Déjà vu Gondorin aamussa (PG-13), 30. luku 22.6. VALMIS

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

*naureskelee*

Tämä oli aivan mahtava! Aragorn on ihana, sellainen hömppä :) Moni kohta tässä luvussa sai aikaan naurunpyrskähdyksiä. Mahtavaa.

Voi Bereniä, taas menossa. Toivottavasti sille ei käy köpelösti...

Aragornin ja Faramirin keskustelu ja Elrondin kirja :lol: Oijoi, jotain mahtavaa. Kiireelliset velvollisuudet, joopa joo :wink: Hih!

Ihanaa, että Aragornin ja Arwenin välit ovat viimein kunnossa :) Pystyin hyvin kuvittelemaan mielessäni Arwenin lapsiensa parissa. Suloista :)
"Me saamme kiittää sitä poikaa paljosta. Samoin kuin hänen isäänsä", Aragorn vastasi hymyillen, ja miettien pientä punakantista kirjaa, joka odotti hänen kaapunsa taskussa.
Ei oikeasti...tässä oli taas näitä ihania ja nokkelia juttuja, jotka kevensivät tunnelmaa ja naurattivat. Sinä se vain osaat :)

Jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Heipsan taas ja kiitos kommenteista! Päivitystä tulee nyt näin torstai-iltana, koska huomenna olen junassa enkä sitten ehtisi tätä päivittää ennen lauantaita.

Minun on pitänyt jo pitkään laittaa tänne muutama linkki, jotka valaisisivat minun mielikuviani tämän ficin hahmoista. Jokainen tietysti on vapaa kuvittelemaan hahmot sellaisiksi kun haluaa, ja jos joku pelkää vaikutteita, niin jättäköön katsomatta nämä linkit. Ensinnäkin, tässä on Catherine Chmielin kuva Maeglinista äitinsä kanssa, ja syystä tai toisesta, minä olen tässä ficissä kuvitellut Elboronin vähän tuon näköiseksi (siis Maeglinin). :D Tässä puolestaan on Ellainen hauska kuva Éowynistä ja Faramirista (saa isommaksi klikkaamalla), ja vaikka Éowyn ei tuossa vastaakaan mielikuvaani, niin Beren voisi hyvin tulla ulkonäkönsä puolesta tuohon versioon Faramirista. Tässä on toinen Ellainen kuva lempipariskunnastamme, ja tuossa Éowyn on lähellä mielikuvieni Silrieliä (hieman vanhempana). Ja sitten vielä tämä Catherine Chmielin kuva Boromirista, joka vastaa melko hyvin sitä, minkä näköiseksi kuvittelen Faramirin tässä ficissä (mutta niin että Faramir näyttäisi tässä hieman tuota vanhemmalta).

Leida: Joo, tämä minun ficcini vaikuttaa varmaan aika vaihtomieliseltä. Välillä jotkut tilanteet ja tapahtuvat vain ovat väkisinkin koomisia... Mutta seuraava luku onkin sitten sävyltään jotain ihan muuta. Tuo Berenin sotaan karkaaminen varmaan onkin uskottavampi kuin se karkaaminen Elenwenin kanssa. Minusta itsestänikin se karkaaminen oli typerä idea enkä varmaan sen takia osannut keksiä sille erityisen vakuuttavia perusteita. Joo, Elrond taisi tehdä varsinaisen karhunpalveluksen tyttärelleen. :P Ja Arwen tosiaan kuntoutuu aika nopeasti, mutta ei hän missään tapauksessa täysin parantunut ole, tuossa Aragornin saapuessa hänellä vain sattui olemaan hyvä päivä. Ja loppujen lopuksi tuo Arwenin juomisjakso ei ehtinyt kestää kovin pitkään, niin ettei hän nyt varsinaisesti mikään krooninen alkoholisti ole.

Nerwen: Mukava kuulla, että nauratti. Minusta on aina kiva kuulla, jos ficci herättää tunteita. Niin, ja kiva että Aragorn tuntui sinusta omalta itseltään siinä Elboronin kanssa. Minä olen aina vähän epävarma sen miehen suhteen. ;)

Athelas: Hih, kyllä se Faramir häipyi ihan kotiinsa, niin kovasti kuin Éowynin tapaamista jännittikin. Ja siitä hänen kotiinpaluustaan tulee tosiaan enemmän seuraavassa luvussa.

Miaplacidus: Oi, tosi hienoa saada uusia lukijoita vaikka mennään näin pitkällä. Arvostan sitä todella paljon, että joku jaksaa ryhtyä lukemaan näin pitkää juttua alusta asti. Minä päivitän tätä tiuhaan tahtiin (kerran viikossa), koska tämä ficci on aika tapahtuma- ja hahmorikas ja voi olla, että tätä säännöllisesti seuranneet putoaisivat kärryltä, jos päivitysvälit olisivat pidemmät. Mutta lukuja on kyllä vielä tulossa tuonne 30:een asti, niin että hyvin ehdit vielä mukaan. Mitä tulee tuohon Arwenin alkoholismiin, niin kyllä siitä tosiaan tulee tuota karmivampaakin puolta esiin, kunhan ehdit lukea pitemmälle. Ja Elboronista hahmona taitaa paljastua uusia piirteitä ficin edetessä. ;)

Narbeleth: Kiitos. Tästä viimeisimmästä luvusta tosiaan tuli jotenkin kepeämpi, enkä nyt oikein tiedä miksi. Ehkä minä olin paremmalla tuulella sitä kirjoittaessani tai jotain. ;)

Andune: Kiitos sinullekin. Hauska muuten että sekä sinä että Narbeleth piditte tuosta loppulauseesta, minä kun hutaisin sen hätäpäissäni, kun en muunkaanlaista lopetusta luvulle keksinyt. (En nimittäin varsinaista tekstiä kirjoittaessani kauheasti panosta noiden lukujen lopetuksiin, vaan ne on keksittävä sitten jälkeenpäin.)


No niin. Seuraavasta luvusta pitää taas varoittaa etukäteen, nimittäin tämä saattaa taas järkyttää. Enempää en sitten taidakaan siitä paljastaa.

Kahdeskymmenestoinen luku
Kadonnut kuin maan nielemänä

Éowyn oli valitsemassa vaatteita ja tavaroita kaupunkiin lähtöä varten, kun palvelustyttö juoksi yläkertaan ja hihkui isännän ratsastaneen juuri kartanon portista sisään. Éowyn pudotti pitelemänsä vaatepinot lattialle ja säntäsi suin päin portaikkoon ja alas pihamaalle.

Faramir laskeutui ratsunsa selästä ja antoi sen ohjakset tallipojalle. Éowyn näki miehen varautuneesta olemuksesta, että tämä jännitti vaimonsa suhtautumista saapumiseensa - olihan heidän eronsa ollut vähintäänkin myrskyisä. Éowyn katui nyt kaikkea, mitä oli silloin sanonut ja halusi kiihkeästi pyytää mieheltään anteeksi.
"Mikä tilanne on? Ovatko haradrim päässeet kahlaamon yli?" Faramir kuitenkin kysyi heti ensitöikseen, kun Éowyn ennätti puhe-etäisyydelle.
"Meillä ei ole tarkkoja tietoja. Joukot lähtivät tänään aamulla, samoojat ja osa Valkoisesta komppaniasta. Lebenninin miesvahvuus on siirtynyt Pelargiliin, ja vahvistuksia muualta kerätään koko ajan", selitti Éowyn nopeasti.
Faramir nyökkäsi helpottuneena. "Näyttää siltä, ettei minua olisi täällä tarvittukaan. Elboronko on hoitanut kaiken?"
"Kyllä, hän on toiminut esimerkillisesti. Mutta hänen opettajaansahan meidän on tässä kiittäminen. Näemme, ettet ole uurastanut hänen kanssaan turhaan."

Faramir hymähti vaatimattomasti. Hetken aikaa he kävelivät kohti talon pääsisäänkäyntiä vaitonaisina, mutta Éowyn ei kestänyt sitä kauaa. "Faramir, minun täytyy saada pyytää sinulta anteeksi. Minä hätiköin - minun ei olisi pitänyt suuttua sinulle sillä tavalla."
Faramir pudisti päätään. "Tuskinpa sinulla on paljonkaan anteeksipyydettävää."
"Minä luin sen kirjeen... kuningattaren kirjeen, jonka silloin takavarikoin sinulta. Olen pahoillani että luin sen, mutta olin niin kiihdyksissä. Ja sinunkin pitää ehdottomasti nähdä se."

Kohta Faramir istui salongissa tutkien Arwenin kirjettä ilmeettömänä, ja laski sen sitten pöydälle. Éowyn odotti malttamattomana, että mies puhuisi, mutta tämä ei sanonut mitään.
"Joten se ei välttämättä pidäkään paikkaansa", Éowyn sanoi lopulta. "Palantír on voinut valehdella! Hänellä ei välttämättä olekaan mitään todisteita sen puolesta, että Elenwen voisi edes olla sinun lapsesi."
"Se on mahdollista", Faramir totesi.
"Mutta...?"
"Kuningas arveli, että Arwen olisi keksinyt itse koko jutun, mutta tämän kirjeen mukaan hänellä on selvät perusteet pitää minua Elenwenin isänä. Ja se huolestuttaa minua."
"Et voi oikeasti uskoa, että Palantír on kertonut totuuden!"
"En voikaan olla siitä varma, mutta saattaa se olla tottakin. Éowyn, en tiedä mitä minun pitäisi ajatella tästä asiasta. Mieluiten unohtaisin sen kokonaan. Missä tytöt ovat? Entä Beren?"
"He odottavat yläkerrassa ja haluavat kovasti tulla tapaamaan sinua. Beren on murjottanut koko päivän huoneessaan. Olisi halunnut lähteä sotilaiden mukana Porosille."
"Se ei yllätä minua yhtään", Faramir huokaisi. "Käyn kohta puhumassa hänen kanssaan. Toivon mukaan selviän tällä kertaa ilman nyrkiniskuja. Mutta entä tytöt? Kuinka paljon he tietävät?"
"He eivät tiedä mitään siitä, mikä ajoi sinut kotoa."
"Onneksi. Mutta eivätkö he ihmetelleet lähtöäni?"
"Ihmettelivät, mutta Elboron oli maininnut heille jotain epämääräistä riidasta ja he näköjään tyytyivät siihen. Odota pieni hetki, niin kutsun heidät tänne."

Myöhemmin, kun Faramir oli viettänyt hetken aikaa jutellen tyttöjen kanssa, peseytynyt ja vaihtanut vaatteita sekä syönyt hieman, hän päätti lähteä keskustelemaan Berenin kanssa. Hän ei oikeastaan yllättynyt huomatessaan, että huoneen ovi oli lukossa. Hän koputti oveen ja pyysi Bereniä avaamaan, mutta mitään ei tapahtunut. Lopulta Faramir haki avaimen, jolla lukitun oven sai auki ulkopuolelta, ja hämmästyi nähdessään, että huone oli tyhjä ja ikkunaluukut auki. Ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun hän tajusi mitä oli tapahtunut.

"Éowyn, hän on karannut!" Faramir huudahti päästessään alakertaan, jossa Éowyn parhaillaan tarkasti matka-arkkuja. "Hän on taatusti karannut salaa sotaan, kun häntä kiellettiin, ja tuo taipumus tulee kyllä sinun puoleltasi sukua!"
"Ei voi olla totta!" Éowyn henkäisi.
"Hän on karannut ikkunasta. Voi, miksen ole voinut kaataa sitä tammea!" Faramir puisteli päätään. "Tämä on ikävä tilanne."
"Sinun on lähdettävä hänen peräänsä", Éowyn huudahti järkyttyneenä. "Tai ellet lähde, minä teen sen. Hänellä ei ole mitään asiaa sotaan vielä tuossa iässä."
"Éowyn, Beren täyttää keväällä kahdeksantoista. Hän ei ole liian nuori taistelemaan. En usko kenenkään osaavan epäillä, että hän on liittynyt joukkoihin vastoin vanhempiensa tahtoa."
"Mutta minä en tahdo hänen taistelevan. Se on liian vaarallista. Tämä on oikeaa sotaa eikä mikään örkkijahti. Mitä tahansa voi käydä! Hän voi vaikka kuolla!" Éowyn parahti ja purskahti itkuun.
Faramir veti naisen syliinsä. "Älä itke, rakas Éowyn", hän lausahti. "Minä lähden hakemaan hänet takaisin. Se ei tule olemaan helppoa, mutta minä tuon hänet takaisin vaikka kädet ja jalat sidottuina. Olen sen sinulle velkaa."

* * *

Aragorn ei aikonut osallistua taisteluihin tässä sodassa, ellei tilanne sitten kävisi oikein vaikeaksi, mihin hän ei uskonut. Ylipäällikkö Gwindor johti Pelargilin miehiä, ja Ithilienin puolustus kuului luonnollisesti Faramirille, joka tunnettiin maassaan paitsi lämminsydämisenä valtiaana myös kestävänä sotapäällikkönä. Niinpä Aragorn päätti pysytellä kaupungissa ja auttaa vaimoaan pääsemään eroon liiasta viinin juonnistaan. Arwen ei ollut koskenut juomiin sen jälkeen kun hänet oli tuotu Parannuksen Tarhaan, ja Aragorn oli siitä hyvillään, mutta ei voinut olla huomaamatta, kuinka ärtynyt ja huonovointinen nainen välillä oli. Aragorn oli murtanut athelaksen lehtiä vesiastiaan ja asettanut sen Arwenin vuoteen vierelle, toivoen että raikas ja eläväinen tuoksu helpottaisi tämän oloa. Hän vietti vaimonsa luona lähes kaiken ajan, joka häneltä vastaanoton ja pakollisten neuvottelujen jälkeen liikeni. Nuori Elboron oli tarjoutunut ottamaan vastuulleen kuninkaan postin ja muiden asiakirjojen käsittelyn.

Aragornilla ja Arwenilla oli tapana viettää pitkiä aikoja vain maaten sylikkäin vuoteella vaitonaisina. Aragorn ei aikonut painostaa Arwenia puhumaan, vaan mieluummin hän odotti että Arwen itse puhuisi. Tämä olikin jo monta kertaa pyydellyt anteeksi aiempaa käyttäytymistään, mutta ei ollut kertaakaan ottanut puheeksi asiaa, joka vaikutti viime kädessä olleen hänen viiniin mieltymisensä taustalla.

Viimein Elenwenin kärsivällisyys petti, ja hän tuli vanhempiensa luo ja alkoi puhua taas Berenistä ja kysellä, eikö hän todellakaan voisi vaihtaa pojan kanssa edes yhtä kirjettä, jotta voisi kertoa, etteivät he saisi mennä naimisiin ennen kuin viisi vuotta olisi kulunut. Aragorn ei vastannut, vaan kehotti tyttöä kärsivällisyyteen ja saatteli tämän pois huoneesta.

Arwen istui vuoteen laidalla, kun Aragorn palasi ovelta.
"Minun olisi pitänyt kertoa tästä sinulle heti alun alkaen", hän huokaisi lannistuneena. "Mutta nyt en jaksa enää valehdella tai salailla. Aragorn, siihen on syy, miksi vastustan Elenwenin ja Berenin seurustelua. Pelkään Faramirin voivan olla Elenwenin isä."
Aragorn nyökkäsi. "Tiedän."
"Tiedät?"
"Faramir kertoi Henneth Annûnissa."
"Kas. Hänhän on luotettava. Mitähän kaikkea muuta hän on mennyt minusta juoruamaan...?"
"Öh, eipä juuri mitään...", Aragorn mutisi. "Ja oikeastaan minä itse päättelin koko asian, sen perusteella mitä hän kertoi. Ei hän suoraan olisi rohjennut minulle kertoa."
"Mutta rohkeni kertoa pojalleen, mikäli olen oikein tulkinnut puheesi oikein."
"Niin. Käsitin sen niin, ettei hän kestänyt kantaa niin suurta salaisuutta sydämessään ja päätti siksi paljastaa asian pojalleen."
Arwen huokaisi. "Ehkäpä minunkin olisi ollut parempi puhua asiasta, kuin yrittää hukuttaa huoleni viiniin."
"Minun olisi pitänyt huomata aiemmin, että viini oli saamassa sinusta yliotteen, ja puuttua asiaan."
"Kyllähän sinä yritit... Mutta minulla oli kätköjä. Aragorn, tahdon että ne kaikki tyhjennetään ennen kuin palaan linnaan. Käsityöhuoneessani, kangaspuiden takana on pieni arkku... salongin sohvan alla toinen...ja pohjoistornin ylimmän kammion seinässä on salalokero... Voi, niitä on niin monta etten ole varma muistanko edes kaikkia."
"Minä teen kaikkeni, jotta kätkösi löydetään ja tyhjennetään", Aragorn lupasi.
"Elämäni on yhtä sotkua... Miten minulle on saattanut käydä näin... Tämä on niin häpeällistä... Koko hovi juoruaa ja sanoo minua juopoksi", Arwen huokaisi ja hänen silmänsä kyyneltyivät.
"Tämä kaikki unohtuu nopeasti. Sinun täytyy olla nyt vahva." Aragorn kävi Arwenin vierelle istumaan ja veti tämän syliinsä.
"Et ymmärrä, miten kovasti häpeän sitä kaikkea, mitä olen tehnyt. Haluaisin unohtaa kaiken ja aloittaa alusta."
"Me voimme aloittaa kaiken alusta. Sitä juuri minä halusin sinulle ehdottaa."
"Olet liian hyvä, rakas Estel. Kuka tahansa mies olisi hylännyt vaimonsa tällaisten skandaalien jälkeen."
"Miksi hylkäisin vaimoni, kun tämän kärsimykset ovat ainakin osaksi minun itseni aiheuttamia? Minä olen paennut jatkuvasti töideni pariin silloin, kun sinä olisit minua eniten tarvinnut. Minä olen luonnoltani kulkuri - tottunut nuoruudessani siihen, että voin lähteä, jos jokin seudussa ei enää miellytä. Mutta nyt olen tehnyt päätökseni, enkä poistu enää rinnaltasi ellet itse sitä pyydä."
"Olet niin kiltti. Et välitä, vaikka olen saattanut synnyttää toisen miehen lapsen ja väittänyt tätä sinun tyttäreksesi."
"Luuletko todella, että Faramir voisi olla Elenwenin isä?"
"Luulen", Arwen vastasi. "Näin sen Palantírista. Me todella rakastelimme sinä yönä. Mutta omat muistikuvani ovat pelkkää sumua."
"Palantírista?"
"Niin."
"Mutta Orthancin kivihän oli minun mukanani pohjoisessa. Kuinka saatoit nähdä Anorin kivessä mitään muuta kuin entisen käskynhaltijan palavat kädet?"
"En tiedä... Tiedän vain sen, että näin kivessä minut ja Faramirin ja kivi ilmaisi selvästi, että Elenwen on Faramirin tytär. Heissä on samaa näköäkin, eikö olekin?"
Aragorn pudisti päätään. "Ei minusta. Ja entä sitten vaikka olisikin? Sanot aina, että minä ja Faramir olemme samannäköisiä, joten eikö ole luonnollista, jos lapsissammekin on samaa näköä?"
"Tiedän. Tämä on niin kovin hankalaa. Pelkään, ettemme saa koskaan tietää totuutta."
"Totuus on se, rakas Undómiel, että Elenwen on aina ollut minun tyttäreni ja tulee aina sellaisena pysymään, vaikka itse Fëanor palaisi Mandosin saleista tytön isyyttä vaatimaan. Vaikka sinä ja Faramir olisittekin rakastelleet, ei se välttämättä tee Faramirista tytön isää, sillä muistathan miten juhlistimme kotiinpaluutani myöhemmin samana päivänä, ja useita kertoja sitä seuraavinakin päivinä."
"Muistan toki. Se oli sitä aikaa, kun yritimme kovasti saada poikaa..."
"Aivan. Joten todennäköisyys siihen, että Elenwen olisi minun lapseni, on toki paljon suurempi, kuin että hän olisi Faramirin."
"Sinä osaat aina ajatella järkevästi", Arwen sanoi ja hymyili pienesti. "Etkö tunne katkeruutta minun ja Faramirin hairahduksen vuoksi? Etkö ole vihainen ja mustasukkainen?"
"Siitä on melkein kahdeksantoista vuotta, Arwen. En halua muistella niin vanhoja asioita. Olen antanut teille sydämessäni kaiken anteeksi jo aikaa sitten. Toivon, että sinäkin voisit antaa itsellesi anteeksi."
Arwen huokaisi. "En tiedä pystynkö enää siihen. Olen tehnyt liian paljon pahaa. Ja mitä me sanomme Elenwenille? Hän järkyttyisi kovasti jos kuulisi totuuden."
"Älä ajattele sitä nyt, Arwen. Hänen on kyllä kuultava totuus aikanaan, mutta ei vielä. Hänelle pitää keksiä jotain tekemistä, joka veisi hänen ajatuksensa pois pojasta. Kerromme sitten, kun aika on siihen kypsä ja hänen tunteensa poikaa kohtaan ovat laimentuneet."
"Hyvä on, Aragorn. Luulen, että tiedät paremmin kuin minä, miten tässä asiassa on syytä menetellä. Minun aiemmilla yrityksilläni ei ole ollut kovin kehuttavia seurauksia."
"Olen varma, että tähänkin ongelmaan löytyy ratkaisu", sanoi Aragorn päättäväisenä.

* * *

Porosin kahlaamoille oli kahden päivän ratsastusmatka. Faramir yritti kiirehtiä niin pitkälle kuin pystyi levähtämättä, mutta vaikka hän itse olisikin jaksanut matkata koko yön, hänen ratsunsa ei siihen olisi kyennyt. Ikuisuudelta kestävän vaelluksen jälkeen hän lopulta saapui Ithilienin miesten leiriin, ja sai kuulla, että sinä iltapäivänä oli heti jouduttu taistelemaan. Haradrim olivat edenneet läpi Harondorin autiomaan ja olivat lähes saavuttaneet kahlaamot Ithielinin sotilaiden ennättäessä paikalle. Porosilla asuvat rajavartijat olivat jo ehtineet huolestua, sillä he eivät olisi pystyneet pitämään pintaansa kovinkaan pitkään eteläisten armeijaa vastaan. Samoojat olivat sitten nopeasti järjestäneet väijytyksen, eikä kahlaamoa ollut menetetty, eikä yhdenkään eteläisen jalka ollut astunut Ithilienin puolelle.

Faramir nyökkäili päällikkö Merendorin kertomukselle vilkuillen samalla, näkyisikö ketään Berenin näköistä lähettyvillä. "Entä poikani? Missä hän on?" hän kysyi.
"Poikasi? Kumpi?"
"Beren tietenkin. Hänen ei ollut lupa liittyä joukkoihin. Kai olette huomanneet hänet?"
"Hmm...", Merendor hymisi ja kääntyi muutamien lähettyvillä seisovien sotilaiden puoleen. Miehet pudistelivat päitään ja kohauttelivat olkiaan. Faramirin hermostuneisuus yltyi.
"Meillä oli kaikilla vihreät samooja-asumme ja naamiomme kun taistelimme. Oli vaikeaa erottaa, kuka oli kuka", Merendor jatkoi.

Faramir lähti kulkemaan ympäri leiriä hakien jotakuta suurin piirtein Berenin näköistä ja kokoista katseellaan, mutta turhaan. Mustasuortuvaisia nuoria miehiä toki oli useita, mutta ei ketään sellaista, jonka Faramir olisi tunnistanut pojakseen. Hän kohtasi viimein Borlasin, joka oli juuri palaamassa kahlaamolta.
"Borlas! Oletko nähnyt Bereniä? Hän on täällä ilman lupaa. Olethan nähnyt hänet jossakin?"
Borlasin hämmästys suuriruhtinaan yllättävästä ilmaantumisesta vaihtui pian jonkinlaiseksi vaivaantuneisuudeksi. "Öh, näin hänet kyllä vilaukselta. Se oli aivan taistelun alussa, mutta sitten hän katosi näköpiiristäni. Luulin, että hän oli mukana vaimonne luvalla, mutta en ennättänyt ottaa asiasta selvää tai edes ajatella sitä. Taistelu oli kiivas. Minä ja Bergil olimme juuri kahlaamoilla järjestämässä ruumiiden kuljetusta leirille. Menetimme kuusi miestä ja neljätoista haavoittui, mutta Beren ei ole kummassakaan joukossa."

Tämä tieto ei sanottavasti helpottanut Faramiria. Hän pyysi Borlasia viemään hänet sinne, missä oli viimeksi pojan nähnyt.

Vaikka maasto alkoi käydä sitä karummaksi mitä etelämmäksi kuljettiin, oli Ithilienin metsässä aluskasvillisuutta runsaasti näinkin etelässä. Purot solisivat täälläkin yhtä iloisesti kuin pohjoisemmassa ja Varjovuoret häämöttivät edelleen jyrkkinä idässä, ja siellä täällä oli korkeita kallionkielekkeitä ja kukkuloita. Faramir seurasi Borlasia eräälle tiiviin ja korkean pensaikon suojaamalle kukkulalle, jolla tämä oli jousineen väijynyt vihollista, ja jolla tämä viimeksi sanoi nähneensä Berenin.
"Useat samoojista ampuivat täältä käsin, ja Beren oli mukana, mutta kun vaihdoimme paikkaa haradrimin paetessa, en enää nähnyt häntä missään."
"Oletteko etsineet häntä täältä?" Faramir kysyi.
"Olemme kyllä haravoineet tämänkin paikan kaatuneiden ja haavoittuneiden varalta", Borlas sanoi hiljaa.
Faramir nyökkäsi. Hän alkoi kuitenkin kulkea ja katsella pitkin kukkulaa, mutta ilta hämärtyi ja oli vaikea nähdä selvästi. Tästä huolimatta hän ei aikonut lopettaa etsimistä ennen kuin poika olisi löytynyt. Borlas noudatti päällikkönsä esimerkkiä ja lähti katselemaan ympärilleen toisesta suunnasta.

Faramir kutsui Bereniä, toivoen ehkä löytävänsä tämän jonkin kiven takaa nilkkansa nyrjäyttäneenä ja nukahtaneena raskaan päivän päätteeksi, mutta sellaista onnea ei hänelle suotu. Hän kuuli äkkiä Borlasin huudahtavan jonkin matkan päässä, ei niinkään herättääkseen huomiota vaan ikään kuin olisi säikähtänyt jotain. Faramir käännähti ja juoksi ääntä kohti, mutta Borlas tuli häntä vastaan ja esti häntä kulkemasta eteenpäin. "Bergil kuuli huutoni ja menee nyt sinne muutamien miesten kanssa - älkää te menkö, päällikkö", Borlas selitti hätäisesti ja näytti hyvin kalpealta.
"Mitä? Mitä tämä on...?" Faramir kysyi kauhistuen. Hän ei ollut varma halusiko edes tietää.
"Siellä on rotko, monen sylen korkuinen... sananjalkojen peitossa. Olin pudota sinne... ja kun katsoin alas...", Borlas selitti katkonaisesti, ääni täristen.
Faramir otti muutaman askeleen eteenpäin, mutta Borlas tarttui häntä käsivarresta. Faramir riuhtaisi itsensä irti ja juoksi suuntaan, josta paikalle saapuneiden miesten äänet kuuluivat.

Faramir näki yhden sotilaista laskeutuvan köyden varassa alas kapeaan rotkoon. Hän kulki eteenpäin miesten estelyistä välittämättä ja kurkisti alas. Oli hyvin hämärää, mutta hän saattoi nähdä alhaalla elottomana makaavan hahmon. Hän pudisti epäuskoisena päätään. "Ei se voi olla Beren... Se ei saa olla Beren...", hän kuiskasi itsekseen.

Tuntui kestävän ikuisuus ennen kuin sotilaat saivat ruumiin ylös rotkosta. Faramir astui lähemmäs ja voihkaisi tunnistaessaan mustat kiharat ja vielä hieman lapsenomaisen pyöreät kasvonpiirteet. Samassa hän oli polvillaan maassa poikansa vierellä. "Beren? Beren?" hän kutsui.

Poika ei vastannut. Hän näytti rauhalliselta, kuin olisi ollut unessa, mutta Faramir tiesi, ettei se ollut unta. Beren oli levoton nukkuessaan; puhui ja kävelikin joskus. Hänen ohimollaan oli ruhje, ja siitä valunut veri oli osittain sotkenut hänen kasvonsa. Faramir taputti pojan poskia, ravisteli tätä epätoivoisesti. "Vastaa minulle!" hän huusi. "Beren, tämä on tärkeää! Sinun täytyy herätä! Sinä et saa olla kuollut!"
Hän puhkesi itkuun, ja tarttui poikaansa, painaen tämän velttoa ruumista itseään vasten. Sotilaat seisoivat ympärillä neuvottomina, synkän hiljaisuuden vallassa. Päällikön suru tuntui liian suurelta, jotta mikään maailmassa olisi voinut tarjota siihen lohtua.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Miaplacidus
Puolituinen
Viestit: 307
Liittynyt: La Maalis 03, 2007 12:21 am
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Miaplacidus »

Nätti luku. Tuosta lopusta tykkäsin (kierolla tavalla), nyt on oikeastaan sama kuka on Elwingin isä. Ja tulihan tähän vähän traagisen rakkaustarinan makua ;) Tosin, olihan tuo hiukan ennalta-arvattavaa (tai minä olen lukenut tällaisia juttuja ihan liikaa...), mutta ei sillä ole oikeastaan väliäkään, kun draamaa tämä on joka tapauksessa.

Arwen ärsyttää minua taas vaihteeksi. Minusta tuo oli vain ärsyttävää, kun hän jankkasi siitä, onko Aragorn hänelle vihainen ja voiko hän antaa anteeksi jne. Jotenkin selkärangattoman tuntoinen. Tässä hänestä sai jotenkin alistuneen mielikuvan (joo, on kiva spekuloida tulevaa). Äläkä turhan paljon minun raapusteluistani välitä, tämä on vain tajunnanvirtaa (jossa sormet eivät pysy mukana)x).

Tuo Éowynin reaktio oli kyllä aito:) Voisin hyvinkin kuvitella hänet tuollaiseksi. Tosin olisin ehkä jollain tasolla odottanut Faramirin antaneen Berenin mennä sotaan. Mutta kaipa tuo oli hyvitystä Éowynille... Mutta hän on minusta hiukan sellainen mies, joka tekee mitä voi siihen asti kuin voi ja antaa lopun mennä omalla painollaan.

Nuo kuvat ovat hienoja, olin jotkut nähnyt aikaisemminkin (pakkomielle googlettaa kaikkea liikkuvaa). Minäkään en ole tuota KKKK:ta lukenut, lukaisen kunhan kerkeän ;) Ja jatkoa odotetaan innokkaasti, tietysti:)

//Eka x) Halvat on huvit...
Ihminen muistetaan niistä asioista, joista kukaan ei uskalla sanoa hautajaisissa mitään.

Vuoden Tulokas 2008 - Äww, kiitos <3
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Oi ei, Mithrellas, ei tällaista saa tehdä. :( Ei Berenille ainakaan. Minä aavistelin jotakin pahaa tuossa vaiheessa, kun Faramir ei löytänyt Bereniä , mutta en voinut silti olla toivomatta. Ja sitten sille sille kävi noin. Minä tuijotin luvun lopun jälkeen seuraavat viisi minuuttia vain järkyttyneenä tietokoneen ruutua, hyvä etten ruvennut itkemään. Faramir parka. Tuo viimeinen lause oli oikeasti ihan uskomattoman koskettava. Ja kaunis, surullisella tavallaan.

Se on kyllä hienoa, miten sinä olet saanut luotua niin elävänoloisia hahmoja, että niihin kiintyy oikeasti, minä arvostan sitä teksteissä ihan hirveästi, koska henkilöt on niissä minulle tärkein juttu ja kaikki muu tulee vasta sen jälkeen. Mutta, kun hahmoihin samaistuu syvästi, niin sitten on älyttömän surullista lukea tälläisia kohtia. Minusta tämä ei muuten tuntunut yhtään ennalta-arvattavalta, koska minä en ollut ajatellutkaan, että joku näin tärkeä henkilö voisi kuolla tässä ficissä. Voi luoja, minä pidin ihan kauheasti Berenistä.

Minä en nyt jotenkin jaksa ajatellakaan luvun alkuosaa, se tuntuu niin toisarvoiselta tuon lopun tapahtumien jälkeen. Mutta tämä oli koskettava, ihan mielettömän koskettava ja kun minä toivun ensi järkytyksestä niin pystyn varmasti pitämään tätä jo hienona juonenkäänteenäkin.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Ei. Ei!

Ja minähän en koskaan kommentoi ficistä höyryissä, enhän? Mutta ei Bereniä, ei... Tiesin että jotain kävisi, mutta tämä on sentään liikaa. Sanoinkin edellisessä kommentissa, että siitä tulee hankaluuksia! Huh. Taidan kuulostaa ihan huolestuneelta äidiltä..?

Tämä luku oli oikein hieno. Reaktiot olivat todellisen oloisia ja voisin hyvin kuvitella kaikkien toimivan juuri näin. Éowyn oli erittäin aito, ja tuo mainittu tosiasia on yllättävän huvittava; jospa se sotaan karkaaminen on periytyvää... :wink: Mutta tosiaan, tuo Faramirin ja Éowynin kohtaaminen oli ihana.

Ihanaa myös se, että Arwenilla on kaikki hyvin taas. Tuntui jotenkin aidolta tuo hänen sarkasminsa Faramiria kohtaan kun kuuli tämän kertoneen... heistä. Se sopii hyvin ainakin tämän ficin Arweniin. Hauskaa, että kuningaspari viettää päivänsä makoilemalla sylikkäin :lol: En tiedä miksi se sitten on niin huvittavaa.

Mutta tuo Beren. Tässä nähtiin taas se ihana isä-Faramir, joka lähtee poikansa perään.... Mutta että siinä piti noin käydä! Ja kehtasit jättää tämän tähän.... Onpahan jotain, minkä voimalla jaksaa seuraava viikko taas.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Ei! Valmiiksi jo nuha ja nyt kun itkettää niin nenä tukkeutuu vielä enemmän...ei Beren voi olla kuollut, ei vain voi! Julmaa...

Arwenin ja Aragornin hetki sulatti. He vaan ovat niin ihania! :) Aragorn tietää juuri miten rauhoitella vaimoaan. Arwenkin alkaa taas olemaan oma itsensä, ja sellainen kuin omissa mielikuvissani.

Mutta tuo Berenin tapaus oli aika pommi...jos poika on todella kuollut, niin sitten seuraakin melkoisesti surua. Jotenkin on tunne että Faramir alkaa syyttelemään itseään. Ja Elenwen *huokaus* Rankkaa rankkaa. Ja pahaan kohtaan jätit! Taitava kirjoittaja jättää aina jännittävään kohtaan....epäreilua. Ei auta muu kun jäädä odottelemaan ensi viikkoa...
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Avatar
athelas
Puolituinen
Viestit: 338
Liittynyt: Ma Joulu 19, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: synkmetsä
Viesti:

Viesti Kirjoittaja athelas »

"Sanot aina, että minä ja Faramir olemme samannäköisiä, joten eikö ole luonnollista, jos lapsissammekin on samaa näköä?""


Tämä oli jollain kinkkisellä tavalla äärettömän hupaisa ja mieltä lämmittävä tokaisu:D


""Vastaa minulle!" hän huusi. "Beren, tämä on tärkeää! Sinun täytyy herätä! Sinä et saa olla kuollut!"
Hän puhkesi itkuun, ja tarttui poikaansa, painaen tämän velttoa ruumista itseään vasten. Sotilaat seisoivat ympärillä neuvottomina, synkän hiljaisuuden vallassa. Päällikön suru tuntui liian suurelta, jotta mikään maailmassa olisi voinut tarjota siihen lohtua."

Voi voi pientä, ei tälläistä surua saa olla. EI!
Ja tuokin oli niin Faramirin tapaista tuo puhe..
Voi voi.. :(
"Neledh corvath an edhilerain no i venel
Odog an naughírath ne rynd gonui hain
Neder an hírath fírib, barad na ´urth
Mîn an mornhir ne had dûr în
Ned i dalath e-Vordor
Ennas i ngwath dorthar"
tyttö
Örkki
Viestit: 156
Liittynyt: Ti Elo 29, 2006 1:11 pm

Viesti Kirjoittaja tyttö »

Taas tulee enemmän tai vähemmän järkevää kommenttia kahdesta luvusta. Seuraan tätä kyllä viikoittain ja erittäin innokkaasti, en vain saa aikaiseksi kommentoida :/ Suo anteeksi.

Luku 21
Kiireelliset velvollisuudet kutsuvat Gondorin kuningasta!"
Tämä oli paras :lol:
Hopearahoja kylvävän talonpojan tarina oli surkuhupaisa, ja oli jotenkin hirmuisen suloista että Elboron harkitsi tavallisille kuolevaisille tarkoitetun koulun perustamista. Saamme siis kaiketi kiittää arvoisaa Elboronia koulunkäyntimahdollisuuksistamme :D
Ihanaa että Aragornilla ja Arwenilla menee välillä hyvinkin. Tuo luvun loppu oli ihanan rauhallinen ja lämmin tunnelmaltaan, tuli hyvä olo.


Luku 22
Tämän luvun loppu tuli kyllä melkoisena järkytyksenä :shock: En olisi odottanut tällaista. Vetää hiljaiseksi. Mahtaa olla melkoisen synkkiä lukuja tiedossa... Kovasti tunnelmallinen oli tämän luvun loppu ja Faramirin reaktiokin niin kovin aito. Tämä muistutti taas ettei vahinko tule kello kaulassa... eikä kuolemakaan. Huoh, Bereniä jää ikävä.

Jatkoa odotellaan...
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitosta, kiitosta taas kommenteista. Mukavaa että luku herätti noinkin suuria tunteita.

Miaplacidus: Arwen saattoi tosiaan vaikuttaa aika ärsyttävältä. Minä ajattelin että hän oli tuossa melkoisen masentunut, koska alkoi nyt vasta tajuta, miten alas oli päässyt vajoamaan. Minullakin oikeastaan oli sellainen tausta-ajatus, että Faramir olisi saattanutkin päästää Berenin sotaan (ainakin jos hän itse olisi ollut alusta asti mukana ja voinut pitää Bereniä silmällä), mutta hän ajattelee tuossa enemmän Éowynin mielipiteitä kuin omiaan. Ja kyllähän hänkin pelkäsi, että Berenille voisi sattua jotain ja oli siksi valmis tekemään niin kuin Éowyn halusi.

Leida: Minusta on tosi kiva kuulla, että olet noin kiintynyt näihin hahmoihin. ;) Koska minäkin olen niihin hyvin kiintynyt. Valitettavasti minusta on hauska laittaa hahmot kohtaamaan kaikenlaisia kärsimyksiä, mutta älä huoli, kyllä minä tulen nostamaan ne sieltä murheen alhosta ylöskin.

Nerwen: Juu, tuo edellinen luku tuli jätettyä aika inhaan kohtaan. Mutta eipähän ole ensimmäinen kerta. :P Yritän tässä vain varmistella, että lukijat jaksavat lukea seuraavan luvunkin. Mutta niin, kiva että pidit hahmojen reaktioita aitoina. En ole ihan varma siitä Arwenin sarkastisen huomautuksen sopivuudesta, mutta se oli pakko laittaa "huumorin" vuoksi... Arwen ei ole ihan tasapainoinen tässä ficissä.

Andune: Kiva että pidit A/A-kohtauksesta. Jos rehellisiä ollaan, kirjoitin sen vain saadakseni lukuun lisää pituutta. :P

Athelas: Kiitos, kiva että Faramir vastasi mielikuviasi. :)

Tyttö: Me todellakin saamme kiittää Elboronia aika paljostakin tai ilmeisesti ainakin tuosta koululaitoksesta. ;) Minulla on suuria suunnitelmia hänen varallaan. Oikeastaan uskon, että ihmiskunnan edistyminen on paljolti juuri vähän erikoisten tyyppien ajatusten ansiota, koska he uskaltavat ajatella massasta poikkeavasti. Ja Elboronin minä näen juuri tällaiseksi henkilöksi.


Tämä seuraava luku on varmaankin aivan ymmärrettävistä syistä melkoisen synkkä, mutta lukekaahan itse. (Ei pitäisi kuunnella Apulannan debyyttilevyä samalla kun hioo tätä lukua, "hieman" vaikeuksia päästä tunnelmaan tai jotain...)


Kahdeskymmeneskolmas luku
Toivon tuolla puolen

"Pelkäänpä ettei hänen hyväkseen voi tehdä paljoakaan", haavuri totesi.
Faramir tuijotti miestä väsynein ja vihaisin silmin. "Hän ei ole kuollut. Sinun täytyy yrittää parantaa hänet."
Haavuri pudisteli päätään. "Hänen sydämensä tosin lyö, mutta hänen sielunsa on jo jättänyt tämän maailman. Häntä ei voi parantaa. Olen pahoillani."
"Hän on elossa. Hän vain nukkuu syvään ja voi vielä herätä", Faramir intti ja kääntyi katsomaan matalalla sängyllä makaavaa poikaansa, puristaen edelleen tämän kättä omassaan. Pojan ohimolla ollut suuri haava ja hänen murtunut kätensä oli sidottu. Epäiltiin, että tämä oli lyönyt päänsä kallioon tai kiveen rotkoon pudotessaan.

Haavuri, nuori mutta järkähtämätön mies, vilkuili kohti muita teltassa makaavia, vammojaan valittavia sotilaita. "Olen pahoillani", hän mumisi toistamiseen. "Minun on mentävä niiden luo, joita voin vielä auttaa."

Faramir ei vastannut eikä katsonut haavuriin päinkään. Hän ei halunnut luopua toivostaan, mutta silti hän pelkäsi, että miehen sanat olivat totta. Beren-raukka, tämä oli niin nuori ja elämänjanoinen, eikä taatusti ollut osannut edes aavistaa, että sodankäynnissä piili vaaroja. Tämä oli elänyt keskellä sankaritarinoita, ja jos joskus olikin mainittu jonkin sedän tai isoisän kuolleen taisteluissa, eivät sellaiset sanat olleet merkinneet pojalle yhtä paljon kuin urotöistä kertovat laulut. Tämä oli väärin. Berenin kaltaisen nuorukaisen ei pitänyt kuolla. Erun tahto ei mitenkään voinut olla sellainen.

Faramir ei tiennyt vuorokauden ajoista, mutta Borlas ilmaantui aina välillä hänen luokseen haavoittuneiden telttaan ja vaati häntä syömään ja lepäämään edes hetken. Mutta Faramir ei ollut kuulevinaan. Hän ei aikonut jättää Bereniä hetkeksikään. Jotain voisi käydä sillä välin: poika saattaisi herätä tai kuolla, ja Faramir halusi olla läsnä tapahtui kumpi hyvänsä.
"Ette ole syönyt mitään sen jälkeen kuin saavuitte", Borlas intti.
"En ole nälkäinen", Faramir vastasi.
Borlas pudisti päätään ja huokaisi. Hänkin suri Berenin kohtaloa, mutta sota Haradia vastaan ei ollut ohi. Uusi taistelu koittaisi päivän valjettua, ja jos totta puhutaan, monen miehen mieltä olisi piristänyt jos ihailtu suuriruhtinas olisi lähtenyt heitä johtamaan. Mutta sellainen ei edes käynyt Faramirin mielessä. Hän ei osannut ajatella muuta kuin poikaansa.

Aamun tullen miehet alkoivat valmistautua uutta taistelua varten, ja Faramir tuntui havahtuvan synkistä mietteistään. "Beren ei voi jäädä tänne. Täällä ei välttämättä ole turvallista", hän totesi haavurille.
Mies kohautti harteitaan. "Muuta paikkaa ei ole. Meidän on pysyttävä täällä, turvallista tai ei."
Faramir pudisteli päätään. "Vien Berenin pois, Minas Tirithiin. Siellä häntä voidaan auttaa paremmin."
"Hmm. No, teidän poikannehan hän on. En tiedä, kestääkö hän matkaa, mutta sillä ei ole merkitystä. Hän on jo käytännössä kuollut."
"Täällä hänellä ei ainakaan näytä olevan toivoa."
"Teistä olisi enemmän hyötyä rintamalla", jatkoi haavuri. "Voin järjestää haavoittuneiden kuljetuksen Emyn Arnenille, ja poikanne voi lähteä siinä joukossa."
Faramir nyökkäsi. "Tee niin. Mutta minä lähden heidän mukaansa ja jatkan Emyn Arnenilta poikani kanssa pääkaupunkiin." Sitten hän veti miekkansa tupesta ja kohotti sen kohti teltan ovelta kajastavaa päivänvaloa. "Varmaankin näet kuinka käteni tärisee", hän lausahti. "Vaikka mielelläni lähtisin johtamaan sotilaitani, tiedän etten kykenisi siihen. En ole sellainen mies, joka pystyisi taistelemaan tällaisella hetkellä. Minä rakastan liikaa." Sitten hän asetti miekan takaisin vyöhönsä. Haavuri ei sanonut mitään, mutta nyökkäsi ja lähti järjestämään vankkureita sairaankuljetusta varten.

* * *

Aragornilla oli neuvottelu Linnassa, ja Arwen oli lähtenyt kävelylle Parannuksen tarhan puutarhaan. Se ei ollut erityisen kaunis paikka tähän aikaan vuodesta, kun suurin osa kasveista oli pudottanut lehtensä ja kaikki näytti harmaalta ja ruskealta. Silti siellä oli Arwenin mielestä omalla tavallaan viihtyisää, ja omituista kyllä, hän tunsi olonsa siellä suojatummaksi kuin Linnan puutarhassa, vaikka täälläkin parantajat ja näiden palvelijat seurailivat hänen menemisiään.
"Mutta he seuraavat minua koska ovat huolissaan. Eivät siksi että janoavat juorunaiheita", hän mietiskeli.

Arwen kuuli kevyiden ja nopeiden askelten lähestyvän. Hän kääntyi ja näki tummansiniseen mekkoon ja viittaan pukeutuneen Éowynin, jonka hiukset olivat kahdelle palmikolle kiedotut. Hän oli kuullut Éowynin tyttärineen saapuneen Minas Tirithiin joitakin päiviä sitten, pakoon taistelua Ithilienin eteläosassa, minne hänen miehensä ja nuorempi poikansa olivat menneet. Palmikot saivat Éowynin näyttämään vähän tyttömäiseltä, ja Arwen tajusi samassa ihailevansa naista, joka vuosikymmenien avioliiton ja monta lasta synnytettyään yhä uskalsi sitoa hiuksensa kuin nuori neito. Arwen tunsi itsensä vanhaksi ja väsyneeksi nutturoineen ja hartiahuiveineen.

"Arwen, olen viivytellyt tapaamistamme, mutta enää se ei voi odottaa", Éowyn aloitti hänen päästyään puhe-etäisyydelle.
"Mistä haluaisit puhua?" Arwen kysyi.
"Mistä? Etkö osaa yhtään arvata? No tietysti miehestäni ja sinusta ja Elenwenistä."
"Oh", Arwen huokaisi. "Niin, se asia on vaivannut minuakin viime aikoina."
"En haluaisi kuulostaa töykeältä", Éowyn aloitti, "mutta en voi olla ajattelematta, että olet osittain syypää tähän kaikkeen ikävään, mikä meitä on kohdannut. Miksi menit sanomaan miehelleni, että Elenwen on hänen tyttärensä, vaikka et voi mitenkään olla asiasta varma? Hän otti rajusti yhteen Berenin ja minun kanssani ja joutui pakenemaan, sillä seurauksella että toinen poikani päätyi ottamaan valtiaan tehtävät hoitaakseen, vaikka sellainen vastuu oli hänen ikäiselleen aivan liian suuri. Ja sitten Beren karkasi sotaan ja mieheni joutui lähtemään hänen peräänsä - kamala sotku!"

Arwen nyökkäsi vaisusti. Hän olisi voinut lisätä listaan vielä sen, että oli juoppo ja aiheuttanut monen moista harmia omallekin perheelleen, mutta häntä ei oikein huvittanut puhua asiasta. "Puolustuksekseni voin sanoa, etten ollut tullut ajatelleeksi asiaa aivan loppuun asti, kun kerroin siitä miehellesi", hän totesi lopulta.
"Niin, sen voin uskoa. Mutta haluaisin sinulta viimein selvän vastauksen tähän asiaan. Voiko Faramir olla Elenwenin isä?" Éowyn tiukkasi.
"Ainakin Palantírin mielestä hän voi", Arwen vastasi.
"Oletko tullut ajatelleeksi, ettei Palantírin antama tieto välttämättä ole luotettavaa?"
Arwen nyökkäsi. "Olen siitä täysin tietoinen. Tai ainakin nyt olen, kun olen... kun en ole juonut. Tiedät varmasti, miksi olen täällä Parannuksen Tarhassa."
"Minä kuulin siitä Elboronilta. Olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä, ettei haltioiden pitäisi juoda viiniä. Se ei selvästikään sovi teidänlaistenne päille. Mutta vieläkö sinä uskot Palantíriin, vaikka olet täysissä järjissäsi?"
Arwen kohautti harteitaan. "En tiedä mihin muuhunkaan uskoa. En voi enää muistaa varmuudella, mitä sinä kurjana yönä tapahtui. Siitä on liian kauan. Paljon on ehtinyt tapahtua. Viime vuodet ovat mielessäni yhtä tapahtumien kirjoa, menen kuukausissa ja vuosissa sekaisin jatkuvasti. Täällä on ollut niin erilaista kuin elämäni Lórienissa, jossa vuodenaikojen vaihtumiset olivat suurimmat muutokset elämässäni."
Éowyn pudisteli päätään toivottomana. Jos ei Faramir muistanut eikä Arwen muistanut, niin kuka sitten tietäisi totuuden? Tiesikö sitä kukaan? Hän olisi halunnut kuulla selvän ja yksiselitteisen vastauksen, olipa se millainen hyvänsä. Hän ei pitänyt epävarmuudesta.

Äkkiä kummankin naisen mietteet katkesivat, sillä eräs Tarhan palvelijoista kutsui Éowyniä. Palvelija kertoi ratsulähetin tuoneen viestin, että käskynhaltija ja tämän poika olivat palaamassa Porosilta, mutta että poika oli loukkaantunut. Éowyn nyökkäsi ja pakotti itsensä pysymään rauhallisena. Hän oli koko ajan pelännyt, että Berenille kävisi jotain, sillä tämä oli toisinaan innostuessaan turhan varomaton ja uhkarohkea, kuten Éowynin oma isä oli aikoinaan ollut. Mutta olivatpa pojan vammat millaiset hyvänsä, Éowyn oli varma, että Parannuksen Tarhassa hänet saataisiin kuntoon.

Parantajat valmistautuivat potilaan vastaanottamiseen, vaikka kukaan ei tiennytkään, millaisista vammoista oli kyse. Kuninkaalle lähetettiin sana ja hänkin kiirehti paikalle, olihan tällä enemmän tietoa parantamiseen liittyvistä asioista kuin kenelläkään muulla koko kaupungissa. Éowyn käski Silrieliä ja Tindórieliä sen sijaan odottamaan käskynhaltijan huoneistossa Elboronin kanssa. Heidät tultaisiin noutamaan sitten, kun he voisivat tulla katsomaan Bereniä.

Éowyn oli siis kaikin puolin valmistautunut kohtaamaan miehensä ja loukkaantuneen poikansa, mutta kun nämä kaksi todella saapuivat, hän ei voinut estää järkytystä vyörymästä ylitseen. Hän odotti Tarhan etupihalla ja huomasi heti kun poikaa nostettiin vankkureista, että tämä oli tajuton, mutta sekään ei järkyttänyt häntä niin paljon kuin ilme Faramirin kasvoilla. Mies näytti siltä kuin ei olisi nukkunut viikkoon: hänen kasvonsa olivat harmaankalpeat ja punoittavissa silmissä oli miltei toivonsa menettänyt katse. Yksi vilkaisu niihin silmiin riitti kertomaan, että Berenin laita oli hyvin huonosti. Éowyn parahti huutamaan eikä Arwenin hento ote hänen käsivarressaan riittänyt estämään häntä syöksymästä paareilla makaavan pojan luo.
"Beren! Beren! Minun pikkuiseni! Mitä hänelle on tehty? Mikä hänen on? Voi rakas lapsi..."
Parantajat yrittivät viedä Berenin sisään taloon, mutta Éowyn ei hellittänyt otettaan pojasta. "Älkää viekö häntä minulta! Älkää!" hän itki.
Joku talon naisista tarttui Éowyniin ja veti tämän kauemmas, jotta miehet saisivat kuljetettua potilaan tälle varattuun huoneeseen. Éowyn itki sydäntä särkevästi, riuhtaisi itsensä irti pidättelevästä otteesta ja kiiruhti Berenin perään. Arwen vetäytyi pois ovelta, varjoon katosta kannattelevan pylvään taakse.

Faramir seurasi parantajia hitaasti. Hän halusi tietää, mitä kuningas sanoisi Berenistä, mutta hänen jalkansa tuntuivat heikoilta ja raskailta, ja hänen oli tuon tuostakin otettava tukea seinästä pysyäkseen pystyssä. Lopulta hän löysi tiensä poikansa huoneeseen ja jäi seisomaan ovelle, sen pieleen nojaten.

Kuningas istui kumartuneena Berenin ylle, tarkasteli tämän vammoja, erityisesti ohimolla olevaa ruhjetta, ja asetteli siihen athelaskääreen. Éowynin nyyhkytys ja valitus raastoivat Faramirin sydäntä - jokainen parahdus sattui kuin veitsi olisi iskeytynyt rintaan. Hän ei voinut olla tuntematta syyllisyyttä: hän oli luvannut tuoda Berenin ehjänä kotiin, mutta oli surkeasti epäonnistunut tehtävässään.

"Se johtuu iskusta päähän", kuningas totesi viimein. "Valitettavasti hänen hyväkseen ei voi tehdä kovinkaan paljon. Hän saattaa kyllä herätä, mutta kenties on todennäköisempää, ettei hän enää herää, sillä muuten luulisin sen jo tapahtuneen. Olen pahoillani."
Faramirin jalat pettivät ja hän vajosi maahan. Hänen ainoa toivonsa oli mennyt. Jollei kuningas pystyisi parantamaan Bereniä, siihen ei pystyisi kukaan koko valtakunnassa. Kuninkaan kasvot ilmaantuivat jostakin hänen yläpuolelleen.
"Faramir, valar paratkoon! Sinun pitää mennä heti lepäämään", hän määräsi. Faramir vilkaisi väsyneesti vaimoaan, joka itki Berenin vuoteen vierellä eikä kaiketi ollut edes huomannut Faramirin läsnäoloa huoneessa.
"Minun pitää...", hän kuiskasi ja yritti ojentaa kättään Éowyniä kohti. "Hän tarvitsee minua."
"Sinun ei pidä nyt mitään muuta kuin levätä", Aragorn sanoi ankarasti. "Tai kohta hänellä ei ole enää miestäkään."
Faramir oli liian uupunut vastustellakseen. Hän antoi palvelijoiden auttaa itsensä vuoteeseen yhteen Tarhan huoneista ja söi vastahakoisesti hieman heidän tuomaansa lämmintä keittoa.

* * *

Seuraava aamu valkeni harmaana ja kylmänä. Parannuksen Tarhan takkoihin sytytettiin valkeat tuomaan lämpöä ja terveyttä sairaille. Faramir kiiruhti heti herättyään Berenin huoneeseen. Éowyn istui edelleen vuoteen vierellä, ja oli tuskin poistunut paikaltaan yön aikana.
"Kuinka hän voi?" Faramir kuiskasi.
"Samoin kuin eilen. Hän on nukkunut koko yön rauhallisen näköisenä", Éowyn huokaisi uupuneesti.
"Sinun pitäisi mennä lepäämään. Minä jään hänen vierelleen."

Éowyn ei vastannut vaan silitteli pojan kättä ja kääntyi katsomaan miestään.
"Kuinka sinä voit? Kuningas sanoi, että olit joutumassa Varjon alle, tai ainakin Varjon sydämeesi jättämän muiston alle. Etkö ollut syönyt tai levännyt lainkaan sen jälkeen, kun lähdit Porosille?"
Faramir kohautti harteitaan. "En tiedä miten voin. Se tuntuu yhdentekevältä eikä minulla ole ollut nälkä. Haluaisin vain Berenin heräävän."
Éowyn nyökkäsi. "Niin minäkin", hän virkkoi ja huokaisi uudelleen. "Tämä on kaikki minun syytäni. En tiedä, miten voisin kestää... en varmasti voi kestää sitä jos hän - "
"Ei se ole sinun syytäsi. Minun ei olisi pitänyt paeta kodistani silloin kun minua eniten olisi tarvittu."
"Et voinut tietää sitä. Minun olisi pitänyt käsittää, että Beren saattaisi karata sotaan. Minun olisi pitänyt käydä tarkistamassa hänen huoneensa!"
Kyyneleet valuivat jälleen Éowynin poskille. Faramir veti hänet syliinsä ja silitteli hänen hiuksiaan. "Ei se ollut sinun vikasi, rakas. Ehkä se ei ollut kenenkään vika. Ehkä asioita joskus vain tapahtuu ilman että kukaan erityisesti on niihin syypää."

Myöhemmin päivällä Elboron ja tytöt tulivat katsomaan loukkaantunutta veljeään. He kaikki näyttivät syvästi järkyttyneiltä, vaikka heille oli kerrottu etukäteen, ettei Beren ollut tajuissaan eikä voisi jutella heidän kanssaan.
"Koska veli oikein herää?" Tindóriel kysyi epävarmasti ja katsoi vanhempiaan suurilla vaaleanharmailla silmillään.
Faramir ja Éowyn nieleksivät kyyneliään. Miten sanoa pienelle lapselle, ettei isoveli ehkä heräisi koskaan? Tindóriel ymmärsi, että kaikki ihmiset kuolivat joskus - sitten kun olivat niin vanhoja, että eläminen alkoi jo vähän kyllästyttää, mutta nuoren veljen kuolemaa tämä ei voisi ymmärtää.

Silriel alkoi itkeä. Tyttö käsitti vanhempien ilmeistä, ettei veljellä ollut toivoa. Elboronin kasvot olivat kivettyneet, mutta hänen käsiensä saattoi nähdä tärisevän, vaikka tämä yrittikin piilotella niitä selkänsä takana.

Lopulta Faramir saatteli lapset ulko-ovelle, sanomatta sanaakaan. Hän ei tiennyt millaisia sanoja olisi voinut tarjota heidän lohdukseen. He olivat liian nuoria kokemaan tällaista tuskaa. Vaikka kuolema oli tullut Faramirille itselleen tutuksi jo pienenä poikana, hän ei halunnut omien lastensa joutuvan kantamaan samanlaista murhetta sydämessään. Suru ja katkeruus velloivat kumpikin Faramirin sisuksissa, kun hän kääntyi takaisin Berenin huoneeseen johtavalle käytävälle.

Silloin Faramir näki kuningattaren kävelevän itseään vastaan käytävällä. Hän ei tiennyt, miksi Arwen oli siellä eikä se häntä liikuttanutkaan. Hän nyökkäsi pienesti kohdatessaan kuningattaren katseen mutta tämä käänsi nopeasti kasvonsa pois miehestä. Arwen oli arvatenkin lukenut Faramirin silmistä ajatuksen, joka tämän mielessä sillä hetkellä välähti: jos joku Berenin kohtaloon oli syyllinen, niin kuningatar.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

:cry: Voih, toivottavasti Beren herää...Arwen tuntuu potevan todella syyllisyyttä omista teoistaan. Ja Faramir ja Éowyn...voi kurjuus.
Käy jo valmiiksi sääli Elenweniä kun tämä saa kuulla asiasta.

Näh, en osaa sanoa mitään ranketavaa tai järkevää. Toivon vain että Beren selviää. Jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Ensinnäkin minä olin jo varma siitä, että Beren on kuollut, joten siinä valossa tämä ei ollutkaan ihan älyttömän synkkä luku, vaan antoi jopa vähän toivoa. Mutta olihan tässä erittäin surumielinen tunnelma. Faramirin suru oli niin elävää. Hänen tunteensa olet kuvannut todella aidosti. Suru pojan puolesta ja syyllisyys siitä, ettei ollut voinut tuoda tätä loukkaantumattomana Éowynille, kaikki se tuntui niin kertakaikkisen elävältä. Samoin se, että sekä Éowyn ja Faramir syyttelivät itseään siitä mitä Berenille on tapahtunut.

Pidin ihan hirveästi tuosta, että Faramirista ei ollut johtamaan joukkoja, kun sen poika on loukkaantunut.
"Varmaankin näet kuinka käteni tärisee", hän lausahti. "Vaikka mielelläni lähtisin johtamaan sotilaitani, tiedän etten kykenisi siihen. En ole sellainen mies, joka pystyisi taistelemaan tällaisella hetkellä. Minä rakastan liikaa."
Varsinkin tähän kohtaan rakastuin. Minusta se on juuri niin ihanaa Faramirissa, että se pystyy myöntämään omat tunteensa, eikä pidä sitä heikkoutena, että rakastaa syvästi lähimmäisiään. Ja juuri siksi Faramir on minusta veljeään viisaampi. Jokatapauksessa sinä olet saanut ihanasti tuotua tuon ajatuksen esille tässä. ^^ Minä rupesin miettimään, että kuinkahan Aragorn olisi toiminut, jos olisi joutunut samanlaiseen tilanteeseen. Olisiko se pystynyt jatkamaan taistelua ja lähettänyt poikansa turvaan? Olisi se saattanut pystyä, jos kysymyksessä olisi ollut joku maan tulevaisuuden kannalta erittäin ratkaiseva taistelu, niin se olisi ehkä työntänyt henkilökohtaiset tunteet taaemmas ja suojellut kuningaskuntaansa. Mutta vaikka olisikin, niin ei se minusta siitä kerro, että kumpi miehistä olisi rakastanut poikaansa enemmän, vaan heidän erilaisista luonteistaan.

Minua alkoi nyt kiinnostaa, että ratkeaakohan se missään vaiheessa, että kuka Elenwenin isä oikeasti on, ja onko sillä näiden kaikkien tapahtumien jälkeen enää niin hirveästi väliäkään. Tai no, Elenwenille varmasti on, mutta Éowynille ja Faramirille ei välttämättä, kun oma poika on kuolemankielissä.

Surumielisestä tunnelmasta huolimatta minä pidin kovasti tästä luvusta. Ei surullisissa tapahtumissa mitään vikaa ole, ne vain järkyttävät tullessaan täytenä yllätyksenä kuten edellisessä luvussa. Mutta minä siis pidän Berenistä edelleen erittäin paljon ja toivon vain, että se selviää.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Miaplacidus
Puolituinen
Viestit: 307
Liittynyt: La Maalis 03, 2007 12:21 am
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Miaplacidus »

Tykkäsin tästä luvusta. Tuo ettei Beren olekaan vielä kuollut, mutta tuskin herää, antaa tähän vielä enemmän sitä surumiellisyyttä. Mitään ei voida tehdä asian hyväksi.

Haavuri oli mukavan ja järkevän oloinen mies. Kun on sota, huolehditaan niistä joilla on mahdollisuus selvitä. Faramir tuntui ehkä liiankin... miten sen sanoisi epätoivoiselta, siis siinä mielessä, että tässä hän vähän kuin säälii itseään. En minä tiedä, mutta tykkäsin kuitenkin. Surumielisyys on vaikea aihe kirjoittaa. Arwenkin alkaa tuntua ihan mukavalta hahmolta taas vaihteeksi. Nyt hän ei enää ollut sellaisen itsesäälin partaalla (tai sinnepäin), vaan alkoi oikeasti tajuta mitä oli tehnyt. Eowyn (en jaksa nyt pelata noilla heittomerkeillä) tuntui aidolta.
Hän olisi halunnut kuulla selvän ja yksiselitteisen vastauksen, olipa se millainen hyvänsä. Hän ei pitänyt epävarmuudesta.
Tämä varsinkin. Juuri sellainen kuin minäkin hänet kuvittelen olevan. Tuossa loppupuolella tuo sydäntäsärkevä tuska oli oikeasti koskettavaa. Kamala tilanne, voin kuvitella. Ja kun Tindorielkin tajusi mitä oli tapahtunut, vaikkei kukaan sitä selittänyt... :( Surullinen mutta hyvä luku. Jatkoa odotellaan (perjantait on hyviä päiviä).
Ihminen muistetaan niistä asioista, joista kukaan ei uskalla sanoa hautajaisissa mitään.

Vuoden Tulokas 2008 - Äww, kiitos <3
Avatar
athelas
Puolituinen
Viestit: 338
Liittynyt: Ma Joulu 19, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: synkmetsä
Viesti:

Viesti Kirjoittaja athelas »

Tämä oli oikein hieno luku.. Tuo Faramirin ja Eowynin itsesyyttely ja lohdutukset olivat sympaattisia.. *sanaton*
"Neledh corvath an edhilerain no i venel
Odog an naughírath ne rynd gonui hain
Neder an hírath fírib, barad na ´urth
Mîn an mornhir ne had dûr în
Ned i dalath e-Vordor
Ennas i ngwath dorthar"
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Lähes itkettää. Vain piirun verran puuttuisi...

Tämän tunnelma oli jotain aivan ihmeellistä. Surullinen, epätoivoinen... Juuri sellainen tunnelma kuin tällaista kerrottaessa pitääkin olla. Ja totta on, että epävarmuus on pahinta. Minun puolestani Beren saisi kyllä herätä. :(

Nyt on ihan pakko lainata.
"Vaikka mielelläni lähtisin johtamaan sotilaitani, tiedän etten kykenisi siihen. En ole sellainen mies, joka pystyisi taistelemaan tällaisella hetkellä. Minä rakastan liikaa."
Se on se Faramirin sisin olemus, hän osaa rakastaa ja rakastaa lähimmäisiään enemmän kuin mitään. Kaikki tiivistyy tuohon. Se on vain niin kaunista... *niiskuttaa* Liian kaunista ollakseen vain lause. Liian totta. Miten onnistut näin hyvin löytämään hahmojen sisimmän?

Tuo, miten Arwen tunsi itsensä vanhaksi huivinsa ja nutturansa kanssa... Se sai hymyn huulille hetkeksi. Mutta vain hetkeksi.

Éowynin reaktio oli uskomattoman todellinen. Miten hän yritti valmistautua tulevaan ja tiesi mitä voisi olla, silti siihen ei voinut varautua tarpeeksi. Se on liiankin totta, jälleen kerran.

Minäkin heitin toivoni Aragornin sanojen myötä, mutta saahan sitä aina toivoa? Ja toivon myös, että Arwen selviää jotenkin paitsi siitä taakasta, jonka hän itselleen sälyttää myös siitä, mikä tulee hänen osakseen muilta. Jatkoa?
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Piratesse
Vitam Piratae Aligo
Viestit: 781
Liittynyt: Su Marras 06, 2005 11:26 pm
Paikkakunta: Shin-Ra HQ

Viesti Kirjoittaja Piratesse »

Minulla on nyt ilmeisesti paha tapa kommata useampia lukuja kerralla. En vain oikein ehdi ja keskity kunnolla viikolla.

21. Luku

Minusta on Berenille aika luontevaa karata rintamalle, kun kaikki muut asiat tuntuvat kaatuvan päälle. Aika liikuttavaa, että hän alkaa Faramir-tyyliseen tapaan pohtia "entä-jos-en-olisi-tehnyt-näin" vaihtoehtoja, mitkä ei mitenkään auta tilannetta.

Hihittelin Faramirin ja Aragornin keskustelua. Aragorn ei todellakaan ymmärrä naisten ajatusmaailman päälle. Tuli muutenkin sellainen kuva, että aviopari ei ole osannut kommunikoida aiemminkaan. Ehkäpä se pieni punainen kirja tulee tosiaan tarpeeseen. Heh.

Elboronilla tuntuu olevan käytännön älyä enemmän kuin osasin arvata. Se huomaa heti, miten onnettomia asioita tapahtuu oppimattomille ihmisille ja yrittää löytää - edes ajatuksissaan - tavan auttaa niitä. Siitä tulisi varmasti oikeasti hyvä käskynhaltija, kunhan se pääsisi noista sosiaalisten tilanteiden kammostaan eroon.

Pidin kovasti myös siitä, miten Elboron jännitti kuninkaan tapaamista ja kuinka huonosti asiat ovat hänen hallinnassaan menneet ja sitten taas Aragornin kiistattomasta uskosta ja luottamuksesta nuorukaisen kykyihin. Ehkä se poika saa vähän enemmän uskoa itseensä. Jännä kyllä, miten usein pitää paikkansa tuo, että lähimpien on kaikkein vaikein puuttua omaistensa alkoholiongelmaan. Siihen pitäisi puuttua, mutta sitten ei vain tohdi/kykene/jaksa välittää.

Arwen näyttää voivan paremmin. Hyvä.

LUKU 22.

Faramir ja Èowyn ovat kyllä aivan mahtava pariskunta. Aika hurjaa, kun niiden parisuhde ja perhe-elämä tuntuu toimivat hyvin ja sitten taas toisilla mättää ihan perusjututkin. Täytyy kyllä sanoa, että Èowyn tuntui ehkä hitusen naivilta, kun sille ei tullut mieleenkään, että Beren olisi saattanut karata.

Arwen tuntuu tosiaan hyvin uskottavalta toipuvalta alkoholistilta. Kaikki piilopullot, vierotusoireet ja tunnontuskat. Tuntui todellakin pelottavan todelta. Onneksi Aragorn jaksaa taas ymmärtää ja tukea.

Minä arvasin, että Berenille kävisi huonosti.

LUKU 23

Minä olin ihan varma, että Beren oli kuollut. (ja nyt olen ihan varma siitä, että kun se vain kuulee Elenwenin ääneen, niin jätkä herää kuolleista. :lol:)

Olen pitänyt Faramiria myös hyvin tunneihmisenä, mutta myös vahvana sotilaana ja johtajana. Jotenkin vähän hätkähdin sitä, ettei herrasta ollut johtamaan sotilaitaan. En tiedä, tuli jotenkin heikko fiilis siitä, ettei mies saanut tunnepuoltaan sen enempää kuriin. Toki ihan fiksua, ettei lähde taisteluun, kun tietää, ettei kykene suoriutumaan siitä kunnolla. Minä ajattelin vain niiden miesten moraalia ja taistelutahtoa tuon tempun jälkeen. Heidän päälikkönsä lähtee kälppimään jo melkein kuolleen poikansa takia. Voisin veikata, että rintamakarkuruus ei jää kovin kaukaiseksi ajatukseksi. Tässä pidin eniten haavurin suhtautumisesta ja asenteesta. Sodassa ei yhtä miestä ehditä kauaa surra.

Jännä, miten erilailla Arwen näkee Èowynin ja millaisena se suhteessa itseään pitää. Naisten keskustelu oli hyvä. Saakohan tuo isyysasia ikinä selvyyttä? Èowynin reaktiot Bereniä kohtaan tuntuivat luonnolliselta.

Nyt jäi moni asia vaillinaiseksi. Minun piti vielä mainita monesta jutusta, mutta räkä valtaa ajattelutilaa. Pahoittelen ja poistun tekemään kuolemaa. (Armoton flunssa päällä.)
Vuoden tulokas 2006/ Vuoden Originaalikirjoittaja 2007/2008
Vastaa Viestiin