Déjà vu Gondorin aamussa (PG-13), 30. luku 22.6. VALMIS

[Leida]

Voi, tämä luku oli tosiaan ahdistava. Elboronia kävi ihan kauheasti sääliksi. On se nyt, kun valtakunnan suurmiehet märehtivät omia ongelmiaan jossakin tavoittamattomissa ja Elboron-raasu joutuu vastuuseen. Minun on aina vaikea lukea sellaisia kohtia, joissa päähenkilöä nolataan jotenkin (ehkä minä koen jonkinlaista myötähäpeää), joten tuo illastaminen Arwenin kanssa oli erityisen ahdistava kohta. Ja sitten vielä tuo Elboronin paniikkikohtaus, hui kauhea. Vaikka nämä minun tuntemukset kertovat kyllä siitä, että sinä olet onnistunut kirjoittamaan niin elävästi, että minä oikeastaan tunsin samaistuvani Elboroniin. Minä en edes osannut suuremmin tuntea myötätuntoa Arwenia kohtaan, kun se kohteli Elboronia noin, mutta selväähän se on, että Arwen olisi pikaisen avun tarpeessa. Ja kuningasparin lapsiraukatkin kärsivät jo selvästi.

Elboron näkökulma oli muuten hieno asia, koska se valoitti pojan hahmoa mukavasti. Ja ei tosiaan ihme, että Elboronilla oli mieli maassa, kun oli tuollaiseen tilanteeseen joutunut. Ja onhan sota ihan hillittömän iso juttu, ei ihme että Elboronia kauhistutti. Nuo ajatukset siitä, miten isä olisi pettynyt häneen olivat erittäin uskottavia ja tuntuivat Elboronille luonteenomaisilta. Elboron tuntui tässä kertakaikkisen aidolta ja sen tilanne tosi koskettavalta.

Faramir on edelleen symppis. Tuo on niin totta, että kun on masentuneella mielellä, niin vanhatkin ikävyydet (kuten tuo isän ja veljen kuolema) alkavat pyöriä mielessä. Sinä olet ihanasti kuvannut Faramirin synkkiä ajatuksia. Tuo miten se ajattelee lapsistaan oli minusta hienosti rakennettu kohta. Hyvällä tuulella Faramir olisi voinut ajatella, että Elboronista on kasvanut järkevä ja vastuuntuntoinen miehenalku, Berenistä rohkea ja taitava ja Silrielistä elämästä välittävä. Mutta synkällä mielellä on niin helppo muistaa ne huonot asiat ja kääntää kaikki omaksi syyksi. Ja minusta Faramirin ja Éowynin lapsilla on tässä ficissä lämpöisempi ja välittävämpi koti kuin kuningasperheen lapsilla. Tai siltä se on ainakin tuntunut. ^^ Ja onneksi Faramir sentään älysi, että turha sen oli tuntea syyllisyyttä siitä, että sillä silloin ennen oli kunnollinen vuode ja sotilaat saivat nukkua kovalla lattialla. Eiköhän Faramirkin ole päällikköaikanaan maassa joutunut useasti nukkumaan.

Aragorn oli ihana, tuntui mukavan samoojamaiselta tässä puhellessaan Arnorin ajoista ja jänispaistista. Edelleen odotan mielenkiinnolla jatkoa. Haluan ihan mahdottomasti tietää, että kuinka asiat oikein järjestyvät.

[Mithrellas]

Kiitos taas palautteista. Elboron tosiaan sai paniikkikohtauksen tuossa edellisen luvun lopussa. Kuvaus perustui suurimmaksi osaksi netistä lukemiini juttuihin, eli omakohtaista kokemusta minulla ei ole, vaikka käsittääkseni tuollaiset paniikkikohtaukset eivät mitään erityisen harvinaisia olekaan. Se tosiaan liittyy sosiaaliseen jännittämiseen, mutta stressi ja elämänmuutoksetkin voivat sellaisen laukaista.

Athelas: Luonnehdintasi liikkuvat kyllä aivan samoilla linjoilla kuin mihin minä olen tässä tähdännyt. Tai oikeastaan alun perin ajattelin että Elboronissakin olisi joitakin Boromirin piirteitä ja Berenissä Faramirin piirteitä, mutta ne eivät välttämättä nyt oikein tule tässä esiin, eivät ainakaan vielä. Siis Elboronilla tuollainen tiettyä tarve hallita kaikkea olisi ikään kuin Boromirilta ja Beren kapinoivana nuorukaisena puolestaan muistuttaisi Faramiria (Faramirhan kapinoi isänsä mielipiteitä vastaan). Mutta Elboron tosiaan näkee isänsä (virheellisesti) täydellisenä ja mahtavana tyyppinä ja kokee hirveitä paineita kun pelkää, ettei ikinä pysty täyttämään isänsä saappaita.

Andune: Joo, minun piti alun perin laittaa selitys tuohon, että Aragorn tietää Henneth Annûnin koska Faramir on kertonut hänelle sen sijainnin, mutta jätin sen pois, koska ajattelin että on aika itsestään selvää että kuningas tietää tuollaiset piilopaikat. Joo, ja voin luvata, ettei tämä ficci pääty ainakaan siihen, että Harad valloittaa Gondorin.

Nerwen: Hauska kuulla, että pidit Faramirin ja Aragornin sananvaihdosta. On oikeasti aika typerää heiltä häipyä tuolla tavalla yhtä aikaa, mutta se oli oikeastaan ainoa tapa saada Elboron vedettyä esiin sieltä kirjakasojen alta. Ja tuosta paniikkikohtauksesta minä jo laitoinkin vähän selittelyä alkuun.

Tyttö: No, Taleban-terroristit ja Haradin miehet taitavat olla minun mielikuvissani aika lähellä toisiaan. En oikein tiedä, miten ne ukkelit pukeutuvat siviilissä, kun kirjassa taidettiin kuvailla vain heidän sota-asujaan. Elboronilla tosiaan oli paljon mietittävää. En tosin usko hänen erityisemmin ajatelleen sitä Arwenin ja Faramirin juttua (hän ei oikein osaa suhtautua tuollaisiin ihmissuhdesotkuihin), tai ainakaan hän ei näe isäänsä millään tavalla syylliseksi siihen mitä tapahtui. Joo, ja olet tosiaan oikeassa tuon paniikkihäiriön suhteen, vaikka oikeastaan ajattelen, että tuo olisi ollut vain yksittäinen paniikkikohtaus (paniikkihäiriössä nuo kohtaukset toistuvat ja ne saattavat todella hankaloittaa elämää).

Marnie: Hui, ei sitä Arwenia sentään rappusia alas työnnetä. Elboronin ahdistuksesta oli minusta jotenkin hauska kirjoittaa, kun tuollaiset tunteet eivät ole itsellekään aivan vieraita. En kauheasti ajatellut mitä kirjoitin, kun kirjoitin noita Faramirin pohdintoja, ja ne olivatkin aika lähellä tulla saksituiksi pois. Mutta oikeastaan minä kyllä uskon siihen, että Faramirilla on jokin osuus siihen, millaisia hänen lapsistaan on tullut, niin hyvässä kuin pahassa.

Leida: Kiva että tykkäsit tuosta miten olin kuvannut Elboronia. Minusta tuohon hänen tilanteeseensa oli jotenkin helppo eläytyä, mikä on vähän outoa, koska en minä ole koskaan mitään erityisen suurta vastuuta joutunut mistään kantamaan, mutta silti. Ja olet tosiaan oikeassa siinä, että paremmalla tuulella ollessaan Faramir varmasti näkisi samat piirteet lapsissaan aivan toisenlaisina. Minä tosiaan näen tuon Faramirin perheen suhteet lämpöisempinä kuin kuninkaan perheen suhteet, vaikka osaltaan se on senkin takia, kun tämä ficci painottuu enemmän noihin Faramirin lapsiin, niin heitä tulee kuvailtua enemmän. Oikeastaan olen ajatellut, että todennäköisempää olisi ollut, että Faramirinkin lapset olisivat teititelleet vanhempiaan ja suhtautuneet tavallaan kunnioittavammin, mutta siitä nyt vain tuli tuollainen...


Sitten 20. luku. Nyt näyttää muuten siltä, että lukujen kokonaismäärä tässä ficissä olisi 30 tai vaihtoehtoisesti 29 lukua + epilogi. Että jos te luulitte tämän kohta jo loppuvan, niin väärässä olitte.


Kahdeskymmenes luku
Luolamiehet

"Teetä?" kuningas ihmetteli. "Otatko sinä yleensäkin teetä mukaan erämaavaelluksille?"
Faramir kohautti harteitaan. "Siitä on kauan kun viimeksi retkeilin. Ajattelin että täytyyhän sitä olla jotain kuumaa juotavaa mukana näin kylmällä ilmalla enkä minä ainakaan pidä pelkästä kuumasta vedestä."

Aragorn katseli, kun Faramir työskenteli teekupposensa ääressä, pudotellen siihen mukanaan tuomiaan teelehtiä. Lopulta hän kyllästyi vaiteliaisuuteen ja huokaisi. "Kuulehan Faramir. Pitäisiköhän meidän vihdoin puhua siitä, miksi oikein päädyimme tänne? Ja vielä yhtä aikaa."
"No, voittehan te kertoa, jos se keventää sydäntänne", Faramir sanoi ja siemaisi teestään.
"Kerro sinä ensin kun olet nuorempi", Aragorn kehotti.
"Nuorempi, mutta vain ikävuosissa mitattuna. Minä kuitenkin kuolen teitä ennemmin."
"No mutta, eihän tuollaista voi ennakkoon tietää", Aragorn kauhisteli.

Faramir ei vastannut. Miehet söivät aamiaistaan synkän hiljaisuuden vallassa. Faramir mietti, mitä kuningas mahtaisi hänelle tehdä, jos saisi tietää hänen pakenemisensa syyn. Ei, hän ei ikinä voisi kertoa sitä, ei ainakaan ennen kuin olisi valmis kuolemaan. Mutta mikähän kuninkaan oli mahtanut ajaa pois kotoaan? Se oli aika erikoista. Arwen oli kyllä usein valitellut kirjeissään, kuinka Aragorn ei ymmärtänyt, millaista oli olla haltia, yksinäinen ja erilainen kaikkien ihmisten keskuudessa, ja että viime vuosina he olivat etääntyneet toisistaan vielä enemmän. Vuosikaudet Faramir oli lukenut kuningattaren kirjeitä, joissa tämä selitti murheitaan, ja yrittänyt vastata niihin lohduttavin sanoin. Samalla hän oli itsekseen ihmetellyt, eikö kuningatar todellakaan voinut puhua huolistaan oman miehensä kanssa. Mutta kaipa Arwen oli kaivannut muitakin ystäviä kuin miehensä, ja Faramir oli ainoa, jonka hän oli ystäväkseen kelpuuttanut sen jälkeen kun Éowynistä oli tullut liian kiireinen lasten parissa.

"Arwen...", Faramir mutisi tajuamatta että oli puhunut ääneen.
Aragorn valpastui ja katsoi käskynhaltijaansa tiiviisti. "Mitä hänestä?"
"Öh, ei mitään. Ajattelin vain häntä."
"Minkä vuoksi?"
"En tiedä...", Faramir vastasi. Hän päätti sepittää kiireesti jonkin harmittomamman syyn paolleen, jotta kuningas herkeäisi kyselemästä Arwenista tarkemmin. "Niin, syy siihen, miksi olen täällä, on se että minulla oli riitaa Berenin ja Éowynin kanssa. Olen yrittänyt saada Berenin unohtamaan Elenwenin mutta huonolla menestyksellä. Viimein jouduin ottamaan toden teolla yhteen pojan kanssa, ja luulen että onnistuin viimein, mutta sen seurauksena Éowyn suuttui minulle niin perinpohjaisesti, että ajattelin viisaimmaksi lähteä joksikin aikaa pois." Lopetettuaan Faramir onnitteli itseään siitä, ettei oikeastaan ollut edes valehdellut, oli vain jättänyt mainitsematta jokusen yksityiskohdan.
Aragorn tuijotti Faramiria äimistyneenä. "Mitä sinä oikein teit pojallesi?"
"Mitä? Miten niin? Me vain keskustelimme."
"Minusta kuulosti siltä kuin olisit hakannut hänet tajuttomaksi. Ei kai Éowyn muuten olisi niin kovasti suuttunut?"
"Minäkö löisin omaa lastani? En voisi kuvitellakaan tekeväni sellaista."
"Kuinka sitten sait hänet luopumaan Elenwenin ajattelemisesta?"
"No, yksinkertaisesti puhumalla hänelle järkeä."
"Ja Éowynko ei pidä siitä, että hänen pojalleen puhutaan järkeä?"

Faramir ei vastannut enää. Nyt häntä jo kadutti, että oli puhunut niinkin paljon. Kohta kuningas arvaisi kaiken ja hän voisi sanoa hyvästit elonpäivilleen.
"Olet vaikuttanut alusta asti hirvittävän ahdistuneelta, Faramir. Mikä tässä on taustalla? Etkö voi kertoa minulle?"
Faramir ei edelleenkään sanonut mitään, vaan tuijotti maahan. Kuningas vaipui hetkeksi mietteisiinsä, mutta jatkoi kohta. "Arwen ei voi puhua minulle etkä sinä voi puhua minulle, mutta ilmeisesti Éowynille sinä puhuit ja sait sillä hänet suuttumaan? Olenko oikeassa?"
Vastausta ei kuulunut.
"Beren...", Aragorn jatkoi pohdintaansa. "Beren liittyy tähän johonkin. Samoin kuin Elenwen... Arwen raivostui siitä, kun olin käynyt puhumassa Elenwenin kanssa. Lupaamassa, että he saavat mennä naimisiin viiden vuoden kuluttua... Arwen on aina ollut ehdottomasti kaikkea näiden kahden nuoren kanssakäymistä vastaan, mutta hän ei voi kertoa minulle minkä vuoksi. Sinä sait Berenin ja Éowynin suuttumaan itsellesi, mutta et voi kertoa minulle, mitä tarkalleen ottaen sanoit heille. Vai niin. Nyt minä ymmärrän."

Tämän sanottuaan kuningas nousi penkiltään ja käveli kohti iltaruskon ikkunaa, katsellen kuinka jäätävän kylmä vesi ryöppysi siitä alhaalla siintävään veitsenteräviä kiviä täynnä olevaan altaaseen. Jonkin ajan kuluttua hän kääntyi taas Faramirin puoleen. Hänen kasvonsa näyttivät tuskaisilta ja murheellisilta. "Kauanko olet tiennyt? Alusta astiko?"
Faramir huokaisi ja pudisti päätään. "Arwen kertoi sen jälkeen, kun Beren ja Elenwen yrittivät karata."
"Oh", Aragorn huudahti.
Faramir kohotti katseensa yllättyneenä.
"Nytkö vasta?" Aragorn tarkensi.
"Niin, niin. Entä sitten?"
"Ja kertoiko hän, miksi oli muuttanut mieltään? Koska ennenhän hän väitti, ettei mitään ollut tapahtunut sinun ja hänen välillään."
"Ei hän sanonut muuta kuin että Elenwen on tyttäreni. Ajattelin, että hän on aina tiennyt, mutta suojellut meitä muita totuudelta."
Äkkiä Aragorn ryhdistäytyi ja puisteli päätään. "Ja sinäkö uskoit häntä?"
"Tietysti uskoin. Miksi hän valehtelisi näin kamalasta asiasta?"
"Arwen on ollut hyvin omalaatuinen viime aikoina", Aragorn virkkoi. "Hän väittää kaikenlaista. Hän väittää, että minulla on jalkavaimoja ympäri kaupunkia ja etten ole koskaan rakastanut häntä. Että minä muka olisin pelkästään huvin vuoksi raatanut kaikki ne vuodet sodissa ja taisteluissa, jotta olisin riittävän hyvä vävykokelas arvon neidin isälle! Arwen ei ole ollut oma itsensä. Lisäksi hän on juonut kovasti viiniä ja ollut sen vuoksi lähes koko ajan päissään. En ole niinkään varma siitä, että hän tiesi mitä puhui silloin kun kertoi sinulle tuon asian."
Faramir kuunteli kuninkaan puheenvuoroa ällistyneenä. Hänestä alkoi tuntua, ettei voinut olla varma enää mistään.
Mutta kuningas jatkoi: "Juuri Arwenin vuoksi minäkin päätin lähteä hetkeksi pois. En vain kestänyt häntä enää." Hän vei kätensä vaistomaisesti olkavarrelleen. "Meillä oli riitaa. Eikä ihan harmitonta nahistelua", hän totesi ja veti hihansa ylös näyttäen käsivartensa ympärille sidotun liinan. "Hän pisti minua veitsellä."
Faramirilta pääsi tahaton huudahdus. Hän tajusi olevansa onnekas selvittyään itse pelkällä nyrkiniskulla ja läimäytyksellä. "Hän ei tosiaankaan ole ollut oma itsensä", Faramir totesi kauhistuneena.
"Ei niin. Ja tässä me nyt sitten olemme, paossa outoa ja ilmeisen vaarallista haltianaista. Mitäköhän mestari Elrond sanoisi, jos tietäisi?"

* * *

Elboron makasi vuoteellaan yrittäen saada unta. Hän oli pyörinyt valveilla jo monta tuntia. Valeriaana, jota hän oli ennen nauttinut saadakseen unta, oli loppunut jo jokin aika sitten eikä hän ollut voinut käydä pyytämässä sitä lisää yrttikauppiaalta, nyt kun vanhemmat tiesivät asiasta. Että Berenin olikin pitänyt tekeytyä häneksi ja käydä hakemassa hänen lääkkeensä, ja myöhemmin vielä paljastaa äidille, kuinka oli valeriaanansa saanut. Elboron oli heti joutunut vanhempiensa ristikuulusteluun, ja oli jostakin syystä väittänyt, että oli juonut rohdosta vain kokeilumielessä ja oli heti paikalla valmis lopettamaan sen käyttämisen. Isä ei kai oikein ollut uskonut, mutta oli kuitenkin jättänyt Elboronin rauhaan enemmiltä kysymyksiltä. Tällä oli kai ollut jotain tärkeämpääkin ajateltavaa sillä hetkellä.

Mutta oikeasti Elboron olisi tarvinnut yrttinsä. Hän halusi nukahtaa joka ilta samalla kellonlyömällä, jotta heräisi yhtä virkeänä joka aamu, ja voisi tehdä työnsä yhtä tehokkaasti joka päivä. Ilman valeriaanaa koko tämä järjestelmä sortui. Hän ei saanut illalla unta, oli aamulla väsynyt ja töihin keskittymisen sijaan hänen ajatuksensa vaelsivat ties missä. Mutta mikä vielä tärkeämpää, unirohto piti myös loitolla Elboronin usein toistuvan painajaisen, jossa kovakouraiset kädet tarttuivat häneen ja puristivat lujasti, ja sitten veitsi välähti auringossa ja painui hänen kurkulleen. Ilman valeriaanaa nukahtaminen ei oikeastaan edes houkutellut.

Elboron huokaisi tuskastuneesti. Vuodevaatteet tuntuivat kuumilta ja painavilta, mutta jos ne työnsi sivuun, alkoi palella. Miksi hän oikein näki sellaisia typeriä painajaisia? Elboron painoi kasvonsa vasten tyynyä estääkseen itseään puhkeamasta kyyneliin. Kuinka hän vihasikaan tällaista heikkoutta! Kuinka hän oli koskaan kuvitellutkaan kykenevänsä päättämään tärkeistä asioista ja määräilemään ihmisiä, kun ei saanut pidettyä kurissa edes omia tunteitaan?

Elboron oli lapsena kiukustunut herkästi ja parahtanut itkemään ties minkä pikkuasian vuoksi. Erityisesti häntä oli raivostuttanut, jos joku koski hänen puuhevosiinsa. Hänellä oli ollut kaksitoista ruskeaa hevosta, yhdeksän valkeaa, kuusi mustaa ja yksi harmaa - se oli Hallavaharja ja hänelle kaikkein rakkain, sillä sen hän oli saanut ensimmäisenä. Rohanin prinssi Elfwine oli tosin kerran katkaissut siltä jalan ja päässyt tekemään tuttavuutta kolmivuotiaan Elboronin oikean suoran kanssa, kummankin pojan äidin suureksi kauhuksi. Kuningatar, joka oli hyvä korjaamaan särkyneitä esineitä, oli kuitenkin liimannut Hallavaharjan jalan takaisin ja hevonen oli taas aivan kuin uusi.

Pikkuveli Beren ei päässyt hevosiin kajoamisesta yhtään vähemmällä kuin Elfwine. Useammin kuin kerran Beren oli saanut tuta isoveljensä vihan nyrkiniskujen muodossa, ja yhtä monta kertaa Elboron oli joutunut kuuntelemaan isänsä saarnaa itsehillinnän hyveistä. Isä oli sanonut, ettei Elboronista koskaan voisi tulla käskynhaltijaa, jollei tämä oppisi pitämään tunteitaan kurissa.

Elboron kääntyi taas selälleen vuoteessa. Hän pakotti itsensä rauhoittumaan. Hän ei saanut nyt luovuttaa. Hänen pitäisi vain pysytellä tyynenä, ja ehkä kaikkea ei olisikaan menetetty. Hän voisi vielä saada tehtyä jotain tärkeää ja merkittävää, niin että isä voisi palattuaan antaa hänelle anteeksi sen, että oli aiheuttanut sodan ja saanut vielä kummallisen kohtauksen illallispöydässä. Elboron ei vain oikein tiennyt, mitä hienoa hän osaisi tehdä. Päälliköiden ja neuvonantajien kanssa neuvotellessaan hän ei kyennyt muuhun kuin seuraamaan heidän keskusteluaan vaiti ja sanomaan sitten, hyväksyikö heidän ehdotuksensa vai ei. Se ei ollut mitenkään vaikeaa, koska päälliköt olivat lähes aina yhtä mieltä ja muissa tapauksissa Elboron luotti enemmistön mielipiteeseen päätöstä tehdessään.

Kuningatar Arwenkin valvoi. Elboron oli voinut kuulla hänet koko yön ajan, ja se oli varmasti osaltaan estänyt häntä nukahtamasta. Kuningatar oli jälleen vahvasti humalassa ja vaelteli pitkin käytäviä puhellen itsekseen ties mitä typeryyksiä hänen päähänsä sattui pälkähtämään. Enimmäkseen hän puhui joistakin haltiamaansa asioista ja siitä kuinka kovasti kaipasi entisten tovereidensa luo. Elboronia hävetti kuningattaren puolesta, ja samalla hän ihmetteli, kuinka välinpitämättömästi palvelijat tuntuivat suhtautuvan valtiattarensa tilaan. Luulisi että edes joku olisi noussut ja saatellut rouvan makuuhuoneeseensa ja vienyt viinikarahvit pois tämän ulottuvilta. Mutta ei - kaikki näyttivät teeskentelevän etteivät nähneet eivätkä kuulleet mitään.

Nyt kuningatar alkoi laulaa ikivanhaa Keski-Maan haltioiden valitusveisua:

Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa
missä onnen kaukorantaan laine liplattaa...

Elboron kirosi ja painoi päänsä tyynyn alle välttyäkseen kuulemasta kuningattaren humalaista hoiluuta. Hän oli oppinut inhoamaan haltioiden juomalauluja jo ollessaan pikkupoika. Silloin metsähaltioilla oli ollut tapana kokoontua Emyn Arnenin kukkuloille kesäöitä viettämään ja remuaminen oli valvottanut koko kartanon väkeä. Isä oli ollut todella vihainen ja lähettänyt monta kertaa sotilaita hillitsemään juhlintaa - aina sillä seurauksella että nämäkin olivat liittyneet ilonpitoon. Onneksi isä oli lopulta päässyt metsähaltioiden päällikön Legolasin kanssa sopimukseen ja haltiat olivat vetäytyneet kauemmas kukkuloista ja astuivat enää harvoin ihmisten ilmoille.

Kuningattaren laulu jatkui, ja kun hän pääsi veisun loppuun, hän aloitti tietenkin uudelleen alusta entistä suuremmalla antaumuksella. Elboron tuli pois tyynyn alta ja makasi hetken aikaa paikoillaan tuskastuneena ja sydän hakaten. Hän alkoi pelätä, että saisi kohta uudestaan samanlaisen kohtauksen kuin eilen, ellei kuningatar hiljenisi. Eikö kukaan tosiaan välittänyt valtiattarestaan sen vertaa, että olisi käynyt viemässä tämän nukkumaan? Äkillinen säälintunne läikähti Elboronin sydämessä. Ei kuningatar ilkeyttään häirinnyt toisten yöunta. Kuningatar ei ollut paha. Elboron saattoi vieläkin muistaa, kuinka kauniisti tämä oli puhunut tarjoutuessaan korjaamaan hänen puuhevosensa.

Elboron nousi istumaan vuoteellaan. Tästä oli tultava loppu. Kuningatar ei ollut järjissään ja Elboron oli sentään käskynhaltija tällä hetkellä tai ainakin hän sitä yritti. Joka tapauksessa kuningattaren hyvinvointi oli hänen vastuullaan. Hän nousi vuoteelta, heitti aamutakin ylleen ja lähti käytävään etsimään valtiatarta tämän ääntä seuraamalla.

Kuningatar horjahteli eteenpäin pitkin linnan pääkäytävää, ottaen välillä tukea seinästä. Elboron pysähtyi hetkeksi epäröimään, mutta lähti sitten kohti valtiatarta. Hän työnsi mielestään ajatukset siitä, että kuningatar saattaisi taas alkaa kysellä Elboronin mielitietyistä ja muista ahdistavista asioista, ja astui lopulta päättäväisenä kuningattaren eteen.
"Rouva, eikö teidän pitäisi olla vuoteessanne? Nyt on yö", hän sanoi.
Arwen kohotti harittavan katseensa nuoreen ruhtinaaseen ja hymyili leveästi. "Aah, Elboron. Onpa mukavaa nähdä sinua. Tiedätkö, olet ihan kuin isäsi. Olet aivan kuin isäsi."
"Tiedän, rouva. Kuulkaahan nyt. Ettekö mene nukkumaan? Teidän laulunne häiritsee niitä, jotka yrittävät saada unta."

Elboronin yllätykseksi ja kauhuksi Arwen heittäytyi yllättäen hänen syliinsä ja pujotti saman tien kätensä tämän aamutakin sisään ja hyväili tämän paljasta rintaa. Nuorukainen kavahti ja tönäisi kuningattaren vaistomaisesti kauemmas itsestään, käyttäen hieman liikaa voimaa, niin että kuningattaren jo valmiiksi epävakaa tasapaino petti, ja tämä mätkähti istumaan lattialle.
"Sinä et ole ollenkaan niin kuin isäsi!" Arwen kirahti syvästi loukattuna. "Et ollenkaan kuin hän!"

Elboron oli saanut kutakuinkin tarpeekseen. Hän ei ollut koskaan sietänyt arvaamattomia ja äkkinäisiä liikkeitä tekeviä ihmisiä. Hän kumartui ja tarttui kuningattareen vyötäisiltä, ja heilautti tämän hentoisen olemuksen kevyesti hartialleen, kuin olisi ollut mikäkin idän hurja luolamies, joka oli juuri löytänyt itselleen mieluisan morsiamen. Mutta sellaiset ajatukset eivät käyneet Elboronin mielessä, ja hän lähti marssimaan kohti linnan uloskäyntiä.

Arwen potki ja takoi nyrkeillään Elboronin selkää. "Hälytys! Vartijat! Hyökkäys! Päällekarkaus! Päästä minut alas, senkin ärsyttävä nulikka! Sinulla ei ole mitään oikeutta kohdella minua näin! Minä olen kuningatar ja olen sinun yläpuolellasi! Päästä alas, senkin roisto!"
Elboron ei välittänyt vaan suuntasi linnan pihalle. Arwenin tyrmistykseksi ovenvartijat kysäisivät vain, aikoiko nuori valtias heittää kuningattaren alas muurilta, ja kun tämä vastasi kieltävästi, vartijat istuivat takaisin maahan noppapelinsä ääreen.

Elboron vei kuningattaren Parannuksen Tarhaan ja neuvoi hoitajia pitämään tämän siellä ainakin muutaman viikon. "Älkääkä antako hänelle pisaraakaan viiniä tai muuta juovuttavaa juomaa, vaikka hän kuinka sitä kerjäisi. Sitokaa hänet vaikka vuoteeseensa, jos hän yrittää paeta. Viini ei selvästikään sovi hänen päälleen, jos se nyt ylipäätään sopii kenenkään haltian päälle", hän tokaisi.
Parantajat kuuntelivat ja lupasivat yllättävän myötämielisesti noudattaa nuoren herransa ohjeita. Kuningattaren tilan surkeus ei jäänyt heiltäkään huomaamatta, sillä tämä oli juuri valahtanut pieneksi mytyksi lattialle ja uikutti hiljaa: siivetönnä en voi lentää, vanki olen vain....

Työnsä tehtyään Elboron lähti takaisin makuukamariinsa, ja nukahti lähes saman tien, kun sai painettua päänsä tyynylle.


A/N: Ja nuo ihastuttavat sanoituksethan ovat peräisin Satumaa-tangosta, mikäli joku ei sitä sattunut huomaamaan.

[Piratesse]

Köh, elämää on näemmä niin paljon, että hyvä kun kerkiää nenäänsä näyttämään loftiksessa. No, tässäpä kuitenkin palautetta useammasta luvusta.

17.luku

Silrielin sydänsurut unohtuivat sitten varsin nopeasti. No, onko tuo ihme. Pistetään vaikka kuka tahansa keskiverto loftislainen Legolasin eteen, niin eiköhän suurimman osan teini-ikäisten fiilikset nouse kummasti. Olin vähän yllättynyt Legolaksen mukaan tulosta, ennen kuin muistin, että sehän taisi tosiaan jäädä Ithilieniin asumaan. Olit saanut siitä haltiamaisen etäisen, pidin. Jousiammuntakilpailussa sait mukavasti jännitettä Elboroniin.

En olisi myöskään arvannut Faramirin kertovan Berenille ihan noin helposti totuutta. Mutta riemastuttavan hieno soppa tässä taas! Mielenkiinnolla seuraan, miten selvittelet näitä kuvioita. Yleensä sinulla on onnellisia loppuja, mutta nyt en ole ihan varma, mitä tässä saattaisi käydä.

18. luku

Sisarusten pelko vanhempien takia tuntui oikein luontevalta ja jälleen ajattelin niiden toimivan, kuten oikeat ihmiset. Èowynisi on kyllä fiksu nainen, vaikka temperamentti välillä kuohahtaakin. Oli Faramir sitten Elenwenin isä tai ei (minä veikkaan edelleen, että on), niin Èowynille teki varmasti hyvää lukea se kirje ja rauhoittaa ainakin omia ajatuksiaan. Jestas tuota Arwenia ja sen edesottamuksia - mennä nyt kuikkimaan palantiriin. o.O

Elenwenin pikkuosuus tuntui myös aika luontevalta. Ei tainnut neiti itse tajutakaan, miten tiukassa tilanteessa se kävikään. Jäin vain miettimään, että minkä ihmeen takia Haradin lähetystön on annettu jäädä harhailemaan linnaan? Luulisi, että niillä olisi ollut joku saattamassa ne ulos ja vielä muutaman aseistetun vartijan kanssa.

Henneth Annuin oli ihanasti kuvattu. Herkistyin Faramirin mietteille Boromirista. Se tuntui aivan sellaiselta Boromirilta, minkälaisena minäkin olen sitä hahmoa pitänyt. Ihana.

"Jokaisen naisen takana on vihainen velipoika tai omistushaluinen isäukko", oli Boromir opastanut. "Voi olla aviomieskin, koska naiset osaavat valehdella. Viisas mies kiertää heidän tupansa kaukaa", oli hän jatkanut leukapieltään hieroskellen.

Tälle hieman hymistelin. Miksi minusta tuntuu, että kaikesta huolimatta Boromir tiesi mistä puhui? Minun pieni mieleni lähti heti miettimään tuosta sopivaa ficciä. (ei sillä, että koskaan sitä saisin aikaiseksi. Valmiit hahmot eivät vain leiki minun kanssani.)

19.luku

Huh, Elboronilla on aika isot saappaat täytettävänä ja paha tilanne käsissään. Aika hyvä veto. Pistää tuollainen ihmisiä vieroksuva kirjatoukka tilanteeseen, missä kokenutkin mies olisi pulassa. Arwenin kuulustelu oli kyllä sellainen, että jossain pään sisällä kuului aika vahva nirsk- ääni. Arwen vetää kyllä niin tehokkaasti minua vastakarvaan, että suorastaan puistatti. Elboron ressu kärsii sitten paniikkihäiriöstäkin kaikkien uniongelmien ja epävarmuuden lisäksi?

Aragornin ja Faramirin oleskelu luolassa on sopivan kiusallista ja tuli ihanasti esiin nuo samoojien erot. Ithilienin samoojat ovat siis pohjoisen samoojiin verrattuna aikamoisia hienohelmoja.

20.luku

Jaahas, Aragornillahan raksutti nopeasti. Olin vähän yllättynyt, kun sinun Aragornisi on ollut jotenkin niin äijä ja siitä on tullut sellainen vähän yksinkertainen kuva. Eihän se sitä ole, mutta sen meinaa vain unohtaa, kun ihmissuhdepuoli tökkii niin tehokkaasti. Mielenkiinnolla odotan, miten meinaat noita luolamiehiäsi käsitellä.

Jestas, että repesinkin tuolle Satumaa-tangolle. Sitä en todellakaan odottanut löytäväni tekstistä ja sitten tahattomasti huomasin hihitteleväni sille. Sanoitukset sopivat yllättävän hyvin tekstiin. Harva varmaan rohkenee laittaa Keski-Maahan suomalaisia tangoja.

Minä pidän Elboronista ihan tavattoman paljon. Se tuskin on sinulle yllätys. Sille ressulle todella jäi aikamoiset arvet siitä kaappauksesta. Näinköhän Haradin lähetystö vielä lietsoi tuota paniikkihäiriötä. Jotenkin mielsin niiden muistuttavan niitä kaappaajiakin aika tavalla. Luolamies-teema jatkui selvästi tänne asti tuossa Elboronin sisuuntumisessa ja Arwenin hoitoon kiikuttamisessa. Jesh, haltia katkolle josko siitä vielä saataisiin vähän normaalimpi. Arwen tuntui ihan kauhealta tässä. Väkisinkin pyrki mieleen sellainen keski-ikäinen humalainen rouva, joka yrittää iskeä kaikkea mikä liikkuu ja mikä tahansa kelpaa.

[Andune]

Aika yllätys että Aragorn tiesi asiasta. Aragorn ei selvästi usko että Elenwen olisi Faramirin lapsi, toivottavasti ei olekaan.

Että minä muka olisin pelkästään huvin vuoksi raatanut kaikki ne vuodet sodissa ja taisteluissa, jotta olisin riittävän hyvä vävykokelas arvon neidin isälle!

Pientä turhautumista Aragornilta? Suloista

Ja tässä me nyt sitten olemme, paossa outoa ja ilmeisen vaarallista haltianaista. Mitäköhän mestari Elrond sanoisi, jos tietäisi?

Jotenkin hupaisaa, en tiedä miksi. Sepä, mitähän Elrondkin sanoisi jos vain tietäisi.

Satumaa-tangoa, repesin Aika yllättävää Arwenilta, paitsi ei ehkä yllättävää humalaiselta Arwenilta, siis käydä käsiksi Elboroniin. Varmaan monen on tehnyt mieli toimittaa kuningatar Parannuksen Tarhaan, mutta Elboron teki siitä totta.

Nääh, pahoittelen palautteen laadusta. Jatkoa!

[Leida]

Ensinnäkin, hieno juttu, ettei tämä ole vielä loppumaan päin.

Aragornin ja Faramirin keskustelu luolassa oli mielenkiintoista luettavaa. Faramir onnistui taas sekoamaan sanoissaan. Se ei ilmeisesti ole kovin taitava valehtelija. Mutta parempi niin, minusta on mukavaa, että Aragonrnkin tietää tämän kyseisen asian. Vaikka minusta vaikuttaa siltä, että Aragorn ei ainakaan usko sen olevan totta. Faramir taas vaikuttaa siltä, ettei se enää tiedä mitä ajatella. Taitaa olla Arwen ainoa tällä hetkellä, joka tietää totuuden. Vaikka minäkin kyllä vielä uskon, että kyllä Faramir on oikeasti Elenwenin isä. No, sinähän sen meille toivottavasti selvität jossakin kohtaa ficciä.

Elboron oli edelleen ihana. Mutta voi hyvänen aika sentään sen sotkua tuon valerianan kanssa. Kyllähän järjestelmällinen saa olla, mutta jonkun pitäisi kyllä opettaa Elboronille, että jotkin asiat menevät liiallisuuksiin. Minusta on hienoa, miten olet kuljettanut tuota lapsuudenhyökkäystä tässä mukana. Sehän taisi olla se lopullinen syy tuon yrtin käyttämiseen.

Elboron painoi kasvonsa vasten tyynyä estääkseen itseään puhkeamasta kyyneliin. Kuinka hän vihasikaan tällaista heikkoutta! Kuinka hän oli koskaan kuvitellutkaan kykenevänsä päättämään tärkeistä asioista ja määräilemään ihmisiä, kun ei saanut pidettyä kurissa edes omia tunteitaan?

Oikeasti, Faramir saisi tullla käymään muutamia perinpohjaisia keskustelua poikansa kanssa. Tai ainakin jonkun pitäisi selittää tälle, ettei ole tarkoitus muuttua miksikään tunteettomaksi kivipatsaaksi. Sinä selitit jossakin vaiheessa, että Elboron on täysi perfektionisti ja tästä luvusta sen huomasi kyllä selvästi. Ei ihme, että se saa paniikkikohtauksia, jos se suhtautuu kaikkiin asioihin näin. Mutta minä edelleen pidän siitä hirveästi. Se on mukavan ristiriitainen hahmo, oikeasti kiehtovimpia tässä ficissä.

Hienoa, että jollakulla oli viimeinkin rohkeutta kärrätä Arwen hoitoon. Olen minä sitä jo odottanutkin, vaikka en kyllä uskonut tilanteen olevan vielä niin paha, että rouva hortoilisi hoilaamassa käytävillä. Ja tuo laulu, minäkin repesin sille. Mahtava oivallus. Mutta pisteet Elboronilla tästä. Varmaan tuosta Arwenin juomisesta muuten kiertää jo aika ikäviä huhuja palvelusväen ja kaupunkilaisten keskuudessa. Tätä heijasteli minusta tuo vartiomiesten suhtautuminen, josta pidin kovasti.

Ja jään taas innolla odottelemaan seuraavaa osaa.

[Nerwen]

vihdoinkin pääsin lukemaan tämän!

Juu-u, tämä oli mukava luku jälleen kerran, hyvä ettei ihan niin ahdistava kuin pari viimeistä ovat olleet.

Aragornin ja Faramirin keskustelu oli ihanaa luettavaa taas. Pidin, ja kovin nopeasti kaikki kävi selville. Toisaalta vain hyväkin. Sai muuten taas repeillä; "Ja Éowynko ei pidä siitä, että hänen pojalleen puhutaan järkeä?" Pidin tuosta lausahduksesta. Hyvä että asiat selkesivät noilla kahdellakin hiukan.

Elboron teki ihan oikein kantaessaan Arwenin hukkaan sieltä hoilottamasta! Harmi vain että on jäänyt "lääkkeestään" riippuvaiseksi. Tuo nukahtamattoman ajattelu antoi hienon näkökulman hahmoon, ja tuntui kuin häneen olisi tutustunut syvemmin tämän luvun aikana. Todella hienosti tuon teit. Mutta tosiaan, hyvä että joku sentään viimein tuli järkiinsä ja teki jotain Arwenin hyväksi.

Jatkoa odotellen

[tyttö]

Uusi luku
Herrojen keskustelu oli melko viihdyttävää luettavaa. Taas käänne jota en odottanut, minä en uskonut että Aragorn tajuaisi mistä on kysymys. Sinä sitten osaat olla ennalta arvaamaton Ihmeen rauhallisesti Aragorn otti tuon ikävän tiedon. Arska oli tässä luvussa melko lailla oma itsensä (minun mielestäni), pidin hänestä.

Vuodevaatteet tuntuivat kuumilta ja painavilta, mutta jos ne työnsi sivuun, alkoi palella.

Hieno pieni kohta, minullakin on aina näin. Jos on murheita niin silloin varsinkin mitenkään ei ole hyvä nukkua.

Minä repeilin ääneen tuon Satumaan takia, mahtava oivallus! Jäin oikein miettimään että mitenkäs ne sanat menivätkään ja tulin siihen tulokseen että kappale kokonaisuudessaan sopii hyvin haltioiden veisuksi

Aww, Elboron on niiiin sympaattinen. Minä pidän hänestä. Kaikki pitävät hänestä Nuo Elboronin muistot puuhevosistaan soittivat sen verran kelloja että hämärästi muistan lukeneeni 4K ficistä kyseisen kohdan, jossa Arwen korjaa rikkoutuneen hevosen jalan. ((Toivottavasti muistan oikein? En ole varma.)) Mukavasti kuljetat 4K ficin tapahtumia Elboronin mukana tässä ficissä. Hassua, tekisi mieli kahlata uudestaan läpi 4K ficcisi ihan vain siksi että nyt kun on "myöhemmin" päässyt tutustumaan Elboroniin, hänen lapsuusaikansa kiinnostaa eri tavalla kuin ensi kertaa 4K-ficciä lukiessa. Ihanaa että joku lopultakin teki Arwenille jotain! Hyvä Elboron!

Tämä oli jollain tasolla välillä mukavan keveä luku, mutta Elboronin ahdistava tilanne tietysti väritti tätä hieman synkemmäksi.
Hieno luku, tykkäsin jälleen. Lisää jään odottamaan...

[Marnie]

Minä olin tosi tyytyväinen että Aragorn oli kärryillä siinä missä mentiin Berenin ja Elenwenin kanssa - se oikeasti yllätti minut, koska minä tämän ficin perusteella noin niinkuin muuten oletin että Aragornilla ei olisi mitään ideaa asiasta ja se saataisiin vääntää sille rautalangasta. ^^ Joten minä olin erittäin positiivisesti yllättynyt siitä että tämä ei tullut Aragornille yllätyksenä, ja että se suhtautui siihen näin rauhallisesti - minä olin oikein ylpeä Aragornista. ^^

Tango sai hymyilemään - minä en ole koskaan edes ajatellut keskimaata ja tangoa samassa lauseessa, mutta se sopii todella hyvin yhteen.

- Ja muuten minä halusin sanoa että tämä alkoholismiaihe nyt aiheuttaa sen, että minä en lue tätä ficciä ihan henkilökohtaisista syistä nyt pidemmälle, mutta palaan kyllä sitten sen pariin joskus myöhemmin. Ja että hyvän tekstin merkki on se, että se saa aikaan lukijoissa tunteita, oli ne sitten negatiivisia tai positiivisia. Minä en vaan kaipaa yhtään enempää negatiivista juttua juuri nyt, siksi tämä, mutta halusin vain kertoa ettet ihmettele että minne se yksi immeinen nyt on kadonnut. ^^

//edit 21.4.// Ei minua itse asiassa se alkoholismi huumorimielessä kirjoitettuna nyt niin haittaa, minä en taitaisi nyt jaksaa lukea siitä millään tavalla kirjoitettuna.

[athelas]

Tämä oli jotenkin todella aurinkoinen luku, ja lämmitti kovasti mieltäni:DD Sopi myös hyvin piristykseksi, sillä yritän kovasti vääntää jotakin aiheesta "History of Finland"

Kyllähän noita piirteitä juu huomaa Boromirin ja Elboronin jne. välillä, kun vaan vähän miettii. Sukuvikoja:D

Hieno oli tuo Faramirin ja Aragornin puhelu ja upeaa aivotyötä Aragornilta, oikein oivaltavaa. Fqaramir oli kovin sympaattinen vaietessaan ja ollessaan muutenkin suloisen lutuisen masentunut. Ja se teen keitto:DD *hih*

Elboron oli kerrankin kunnon mies toimiessaan Arwenin hyväksi. Pelkäsin ensin pahinta, mutta hyvinhän nuori herra hommansa hoiti:D

[Mithrellas]

Muchas gracias kommenteistanne.

Noista Aragornin nopeista hoksottimista sen verran, että kyllähän se tosiaan tekstiä lukiessa vaikutti siltä, että hän ymmärsi asian tosi nopeasti. Minua häiritsi se kohta, mutta en oikein osannut sitä muutenkaan muotoilla. Mutta oikeastaan asia oli minusta aika helposti Aragornin arvattavissa, nimittäin hän kyllä muistaa nuo Arwenin ja Faramirin väliset selkkaukset 18 vuoden takaa ja sen, että Elenweniä epäiltiin jo tuolloin Faramirin lapseksi, minkä Arwen kielsi ja Aragorn ja Éowyn uskoivat. Ja nyt sitten yhtäkkiä Arwen rupeaa ponnekkaasti vastustamaan Elenwenin ja Berenin suhdetta, mutta ei suostu kertomaan Aragornille minkä vuoksi, ja samoin tekee Faramir, joten ei tuohon päättelyyn nyt niin järin suuria älynlahjoja tarvitse. Minun olisi pitänyt lisätä siihen kohtaan enemmän Aragornin "sisäistä puhetta", jossa hän päätyy tuohon johtopäätökseen, mutta kun kohtaus taisi olla Faramirin näkökulmasta, se ei oikein toiminut. Mutta kyllä Aragornillakin on aivotoimintaa, minusta hän on ihan oikeasti fiksu mies, mutta joskus hieman hidas tulkitessaan vaimonsa mielenliikkeitä (minkä seuraavakin luku jälleen pääsee todistamaan ).

Piratesse: Kiva saada sinultakin kommenttia. Tuosta Arwenin palantíriin katsomisesta oli muuten maininta ensimmäisessä luvussa (en tosiaan kuvittele kenenkään muistavan sitä enää tässä vaiheessa), ja se ei tosiaan ollut erityisen fiksua. Eikä oikeastaan minultakaan kovin fiksua laittaa Arwen katsomaan Denethorin entiseen palantíriin, nimittäin kuinka hän voisi nähdä siinä mitään muuta kuin ne kirjassakin mainitut palavat kädet? No, sille ei nyt voi mitään... Heh, joo, Boromir kyllä tiesi tuossa mistä puhui, vaikka Boromirin naisseikkailut ovatkin ehkä jonkin tason ficciklisee, mutta ajatus siitä, ettei Boromirilla olisi koskaan ollut minkäänlaista naiskokemusta ei vain kuulosta oikein uskottavalta. Ja minä olen edelleenkin sitä mieltä, että tuo Elboronin paniikkikohtaus oli ainutkertainen tapaus eikä varsinaisesti kyse ole paniikkihäiriöstä, mutta onhan hänellä noita ongelmia muutenkin. Minä yhtenä päivänä huomasin, että Elboron on melkein kuin oppikirjaesimerkki obsessiivis-kompulsiivisen personaalisuushäiriön (tai vaativan persoonallisuuden) omaavasta tyypistä (joustamattomuus, jäykkä mukautuminen sääntöihin, perfektionismi, tiukat moraalikäsitykset ja into siisteyteen ja järjestykseen), mitä minä en tosiaan ole tietoisesti tarkoittanut häntä kirjoittaessani Ja Arwen oli tosiaan kammottava tuossa. Minä en henk. koht. voi sietää humalaisia, joten oli jotenkin vapauttavaa kirjoittaa tuollainen kohtaus.

Andune: Kiitoksia. Joo, minäkin luulen, että monen olisi tehnyt mieli kuskata Arwen Tarhaan, mutta eivät sitten uskaltaneet, koska onhan se sentään kuningatar ja muutenkin outo ja etäinen. Satumaa-tango - en muista, mutta olen kyllä jo aika pitkään yhdistänyt sen Valinoriin.

Leida: Faramir ei tosiaan oikein osaa valehdella ainakaan kovin vakavista asioista, kiltti mies kun on. Ja olet oikeassa siinäkin, ettei Aragorn oikein usko, että Elenwen olisi Faramirin, onhan hän melkein 18 vuotta pitänyt itseään tytön isänä. Ja tuo Elboron, no Piratesselle jo luonnehdinkin häntä. Minä en oikeasti oikein usko siihen, että yksi traumaattinen kokemus lapsuudessa voisi vaikuttaa niin jyrkästi persoonaan, vaan siihen ovat kyllä vaikuttaneet myös nuo esikoiseen kohdistuvat odotukset ja velvollisuudet ja tietysti myös se, että Faramir ja Éowyn ovat sellaisia suuria ja ihailtuja sankareita, ja Elboronista tuntuu ettei ikinä voi olla heille tarpeeksi hyvä. Nuo Elboronin tunteiden säätelyt liittyvät sellaiseen pyrkimykseen kontrolloida kaikkea mahdollista omassa itsessä, kun ulkopuolinen maailma ja muut ihmiset tuntuvat niin vaikeasti hallittavilta, eli että olisi edes jotain, johon voi itse vaikuttaa.

Nerwen: Juu, tässä oli vaihteeksi kevyempi luku ja seuraavakin luku on samantyyppinen. Elboron tosiaan oli kehittänyt pientä riippuvuutta unilääkkeeseensä, mutta ei hänen tilanteensa nyt kovin paha ole. Minusta jotenkin tuntui, että Elboron sopisi heittämään Arwenin Parannuksen Tarhaan. Hän ajattelee joskus niin suoraan ja järkevästi, eikä välttämättä ota muiden ihmisten (tai tässä tapauksessa haltian) mielipiteitä ja tuntemuksia huomioon, jos ne ovat ristiriidassa hänen oman järkensä kanssa.

Tyttö: Noihin Elboronin nukahtamisvaikeuksiin kyllä vaikutti suuresti omat kokemukseni (minulla on juuri tuollainen peitto, joka on liian kuuma, mutta sitten jos sen ottaa pois, tulee kylmä). Ja kyllä tuo puuhevosen korjaaminen on 4K-ficistä. Minä tuossa yksi päivä vilkuilin, että mitä olin Elboronista kirjoittanut siihen, ja voin paljastaa, ettei minulla silloin ollut pienintäkään aavistusta siitä, millaiseksi kirjoittaisin Elboronin vanhempana, enkä toisaalta nyt aikuis-Elboronia kirjoittaessani ole mitenkään erityisemmin muistellut millainen pikku-Elboron oli. Oli hauska nähdä, että siellä oli jotain kohtia, jotka itse asiassa sopivat yhteen tämän nykyisen Elboronin kanssa.

Marnie: Tuo Aragornin oivallus varmasti tuli yllätyksenä, jos ei ole 4K-ficciä lukenut, en tullut sitä oikeastaan ajatelleeksikaan (olisi tosiaan kannattanut laittaa joku kohtaus, jossa Aragorn pohtii asioita itsekseen). Ja ihan kiva, että kerroit aikovasi lopettaa lukemisen, koska olisin muuten varmasti ihmetellyt. Muistan kun sanoit ettet pidä siitä, jos alkoholismista kirjoitetaan huumorimielessä, ja huumoriksihan se nyt kuitenkin tässä meni, vaikka muitakin vaihtoehtoja varmasti olisi ollut (ne eivät vain kirjoittaessa tulleet mieleeni).

Athelas: Kiitos. Faramir tosiaan on aika lutunen masentuneena. Ja Elboron on kyllä jämäkkä herra silloin kun uskallus riittää.


Seuraavasta luvusta tuli taas aika pitkä, mutta ei siitä oikein voinut mitään seuraavaan lukuunkaan siirtää, koska sitten siitä olisi tullut ylimitoitettu. Tämä luku ei välttämättä taas anna kovin edullista kuvaa Aragornin älynlahjoista, mutta höm, täytyyhän nuo hänen ja Arwenin väliset avio-ongelmat jollakin tavalla selittää... No, lukekaa itse ja antakaa tuomionne. 22. luku onkin sitten näillä näkymin luvassa jo torstaina.


Kahdeskymmenesensimmäinen luku
Kuninkaan kotiinpaluu

Beren istui sängyllään ja pyöritteli käsissään vihreää naamiota, joka oli osa hänen samoojaunivormuaan. Hän oli saanut oman samooja-asun täytettyään 12 vuotta, ja sen jälkeen hänelle olikin nopean pituuskasvun vuoksi valmistettu uusi melkein joka vuosi. Hän ei nähnyt ikkunastaan alas laaksoon, mutta tiesi, että siellä kokoontuivat sotajoukot, jotka lähtivät puolustamaan maata Porosin kahlaamoille. Beren oli ollut alakerrassa, kun viesti pääkaupungista oli saapunut ja hän oli kuullut kaiken. Haradrim hyökkäsivät, koska Ithilienin samoojien hätyyttelemät örkit olivat ryhtyneet tekemään tuhojaan heidän maillaan.

"Jos minä en olisi ollut niin innokas...", Beren mietti itsekseen. "Jos en olisi alituiseen kärttänyt Bergililtä, Borlasilta ja muilta, että lähtisimme taas jahtaamaan örkkejä... ehkä me emme olisi menneet niin usein, ja ehkä örkit olisivat pysytelleet Varjovuorilla. Isä oli oikeassa, örkkejä ei olisi pitänyt lähteä jahtaamaan turhan takia. Ei niistä olisi ollut vaaraa, jos olisimme antaneet niiden olla rauhassa. Oikeastaanhan örkit pelkäävät ihmisiä."

Beren oli murehtinut viime päivinä paljon. Äiti oli tosin kertonut, ettei Elenwen välttämättä ollutkaan hänen sisarensa, mutta koska asiasta ei ollut varmuutta, Beren ei oikein tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tuntea tyttöä kohtaan. Ajatus siitä, että hän oli rakastanut, ja vielä pahempaa, himoinnut tyttöä, joka saattaisi olla hänen oma sisarensa, tuntui kamalalta, kuvottavalta suorastaan. Monta kertaa hän oli ajatellut tarttua kynään, kirjoittaa Elenwenille ja selittää tälle kaiken, mutta ei ollut saanut sitä aikaiseksi. Ja olihan äiti kieltänyt häntä kertomasta asiasta tytölle, sillä tämä ei välttämättä tiennyt koko jutusta mitään eikä ollut heidän asiansa paljastaa tytölle salaisuutta. Äidin mielestä Elenwenin olisi parempi kuulla totuus omalta äidiltään eikä keneltäkään muulta. Varmaankin Elenwen nyt ihmetteli ja suri sitä, ettei Beren kirjoittanut, mutta tämä ei kerta kaikkiaan tiennyt mitä olisi voinut sanoa ilman että olisi paljastanut mitään. Hän ei missään tapauksessa olisi voinut kirjoittaa samanlaisia lemmenviestejä kuin aikaisemmin, mutta asialliseen sävyyn kirjoitettu kirje olisi taatusti saanut tytön pahastumaan ja ajattelemaan, ettei Beren välittänyt hänestä enää. Beren ei olisi halunnut pahoittaa tytön mieltä ilman kunnollista selitystä.

Nyt Beren oli kuitenkin saanut uutta ajateltavaa, nimittäin Gondorin tulevaisuuden. Nyt jos koskaan hänelle tarjoutui tilaisuus näyttää, mihin kykeni. Hänestä tuntui, ettei ollut tehnyt mitään merkittävää koko elämänsä aikana, pikemmin hän oli vain tunaroinut ja aiheuttanut vanhemmilleen huolta ja murhetta. Hän täyttäisi keväällä kahdeksantoista, eikä siis ollut enää mikään pikkupoika. Hän voisi kyllä liittyä mukaan taisteluun ja onnistua siinä, tiesihän hän kaiken vihollisten väijymisestä ja osasi ampua jousella melkein yhtä tarkasti kuin Legolas. Nyt hänellä olisi viimeinkin mahdollisuus tehdä jotain suurta maansa hyväksi ja hyvittää sillä aikaisempia virheitään.

Kunhan vain äiti olisi antanut hänen lähteä! Beren oli hetki sitten pukenut itsensä samoojien vaatteisiin, koonnut aseensa ja ilmoittanut äidilleen lähtevänsä miesten mukaan, mutta tämä oli vain pudistellut päätään epäuskoisena ja komentanut pojan takaisin huoneeseensa. Hän sanoi, että he lähtisivät Minas Tirithiin heti, kun heidän isänsä olisi palannut. Ithilien ei välttämättä olisi suuriruhtinaan perheelle turvallinen paikka sen jälkeen, kun hyökkäykset Porosilla olisivat alkaneet, ja vaikka Éowyn olisikin mielellään jäänyt puolustamaan kotiaan, hän ei halunnut altistaa tyttäriään vaaralle eikä lähettää pientä Tindórielia kaupunkiin ilman äitiä.

Beren ei voinut sietää tällaista tilannetta. Hän oli voimakas ja kestävä mies, ja häntä tarvittiin sodassa eikä äidin helmoissa. Äiti ei voinut olla noin naurettava, ettei antanut hänen osallistua maansa puolustamiseen. Vaikka hän olikin suuriruhtinaan poika, ei sen olisi pitänyt tuoda hänelle mitään erivapauksia. Elboron johti maata, ja Berenin tehtävä oli lähteä hoitamaan velvollisuutensa rintamalle, niin kuin ruhtinaiden ja kuninkaiden nuoremmat pojat olivat aina tehneet.

Tilanne oli siis sellainen, että Berenin oli pakko vielä kerran rikkoa vanhempansa määräystä. Hän ei tehnyt sitä mielellään, mutta oli samalla varma, että isä ja äiti ymmärtäisivät ja olisivat tyytyväisiä sitten myöhemmin, kun olisivat kuulleet, millaisia urotöitä heidän poikansa oli sodassa tehnyt.

Beren lukitsi huoneensa oven sisältä päin ja avasi ikkunan. Hän astui ikkunalaudalle ja hypähti siltä ikkunan edessä kasvavan suuren tammen oksalle. Hän oli käyttänyt puuta pakenemiseen lukemattomat kerrat, eikä sen paksua runkoa pitkin laskeutuminen kestänyt häneltä kuin hetken. Tuskin kukaan kauempaa puuta kohti katsonut olisi edes huomannut, kun ketterä hahmo vilahti oksien lomasta, tai jos olisi huomannut, olisi varmaan luullut tätä oravaksi tai joksikin muuksi luonnoneläväksi.

Beren oli pukenut naamion päälleen ja vetänyt hupun päähänsä jo sisällä, jotteivät pihalla mahdollisesti oleskelevat vartijat ja palvelusväki tunnistaisi häntä ainakaan aivan heti. Hän ei ollut varma, uskoisivatko nämä, jos hän väittäisi lähtevänsä äitinsä luvalla. Ainakin he saattaisivat käydä varmistamassa asian äidiltä ja sitten kaikki olisi pilalla. Berenin hevonen oli parhaillaan laitumella alempana laaksossa olevien sotilastupien lähellä, joten hänen ei tarvinnut käydä kartanon talleilla eikä poistua kartanon pääportista. Laaksoon kulkiessaan hän kiersi varmuuden vuoksi rinteessä kasvavien puiden ja pensaiden lomitse sen sijaan että olisi käyttänyt tietä.

Ei kestänyt kauaakaan, kun Beren laukkasi Halrochinsa selässä pitkin etelään johtavaa tietä, kannustaen ratsuaan yhä hurjempaan laukkaan. Hän halusi varmistaa olevansa paikalla heti taisteluiden syttyessä. Hän ei aikonut jäädä mistään paitsi.

* * *

Faramir ja Aragorn istuivat Henneth Annûnin luolassa autuaan tietämättöminä siitä, millaisen kohtalon alle heidän maansa oli onnistunut joutumaan heidän viettäessä aikaa toisaalla. Aragorn oli polttanut kaiken piippukessunsa loppuun ja Faramir oli istuskellut vaitonaisena kuunnellen Aragornin satunnaisia huokailuja vaimostaan ja siitä kuinka vaikeaa tämän oli ollut sopeutua ihmisen elämään.
"Ajattele nyt Faramir, hän on asunut täällä jo neljännesvuosisadan, mutta vieläkin hän jaksaa murehtia sitä, ettei elämä ole sellaista kuin Lórienissa!"
"2800-vuotiaalle neljännesvuosisata lienee vain ohikiitävä hetki", Faramir pohti.
Aragorn hymisi itsekseen ja veti viimeiset henkoset piipustaan. "En siltikään tiedä, miten voisin auttaa häntä. Hän on niin hirvittävän... etäinen? Kylmä? Aivan kuin hän olisi pettynyt tai tyytymätön siihen elämään, jonka olen voinut hänelle tarjota."
"Niin... hän ei liene aivan tyytyväinen teidän makuukamarielämäänne", Faramir mutisi.
Aragorn kohotti kulmiaan. "Mitä?" hän henkäisi.
"Niin... tuota...", Faramir kakisteli.
"Kuinka sinä sen tiedät?" Aragorn älähti.
"Noh... tuota", Faramir mumisi nolona. Hänen ei ollut tarkoittanut kertoa Arwenin kirjeissään paljastamista murheista näin tarkkaan, mutta hän oli jotenkin menettänyt valppautensa kuunnellessaan kuninkaan jaarituksia niin pitkään ja hengittäessään siinä sivussa piippukessun oudolta tuoksuvaa savua, johon hän ei ikinä oikein ollut tottunut. "Kunpa nuo kaksi osaisivat puhua toisilleen yhtä vapautuneesti kuin he puhuivat käskynhaltijaparalleen!" hän mietti itsekseen.
"Arwen kirjoitti siitä minulle kirjeissään", Faramir selitti kuninkaalle.
Aragorn tuijotti häntä. "Mitä ihmettä? Hänkö kirjoittaa minusta sellaista? Mutta ei, olet varmasti erehtynyt. Ei hän voisi sellaisista asioista valittaa. Eiväthän haltiattaret pidä sänkypuuhista."
"No... en mene puhumaan kaikkien haltiattarien puolesta, mutta ainakin teidän vaimonne näyttäisi pitävän."
"Oletko varma?"
"Niin hän sanoi kirjeissään."
"Hän on kirjoittanut sinulle yllättävän vapaamielisesti."
"Ei hän toki sitä suoraan sanonut. Luin sen rivien välistä, kun hän sanoi, että käytätte aviovuodetta nykyään vain nukkumiseen."
Kuningas murahti ja huokaisi. "Minä olen kaikki nämä vuodet yrittänyt olla häiritsemättä häntä liikaa sen asian suhteen. Varsinkaan sen jälkeen kun saimme pojan, en ole nähnyt mitään syytä vaivata häntä moisilla velvollisuuksilla... Olen sentään lukenut oppaan "Säädyllinen avioelämä haltioiden tapaan", jonka armas appeni lahjoitti minulle ennen häitämme, ja siinä painotettiin, ettei vaimoon ole sopiva koskea muuta kuin siinä tapauksessa, jos toivoo valarin antavan hänelle lapsen."
Faramir tuijotti Aragornia ihmetellen. "Elrondko antoi teille sellaisen kirjan?"
"Niin."
"Mutta hänhän on Arwenin isä. Totta kai hän antaisi sellaisen oppaan vävylleen. Minäkin antaisin sellaisen. Ajatus siitä, että Silriel joutuisi...", Faramirin ääni haipui kuulumattomiin ja hän ravisteli päätään voimakkaasti saadakseen levottomat mielikuvansa kuriin.
"Hmm", Aragorn mietti. "Yritätkö sanoa, ettei kaikki siinä kirjassa kenties ollutkaan aivan totuudenmukaista?"
Faramir sai taas ajatuksensa järjestykseen. "Sitä juuri. Nimittäin minun kokemukseni mukaan naiset kyllä haluavat... öhöm, viihdykettä makuukamarissa muutenkin kuin lapsensaantimielessä."
"Hekö siis... ovat kuin miehet siinä asiassa?"
"Niin. Ihmettelen kyllä teitä, hyvä kuningas, että ettekö todellakaan ole... eikö perillisenne syntymisestä ole jo monta vuotta...?"
"Toki, mutta jos rehellisiä ollaan, neljä vuotta ei tunnu kovinkaan pitkältä ajalta verrattuna niihin kahdeksaankymmeneenkahdeksaan vuoteen ennen naimisiin menoamme..."
"Ymmärrän", Faramir mutisi. "Mutta teidän kannattaisi nyt joka tapauksessa harkita muutosta. Arwen on nimittäin kirjoittanut minulle epäilevänsä, ettette enää halua nauttia vaimonne seurasta muuten kuin katselemalla tätä säädyllisen välimatkan päästä. Hän epäilee vahvasti kuumimman rakkautenne sammuneen."
Aragorn pudisteli hämmentyneenä päätään. "Tuohan saattaisi selittää senkin, miksi hän epäili minun pitävän jalkavaimoja", hän pohti.
"Kuulkaahan", Faramir tokaisi ja veti kaavustaan pienen punakantisen kirjan. "Tästä saattaa olla teille apua. Ainakin minulle siitä on ollut."
"Makuukamarin salatut ilot", luki Aragorn kannesta ja tarttui kirjaan.
"Ja katsokaahan kirjoittajan nimeä. Hän on nainen", Faramir huomautti ja osoitti kansilehteä.
"Nainen!" Aragorn huudahti. "Nainenko kirjoittaisi kirjan? Ja vielä tällaisen kirjan? Mutta sehän on... tämähän on..."
"Portti rakkauden salaiseen puutarhaan ja sinne kätkettyihin iloihin", Faramir täydensi.

Aragorn selaili kirjaa ja pysähtyi lukemaan kirjoitusta sieltä täältä. "Ooh, uskomatonta! Eivätkö naiset pyörrykään välittömästi, jos sattuvat näkemään miesten, öhöm, kätketyt kalleudet? Totisesti... Tämä on se opas, joka jokaisen Gondorin nuoren miehen pitäisi lukea. Meidän pitää heti järjestää kirjurit laatimaan tästä kopioita... Palautan tämän sinulle, kun olen saanut kopion laadittua, sovitaanko näin?"
"Hyvä on, mutta pitäkää kiirettä. En muista sitä vielä kokonaan ulkoa, vaikka olen kantanut sitä mukanani ja opiskellut ahkerasti sen jälkeen kun takavarikoin sen Bereniltä."
"Bereniltä? Valarin tähden! Hän ja Elenwen..."
"Öh, älkää hermostuko, en usko että hän oikeasti ehti soveltaa..."
"Paras niin. Tämä kirja sopii luonnollisesti ainoastaan aviosäätyyn astuvien, tai siihen jo astuneiden miesten lukemistoon. Ja nyt minä luulen, että meidän on aika palata takaisin koteihimme. Kiireelliset velvollisuudet kutsuvat Gondorin kuningasta!"

Pian tämän jälkeen miehet pakkasivat vähäiset matkatavaransa ja jättivät piilopaikkansa. Faramir toivoi, että löytäisi kotoaan perheensä, eivätkä nämä olisi kaikonneet Rohaniin. Ehkäpä Éowyn ja Beren olisivat rauhoittuneet sen verran, että voisivat harkita hänen läsnäolonsa sietämistä.

Faramir ja Aragorn yllättyivät suuresti, kun he kohtasivat tiellä Damrodin ja Mablungin, Faramirin komppaniassa pitkään palvelleet samoojat.
"No mutta siinähän he ovat!" Damrod huudahti. "Henneth Annûnissako te kaksi olette piileskelleet? Kammottavia asioita on päässyt tapahtumaan!"
Faramir valpastui heti. "Puhu, Damrod. Mitä on tapahtunut?" Hän ajatteli uutisten ilman muuta liittyvän Éowynin lähtöön.
"Teidän pitää kiirehtiä koteihinne niin nopeasti kuin suinkin voitte. Ottakaa hevosemme, jotta pääsette nopeammin. Harad on julistanut sodan Gondorille!"
Aragorn ja Faramir henkäisivät kauhusta. Sota oli melkein yhtä paha isku kuin Éowynin lähtö, mietti Faramir.
"Miten ihmeessä? Miksette hakeneet meitä takaisin nopeammin?" Aragorn huudahti samalla kun tarttui jo Mablungin hevosen ohjaksiin.
"Emme löytäneet teitä mistään. Vasta tänään mieleeni juolahti, ettei kukaan ole käynyt etsimässä teitä Henneth Annûnista, koska juuri kukaan ei tiedä sen sijaintia", Mablung selitti.
"Se ajatus juolahti kylläkin minun mieleeni", Damrod tarkensi. "Mablung höpötteli koko ajan jostakin Lossarnachista."
"Höpsistä. Muistat väärin. Minä nimenomaan mainitsin, ettemme ole tulleet ajatelleeksi samoojien vanhoja salaisia piilopaikkoja, vaikka juuri sellainen olisi tyypillinen pakopaikka päälliköllemme", Mablung väitti.
"Muistisi lienee käynyt hataraksi vanhemmilla päivilläsi", Damrod ärähti. "Minä olin se, joka ensiksi mainitsi Henneth Annûnin..."

Faramir ja Aragorn nousivat hevosten selkään ja karauttivat pois, jättäen kelpo samoojat ratkomaan kiistaansa kahden kesken.

* * *

Elboron istui käskynhaltijan valtaistuimella käsinojia puristaen. Hän oli rasittunut, hermostunut ja pyörtymäisillään väsymyksestä. Miten kukaan saattoi kestää tällaista työtä? Koko ajan uusia ihmisiä, joista suurin osa vihaisia, tietämättömiä ja jääräpäisiä käsityöläisiä tai talonpoikia, jotka uskoivat tulleensa jollakin tapaa kaltoin kohdelluiksi ja vaativat nyt hyvitystä valtiaaltaan. Elboron kammosi vihaisia ihmisiä, eikä tiennyt mitä hänen olisi pitänyt sanoa heille, jotta nämä rauhoittuisivat ja menisivät tiehensä. Miten he kehtasivatkin räyhätä sillä tavalla valtiaalleen? Puhuivatko he tosiaan kuninkaallekin yhtä epäkohteliaasti, vai vainusivatko ne vain jotenkin Elboronin epävarmuuden ja käyttivät sitä hyväkseen?

Elboron oli juuri saanut hätistettyä ulos muuan talonpojan, joka vaati vapautusta veronmaksusta, koska oli menettänyt omaisuutensa. Aikaansaava miekkonen oli nimittäin kylvänyt keväällä isävainaan perinnön (kolmekymmentä hopeapenniä) perunapeltoon, kuten naapurin isäntä oli neuvonut, koska sillä tavoin hänellä kuulemma versoisi syksyn saapuessa kokonainen pellollinen hopeajuurikkaita ja niillä varoilla hän voisi oitis ryhtyä elämään kuin ruhtinaat konsanaan. No, kuten arvata saattoi, pelto oli syksyllä yhtä musta, karu ja juurikkaaton kuin keväälläkin, ja kun talonpoika oli lopulta mennyt noukkimaan säästönsä takaisin talteen, niitä ei enää löytynytkään, vaikka hän oli myllertänyt koko tantereen ylösalaisin. Naapurin isäntä oli arvellut siihen, samalla kun valjasteli uutta hevostaan, että olivat korpit mokomat mahtaneet olleet asialla, kun olivat niin persoja kaikelle kiiltävälle. Ja nyt ei talonpojalla ollut sen paremmin säästöjään kuin perunoitakaan tulevaksi talveksi, ja vaimo seitsemän vekaran kera parkui ruokaa. Elboron oli aluksi ajatellut heitättävänsä mokoman typeryksen saman tien ovesta ulos, mutta oli lopulta heltynyt kuunneltuaan tämän vaikerrusta maailman julmuudesta, ja myöntänyt tälle verovapauden ohella muutaman perunasäkillisen köyhäinapua. Samalla hänen mielessään virisi ajatus opinahjon pystyttämisestä tavalliselle kansalle. Ainakin eräät näyttivät tarvitsevan kipeästi valistusta muutamista elämän perustotuuksista.

Vastaanotto oli melkein ohi, ja Elboron ehti jo toivoa, ettei kukaan enää tulisi, kun salin ovi avautui jälleen. Nuorukainen tukahdutti huokauksen. Sisään astui pitkä, harmaaseen ja vihreään kaapuun sonnustautunut huppupäinen mies, joka alkoi epätavallisen nopeasti ja täysin epäkunnioittavasti harppoa pitkin salin marmorilattiaa kohti käskynhaltijan tuolilla istuvaa nuorukaista. Elboron säikähti ja ponnahti vaistomaisesti pystyyn, kunnes tunnisti kuka tulija oli: kuningas itse tietenkin. "Elbereth olkoon kiitetty!" hän henkäisi ja suoristautui. Hän kumarsi syvään ja toivotti valtiaan tervetulleeksi takaisin kotiin. Ja samassa pelko miltei lamaannutti hänet: kuningas oli varmaankin kuullut, mitä kaikkea oli tapahtunut ja oli nyt tullut omakätisesti rankaisemaan saamatonta käskynhaltijakokelastaan.
"Mitä täällä on oikein tapahtunut?" älähti kuningas.
Elboron vapisi eikä saanut sanaa suustaan.
"Kerro nopeasti!" hoputti kuningas. "Kuulin Haradin hyökänneen. Mikä on tilanne? Onko mitään tehty?"
"Olen kirjoittanut raportin kaikista tekemistäni päätöksistä. Se on käskynhaltijan työhuoneessa", kuiskasi Elboron.
"Hiiteen raportit! Nyt on kiire", kuningas ärjäisi ensin mutta tajusi sitten, miten jännittynyt poika oli ja pakotti itsensä tyyntymään. "Olethan sinä huolehtinut maamme puolustuksesta, olethan?" hän jatkoi rauhallisemmin.
"Ithilienin joukot on lähetetty Porosin kahlaamoille ja Lebenninin miehet Pelargiliin. Vielä ei ole uutisia hyökkäyksistä. Olen kuunnellut päälliköiden ja erityisesti ylipäällikkö Gwindorin neuvoja näissä asioissa."
Kuningas nyökytteli. "Hyvä, hienoa, Gwindor on pätevä päällikkö. Istu alas ja kerro minulle koko tarina alusta alkaen. Miten tähän on oikein päädytty?"

Kuningas asettui istumaan omalle valtaistuimelleen nouseville portaille. Elboronkin istuutui ja alkoi selittää tapahtumien kulkua alkaen siitä, kuinka haradrimin lähetystö oli ilmaantunut kaupunkiin ja käskynhaltija oli kutsuttu, mutta koska Faramir oli kadonnut, Elboronin oli pitänyt noudattaa kutsua. Elboron kertoi, kuinka haradrim olivat syyttäneet örkkien Haradissa tekemistä tuhoista gondorilaisia, mutta eivät olleet ottaneet vastaan hänen tarjoustaan örkkien hävittämisestä gondorilaisin voimin. Hän näki kuninkaan käsien puristuvan nyrkkiin, kun hän mainitsi, että Elenwen olisi voinut kelvata Haradin kuninkaalle korvaukseksi örkkien tekemistä vahingoista, mihin Elboron ei tietenkään ollut suostunut. Lopulta hän pääsi siihen, kuinka sotajoukot olivat järjestäytyneet ja suunnanneet kulkunsa kohti etelää, Porosia ja Pelargilia.

Päästyään loppuun Elboron painoi päänsä alas, peläten kuninkaan moitteita ja toivoen ettei puhkeaisi kyynelehtimään niitä kuunnellessaan. Hänen yllätyksensä oli suuri kun hän tunsi kuninkaan käden laskeutuvan hartialleen ja taputtavan häntä riemukkaasti.
"Loistavaa, esimerkillistä!" kuningas huudahti. "Olet toiminut juuri niin kuin minä olisin toiminut. Olin huolissani aivan turhaan. Olen aina pitänyt sinua säikkynä kirjatoukkana, mutta nyt näen, että olet sittenkin juuri niin pätevä ja aikaansaava kuin isäsi aina väittää!"
Elboron kohotti hämmentyneen katseensa kuninkaaseen mutta ei osannut sanoa mitään. Hän ei ollut aivan varma oliko kuningas tosissaan.
"Todellakin", jatkoi kuningas hymyillen. "Eihän minua olisi täällä tarvittukaan. Ehkä minun pitäisikin ottaa lomaa...", kuningas naurahti ja silmäsi kohti ovea.
"Ei, ei!" huudahti Elboron ja ponkaisi ylös tuolilta. "Jääkää! Olkaa niin armollinen! Minä en tahdo tätä enää. Minä en.. minä en vain jaksa...."
"No niin, älähän nyt, minä vain vitsailin", lohdutti kuningas. "Taidat olla väsyksissä. Viime päivät ovat varmaan olleet raskaita. Saat mennä lepäämään, mutta kerrohan ennen sitä, oletko sattunut näkemään vaimoani?"
"Hän on Parannuksen Tarhassa", vastasi Elboron lyhyesti.
"Mitä? Onko hän sairas?"
"No... en tiedä sairaudesta, mutta hän joi niin paljon viiniä, ettei se ollut minusta aivan terveellistä. Joten minä vein hänet Parannuksen Tarhaan, ja käskin pitää hänet erossa viinistä, ja viime kuulemani mukaan hän ei todellakaan ole juonut mitään vettä vahvempaa ja voi aivan hyvin."
Kuningas tuijotti nuorukaista ihmetyksen vallassa. "Veit Parannuksen Tarhaan? Kuinka sait hänet suostumaan siihen?"
"No, tarkalleen ottaen minä kannoin hänet. En usko, että hän olisi kävellyt sinne itse omasta vapaasta tahdostaan", Elboron kertoi hieman hämillisenä. Hän ei ollut aivan varma, miten kuningas suhtautui hänen vaimoaan ympäriinsä kanniskeleviin vieraisiin miehenpuolikkaisiin.
Aragorn tuijotti Elboronia hetken ja puhkesi sitten hersyvään nauruun. "Voi valarin valtikat! Sinä teit sen, minkä minun olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten!" hän tarttui hölmistyneeseen nuorukaiseen ja rutisti tätä. "Olin väärässä, kun sanoin sinun toimineen aivan niin kuin minä olisin toiminut. Sinähän olet suoriutunut näistä tehtävistä paljon paremmin kuin minä!"
Kuninkaan päästäessä irti pojasta, tämä horjahti ja otti tukea valtaistuimesta. Kuningas pudisteli päätään. "Olet aivan väsyksissä, ja ihmekös tuo. Olet joutunut kantamaan ikääsi nähden aivan liian suuren vastuun. Minä autan sinut makuukamariisi, että pääset lepäämään."

Aragorn tarttui voipuneeseen ja perin pohjin hämmentyneeseen Elboroniin, vei tämän käskynhaltijan makuukamariin, ja kiiruhti seuraavaksi kohti Parannuksen Tarhaa. Hänet ohjattiin sen takana sijaitsevaan puutarhaan, jossa hänen vaimonsa kuulemma nykyään vietti paljon aikaa. Hän pysähtyi hetkeksi nähdessään vaimonsa istumassa valkoisella penkillä lehtensä pudottaneiden lehmusten alla, vaaleansiniseen leninkiin ja yönmustaan viittaan verhoutuneena. Yllätyksekseen hän huomasi kaikkien lasten kerääntyneen äitinsä ympärille: Gilwen ja Celebwen istuivat läheisellä penkillä syventyneinä kirjontatöihinsä, Elenwen oli polvillaan nurmella hajamielisen näköisenä, Isilwen istui penkillä äitinsä vieressä ja Eldarion äitinsä sylissä.

Aragorn astui talon varjosta ja odotti, että hänet huomattaisiin. Eldarion teki sen nopeimmin, ja pian tämä olikin loikannut äitinsä sylistä ja säntäsi isäänsä kohti. Aragorn nosti pojan syliinsä ja suukotti tätä ympäri kasvoja.
"Isi! Isi! Kivaa, sinä tulit takaisin! Arvaa mitä! Äiti kertoo meille sellaista tarinaa!"
"Niin! Eikö olekin ihmeellistä, isä!" paikalle pyyhältänyt Isilwen selitti tohkeissaan. "Äitikin tietää sen tarinan Arneth-tytöstä, josta sinä olet kertonut minulle iltasatuja! Äiti on kertonut meille, miten se jatkuu! Tiesitkö, että Arneth tapasi kerran metsässä sellaisen ihmeellisen haltianuorukaisen ja sitten ne menevät vielä naimisiin! Minä tiedän, että ne menevät, vaikka äiti ei suostukaan vielä paljastamaan sitä!"

Aragorn tervehti kaikkia lapsiaan vuoron perään ennen kuin viimein tohti hätistellä nämä kauemmas, jotta saattoi puhua hetken Arwenin kanssa kahden kesken. Aragorn saattoi heti nähdä, että Arwen oli muuttunut. Hänen ihonsa heleämpi, vaikka vielä hieman kalpea, hiukset olivat sileät ja huolella kammatut ja silmät tyynet ja tarkkaavaiset. Tämä ei enää näyttänyt aivan samalta kuin sinä päivänä, kun he olivat ensi kertaa kohdanneet Rivendellin metsässä, mutta parannus siihen, millaisessa kunnossa Aragorn oli vaimonsa viimeksi nähnyt, oli selvä.
"Estel!" Arwen huudahti ja painautui miestään vasten. "Ihanaa että olet palannut. Olen kaivannut sinua suunnattomasti."
Aragorn ihmetteli Arwenissa tapahtunutta muutosta, mutta kietoi kätensä tämän ympärille.
"En juo viiniä enää koskaan!" nainen vannoi. "Nyt vasta kun olen ollut juomatta, käsitän mitä se teki minulle. Olen hirveän pahoillani..."
Aragorn ei sanonut mitään, mutta piti vaimoaan lähellään ja siveli tämän selkää ja hiuksia. Hän oli kaivannut Arwenia niin tavattomasti, etteivät sanat oikein riittäneet sitä kuvaamaan. Hän toivoi sydämestään, että heidän elämänsä kääntyisi nyt paremmaksi, että he voisivat unohtaa vanhat harmit ja aloittaa kaiken uudelleen alusta.
"Minun ei olisi pitänyt lähteä sillä tavalla yllättäen...", Aragorn sanoi hiljaa. "Olin uskomattoman typerä. Jättää sinut yksin sanomatta mitään ja maa vaille valtiasta..."
"Ei se haittaa", Arwen sanoi. "Jonkun todella piti auttaa minut tänne toipumaan, ja ehkäpä Elboron oli lopulta ainoa joka sen pystyi tekemään."
"Me saamme kiittää sitä poikaa paljosta. Samoin kuin hänen isäänsä", Aragorn vastasi hymyillen, ja miettien pientä punakantista kirjaa, joka odotti hänen kaapunsa taskussa.

[Leida]

Tämä oli jotenkin erilaisen tyylinen luku. Ehkä tämä kevyempi ote tuntuu hiukkasen oudolta noiden tunnelmaltaan melko tiiviiden lukujen jälkeen. Mutta minä pidin tästä kyllä kovasti (niin kuin pidin kyllä niistä tiivistunnelmaisistakin). Minä vain yritän sanoa, että jotenkin tuon tunnelmanmuutoksen saattoi aistia tässä erityisen selvästi.

Olipa kiva lukea Berenistä pitkästä aikaa. Minusta tuo sen pohdiskeluosuus oli tosi mukava ja ajatukset uskottavia. Beren vaikuttaa juuri sen tyyliseltä kaverilta, joka ahdistuu, jos sillä ei ole mitään tekemistä ja se varmasti janosi toimintaa istuttuaan murehtimassa noita kaikenmaailman sotkuja noinkin pitkään. Minusta on ihana tuo ajatusketju, jolla Beren perustelee itselleen sen, ettei tässä auta muu kuin livistää tiehensä taas.
Tilanne oli siis sellainen, että Berenin oli pakko vielä kerran rikkoa vanhempansa määräystä. Varsinkin tämä lause, jotenkin kruunaa koko jutun. Eihän Bergil haluaisi rikkoa vanhempiensa tahtoa vastaan, mutta kun sille raukalle ei ole annettu vaihtoehtoja. Ja tosiaan, kotona nyhjöttäminen ei ole Berenin kaltaiselle ihmiselle vaihtoehto. Minä vähän ihmettelin sitä Elenwenin kanssa karkaamista, kun minusta se suunnitelma oli alusta alkaen tuomittu epäonnistumaan, mutta tämä siis tosiaan oli erittäin uskottava käänne.

Voi luoja tuota Faramirin ja Aragornin keskustelua. Faramir osaa taas sanoa oikeat asiat oikeassa paikassa, ja tosiaan, ei Aragorn varsinaisesti loista älyllään tässä luvussa. Tai ainakaan tuossa keskustelussa. Minä kun aikaisemmin surkuttelin Elrondia, että hyvä kun se ei tiedä mihin surkeuteen tyttärensä jätti, mutta nythän se selvisi, että se olikin Elrond, joka on syypää kaikkiin kuningasparin ongelmiin.

Elboron on edelleen ihana. Minä tykkäsin ihan mahdottomasti tuosta sen ja kuninkaan välisestä keskustelusta, minusta Aragorn suhtautui Elboroniin hienosti. Ihanaa, kun sitä kehutaan. Ja tuo hopeapennejä kylvänyt talonpoika oli siis ihan hulvaton. Ja vielä tuo, kun naapurinisännällä olikin sattumalta uusi hevonen. Aivan ihana pikku yksityiskohta kerta kaikkiaan. Hyvä kun Aragornin ja Arwenin ongelmat rupesivat selviämään, vaikka Arwen olikin minusta kuntoutunut varsin nopeasti.

Sota oli melkein yhtä paha isku kuin Éowynin lähtö, mietti Faramir.
Tämä oli taas niin Faramiria. Ihana.

[Nerwen]

Mahdottoman ihana! (innostus voi johtua siitä, että en ole päässyt lepäämään samoin kuin yleensä lauantaisin...)

Pidin tästä luvusta kamalasti. Alkoi kyllä pelottaa Berenin puolesta, kuinka poika mahta pärjätä, ja vielä kun lähti ilman lupaa. Toivottavasti ei mitään ihan hirveää...

Faramir ja Aragorn. Voi ei! Tuo kirja vielä kerran, niin hekotan koko loppuikäni. (ja juuri samaan aikaan televisiosta päättää tulla elisan mainos, jossa sanotaan; kuningas on palannut. Repesin. ) Ja sitten tuo keskustelu muutenkin.
Kiireelliset velvollisuudet kutsuvat Gondorin kuningasta!" Tuon jälkeen käkätin varmaan puoli minuuttia pystymättä lukemaan hetkeen.

Voi, Elboron pääsi onneksi lepäämään vielä muutamien huvittavien sananvaihtojen jälkeen. Talonpoika, joka kylvi kolikoita! Kaikeksi onneksi Elboron pääsee nyt rauhoittumaan. Aragorn muistutti tuossa itseään, osaisin kuvitella hänen reagoivan juuri noin.

Loppu. Sulin, pakko myöntää. Ihanaa, kaikki on taas kunnossa! Pidin oikein paljon, ja sai nauraa. Kiitos tästä!

[athelas]

Tämä oli taas aivan äärettömän ihana:D Tuo loppukin oli niin aurinkoinen, heleä ja keväinen..

Ihana, jäin vain miettimään minne Faramir häipyi, mutta sekin varmaan selvinnee seuraavassa luvussa:D

[Miaplacidus]

Nonni, mä kirjoitan se kommentin nyt!

Mun on pitänyt tarttua tähän jo kauan aikaa, mutta pitkissä ficeissä tuntuu, ettei ikinä pääse loppuun... ja sitten tuleekin uusi luku:) Tartuinpahan kumminkin, eikä tarvinut katua!

Tämä oli juuri sellaisella tyylillä kirjoitettu, että draamaa tulee. Ei paha juttu:) Elboron tosiaan on ärsyttävä henkilö, mutta uskon että kirjoittaessa hän on hauska x) Tässä lapset oli tosi aidon tuntoisia.

"Nii-in, minä järjestin senkin huvin vuoksi: aihealueen mukaan aakkosjärjestykseen. Löysin siinä sivussa muutamia todella mielenkiintoisia teoksia, kuten yhden, jossa kerrottiin númenorilaisista puu- ja pensaslajikkeista sekä yhden, jossa kerrottiin Taka-Haradin pussirotista."

Oikeasti mulla kyllä menisi tuollaisen tyypin kanssa hermot!

Arwen oli kyllä vähän niuhottaja. Tuossa alkoholismissa oli sitä aitouden tuntua. Ehkä se olisi tuntunut vielä "karmeammalta", jos sitä olisi kuvattu esim. Isilwenin tai Eldarionin näkökulmasta. Lasten näkökulma alkoholismiin on avartava.

Aragornin tarina oli ihana. Arwenin jatkaminen siihen tarinaan kruunasi sen. Ihana:) Menin kuuntelemaan sen dilly dilly -laulun ja se soi nyt päässä... No joo. Tämmöiseen vaiheeseen tarinaa on inhottava kommentoida, kun lukuja on paljon, muttei tämä ole valmis. Jatkoa odotetaan...

Ja pieni loppukaneetti...:

Hírvegil, Halbarad Pettämättömän Käden serkku.

Repeän tuolle joka kerta x)

[Narbeleth]

Krääh, kaksi lukua ilmestynyt viime kerrasta!
Hienoja lukuja kumpikin, pidän valtavasti sinun Faramiristäsi koska se on NIIN Faramir, Eowyn on ihanan tulinen ja... Kerrassaan käsittämätöntä.

Viimeisenä(nyt) oleva luku oli kyllä jotenkin erilainen. Sellainen vähän kepeästi kirjoitettu, ja hauskakin. Vaikka huumoria on muissakin luvuissa ollut, nauroin ääneen joissain kohti.(laiskuuteni takia en jaksa niitä nyt lainata) Ja kellohan juoksee, joten hipsin nukkumaan. Jospa ens kerralla ehtis sit kunnolla kommentoida.

"Me saamme kiittää sitä poikaa paljosta. Samoin kuin hänen isäänsä", Aragorn vastasi hymyillen, ja miettien pientä punakantista kirjaa, joka odotti hänen kaapunsa taskussa.

Tuo oli mainio, Aragorn on niin... ihastuttava.

Jatkoa kiitos. ^^