos sinä todella olisit hidasjärkinen, niin minun pääparkani vasta kova pitäisikin olla. Ja sitähän se ei ole, vaikka Éowyn saattaisikin toisinaan olla asiasta eri mieltä."

Beren katsoi isäänsä hämmentyneenä, mutta laski sitten kirjan kädestään. Faramir otti tuolin huoneen seinustalta ja kävi istumaan Bereniä vastapäätä. "Ymmärsin, että haluaisit jutella kanssani", hän sanoi.
Beren nyökkäsi. "Olen pahoillani, että karkasin. Minun ei olisi pitänyt tehdä sellaista. Jos nyt voisin mennä taaksepäin ajassa, en tekisi sitä, mutta olin jotenkin niin turhautunut ja se tuntui jännittävältä... Minun elämäni on aina niin tylsää, ja kai minä ajattelin että se olisi vaihtelua... Mutta ei se ollut oikein järkevästi tehty. Anteeksi."
"Hyvä on. Minä ymmärrän sinua, ainakin jotenkin. Ja annan sinulle erehdyksesi anteeksi", Faramir lausahti. "Älä vain koskaan tee tai edes harkitse tekeväsi mitään tuollaista uudestaan. En voi mitenkään luottaa sinuun, jos jatkuvasti valehtelet ja punot juonia toisten selän takana. Ymmärrätkö?"
Beren nyökkäsi. "Minä yritän parantaa tapani."
"Hyvä on. Minä pidän tuon lupauksen mielessäni ja tarkkailen, miten hyvin sen pitäminen onnistuu sinulta", Faramir sanoi.
"Entä mikä on minun rangaistukseni tästä karkaamisesta?" Beren kysyi.
"Et saa kirjoitella Elenwenille etkä tavata häntä ilman kolmannen henkilön läsnäoloa."
Beren kurtisti kulmiaan. "Mutta isä? Kuinka kauan? Kuinka kauan minun pitää olla hänestä erossa?"
"Se ei ole pelkästään minun päätettävissäni, onhan Elenwen kuninkaan... siis tarkoitan että...", Faramir alkoi takellella. "Elenwen tarvitsee luvan kuninkaalta. Ja voi olla, ettei kuningas tahdo teidän tapailevan enää koskaan."
"Mutta sinä voit puhua hänelle, etkö voikin, isä?" Beren pyysi ääni värähtäen.

Faramir näki epätoivon hiipivän pojan silmiin ja tajusi saman tien, että tämä oli oikeasti rakastunut. Hän tunsi palan nousevan kurkkuunsa. Olisi ollut niin paljon helpompaa, jos tämä olisi ollut vain jotain nuorten ohimenevää ihastusta, jännityksen etsimistä elämään tai vanhempia vastaan kapinointia. Mutta sitä se ei selvästikään ollut.
"Katsotaan nyt", Faramir mutisi voimattomana. Oli typerää antaa pojalle turhaa toivoa, mutta hän ei kyennyt muuhun. "Älä odota liikoja", hän lisäsi vielä ennen kuin lähti huoneesta. Beren huokaisi, painoi päänsä ja peitti kasvonsa.

* * *

Aragorn tuijotti pöydälleen kerääntynyttä käsittelyä odottavien kirjeiden ja muiden asiakirjojen pinoa. Hän ei kyennyt tarttumaan niihin. Hän ei voinut keskittyä mihinkään. Kylmät väreet saivat hänen koko ruumiinsa tutisemaan takkavalkeasta huokuvasta lämmöstä huolimatta.

Hän ei ollut nähnyt Arwenia sen illan jälkeen, kun tämä oli pistänyt häntä veitsellä käsivarteen. Haltiatar oli ilmeisesti muuttanut yhteen vieraskamareista ja Aragornkin oli viettänyt yönsä työhuoneen sohvalla. Illallisille kuningatar ei ollut ilmaantunut - kamaripalvelija kävi vain ilmoittamassa rouvan olevan huonovointinen. Joi tietysti kaiken aikaa, Aragorn mietti ärtyneenä. Hän kyllä tiesi, että hänen olisi pitänyt tehdä jotain asialle, mutta viinien pois vieminen olisi saanut Arwenin vain raivostumaan uudestaan - hän oli yrittänyt sitä jo aikaisemmin riittävän monta kertaa. Sitä paitsi jostain löytyisi aina pelokas kamarineiti, joka tottelisi kuningattaren sanaa vastoin omaa järkeään, ja hankkisi tälle lisää juotavaa silloin kun kuninkaan silmä vältti. Ja taisipa Arwenilla olla linnassa muutama oma kätkökin, joista kukaan muu kuin hän ei tiennyt. Itse asiassa Aragorn ei ollut nähnyt Arwenia viinipikarillisen ääressä kuin silloin tällöin, joten tämä pakostikin joi suurimman osan salassa.
"Toivotonta", Aragorn mutisi. "Miksi tällainen kirous on langennut päällemme?"

Hän nousi ja käveli ikkunan luo. Ilma oli vaihteeksi aurinkoinen ja tuuli näytti tyyntyneen. Oli melkein kuin kesällä, paitsi että aurinko paistoi alempaa ja lämmitti vähemmän.
"Voisin kai käydä vähän ulkoilemassa", hän mietti. "Ei siitä mitään haittaakaan olisi. Voisin olla poissa muutaman päivän. Ei ehkä kannattaisi edes ilmoittaa Faramirille. Ei tämä maa viikossa mihinkään katoaisi."

Aragorn pyysi palvelijaa tuomaan joitakin ruokatarvikkeita ja pakkasi nämä pieneen nyyttiin. Hän vaihtoi päälleen kuluneen vihreän samooja-asunsa, joka auttaisi häntä sulautumaan maastoon. Mitä vähemmän huomiota hän herättäisi, sen parempi. Vyöhönsä hän asetti miekan ja veitsen, ja taskuunsa hän otti piipun ja hieman Pitkänpohjan pehkua, jota hänellä oli vieläkin jäljellä taannoiselta pohjoisen matkaltaan. (Hän oli vähentänyt polttelua sisätiloissa vaimonsa pyynnöstä, mutta ulkosalla siitä ei olisi kenellekään haittaa.)

"Eivät asiat tällä ratkea", jankutti pieni ääni jossakin syvällä hänen päänsä sisällä. "Eivät ratkeakaan", hän vastasi itselleen. "Mutta minä tarvitsen aikaa, omaa aikaa, aikaa ajatella asioita." Linnassa oli aina liikaa häiriöitä, viestintuojia, uteliaita kamaripalvelijoita ja ikävystyttäviä neuvonantajia, jotka ehdottelivat jatkuvasti kokouksia, joiden aiheet vaihtelivat tyhjänpäiväisestä jonninjoutavaan.

Ennen lähtöään Aragorn kävi lyhyesti Isilwenin luona ja kertoi lähtevänsä pienelle matkalle, mutta palaavansa muutaman päivän kuluttua. Tyttö oli ollut viime päivinä hyvin kalpea ja hiljainen, ja juuri hänen vuokseen Aragorn tunsi lähtiessään suurimpia tunnontuskia. Isilwenin täytyi ymmärtää, ettei mitään hätää ollut, vaikka isä lähtisikin hetkeksi pois. Aragorn vannoi rakastavansa tytärtään ja kehotti tätä olemaan kiltti ja pitämään huolta pikkuveljestään. Hän yllättyi, kuinka tyynesti tyttö suhtautui - tämä vain hymyili, toivotti isälleen hyvää matkaa ja kääntyi sitten takaisin kirjansa puoleen.

Aragorn katseli tyttöä hetken, mutta päätti sitten, ettei tällä ollut hätää ja lähti kamarista. Hänen jalkansa tuntui nousevan keveämmin jokaisella askeleella, jonka hän otti kohti linnan pääovea ja sen takana siintävää vapautta.



A/N: Tuo laulunpätkä on erittäin vapaamuotoinen suomennokseni vanhan englantilaisen kansansävelmän "The Unquiet Grave" ensimmäisestä säkeistöstä. Sanat perustuvat Gryphonin esittämään versioon.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Narbeleth
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Syys 27, 2006 9:24 pm
Paikkakunta: Itä-Suomi

Viesti Kirjoittaja Narbeleth »

Olen mykistynyt taas näistä juonenkäänteistä. Ja kaksi lukua oli ilmestynyt, enkä ollut niitä huomannut. No, nytpähän ehdin vihdoinkin kommentoimaan.

Minulle tuli aivan hirveä olo kun Arwen ja Aragorn tappeli. Ja varsinkin se kun Isilwen kuunteli heidän riitelyään, ja näki kuinka hänen isänsä vuoti verta. Arwen on jotenkin seonnut. : DD Minua kauhistutti ajatuskin, että lapsiparka joutui sellaista näkemään. Lapsille vanhempien tappeleminen on vielä kauheampaa kuin tappelijoille itselleen, on itselläkin siitä kokemusta lapsuudesta, vaikka vanhempani eivät paljon tappelekaan. Mutta Ei ole helpot ajat kenelläkään ficissäsi.

Faramir ja Arwen saisivat kertoa aika nopeasti Berenille(ja Elenwenille myös) että Elenwen on Berenin sisar, koska yksinkertaisesti Beren, eikä kukaan muukaan, Aragornkaan, voi ymmärtää heidän haluaa vastastaa nuorten rakkautta. Hyvät hyssykät, sehän on kamalaa. Vaikka toivoisin niin, että Elenwen ja Beren voisivat toisensa saada, mutta eihän nyt sisarukset... huhhuh. ^^

Ollaanpa sitä pinteessä, todellakin.

Arvelisin, että Arwenin ryyppääminen ( :lol: ) johtuu ihan siitä, että häntä painaa syyllisyys kun hän makasi Faramirin kanss. En kuitenkaan oikein halua uskoa, että niin kävi. :D Mutta kaipa se on.. *kapinallista mutinaa*
Aragorn pyysi palvelijaa tuomaan joitakin ruokatarvikkeita ja pakkasi nämä pieneen nyyttiin. Hän vaihtoi päälleen kuluneen vihreän samooja-asunsa, joka auttaisi häntä sulautumaan maastoon. Mitä vähemmän huomiota hän herättäisi, sen parempi. Vyöhönsä hän asetti miekan ja veitsen, ja taskuunsa hän otti piipun ja hieman Pitkänpohjan pehkua, jota hänellä oli vieläkin jäljellä taannoiselta pohjoisen matkaltaan. (Hän oli vähentänyt polttelua sisätiloissa vaimonsa pyynnöstä, mutta ulkosalla siitä ei olisi kenellekään haittaa.)
Minusta tuo oli kauhean ihana kohta, siitä oikein saattoi aistia Vanhan Kunnon Konkarin, ja sen miten Aragorn kaipaa entistä vapauttaan, varsinkin nyt kun hänellä on ongelmia perheensä kanssa. *Sniffe* On se Arre vaan niin symppis tässä sinun ficissä, täydellisen ihana kuten aina ennenkin. :roll:

Ihan mielettömän mielenkiintoinen tämä sinun ficci, jatkoa vain!
Ja pian. 8) (nälkä kasvaa syödessä, aivan. *innokasta nyökyttelyä*)
Viimeksi muokannut Narbeleth, Ti Maalis 20, 2007 6:55 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
"Missä on ratsu ja ratsumies? Missä on torvi toitottava? Ne haipuivat niinkuin vuorilta sade ja niityiltä tuulen humu.
Päivät painuvat länteen taakse kukkuloiden, varjoihin.
Miten tässä näin kävi?"
Parisnoid
Örkki
Viestit: 13
Liittynyt: Ke Tammi 03, 2007 3:48 pm
Paikkakunta: Oulu

Viesti Kirjoittaja Parisnoid »

Jotenkin minä en vain jaksa uskoa, että Arwen olisi maannut Faramirin kanssa. Se hajonnut öljylamppukin (tjs.) olisi sitten ollut ikäänkuin 'ylinmääräinen', ellei sitten Arwen olisi aktin loputtua vain kalauttanut Faramiria päähän ja pukenut tämän. Tietenkin tämä on mahdollista, mutta... äh, olet kuitenkin niin arvoituksellinen kirjoittaja, että en tiedä mitä uskoa.

Juu, jatkoa. <:
show me heaven
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Voihan niisk. Olen tavallista herkempi, johtuu kai siitä että täytin vuosia juuri, kuka tietää, mutta olen meinannut alkaa parkua jo pariin otteeseen; ensin kuunnellessani TSH:n soundtrackia torstaina, eilen sama juttu ja tänään kun luin pienen pätkän Thorongilista(jolle en ole ennen, edes kirjoittaesssani, moista kunniaa suonutkaan), ja sitten nyt tämä. Olin taas alkaa parkua.

Voi ei, kyllä tämä hymyjäkin sai, vaikka suurin osa olikin surumielisiä, mutta tässä aloin nauraa: Beren oli pari päivää sitten kaivanut ikivanhan nokkahuilunsa jonkin arkun pohjalta, ja alkanut soitella sillä... Arvaapas mitä minä itse eilen tein, kun oli tylsää? Aivan samalla tavalla, kaivoin nokkahuiluni ja aloin soittaa kappaleita ala-asteelta. :lol: Kuinkas tässä nyt näin..?

Tämä on kyllä melkoinen soppa. Faramir parka, ei ole helppoa tuollainen. Ja kun hän muisteli omaa lapsuuttaan ja miten oli suututtanut isänsä, ja sitten tulee Éowyn ja sanoo Faramirin toimineen lähes samoin. Voi voi, niin se kai helposti käy... Ihanasti hän yritti väistää nuo kuninkaan tytär -ilmaukset...

Berenin ja Faramirin keskustelu... Se oli hieno. En osaa sanoa muuta juuri nyt.

Loppu, Aragornin näkökulmasta, siinä viimeistään tuli itkuinen olotila.
"Toivotonta", Aragorn mutisi. "Miksi tällainen kirous on langennut päällemme?" Tuo oli pakko kopioida. Se kuvaa tämän ficin tilannetta hyvin. Ihanaa, miten jopa Aragorn joutuu pakenemaan todellisuutta, ja haluaa paeta sitä, vaikka tietää, ettei se auta asiaa ollenkaan. Joskus tekisi itsekin pahan paikan tullen häipyä kauas pois.

Jatkoa mukaan vaan, tämä kommentti haisee, mutta muuta en saa aikaan. Jään vinkuen odottelemaan, mitä tapahtuu. :roll: Toivottavasti jotain mukavaa tällä kertaa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Voi, että Faramir oli symppis tässä luvussa! Siis kertakaikkiaan. Minusta Faramir on ehdottomasti syvin hahmo tässä ficissä, ihan oikeasti, eikä vain siksi, että se sattuu olemaan minun suosikkini muutenkin (täytyy kyllä myöntää, että minä luen sitä vähän eriväristen lasien läpi kuin muita). Sen ristiriitaiset tunteet on tässä kuvattu hienosti. Ja Faramirin ahdistus, kun oma syyllisyys on kuitenkin päällimmäisenä ajatuksissa, on erittäin uskottavaa. Minusta ovat myös ihania nuo pienet yksityiskohdat, joissa Faramirin ajatukset liukuvat tuossa alussa: Berenin ikkunan alla kasvava puu (minä voin hyvin kuvitella vikkeläjalkaisen pikku pojan liukumassa kuin orava runkoa alas ja livistämässä sitten omille teilleen) ja neuvottelut ja Belfalasin lahdella seilaavat purret. Tekstistä huokuu se, että sinä tosiaan tunnet Tolkienin maailman ja se tekee tästä osaltaan vielä aidompaa.

Olet luonut tähän uskomattoman herkullisen sotkun ja on mielenkiintoista seurata miten koko vyyhti rupeaa selviämään. Siis minä en jaksa uskoa, että Faramir pystyy pitämään tuon salaisuuden. Minä ainakin haluan ajatella, että ne ovat Éowynin kanssa niin läheisiä, että Éowyn kyllä ennen pitkää huomaa jonkin olevan vialla. Tosin minua pelottaa ajatella, että mitä siitä taas sitten seuraa.

Faramir ei muistanut itse olleensa lainkaan noin vaikea lapsena. Mitä nyt joskus tuli syyttäneeksi isää äidin kuolemasta, mutta se oli pientä eikä isä siitä ollut välittänyt, sulkeutui vain huoneeseensa ja uppoutui töihinsä moneksi päiväksi eikä suostunut tapaamaan ketään.
Tämä oli hieno lause, henki ironiaa. Eihän se Denethor tuommoisista kommenteista välittänyt, huvikseen vain hautautui papereihinsa muutamaksi päiväksi... Toisaalta minä rupesin ajattelemaan, että ei kai Faramir voi vielä olla noin sokea isänsä suhteen.

Tuo Aragornin pako vapauteen tuntui sille erittäin luonteenomaiselta ja uskottavalta käytökseltä. Vaikka vähän minua ihmetytti, että se uskalsi jättää lapsensa noin huonossa kunnossa olevan Arwenin seuraan. Vaikka kai niillä on siellä jotain hoitajiakin. Ja toisaalta, vaikka Arwen käyttytyi niin kuin käyttäytyi Aragornia kohtaan, niin hankala minun on kuvitella, että se lapsiinsa suuremmin pahaa oloaan purkaisi.

Kaiken kaikkiaan tämä oli mahdottoman ihana tuumiskeluluku. :D Ja minä taputan täällä innoissani käsiäni tuolle, että tapahtumat keskittyvät paljolti Emyn Arneniin. Jep, jatkoa odottelen taas innokkaasti!
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
athelas
Puolituinen
Viestit: 338
Liittynyt: Ma Joulu 19, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: synkmetsä
Viesti:

Viesti Kirjoittaja athelas »

Minäkin löysin tänne taas pitkästä aikaa, mutta onneksi löysin.

Aragorn ja Faramir ovat molemmat todella lutuisia tässä..Molemmat käyvät sääliksi..Toivottavasti tulee kuitenkin sitten aikanaan edes hiukan onnellinen loppu..:D
"Neledh corvath an edhilerain no i venel
Odog an naughírath ne rynd gonui hain
Neder an hírath fírib, barad na ´urth
Mîn an mornhir ne had dûr în
Ned i dalath e-Vordor
Ennas i ngwath dorthar"
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Tämä oli haikea luku. Faramirin, Berenin ja Aragornin kannalta. Kuviot ovat aika tehokkaasti menneet sekaisin. Toistelen tässä, anteeksi :)

Äh, nyt ei pää toimi, leirikoulun syytä. Laitan lisää juttua sitten kun pää taas toimii.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie »

Mieti, lapseni, millainen elämäsi jälkimmäisestä puoliskosta tulisi, jos nyt ottaisit Berenin puolisoksesi, joka on täsmälleen saman ikäinen kuin sinä itse?"
Minun pitää sanoa että tässä vaiheessa minä ajattelin Aragornia pikkuisen tekopyhäksi ^^ kun se vetosi Elenweniin tällä asialla - herran tähden, niinhän Aragornkin on nainut haltian, joka periaatteessa elää määräämättömästi sitä kauemmin ^^ Mutta tämä Aragornin ja Elenwenin keskustelu oli minusta aivan ihanaa luettavaa, varsinkin se miten sympaattinen Aragorn oli ja miten se tuntui tosissaan ymmärtävän Elenwenin tunteita. Niin, Aragorn kyllä tietää liiankin hyvin mitä on rakastaa ilman toivoa.

Ja seuraava luku - tuo miten Faramir muisteli että ei hän kyllä muistanut olleensa noin hankala isäänsä kohtaan, mitä nyt joskus syytti sitä äidin kuolemasta, sai minut melkein putoamaan tuolilta ( :lol: ), se oli riemastuttava kohta. Muisti on ilmeisesti aika valikoiva. ^^

Faramir ajaa itseään aika sotkuun tämän isyysjutun kanssa, se on jo nyt niin monessa valheessa mukana että minusta on oikeasti ihme ellei se pian jää jostakin kiinni. Tavallaan minä säälin Faramiria ( se on niin hyvä mies ettei se ihan oikeasti ansaitsisi mitään tälläisia ^^) ja toisaalta sitten taas en (jos se on eksynyt Arwenin sänkyyn (edes sen öljylampun kanssa ^^), niin niin makaa kuin petaa ^^), mutta ehdottomasti minä tunnen myötätuntoa Éowynia ja lapsia kohtaan - niille tämä ei ole reilua; että ne ei ymmärrä mistä Faramirin äkillinen itseensäsulkeutuminen johtuu. Sinä kirjoitat ihmisten tunteita aivan ihanasti! ^^

Ja tuo Berenin ja Faramirin välinen pieni hetki oli hieno - minusta oli suloista että Beren haluaa miellyttää isäänsä opettelemalla historiaa - jotain sellaista, mikä sen olisi pitänyt osata jo ajat sitten -, (ja varsinkin tuo miten se pitää itseään epätoivoisena ihan tyhmänä kun siitä ei meinaa tulla mitään :( poika parka, onneksi Faramir ymmärtää!) ja toisaalta se varmaan ajattelee siinä myös itseään; että kun se on kuninkaan tyttären puoliso, sen on tiedettävä ne asiat.

Ihan koukussa tähän ficciin. ^^
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.
Piratesse
Vitam Piratae Aligo
Viestit: 781
Liittynyt: Su Marras 06, 2005 11:26 pm
Paikkakunta: Shin-Ra HQ

Viesti Kirjoittaja Piratesse »

Ääh, anteeksi. En ole aikoihin taas kommentoinut, mutta en jotenkin ole saanut sitä itsestäni aikaiseksi, vaikka olenkin lukenut muiden kanssa samaan tahtiin. Jostain syystä minun on nyt pitänyt märehtiä tekstiä ees ja taas, että saan siitä sanottua jotakin. Käsittelet sen verran vaikeita aiheita, että niitä todella onkin pitänyt miettiä.

Aiemmin kykenin samaistumaan melkein kaikkiin hahmoihisi, nyt minulla on vaikeuksia saada ainakin Arwenista ja Aragornista otetta. Olen ollut aika yllättynyt siitä, miten synkille raiteille tämä on menossa kaikkine kännipuukotuksineen ja paranoian kanssa. Jotenkin olet kaikesta huolimatta onnistunut aiemmin pitämään tässä hieman keveyttä mukana, mutta nyt tämä on aika raskasta luettavaa. Kuningasparista on tosiaan aika vaikea saada otetta. Minäkin toivoisin, että tämä Arwen olisi kuitenkin lähtenyt Valinoriin. Aika syvältä tuo naisen elämä on. Ja tuntuu aika hurjalta tuo, miten Aragorn viimeisessä luvussa tuntuu antavan periksi ja jättävänsä perheensä ainakin vähäksi aikaa.

Oikeastaan minä huomaan ajattelevani enemmän sellaista perinteistä suomalaista alkoholisoitunutta avioeroperhettä (näin kaikki kliseet käyttäen) kuin Keski-Maalaista kuningasperhettä. Tuo miten pienimmät lapset joutuvat kärsimään vanhempiensa riidoista, on todella ahdistavaa luettavaa.

Tuo Arwenin paljastus Elenwenin isästä ei ollut mikään yllätys. Itse asiassa oletin jo KKKK:n jälkeen asioiden olevan näin ja alusta pitäen arvasin näin olevan. (ihmisten tyrmistys kommenteista päätellen oli kyllä varsin hilpeää luettavaa. :P)

Faramir-parka. Saan siitä vieläkin sellaisen herttaisen hupsun kuvan, tapahtui mitä hyvänsä. Se on tosiaan onnistunut sotkemaan itsensä kyllä niin tehokkaasti noihin valheisiin, että odotan jännityksellä, miten lähdet purkamaan tätä. Valmiiksi jo säälin Eowynia ja lapsia. Tuosta ei taideta pelkällä pikkuriidalla selvitä.

Onko Berenillä lukihäiriö? Kuulostaisi ihan siltä. Beren on muuten aika juonikas poika noiden unilääkkeidensä kanssa. Minä kiinnostun Elboronista jatkuvasti enemmän ja enemmän. Taisi lapsuudessa koetut jutut traumatisoida sitä enemmän kuin vanhemmat ovat arvanneetkaan. Koskahan sen pojan kuvioita saataisiin enemmän peliin?
Vuoden tulokas 2006/ Vuoden Originaalikirjoittaja 2007/2008
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitoksia ihanaisista kommenteistanne, ne ovat edelleenkin yksi harmaiden päivieni harvoista piristyksistä. :D

Narbeleth: Olet ihan oikeilla jäljillä, eli minäkin tosiaan ajattelen että Arwenin juopottelu johtuu suureksi osaksi tuosta hänen syyllisyydentunnostaan, ja ahdistusta lisää vielä tuo hankala tilanne (Berenin ja Elenwenin rakkaus), ja hän pelkää nyt, että totuus paljastuu Aragornille, ja että tämä sen seurauksena heivaa vaimonsa ulos linnasta.

Parisnoid: Tuo särkynyt öljylamppu todellakin mainittiin KKKK-ficissä, mutta luulisin että Arwen olisi voinut rikkoa sen jossain muussakin tilanteessa. Paljon suurempi ongelma on tuo toinen, minkä nostit esiin, että miksi Faramir oli herätessään täysissä pukeissa (kengätkin jalassa :D). Mutta eivätpä ne vaatteet ole Faramiria ennenkään pahemmin estäneet...

Nerwen: Heh, minä tuolla Berenin nokkahuilun soitolla halusin kai tuoda esiin jotain muita piirteitä hänen persoonassaan, että hän ei ole pelkkä sotahullu, vaan myös eräänlainen runosieluinen romantikko. Ja minä tosiaan tuossa, kun Faramir muisteli isäänsä, yritin taas osoittaa sitä, miten helposti nuo toimintamallit periytyvät sukupolvelta toiselle, vaikka sitä ei itse huomaisikaan.

Leida: Kiva, että pidit Faramirista tässä luvussa - minä jäin sitä vähän miettimään, etten välttämättä oikein osannut kirjoittaessani eläytyä hänen asemaansa, ja sen takia minulle jäi tuosta Faramirin osuudesta jotenkin hajanainen vaikutelma. Mutta hyvä siis, jos se ei sinua häirinnyt. Ja Faramir tosiaan oli aika sokea isänsä suhteen, täytyy myöntää etten ajatellut kirjoittaessani asiaa ihan loppuun asti. Mutta luulisin, että Faramir kyllä käsitti, että hänen isänsä linnoittautui työhuoneeseensa juuri siksi, että oli pahoilla mielin poikansa kommenttien vuoksi, mutta Faramir olisi toivonut isältään jotain muunlaista reaktiota, ja sen takia sitten vähän katkerana ajatteli, ettei se isä välittänyt. Joo, ja minä en usko Aragornin olleen huolissaan lapsistaan, koska näillä tosiaan oli hoitajia. (Minä en nyt ole kauheasti nähnyt tarvetta tuoda tuota palvelusväkeä esiin tässä ficissä, mutta lastenhoitajia tosiaan on, myös Tindórielillä, vaikka ilmeisen huolimaton ja sokea sellainen :D).

Athelas: Kiva että löysit taas ficin pariin. Kyllä tähän jonkinlainen loppu on luvassa, mutta millainen, sitä en paljasta. ;)

Andune: Kiitos vain. Ja minä en tosiaan edellytä, että kaikkia lukuja pohdittaisiin juurta jaksain, mutta kiva että kerroit lukeneesi. :wink:

Marnie: Hyvä huomio tuo Elenwenin tilanteen rinnastaminen Arwenin ja Aragornin tilanteeseen. Minä olen tosin ajatellut sen niin, että Arwen ja Aragorn tiesivät jo valintansa tehdessään, että he elävät suurin piirtein yhtä kauan, että Arwen kuolee sitten kun Aragornkin (vaikka eihän näin kyllä missään sanota, minä vain olen kuvitellut sen niin), ja sen takia tuo Elenwenin ja Berenin tilanne olisi erilainen, Elenwen tulee elämään vielä iät ja ajat Berenin jälkeen.

Piratesse: Juu, ei haittaa vaikka et ole kommentoinut (tarkoitan siis, että niin paljon kuin pidänkin palautteistasi, en pahastu, vaikka et ehtisi jokaista lukua erikseen kommentoimaan). Tämä ficci on tosiaan ajautunut aika synkille vesille, eikä se huumoriote nyt oikein enää toimi, tai ainakaan en saa sitä ympättyä mukaan samaan tapaan kuin aiemmissa luvuissa. Oikeastaan minusta on mukavakin kirjoittaa välillä vakavaa tekstiä... Oikeastaan se on aika outoa, nyt kun rupean tuota ajattelemaan. (No, ehkä minä herkeän pohtimasta asiaa enempää tässä vastakommentissa, että päästään itse asiaankin. :P) Mutta joo, tuosta Berenistä - hänellä tosiaan on dysleksia/lukivaikeus (ikään kuin siihen aikaan olisi tuollaisista mitään tiedetty!), tosin lievänä sellaisena. Vaikein dysleksia kun vaikuttaa olevan perinnöllinen, ja jos Berenillä olisi sellainen, niin olisi todennäköistä, että muillakin lapsilla olisi (mutta näin ei mitä todennäköisimmin ole, koska Tindikin osaa jo lukea). Ajattelin, että Berenin lukivaikeus perustuisi jonkinlaiseen tarkkaavaisuushäiriöön yhdistettynä motivaation puutteeseen. Eli ts. jos aihe on tarpeeksi kiinnostava hän kyllä osaa lukea siitä ihan hyvin (esim. Makuukamarin salatuista iloista hän luki ilman vaikeuksia).


Okei, sitten seuraava luku. Otsikko on melkoisen törppö, koska tajusin vasta äsken ettei luvulla ole otsikkoa, enkä minä nyt tähän hätään parempaa keksi. Mutta joo, tässäpä tämä sen pidemmittä selittelyittä.


Seitsemästoista luku
Faramirin virhearvio

Legolas Viherlehti oli harvinainen vieras Emyn Arnenissa, ja silloin kun hän saapui, se tapahtui aina yhtä odottamatta. Metsähaltioiden tiedettiin elelevän jossakin syvällä lehtojen siimeksessä, mutta harva tiesi heidän asuinpaikkansa tarkan sijainnin. Haltiat pysyttelivät omissa oloissaan, koska eivät välittäneet ihmisten seurasta, eivätkä ihmisetkään välittäneet haltioiden seurasta, nämä kun olivat tunnettuja kovaäänisestä juhlinnastaan hämyisinä kesäöinä.

Nyt Legolas oli kuitenkin päättänyt tulla tervehtimään suuriruhtinasta, koska oli ollut kuljeskelemassa lähialueella - omien sanojensa mukaan varmistamassa, että luonto oli valmis ottamaan talven vastaan. Legolas ei tietenkään ollut lähettänyt sanaa saapumisestaan, ja kaikki olivat kovasti yllättyneitä ja hieman sekaisin haltiamiehen törmättyä eteiseen. Faramir oli lähtenyt kokoamaan perhettään alakertaan sen sijaan että olisi pyytänyt jotakuta palvelijoista tekemään tämän tehtävän, ja Legolas oli jäänyt seisomaan yksikseen eteishalliin, ainakin siihen asti kunnes perheen vanhempi tytär Silriel oli tullut ihmettelemään omalaatuista vierasta.

Silriel oli nähnyt Legolasin vain kerran aikaisemmin ollessaan pikkutyttö, eikä muistanut tästä oikein muuta kuin että tämä oli ollut hyvin kaunis, samalla tavalla kaunis kuin kuningatar Arwen, ja että tällä oli pitkät vaaleat hiukset. Nyt hän tuijotti Legolasia silmät ihmetyksestä auki revähtäneinä. Tuo haltiamies näytti todellakin aivan lumoavalta. Hän olisi voinut seistä siinä samassa paikassa koko päivän vain katsellen Legolasia. Oli oikeastaan aivan naurettavaa, että hän oli joskus pitänyt kaartin Borlasia komeana, tämä olisi nimittäin Legolasin rinnalla näyttänyt todella valjulta ja mitättömältä mieheltä.
"Kas? Onko se pieni Silriel?" Legolas kysyi kaukaisuuteen tähyilevän katseensa osuttua vahingossa tyttöön. "Sinähän olet versonut hentoisesta taimesta nuoreksi sorjaksi puuksi yhtä nopeasti kuin leskenlehti puhkeaa pientareelle ensimmäisenä aurinkoisena kevätpäivänä. Nimittäin eihän siitä ole montakaan auringonnousua kun tapasin sinut viimeksi. Vai kevättäkö se oli...?"

Silriel nyökkäsi hämmentyneenä ja painoi katseensa kengänkärkiinsä. Hän ei keksinyt, mitä olisi voinut sanoa haltialle takaisin. Äh, mitähän hän oikein kuvitteli ihastellessaan Legolasia? Ei ihmistytön sopinut sellaista ajatella. Legolasin käsitys ajankulusta oli niin kummallinen, että jos he menisivät naimisiin, Silriel varmaan ehtisi muuttua nuoresta morsiamesta vanhaksi eukoksi sillä välin, kun Legolas kävisi virkistävällä pikku kävelylenkillä, joka sattumalta venähtäisi muutaman kymmenen ihmisen vuoden mittaiseksi.

Beren, Elboron ja Tindóriel rymistelivät paikalle rikkoen Silrielin autuaallisen kahdenkeskisyyden Legolasin kanssa. Nämä kuitenkin pysähtyivät tuijottamaan haltiaa turvallisen välimatkan päästä.
"Ihmiset", lausahti Legolas sointuisalla äänellään. "Tuntuvat kahdentuvan joka silmänräpäyksellä."
Kukaan ei oikein käsittänyt, mitä Legolas tarkoitti, mutta sillä ei ollut merkitystä, koska Faramir hätisti lapset kauemmas ja ohjasi Legolasin salonkiin, jossa he voisivat hetken aikaa vaihtaa kuulumisia viinipikarillisten äärellä.
"Älä vain tarjoa liikaa", Éowyn supatti Faramirille suunpielestään. "Kenelläkään häntä itseään lukuun ottamatta ei ole hauskaa, jos hän pistää täällä lauluksi ja tanssiksi."

* * *

Myöhemmin illalla, kun oli vielä riittävän valoisaa, Elboron, Beren, Faramir ja Legolas kokoontuivat talon takapihalle jousiammuntakilpailujen merkeissä. Beren oli jo pitkään halunnut haastaa Legolasin tässä puuhassa, sillä hän oli poikasesta asti kuullut kertomuksia haltian tarunhohtoisista saavutuksista. Ei hän toki kuvitellut omaavansa sellaisia kykyjä, että olisi voinut päihittää aivan oikean haltian, mutta hänestä oli silti kiinnostava nähdä mestari tositoimissa. Faramirista ajatus oli hyvä, sillä hän oli jo pitkään yrittänyt miettiä, millä saisi Berenin ajatukset käännettyä pois Elenwenistä. Poika ei ollut herennyt kyselemästä isältään joka ikinen aamu, aikoiko tämä tänään kirjoittaa kuninkaalle ja pyytää tätä antamaan luvan Berenin ja Elenwenin tapailulle.

Silriel ilmaantui kannustusjoukkoihin, sanaakaan sanomatta mutta salamyhkäisesti hymyillen. Faramir vilkuili tytärtään huolestuneena: kuvitteliko hän vain vai olivatko Silrielin silmät todellakin koko ajan kiinnittyneinä Legolasiin? Mikä siinä oli, että nuoret tytöt näkivät aina vain ne miehet, joiden saavuttamiseen heillä ei ollut pienintäkään mahdollisuutta? Tulee äitiinsä, Faramir mietti synkkänä. Tyttöparan sydän murtuisi taas ennen pitkää.

Faramir ei ollut jousiammunnan suhteen parhaassa vireessä. Hän ampui jatkuvasti huonommin kuin muut, vaikka Legolas yritti kannustaa häntä keskittymään paremmin. Ilman Legolasia ja Silrielin uneksuvaa katsetta hän varmasti olisikin ampunut tarkemmin.

Elboron ampui nuoliaan hiljaisena ja välinpitämättömänä, varmaankin enemmän velvollisuudentunnosta kuin siitä, että todella halusi kilpailla. Éowyn oli patistanut pojan liittymään muiden seuraan, koska oli saanut tarpeekseen tämän ainaisesta nyhjöttämisestä sisällä kirjojen keskellä. Beren yritti härnätä veljeään, pilkkasi tämän taitoja ja nauroi ivallisesti huonoille osumille, mutta Elboron tyytyi vain hymähtelemään ja kohauttelemaan harteitaan veljensä huomioille. Faramir pudisteli päätään - jos hän olisi poikasena juljennut arvostella omaa isoveljeään samaan tapaan, jousiammunta olisi tuota pikaa vaihtunut nyrkkipainiksi. Elboron vaikutti muistuttavan setäänsä yhtä vähän kuin Beren muistutti isäänsä.

"Elboron", Faramir lausahti Berenin ja Legolasin ollessa ampumavuorossa. "Yrittäisit edes. Jousiammunnan harjoittelu ei ole sinulle pahitteeksi."
Elboron tuhahti kyllästyneesti. "Maalitauluun ampumisesta on yhtä paljon hyötyä kuin miekan hakkaamisesta seinään. Sodassa kohteilla on tapana liikkua. Tämä on pelkkää lapsellista leikkiä."
"Et sinä ole liian vanha leikkimään, Elboron. Ja tähtäämistä voi ja pitääkin harjoitella muuten kuin eläviä kohteita ampumalla. Minä luulen, että ammut tahallasi kehnosti ja teeskentelet välinpitämätöntä, koska ajattelet, ettet kumminkaan voi voittaa veljeäsi."
"En minä osaa ampua jousella, kyllä sinä sen tiedät! Minä inhoan tätä", Elboron älähti ja heitti jousensa vihaisesti maahan. Hän kääntyi ja otti muutamaan askeleen poispäin, mutta Faramir huusi hänen peräänsä.
"Tule heti takaisin ja nosta aseesi maasta. Sinun käytöksesi jos mikä tässä on lapsellista."
Elboron epäröi hetken, mutta palasi takaisin. Hän ei tohtinut uhmata isänsä käskyä.
"Haluan nähdä sinun yrittävän parhaasi", Faramir jatkoi. "Se, ettei osaa jotakin täydellisesti ei ole mikään syy olla yrittämättä parastaan."
"Minä olen aina inhonnut jousiammuntaa. Se on liian vaikeaa. Enkä minä näe niin hyvin kuin Beren", Elboron mutisi.
"Höpsis. Sinun on totuttava siihen, ettet voi istua koko ikääsi kirjastossa tekemässä sitä, minkä parhaiten osaat. Jos todella kuvittelet voivasi tulla jonakin päivänä käskynhaltijaksi, sinun on kyettävä tarttumaan uusiin haasteisiin vaikka joka päivä ja suoriuduttava niistä niin, ettei sukusi joudu häpeämään. No niin, otahan jousesi, nyt on meidän vuoromme."
Elboron totteli. Hän oli loppukilpailun ajan entistäkin vaitonaisempi, mutta hänen tuloksensa olivat hieman aiempaa parempia ja Berenkin lopetti ilkkumisensa.

Legolas voitti kilpailun, vaikka oli tasoitukseksi ampunut sata jalkaa muita kauempaa. Se ei yllättänyt ketään, vähiten häntä itseään. Beren ylsi toiseksi ja oli saavutuksestaan ylpeä. "Ammuin jopa paremmin kuin silloin kun voitin kuninkaan", hän huomautti iloisena.

Faramir taputti kumpaakin poikaansa hartialle ja kiitteli hyvästä taistosta. Legolas alkoi tehdä lähtöä, ja Faramir kysyi, eikö tämä jäisi yöksi heille, tai edes lepäämään hetkeksi, mihin Legolas totesi: "Parempaa lepoa mielelle ja ruumiille en osaa kuvitellakaan kuin kepeä kävely öisessä metsässä."
Sitten haltia heilautti kättään ja asteli tiehensä. Silriel jäi katsomaan Legolasin perään.

"Tyttöseni?" Faramir laski käden Silrielin olkapäälle. Tämä katsahti isäänsä ja huokaisi haaveksien. "Olisi ihanaa olla haltia."
"Epäilemättä", Faramir totesi.
"Onko sinun aivan pakko olla ihminen, isä? Ajattele nyt miten hienoa olisi, jos me olisimme haltioita. Olisi ainakin aikaa tehdä kaikenlaista, kun eläisi ikuisesti."
"Valar ovat antaneet meille tämän osan, ja se meidän tulee kiitollisena hyväksyä."
Silriel ravisteli isänsä käden olkapäältään. "Äh, sinä et taas ymmärrä!"
"Kuulehan nyt. En minä kiellä sinua unelmoimasta Legolasista, kunhan et unohda käyttää järkeäsi. Hän on haltia eikä ikimaailmassa -"
"Unelmoida Legolasista?" tyttö henkäisi näytellen järkyttynyttä. "Minäkö muka? Miten sinä saatat edes kuvitella jotain tuollaista, isä? Vain siksi, että kerran tykkäsin ihan vähän Borlasista, sinä alat kuvitella että minä rakastun jokaiseen mieheen, joka vastaani kävelee? Millainen isä sinä oikein oletkaan!"
"No, no. Suothan anteeksi erehdykseni, tyttörakas", Faramir tokaisi hymyillen. "Olen iloinen kuullessani, ettei minun tarvitse pelätä sinun pettyvän kuullessasi, ettei Legolas omaa lainkaan silmää naiskauneudelle. Hän ei välitä naisista, ei edes haltianaisista, kuten eivät monet muutkaan niistä haltioista, joita Keski-Maassa nykyisin vielä asustaa."
Silrielin suunpielet kääntyivät alaspäin ja hän tuijotti isäänsä hetken aikaa tyrmistyneen näköisenä. Mutta sitten hän ryhdistäytyi ja pudisti ponnekkaasti päätään. "Olet väärässä, isä. Se on vain siksi, ettei hän ole vielä tavannut elämänsä naista. Tai ei ole ainakaan ymmärtänyt tavanneensa." Silriel nosti leukaansa ylpeästi ja lähti kävelemään kohti taloa, jäämättä kuuntelemaan isän mahdollisia vastaväitteitä.

Faramir kohautti harteitaan ja kääntyi katsomaan, mitä pojat puuhasivat. Elboron keräili etäämpänä nuolia maalitauluista viineihin ja Beren seisoi paikallaan isäänsä päin vilkuillen. Faramir tukahdutti huokauksen. Berenin ilme kertoi, että tämä oli taas aikeissa kysyä Elenwenistä. Poika ei luopunut toivostaan aivan helposti, ja miksi olisikaan - Faramir oli aina tavannut sanoa lapsilleen, että niin kauan kun on elämää, on toivoa. Toivo se oli hänetkin pitänyt hengissä sodan kauhujen keskellä. Oli kuitenkin selvää, ettei tämä voisi jatkua näin. Beren ei luovuttaisi, ennen kuin kuulisi totuuden.

Beren astui isänsä luo. "Kuule isä. Etkö sinä ole vieläkään puhunut kuninkaalle? Haluaisin tietää, että kuinka kauan minun pitää vielä olla erossa Elenwenistä. Haluaisin kirjoittaa hänelle, että olin tänään melkein yhtä hyvä kuin Legolas jousiammunnassa. Ehkä minä voisin joka tapauksessa kirjoittaa, eihän siinä mitään pahaa olisi? Jos annan vaikka sinun lukea sen kirjeen - voit korjata minun kirjoitusvirheeni, jos haluat."

Faramir katseli joustaan ja koetteli sen jännettä. Hänen ei tehnyt mieli vastata. Hän vilkaisi poikaansa ja mittaili tätä katsellaan, yrittäen arvioida, voisiko hän kertoa totuuden. Ei tämä enää mikään poikanen ollut, vaan lähes täysikasvuinen mies varreltaan, jos ei vielä mieleltään. Beren oli myös melko herkkä - hän saattaisi raivostua. Mutta jos Faramir saisi aikaa selittää asian alusta asti... Berenin täytyisi ymmärtää. Loppujen lopuksi pojalla oli hyvä sydän. Ja ajatus salaisuuden saamisesta pois harteilta tuntui rauhoittavalta ja houkuttelevalta.

Faramir antoi jousensa ja viininsä Elboronille ja kehotti tätä viemään ne mennessään taloon, ja kääntyi sitten Berenin puoleen. "Meidän pitää puhua", hän lausahti vakavana, ja lähti kulkemaan hieman syvemmälle puutarhaan, viitaten Bereniä seuraamaan.

Faramir pysähtyi puutarhan laitamilla kasvavan suuren jalavan alla. Hän katsoi ympärilleen, ettei ketään vain näkynyt lähettyvillä ja madalsi ääntään puhuessaan.
"Sinä saatat olla liian nuori kuulemaan tämän asian, mutta minun on silti pakko kertoa, jotta voisit ymmärtää."
Beren nyökkäsi osaamatta aavistaa, mitä isällä oikein oli sydämellään.
"Kuten tiedät, kuningatar Arwen on hyvä ystäväni", Faramir aloitti. "Olen toisinaan pitänyt hänelle seuraa, kun kuningas on ollut toisaalla, vaikkapa neuvottelumatkoilla vieraiden maiden valtiaiden luona. Olemme syöneet illallista yhdessä ja vaihtaneet kuulumisia, niin kuin ystävät yleensä tekevät."
"Niin...? Entä sitten?"
"Kun kuningas oli poissa ensimmäistä kertaa, kun minä olin ollut käskynhaltijana vain jonkin aikaa, ja kun veljesi oli aivan pieni, tapahtui jotakin ikävää, joka nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen, yhä vaikuttaa meidän elämiimme. Nimittäin minun ja kuningattaren välillä tapahtui jotain... jotain mitä olen aina katunut syvästi."
Beren tuijotti isäänsä ilmeettömänä.
"Toivon, että ymmärrät, ettei meistä kumpikaan tarkoittanut sellaista tapahtuvan. Mutta joskus asioita tapahtuu vahingossa, kun olosuhteet ovat sellaiselle suotuisat. Arwen oli hyvin onneton, ja sai omituisia kohtauksia - luuli toisinaan, että minä olin hänen miehensä eikä minulla ollut aina voimaa oikaista hänen harhaluuloaan riittävän nopeasti."
"Mitä sinä oikein yrität sanoa, isä? Minä en ymmärrä", Beren huokaisi hieman kärsimättömänä.

Faramir hätääntyi ja alkoi epäröidä, pitäisikö hänen sittenkään kertoa. Mutta ei, hänen oli pakko. Hän oli jo kertonut liian pitkälle. "Elenwen...", hän sanoi ja veti henkeä. Hän ei oikein tajunnut asiaa itsekään ja sen sanominen ääneen pelotti. "Elenwen... on minun tyttäreni", hän sanoi, sulki silmänsä ja käänsi päänsä pois. Miten jonkin sanominen saattoikin tuntua niin häpeälliseltä?
"Onko tämä vitsi?" Beren kysyi.
Faramir pudisti päätään. Hän ei tohtinut katsoa poikaansa. "Valitettavasti näin on. Enkä voi sille mitään."
"Sinä ja kuningatar?" Beren mutisi epäuskoisena.
"Minä kadun sitä syvästi", Faramir sanoi ja uskaltautui taas katsomaan Bereniä. Pojan silmät olivat tuskan ja epätoivon täyttämät. Tämä painoi päänsä ikään kuin olisi hävennyt isäänsä niin, ettei kyennyt edes kohtaamaan tämän katsetta.
"Beren...", Faramir jatkoi. "Tiedän että sinusta tuntuu kauhealta, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Et voi rakastaa sisartasi. Eikä sinun pidä puhua tästä kenellekään. Olen luvannut kuningattarelle, että tämä säilyy salaisuutena, ja sinä olet nyt yksi sen haltijoista, ja pidemmälle se ei saa levitä. Meidän ei pidä mennä pilaamaan muidenkin elämiä tämän asian takia. On tietysti ikävää, että joudut luopumaan ensirakkaudestasi, mutta maailma on täynnä naisia, jotka sopisivat vaimoksesi paremmin. Ehdotan, että yrität unohtaa Elenwenin ja jatkaa elämääsi siitä, mitä se oli ennen kuin ihastuit häneen. Elämä palautuu tavanomaiseksi ja voimme unohtaa koko asian."
Beren nosti äkisti päänsä. Hänen silmänsä kipinöivät raivosta ja kädet puristuivat nyrkkiin. Ennen kuin Faramir tajusikaan, oli pojan nyrkki iskeytynyt hänen kasvoihinsa. "Miten sinä saatoit?" Beren huusi. "Sinä olet pettänyt äitiä kuningattaren kanssa! Ja minä olen aina ihaillut sinua!" Beren purskahti itkuun. "Minä vihaan sinua! Vihaan koko sydämestäni! Elenwen... Minä en ymmärrä..."
Sitten poika pinkaisi juoksuun puiden runkojen lomitse, kompastui, nousi ylös ja jatkoi juoksuaan itkien samalla ääneen.

* * *

Éowyn säikähti toden teolla, kun Beren yhtäkkiä rynnisti ovesta sisään ja kaatui eteiseen, itkien ja nyyhkyttäen holtittomasti.
"Mikä on? Mitä on tapahtunut?" hän huusi juostessaan Berenin luo ja kietoessaan kätensä tämän ympärille.
"Tiesitkö, että Elenwen onkin isän tytär? Elenwen on minun siskoni!" Beren nyyhkytti. "Isä on pettänyt sinua kuningattaren kanssa. Minä vihaan häntä! Vihaan! Vihaan!"
"Mitä ihmettä? Tässä on jokin väärinkäsitys", Éowyn sanoi ja taputti Bereniä selkään. "Älähän nyt, kultaseni. Olet varmasti ymmärtänyt väärin."
Beren pudisti päätään. "Ei, ei. Niin hän sanoi. Sen takia en saa enää tavata Elenweniä. Hän vielä käski minun olla kertomatta kenellekään! Se isän kuvatus! Hän vain esittää hyvää, vaikka on oikeasti paha! Kuinka minä vihaan häntä! Kunpa hän kuolisi!"
Éowyn istui lattialla sanattomana, keinuttaen poikaansa sylissään kuin pientä lasta, ja yrittäen samalla käsittää edes osan siitä, mitä tämä oli sanonut. Hän vilkaisi taakseen ja huomasi Elboronin tulleen katsomaan, mikä oli hätänä. Tämä näytti niin tyrmistyneeltä, että oli varmastikin kuullut suurimman osan Berenin puheista. Tytöt onneksi olivat jo menneet kamareihinsa yläkertaan.
"Minun tekisi mieli tappaa hänet", Beren itki.
"Elboron, auta veljesi alakerran vieraskamariin nukkumaan", Éowyn kehotti äkkiä ja nousi ylös. "Katso etteivät tytöt vain kuule, mitä hän sanoo."
Elboron nyökkäsi. Hän tarttui hetken epäröityään veljeensä, nosti tämän ylös ja lähti taluttamaan tätä kohti vieraskamaria.

Éowyn lähti juoksemaan puutarhaan. Hän tiesi olevansa liian raivoissaan, että tästä seuraisi mitään hyvää, mutta hän ei voinut hillitä itseään. Mitä tämä kaikki oli oikein olevinaan? Hän oli vuosia elänyt siinä uskossa, ettei Arwenin ja Faramirin välillä ollut tapahtunut mitään, vaikka sitä yhdessä vaiheessa oltiinkin epäilty. Arwen oli selittänyt asiat toisin, ja Éowyn oli uskonut. Mutta selitys, olihan se oikeastaan ollut aika epäuskottava - että kuningatar muka olisi saanut Faramirin tajuttomaksi yhdellä iskulla ja sitten vielä jollakin ihmeellisellä haltioiden parantavalla kosketuksella palautettua takaisin tolkkuihinsa. Éowyn ei ollut koskaan kuullut moisesta parannuskeinosta. Koko tarina oli ilmiselvästikin tekosyy asian todellisen laidan peitoksi. Ja Faramir oli tiennyt, mutta salannut totuuden. Miten hän oli saattanutkin? Mitähän kaikkea muuta Faramir oli mahtanut jättää kertomatta suhteestaan kuningattareen?

Hän löysi Faramirin nojaamasta puuta vasten, kasvot kyynelissä, mutta hän ei tuntenut sillä hetkellä pienintäkään sääliä miestä kohtaan.
"Hän siis kertoi", Faramir kuiskasi järkyttyneenä nähdessään vaimonsa edessään.
"Niin kertoi! Kuinka olisi voinut ollakaan kertomatta - poikahan oli aivan poissa tolaltaan!"
"Olen pahoillani, mutta minun oli pakko puhua siitä. Hän ei muuten olisi koskaan luopunut Elenwenin tavoittelusta."
"Se on siis totta? Sinulla on suhde kuningattaren kanssa? Kaikki nämä vuodetko se on jatkunut?" Éowyn kirkui.
"Éowyn... älä huuda."
"Huudan kunnes vastaat! Ovatko Isilwen ja Eldarionkin sinun lapsiasi?"
"Eivät tietenkään", Faramir älähti. "Miten saatat edes epäillä tuollaista?"
Éowyn läimäytti miestä poskelle. "En tiedä enää mihin uskoa!" hän kiljaisi. "Sinuun en ainakaan! Miten sinä saatatkin piilotella tuollaista asiaa sydämessäsi? Ja teeskennellä, ettei mikään ole vialla!" Éowyn purskahti itkuun, kääntyi ja juoksi takaisin taloon.

Faramir vajosi polvilleen maahan. Nyyhkytykset ravistelivat hänen ruumistaan ja hetken aikaa hän luuli kuolevansa siihen tuskaan. Hän jäi pitkäksi aikaa istumaan nurmelle tajuamatta kunnolla mitä oli tapahtunut. Kun hän viimein tuli taas järkiinsä, hän käsitti, ettei hänellä ollut enää mitään asiaa kotiinsa. Ei muuta kuin käydä nopeasti hakemassa jotakin evästä ja lähteä sitten pois, ainakin joksikin aikaa. Hän ei kestäisi nyt kohdata vaimoaan. Tuskin tämäkään kestäisi nähdä miestään, vaan pakkaisi tavaransa ja lähtisi pian kotimaahansa Rohaniin, tytöt ja Beren mukanaan. Elboronin Faramir sentään saisi pitää, tämä kun oli hänen perillisensä.

Faramir nousi ja kuivasi kasvonsa. Tulevaisuus näytti nyt yhtä valoisalta kuin puutarhan takaa alkava pimeä polku, jolle hänen askeleensa kohta suuntautuisivat.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
tyttö
Örkki
Viestit: 156
Liittynyt: Ti Elo 29, 2006 1:11 pm

Viesti Kirjoittaja tyttö »

Viime viikkoinen luku jäi kommentoimatta, vaikka luinkin sen heti kun olit postannut. Jotenkin ei ole ollut aikaa eikä tarmoa vaikka tykkäsinkin siitä ihan yhtä paljon kuin aikaisemmistakin luvuista, enkä sitten halunnut vain kuitata lyhyesti lukeneeni. Kommentoinpa nyt sitten molemmat luvut ihan ajan kanssa :)

16. luku:

Faramir on varsin synkeällä mielellä. Jotenkin herkullisen ironinen tuo kohta jossa hän lukee kirjeitään :) Mielenkiintoista puolestaan oli tuo, kuinka hän muistelee pienenä "vain" syyttäneensä toisinaan Denethoria äitinsä kuolemasta, ja että Faramir ajatteli ettei Denethor välittänyt moisesta. Maalautuu silmien eteen kuva melkoisen surullisesta miehestä vetäytyneenä työhuoneeseensa, sait minut tuntemaan ensimmäistä kertaa sympatiaa kyseistä herraa kohtaan.
Silriel, pieni aktivisti puolestaan ihan oma itsensä :)
Éowynin suhtautuminen Elboroniin on huvittavaa. Tarkistelee, ettei Elboron ole hautautunut kirjavuorensa alle... heh! :lol:
Hän käsitti, että poika yritti opiskella miellyttääkseen isäänsä, tehden sitä ainoaa asiaa, jolla kuvitteli voivansa kääntää isänsä sydämen takaisin puoleensa. Hän soimasi itseään; kuinka tällaiseen oli päädyttykin, että hänen lapsensa kuvitteli isänsä rakkauden olevan jotenkin ehdollista, että hän jakoi sitä lapsilleen heidän tekojensa perusteella, kuin isäntä hopeapennejä palkollisilleen hyvin suoritetun työn jälkeen.
Suloinen aww-kohta. Faramir on ihana isä. Jotenkin tuo hänen kuvauksensa tuntuu istuvan hyvin Denethorin suhtautumiseen poikiinsa... En tiedä tarkoititko sitä niin mutta minulle vain tuli mieleen.
Sinun hahmosi ovat ihanan todentuntuisia. Niin kuin tuo Berenin lukihärökin... Niin inhimillistä. Siksi nämä hahmot ovatkin niin suloisia ja valloittavia.
Osaan kuvitella Aragornin ahdistuksen. Hyvä että hän päätti ottaa vähän vapaata, välillä pitää ajatella itseäänkin. Toivottavasti hän saa edes vähän hermolepoa pienellä reissullaan.


17. luku:


Jee, Legolas :wink: Minulle tuli käsittämätön voi ei-reaktio ja myötähävetys kun Silriel ilmaantui eteiseen ja jäi kyttäämään Legolasia ihastuneena. ((Yritin kovasti sopeutua, tunnet minun päähänpinttymäni Legolaksen Sormuksen sodan jälkeisen elämän suhteen :wink: )) Legolas oli tässä kovin haltiamainen. Ihanasti olit ottanut huomioon tuon aikakäsityksen, ja Legolaksen sadan jalan tasoitus oli myös hauska :D
Tuo jousiammuntakilpailu oli hyvin kuvattu ja jotenkin syvällinen. Berenin ja Elboronin niin kovin erilaiset suhtautumiset moiseen harrastukseen ja Faramir vertailemassa poikiaan itseensä ja Boromiriin... Pidin paljon.
Hieman yllätyin, kun Faramir noin vain töksäytti Silrielille tämän kiinnostuksesta Legolakseen, ja superyllätyssektori oli se, että Faramir kertoi suuren salaisuutensa Berenille. Minä en ikinä olisi uskonut, jotenkin... Melkoisen järkyttävä käänne. Vaikka parempi noin, alkoihan siinä jo aikamoinen soppa olla kasassa. Raukkaparka Beren, ja raukkaparka Éowyn. Myöskin raukkaparka Faramir. Kaikkien osapuolten tunteet onnistuit kuvaamaan jokseenkin täydellisesti.
Faramir on jo jakamassa lapsia kun on niin varma ettei Éowyn jää hänen luokseen :cry: Juuri tuolta se tuntuu kun jotain isoa ja järkyttävää tapahtuu, sitä vain on ja tuijottaa eteensä järki seis eikä tajua että kaikki on tapahtunut oikeasti eikä unessa. Samaistuin Faramiriin tuossa loppukohtauksessa, pidin siitä ehkä eniten koko luvussa vaikka niin sydäntä riipaisevan surullinen onkin (tai ehkä juuri sen takia?). Voi, kun nuo kaksi saisivat tuon asian puitua ja sovittua. Vaikka epätodennäköiseltä sellainen nyt tuntuu ja aikaa sellaiseen varmasti menisi, eikä suhde tuollaisen jälkeen ole enää milloinkaan entisensä. Jotenkin kauhulla odotan, ettei vain Éowyn päättäisi valistaa Aragornia tai jotain... se voisi olla Arskalle liikaa.

Spekulointi täydessä vauhdissa täällä, mikä kertoo hyvin siitä miten kovasti tämä ficci vie mukanaan :wink:
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Voi voi. Mitä muuta tässä voikaan sanoa? Ja tällä kertaa odotin illalla ja yritin viipyä koneella, mutta silti tässä meni kauemmin ja pääsin lukemaan vasta nyt.... Ehkä näin oli parempikin.

Jostain kumman syystä arvasin Silrielin reaktion, kun Legolas astui kuvaan. Herra oli muuten aika omituinen otus tässä... Naureskelin vähän kaikelle, tuo puuvertaus Silrielin kohdalla oli toki kaunis, mutta kaikki muu mitä hän sanoi... Huh huh, hihittelin aika kiitettävästi.

Jousiammuntakilpailu oli hauska idea, mukava kohtaus josta kävi ilmi jokaisen hahmon oma luonne ja ajatusmaailma. Se oli hieno kohta, jotenkin pysähtynyt, missä jokaisesta hahmosta kävi ilmi se perusluonne. Toistelen sanojani mutta yritän selittää, miten hienosti olet tuon kohdan rakentanut...

Voi, ei Faramirin olisi tarvinnut kertoa siitä Berenille, Berenhän oli oikeastaan kaikkein pahin vaihtoehto kaikista. Nyt toivon vain että kaikki selviää parhain päin joka suunnalla. Eivät Gondorin pullat ole hyvin uunissa, kun johtajilla on tuon luokan ongelmia...

Täytyy toivoa parasta jatkon suhteen, molemmat perheet ansaitsisivat onnensa. Odotan ja pelkään seuraavaa lukua - ja toivon että jotain hyvää tapahtuu. Ei mitään tyyliin Éowyn karkaa ja Eómer tulee vihaisena paikalle, ja jostain kumman syystä Aragorn saa kuulla asiasta tai osuu riidan keskelle....

Juu. Ehkä lopetan nyt tai alan pelätä ihan liikaa...
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Minä varoitan jo etukäteen, että minä olen niin innoissani keväästä (siellä on 14 astetta lämmintä ja aurinko paistaa!!), ettei tämä palaute luultavasti sisällä hippustakaan syvällisempää pohdintaa. :wink:

Tuo Legolasin ilmestyminen kuvioihin oli yllättävä veto, en olisi voinut kuvitellakaan. Toimiva kyllä, minusta oli mukava miten sillä vedit ajatukset hetkeksi pois tuosta Elenwen sotkusta. Legolas oli aika persoona. ;D Tuo huvittava suhtautuminen haltioihin toimii kyllä sinun ficissäsi mainiosti, vaikka se antaa Legolasista vähän eri kuvan kuin herra Tolkien kirjassaan. Mutta tässä oli useampikin Legolas kohta, joille minä naureskelin. Tuo Silrielin ajatus kymmenen vuoden mittaisesta kävelylenkistä oli kertakaikkiaan hykerryttävä. :D

Ihanaa, että Elboronkin pääsi taas kuvioihin. Ja tuo, miten se menetti malttinsa jousensa kanssa oli valaiseva kohta. Antoi hahmosta heti paljon inhimillisemmän kuvan, kun viilipyttykuori vähän rikkoutui. ^^ Minä muuten unohdin sanoa ensimmäisessä kommentissani (joten sanonpa nyt), silloin kun luin tätä ficin alkua niin pidin erityisen paljon Elboronin ja Berenin keskusteluista. Niistä henki sellaista ihanaa veljellisyyttä ja vastustamatonta aitoutta.

Oli Faramirilta kyllä vähän typerää mennä paljastamaan salaisuutensa Berenille. Miten hän saattoikin kuvitella, että poika voisi tai edes haluaisi pitää koko jutun itsellään, kyllä se sen verran maatajärisyttävä paljastus oli. Eikä Éowyn tosiaan saanut kuulla asiasta parhaalla mahdollisella tavalla, tosin tuollaisen asian kertomiseen ei nyt hyvääkään tapaa taida olla. Beren reagoi mielestäni todella aidosti ja hänelle luonteenomaisesti. Elboron olisi ehkä suhtautunut hivenen maltillisemmin kuin veljensä, mutta hän tosin tiesi jo siitä oikeudenkäynnistä. Ja Bereniin tosiaan vaikutti vielä sekin, mitä hän sai kuulla Elenwenistä ei pelkästään se, mitä hän sai kuulla isästään.

Surullista ajatella Faramiria jakamassa perhettään. Mutta minä jaksan vielä uskoa, että Faramir ja Éowyn saavat tämän asian selvitettyä. Nyt on tietysti mielenkiintoista seurata, että miten tilanne Emyn Arnenissa tästä kehittyy. Jep, jatkoa jään taas odottelemaan. :wink:
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Narbeleth
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Syys 27, 2006 9:24 pm
Paikkakunta: Itä-Suomi

Viesti Kirjoittaja Narbeleth »

Eieieieiei... :cry:

Meikä rupes itkemään kun vesiletku tuossa lopussa.
hän käsitti, ettei hänellä ollut enää mitään asiaa kotiinsa. Ei muuta kuin käydä nopeasti hakemassa jotakin evästä ja lähteä sitten pois, ainakin joksikin aikaa. Hän ei kestäisi nyt kohdata vaimoaan. Tuskin tämäkään kestäisi nähdä miestään, vaan pakkaisi tavaransa ja lähtisi pian kotimaahansa Rohaniin, tytöt ja Beren mukanaan. Elboronin Faramir sentään saisi pitää, tämä kun oli hänen perillisensä.
Ei näin. :cry: Eihän niin käy, eihän eihän eihän... :shock:
Olen ehkä hieman hullu, mutta olen liian järkyttynyt sanoakseni oikein yhtään mitään. Olisin halunnut, että Beren saa kuulla totuuden, mutta en olisi halunnut että näin se kävisi, ja tieto kiirisi tuolla tavalla Eowynin korviin...(tässä on nyt pakko olla väärinkäsitys, että Elenwen ei olekaan Faramirin tytär. :wink: Enkä luovu tuosta ajatuksesta, se on liian järkyttävä. )
Ethän erota Eowynia ja Faramiria, ethän... *anelee polvillaan maassa*
Faramir nousi ja kuivasi kasvonsa. Tulevaisuus näytti nyt yhtä valoisalta kuin puutarhan takaa alkava pimeä polku, jolle hänen askeleensa kohta suuntautuisivat.
Minä purskahdin itkuun. :D Ehkä olen jotenkin kummallisen herkässä mielentilassa, mutta Faramirin tilanne sai minut itkemään.

***Anteeksi mitään sanamaton kommentti, mutta sen sanon että jatka jatka, ja pian etten tule hulluksi odotuksesta(vaikka olet nopeaan tahtiin tähänkin mennessä kirjoittanut seuraavan luvun) 8) *** ( ei yhtään paineita. :P )
Kiitos lukunautinnosta !
"Missä on ratsu ja ratsumies? Missä on torvi toitottava? Ne haipuivat niinkuin vuorilta sade ja niityiltä tuulen humu.
Päivät painuvat länteen taakse kukkuloiden, varjoihin.
Miten tässä näin kävi?"
Vastaa Viestiin