Heipsan taas ja kiitos kommenteista! Päivitystä tulee nyt näin torstai-iltana, koska huomenna olen junassa enkä sitten ehtisi tätä päivittää ennen lauantaita.
Minun on pitänyt jo pitkään laittaa tänne muutama linkki, jotka valaisisivat minun mielikuviani tämän ficin hahmoista. Jokainen tietysti on vapaa kuvittelemaan hahmot sellaisiksi kun haluaa, ja jos joku pelkää vaikutteita, niin jättäköön katsomatta nämä linkit. Ensinnäkin, tässä on Catherine Chmielin kuva
Maeglinista äitinsä kanssa, ja syystä tai toisesta, minä olen tässä ficissä kuvitellut Elboronin vähän tuon näköiseksi (siis Maeglinin).
Tässä puolestaan on Ellainen hauska kuva
Éowynistä ja Faramirista (saa isommaksi klikkaamalla), ja vaikka Éowyn ei tuossa vastaakaan mielikuvaani, niin Beren voisi hyvin tulla ulkonäkönsä puolesta tuohon versioon Faramirista. Tässä on toinen Ellainen kuva
lempipariskunnastamme, ja tuossa Éowyn on lähellä mielikuvieni Silrieliä (hieman vanhempana). Ja sitten vielä tämä Catherine Chmielin kuva
Boromirista, joka vastaa melko hyvin sitä, minkä näköiseksi kuvittelen Faramirin tässä ficissä (mutta niin että Faramir näyttäisi tässä hieman tuota vanhemmalta).
Leida: Joo, tämä minun ficcini vaikuttaa varmaan aika vaihtomieliseltä. Välillä jotkut tilanteet ja tapahtuvat vain ovat väkisinkin koomisia... Mutta seuraava luku onkin sitten sävyltään jotain ihan muuta. Tuo Berenin sotaan karkaaminen varmaan onkin uskottavampi kuin se karkaaminen Elenwenin kanssa. Minusta itsestänikin se karkaaminen oli typerä idea enkä varmaan sen takia osannut keksiä sille erityisen vakuuttavia perusteita. Joo, Elrond taisi tehdä varsinaisen karhunpalveluksen tyttärelleen.
Ja Arwen tosiaan kuntoutuu aika nopeasti, mutta ei hän missään tapauksessa täysin parantunut ole, tuossa Aragornin saapuessa hänellä vain sattui olemaan hyvä päivä. Ja loppujen lopuksi tuo Arwenin juomisjakso ei ehtinyt kestää kovin pitkään, niin ettei hän nyt varsinaisesti mikään krooninen alkoholisti ole.
Nerwen: Mukava kuulla, että nauratti. Minusta on aina kiva kuulla, jos ficci herättää tunteita. Niin, ja kiva että Aragorn tuntui sinusta omalta itseltään siinä Elboronin kanssa. Minä olen aina vähän epävarma sen miehen suhteen.
Athelas: Hih, kyllä se Faramir häipyi ihan kotiinsa, niin kovasti kuin Éowynin tapaamista jännittikin. Ja siitä hänen kotiinpaluustaan tulee tosiaan enemmän seuraavassa luvussa.
Miaplacidus: Oi, tosi hienoa saada uusia lukijoita vaikka mennään näin pitkällä. Arvostan sitä todella paljon, että joku jaksaa ryhtyä lukemaan näin pitkää juttua alusta asti. Minä päivitän tätä tiuhaan tahtiin (kerran viikossa), koska tämä ficci on aika tapahtuma- ja hahmorikas ja voi olla, että tätä säännöllisesti seuranneet putoaisivat kärryltä, jos päivitysvälit olisivat pidemmät. Mutta lukuja on kyllä vielä tulossa tuonne 30:een asti, niin että hyvin ehdit vielä mukaan. Mitä tulee tuohon Arwenin alkoholismiin, niin kyllä siitä tosiaan tulee tuota karmivampaakin puolta esiin, kunhan ehdit lukea pitemmälle. Ja Elboronista hahmona taitaa paljastua uusia piirteitä ficin edetessä.
Narbeleth: Kiitos. Tästä viimeisimmästä luvusta tosiaan tuli jotenkin kepeämpi, enkä nyt oikein tiedä miksi. Ehkä minä olin paremmalla tuulella sitä kirjoittaessani tai jotain.
Andune: Kiitos sinullekin. Hauska muuten että sekä sinä että Narbeleth piditte tuosta loppulauseesta, minä kun hutaisin sen hätäpäissäni, kun en muunkaanlaista lopetusta luvulle keksinyt. (En nimittäin varsinaista tekstiä kirjoittaessani kauheasti panosta noiden lukujen lopetuksiin, vaan ne on keksittävä sitten jälkeenpäin.)
No niin. Seuraavasta luvusta pitää taas varoittaa etukäteen, nimittäin tämä saattaa taas järkyttää. Enempää en sitten taidakaan siitä paljastaa.
Kahdeskymmenestoinen luku
Kadonnut kuin maan nielemänä
Éowyn oli valitsemassa vaatteita ja tavaroita kaupunkiin lähtöä varten, kun palvelustyttö juoksi yläkertaan ja hihkui isännän ratsastaneen juuri kartanon portista sisään. Éowyn pudotti pitelemänsä vaatepinot lattialle ja säntäsi suin päin portaikkoon ja alas pihamaalle.
Faramir laskeutui ratsunsa selästä ja antoi sen ohjakset tallipojalle. Éowyn näki miehen varautuneesta olemuksesta, että tämä jännitti vaimonsa suhtautumista saapumiseensa - olihan heidän eronsa ollut vähintäänkin myrskyisä. Éowyn katui nyt kaikkea, mitä oli silloin sanonut ja halusi kiihkeästi pyytää mieheltään anteeksi.
"Mikä tilanne on? Ovatko haradrim päässeet kahlaamon yli?" Faramir kuitenkin kysyi heti ensitöikseen, kun Éowyn ennätti puhe-etäisyydelle.
"Meillä ei ole tarkkoja tietoja. Joukot lähtivät tänään aamulla, samoojat ja osa Valkoisesta komppaniasta. Lebenninin miesvahvuus on siirtynyt Pelargiliin, ja vahvistuksia muualta kerätään koko ajan", selitti Éowyn nopeasti.
Faramir nyökkäsi helpottuneena. "Näyttää siltä, ettei minua olisi täällä tarvittukaan. Elboronko on hoitanut kaiken?"
"Kyllä, hän on toiminut esimerkillisesti. Mutta hänen opettajaansahan meidän on tässä kiittäminen. Näemme, ettet ole uurastanut hänen kanssaan turhaan."
Faramir hymähti vaatimattomasti. Hetken aikaa he kävelivät kohti talon pääsisäänkäyntiä vaitonaisina, mutta Éowyn ei kestänyt sitä kauaa. "Faramir, minun täytyy saada pyytää sinulta anteeksi. Minä hätiköin - minun ei olisi pitänyt suuttua sinulle sillä tavalla."
Faramir pudisti päätään. "Tuskinpa sinulla on paljonkaan anteeksipyydettävää."
"Minä luin sen kirjeen... kuningattaren kirjeen, jonka silloin takavarikoin sinulta. Olen pahoillani että luin sen, mutta olin niin kiihdyksissä. Ja sinunkin pitää ehdottomasti nähdä se."
Kohta Faramir istui salongissa tutkien Arwenin kirjettä ilmeettömänä, ja laski sen sitten pöydälle. Éowyn odotti malttamattomana, että mies puhuisi, mutta tämä ei sanonut mitään.
"Joten se ei välttämättä pidäkään paikkaansa", Éowyn sanoi lopulta. "Palantír on voinut valehdella! Hänellä ei välttämättä olekaan mitään todisteita sen puolesta, että Elenwen voisi edes olla sinun lapsesi."
"Se on mahdollista", Faramir totesi.
"Mutta...?"
"Kuningas arveli, että Arwen olisi keksinyt itse koko jutun, mutta tämän kirjeen mukaan hänellä on selvät perusteet pitää minua Elenwenin isänä. Ja se huolestuttaa minua."
"Et voi oikeasti uskoa, että Palantír on kertonut totuuden!"
"En voikaan olla siitä varma, mutta saattaa se olla tottakin. Éowyn, en tiedä mitä minun pitäisi ajatella tästä asiasta. Mieluiten unohtaisin sen kokonaan. Missä tytöt ovat? Entä Beren?"
"He odottavat yläkerrassa ja haluavat kovasti tulla tapaamaan sinua. Beren on murjottanut koko päivän huoneessaan. Olisi halunnut lähteä sotilaiden mukana Porosille."
"Se ei yllätä minua yhtään", Faramir huokaisi. "Käyn kohta puhumassa hänen kanssaan. Toivon mukaan selviän tällä kertaa ilman nyrkiniskuja. Mutta entä tytöt? Kuinka paljon he tietävät?"
"He eivät tiedä mitään siitä, mikä ajoi sinut kotoa."
"Onneksi. Mutta eivätkö he ihmetelleet lähtöäni?"
"Ihmettelivät, mutta Elboron oli maininnut heille jotain epämääräistä riidasta ja he näköjään tyytyivät siihen. Odota pieni hetki, niin kutsun heidät tänne."
Myöhemmin, kun Faramir oli viettänyt hetken aikaa jutellen tyttöjen kanssa, peseytynyt ja vaihtanut vaatteita sekä syönyt hieman, hän päätti lähteä keskustelemaan Berenin kanssa. Hän ei oikeastaan yllättynyt huomatessaan, että huoneen ovi oli lukossa. Hän koputti oveen ja pyysi Bereniä avaamaan, mutta mitään ei tapahtunut. Lopulta Faramir haki avaimen, jolla lukitun oven sai auki ulkopuolelta, ja hämmästyi nähdessään, että huone oli tyhjä ja ikkunaluukut auki. Ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun hän tajusi mitä oli tapahtunut.
"Éowyn, hän on karannut!" Faramir huudahti päästessään alakertaan, jossa Éowyn parhaillaan tarkasti matka-arkkuja. "Hän on taatusti karannut salaa sotaan, kun häntä kiellettiin, ja tuo taipumus tulee kyllä sinun puoleltasi sukua!"
"Ei voi olla totta!" Éowyn henkäisi.
"Hän on karannut ikkunasta. Voi, miksen ole voinut kaataa sitä tammea!" Faramir puisteli päätään. "Tämä on ikävä tilanne."
"Sinun on lähdettävä hänen peräänsä", Éowyn huudahti järkyttyneenä. "Tai ellet lähde, minä teen sen. Hänellä ei ole mitään asiaa sotaan vielä tuossa iässä."
"Éowyn, Beren täyttää keväällä kahdeksantoista. Hän ei ole liian nuori taistelemaan. En usko kenenkään osaavan epäillä, että hän on liittynyt joukkoihin vastoin vanhempiensa tahtoa."
"Mutta minä en tahdo hänen taistelevan. Se on liian vaarallista. Tämä on oikeaa sotaa eikä mikään örkkijahti. Mitä tahansa voi käydä! Hän voi vaikka kuolla!" Éowyn parahti ja purskahti itkuun.
Faramir veti naisen syliinsä. "Älä itke, rakas Éowyn", hän lausahti. "Minä lähden hakemaan hänet takaisin. Se ei tule olemaan helppoa, mutta minä tuon hänet takaisin vaikka kädet ja jalat sidottuina. Olen sen sinulle velkaa."
* * *
Aragorn ei aikonut osallistua taisteluihin tässä sodassa, ellei tilanne sitten kävisi oikein vaikeaksi, mihin hän ei uskonut. Ylipäällikkö Gwindor johti Pelargilin miehiä, ja Ithilienin puolustus kuului luonnollisesti Faramirille, joka tunnettiin maassaan paitsi lämminsydämisenä valtiaana myös kestävänä sotapäällikkönä. Niinpä Aragorn päätti pysytellä kaupungissa ja auttaa vaimoaan pääsemään eroon liiasta viinin juonnistaan. Arwen ei ollut koskenut juomiin sen jälkeen kun hänet oli tuotu Parannuksen Tarhaan, ja Aragorn oli siitä hyvillään, mutta ei voinut olla huomaamatta, kuinka ärtynyt ja huonovointinen nainen välillä oli. Aragorn oli murtanut athelaksen lehtiä vesiastiaan ja asettanut sen Arwenin vuoteen vierelle, toivoen että raikas ja eläväinen tuoksu helpottaisi tämän oloa. Hän vietti vaimonsa luona lähes kaiken ajan, joka häneltä vastaanoton ja pakollisten neuvottelujen jälkeen liikeni. Nuori Elboron oli tarjoutunut ottamaan vastuulleen kuninkaan postin ja muiden asiakirjojen käsittelyn.
Aragornilla ja Arwenilla oli tapana viettää pitkiä aikoja vain maaten sylikkäin vuoteella vaitonaisina. Aragorn ei aikonut painostaa Arwenia puhumaan, vaan mieluummin hän odotti että Arwen itse puhuisi. Tämä olikin jo monta kertaa pyydellyt anteeksi aiempaa käyttäytymistään, mutta ei ollut kertaakaan ottanut puheeksi asiaa, joka vaikutti viime kädessä olleen hänen viiniin mieltymisensä taustalla.
Viimein Elenwenin kärsivällisyys petti, ja hän tuli vanhempiensa luo ja alkoi puhua taas Berenistä ja kysellä, eikö hän todellakaan voisi vaihtaa pojan kanssa edes yhtä kirjettä, jotta voisi kertoa, etteivät he saisi mennä naimisiin ennen kuin viisi vuotta olisi kulunut. Aragorn ei vastannut, vaan kehotti tyttöä kärsivällisyyteen ja saatteli tämän pois huoneesta.
Arwen istui vuoteen laidalla, kun Aragorn palasi ovelta.
"Minun olisi pitänyt kertoa tästä sinulle heti alun alkaen", hän huokaisi lannistuneena. "Mutta nyt en jaksa enää valehdella tai salailla. Aragorn, siihen on syy, miksi vastustan Elenwenin ja Berenin seurustelua. Pelkään Faramirin voivan olla Elenwenin isä."
Aragorn nyökkäsi. "Tiedän."
"Tiedät?"
"Faramir kertoi Henneth Annûnissa."
"Kas. Hänhän on luotettava. Mitähän kaikkea muuta hän on mennyt minusta juoruamaan...?"
"Öh, eipä juuri mitään...", Aragorn mutisi. "Ja oikeastaan minä itse päättelin koko asian, sen perusteella mitä hän kertoi. Ei hän suoraan olisi rohjennut minulle kertoa."
"Mutta rohkeni kertoa pojalleen, mikäli olen oikein tulkinnut puheesi oikein."
"Niin. Käsitin sen niin, ettei hän kestänyt kantaa niin suurta salaisuutta sydämessään ja päätti siksi paljastaa asian pojalleen."
Arwen huokaisi. "Ehkäpä minunkin olisi ollut parempi puhua asiasta, kuin yrittää hukuttaa huoleni viiniin."
"Minun olisi pitänyt huomata aiemmin, että viini oli saamassa sinusta yliotteen, ja puuttua asiaan."
"Kyllähän sinä yritit... Mutta minulla oli kätköjä. Aragorn, tahdon että ne kaikki tyhjennetään ennen kuin palaan linnaan. Käsityöhuoneessani, kangaspuiden takana on pieni arkku... salongin sohvan alla toinen...ja pohjoistornin ylimmän kammion seinässä on salalokero... Voi, niitä on niin monta etten ole varma muistanko edes kaikkia."
"Minä teen kaikkeni, jotta kätkösi löydetään ja tyhjennetään", Aragorn lupasi.
"Elämäni on yhtä sotkua... Miten minulle on saattanut käydä näin... Tämä on niin häpeällistä... Koko hovi juoruaa ja sanoo minua juopoksi", Arwen huokaisi ja hänen silmänsä kyyneltyivät.
"Tämä kaikki unohtuu nopeasti. Sinun täytyy olla nyt vahva." Aragorn kävi Arwenin vierelle istumaan ja veti tämän syliinsä.
"Et ymmärrä, miten kovasti häpeän sitä kaikkea, mitä olen tehnyt. Haluaisin unohtaa kaiken ja aloittaa alusta."
"Me voimme aloittaa kaiken alusta. Sitä juuri minä halusin sinulle ehdottaa."
"Olet liian hyvä, rakas Estel. Kuka tahansa mies olisi hylännyt vaimonsa tällaisten skandaalien jälkeen."
"Miksi hylkäisin vaimoni, kun tämän kärsimykset ovat ainakin osaksi minun itseni aiheuttamia? Minä olen paennut jatkuvasti töideni pariin silloin, kun sinä olisit minua eniten tarvinnut. Minä olen luonnoltani kulkuri - tottunut nuoruudessani siihen, että voin lähteä, jos jokin seudussa ei enää miellytä. Mutta nyt olen tehnyt päätökseni, enkä poistu enää rinnaltasi ellet itse sitä pyydä."
"Olet niin kiltti. Et välitä, vaikka olen saattanut synnyttää toisen miehen lapsen ja väittänyt tätä sinun tyttäreksesi."
"Luuletko todella, että Faramir voisi olla Elenwenin isä?"
"Luulen", Arwen vastasi. "Näin sen Palantírista. Me todella rakastelimme sinä yönä. Mutta omat muistikuvani ovat pelkkää sumua."
"Palantírista?"
"Niin."
"Mutta Orthancin kivihän oli minun mukanani pohjoisessa. Kuinka saatoit nähdä Anorin kivessä mitään muuta kuin entisen käskynhaltijan palavat kädet?"
"En tiedä... Tiedän vain sen, että näin kivessä minut ja Faramirin ja kivi ilmaisi selvästi, että Elenwen on Faramirin tytär. Heissä on samaa näköäkin, eikö olekin?"
Aragorn pudisti päätään. "Ei minusta. Ja entä sitten vaikka olisikin? Sanot aina, että minä ja Faramir olemme samannäköisiä, joten eikö ole luonnollista, jos lapsissammekin on samaa näköä?"
"Tiedän. Tämä on niin kovin hankalaa. Pelkään, ettemme saa koskaan tietää totuutta."
"Totuus on se, rakas Undómiel, että Elenwen on aina ollut minun tyttäreni ja tulee aina sellaisena pysymään, vaikka itse Fëanor palaisi Mandosin saleista tytön isyyttä vaatimaan. Vaikka sinä ja Faramir olisittekin rakastelleet, ei se välttämättä tee Faramirista tytön isää, sillä muistathan miten juhlistimme kotiinpaluutani myöhemmin samana päivänä, ja useita kertoja sitä seuraavinakin päivinä."
"Muistan toki. Se oli sitä aikaa, kun yritimme kovasti saada poikaa..."
"Aivan. Joten todennäköisyys siihen, että Elenwen olisi minun lapseni, on toki paljon suurempi, kuin että hän olisi Faramirin."
"Sinä osaat aina ajatella järkevästi", Arwen sanoi ja hymyili pienesti. "Etkö tunne katkeruutta minun ja Faramirin hairahduksen vuoksi? Etkö ole vihainen ja mustasukkainen?"
"Siitä on melkein kahdeksantoista vuotta, Arwen. En halua muistella niin vanhoja asioita. Olen antanut teille sydämessäni kaiken anteeksi jo aikaa sitten. Toivon, että sinäkin voisit antaa itsellesi anteeksi."
Arwen huokaisi. "En tiedä pystynkö enää siihen. Olen tehnyt liian paljon pahaa. Ja mitä me sanomme Elenwenille? Hän järkyttyisi kovasti jos kuulisi totuuden."
"Älä ajattele sitä nyt, Arwen. Hänen on kyllä kuultava totuus aikanaan, mutta ei vielä. Hänelle pitää keksiä jotain tekemistä, joka veisi hänen ajatuksensa pois pojasta. Kerromme sitten, kun aika on siihen kypsä ja hänen tunteensa poikaa kohtaan ovat laimentuneet."
"Hyvä on, Aragorn. Luulen, että tiedät paremmin kuin minä, miten tässä asiassa on syytä menetellä. Minun aiemmilla yrityksilläni ei ole ollut kovin kehuttavia seurauksia."
"Olen varma, että tähänkin ongelmaan löytyy ratkaisu", sanoi Aragorn päättäväisenä.
* * *
Porosin kahlaamoille oli kahden päivän ratsastusmatka. Faramir yritti kiirehtiä niin pitkälle kuin pystyi levähtämättä, mutta vaikka hän itse olisikin jaksanut matkata koko yön, hänen ratsunsa ei siihen olisi kyennyt. Ikuisuudelta kestävän vaelluksen jälkeen hän lopulta saapui Ithilienin miesten leiriin, ja sai kuulla, että sinä iltapäivänä oli heti jouduttu taistelemaan. Haradrim olivat edenneet läpi Harondorin autiomaan ja olivat lähes saavuttaneet kahlaamot Ithielinin sotilaiden ennättäessä paikalle. Porosilla asuvat rajavartijat olivat jo ehtineet huolestua, sillä he eivät olisi pystyneet pitämään pintaansa kovinkaan pitkään eteläisten armeijaa vastaan. Samoojat olivat sitten nopeasti järjestäneet väijytyksen, eikä kahlaamoa ollut menetetty, eikä yhdenkään eteläisen jalka ollut astunut Ithilienin puolelle.
Faramir nyökkäili päällikkö Merendorin kertomukselle vilkuillen samalla, näkyisikö ketään Berenin näköistä lähettyvillä. "Entä poikani? Missä hän on?" hän kysyi.
"Poikasi? Kumpi?"
"Beren tietenkin. Hänen ei ollut lupa liittyä joukkoihin. Kai olette huomanneet hänet?"
"Hmm...", Merendor hymisi ja kääntyi muutamien lähettyvillä seisovien sotilaiden puoleen. Miehet pudistelivat päitään ja kohauttelivat olkiaan. Faramirin hermostuneisuus yltyi.
"Meillä oli kaikilla vihreät samooja-asumme ja naamiomme kun taistelimme. Oli vaikeaa erottaa, kuka oli kuka", Merendor jatkoi.
Faramir lähti kulkemaan ympäri leiriä hakien jotakuta suurin piirtein Berenin näköistä ja kokoista katseellaan, mutta turhaan. Mustasuortuvaisia nuoria miehiä toki oli useita, mutta ei ketään sellaista, jonka Faramir olisi tunnistanut pojakseen. Hän kohtasi viimein Borlasin, joka oli juuri palaamassa kahlaamolta.
"Borlas! Oletko nähnyt Bereniä? Hän on täällä ilman lupaa. Olethan nähnyt hänet jossakin?"
Borlasin hämmästys suuriruhtinaan yllättävästä ilmaantumisesta vaihtui pian jonkinlaiseksi vaivaantuneisuudeksi. "Öh, näin hänet kyllä vilaukselta. Se oli aivan taistelun alussa, mutta sitten hän katosi näköpiiristäni. Luulin, että hän oli mukana vaimonne luvalla, mutta en ennättänyt ottaa asiasta selvää tai edes ajatella sitä. Taistelu oli kiivas. Minä ja Bergil olimme juuri kahlaamoilla järjestämässä ruumiiden kuljetusta leirille. Menetimme kuusi miestä ja neljätoista haavoittui, mutta Beren ei ole kummassakaan joukossa."
Tämä tieto ei sanottavasti helpottanut Faramiria. Hän pyysi Borlasia viemään hänet sinne, missä oli viimeksi pojan nähnyt.
Vaikka maasto alkoi käydä sitä karummaksi mitä etelämmäksi kuljettiin, oli Ithilienin metsässä aluskasvillisuutta runsaasti näinkin etelässä. Purot solisivat täälläkin yhtä iloisesti kuin pohjoisemmassa ja Varjovuoret häämöttivät edelleen jyrkkinä idässä, ja siellä täällä oli korkeita kallionkielekkeitä ja kukkuloita. Faramir seurasi Borlasia eräälle tiiviin ja korkean pensaikon suojaamalle kukkulalle, jolla tämä oli jousineen väijynyt vihollista, ja jolla tämä viimeksi sanoi nähneensä Berenin.
"Useat samoojista ampuivat täältä käsin, ja Beren oli mukana, mutta kun vaihdoimme paikkaa haradrimin paetessa, en enää nähnyt häntä missään."
"Oletteko etsineet häntä täältä?" Faramir kysyi.
"Olemme kyllä haravoineet tämänkin paikan kaatuneiden ja haavoittuneiden varalta", Borlas sanoi hiljaa.
Faramir nyökkäsi. Hän alkoi kuitenkin kulkea ja katsella pitkin kukkulaa, mutta ilta hämärtyi ja oli vaikea nähdä selvästi. Tästä huolimatta hän ei aikonut lopettaa etsimistä ennen kuin poika olisi löytynyt. Borlas noudatti päällikkönsä esimerkkiä ja lähti katselemaan ympärilleen toisesta suunnasta.
Faramir kutsui Bereniä, toivoen ehkä löytävänsä tämän jonkin kiven takaa nilkkansa nyrjäyttäneenä ja nukahtaneena raskaan päivän päätteeksi, mutta sellaista onnea ei hänelle suotu. Hän kuuli äkkiä Borlasin huudahtavan jonkin matkan päässä, ei niinkään herättääkseen huomiota vaan ikään kuin olisi säikähtänyt jotain. Faramir käännähti ja juoksi ääntä kohti, mutta Borlas tuli häntä vastaan ja esti häntä kulkemasta eteenpäin. "Bergil kuuli huutoni ja menee nyt sinne muutamien miesten kanssa - älkää te menkö, päällikkö", Borlas selitti hätäisesti ja näytti hyvin kalpealta.
"Mitä? Mitä tämä on...?" Faramir kysyi kauhistuen. Hän ei ollut varma halusiko edes tietää.
"Siellä on rotko, monen sylen korkuinen... sananjalkojen peitossa. Olin pudota sinne... ja kun katsoin alas...", Borlas selitti katkonaisesti, ääni täristen.
Faramir otti muutaman askeleen eteenpäin, mutta Borlas tarttui häntä käsivarresta. Faramir riuhtaisi itsensä irti ja juoksi suuntaan, josta paikalle saapuneiden miesten äänet kuuluivat.
Faramir näki yhden sotilaista laskeutuvan köyden varassa alas kapeaan rotkoon. Hän kulki eteenpäin miesten estelyistä välittämättä ja kurkisti alas. Oli hyvin hämärää, mutta hän saattoi nähdä alhaalla elottomana makaavan hahmon. Hän pudisti epäuskoisena päätään. "Ei se voi olla Beren... Se ei saa olla Beren...", hän kuiskasi itsekseen.
Tuntui kestävän ikuisuus ennen kuin sotilaat saivat ruumiin ylös rotkosta. Faramir astui lähemmäs ja voihkaisi tunnistaessaan mustat kiharat ja vielä hieman lapsenomaisen pyöreät kasvonpiirteet. Samassa hän oli polvillaan maassa poikansa vierellä. "Beren? Beren?" hän kutsui.
Poika ei vastannut. Hän näytti rauhalliselta, kuin olisi ollut unessa, mutta Faramir tiesi, ettei se ollut unta. Beren oli levoton nukkuessaan; puhui ja kävelikin joskus. Hänen ohimollaan oli ruhje, ja siitä valunut veri oli osittain sotkenut hänen kasvonsa. Faramir taputti pojan poskia, ravisteli tätä epätoivoisesti. "Vastaa minulle!" hän huusi. "Beren, tämä on tärkeää! Sinun täytyy herätä! Sinä et saa olla kuollut!"
Hän puhkesi itkuun, ja tarttui poikaansa, painaen tämän velttoa ruumista itseään vasten. Sotilaat seisoivat ympärillä neuvottomina, synkän hiljaisuuden vallassa. Päällikön suru tuntui liian suurelta, jotta mikään maailmassa olisi voinut tarjota siihen lohtua.