Déjà vu Gondorin aamussa (PG-13), 30. luku 22.6. VALMIS

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Pe Touko 11, 2007 8:18 pm

Heipsan ja kiitos kommenteista. Oikeastaan mieletöntä, miten kauan tämä ficci onkaan kestänyt. Mutta vielä jatkuu, ja taidetaan päästä aika pitkälle kesään ennen kuin viimeinen luku (30.) koittaa.

Andune: Kiitos. Toivossa on hyvä elää ;). Arwen kyllä tuntee syyllisyyttä, eikä se minusta ole ihmekään.

Leida: Tuo on tosiaan kiinnostava kysymys, että mitä Aragorn olisi tehnyt Faramirin tilanteessa. Olen kyllä ajatellut, että Faramirin päätökseen on vaikuttanut sekin, että hän oli valmiiksi jo vähän masentuneessa tilassa. Siis tuntee syyllisyyttä tuon Elenwen-jupakan vuoksi, ja sen takia hän kokee hyvin voimakkaasti olevansa vastuussa Berenin loukkaantumisesta. Jos Beren olisi ihan luvallisesti lähtenyt sotaan hänen kanssaan ja loukkaantunut sitten, Faramir ei varmastikaan murtuisi tuolla tavalla. Olisi hän tietysti surullinen, mutta siihen ei liittyisi tuollaista pakkomielteisyyttä. (Ja minusta on mukava laittaa Faramir käyttäytymään välillä inhimillisellä, ei-niin-järkevällä tavalla, kun se on yleensä niin viisas ja täydellinen. ;))

Miaplacidus: Kiitos, minä tuossa Leidalle jo pohdinkin tuota Faramirin epätoivoisuutta. Se tosiaan kallistuu tuossa tapauksessa hieman liiallisuuksiin, mutta minusta sellainen on välillä ihan inhimillistä. Kiva että pidit haavuristani, minä tosiaan yritin saada hänestä sellaisen järkevältä vaikuttavan miehen ja oikeudenmukaisen siinä mielessä, ettei se laita suuriruhtinaan poikaa muiden edelle.

athelas: Kiitos sinullekin. Mukava että pidit F & É:n itsesyytöksistä. Minusta sellainen vaikutti aika luonnolliselta tuollaisessa tilanteessa.

Nerwen: Jos totta puhutaan, minä mietin, että oliko tuo lainaamasi kohtaus liiankin ylidramaattinen tyyliin huonot Hollywood-leffat. Mutta kiva jos pidit siitä. Minä taidan tosiaan nähdä Faramirin sellaisena, joka arvostaa läheisiään enemmän kuin mitään muuta maailmassa (koska hän itse menetti jo nuorena kaikki perheenjäsenensä). Ja toivoa kyllä saa.

Piratesse: Ei se ole mikään paha tapa, että kommentoit useampaa lukua kerralla. Siis mieluummin minä otan palautteen näin kun en palautetta olenkaan. ;) Olet oikeassa tuosta Faramirista ja Éowynistä, heillä taitaa olla aika epärealistisen toimiva parisuhde. Jos totta puhutaan, minä en ikinä pystyisi kirjoittamaan heille mitään sellaisia ongelmia kuin Arwenille ja Aragornille (kerran kirjoitin heistäkin sellaisen aviokriisijutun, mutta se oli minusta niin kammottava ettei se tule koskaan näkemään päivänvaloa.) Oikeastaan tässä ficissä on jo nyt niin kamalasti ongelmia eri henkilöillä eikä niiden ratkaisu ole ihan helppo juttu, joten jos F:llä ja É:lläkin vielä olisi jotain niin tämä koko systeemi kaatuisi hyvin nopeasti. Tuosta Faramirin heikkoudesta sen verran, että minä kai jotenkin ajattelin sen niin, että suuriruhtinaana hänellä olisi jonkin verran vapautta valita, milloin lähtee sotimaan ja milloin pysyy kotonaan, ja tässä tapauksessa, kun hän ei varsinaisen sodan alkaessa ollut edes paikalla, ne miehet eivät oikein edes osanneet odottaa hänen lähtevän mukaan taisteluun. Joten tuossa tilanteessa hän antoi sitten tunteiden ohjata päätöksentekoaan. Ja voin paljastaa vielä sen verran, että Faramir on kyllä aikeissa palata Porosille. Hän halusi vain järjestää pojan kunnollisen hoitoon.


Ja sitten luku 24. (Tajuan nyt miten huono idea oli alkaa kirjoittaa lukujen järjestysnumerot kirjaimin, noista ei saa selvää elävä erkkikään.) Oikeastaan minä olen aika tyytyväinen tähän lukuun, koska tämä muodostaa sellaisen yhtenäisen kokonaisuuden. Vaikka lopussa olisi parantamisen varaa, mutta en nyt kerkeä sitä enää miettimään. No, anyway, tässä tämä nyt tulee.


Kahdeskymmenesneljäs luku
Uudelleen elämistä

Gondorissa muistettiin pitkään, kuinka käskynhaltijan nuorempi poika oli loukkaantunut sodassa. Kukaan ei ollut uskonut tällä olevan toivoa, eikä sitä ollut uskonut hänen isänsäkään, joka oli hylännyt tehtävänsä ja vetäytynyt valvomaan poikansa vuoteen äärelle välittämättä kansaansa uhkaavasta vaarasta. Valtias ei lähtenyt johtamaan sotilaitaan taisteluun, sillä murhe pojasta oli hänelle liikaa. Sanottiin, että isän ja pojan viimeinen kohtaaminen oli ollut myrskyisä, vaikka tarkkaan ei tiedettykään, mitä heidän kiistansa oli koskenut. Käskynhaltija poti epäilemättä huonoa omatuntoa ja toivoi poikansa heräävän edes hetkeksi, jotta voisi pyytää tältä anteeksi ja tehdä sovinnon.

Mutta anteeksiantoa ei käskynhaltijalle koskaan suotu. Suru suisti hänet hulluuden syövereihin, joista ei ollut paluuta. Hänen poikansa sen sijaan palasi elävien maille, ja kulki neljännesvuosisataa myöhemmin eräänä sateisena aamuna Parannuksen Tarhan puutarhassa ja mietti, miksi joskus tuntui siltä, kuin kertaalleen jo eletyt harmit ja murheet olisivat uudelleen palanneet varjostamaan ihmisten sydämiä.

Faramir ei halunnut mitään muuta kuin puhua Berenille ja pyytää tältä anteeksi tekemiään virheitä, joista poika oli syyttömänä joutunut kärsimään. Häntä kylmäsi kun hän ajatteli, että heidän riitansa jäisi ikuisiksi ajoiksi sopimatta, mikäli Beren ei heräisi. Hän joutuisi kuolemaansa asti kantamaan surua, ei vain siitä, että poika oli kuollut, vaan myös siitä, että tämä oli kuollessaan ollut suutuksissa isälleen.

Ja kaiken aikaa Faramir tiesi, ettei voisi odottaa enää kauan. Hänen olisi pian työnnettävä Beren ajatuksistaan ja palattava Porosille, niin mahdottomalta kuin sellainen tehtävä tuntuikin.

"Oletko sinä pyytänyt valarin apua?"

Pieni mutta kirkas ääni havahdutti Faramirin mietteistään. Hän kääntyi katsomaan Isilweniä, joka oli äänettömästi ilmestynyt hänen taakseen. Tyttö katsoi miestä silmiin odottavaisena, ja tämä nyökkäsi lapselle. "Olen kyllä, monta kertaa."
"Sitten hän varmasti paranee", Isilwen sanoi kasvot kirkastuen. "Valar auttoivat isääkin, kun minä pyysin ettei äiti tappaisi häntä. Mutta nyt minä sanoin tyhmästi... Minä lupasin etten kerro..." Isilwen laski katseensa harmistuneena ja tökki äskeisen sateen kastelemaa nurmea kengänkärjellään.
Faramir unohti hetkeksi oman murheensa. Oliko Isilwen nähnyt tai kuullut isänsä ja äitinsä riitelevän? Nähnyt kun Arwen uhkasi miestään veitsellä?
"Minä lupasin isälle, etten kertoisi...", Isilwen jatkoi ja kurtisti kulmiaan pohtiessaan, oliko nyt lupauksen rikottuaan lakannut olemasta kiltti tyttö ja olisivatko valar hänen pettyneitä.
Faramir laski kätensä rauhoittavasti tytön olalle. "Minä tiesin siitä jo. Isäsi on kertonut minulle. Älä murehdi sitä, että paljastit sen minulle. Hän ei varmasti suutu."
Isilwen nyökkäsi helpottuneena.

Faramir sääli tyttöä. Mitä kaikkea tämä olikaan joutunut kestämään? Hän tiesi tytön herkäksi ja pohdiskelevaksi. Mitähän tämä mahtoi ajatella äidistään nähtyään sellaisen teon? Voisiko tämä koskaan enää luottaa äitinsä rakkauteen?

"Se oli viinin syytä", Isilwen tokaisi äkkiä ikään kuin olisi lukenut Faramirin ajatukset. "Minun äitini kävi välillä hulluksi, kun oli juonut viiniä. Mutta nyt hän ei enää koskaan juo. Hän on luvannut minulle ja meille kaikille. Minä luulen, että hän rupeaa taas olemaan kiva äiti."
Faramir nyökkäsi. "Viinissä piilee omat vaaransa. On hyvä, ettei äitisi enää aio koskea siihen."
Isilwen nyökytteli. "Minusta äiti on nyt jo paljon kivempi."

Samalla hetkellä Arwen asteli ulos Parannuksen tarhan ovesta. Hän jäi hetkeksi seisomaan paikoilleen huomatessaan Faramirin, mutta lähti sitten empien kulkemaan eteenpäin. Ärtymys läikähti jälleen Faramirin sisällä. Tiesiköhän kuningatar, millaista tuskaa oli aiheuttanut pienelle tyttärelleen? Puhumattakaan tuskasta, jonka oli aiheuttanut Éowynille ja lapsille, ja tietysti Faramirille itselleenkin. Jollei kuningatar olisi mennyt katselemaan Palantíria ja keksinyt väittää Elenwenin olevan Faramirin tytär, mitään näistä kauheuksista ei olisi tapahtunut.

Arwenin saapuessa paikalle Isilwen siirtyi pyytämättä kauemmas antaakseen aikuisten puhua keskenään. Faramirin teki mieli käskeä Arwen tiehensä. Hän ei halunnut nähdä kuningatarta saati keskustella tämän kanssa.
"No?" hän tokaisi kuitenkin, kun kuningatar vain katseli häntä, mutta ei sanonut mitään. "Tulitko kertomaan olenko oikeasti Elenwenin isä vai en?" Faramir katui sanojaan heti kun ne karkasivat hänen suustaan. Hänen ei olisi pitänyt puhua niin suoraan.
Arwenin häkellys oli tuskin huomattavaa: hänen leukansa värähti vain hieman ja katse kävi nopeasti maassa. "Pelkään etten voi antaa sinulle vastausta tuohon kysymykseen", hän kuiskasi.
"Mitä tarkoitat?"
"Sitä vain, etten tiedä, oletko tai voisitko edes olla Elenwenin isä. En muista siitä yöstä mitään."
"Sinä vannoit kauan sitten, ettei välillämme tapahtunut mitään, että olin maannut koko yön tajuttomana. Etkö voi muistaa, puhuitko silloin totta vai et?"
Arwen pudisti päätään.
"Etkö todellakaan voi muistaa, oliko se selityksesi mielikuvituksesi tuotetta vai totta? Etkö muista, kun sanoit luulleesi minua mieheksesi, jota löit öljylampulla päähän, koska tämä erehtyi huokaamaan Éowynin nimen? Ja jonka sait palautettua tajuihinsa käyttämällä jotakin ihmeellistä Elrondilta perittyä haltioiden parannusvoimaa?"
Arwen pudisti edelleen päätään. "Muistan kyllä, että selitin kaiken tuolla tavalla, ja luulen muistavani noin tapahtuneen, mutta kenties olen vain alkanut uskoa siihen selitykseen, koska olen kertonut sen niin monta kertaa. En voi sanoa mitään varmaa."
"Etkä ole kirjoittanut päiväkirjaa?"
Arwen pudisteli päätään. "Minä olen aina mieluummin puhunut murheistani jollekin toiselle."
"Kenties sinun kannattaisi harkita vastaisuudessa päiväkirjaa", Faramir tokaisi. Hän katui, että purki ärtymystään kuningattareen tällä tavoin, mutta ei mahtanut itselleen mitään. Hän oli väsynyt ja vihainen, ja ajatus Éowynistä pyyhkimässä kyyneliään Berenin vuoteen vierellä sai hänet miltei musertumaan syyllisyyden taakan alle. Tuntui helpottavalta sälyttää osa taakasta toisen niskoille.

Faramir oli vaiti ja katseli kohti Parannuksen Tarhan sitä ikkunaa, jonka takana hänen poikansa makasi lähes elottomana. "Elrondilta perittyä parannusvoimaa...", hän toisti mielessään. "Haltioiden ihmeellistä parannusvoimaa. Onko sellaista edes olemassa?" Hän ravisti päätään. Mitä hän oikein yritti?
"En vaivaa sinua enempää", Arwen sanoi hiljaa ja kääntyi lähteäkseen, mutta Faramir tarttui naista äkkiä käsivarresta, estäen tätä kulkemasta. Ajatus oli pulpahtanut hänen mieleensä ja täyttänyt sen uudella, kiihkeällä toivolla.
Arwen käännähti katsomaan miestä pelästyneenä. "Faramir, mikä sinua vaivaa? Anna minun mennä."
"Arwen! Sinä voit pelastaa poikani! Jos puhuit totta, sinä voit pelastaa poikani!" Faramir huusi ja käänsi kuningattaren katsomaan itseään.
Arwen tuijotti hämmästyneenä miehen äkillistä kiihkoa. "Mitä oikein puhut?"
"Sanoit, että kannat haltioiden parannustaitoa veressäsi. Sinun täytyy yrittää pelastaa hänet! Sinä sait palautettua minut tajuihini ja sinun pitää yrittää samaa poikani kohdalla. Tiedän että se voi olla vaikeampaa, koska hänen vammansa on vakavampi, mutta siitä huolimatta sinun täytyy yrittää. Ole niin kiltti!"
Arwen laski katseensa ja pudisteli päätään. "En usko että minulla on sellaisia voimia, jos minulla nyt edes on mitään voimia..."
"Mutta sinä sanoit niin! Et ole puhunut totta sen yön tapahtumista, jollei sinulla ole sellaisia kykyjä."
Faramirista tuntui kuin kalliolta alas pudonneella miehellä, joka olikin yllätyksekseen jäänyt keikkumaan vaatteistaan puunkarahkaan juuri kun oli uskonut vetäneensä viimeisen hengenvetonsa. Mutta oksa oli heikko ja rasahti uhkaavasti.

Arwenin ei tehnyt mieli murtaa Faramirin viimeistä toivoa, mutta hänen uskonsa itseensä ei ollut läheskään samalla tasolla kuin Faramirin usko häneen näytti olevan. Lopulta hän kuitenkin nyökkäsi vaisusti ja he lähtivät kohti taloa, Faramir kiiruhtaen muutaman askeleen edellä.

Éowyn hämmästyi nähdessään Faramirin ja Arwenin ilmaantuvan huoneeseen. Mies asetti kuningattarelle tuolin sängyn toiselle laidalle ja asettui itse Éowynin viereen toiselle puolelle.
"Hän voi yrittää parantaa Berenin samalla tavalla, jolla palautti minut tajuihini kahdeksantoista vuotta sitten", Faramir selitti Éowynille nopeasti. Éowyn nyökkäsi sen merkiksi, että tiesi mitä Faramir tarkoitti, mutta oli silti epäluuloinen.
"Faramir, se oli aika erilainen tilanne..."
"Tiedän. Mutta hän on meidän viimeinen toivomme", Faramir sanoi ja kietoi kätensä Éowynin ympärille. Éowyn nyökkäsi ja tarttui kaksin käsin Faramirin toiseen käteen.

Arwen ajatteli, että olisi mieluiten yrittänyt tätä ilman yleisöä. Ei hän oikein edes tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä, muuta kuin asettaa kätensä Berenin pään päälle, siihen kohtaan johon isku oli osunut. Sen hän tekikin, ja tarttui sitten vapaalla kädellään Berenin terveeseen käteen. Hän vilkaisi epävarmasti vuoteen toisella puolella istuvaa pariskuntaa, joka uskalsi tuskin hengittää, jottei mikään vain menisi vinoon parannuksen aikana.

Arwen mietti kuumeisesti, mitä muuta hänen pitäisi tehdä. Toivoa, että Beren heräisi? Hyvä on, hän päätti yrittää sitä. "Ole kiltti ja herää, Beren", hän ajatteli. Mitään ei tapahtunut. Seuraavaksi hän päätti kutsua Bereniä mielessään hieman vaativammin ja pyytää tätä avaamaan silmänsä, mutta tehtyään näin, hän saattoi vain todeta, ettei tämäkään tuottanut tulosta. Hän vilkaisi taas Éowyniä ja Faramiria, joiden ilmeet tuntuivat käyvän sitä epätoivoisemmiksi, mitä kauemmin Arwen joutui yrittämään.

"Beren...", hän aloitti puhuen mielessään. "Minä pyydän sinun vanhempiesi puolesta, että avaisit silmäsi ja palaisit tähän maailmaan. He rakastavat sinua niin kovasti... Isäsikin, enemmän kuin sinä tiedät ja enemmän kuin hän on muistanut kertoa... Pyydän sinun sisarustesi puolesta; hekin kaipaavat iloista ja reipasta veljeään takaisin... Me kaikki toivomme, että heräät. Elenwen on maannut kalpeana ja voimattomana vuoteellaan sen jälkeen kun kuuli miten sinun on käynyt... En haluaisi nähdä häntä sellaisena... Uskon että saamme nämä asiat jotenkin ratkaistua, jos vain heräät. Minäkin nimittäin toivon, että avaisit silmäsi ja puhuisit taas, Beren."

Mitään muutosta ei tapahtunut. Tämä oli toivotonta, Arwen ajatteli. Mitä hän tiesi haltioiden parannustavoista? Ei hänen isänsä ollut koskaan opettanut hänelle näitä taitoja. Kuinka hän voisi osata parantaa vamman, jonka edessä hänen miehensäkin oli voimaton? Hän oli varmastikin keksinyt koko jutun siitä, mitä hänen ja Faramirin välillä oli aikanaan tapahtunut, ja nyt se paljastui heille kaikille.

Arwen irrotti otteensa Berenin ohimolta ja oli juuri aikeissa nousta ja lähteä huoneesta luomatta silmäystäkään Éowyniin ja Faramiriin, sillä hän ei kestäisi katsoa näiden murtuneita ilmeitä, kun hän huomasi ihmekseen Berenin käden puristavan omaansa. Hän tuijotti kättä hämmästyneenä ja sitten pojan kasvoja. Kuvitteliko hän vain vai olivatko ne värähtäneet hieman?

Ilmeisesti hän ei kuvitellut sillä Éowyn hypähti tuolilta lähemmäs Bereniä ja kutsui tätä kiihkeästi. Samassa Berenin silmät rävähtivät auki. Éowyn kiljaisi ja kumartui suutelemaan poikaa ympäri kasvoja, kastellen ne omilla kyynelillään.
"Äiti?" Beren kuiskasi heikolla äänellä.
Poika hellitti otteensa Arwenin kädestä, ja tämä pääsi vetäytymään hieman kauemmas. Kyyneleet valuivat pitkin Faramirin kasvoja, kun hän kääntyi kiittämään Arwenia ja sanoi, että oli koko ajan uskonut Arwenin pystyvän siihen. Arwen itse ei osannut ajatella olleensa tästä vastuussa. Mitä hän muka oli tehnyt? Hän oli varma, että Beren oli herännyt sattumalta juuri sillä hetkellä. Ehkä poika oli jotenkin vaistonnut kuningattaren kammottavan läsnäolon ja kavahtanut hereille samaan tapaan kuin hänen isoveljensä kavahti joka kerta kun Arwen yritti puhutella tätä.

"Äiti, isä? Oletteko te tulleet hulluiksi?" poika kähisi pitkään käyttämättä olleella äänellään. Hänen vanhempansa eivät ylitsevuotavassa riemussaan tainneet saada kovinkaan monta järjellistä sanaa suustaan.

Arwen viittilöi parantajille, että ihme oli tapahtunut, eikä kestänyt kovinkaan kauaa, kun itse kuningaskin porhalsi paikalle.
"Väistäkää, tehkää tilaa", hän jyrisi. "Minun täytyy päästä tutkimaan potilasta."
Éowyn ja Faramir vetäytyivät vastahakoisesti hieman kauemmas, jotta kuningas mahtuisi tarkastelemaan pojan vointia. Beren katsoi kuningasta ihmetellen.
"Kuningas, kuinka ihmeessä te täällä...?"
"Tiedätkö missä olet?" kuningas tivasi.
"Vuoteessa", Beren vastasi järkevästi.
Kuningas nyökytteli. "Entä tiedätkö mitä sinulle on tapahtunut?"
"Jäin múmak-lauman alle?"
"Hmm... tiedätkö mikä on nimesi?"
"Beren... Tai ainakin nuo kaksi vauhkoa ihmistä kutsuvat minua sillä nimellä", poika vastasi silmäten vanhempiaan.

Kuningas nyökkäsi tietäväisesti ja kehotti Faramiria astumaan kanssaan vähän sivummas.
"Asia on kuten pelkäsinkin", Aragorn totesi madaltaen ääntään. "Hän ei ole enää aivan entisensä. Hän ei luultavasti muista meistä ketään, minua lukuun ottamatta, mikä ei ole lainkaan ihmeellistä sillä tunsithan sinäkin minut aikoinasi, kun herättelin sinua Parannuksen Tarhassa, vaikkemme olleet koskaan aiemmin kohdanneet. Mutta Beren ei ehkä koskaan enää tule ymmärtämään maailmaa sellaisena kuin me sen ymmärrämme. Tällaista tapahtuu joskus ihmisille, kun he ovat saaneet kovan iskun päähänsä."
"Öh, minä luulen ettei hän vastaillut kysymyksiinne aivan tosissaan..."
"Niin, Faramir, tiedän että tätä asiaa on vaikeaa hyväksyä, mutta se ei tarkoita etteikö Beren voisi silti elää suhteellisen tyydyttävän elämän -"
"Ihan oikeasti, teidän korkeutenne... hän virnistelee tuolla teidän selkänne takana."
"Niin, Faramir, tiedän että toivoisit hänen tekevän niin -"
"Beren! Lakkaa pitämästä kuningasta pilkkanasi! Tämä hetki ei ole sopiva leikinlaskuun."
Kuningas käännähti ja katsoi Bereniä, joka todellakin näytti naureskelevan hänelle.
"Anteeksi, isä", Beren totesi, "mutta hän on niin huvittava."
Aragorn selvitteli kurkkuaan ja mutisi jotain siitä, että tällainen tilanteeseen sopimaton pilkanteko saattoi hyvinkin kuulua vamman oirekuvaan ja poistui sitten kiireesti paikalta.

Berenille tuotiin keittoa ja hänet autettiin istumaan tyynyjen tukemana.
"Sano, jos tuntuu huonolta. Olet saanut pahan iskun päähäsi", parantaja selitti pojalle.
Éowyn tarttui kulhoon ja ojensi lusikkaa Berenin suuta kohti.
"Äiti, älä viitsi, osaan minä itsekin...", Beren valitti ja yritti kohottaa käsiään, mutta se ei onnistunut kovin helposti. Toinen niistä oli kääritty siteisiin. "Mitä minun vasemmalle kädelleni on tapahtunut?" hän hämmästeli.
"Se on murtunut, rakas lapsi. Anna kun minä autan sinua syömään", Éowyn selitti.
"No, onneksi se ei ole miekkakäsi", Beren tuumasi.
Faramir pudisteli päätään. "Vai ei poika muka ole entisensä... Kuningas jos kuka se tässä on järjiltään."

Syötyään Beren kävi väsyneeksi, mutta hän vaati vanhempiaan kertomaan, mitä hänelle oikein oli tapahtunut ennen kuin nukahtaisi uudelleen.
"Älä murehdi sitä nyt, poikakulta", Éowyn sanoi. "Lepää vain, sillä lepoa sinä tarvitset."
"Putosinko minä hevosen selästä?" Beren kyseli. "Kun me ratsastimme kaupunkiin niille illalliskutsuille? Ja minun ei nyt varmaan tarvitse osallistua niille vai mitä? Vältyn kummalliselta kuningattarelta ja hänen nirppanokkaisilta tyttäriltään."
Faramir ja Éowyn vaihtoivat oudoksuvan katseen. "Mistä sinä oikein puhut, lapsirakas?" Éowyn kysyi.
"No niistä illalliskutsuista, jotka päätettiin pitää, kun isä on ollut niin pitkään kaupungissa emmekä me ole nähneet häntä. Mutta en käsitä miksi kuningas oli täällä - eikö hän lähtenyt Arnoriin hankkiutumaan eroon jostakin kapinanlietsojasta?"
"Mutta sehän oli kesällä", Faramir ihmetteli. "Nyt on talvi, kohta Mettarën aika. Kuningas palasi aikaa sitten."
"Ai", Beren totesi. "Minne syksy sitten katosi? Mitä on tapahtunut?"
Éowyn silitti pojan tummia suortuvia. "Yritä nyt nukkua. Puhutaan siitä myöhemmin."

"Hän ei muista mitään niistä tapahtumista, ei mitään koko syksystä", Faramir totesi ihmetellen, kun Beren oli nukahtanut.
"Se on siunaus, Faramir", Éowyn henkäisi. "Hän ei muista rakastuneensa Elenweniin. Ajattele, Faramir! Se ratkaisee tämän koko ongelman. Meidän ei tarvitse enää miettiä sitä ollenkaan."
"Ei sillä olisi mitään väliä muutenkaan, Éowyn. Arwen pystyi parantamaan Berenin, joten uskon, että hän on aina puhunut totta. Mitään ei tapahtunut sinä yönä, enkä minä voi olla Elenwenin isä."
"No, näin on joka tapauksessa parempi. He olisivat kuitenkin olleet turhan nuoria sitoutuakseen, varsinkin Elenwen, joka on ilmeisesti perinyt isänsä, siis kuninkaan, pitkän eliniän."
"Niin, se on totta, Éowyn. En minäkään olisi kannattanut heidän kihlautumistaan näin nuorella iällä. On hyvä, että tämä asia on nyt saanut ratkaisun ja voimme viimeinkin unohtaa koko jupakan. Ellei sitten..."
"Ellei mitä, Faramir?"
"Ellei Beren heti Elenwenin nähdessään rakastu tähän päätä pahkaa uudelleen."
Viimeksi muokannut Mithrellas, Pe Touko 11, 2007 9:51 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune » Pe Touko 11, 2007 9:27 pm

"Öh, minä luulen ettei hän vastaillut kysymyksiinne aivan tosissaan..."
"Niin, Faramir, tiedän että tätä asiaa on vaikeaa hyväksyä, mutta se ei tarkoita etteikö Beren voisi silti elää suhteellisen tyydyttävän elämän -"
"Ihan oikeasti, teidän korkeutenne... hän virnistelee tuolla teidän selkänne takana."
"Niin, Faramir, tiedän että toivoisit hänen tekevän niin -"
"Beren! Lakkaa pitämästä kuningasta pilkkanasi! Tämä hetki ei ole sopiva leikinlaskuun."
Kuningas käännähti ja katsoi Bereniä, joka todellakin näytti naureskelevan hänelle.
"Anteeksi, isä", Beren totesi, "mutta hän on niin huvittava."
Aragorn selvitteli kurkkuaan ja mutisi jotain siitä, että tällainen tilanteeseen sopimaton pilkanteko saattoi hyvinkin kuulua vamman oirekuvaan ja poistui sitten kiireesti paikalta.

:lol:
Jep, tuli sitten siskokin katsomaan että mikä mua vaivaa kun täällä nauran kippurassa. Tuo oli aivan mahtava kohta! Aragorn on niin ihana :)

Jotenkin tiesin (joopa joo) että Beren herää. Tai no, tässä on tullut opittua että sinun ficeissäsi melkein mikä tahansa käänne on mahdollinen. Ja aina se on ollut erinomainen käänne juonen kannalta. Tosin varmaan tuntuu kivalta kun on mustia aukkoja. Mielenkiintoista seurata miten tämä juttu tästä kehittyy :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009

Avatar
athelas
Puolituinen
Viestit: 338
Liittynyt: Ma Joulu 19, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: synkmetsä
Viesti:

Viesti Kirjoittaja athelas » La Touko 12, 2007 2:29 pm

olihan tämä jotenkin klisee, mutta hyvällä ja ihanalla tavalla klisee..(Tai no itseasiassa ajattelin että Elenwen tulisi ja puhuisi ja silloin poika sitten heräsi, mutta hyvä näinkin)

Tuo Faramirin loppukommentti oli ihana ja Berenin pilailu..Voi kun suloista..

Alku oli tosi jännä kun ensin ajattelin että mitäs nyt, eihän Faramir..Mutta sitten tuli se hulluus ja tajusin..:DD
"Neledh corvath an edhilerain no i venel
Odog an naughírath ne rynd gonui hain
Neder an hírath fírib, barad na ´urth
Mîn an mornhir ne had dûr în
Ned i dalath e-Vordor
Ennas i ngwath dorthar"

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen » La Touko 12, 2007 4:13 pm

Voi, tämä oli... tässä oli ihana tunnelma, joka ei rikkoutunut ja kaikki taas sujui hyvin.

Jotenkin hämmennyin tuossa alussa, mutta kyllä sitten mukaankin pääsin. Jotenkin... todella epätodennäköiseltä taholta Faramir sitä apua sitten haki, mutta oikeinpa teki. Hyvä että Beren heräsi, vaikka sekaisin onkin. Ei sellainen mitään haittaa.

Paitsi että naurattaa kyllä senkin edestä. Tuo kuninkaan solvaaminen oli aikas... huvittavaa? :lol:

Nyt en pysty tämän parempaan, mutta jatkon varassa koitan jaksaa ensi viikon ja ne seuraavatkin, tämän mielenkiintoisempaa saa hakea.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida » Ma Touko 14, 2007 2:57 pm

Ei ihme, että olet tyytyväinen tähän lukuun, minustakin tämän on kyllä tämän ficin parhaita. Tuo alku oli valtavan hieno, meni hetki ennen kuin tajusin, että siinä puhuttiin Faramirista ja Denethorista ja kun tajusin, niin se oli vielä hienompi. ;) Mutta siis oikeasti, aivan mahtavan ihana aloitus. Minä luin sen muutamaan kertaan ennen kuin maltoin jatkaa eteenpäin.

Ihanaa Beren heräsi. :) Ja jotenkin sen herääminen oli niin sinulle tyypillisesti kirjoitettu, hyvällä tavalla ehdottomasti. Nuo keskustelut heräämisen jälkeen olivat niin hulvattomia, että minä pompin innosta täällä ruudun takana. "Ihan oikeasti, teidän korkeutenne... hän virnistelee tuolla teidän selkänne takana." Tämä oli viimeinen niitti, jossa minä repesin kerta kaikkiaan. Olenko minä joskus maininnut, että sinä kirjoitat ihanaa dialogia?

Voi Arwen ressua, kun tämän päälle kasataan nyt kaikki syytökset. Okei, olihan Arwen monimutkaisen tapahtumaketjun kautta osasyyllinen Berenin onnettomuuteen, mutta ei se nyt sentään kokonaan Arwenin syytä ollut. Tosin oli minusta erittäin luonnollista, että Faramir tuossa mielentilassa syytti Arwenia. Ja sitten tuo parannus. Olisi mielenkiintoista tietää, että oliko Arwenilla siihen mitään osuutta vai sattuiko se vain paikalle oikeaan aikaan. Minä en tiedä hirveästi haltioista enkä mistään parannusvoimista, mutta tykkäsin kyllä siitä, että jätit tässä tuon jutun tavallaan auki. Siis että Arwen saattoi olla avuksi tai sitten ei.

Hän ei luultavasti muista meistä ketään, minua lukuun ottamatta, mikä ei ole lainkaan ihmeellistä sillä tunsithan sinäkin minut aikoinasi, kun herättelin sinua Parannuksen Tarhassa, vaikkemme olleet koskaan aiemmin kohdanneet. Tämä oli mukava kohta, koska onhan se aika erikoista, että Faramir tunsi Aragornin kirjassa heti herättyään. Mutta joo, kai se kuninkuus loistaa Aragornista pitkän matkan päähän. ;)

Loppu oli kanssa hauska, mitähän mahtavat nyt sitten keksiä, että saavat pidettyä Berenin ja Elenwenin erossa toisistaan. Pidin tästä luvusta siis ihan hirveästi ja on kai turha mainitakaan, että odotan edelleen jatkoa. :D
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10

Miaplacidus
Puolituinen
Viestit: 307
Liittynyt: La Maalis 03, 2007 12:21 am
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Miaplacidus » Ma Touko 14, 2007 10:08 pm

Ja minä kun luulin, että Beren olisi kuollut... :oops: Mutta tämä on hyvä ratkaisu. Aragornin nolaaminen oli aika hauskaa x) Mutta sitten Berenin muisti olikin mennyt...

Alun Denethor-Faramir -kohtaus oli hieno. Ja miten se kytkettiin Berenin tilanteeseen... Minä en osaa kuin kehua! Isilwen on ihana. Minua jotenkin ihmisistä kertovissa ficeissä kummastuttaa Valarilta avun pyytäminen, mutta... Minä en osaa mieltää sitä ihmisille, mutta minä luenkin liikaa haltioista 8) Se miten Isilwen puhui "kevyesti" Arwenin tappamisaikeista, teki niistä sillä tavalla uhkaavat. Tykkään.

Faramirin reaktio oli aika ennalta-arvattava ja luonnollinen. Ehkä tuota asiaa venkslataan vähän liiankin paljon, mutta toisaalta... Parannuskouhtaus oli hieno. Arwenin ajatuksia oli mukava lukea. Juuri se arkipäiväisyys; toinen on kuoleman kielissä ja Arwen pyytää häntä nätisti tulemaan takaisin ;) Turhan epäselvä kommentti tästä tuli, mutta olenpahan lukenut:)
Ihminen muistetaan niistä asioista, joista kukaan ei uskalla sanoa hautajaisissa mitään.

Vuoden Tulokas 2008 - Äww, kiitos <3

tyttö
Örkki
Viestit: 156
Liittynyt: Ti Elo 29, 2006 1:11 pm

Viesti Kirjoittaja tyttö » To Touko 17, 2007 5:31 pm

Taitaa olla taas aika kommentoida mattimyöhäisenä, jälleen kaksi lukua kerralla.

23. luku

Sydäntä särki tuossa, kun Éowyn kuuli Berenin loukkaantuneen, "valmistautui" jo ottamaan poikansa vastaan ja järkyttyi sitten tajuttoman Berenin ja Faramirin ilmeen nähdessään... Erityisen taitavasti kirjoitettu kohta mielestäni.
Éowynin nyyhkytys ja valitus raastoivat Faramirin sydäntä - jokainen parahdus sattui kuin veitsi olisi iskeytynyt rintaan. Hän ei voinut olla tuntematta syyllisyyttä: hän oli luvannut tuoda Berenin ehjänä kotiin, mutta oli surkeasti epäonnistunut tehtävässään.

Niiiiiiin tyypillistä, Faramir-ressu ottaa tietysti tämänkin harteilleen. Vaikka tuo on riipaisevan surullista ja koskettavaa että Éowynin suru sattuu Faramiriin noin paljon, viimeiset sanat olivat minusta vähintään 49% huvittavaa luettavaa. Joko minä en ole ihan terve tai sitten sinä osaat ilmaista asiat jotenkin kieroutuneella tavalla hauskasti. Kummin vain, pidän siitä :D
"Sinun ei pidä nyt mitään muuta kuin levätä", Aragorn sanoi ankarasti. "Tai kohta hänellä ei ole enää miestäkään."
Tämä oli toinen kohta josta pidin erityisesti... Aragorn osaa olla vakuuttava. Faramir ja Éowyn lohduttamassa toisiaan olivat äärettömän suloisia. Ja pieni Tindi... :( Raukkaparka. Tekisi mieleni quotata tuokin kohta kuolemisesta vanhana ja elämän kyllästyttämisestä mutta lainauksia on jo tarpeeksi. Pidän siis siitäkin, ehkä samasta syystä kuin tuosta ensimmäisestä lainauksestakin, samoja elementtejä.

24. luku

Tämän alku on NEROKAS! Minun piti lukea se viisi kertaa ennen kuin tajusin kaiken fiksuuden minkä se kätkee. Historia taitaa tosiaan vähän toistaa itseään...
Isilwen on vähintään yhtä ihana kuin Tindóriel. Nämä sinun lapsukaisesi ovat valloittavia, ihan vauvakuume iskee.
Ihanaa, Beren ei olekaan kuollut! *riemuitsee* Tämän luvun loppu tosiaan kietoi kaiken mukavasti yhteen, syystäkin olet tyytyväinen. Tästä jäi hyvä mieli, ja utelias sen suhteen mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua. Sinun juttujasi lukeneena voi sanoa että se voi olla mitä tahansa :wink:

Järkevämpää en nyt saa aikaiseksi. Innolla odotan seuraavaa lukua ja vaikken aina kiireeltäni kommentoisikaan ihmismäisen ajoissa niin seuraan edelleen mielenkiinnolla, loppuun asti ((ja varmaan mielelläni pidemmällekin jos se olisi mahdollista :D ))

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Pe Touko 18, 2007 7:44 pm

Kiitoksia taas kommenteista. Niitä on aina yhtä mukava saada ja lukea. :) Enhän minä sitä Bereniä voinut tappaa, minä pidän hänestä liikaa. Eikä minusta muutenkaan ole oikein tappamaan hahmoja. Kieltämättä tunsin itseni huijariksi kun annoin ymmärtää että Beren olisi kuollut, mutta toisaalta Tolkienkin harrasti feikkikuolemia oikein urakalla (ei siis itse, vaan hänen hahmonsa :P).

Andune: Kiva kuulla että nauratti. Minun teki taas mieli vähän hupailla kuninkaamme kustannuksella. Joo, ja eihän tuo Berenin herääminen varmaan kenellekään mikään yllätys ollut, nimittäin tuskinpa minä antaisin sen vielä kuolla kaikkien näiden murehtimisten jälkeen. Tai siis minä en oikein käsitä, miten Faramir ja Éowyn olisivat selvinneet siitä. Ainakin siitä kirjoittaminen olisi ollut tosi hankalaa.

athelas: Juu, kyllä se Berenin oli nyt herättävä, oli kliseemäistä tai ei. Minulla on nimittäin suunnitelmia hänen varalleen. Ja alussa oli tosiaan tuollainen pieni Denethor-analogia. Oikeastaan tuo kohtaus taisi olla mielessäni silloin kun päätin laittaa ficin nimeen tuon deja vu:n, siis jokin mikä tapahtui ennen eletään nyt uudestaan.

Nerwen: Arwen tosiaan oli varsin epätodennäköinen pelastaja, mutta kuka muukaan Berenin olisi voinut herättää, kun Aragorn ei siihen pystynyt ja Elrond on siirtynyt autuaammille parantamismaille. Ja minun teki mieli laittaa Arwen tekemään jotain hyvääkin tähän ficciin. (Jos tuo herääminen nyt edes oli Arwenin ansiota.) Ja hyvä jos et pahemmin pahastunut tuosta, että vitsailin taas hieman Aragornin kustannuksella. ;)

Leida: Kiva että tykkäsit aloituksesta. Oikeastaan kirjoitin sen vasta kun olin lukenut noita edellisten lukujen kommentteja ja niissä ihmeteltiin tuota Faramirin voimakasta reaktiota Berenin loukkaantumiseen. Mutta minä siis ajattelin, että hän tekisi siinä kuten isänsä oli aikoinaan tehnyt, ja tajusin ettei tuo yhteys varmastikaan avaudu lukijalle, ellen kirjoita sitä mukaan ficciin. Ja tuo oikeastaan taisi viime kädessä olla se kohtaus, jonka vuoksi tämän ficin nimi on se mikä on, siis että jokin tapahtuma eletään uudestaan nyt Neljännen Ajan alussa. Juu ja tuskinpa Arwenia nyt voi tuosta Berenin loukkaantumisesta syyttää, mutta Faramir nyt vaan oli ymmärrettävästi aika huonolla tuulella ja katkera kuningattarelle. Ja Arwenin parannuskyvyt ovat todellakin arvoitus minullekin.

Miaplacidus: Tuota että ihmiset pyytävät apua valarilta ovat jotkut toisetkin joskus ihmetelleet, mutta minä en noita Tolkienin opuksia luettuani löydä mitään syytä, mikseivät he voisi valarilta apua pyytää. TSH:ssakin Faramirin samooja pyytää valaria ohjaamaan karanneen múmakin muualle . Ovathan valar yhtälailla ihmisten kuin haltioidenkin jumalia. Ja kyllä, olet aivan oikeassa että tuota Elenwenin isä -juttua vatvotaan tässä kyllästymiseen asti. Tähän lukuun se oli vähän pakko ottaa, jotta Faramir tulisi ajatelleeksi sitä yötä ja muistaisi Arwenin väittäneen tällä olevan parannuskykyjä. Parannuskohtaus nyt oli millainen oli, mutta tuota "takaisin kutsumista" on käytetty muuallakin, esim. Aragornhan paransi kirjassa sillä tavalla. Enkä minä oikein usko Arwenin kykyihin aivokirurgina. :D

Tyttö: Faramir tosiaan taitaa tässä ficissä ottaa suurin piirtein kaikki maailman surut omille harteilleen. En tiedä tunteeko moderni psykologia mitään syyllisyydentuntosyndroomaa, mutta Faramirilla selvästi näyttää olevan sellainen ainakin tässä ficissä. :D Ja kiva että tykkäsit tuosta viime luvun alusta. Minusta on mukava yhdistellä asioita tuohon tapaan, ja siinä tosiaan historia toisti itseään niin kuin se usein tekee kun siirrytään sukupolvesta toiseen.


Seuraava luku. Ja voi elämän kevät sentään minä olen tapellut tuon Faramirin ja Elboronin keskustelun kanssa joka löytyy alkupuolelta. Kuinkahan monta eri versiota olenkaan siitä kirjoittanut? En kuitenkaan ole oikein tyytyväinen tuohon mikä tuossa nyt on, mutta en jaksa kirjoittaa sitä enää 11. kertaa uusiksi. Tämä luku on aika lyhyt, mutta jos olisin lisännyt siihen jotain, olisi seuraavasta luvusta tullut vielä lyhyempi. Joten jaarittelut sikseen ja 25. luku, olkaatten hyvät.



Kahdeskymmenesviides luku
Hämmentävä jälleennäkeminen

"Äiti? Miksi minun pääni ympärillä ja kädessäni on side? Putosinko minä hevosen selästä?"
"Et, sinä putosit rotkoon. Juurihan minä kerroin sinulle."
"Kerroitko?" Beren katseli äitiään hämmästyneenä.
"Kerroin. Etkö todellakaan muista? Keskustelimme siitä jo eilen."
"Eilen?" Beren rypisti otsaansa. "Eilenhän me olimme lähdössä kuningattaren illalliskutsuille, emmekö olleetkin? En muista ollenkaan, mitä sen jälkeen tapahtui."
"Ei, ei. Siitä on monta kuukautta. Sinä loukkaannuit taistelun aikana, olet ollut pitkään tajuttomana ja heräsit eilen", Éowyn selitti kärsivällisesti ja silmäili poikaansa huolestuneena. Tämän muisti vaikutti todella lyhyeltä.

Silloin ovi avautui ja Faramir asteli sisään hyväntuulisena. Éowyn veti hänet heti syrjään ja alkoi puhua hiljaa ja hätäisesti.
"Minä olen huolissani Berenistä. Minusta tuntuu, ettei hän muista kuin pienen hetken sen mitä hänelle kerrotaan."
"Eikö täällä saa ollenkaan aamiaista?" kuului Berenin kärsimätön ääni vuoteesta.
"Sinä söit jo aamiaisesi, rakas lapsi", Éowyn vastasi.
"Pojalla on puolituisen ruokahalu", naurahti Faramir. "Se on terveen merkki."
"Ei, Faramir. Minä pelkään ettei hän ole aivan kunnossa."
"No, hän on vielä hieman pyörällä päästään. Kyllä hän siitä tointuu."
"Niin... Toivon että olet oikeassa."
"No, minä tulin vain sanomaan, että menen nyt tapaamaan Elboronia, ja tulemme sitten vielä hyvästelemään teidät ennen kuin lähdemme."
"Sinä siis todella aiot ottaa Elboronin mukaasi?"
Faramir nyökkäsi. "Kuningas pitää itsestään selvänä, että myös Elboron lähtee Porosille. Ja minä luulen, että pojan on aikakin nähdä hieman kirjaston ulkopuolista maailmaa."
"Ethän pakota häntä lähtemään? Sinä tiedät, ettei taisteleminen ole hänellä verissä samalla tavalla kuin Berenillä."
"Ei kukaan ole taistelija syntyessään. Mutta en minä aio Elboronia pakottaa, jos hän sattuisi kieltäytymään. Mutta hän yleensä noudattaa pyyntöjäni, joten en usko hänen vastustelevan tälläkään kertaa."
"Se ei silti tarkoita, että hän lähtisi mielellään."
"En minäkään lähde mielelläni, mutta meillä on velvollisuutemme. Älä ole huolissasi, Éowyn. Elboron on varovainen ja järkevä poika, ja minä pidän häntä silmällä. "

* * *

Faramir ei yllättynyt nähdessään esikoisensa istumassa työhuoneen sohvalla syventyneenä johonkin vanhaan ja paksuun opukseen.
"Merimiehen vaimo!" Elboron huudahti kun huomasi isänsä. Faramir kohotteli hetken kulmiaan, mutta tajusi sitten pojan tarkoittavan kirjaa.
"Kas, Aldarionin ja Erendisin tarina. En tiennytkään sinun olevan kiinnostunut miesten ja naisten suhdeongelmista."
Oli Elboronin vuoro hämmästyä. "Enhän minä olekaan."
"Mutta... sinähän luet kirjaa niistä."
"Tämä kertoo merenkäynnistä, puista ja laivanrakennuksesta. Kai isä tietää sen? Tunteehan isä tarinan?"
"Öh, niin...tietysti, tunnenhan minä sen", Faramir mutisi ymmällään. Elboronilla oli ilmiömäinen kyky saada keskustelukumppaninsa epäilemään omaa järkeään, vaikka tämä olisi juuri kuvitellut olevansa hyvinkin nokkelalla tuulella.
"Kuningatar lainasi tätä minulle. Hän arveli, että tämä voisi antaa minulle muuta ajateltavaa silloin kun Berenin tila vaikutti huonolta. Se pieni tyttö, Isilwen oli varmaan kertonut kuningattarelle, että minä pidän tästä kirjasta. Kuule isä, minusta tuntuu, ettei kuningatar olekaan ihan niin kammottava kuin ensin ajattelin."
Faramir nyökkäsi. "Mukavaa, että olet huomannut sen."

Elboron laittoi kirjanmerkin paikalleen, sulki kirjan varoen ja asetti sen sohvapöydälle. Hän huokaisi surumielisesti. "Minua masentaa ajatella, että koko Westernesse on nyt meren pohjassa. Kaikki ne mahtavat kaupungit, upeat rakennukset ja ihmeelliset keksinnöt, joita Númenorin viisaat olivat kehittäneet. Yltävätköhän meidän maailmamme ihmiset koskaan sellaisiin saavutuksiin?"
"Enpä tiedä, poikani."
"Ja kaikki ne kauniit metsät, kukat ja muut kasvit. Meneltarma ja ihana Tar-Míriel..."
Faramir kohotti kulmiaan. "Tar-Míriel?"
Elboronin posket lehahtivat helakanpunaisiksi. "Tarkoitin, että... että on sääli, että niin paljon ihmisiä hukkui..."
"Vai haaveilet sinä Tar-Mírielistä?" Faramir naurahti. "Mahtaa kuningas Ar-Phazarôn nyt kieriskellä kivisessä haudassaan, kun kuulee yhden Uskollisten jälkeläisistä haikailevan hänen vaimonsa perään."
Elboronin kasvot tummenivat entisestään ja hän kätki ne käsiinsä.
"Saimme sitten viimein selville, miksi sinä ihan oikeasti olet niin kiinnostunut Númenorista", Faramir jatkoi kiusoitteluaan.
"Älä viitsi, isä. En minä pelkästään hänen takiaan. Hän vain käy minua sääliksi. Joutua väkisin sellaisen hirviön vaimoksi ja kuolla sitten viattomana toisten typeryyden vuoksi."
"Olet oikeassa, Elboron", Faramir totesi vakavoituen ja istui poikansa vierelle. "Tar-Mírielin ja Númenorin kohtalo on surullinen. Murehdin sitä usein, kun olin nuori poika, ja vieläkin se eksyy toisinaan painajaisiini."
"Painajaisiisi?" Elboron ihmetteli ja kääntyi katsomaan isäänsä. "Näetkö sinä painajaisia?"
"Näen toki, eivätkö kaikki näe? Näen unta suuresta mustasta aallosta, joka vyöryy maan ylitse hukuttaen kaiken syövereihinsä. Seison avuttomana sen edessä, kun se syöksyy päälleni, ja herään henkeäni haukkoen juuri kun olen hukkumaisillani. Kuulin tarinan kai liian nuorena ja se on siksi jäänyt iäksi vaivaamaan uniani."
Elboron tuijotti isäänsä. Hän epäröi hetken ennen kuin puhui. "Minäkin näen yhtä painajaista. Vaikka en kylläkään ole löytänyt kirjaa, josta se painajainen voisi olla peräisin. En, vaikka olen käynyt läpi kaikki sinun ja kuninkaan kirjastojen kirjat."
"Millainen sinun painajaisesi sitten on?" Faramir kysyi.
Elboron vilkaisi isäänsä epävarmasti. Hän ei olisi ikinä kehdannut puhua painajaisestaan, ellei olisi juuri kuullut isänkin nähneen sellaista. Ehkä painajaisten näkeminen ei sittenkään ollut merkki pelkuruudesta ja heikkoudesta.
"No... minä tunnen siinä itseni lapseksi", nuorukainen aloitti hitaasti. "Olen aivan pieni, ja juoksen pitkin metsätietä, koska yritän saada oravan kiinni. Mutta sitten jostakin ilmestyy miehiä, joilla on kovat kourat, ja ne tarttuvat minuun. Minä en voi tehdä mitään, en edes huutaa. Ja sitten veitsi painuu kurkulleni, ja olen varma että kuolen, ja silloin minä herään."
Elboron lopetti ja tuijotti lattiaa. Hän ei tohtinut katsoa isäänsä. Painajaisesta ääneen puhuminen sattui, ja hän pelkäsi hetken että alkaisi itkeä.

Lopulta hän kuitenkin kohotti katseensa, koska isä ei ollut sanonut mitään pitkään aikaa. Ihmeekseen hän huomasi tämän haudanneen kasvonsa käsiinsä. "Isä?"
Faramir havahtui lopulta. Hän hengitti syvään ja kääntyi katsomaan poikansa vakavana. "Ei siitä ole kirjaa. Se on tapahtunut sinulle oikeasti."
"Oikeasti?"
"Olit hädin tuskin kolmen ikäinen. Me kuvittelimme - toivoimme - ettei se olisi jäänyt mieleesi. Elboron, onko tuo painajainen piinannut sinua koko ikäsi?"
"Niin kauan kuin muistan... Onko se tosiaan totta? Isä, minä haluan että kerrot minulle koko tarinan. Mitä minulle oikein kävi?"
"Hyvä on, minä kerron. Ymmärrän nyt, että minun olisi pitänyt puhua tästä kanssasi jo kauan sitten."

Niin Faramir kertoi Elboronille koko tarinan itäläisten kapinallisjohtajasta, joka oli yrittänyt juonitella Gondorin kuninkaan kruunua itselleen, ja siinä sivussa koettanut kaapata pienen Elboronin vaatiakseen tästä lunnaita. Elboron kuunteli tarkkaavaisena, ja lopulta, kun Faramir oli lopettanut, tämä nousi sohvalta ja kulki hetken edestakaisin huoneessa, yrittäen saada ajatuksensa järjestykseen.

Faramir odotti kärsivällisesti pojan tuomiota, miettien, kantoiko tämä kaunaa siitä, ettei isä ollut kertonut tarinaa jo aiemmin. Hän ei ihmettelisi ollenkaan, jos Elboron syyttäisi isäänsä kärsimyksistään, koska olisihan tämä voinut aikoinaan estää kaappausyrityksen, jos olisi ymmärtänyt pitää poikaansa tarkemmin silmällä. Lopulta nuorukainen pysähtyi isänsä eteen.
"Minä tahdon lähteä kanssasi Porosille, isä", hän ilmoitti juhlallisesti.
Faramirin suu loksahti auki. Elboronin ajatuksenjuoksussa oli mahdoton pysyä mukana. Kuinka poika oli tuohon päätynyt? "Ha- haluatko todella? Miksi?" Faramir änkytti. "Kostaaksesi Gondorin vihollisille? Nämä ovat kylläkin eteläisiä, eivätkä itäläisiä."
"Älä ole typerä isä. Kyllähän sinä tiedät minkä vuoksi."
Faramirin pää oli tyhjä. Hän tuijotti poikaansa kysyvästi.
"Sehän on minun velvollisuuteni."
"Öh, niin, niin tietenkin... mutta... Haluatko sitten todella? Olen ajatellut, ettet olisi niin kiinnostunut taistelemisesta."
"En minä olekaan. Mutta minä haluan tehdä velvollisuuteni, sillä minä en ole pelkuri. Tajuan sen vasta nyt. Minut on yritetty kaapata pienenä, joten on aivan luonnollista, että olen nähnyt painajaisia, ja että pelkään yllättäviä tilanteita ja arvaamattomasti käyttäytyviä ihmisiä. Minä en siis olekaan synnynnäinen pelkuri, vaan se kaikki johtuu ikävästä kokemuksesta. Ja nyt minä haluan todistaa itselleni, etten anna jonkin sellaisen, mikä tapahtui minun ollessani pieni, määrätä sitä, millainen aikuinen minusta tulee. Minä olen päättänyt lopettaa pelkäämisen, isä."
"Sehän on hieno juttu", Faramir tokaisi, kykenemättä sanomaan mitään syvällisempääkään.

* * *

Beren istui penkillä Parannuksen Tarhan takana olevassa puutarhassa, paksuun turkisreunaiseen viittaan ja huopaan kääriytyneenä. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miksi hän istui siellä. Kaipa joku oli tuonut hänet, nimittäin ilma oli niin kylmä, että tuskin hän itse olisi vapaaehtoisesti ulos hakeutunut. Hän oli kai loukkaantunut jossakin, sillä hänen kätensä oli sidottu ja lastoitettu ja pään ympärille oli kiedottu side. Beren arveli, että oli pudonnut hevosen selästä heidän ollessaan matkalla Emyn Arnenista kaupunkiin illalliskutsuille. Sää oli kyllä omituinen vuodenaikaan nähden. Hetki sitten oli ollut kesäisen lämmintä ja aurinkoista, mutta nyt kaikki oli harmaata ja elotonta kuin talvella, ja yhtä kylmäkin oli. Miksi hän oikeastaan istui täällä ulkona kylmässä, vaikka voisi olla sisällä loikoilemassa mukavasti takkavalkean ääressä?

Juuri kun Beren oli päättänyt nousta ja mennä sisään, kuningatar tyttärineen purjehti ulos Tarhan takaovesta. Tyttö yritti lähteä juoksemaan, mutta kuningatar tarttui tätä käsivarresta ja näytti sanovan tälle jotain hyvin painokkaasti, mutta Beren ei voinut kuulla mitä. Sitten tyttö alkoi arvokkaasti astella kohti penkkiä, jolla Beren istui. Beren ei osannut oikein muuta kuin tuijottaa hölmistyneenä. Elenwenkö tuon nimi oli? Hän onnistui aina sekoittamaan kuninkaan tytärten nimet. Mitä tyttö oikein tahtoi? Olikohan hän tullut toivottamaan Berenille pikaista paranemista, ja samalla esittämään pahoittelunsa sen johdosta, ettei poika ollut loukkaantumisensa vuoksi voinut osallistua illalliselle? No, illallinen ei ollut mikään menetys. Berenistä kuninkaan hienohelmatyttäret olivat harvinaisen ikävystyttävää seuraa: tekivät ristipistoja kaiket päivät ja lipuivat röyhelöleningeissään pitkin käytäviä ylpeät nenät pystyssä. Eikä Linnan ruokakaan ollut maankuuluja mansikkaleivoksia lukuun ottamatta sen kummempaa, kuin mitä kotona tarjottiin.

"Päivää, neiti", Beren tervehti mielestään kohteliaasti, mutta tytön ilme värähti. Tämä ei sanonut ensin mitään, vaan istui suoraan pojan viereen.
"Beren... minä olen niin kaivannut... Beren, etkö sinä... etkö sinä tosiaankaan...?" Elenwen soperteli ja vilkaisi äitiään, joka oli seurannut tytärtään ja jäänyt muutaman askeleen päässä seisovan puun alle valvomaan nuoria. Tämä pudisti päätään tyttärensä äskeiselle kommentille vähäeleisesti, mutta niin tiukkailmeisesti että sai Elenwenin huokaamaan.
"Hän ei halua että puhun siitä...", tyttö kuiskasi.
"Mistä?" Beren ihmetteli.
"En voi kertoa. Äiti kielsi sanomasta sinulle mitään ", Elenwen sanoi.

Beren tuijotti tyttöä. Kuinka tämä rohkeni sinutella häntä? Ja mitä tämä ei muka voinut kertoa?
"Miksi te sinuttelette minua? Mistä alkaen olemme olleet läheisiä?" Beren kysyi ihmetellen. Hän näki heti tytön ilmeestä, että oli sanonut jotain mikä satutti tätä syvästi, vaikka tyttö yrittikin hillitä itsensä parhaansa mukaan.
"Sinä et todellakaan muista", tyttö voihkaisi ja peitti hetkeksi kasvonsa.
"Mitä minun pitäisi muistaa?" Beren kysyi. "Olenko minä unohtanut jotain?"
"Etkö sinä käsitä? Sinulla on muistinmenetys. Löit pääsi etkä muista mitään tämän syksyn tapahtumista."
Beren kauhistui. "Onko syksy jo mennyt? Minä ihmettelinkin, miksi sää on muuttunut niin kovasti."
"Eivätkö sinun vanhempasi ole kertoneet sinulle?" ihmetteli Elenwen vuorostaan.
"En ainakaan muista sellaista. Ovatko hekin olleet täällä Parannuksen Tarhassa?"
"Ovat... ovat tietenkin. He ovat olleet sinusta hyvin huolissaan, kuten me muutkin."
"Niinkö? Minkä vuoksi?"
Elenwen voihkaisi jälleen ja katsoi äitiään. Arwen astui lähemmäs, näyttäen vakavalta.
"Elenwen, ymmärrät varmaan nyt, miksi tämä tapaaminen ei ollut minusta hyvä idea. Beren ei ole ainoastaan unohtanut syksyn tapahtumia, vaan lisäksi hän unohtaa kaiken uuden, mitä näkee ja kuulee. Asiat eivät enää jää hänen mieleensä, koska hän sai iskun päähänsä. Aragorn on lukenut tästä vammasta eräästä kirjasta. Vaikka kertoisit Berenille kaiken, mitä syksyllä tapahtui, viimeistään huomiseen mennessä hän ei muistaisi siitä mitään."
Elenwen kalpeni ja näytti siltä, että oli puhkeamaisillaan kyyneliin. Berenkin oli kuulemastaan järkyttynyt ja hämmentynyt. "Senkö vuoksi minä löydän itseni jatkuvasti tilanteista tajuamatta miten olen niihin päätynyt?" hän kysyi.
"Niin", Arwen vastasi.
"Mutta kuinka minä voin elää näin?" Beren parahti.
Kuningatar näytti surulliselta. "Ehkä sinun muistisi vielä palaa ennalleen. Aika parantaa, kuten tavataan sanoa", hän lausui. "Mutta siihen asti kehottaisin sinua kirjaamaan kaikki tärkeät tapahtumat muistikirjaan. Ja pidä sitä koko ajan käsillä, jotta muistat toisinaan myös lukea sitä."
"Muistikirjaan? Kuinka minä muistan hankkia itselleni sellaisen?"
"Minä huolehdin asiasta", kuningatar lupasi.

Pian he kaikki lähtivät takaisin sisään, pakoon pohjoisesta puhaltavaa hyistä viimaa. Beren jäi seisomaan talon läpi kulkevalle käytävälle ja katseli, kuinka kuningatar ja Elenwen jatkoivat kohti kadun puoleista ovea ja poistuivat siitä ulos. Beren katseli ympärilleen. Monia käytäviä aukeni vasemmalle ja oikealle, ja jokaisessa niistä oli monta, aivan samannäköistä ovea. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mikä niistä johti hänen huoneeseensa.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Avatar
athelas
Puolituinen
Viestit: 338
Liittynyt: Ma Joulu 19, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: synkmetsä
Viesti:

Viesti Kirjoittaja athelas » La Touko 19, 2007 11:13 am

Hieno hienoa, tämä on äärettömän upeaa tämä sinun pieni huomaamaton, jotenkin sarkastinen ja voisi jossain tilanteessa sanoa kuiva huumorisi puree. Hekottelin berenille, vaikka toisaalta käy kyllä raukkaparkaa sääliksi
"Miten muistan hankkia muistikirjan"
Repesin tuolle:D

Kuulosti pahalta tuo "Minulla on suunnitelmia hänen varalleen" Hullu tiedemies rakentelee Frankensteiniaan:DD Kyllä Berenin herääminen on kliseemäisyydestään aivan upeaakin upeampi juttu:DD Elenweniä vain säälittää: Ei voi olla vihainenkaan Berenille, vaikka tämä tietämättään käyttäytyykin loukkaavasti..Tyttö raukka, onneksi kuningatar on sentään vähän inhimillistynyt, vaikka kova kuri näyttää tytöillä edelleenkin olevan:D

Elboron otti tosiaan itseään niskasta kiinni ja se on hyvä se:D
"Neledh corvath an edhilerain no i venel
Odog an naughírath ne rynd gonui hain
Neder an hírath fírib, barad na ´urth
Mîn an mornhir ne had dûr în
Ned i dalath e-Vordor
Ennas i ngwath dorthar"

Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida » La Touko 19, 2007 1:30 pm

Oikeasti, minä pidän (luonnollisesti) Faramirista hirveästi, mutta kyllä nuo sen pojat ovat melkein yhtä sympaattisia. Berenin muistamattomuus on ihanasti kuvattu. Pidin erityisesti tuosta lopusta, kun raukalla ei ole aavistustakaan, että mikä ovi johtaa hänen huoneeseensa. Poika tuntuu olevan jotenkin niin aidosti hämmennyksissään. Minä kyllä ajattelin, että Arwen olisi pitänyt Elenwenin kaukana Berenistä, nyt kun tämä sattui sopivasti menettämään muistinsa, mutta eivätpä ne Berenin tunteet ainakaan hyökyneet äkkipäätä takaisin. Elenwenille tosin varmasti aika rankkaa, kun toinen ei enää tunnistakaan.

Elboron oli taas niin ihana, ettei mitään rajaa. Olet upeasti kuvannut tuon, miten sen ajatukset hyppivät asiasta toiseen ja Faramirilla on vaikeuksia pysyä perässä. Lisäksi tykkäsin kovasti tuosta, että se monien vuosien takainen hyökkäys nyt selvitettiin. Elboron oli muuten ihana, kun se laittoi kirjanmerkin huolellisesti paikalleen ja sulki kirjan varovasti. Niin, niitä kirjoja pitää kohdella. Minä olen ihan ylitarkka omien kirjojeni kanssa ja saan sätkyn, jos joku jättää niitä sillä tavalla alassuin pöydälle. Ei kirjat kestä semmoista, minun Taruni irvistelee selkämyksestään jo muutenkin.

Minä olen päättänyt lopettaa pelkäämisen, isä." Mahtava lause. :) Minä voin kuvitella Elboronin mahtipontisesti julistavan tuon ja jotenkin se tuntuu sellaiselta ihmiseltä, että se ehkä pystyykin siihen. Ai, noin se pelkääminen lopetetaan. Pitäisiköhän minunkin kokeilla?

Ihana luku ja uutta odotellaan taas. :D
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen » La Touko 19, 2007 6:35 pm

Minä en nähnyt mitään erityisen huonoa tuossa vuoropuhelussa, pidin siitä itse asiassa kovasti...

Hahmosi ovat tosiaankin sympaattisia. Elboron on mahtava, Faramir kerrassaan kuolattava ja Beren jollakin tavalla suloinen unohdellessaan asioita. Tuo loppu jäi kyllä häiritsemään, nyt kun en tiedä löytääkö Beren oikean huoneen.... :roll:

Pakko lainata: "Pojalla on puolituisen ruokahalu". Ihana vertaus, tuon minä pöllin.... Saanhan?

Elboron oli mahtava. Taas kerran. Mutta saanko nillittää?
Se pieni tyttö, Isilwen oli... Laittaisin pilkun tuohon vielä Isilwenin jälkeenkin. (En tiedä itsekään miksi hölisen tällaisia.)
Faramirin isällinen puoli tuli taas ihanasti esiin tuossa keskustelussa. Elboron on mahtava, tiedän että toistelen... Ja tuo miten Faramir kiusasi poikaansa kirjan takia. Repesin. Elboron on urhea kohdatessaan pelkonsa noin. Sen ajattelu velvollisuutena... Elboronin tapaista.

Tuo loppu Berenin näkökulmasta katsottuna oli hyvä veto. Se sai minut vähän surulliseksi.... Miten hän ei tosiaankaan muistanut mitään. Arwenin selitys selvensi asiaa mukavasti. Muistikirja oli kyllä varsin hieno....

Jatkoa odottelen. [/i]
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Pe Touko 25, 2007 8:22 pm

Kiitos jälleen kommenteistanne. Minä tosiaan tuossa päätin antaa Berenille anterogradisen amnesian, eli hän ei siis kykene painamaan mieleensä uusia tapahtumia tai tietoja. Innostuin tuosta häiriöstä googlettaessani amnesiaa ja päätin kokeilla miten siitä kirjoittaminen onnistuisi. Tuo pelkkä muistinmenetys nimittäin olisi tuntunut vähän liian tavanomaiselta.

athelas: Ai, sinä sitten kuulit sen mielipuolisen nauruni kun suunnittelin tuota Berenin vammaa :twisted: (tuohon Frankenstein-kommenttiisi viitaten). Onhan tuo Berenin käyttäytyminen omalla tavallaan koomista (vaikka tuollaisen muistihäiriön kanssa eläminen varmasti onkin yhtä tuskaa).

Leida: Kuvittelen Arwenin päästäneen Elenwenin tapaamaan Bereniä ihan siitäkin syystä, että tyttö näkisi millaisessa kunnossa poitsu on. Lisäksi luulen Elenwenin anelleen tuota tapaamista ja vaatineen vihdoin kunnon selityksen sille, mikseivät he saisi tapailla, mihin Arwen ei tietysti halunnut vastata, joten lopulta hän antoi periksi. Ja Elboronissa tosiaan on aimo annos päättäväisyyttä. Minä näen hänet sellaisena ongelmanratkaisija-tyyppinä, eli hän pyrkii aina löytämään yksiselitteisen ratkaisun tilanteeseen kuin tilanteeseen. Nyt hän on päättänyt, että tuo lapsuuden trauma on avain suurin piirtein kaikkiin hänen ongelmiinsa, ja vaikka en itse siihen uskokaan, niin lopulta sillä miten Elboron itse tilanteen kokee on suurempi merkitys.

Nerwen: Minä kirjoitin tuosta Elboronin ja Faramirin vuoropuhelusta niin monta versiota, että tuo viimeisin, mikä sitten jäi lopulliseksi, tuntui minusta vähän oudolta. Mutta loppujen lopuksi se varmaan antoi hahmoista parhaimman vaikutelman. Ja saat ilman muuta käyttää tuota "puolituisen ruokahaluun" viittaamista, jos sille jotain käyttöä löydät. ;) Minä aina kuvittelen Faramirin hämmästelleen Frodon ja Samin ruokahalua, kun nämä aterioivat hänen kanssaan Henneth Annûnissa. (Luin kerran yhden parodiaversion Tarusta, jossa Sam ja Frodon söivät siellä kokonaisen múmakin. :P) Ja olet ihan oikeassa tuo pilkun käytön suhteen. Minä en ole hirveän tarkka noiden pilkkujen kanssa, ja joskus jätän tarkoituksella niitä pois kielioppisääntöjen mukaisista paikoista, jos ne eivät tunnu sopivan tekstin rytmiin, varsinkin dialogissa jos kuvittelen ihmisten puhuvan nopeasti ilman taukoja.


Joo, ja sitten 26. luku. Pitikiköhän minun pohjustaa tätä jotenkin? Jos piti, en enää muista miten, joten tässäpä tämä sen ihmeemmittä puheitta.


Kahdeskymmeneskuudes luku
Teräaseita ja taikavoimaa

"Aragorn?"
"Niin kultaseni?"
"Tuntuuko sinusta joskus, että elämäsi toistaa itseään? Että huomaat eläväsi yhä uudelleen tilanteita, jotka jo olet kertaalleen kärsinyt ja luullut, ettei sinun tarvitsisi kohdata niitä enää koskaan uudelleen?"
Aragorn kohotti päätään tyynyltä ja katsoi vaimoaan huolestuneena. "Etkö ole tyytyväinen? Etkö pidä siitä, että olen taas, tuota, koskettanut sinua sillä tavalla?" Aragornin katse siirtyi yöpöydällä lojuvaan punakantiseen kirjaan.
Arwen rypisti otsaansa. "Rakasteluako sinä tarkoitat?"
"Öh, niin."
"Miten minä voisin tarkoittaa sitä? Minähän rakastan sitä! Tuo kirja... En ymmärrä... tuntuu melkein, että minä itse olisin voinut kirjoittaa sen, jos vain olisin kehdannut."
Aragorn hymyili ja kierähti lähemmäs vaimoaan. "Minua ei oikeastaan vielä väsytä, joten jos toisto ei haittaa sinua..."
"Äh, Aragorn, sinä olet aivan mahdoton nykyään!" nainen naurahti. "Mutta minä olisin halunnut puhua Berenistä ja Elenwenistä. Pelkään että meillä on sama edessämme uudestaan. Pelkään, että he voivat ihastua toisiinsa uudelleen, ellemme tee jotain."
"Älä sitä murehdi. Lukitsemme vain Elenwenin tornikamariinsa ja Faramir saa viedä poikansa mennessään kunhan palaa Porosilta, niin kaikki on taas hyvin", Aragorn selitti nopeasti, ja alkoi sivellä vaimonsa tummia hiussuortuvia.
"Kuule, Aragorn... ei tuo toiminut silloin viimeksikään..."
"Eikö? Minä luulin, että pidät hiustesi silittelystä."
"Minä puhun edelleen Berenistä ja Elenwenistä, hyvä Aragorn Elessar."
"Äh, unohda jo heidät, rakas Undómiel. En usko Berenin voivan rakastua tyttäreemme uudelleen. Muistot toisen kanssa vietetyistä hetkistä ovat rakastumisessa ehkä kaikkein tärkeintä, mutta kuten tiedät, mikään ei pysy pojan mielessä hetkeä kauempaa. Yritys saada Beren rakastumaan Elenweniin olisi vähän kuin koettaisi täyttää kaivon kaatamalla sinne vettä - työn tulokset haihtuisivat pois ennen pitkää."
"Niin... Taidat olla oikeassa. Ehkä minä huolehdin turhaan. Vaikka onhan tuo tietysti kova kohtalo Berenille ja hänen perheelleen."
"Ei mietitä sitä nyt, rakas", kuningas kehotti painoi huulensa vaimonsa suulle. Arwen painautui miestään vasten ja vastasi suudelmaan innokkaasti - hänestä tuntui, ettei voinut kerta kaikkiaan saada miehestä kyllikseen. He olivat olleet niin monen vuoden ajan etäisiä, että kaikki tuntui nyt uudelta ja ihmeelliseltä.
"Ooh, mikä tuo oikein on, Aragorn?"
"Mikä, missä?" Aragorn henkäisi ja irrotti otteensa vaimostaan. Hän silmäili vartaloaan epäluuloisena.
"No tuo tuossa", Arwen toisti ja osoitti miehen käsivartta.
"Öh?"
"Tuo arpi. Ei sinulla ennen tuollaista ole ollut. Eihän? Se näyttää aika tuoreelta."

Aragorn peitti vaistomaisesti arven toisella kädellään ja katsoi vaimoaan kummissaan. Eikö tämä muistanut, kuinka oli jokin aika sitten raivopäissään puukottanut miestään?
"Onko joku iskenyt sinua veitsellä?" Arwen ihmetteli selvästi huolestuneena.
"Äh, ei tämä mikään ole. Ei siitä kannata edes puhua. Minä, tuota, itse sohaisin vahingossa, kun tuota... vuolin tikkua lihanpaistoon äskeisellä eräretkelläni."
Arwen pudisti päätään epäuskoisena. "Muka noin ylös? Ei se ole mahdollista. Tuskin edes veistä ensi kertaa pitelevä käsipuoli voisi vahingoittaa itseään tuolla tavalla, ja sinä olet taitava käsittelemään kaikenlaisia teräaseita. Etkö voi kertoa? Minä luulin, ettemme salailisi toisiltamme enää mitään, Aragorn."
"Pahoitat mielesi, jos kerron", Aragorn yritti lohduttomana.
"Minä lupaan etten pahoita. Etkö voi kertoa?" Arwen pyysi vielä ja kosketti varovasti arven punertavaa viivaa.

Aragorn huokaisi. Hän olisi keksinyt mieluisampaakin tekemistä kuin arven synnyintarinan kertomisen, mutta ehkäpä Arwenin oli parempi kuulla totuus miehensä suusta, kuin muistaa se itse joskus myöhemmin.
"Muistatko mitään siitä riidasta, joka meillä oli ennen kuin lähdin Henneth Annûniin?" Aragorn aloitti.
Arwen rypisti otsaansa. "Meillä oli niin paljon riitoja... Muistan että syytin sinua... että sinulla olisi muka ollut jalkavaimoja", hän naurahti. "Jos sinulla tosiaan olisi ollut sellaisia, niin tuskinpa sinä joutuisit nyt lukemaan ohjeita kirjasta..."
"Hei! Sinä itse sanoit että kirja on ihana."
"Niin, niin. Mutta ei, en minä muista mitään tiettyä riitaa. Mitä oikein ajat takaa, Estel?"
"Sinä annoit tämän arven minulle", Aragorn huokaisi hiljaa. "Sohaisit minua veitsellä. Olit järjiltäsi juomasi viinin vuoksi ja halusit vahingoittaa minua."

Arwen katsoi Aragornia ensin mitään sanomatta, mutta kääntyi sitten tuijottamaan vuoteen katosta pysähtynyt katse silmissään. Aragorn tarkkaili vaimoaan huolestuneena, mutta äkkiä tämä nyyhkäisi ja kyyneleet vierähtivät tämän silmäkulmista alas tyynylle.
"Minä pelkäsin että jotain tällaista tulisi ilmi", Arwen voihkaisi pyyhkien silmiään. "En muista niistä ajoista juuri mitään. Olen niin pahoillani, Aragorn. Kunpa voisin mennä ajassa taaksepäin ja perua kaikki tekoni ja sanani."
"Se oli viinin syytä eikä sinun", Aragorn lohdutti ja ojensi kätensä vetääkseen vaimonsa lähemmäs itseään.
"Ei se viini itsestään minun kurkkuuni valunut. En ymmärrä miten minulle saattoi käydä niin. Enhän minä edes pidä viinistä!"

Aragorn piteli Arwenia lähellään ja siveli tämän mustia hiuksia puhuen lohduttavia sanoja. Hän alkoi vasta nyt todella ymmärtää, etteivät haavat Arwenin mielessä parantuneet yhtä nopeasti kuin se, jota hän itse kantoi käsivarressaan.

* * *

Taistelu Porosilla ei ollut laantunut niiden päivien aikana, jotka Faramir oli viettänyt matkaa tehden tai istumalla poikansa vuoteen äärellä Minas Tirithissä. Eteläisiä tuntui riittävän, vaikka Ithilienin soturit kaatoivat komppanian toisensa jälkeen. Kuningas oli lähettänyt Porosille vahvistuksia Lossarnachista ja Lebenninistä, sillä Harad oli selvästi päättänyt suunnata suurimman iskuvoimansa juuri kahlaamolle. Pelargiliin oli hyökännyt vain kourallinen merirosvoja, jotka Gondorin joukot olivat kukistaneet helposti. Nähtävästi merirosvon ura ei ollut kiehtonut Haradin nuoria urhoja Sormuksen sodan jälkeen, kun huhut laivoja vainoavista haamuarmeijoista olivat levinneet etelään.

Faramirin saapuminen valoi uutta toivoa väsyneiden miesten sydämiin. Jotkut yllättyivät nähdessään, että päälliköllä oli hiljainen vanhempi poikansa mukanaan, mutta he tervehtivät tätä ystävällisesti ja toivottivat tervetulleeksi joukkoon.

Faramir tunsi mielihyvää päästessään kertomaan haavurille kasvotusten, että Beren oli vielä hyvinkin elävien kirjoissa. Haavuri kalpeni ja kohta tämä jo pyytelikin anteeksi ja toivoi, ettei päällikkö sellaisen virhearvioinnin tähden vain erottaisi häntä armeijan palveluksesta. Se olisi suuri häpeä sekä haavurille itselleen että hänen suvulleen. Faramir rauhoitteli miestä ja sanoi, että hän kyllä ymmärsi, että työ rintamalla oli kiireistä ja joskus toivottomalta vaikuttavan tapauksen hylkääminen saattoi pelastaa monen muun hengen.

Kun haradrim jälleen hyökkäsivät seuraavina päivinä, oli Faramir mukana taistelussa Elboron rinnallaan. Suurimman osan ajasta he ampuivat jousillaan pensaiden suojista, sillä Faramir arveli sen olevan parasta harjoitusta Elboronille. Pojan vahvuus oli juuri jousiammunnassa. Miekasta tämä ei ollut koskaan oikein innostunut, ehkäpä koska ei ollut luonnostaan erityisen ketterä ja nopea liikkeissään kuten isänsä tai nuorempi veljensä.

Kolmantena päivänä Faramirin saapumisesta eteläisten rivit alkoivat selvästi huveta. Faramir odotti Haradin pian ehdottavan taistelutaukoa, mutta koska mitään ei kuulunut, he jatkoivat vihollisten väijymistä puiden ja pensaiden suojista, osan komppaniasta huolehtiessa lähitaistelusta nuolisateesta selvinneiden kanssa. Viimein eteläisiä oli jäljellä vain kourallinen, ja Faramir lähti miekkoineen eloonjääneiden perään jättäen Elboronin väijymään mahdollisia harhailijoita Damrodin ja Mablungin kanssa.

Faramirin mentyä Elboronista tuntui, ettei isä sittenkään tainnut aivan uskoa hänen kykyihinsä. Tai ainakaan tämä ei auttanut häntä itseään uskomaan itseensä. Väijymään harhailijoita? Kukkulalla oli nyt aivan hiljaista eikä eteläisiä näkynyt missään.

Damrod ja Mablung olivat jo aika iäkkäitä sotureiksi ja kokeneet monta taistelua. Pian he laskivatkin jousensa ja aloittivat leppoisan jutustelun nuoren ruhtinaan kanssa. Isä oli varmaan jättänyt luottosoturinsa hänen lapsenpiioikseen, Elboron mietti harmistuneena.
"Enpä usko että täälläpäin näkyy enää Haradin miekkosia. Ei heistä tainnut montaa jäädäkään. Ja päällikkö hoitaa nekin. Tämä taistelu oli kyllä heille viimeinen niitti, sen minä sanon. Ihmettelen, mistä nuo kirotut eteläiset saivatkin tuollaiset määrät miehiä armeijaansa", Damrod pohdiskeli.
"Mene ja tiedä. Kenties Haradin väestö on suurempi kuin olemme kuvitelleet, niin kuumaa ja karua seutua kuin se kuulemani mukaan onkin. Mutta nyt on vain ajan kysymys koska ne luikkivat takaisin koteihinsa. Sinulla on kuules loistava isä, poikanen, tarkoitan siis, että teillä on loistava isä, nuori ruhtinas Elboron", Mablung kehui.

Elboron mumisi jotain myöntelevää ja koetteli jousensa jännettä. Hän oli pitkästynyt. Hän ei ollut tehnyt mitään muuta kuin ampunut jousella viime päivien aikana, ja aika moni nuolista oli mennyt harhaan. Isä ei varmaankaan pitänyt häntä kovin kummoisena soturina.

"Eteläisillä on liikaa huonoja muistoja teidän isästänne, nuori ruhtinas", Damrod naurahti. "Säikähtivät perin pohjin kun kuulivat päällikön palanneen", Mablung hörähti.
Kohta miehet intoutuivatkin muistelemaan vanhoja väijytyksiä Pohjois-Ithilienissä, ja naureskelivat jollekin hämärälle jutulle karanneesta múmakista ja pohjattomat vatsat omistavista puolituisista.

Elboron tunsi itsensä ulkopuoliseksi. "Lähden vähän katselemaan, mitä tuolla on", hän tokaisi heilauttaen kättään epämääräiseen suuntaan. Damrod ja Mablung eivät tainneet edes huomata, niin syventyneitä he olivat keskusteluun puolituisista ja näiden kohtaloista maailman turuilla.

Elboron ei nähnyt mitään epäilyttävää silmäillessään ympärilleen. Taisi tosiaan olla niin, että kaikki harhailevat eteläiset oli jo surmattu. Metsä näytti kauniilta ja vehreältä vuodenajasta huolimatta. Näin etelässä monet kasvit vihersivät ympäri vuoden, joskaan kukkia ei juuri ollut. Ilmakin oli selvästi lämpimämpi kuin kotona. Elboron kumartui katsomaan maassa kasvavaa punalehtistä pensasta, jonkalaisia hän ei ollut nähnyt kotikulmillaan ja mietti, voisiko ottaa sen mukaan juurineen. Olisi mielenkiintoista nähdä, menestyisikö se kotipuutarhassakin. Mutta juuri silloin hän kuuli askeleita ja suoristautui. Hänen sydämensä hypähti. Hän huomasi tuijottavansa suoraan kohti häijyillä hampaillaan irvistävää eteläistä, joka viuhtoi hurjasti käyrällä sapelillaan.

Elboron ei ehtinyt ajatella, kun oli jo vetänyt miekkansa tupesta torjuakseen eteläisen iskun. Hän säikähti perin pohjin, ja joutui jännittämään voimansa äärimmilleen saadakseen torjuttua sapelillaan mielipuolisen raivon vallassa huiskivan eteläisen hyökkäykset. Hän ei oikein tiennyt mitä oli tekemässä, mutta havahtui yhtäkkiä siihen, että hänen miekkansa työntyi suoraan miehen rintaan ja tämä kellahti elottomana tantereeseen. "Hups, anteeksi", Elboron totesi yllättyneenä ja veti verisen terän irti miehestä. Jotenkin hänestä tuntui, ettei mies osannut arvostaa hänen anteeksipyyntöään, niin kammottava irvistys tämän kasvoille jäi.

Mutta Elboron ei ehtinyt ihmetellä tekoaan kauaa, sillä jo kohta hän kuuli uudet askeleet takaansa. Toinen eteläinen, ilmeisesti edellisen toveri päätellen siitä, että tämä huusi Elboronille toinen toistaan katalampia solvauksia rynniessään tätä kohti. Ei sillä että Elboron olisi ymmärtänyt sanaakaan Haradin kielestä, hän vain arveli miehen karjunnan ja mielipuolisen irveen perusteella, ettei tämä ainakaan mielissään ollut. Raivostuneen toverin surmaaminen osoittautui vielä edellistäkin helpommaksi. Elboron heilautti miekkaansa hätäisesti miehen suuntaan, ja huomasi seuraavaksi jonkin putoavan maahan ja vierivän pitkin alas viettävää rinnettä. Se jokin osoittautui lähemmän tarkastelun jälkeen eteläisparan pääksi.

Elboron seisoi pitkän aikaa varuillaan kuunnellen, ilmaantuisiko eteläisiä vielä lisää. Lopulta hän rentoutui ja laski miekkansa. "Totisesti", hän lausahti ja tuijotti ällistyneenä asettaan. "Joko tässä miekassa on taikavoimaa tai sitten minä olen luonnonlahjakkuus. No, oli miten oli, minä annan sille nimeksi Belthorgûl, Taikasurma." Sitten hän pyyhkäisi enimmät veret miekastaan lähimmän kivenmurikan päällä kasvaviin sammaleisiin. "Oh", hän huudahti huomatessaan, että hänen tunikassaankin oli veritahroja. "Likaista haradrimin verta", hän mumisi ja värisi inhosta. Hän oli aina inhonnut likaa, ja tämä oli vielä likaa sieltä pahimmasta päästä. Saastaa suorastaan. Onneksi hän oli nähnyt lähistöllä puron, jossa voisi pestä vaatteensa. Kohta hän jo pujahtikin rannalla kasvavan pensaikon läpi, riisui tunikansa, upotti sen veteen ja alkoi tarmokkaasti hangata iljettäviä tahroja.

Hän oli niin uppoutunut työhönsä, ettei kuullut lähes äänettömiä askeleita, jotka lähestyvät häntä vähä vähältä. Oksakaan ei rasahtanut, kun vieras hahmo työntyi pensaiden lomasta rantaan, miekka valmiina iskuun. Viimein nuorukainen havahtui ja käännähti katsomaan tulijaa. "Ai, hei isä!" hän huikkasi iloisesti.
"Elboron! Mitä ihmettä tämä tarkoittaa?" Faramir voihkaisi. "Mitä sinä oikein teet?"
"Pesen vaatteitani. Niissä on verta. Saastaista eteläisten verta eikä se lähde millään pois. Tarvitsisin saippuaa. Sattuisiko sinulla olemaan mukana sitä, isä?"
Faramir läimäytti otsaansa. "Elboron, varjelkoon! Ei tämä ole oikea aika eikä paikka ruveta viettämään pyykkipäivää! No niin, pistähän se tunika päällesi. Me palaamme leiriin."
"Mutta se on märkä."
"Laita se päällesi tai saat ympäri korviasi! Tai saisit ellen olisi niin helpottunut siitä, että löysin sinut ehjänä. Etkö ymmärrä miten huolissani olen ollut siitä asti, kun palasin Damrodin ja Mablungin luo, eikä heillä ollut mitään käsitystä siitä, mihin olit kadonnut? Varsinkin kun olin hetkeä aiemmin nähnyt kahden eteläisen rynnistävän tähän suuntaan. Ja entä jos minä olisin ollut yksi heistä? Olisit nyt vainaa."
"Mutta onhan minulla taikamiekkani, isä. Sinä annoit sen minulle syntymäpäivälahjaksi kun täytin kaksitoista, etkö muista?" Elboron tokaisi katsellen isäänsä ihmetellen. "Se tappaa kaikki viholliset osasi sitten miekkailla tai ei." Sitten nuorukainen puristi tunikastaan enimmät vedet pois. Hän tärisi kylmästä vedettyään sen päälleen.
Faramir tuijotti nuorukaista ilmeettömänä ja kääntyi sitten pois mutisten itsekseen, että jompikumpi heistä oli varmasti hullu, mutta hän ei ollut vieläkään aivan varma kumpi.

He pysähtyivät hetkeksi surmattujen eteläisten luo. Faramir katseli heitä ällistyneenä. Ainakaan miehet eivät olleet ehtineet juuri kärsiä. Toisen kasvoilla oli sellainen typertynyt irvistys, ettei tämä varmaan tiennyt minkä oli kohdannut. Toisen ilmeestä Faramir ei voinut sanoa mitään, koska pää oli teillä tietymättömillä. "Taikamiekka?" hän toisti vielä katsellessaan ruumiita.
"Niin, Taikasurma tappoi heidät. Minä en tehnyt oikeastaan mitään", Elboron selitti ja veti miekan tupesta ja katsoi sitä ihaillen. "Tämä on varmasti haltioiden kätten työtä, eikö olekin?"
"Se on aivan tavallisen Minas Tirithin asesepän takoma."
"Ehkä siinä asesepässä virtasi haltiaveri."
"Kuulehan nyt, Elboron", Faramir sanoi ja katsoi poikaansa vakavana. "Olipa se taikamiekka tai ei, sinä sitä käyttelit. Vaikka tarkasti ottaen miekkahan se heidän turmakseen koitui, niin meillä on kuitenkin tapana sanoa, että sitä pidellyt ihminen tappoi. Minä olen ylpeä siitä, että kykenit puolustamaan itseäsi ja maatasi, ja sinunkin sietäisi olla siitä ylpeä. Älä siis anna kaikkea ansiota miekallesi, vaan kanna siitä osa itsekin."
"En voi tuntea ylpeyttä siitä, että olen riistänyt hengen toiselta mieheltä", Elboron sanoi hiljaa. "En minä olisi surmannut heitä, ellei oma henkeni olisi ollut vaarassa. Tahtoisin pyytää anteeksi heidän omaisiltaan."
"Et ole tehnyt mitään, mikä edellyttäisi anteeksipyyntöä. Tämä on sotaa. Minä en pidä sodasta, ja toivoisin ettei meidän tarvitsisi turvautua siihen koskaan, mutta sellaiset ajat eivät ole vielä koittaneet ihmiskunnalle."
Elboron nyökkäsi.
"No niin, palatkaamme leiriin", Faramir sanoi ja viittasi Elboronia seuraamaan, mutta pysähtyi äkisti. "Mutta ennen sitä, lupaathan minulle ettet koskaan enää ryhdy pesemään vaatteitasi kesken taistelun? Minä arvostan siisteyttä, mutta on aikoja ja paikkoja, jolloin sillä ei ole merkitystä. Ymmärrätkö?"
"Ymmärrän", Elboron sanoi vakavana ja he lähtivät jälleen kulkemaan pitkin läheisen puron viertä, kohti kauempana olevaa leiriä. Yhtäkkiä edellä kulkeva Faramir tunsi, kuinka jotain hyvin märkää ja kylmää lennähti hänen niskaansa. Hän käännähti parahiksi nähdäkseen poikansa virnistävän ilkikurisesti ja ottavan puron rannasta uuden kourallisen mutaa.
"Elboron, älä edes kuvittele - ." Samassa muta oli lentänyt suoraan Faramirin silmille. Tämä kohotti hitaasti kätensä ja pyyhkäisi kasvojaan. "Tuosta saat maksaa", hän ärähti ja hypähti pojan perään.
"Mutta eihän lialla pitänyt olla merkitystä täällä, eihän?" Elboron hihkaisi samalla kun loikkasi karkuun isänsä ulottuvilta, ja pahaksi onneksi liukastui ja lipesi päistikkaa veteen.
"Kyllä minä sinulle vielä liat näytän", Faramir huusi ja upotti kätensä liejuun.

Paljon myöhemmin kovia kokeneilta näyttävät isä ja poika raahustivat leiriin. Mablungin silmät revähtivät auki hänen nähdessään heidän ei-niin-kovin-salonkikelpoiset olemuksensa.
"Taistelu on mahtanut olla kova", hän päivitteli. "Ovatko eteläiset vaihtaneet käyräsapelinsa mutapainiin, vai kuinka kummassa - ?"
Faramir kohotti kätensä. "Ei kysymyksiä, Mablung. Minun on keksittävä, kuinka saan puhdistettua itseni ja vaateparteni huomista eteläisten päällikön kanssa käytävää neuvottelua varten. Ei sinulla sattuisi olemaan yhtään saippuaa?"
Viimeksi muokannut Mithrellas, La Touko 26, 2007 9:28 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida » Pe Touko 25, 2007 10:02 pm

Minä varoitan nyt heti alkuun, että tämä kommentti sisältää lähes pelkkää ihkutusta, koska minä oikeasti rakastuin tähän lukuun ja olen niin väsynyt, etten jaksa ruveta kaivelemaan rakentavaa aivojeni sopukoista.

Minä luen aina Aragornista ja Arwenista kyllä kiinnostuneena, mutta vielä paljon enemmän innostun, kun päästään arvon käskynhaltijaan perheineen. Nyt Arwen ja Aragornkin olivat kyllä tosi mukavia ja varsinkin Arwen vaikutti jollakin tavalla täysjärkisemmältä. Mutta Faramir ja Elboron taistelussa vasta olikin mielenkiintoista luettavaa. Elboron on minun suosikkini heti Faramirin jälkeen ja pitkä pätkä niistä molemmista oli kauhean hauska lukea.

Siis tuo taistelu. Loistavaa dialogia ja mahtavaa tilannekomiikkaa. Eli tosi mukaansatempaavaa tekstiä. Siellä oli niin monta kohtaa joille minä nauroin, etten jaksa niitä ruveta quottaamaan. Ja kuitenkin joitakin kohtia, jotka olivat varsin koskettavia, kuten se, ettei Elboron tahtonut tuntea ylpeyttä siitä, että oli tappanut ihmisiä. Mutta siis tässä oli jotenkin ihanaa kuvailevaa dialogia ja hauskoja sanavalintoja ja kaikkea.

Elboron on ihana. ;) Sillä on niin erikoinen, mutta mahtava maailmankatsomus. Tottakai likaiset vaatteet täytyy pestä heti, kun tilaisuus on. Ja minusta on ihanaa sekin, että Faramir on välillä ymmällään Elboronin kanssa. Tässä luvussa jotenkin pilkahteli myös sellaista tietynlaista vanhahtavuutta. Tuli sellainen olo joistakin repliikeistä ja tuosta miekannimeämisestä. Ja sekin oli kauhean kivaa.

Leida piti kauheasti ja halusi ilmoittaa sen, vaikkei mitään järkevää osannutkaan sanoa.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10

Miaplacidus
Puolituinen
Viestit: 307
Liittynyt: La Maalis 03, 2007 12:21 am
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Miaplacidus » Pe Touko 25, 2007 10:53 pm

*Naur* Tämä viimeisin oli ainakin hyväntuulinen osa! Mutta minulla on tuo edellinenkin kommentoimatta (auts), se siis ensin.

25. luku oli omalla tavallaan surullinen. Juuri se, ettei Beren muista asioita enää hetken päästä (minähän tiesin, että tässä on traagisen rakkaustarinan makua - tai sitten Beren kokee ihmeparantumisen). Tuo Merimiehen vaimo -kirjakohtaus oli aika hulvaton x) Mutta siitä on hienosti liu'uttu tuohon painajaisten näkemiseen. Elboron on aika onnistunut hahmo, sanoisin :) (Tai kuvittelisin, että häntä on hulvatonta kirjoittaa...?) Ja juuri tuo lopun syy-seuraussuhde. Koomistakin x) Arwenkin alkoi olla taas inhimillinen. Tykkäsin tästä:
Monia käytäviä aukeni vasemmalle ja oikealle, ja jokaisessa niistä oli monta, aivan samannäköistä ovea. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mikä niistä johti hänen huoneeseensa.
Sitten tuo 26. luku (en minä pysy noissa lukujen numeroissa perässä...) Minä en ole ikinä ennen kuullutkaan anterogradisesta amnesiasta... No joo. Tämä luku oli kokonaisuudessaan aika hulvaton x) ja Aragorn *reps*.
"Ooh, mikä tuo oikein on, Aragorn?"
Arvaapa kuka repesi? *naur* Ei mulle saa antaa tällaisia luettavaksi tähän aikaan! Minä en pysy asiassa.

Mutta se on kiva, että tässä on niitä vakavampiakin teemoja tuolla välissä - ei pääse teksti lennähtelemään korkeuksiin kun muistutetaan elämän realiteeteista. Siitä minä tässä tykkään, että teksti rullaa eteenpäin, noista hauskoista kohdista vähemmän hauskoihin ja toisinpäin. Sitä minä vähän ihmettelen, että Aragorn tosiaan kertoi tuosta puukotuksesta Arwenille - olisin kuvitellut, että ei, kun he ovat saaneet asiansa paremmalle mallille. Mutta toisaalta, kaipa hän oli väsynyt tuohon Arwenin alkoholistisuuteen ja muutenkin... Äst, minä lopetan spekulaatiot tähän. Tuppaa eksiytymään sivupoluille ja tässä on sitten romaaniviritelmä...

Minä tykkään Elboronista x) Tuossa on vähän hölmistynyt tunnelma, kun "miekka tappaa" vihollisia. Sellainen fiilis, että "oho, tällä voi tehdä näikin!" x) Tuo sopi niin hyvin, että Elboron lähtee katsomaan löytyykö vihollisia, ja alkaakin tutkiskella kukkasia.

Jatkoakin odotellaan ;) Kyllä minä näitä luen, mutta aina ei ehdi kommentoimaan...
Ihminen muistetaan niistä asioista, joista kukaan ei uskalla sanoa hautajaisissa mitään.

Vuoden Tulokas 2008 - Äww, kiitos <3

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen » La Touko 26, 2007 2:57 pm

Voi voi. :lol:

Nauroin täällä kuin hullu. Tuo alku jo oli sinänsä matava, Arwen innostui ilmeisesti tuosta kirjasta oikein paljon. Huh huh, sanonpahan vaan. Ja tuolle samaiselle "mikä tuo on?"-kysymykselle repeilin jo varsin tahdikkaasti. Minusta on hyvä että Aragorn kertoi totuuden puukotuksesta, ja tässä Arwen vaikutti jo hieman normaalimmalta. Hienoa hienoa, minä pidän.

Elboron oli ihana. Pidän hänestä tässä sinun ficissäsi oikein paljon.
"Hups, anteeksi", Elboron totesi yllättyneenä ja veti verisen terän irti miehestä. Tuo sama lause sai kunnian mennä mesen kautta Fëanorelillekin (ei ihan suoraan mutta kumminkin). Elboron on niin Elboron tuossa ajatellessaan kaiken olevan miekan ansiota, ja sitten alkaa pestä vielä vaatteitaan. Voi pyhä jysäys, tällä puolella ruutua oli melkoisen hauskaa. Mutta tuossa yhdessä kohdassa mitätön virhe sattui silmään: Elboroninlle... Mutta mitäpä me tuosta pienestä. Ajattelin vain huomauttaa...

Tuo kurasota oli kyllä mainio, vaikka vähän omituinen veto Elboron-kirjatoukalta. Kaipa hän löysi itsestään uuden ihmisen tapettuaan pari vihollista... Ja sain taas nauraa. Ihana "väliluku", joka nostatti tunnelmaa mukavasti kun mitään kamalaa ei sattunut.

Jatkoa odottelen taas, seuraavan luenkin sitten jo kesälomalla.. Outo ajatus.

Edit; anteeksi hieman sekava kommenttiyritelmäni...
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Vastaa Viestiin