Sivu 1/15

Déjà vu Gondorin aamussa (PG-13), 30. luku 22.6. VALMIS

Lähetetty: Ke Marras 29, 2006 9:12 pm
Kirjoittaja Mithrellas
Title: Déjà vu Gondorin aamussa
Author: Mithrellas
Rating: PG-13
Genre: romance/drama/humor
Disclaimer: Keski-Maa ja osa hahmoista kuuluvat Tolkienille, enkä tee niillä rahaa.
Pairings: Arwen/Aragorn, Beren/Elenwen, Faramir/Éowyn
Summary: Eletään vuotta 22 N. A. Arwen angstailee, Aragorn ihmettelee, Faramir puuhastelee yhtä sun toista ja Éowyn arvelee olevansa ainoa selväjärkinen. Ja vain yksi huomaa uhkaavana kytevän romanssin.

A/N: Minun on jo pitkän aikaa tehnyt mieli kirjoittaa jatkoficci Faramirin ja Aragornin lapsista ja tässä sitä nyt olisi tulollaan, jos kansaa vain kiinnostaa. Tämä on ikään kuin jatkoa Kuningattaren kaipuu, käskynhaltijan kunnia -jutulle, mutta sitä ei välttämättä tarvitse lukea ennen tätä. Jonkin verran viittauksia tuohon ficciin toki on, mutta yritän selittää ne auki, jos niiden ymmärtäminen on tarpeellista juonen kannalta. Arwen on sitten tässä ficissä aivan kauhea, koettakaa kestää. Otan myös mielelläni vastaan kritiikkiä ja parannusehdotuksia. Faramirin tytärten nimet ovat Idwenin käsialaa, kiitokset hänelle niistä. :)

Koska noita lapsia on päässyt siunaantumaan melko monta, laitan selvyyden takia heti tähän alkuun nuo perheenjäsenten nimet ja iät.

Faramir 59 v.
Éowyn 47 v.
Elboron 21 v.
Beren 17 v.
Silriel 14 v.
Tindóriel 6 v.

Aragorn 111 v.
Arwen 2801 v.
Gilwen 19 v.
Celebwen 19 v.
Elenwen 17 v.
Isilwen 9 v.
Eldarion 4 v.


Ensimmäinen luku
Korvike

Faramirin askeleet kaikuivat linnan tyhjillä käytävillä. Päivän työt oli vihdoin saatu valmiiksi, yhtä lukuun ottamatta: hän oli aikeissa kirjoittaa vaimolleen Éowynille, joka hoiti suuriruhtinaan kotia Emyn Arnenilla Faramirin itsensä toimiessa Gondorin väliaikaisena valtiaana.

Kuningas oli poissa, oli ollut jo pitkään, lähes vuoden. Tämä oli lähtenyt pohjoiseen Arnoriin katsoakseen miten kansa siellä jaksoi sekä poistaakseen erään alueelle ilmaantuneen ongelman. Suurin osa dúnedainista oli jättänyt pohjoiset asuinsijansa aikapäiviä sitten - viimeistään Sormuksen sodan aikana, ja Elessar oli valtaan tulonsa jälkeen nähnyt kovasti vaivaa saadakseen sen osan kuningaskuntaansa jälleen asutetuksi. Nyt sodasta oli kulunut jo neljän kolmatta vuotta, mutta Arnorin metsät olivat yhä harvaan asuttuja. Sinne olivat hakeutuneet lähinnä erakkoelämää haikailevat tai henkilöt, jotka syystä tai toisesta tunsivat, ettei heidän läsnäolonsa Gondorissa ollut suotavaa. Pohjoisten maiden johtajana toimi kuninkaan poissa ollessa eräs Elessarin luotettavaksi tietämä mies: hänen vanha samoojatoverinsa Hírvegil, Halbarad Pettämättömän Käden serkku.

Reilu vuosi sitten kuningas oli tarkastellut pohjolan tapahtumia palantírinsa kautta ja huomannut jotain sangen arveluttavaa. Nimittäin eräs kuninkaan ja käskynhaltijan hyvin tuntema mies, Linnan Kaartin entinen päällikkö, sittemmin muonavaraston aputyömiehenä mainetta niittänyt Gaerlín Falbornin poika, oli nähty Arnorin vuorilla lietsomassa ihmisiä jonkinasteiseen kapinaan Hírvegiliä vastaan. Gaerlín nimittäin oli kuin olikin yksi näistä seikkailunhaluisista uskalikoista/ongelmiaan raukkamaisesti pakoilevista henkilöistä, jotka olivat päättäneet lähteä hakemaan uusia haasteita elämäänsä villistä pohjoisesta. Elessar ei sietänyt kapinanlietsojia, olkoonkin että asialla oli pelkkä muonavaraston apulainen. Niinpä hän pakkasi varusteensa, valitsi parhaat soturinsa turvajoukkoihinsa ja käänsi katseensa kohti pohjoista.
"Sitä paitsi on jo liian kauan siitä, kun pääsin katsomaan armasta synnyinmaatani", oli hän virkkanut. "Kuinka sydämeni halajaakaan taas Rivendelliin, näkemään sen kauniit metsät ja virrat ja vanhat sukulaiseni Elladanin, Elrohirin ja Celebornin."
"Voi, minun täytyy päästä mukaan. En ole nähnyt isoisääni ja veljiäni moneen vuoteen!" oli kuningatar Arwen parahtanut.
"Mutta entä lapset, rakkaani? Minne me voisimme heidät jättää? Emme voisi mitenkään ottaa heitä mukaan, sillä Isilwen ja Eldarion ovat liian pieniä niin pitkälle matkalle."
Ja niin oli kuningas lähtenyt sotilaineen ja Arwen jäänyt yksin Linnaan viiden lapsensa kanssa. Onneksi käskynhaltija Faramir oli aina valmiina silloin kun kaivattiin sijaisisää tai aviomiehen korviketta.

Faramir istui työpöytänsä ääreen, otti esiin tyhjän paperin, kynän ja mustepullon. Oikeastaan hän olisi mieluummin käynyt nukkumaan kuin ryhtynyt tähän puuhaan, mutta edellisestä kirjeestä oli vierähtänyt jo viikko, ja Faramir oli luvannut kirjoittaa joka päivä. Hänen työnsä vain oli niin vaativaa, ettei mihinkään muuhun tahtonut löytyä aikaa. Ei sillä, että Gondorissa olisi ollut sen kummempia ongelmia tällä hetkellä. Kahinointia idän ja etelän kanssa oli viime vuosina ollut vähän, ilmanhaltijat olivat olleet suosiollisia, sadot runsaita ja kansa tyytyväistä. Mutta kuningatar Undómiel... Tämä haltiarouva oli käynyt kuukausi kuukaudelta vaikeammaksi ja omalaatuisemmaksi. Arwen oli alusta asti itkeskellyt Aragorninsa perään, mutta mitä pidemmäksi tämän poissaolo venyi, sitä enemmän kuningattaren suruun oli alkanut sekoittua myös jonkinasteista vihamielisyyttä. Tämä oli jostakin keksinyt, että Aragornilla olisi toinen nainen pohjoisessa, joku niitä Rivendellin laulavia haltianeitoja (tai "keijukaisia", kuten Arwen heitä halventavasti nimitteli) tai ehkä jonkun vanhan samoojakaverin sisar tai tytär. Faramir oli parhaansa mukaan yrittänyt vakuuttaa, ettei kuningas ollut lainkaan jalkavaimoja pitävää miestyyppiä, mutta kuningatar oli vakaasti päättänyt sulkea korvansa järjen ääniltä. Tämä oli jopa yrittänyt taivutella Faramirin katsomaan palantírista, mitä Aragorn pohjoisessa puuhaili. Tämä vaihtoehto ei houkutellut käskynhaltijaa, sillä kuningas oli vienyt Orthancin palantírin mennessään, ja jättänyt kaupunkiin vain sen, joka oli aikanaan ollut Denethorin käytössä, ja jonka pinnassa oli tämän jokseenkin traagisen poismenon jälkeen yleensä näkynyt vain vanhan miehen kädet liekkien ympäröiminä. Arwen oli lopulta antanut periksi ja lakannut pyytelemästä tätä palvelusta, mutta vain tullakseen löydetyksi eräänä päivänä kalpeana ja vapisevana Ecthelionin tornin palantírin katseluun varatusta salaisesta kammiosta. Arwenilla ei olisi ollut oikeutta katsoa näkykiveen eikä siihen vaadittavaa mielenlujuuttakaan, ja mitä hän oli onnistunut kivestä näkemään, sitä hän ei kenellekään suostunut kertomaan.

Tänäänkin Faramir oli illallisen jälkeen kuunnellut Arwenin murheita ainakin parin tunnin ajan, heti sen jälkeen kun oli käynyt lukemassa kruununperilliselle iltasadun ja toivottamassa tälle hyvää yötä.

Faramir huokaisi ja yritti puhdistaa mielensä kuningattareen liittyvistä ajatuksista edes siksi aikaa, että saisi kirjeensä kirjoitetuksi.
"Rakas Éowyn", hän mutisi samalla kun kynä piirsi vastaavat sanat paperiin.
Ovi narahti. Faramir vilkaisi taakseen ja näki pienen tytön seisomassa oven raossa, vaaleansinisessä yöpuvussaan, valkeat kasvot hiilenmustien hiusten kehystäminä.
"Etkö lukisi minullekin iltasatua?" tyttö kysyi pienellä äänellä.
Faramir hymähti. "Eikö äitisi sanonut sinun olevan jo kyllin vanha lukeaksesi itse?"
Tyttö nyökkäsi, mutta totesi ujosti: "Minusta se tarina on kivempi silloin, kun sinä luet."
"Vai niin. No, onkos sinulla kirja mukanasi?"
Tyttö nyökytteli kiivaasti ja ojensi kirjaa Faramiria kohti. "Lúthien ja Beren!"
"Taasko? Eikö se ole vähän liian pelottava tarina?"
"Ei yhtään! Ja minä haluan kuulla sen uudestaan. Se on niin ihana. Minä olen vähän kuin Lúthien, enkö olekin? Paitsi ettei minulla ole puhuvaa koiraa, vaikka sellaisen minä kyllä haluaisin. Tiesitkö muuten, että minun isosiskon nimeksi piti tulla Lúthien, mutta äiti ei halunnut? Voi kun siitä olisi tullut, koska se on paljon nätimpi nimi kuin Elenwen, ainakin minusta."
Faramir hymisi jotain epämääräistä tytön juttelulle. "Mutta etkö kuuntelisi tänä iltana vaihteeksi tarinaa sellaisesta hassusta puolituisesta, joka lähti etsimään Lohikäärmeen aarretta?"
Tyttö pudisteli päätään. "En! Se on poikien tarina. Minä tahdon kuulla Berenistä ja Lúthienista!"
"No hyvä on. Sait minut ylipuhutuksi", Faramir totesi naurahtaen. "No, tulehan sitten. Mennään tuonne sohvalle."

Faramir ei olisi mitenkään voinut kieltäytyä tytön pyynnöstä. Isilwen oli kuninkaan neljäs tytär, ja luultavasti lapsista se, joka oli saanut vanhemmiltaan kaikkein vähiten huomiota. Kuningas ja kuningatar olivat toivoneet hartaasti poikalasta sen jälkeen kun heidän esikoisensa, kaksoistyttäret Gilwen ja Celebwen olivat syntyneet. Kuningatar olisi toki voinut hallita Gondoria, mutta kaksosten tapaus oli ongelmallinen, sillä parantajien sekaannuksen vuoksi oli jäänyt epäselväksi, kumpi tyttäristä oli vanhempi. Joten jos poikalasta ei syntyisi, jouduttaisiin tuleva hallitsija melkoisen ikävällä tavalla arpomaan. Seuraava lapsi Elenwen oli kuitenkin jälleen ollut tytär. Kului monta vuotta, ja näinä odotuksen vuosina kasvoi myös kuninkaan pelko siitä, ettei miespuolista perillistä todellakaan saataisi, ja kun Arwen sitten vihdoin synnytti uuden lapsen, oli heidän pettymyksensä lähes sanoin kuvaamaton, kun tulokas oli jälleen tyttö. Arwen oli sanonut kärsineensä aivan turhaan, ja Aragorn oli käyttäytynyt kun mitään lasta ei olisi ollutkaan. Éowyn oli ollut yhdessä vaiheessa niin raivoissaan kuningasparin kiittämättömyyden vuoksi, että oli (Faramirin tietämättä) käynyt ehdottamassa, että mikäli Isilwen ei kelpaisi heille, hän ottaisi mielellään lapsen kasvattityttärekseen. Kuningas ja kuningatar luonnollisesti kieltäytyivät jyrkästi myöntymästä tällaiseen tarjoukseen ja sanoivat rakastavansa lasta yhtä paljon kuin muitakin tyttäriään. He eivät tietenkään olleet julmia eivätkä epäoikeudenmukaisia vanhempia, eikä Faramir uskonut Isilwenin kärsineen erityisemmin asemastaan, mutta kuitenkin hänestä tuntui, että lapsi jollakin tavalla aavisti, ettei hänen syntymänsä ollut ollut vanhemmille iloinen ja toivottu tapahtuma.

Onneksi viisi vuotta myöhemmin kuningatar oli synnyttänyt pojan, ja kaikki huolet karisivat pois kuninkaan harteilta, kellojen soitto raikui halki kaupungin ja koko kansa juhli kuninkaan perillisen syntymää kolme yötä ja päivää.

Isilwen oli nyt yhdeksänvuotias, mutta ikäisekseen varsin pienikokoinen, niin että tämä muistutti Faramiria hänen omasta tyttärestään Tindórielistä, vaikka tämä oli vasta viiden. Tai kuuden. Kauhu kouraisi äkkiä Faramirin vatsanpohjaa - hän oli unohtanut, että tytön syntymäpäivä oli ollut tällä viikolla. Hän soimasi itseään ääneti, mutta joutui työntämään asian pois mielestään Isilwenin kivutessa sohvalle hänen viereensä.

Isilwen kuunteli tarkkaavaisesti koko ajan, kun Faramir luki tarinaa. Faramir jätti jälleen lukematta sellaiset kohdat, jotka arveli pienelle lapselle liian pelottaviksi, kuten sen kun ihmissudet kävivät syömässä Finrod Felagundin sotureita Tor-in-Gaurhothin tyrmässä. Eikä Isilwen näyttänyt asiasta pahastuvan - hän halusikin kuulla vain Huanista ja Lúthienista.
"Kunpa sinä olisit minun isäni", Isilwen kuiskasi jälleen kerran, kun he olivat pääsemässä tarinan loppuun, eikä Faramir vieläkään oikein tiennyt, kuinka hänen olisi pitänyt suhtautua tällaiseen toiveeseen.

Ovi aukesi jälleen, ja nyt sisään lipui itse kuningatar hopeanväriseen aamutakkiinsa kääriytyneenä.
"Isilwen? Mitä tämä on? Sinun ei pitäisi häiritä käskynhaltijaa näin myöhään illalla. Enkö ole jo monta kertaa niin sanonut?"
"Tästä ei todellakaan ole vaivaa...", Faramir aloitti, mutta Arwen nosti kätensä osoittaakseen, ettei hyväksyisi minkäänlaisia vastaväitteitä.
"Isilwen, nyt heti omaan huoneeseen ja nukkumaan. Olet sitä paitsi jo liian iso kuuntelemaan iltasatuja. Osaat lukea lempitarinasi itsekin."
Isilwen otti kirjan ja laskeutui sohvalta. "Kyllä, rouva äiti", hän vastasi kuuliaisesti. "Minä menen omaan huoneeseeni nukkumaan."
Sitten Isilwen niiasi kuningattarelle ja Faramirille, ja käveli pois huoneesta hienojen neitien tapaan kiirehtimättä ja sivuilleen vilkuilematta - tapaan jonka hän oli oppinut jäljitellessään vanhimpien sisartensa käyttäytymistä.
"Olen todella pahoillani tästä. Isilwen on aina ollut hieman vaikea lapsi", Arwen totesi katsoessaan tyytymättömänä nuorimman tyttärensä perään.
"Minusta hän on mitä hyvätapaisin nuori neiti eikä ollenkaan vaikea."
Arwen pyöräytti silmiään. "No, te miehet ette vain kunnolla ymmärrä lapsia ja sitä mikä on heidän parhaakseen. Mutta Faramir, ei puhuta tästä nyt. En saa oikein nukutuksi. Enkö voisi vähän aikaa puhella kanssasi Aragornista? En ehtinyt aiemmin tänään kertoa aivan kaikkea sitä, mikä mieltäni painaa. Mitä luulet, koskakohan hän oikein palaa? Hän sanoi olevansa poissa korkeintaan vuoden, ja nyt se on melkein kulunut."

Faramir hieraisi unisia silmiään ja ryhdistäytyi. Tästä tulisi pitkä yö.


A/N: "Rouva äiti" sanonnan nappasin Piratessen Häkkilinnusta. Oli vaan pakko kun se on niin mainio. :)

Re: Déjà vu Gondorin aamussa (PG-13), 1. luku 29.11.

Lähetetty: Ke Marras 29, 2006 10:11 pm
Kirjoittaja tyttö
Oih! Minä rakastin sinun Kuningattaren kaipuu, käskynhaltijan kunnia - ficciäsi ja on ihanaa päästä seuraamaan mitä linnassa nyt on meneillään :D
Isilwen on ihana. Pikkutytöt ovat juuri tuollaisia. Tämä kohta oli suloinen kaikessa realistisuudessaan, näinhän ne lapset juuri sanovat:
"Etkö lukisi minullekin iltasatua?" tyttö kysyi pienellä äänellä.
Faramir hymähti. "Eikö äitisi sanonut sinun olevan jo kyllin vanha lukeaksesi itse?"
Tyttö nyökkäsi, mutta totesi ujosti: "Minusta se tarina on kivempi silloin, kun sinä luet."
Ja tämä, voi että:
"Mutta etkö kuuntelisi tänä iltana vaihteeksi tarinaa sellaisesta hassusta puolituisesta, joka lähti etsimään Lohikäärmeen aarretta?"
Jotenkin mielettömän suloista, Faramir kertomassa tarinaa Bilbon matkasta, minä sulin tässä kohtaa.

Arwen osoittaa lupaavia hysterian merkkejä... Herätti mukavasti mielenkiinnon, tahtoo tietää heti lisää. Seuraavia lukuja odottelen kuin kuuta nousevaa :wink:

Lähetetty: Ke Marras 29, 2006 11:13 pm
Kirjoittaja Marnie
Hei. ^^ Minä en ole tuota Kuningattaren kaipuu, käskynhaltijan kunnia -ficciä lukenut, koska minä vähän karsastan sitä alussa olevaa Faramir/Arwen-paritusta ^^ mutta tätä hyökkäsin lukemaan parituksia vilkaistuani. Minä innostuin heti kun mainitsit Arnorin (en edes tiedä mistä syystä minä olen aina ollut valtavan kiinnostunut Arnorin alueesta, varsinkin Cardolanista, mutta minä olen ^^) ja vaikka tuolla ei olisi koko tämän ficin kannalta mitään sen suurempaa merkitystä, niin minusta on tosi mahtavaa että myös pohjoinen otetaan mukaan joissakin ficeissä ja muistetaan että sielläkin on ihmisiä ja elämää.

Mutta siis, tykkäsin tästä aloituksesta, en tiedä menikö minulta paljonkin juttuja ohi kun en ole tuota aikaisempaa ficciä lukenut, mutta koin ainakin pysyväni hyvin kärryillä. Tuota kappaletta, jossa Faramir miettii Isilwenin suhdetta muihin hallitsijaparin lapsiin nähden minä luin useampaan kertaan ja mietin että mitä mieltä minä siitä suhtautumisesta olen, ja tulin sitten loppujen lopuksi siihen tulokseen ^^ että pidän siitä, ja sympatiat on varsinkin Arwenin puolella, jos hartaasti odottaa sitä poikaa - kruununperijää - ja saakin taas kerran tytön, niin voi sitä kokea käyneensä sen taas kerran läpi ihan turhaan. Ihan reaalielämässä tuohon on törmännyt (sitä kruununperijää lukuunottamatta :p). Mutta Aragorn käyttäytymässä kuin mitään lasta ei olisi ollut? Tosin eihän Aragornista loppujen lopuksi ihmisenä paljoa kerrota kirjoissa, mutta minun on vaikea nähdä tuota mielessäni, mutta se olen vaan minä. ^^

Eikö Arwenilla olisi ollut tarpeeksi mielenlujuutta että se olisi kyennyt katsomaan palantiriin? ^^ Se oli oikeastaan ainoa asia tässä luvussa joka minua jäi kaivelemaan. ^^ Mutta joka tapauksessa se oli hieno kappale, tykkäsin siitä miten sinä kerroit Arwenin reaktiosta siihen mitä se siitä näki. Eikä ihme ettei Faramir katso siihen. :(

Tuo miten Faramir vakuutteli Arwenille ettei Aragorn hypi vanhojen samoojakavereittensa sisarten tai tyttärien sänkyyn sai hymyilemään, se vain kuulosti hauskalta. ^^

Tykkäsin kovasti tästä aloituksesta, ja luen jatkonkin, mutta en tiedä pääsenkö kommentoimaan joka luvun jälkeen, anteeksi jo etukäteen. ^^

Lähetetty: To Marras 30, 2006 3:42 pm
Kirjoittaja Andune
Tässä oli monta kohtaa mille hihittelin eikä se ole yhtään huono asia.
Onneksi käskynhaltija Faramir oli aina valmiina silloin kun kaivattiin sijaisisää tai aviomiehen korviketta.
Hehee, tuli vain jotenkin elävästi mieleen tuo sinun edellinen ficcisi :D
Faramir-parka, joutuu kuuntelemaan Arwenin valitusta. Mahtaa olla yöunet vähissä.
"Mutta etkö kuuntelisi tänä iltana vaihteeksi tarinaa sellaisesta hassusta puolituisesta, joka lähti etsimään Lohikäärmeen aarretta?"
No, tästä tuskin tarvitsee sanoa yhtään mitään :)

Isilweniä kävi sääliksi, mitäs se sellaista peliä on että tyttö toivoo Faramirin olevan tämän isä. Aragorn! *huutaa naama punaisena* Ei näin sinä syötävän komea ja täydellinen kuningas, ei näin...

Vähän häiritsi että Isilwen rouvitteli äitiään. Se ei vain oikein istu minun kuvaani Arwenista rakastavasta ja lämpimästä äidistä :?

No joka tapauksessa, tässä yksi joka varmasti tulee lukemaan jokaisen luvun. Koukussa ollaan...

Lähetetty: Pe Joulu 01, 2006 4:10 pm
Kirjoittaja Nerwen
Ihanaa ihanaa ihanaa........Voiko osuvammin kuvata iloani sen johdosta, että joku kirjoittaa tänne taas? Innostuin suunnattomasti, kun tämän näin.

Faramirko aviomiehen korvike? Jaa-a... :lol: Tulee edellinen mieleen, samat sanat kuin Andunella!

Voi, joko olen tarpeeksi hehkuttanut sitä, että pidän viittauksistasi TSH:n ja Hobitin (ja tietysti muidenkin) tapahtumiin, niinkuin tässä tämä iltasatu...

Mutta että eivät Arwen ja Aragorn välittäisi lapsesta, oli tämää kumpaa sukupuolta tahansa? Jostain syystä en osaa ajatella moista. Lapsi on kuitenkin aina lapsi ja vaatii huomiota ja uskon, että heillä riittäisi rakkautta tytöllekin... Mutta tämähän on vain oma mielipiteeni asiasta...

Tekee mieli toistaa Andunen kommenttia, se käy niin hyvin yksiin omien ajatusteni kanssa! Ja kyllä, Isilweniä käy säälksi. Tyttöparka, onneksi on joku Faramirin kaltainen, joka vielä lukee iltasatujakin :D

Ihana on, niin kuin jo kävi ilmi. Järkevää en taaskaan suustani saa...

Lähetetty: Ti Joulu 05, 2006 11:05 pm
Kirjoittaja Mithrellas
Kiitokset palautteesta. :) Kiva että tämä herätti kiinnostusta. Minulla taas venyi tämä vastaaminen, kun päätin että laitan tässä samalla sitten seuraavan luvun. Tähtään varmaan päivityksessä tuohon vanhaan kunnon luku per viikko systeemiin.

Tyttö: Kiitos. Mukavaa jos Isilwen tuntui realistiselta. Tuo Bilbon tarina nyt on vanha vitsi, mutta oikeasti en oikein löydä noista vanhoista tarinoista mitään muutakaan, joka sopisi lapsille. Ovat niin kovin synkkiä kaikki Silmassakin... Arwen tosiaan on tässä jutussa täysi hysteerikko. :wink:

Marnie: Arnor on kiinnostava paikka, mutta täytyy tunnustaa, etten tiedä siitä yhtikäs mitään. Ja tuon tosiasian vuoksi sillä ei kyllä tule olemaan tässäkään jutussa mitään sen suurempaa roolia. Oikeastaan on hyvä, kun et ole lukenut A/F:ää, koska voit sitten ilmoittaa, jos et ymmärtänyt jotain. Tuossa ensimmäisessä nyt varmaan sellaista oli tuo viittaus Gaerlíniin, mutta hän nyt ei ole mitenkään tärkeä hahmo tämän jutun kannalta, joten en alkanut enää sitä selkkausta tässä tarkemmin selittämään.

Nuo kysymyksesi olivat erittäin hyviä. Tuon Aragornin käyttäytymisellä tarkoitin ehkä sellaista, että Aragorn pakeni tuossa tilanteessa töidensä pariin, koska Arwenin pettymys ahdisti häntä niin paljon. Ulkopuolisen silmistä se ehkä vaikutti siltä, että Aragorn ei piitannut, mutta todellisuudessa näin ei ollut. (Hah, selittelyä, todellisuudessa en vain yhtään ajatellut mitä kirjoitin.)

Tuo miksei Arwenilla ollut mielenlujuutta katsoa palantíriin... No tuossa ajattelin ehkä sitä kirjassakin ollutta toteamusta, että vaadittiin suurta mielenlujuutta (tms.), jos mieli nähdä siinä Denethorin palantírissa muutakin kuin palavat kädet. Ja Arwen oli muutenkin aika epävakaassa tilassa noihin aikoihin.

Ei haittaa vaikka et aina ehtisi kommentoimaan. Mitä olen palautteitasi lukenut, niin ne ovat aina hyvinkin odottamisen arvoisia. :)

Andune: No, tuo Isilwenin toive nyt ei välttämättä tarkoita, ettei hän pitäisi omasta isästään. Luulen että Isilwen vain kaipaa omaa isäänsä, joka on aika usein matkalla jossain muualla, ja siksi tuo toive, että isä olisi juuri nyt siinä. Mitä Arweniin tulee, niin, täytyy tuottaa sinulle pettymys: minä en oikeastaan näe Arwenia rakastavana ja lämpimänä äitinä. Minun käsitykseni mukaan hän elää melko pitkälle pelkästään aviomiehelleen, vaikka viettää tietysti jonkin verran aikaa myös lastensa parissa, mutta tässä ficissä, kun lapset eivät ole enää vauvoja, hän on aika paljon yksikseen. Ja hän näyttää edellyttävän lapsiltaan tiettyjä käytöstapoja (toisin kuin eräät... :))

Nerwen: Mukavaa, että olet iloissasi. Minä ajattelinkin että tämä osasto kaipaa uutta jatkoficciä. Niin, tuo aviomiehen korvike on aika mielenkiintoinen käsite. Mihin lieneekään viitata? :P Arwen ja Aragorn pettyivät vain aikalailla Isilwenin syntyessä, mutta se pettymys kyllä haihtui tuhkana tuuleen Eldarionin synnyttyä jälkeen. Eivät he mitenkään kaltoin Isilweniä ole kohdelleet.

Ja sitten kakkosluku. Nuo Faramirin lapset ovat sitten aivan kahjoja (mikä on normaalia minun hahmoilleni :wink:). Tämä ei ole ihan loppuun asti hiottua tekstiä, mutta halusin laittaa sen nyt itsenäisyyspäivän kunniaksi, kun ihmisillä on ehkä enemmän aikaa lukea.


Toinen luku
Elämää Emyn Arnenilla

Tunnelma Emyn Arnenin Valkoisessa Kartanossa oli levoton. Kaikki tiesivät, että talon isäntä oli tänään palaamassa kotiin, ja kyseessä oli suuri päivä, koska tämä oli ollut poissa jo pitkään. Silriel oli vaatimalla vaatinut lupaa saada pukeutua uuteen juhlamekkoonsa, vaikka Éowynin mielestä sellainen ei olisi missään tapauksessa tarpeen - Faramir ei kuitenkaan huomaisi mitään eroa tavalliseen. Tästä huolimatta Silriel puki sen ylleen sillä välin, kun Elboron oli pyytänyt äitinsä katsomaan aikaansaannoksiaan isän työhuoneessa.

Éowyn seisoi huoneen ovella henkeään haukkoen. Hänen oli jopa otettava tukea ovenkarmista että olisi pysynyt jaloillaan.
"Elboron! Mitä ihmettä? Tämähän on... täällähän on...ihan... hirvittävä...n siistiä."
"Niin, minä järjestin kaiken. Isän täytyy olla mielissään. Täällä oli ennen niin kamala sotku."
Éowyn käveli hitaasti huoneeseen ja availi lipastoja, jotka olivat täynnä säntillisen tarkasti niputettuja asiakirjoja, kirjeitä ja muita papereita.
"Voi, Elboron kultaseni. Kai sinä ymmärrät, etteivät nämä pysy päivääkään järjestyksessä sen jälkeen, kun hän on palannut?"
"Ei se mitään, voinhan järjestää ne sitten uudelleen. Tiedäthän kuinka paljon minä pidän sellaisesta. Olen laittanut kaikki isälle lähetetyt kirjeet tähän lipastoon - ne ovat aakkostettuina lähettäjän ja päivämäärän mukaan, paitsi alimmaisessa, jonka varasin pelkästään kuningattaren kirjeille, koska niitä oli niin paljon. Ja tänne olen järjestänyt hänen kirjoitusvälineensä. Hankin myös lisää mustetta, sehän on isältä aina lopussa, ja sitten -"
"Kultaseni, mitä sanoitkaan niistä kuningattaren kirjeistä? Täälläkö ne ovat?"
Éowyn kumartui kohti alimmaista laatikkoa, mutta Elboron hypähti samassa väliin.
"Kirjesalaisuus, rouva äiti."
"No mutta! Kai minä saan vähän vilkaista."
Elboron pudisti päätään. "Ei sovi. Sellainen olisi hyvin epäkohteliasta ja tahditonta meidän isäämme, Ithilienin suuriruhtinasta kohtaan."
"Mutta minä haluan tietää, mistä he ovat kirjoitelleet."
"Kysy sitten isältä."
Éowyn huokaisi lannistuneesti. "Hyvä on, ei sitten. No, olet joka tapauksessa nähnyt todella suuren vaivan ja tehnyt loistavaa työtä näiden papereiden kanssa. Ihmettelen miten oletkin onnistunut järjestämään ne näin tarkasti."
Elboron heilautti kättään. "Pyh, ei tämä mitään ole. Näkisitpä kirjaston!"
"Ki- kirjaston?"
"Nii-in, minä järjestin senkin huvin vuoksi: aihealueen mukaan aakkosjärjestykseen. Löysin siinä sivussa muutamia todella mielenkiintoisia teoksia, kuten yhden, jossa kerrottiin númenorilaisista puu- ja pensaslajikkeista sekä yhden, jossa kerrottiin Taka-Haradin pussirotista."
"Sehän on... kiehtovaa."
"Jonain päivänä minä vielä matkustan Taka-Haradiin tutkimaan näitä eläimiä ja ehkäpä tuon niitä mukanani tänne Gondoriinkin, jotta maamme eläinlajisto rikastuisi entisestään. Kuningas varmasti antaa siitä minulle jonkin suuren palkinnon. Ehkäpä hän antaa minun valita palkintoni aivan vapaasti... Varmaan arvaatkin jo mitä haluaisin, äiti? Tietysti yhden niistä Ensimmäisen Ajan kivitauluista, joissa on muinaisquenyalaisia kirjoitusmerkkejä! Sellainen vasta näyttäisi upealta kirjoituspöydälläni."
"Öh, niin... niin tietysti...", Éowyn mutisi vastaukseksi.

Éowyn lähti huoneesta miettien, oliko hänen poikansa aivan järjissään vai täysin hullu. Hänen pohdintansa kuitenkin katkesi, kun pieni Tindóriel riensi vastaan käytävällä. Tyttö puristi kummassakin kädessään kimpullista sini- ja valkovuokkoja.
"Äiti, äiti, katso! Minä poimin kukkia! Toinen kimppu äidille ja toinen isille. Isille sinisiä ja äidille valkoisia kukkia. Tuleehan isi tänään kotiin? Tuleehan? Minä suutun ja alan itkeä, jos ei tule."
"Kyllä hän varmasti tulee, tai jos ei tule, niin minä käyn hakemassa hänet."
"Pitääköhän isi näistä kukista? Faniel sanoi, etteivät pojat pidä kukista. Mutta eihän isi olekaan poika vaan isi. Isi on paljon viisaampi kuin pojat ja sen takia hän varmasti myös pitää kukista, koska täytyy olla tosi tyhmä, jos ei pidä."
"Kyllä hän varmasti pitää niistä, kultapieni", Éowyn sanoi hymähtäen. "Tulehan niin etsitään niille maljakot."
"Eikö isi kirjoittanutkin minulle kivan tarinan metsähaltioista syntymäpäivälahjaksi, vaikka se olikin vähän myöhässä?" tyttö jatkoi jutteluaan. "Minä muistan sen jo ulkoa ja minä juuri kerroin sen Fanielille ja hänenkin mielestään se on maailman paras tarina. Mutta minusta oli vähän hassua, kun se loppui siihen, että ne haltiat nukkuivat onnellisina elämänsä loppuun asti. Eikö siinä ole virhe sinusta, äiti? Eiväthän haltiat kuole koskaan, eiväthän? Ja sitä paitsi Elboron sanoi, ettei haltioiden tarvitse nukkua juuri koskaan, koska ne ovat aina ihan virkeitä!"
"Niin... Elboron on varmasti oikeassa, hän tietää niin paljon kaikesta. Voihan olla että isä oli hieman väsyksissä sitä kirjoittaessaan ja teki siksi erehdyksen. No mutta kävisivätkös nämä näihin valkeisiin maljakoihin?"
"Joo, ja laitetaanko ne ruokapöytään, niin että isi varmasti huomaa?"
"Laitetaan vain."

Silriel seisoi ruokasalissa uudessa juhlamekossaan ja katseli hieman nyrpeänä, kun Éowyn ja Tindóriel asettivat kukkamaljakot pöydälle.
"Minä poimin nuo kukat, Silriel, eivätkö olekin nättejä?" Tindóriel hihkui.
Silriel pudisti päätään. "Ne olisivat paljon nätimpiä, jos ne kasvaisivat vielä siellä luonnossa, josta sinä kävit ne repimässä, Tindi. Etkö sinä käsitä, että ne kuolevat kun ne nyhdetään pois maasta?"
"Mutta äiti laittoi maljakoihin vettä. Eivät ne kuole."
"Kuolevatpas. Eivät ehkä tänään, mutta viimeistään huomenna tai ylihuomenna. Etkö sinä yhtään sääli näitä puolustuskyvyttömiä kukkaparkoja? Luonnossa ne olisivat saaneet kukoistaa rauhassa koko kesän, mutta nyt niiden täytyi uhrata ainutkertainen elämänsä jonkun ajattelemattoman pikkutytön hölmön päähänpiston takia. Minua melkein itkettää, kun ajattelen, miten kovasti ne kärsivät riutuessaan tuollaisissa vesimukeissa. Ne kulkevat kohti kuolemaansa, aivan niin kuin meidän isoäitimme Amrothin Finduilas, kun hän joutui vangiksi kiviseen kaupunkiin, vaikka olisi mieluummin elänyt vapaudessa meren rannalla."
"Silriel! Älä puhu tuollaisia", Éowyn moitti. "Ei tämä kukkien poimiminen ole missään tapauksessa niin vakava asia, että sitä sopisi verrata rouva Finduilasin kohtaloon. Ole vain tyytyväinen, ettei isäsi ollut kuulemassa - hän olisi pahoittanut mielensä tuollaisista puheista."
"Miksei kukaan välitä mistään kauniista tässä maailmassa? Miksi kaikki pitää tuhota?" Silriel jatkoi dramaattisesti elehtien välittämättä äitinsä sanoista. Hän kumartui kukkien puoleen ja osoitti seuraavat sanansa niille: "Ne sanovat, että olette vain pikkuisia kukkia, turhia ja tarpeettomia, mutta tekin olette eläviä olentoja. Te ette vain osaa puhua ja puolustaa itseänne ja tulette siksi jatkuvasti poljetuksi maahan typerien ja ajattelemattomien ihmisten säälimättömyyden vuoksi."
"Sinä olet aivan mahdoton, Silriel", Éowyn puuskahti päätään pudistellen.

* * *

Faramir ratsasti kartanon portista sisään henkivartijoineen, ja ohjasi hevosensa kohti talleja. Hän ehti juuri laskeutua ratsunsa selästä, kun paikalle ryntäsi täysin vauhkoontunut ja äärimmäisen huomionkipeä joukko, joka olisi herkästi säikäyttänyt heikompihermoisen järjiltään.
"Isi! Isii!" Tindóriel hihkui ja Faramir koppasi hänet syliinsä ja nosti korkealle ilmaan lapsen kiljuessa riemusta.
"Terve, pikkuinen! Onpas sinusta tullut iso! Oletko varma, ettet ole käynyt juomassa enttien vesiä viime aikoina? Minä vähän luulen, että olet."
"E-en!!" Tindóriel huusi ja pyöritti päätään tarmokkaasti. "Minä olen kasvanut ihan itsestään. Minä olen kasvanut ihan kamalasti, ainakin näin paljon!" Tindóriel levitti käsiään niin pitkälle kuin ylettyi. "Mutta tiedätkö mitä isi, minusta maa ei ole yhtään alempana, kun minä katson alaspäin eikä minua huimaa yhtään, vaikka olen paljon pitempi kuin silloin kun olin viisi. Eikö se olekin kummallista?"
"Niin, se on kyllä aika erikoinen juttu."
"Eikö sinuakaan huimaa kun sinä katsot alaspäin vaikka olet maailman pisin isi?"
Faramir pudisti päätään. "Ei huimaa, ei yhtään."
"Minua kyllä huimaisi jos minun pää olisi noin korkealla."
Tällä välin vanhemmat sisarukset olivat jo käymässä kärsimättömiksi, kun isä ei tuntunut huomaavan heitä ollenkaan. Silriel ei enää odottanut, vaan kietoi kätensä Faramirin ympärille ja alkoi valittaa, ettei kukaan kiinnittänyt koskaan häneen mitään huomiota eikä kuunnellut hänen tärkeitä asioitaan.
Faramir silitti vapaalla kädellään vanhemman tyttärensä oljenvaaleita hiussuortuvia. "Eikö todellakaan? No niin, minun täytyy varmaan sitten järjestää asia niin, että kutsun kaikki Ithilienin asukkaat joskus kylään ja sinä saat esiintyä heille niin paljon kun mielesi tekee. Voit kertoa heille näistä tärkeistä asioista ja voit vaikka lausua niitä runojasi, joita niin mielelläsi kirjoitat."
Silriel katsoi isäänsä hätääntyneenä. "Ei, ei! En minä sitä tarkoittanut! En minä halua esiintyä. Älä pistä minua esiintymään, isä, ole kiltti."
Faramir naurahti. Hän tiesi varsin hyvin, kuinka ujo Silriel oli, ja kiirehti lohduttamaan tytärtään sanoen, että tapausta voitaisiin toki siirtää myöhemmäksi odottamaan sitä, kun Silriel itse haluaisi sen tulevan järjestetyksi. Tästä rauhoittuneena tyttö riensi tervehtimään Faramirin hevosta ja aloitti pitkän vuodatuksen siitä, kuinka kovasti tämä eläinparka oli mahtanut kärsiä joutuessaan kantamaan Faramiria niin pitkän matkan kaupungista ja varmaan vielä täyttä laukkaa tällaisessa kuumuudessa, ja että se olisi varmasti sata kertaa mieluummin laukannut vapaana Rohanin tuulisilla tasangoilla yhdessä tovereidensa kanssa.
"Ties vaikka sillä olisi ollut siellä oma varsa, jonka se joutui hylkäämään, kun ilkeät soturit pyydystivät sen orjatyöläisekseen", hän arveli suu mutrussa.
"Tämä ori on kasvatettu varsasta asti Edorasin tilavissa ja mukavissa talleissa, lapsi hyvä", Faramir huomautti.
"Niin, mutta se olisi siitä huolimatta varmasti paljon onnellisempi, jos se saisi juosta vapaana. Etkö voisi päästää sitä vapaaksi, isä? Minä tulisin siitä onnelliseksi."
"Se on hyvä hevonen ja uskollinen palvelija eikä minulla ole pienintäkään aikomusta päästää sitä menemään, tyttökulta. Minne se muka voisi mennä? Enpä usko, että tämä ratsu voisi itse löytää tietään noille Rohanin vilpoisille ruohonummille, vaikka onkin hyvin viisas."
Tämän sanottuaan Faramir kääntyi vanhimman poikansa puoleen.
"Miksei kukaan koskaan välitä minun mielipiteistäni?" Silriel voihkaisi, mutta Faramirilla oli jo täysi työ, kun hän yritti saada selvää siitä, mitä kaikkea Elboron oli saanut aikaan hänen poissa ollessaan. Elboron oli aloittanut yksityiskohtaisen selonteon tekemisistään alkaen siitä, kun Faramir oli vuosi sitten lähtenyt hoitamaan käskynhaltijan velvollisuuksia kaupunkiin ja jättänyt suuriruhtinaan viran hoitamisen poikansa vastuulle.

He kävelivät kohti taloa, Tindóriel lauleskellen iloisena isänsä käsivarrella, Silriel maleksien heidän perässään vaikeroiden sitä, kun kukaan ei välittänyt mistään, ja Elboron kävellen isänsä rinnalla ja selittäen kirjastoon laatimaansa luokittelujärjestelmää.
"Mutta kuulukohan Makuukamarin salatut ilot parannustietoon vai ajanvietteeseen? Minä en osannut päättää otsikon perusteella, enkä viitsinyt katsoa mistä se kertoi, kun se vaikutti niin pitkästyttävältä. Mutta isä, tiesitkö, että Taka-Haradissa elää pussirottia? Voisinkohan minä lähteä matkalle Taka-Haradiin? Minusta olisi mielenkiintoista nähdä sellaisia eläimiä."
"Se on vaarallista seutua, Elboron, eikä kukaan järjissään oleva lähtisi sinne asti ainakaan pussirottien vuoksi."
"Mutta isä, on epäreilua, että se joka kirjoitti sen kirjan sai mennä sinne, mutta minä en. Minäkin haluaisin kirjoittaa kirjan. Voisin kirjoittaa sen vaikka puista. Minusta puut ovat kiinnostavia, ja Taka-Haradissa kasvaa varmaan hurjan ihmeellisiä puita."
"Elämä on epäreilua, Elboron poikaseni, etkä sinä lähde Taka-Haradiin niin kauan kun minussa henki pihisee."

Éowyn oli juuri saanut tarkistettua, että kaikki kartanon taka- ja sivuovet olivat varmasti lukossa, ja vannotti palvelijoita olemaan avaamatta niitä ainakaan seuraavaan puoleen tuntiin. Sitten hän kiirehti pääovelle odottamaan Faramirin ja lasten saapumista.

Faramirista oli viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana kehkeytynyt mitä erinomaisin isä, jota lapset rakastivat ja jonka huomiosta he alituiseen kilpailivat keskenään. Huomionkipeyttä ei tietysti vähentänyt se, että Faramir joutui vieläkin viettämään melko usein pitkiä aikoja poissa kotoa. Lapsikatras oli innosta villinä aina silloin, kun isä saapui vaihteeksi kotiin. Éowyn tunsi ehkä pientä kateutta siitä, että Faramirilla oli tuollainen erityisasema lastensa silmissä, ja hän itse taas oli pelkkä tylsä ja tavallinen äiti, joka oli aina paikalla, halusi sitä tai ei. Mutta toisaalta hän oli myös kiitollinen siitä, ettei joutunut elämään niin monenlaisten, eri suuntiin repivien velvollisuuksien aiheuttamien paineiden alaisena kuin Faramir joutui. Ehkä selviytymistään helpottaakseen Faramir oli kehittänyt hieman karkeahkon huumorintajun, josta joku häntä tuntematon olisi saattanut hämmästyä, jopa pahastua. Éowyn kuitenkin tiesi, ettei Faramir ajoittaisesta suorasukaisuudestaan huolimatta välittänyt rakkaistaan yhtään sen vähempää kuin aiemmin.

Viimein Faramir jälkikasvuineen pääsi ovelle asti. Éowyn hypähti oikopäätä miehensä kaulaan, ja Tindóriel joutui jättämään paikkansa isänsä sylissä. Tyttö vinkaisi pettyneenä ja tarrautui isänsä viitan liepeeseen.
"No mutta!" huudahti Éowyn äkkiä ja osoitti jonnekin pihan perukoille. "Ohoo! Mikä kumma tuo tuolla on?"
Kaikki käänsivät katseensa Éowynin osoittamaan suuntaan, ja ennen kuin Faramir kunnolla tajusikaan, oli hänet vedetty eteiseen, ulko-ovi paiskattu kiinni ja lukittu lasten nenän edestä.
Éowyn ei aikaillut, vaan kurkotti suutelemaan miestään, joka oli edelleen varsin hämmentynyt tapahtumien yllättävästä käänteestä.
"No mutta Éowyn", hän sanoi, kun nainen oli hetkeksi irrottautunut hänestä. "Mitä siellä ulkona oikein oli? En ehtinyt kats--"
Uusi suudelma vaiensi miehen.
"Senkin hölmö!" Éowyn naurahti. "Ei siellä mitään ollut, minä vain haluan osani sinusta ennen kuin tuo hyeenalauma repii sinut kappaleiksi. Siitä on niin kauan, kun me viimeksi - no mutta Faramir, ei tässä! Lapset katselevat ikkunasta."
"Uhm, totta", Faramir mutisi. "Parasta vaihtaa toisaalle."
Sen sanottuaan hän kaappasi Éowynin käsivarsilleen ja lähti kantamaan tätä kohti makuukamaria.

* * *

"Éowyn?"
"Niin, rakas?"
"Tuntuuko sinusta joskus... että joskus ennen meidän elämämme oli tavallaan romanttisempaa?"
"Mm... tarkoitatko niitä aikoja, jolloin meillä oli jopa aikaa riisua vaatteemme ennen kuin ryhdyimme mihinkään kiintoisaan?"
"Öh, tuota..."
"Vai niitä aikoja, kun me jaksoimme valvoa vielä lasten nukkumaan menon jälkeenkin ja saatoimme silloin omistautua hetkeksi toisillemme aivan kaikessa rauhassa?"
"No, tuota... Oikeastaan ajattelen niitä aikoja, jolloin meillä ei ollut lapsia ollenkaan."
Éowyn kohottautui vuoteella ja katsahti mieheensä.
"Ei lapsia?"
"Niin."
"Hmm... Ei... enpä taida muistaa niitä aikoja. Tai siis tiedän kyllä, että sellaistakin oli joskus, mutta en saa sitä enää oikein näkyviin, mikäli ymmärrät mitä tarkoitan."
"Ymmärrän hyvin... Siitä on kauan..."

Jonkin ajan kuluttua Faramir tuli päästämään varsin happaman näköisen kolmikon takaisin sisään taloon.
"Vanhat ihmiset - eikä minkäänlaista itsehillintää", Silriel tuhahti astuessaan sisään.
"Minä en ymmärrä, miksi meidät piti teljetä ulos. Ikään kuin meitä kiinnostaisi, mitä sinä oikein teet äidin kanssa", Elboron tokaisi kuivasti ja näytti loukkaantuneelta.
"Myyttekö sinä ja äiti meidät orjiksi Haradiin, isi?" Tindóriel kysyi suuret tummat silmät pelosta ymmyrkäisinä. "Silriel sanoi, että te vihaatte meitä ja myytte pois ja ostatte sitten niillä rahoilla lisää hevosia kidutettaviksi."
Faramir nyökkäili liioitellun mietteliään näköisenä ja hieroi leukaansa. "Tuo kuulostaa kyllä melkoisen hyvältä ajatukselta. Tuollaiset sinunlaisesi pikkutytöt ovat nimittäin hyvin kysyttyjä Haradissa. Sinusta saisi hyvän hinnan. Joutuisit siellä pussirottapaimeneksi. Se on kovaa ja rasittavaa työtä, koska pussirotat kiipeilevät puiden latvoihin ja juoksentelevat sinne tänne sellaista kyytiä, ettei niiden perässä pysyisi edes Rohanin nopeimmalla sotaratsulla."
Tytön huolestunut ilme suli siinä samassa hymyksi. "Sinä narraat!" hän hihkaisi. "Isi narraa, kuulitko, Silriel, ei isi myy meitä orjiksi! Ei pussirottapaimenia ole olemassakaan!"
Faramir pörrötti tytön hiuksia. "Sinä taidatkin olla varsinainen ajatustenlukija, lapsukainen. Et mene herkästi lankaan. Mutta hetkinen!" Faramir pysähtyi hetkeksi katsomaan lapsiaan. "Yksi, kaksi, kolme. Miksi minä saan vain kolme? Nimittäin kun viimeksi tarkistin, teitä oli neljä kappaletta."
"Beren lähti örkkijahtiin vuorille!" huudahti Tindóriel innoissaan, mutta kalpeni sitten ja lennätti käden suulleen. "Ups, ei sittenkään, kun yrttejä keräämään! Minä unohdin, ettei isille saanut kertoa."
Faramir kurtisti kulmiaan. "Örkkijahtiin? Tuo ei kuulosta hyvältä."
Éowyn laskeutui parahiksi alakertaan, ja Faramir käännähti hänen puoleensa.
"Oletko sinä päästänyt pojan örkkimetsälle? Tämä ei käy laatuun. Olen monta kertaa kieltänyt häntä lähtemästä sellaisille retkille."
"Tiedän, Faramir, mutta hän oli niin innokas. Eikä hän ole enää mikään poikanen, vaan pitkä seitsentoistakesäinen nuorukainen. Minä en nähnyt mitään syytä estää häntä lähtemästä."
"Olen monta kertaa sanonut, etteivät ne muutamat Varjovuorilla majailevat örkit ole Ithilienille uhaksi. Harvoin ne edes eksyvät tälle puolelle rajaa. On turha vaarantaa henkeään sellaisten takia. Se ei ole muuta kuin kunnian ja tarpeettomien vaarojen intomielistä ja vastuutonta etsintää."
"Bergil ja Borlas vannoivat suojelevansa häntä vaikka joutuisivat uhraamaan omat henkensä. Ja he ovat kunnon sotilaita, kaartimme parhaat. Älä ole huolissasi kultaseni, kyllä hän pärjää. Tulkaa nyt kaikki, illallinen on valmis."

Faramir istui tutulle paikalleen pöydän päähän. Hänen ajatuksensa pyörivät hetken aikaa Berenin ympärillä, ja hän tunsi samaan aikaan sekä harmia että ylpeyttä siitä, että toinen hänen pojistaan muistutti niin paljon hänen omaa örkkien nuoliin kuollutta veljeään. Mutta sitten hän huomasi, ettei Silriel ottanut lautaselleen muuta kuin porkkanoita, ja joutui käymään pitkän keskustelun tytön kanssa elämästä ja katoavaisuudesta ja ihmisen roolista tämän kaiken keskellä.

Lähetetty: Ke Joulu 06, 2006 11:26 am
Kirjoittaja tyttö
Ihanaa, jatkoa!


Minä en ennen kovinkaan paljon välittänyt Faramirista, mutta nämä sinun ihanat kuvauksesi hänestä sulattavat minut. Sinun teksteissäsi hän on niin... kaikkea mitä mieheltä toivoa saattaa. Eikä tuo "täydellisyys" häiritse yhtään, kun tietää hänen eläneen ikään kuin veljensä varjossa ja pitävän itseään vähemmän täydellisenä, ikään kuin riittämättömänä mieheksi lempeän sydämensä kanssa... Anteeksi syvä-analyysini, innoistuin. Minä kiinnitän häneen nyt rutkasti enemmän huomiota lukiessani eeposta ja leffoja katsoessanikin, sinun tekstisi ovat tuoneet minun mielikuvaani hahmosta paljon enemmän syvyyttä.

Kohta, jossa Éowyn pohdiskeli rooliaan "tylsänä äitinä joka on aina paikalla" oli ihanan inhimillinen ja sopii Éowyniin mainiosti. Hänen hämmennyksensä Elboronin suhteen oli myös kovin "Èowynmaista", mutta tavallaan minulla kävi poikaa myös hieman sääliksi kun äiti pohtii hänen mielenterveyttään... Elboron on sympaattinen, olen itsekin samalla tavalla ylijärjestelmällinen :D
Jotenkin tuo lapsien lukitseminen ulos järkytti minua hieman (tyttö the pelastakaa lapset ry), olisi Éowyn voinut olla hieman malttavaisempi vaikka Faramir olikin ollut ikuisuuden poissa. No, eivätköhän Elboron ja Silriel katsoneet sen aikaa pienen Tindórielin perään :)

Silriel. Pieni aktivisti. Hän tuntuu ihanan todelliselta ihanteineen ja turhine valistusyrityksineen. Syntyi kova mielihalu päästä lukemaan tuon pikkuvanhan neidin runoja. Voisit ujuttaa ainakin yhden tähän ficciin, se olisi ihanaa. *koiranpentukatse*

Tindóriel on valloittava.

Faramir on isänä aivan ihana. (Anteeksi, palautteeni menee fanittamisen puolelle). Se, kuinka hän ottaa jokaisen lapsensa huomioon eri tavalla, on suloista. Lapset ovat keskenään niin kovin erilaisia. Hänen ja lastensa vuorovaikutusta on ihanaa lukea. Sitä tahtoo lisää lisää lisää.


Eiköhän siinä tullut olennaisin. Tyttö tykkää.

Lähetetty: Ke Joulu 06, 2006 1:54 pm
Kirjoittaja Nerwen
Joku on jatkanut!

Niin... Ihmisillä on omituisuutensa, mutta tuo Elboronin siivousvimma on jo hieman huvittavan suuri. Jotkut ovat järjestelmällisempiä ja kaiken on pakko olla järjestyksessä, mutta minä en ole ja tuo kuulostaa liian siistiltä. No, ihmiset ovat omalatuisia otuksia. Ja Silriel ajattelee niin... omalla tavallaan. Faramir kuulostaa ihanalta isältä.

Tämä oli sitä taattua, mitä viime ficissäsikin oli, ja josta pidän kovasti! Tämä osa sai minut hymyilemään ja tekisi mieli lukea niin paljon lisää! Tuo lopetus oli ihanan rauhallinen, ja tämän 'tavallisen elämän' lukeminen tekee välillä hyvää. Beren örkkijahdissa.. hm.. Mitäköhän tästä tulee?

Lähetetty: Ke Joulu 06, 2006 6:48 pm
Kirjoittaja Andune
Minä sulin täysin. Faramirin ja Éowynin lapset...hih :D
Elboronin siivousintoisuus...no, kyllähän niiden miesten joukosta noita helmiäkin löytyy ;)

Minua jäi tässä vähän mietityttämään että minkä ikäisiä Faramirin ja Éowynin lapset oikein ovat?

En oikein osaa sanoa mitään...tämä jälleentapaaminen oli täynnä säpinää, kaikilla tuntui olevan melkoinen puheripuli :) Ainakin Tindórielilla...

No niin, jatkoa pyytäisin :) Ei oikein voi odottaa mitään, tällä ficillähän on vaikka mitä mahdollisuuksia :)

Lähetetty: To Joulu 07, 2006 10:13 pm
Kirjoittaja Piratesse
Oi ihanaa! Huomasin jo jokin aika sitten, että olit jatkanut (ja irkissä pohdintasi otsikon suhteen palastivatkin tämän jo tulevaksi. :P) En ole aiemmin kerinnyt lukemaan ja nyt sitten ahminkin kummatkin kaksi lukua yhteen menoon.

Et ole yhtään kadottanut otettasi, päinvastoin. Hahmot ovat samoja kuin aikaisemminkin ja kertakaikkisen puoleensavetävä huumori tallella. Repesin jo alkuriveillä, kun kerroit Gaerlinin kummista toimista Arnorin puolilla. (Mitä se vallanhimoinen hölmöläinen on tällä kertaa oikein mennyt tekemään?) *päänpudistus*

Faramir on edelleen sympaattinen tyyppi ja minusta oli oikeastaan varsin söpöä kuinka sujuva ja luonteva isäkorvike tämä on kuningasparin "näkymätöntä lasta" kohtaan.

Ihailen edelleen tapaasi kuvailla lapsia. Ne tuntuvat tosiaan hyvin oikeilta, luonnollisilta lapsilta - eli minä en tulisi niiden kanssa toimeen. heh. Mutta tekstissä vaikuttavat olevan ihan jees. Isilwen oli oikeastaan aika suloinen tapaus. Pidin kovasti siitä satujen lukemiskohdasta. Siitä poiki aika tavalla omia lapsuusmuistojakin mieleen. :)

Arwenin sait kyllä varsin niuhottajaksi. En tiedä johtuuko sen ikävä asenne sen väsymyksestä, Aragornin kaipuusta, lasten kurinpito-ongelmista vai mistä, mutta minun sympatiani olivat kerrankin kakaran puolella. Ymmärrän kyllä aluksi nihkeän asenteen kun oli niin kovasti toivottu poikaa ja saa vain tyttöjä aikaiseksi, mutta sitten tämän jo varttuessa... äääh, ei kuulosta kivalta. Monestihan keskimmäisethän jäävät tavallisissakin perheissä varsin sivulle esikoisen ja kuopuksen väliin. Vähän vaikea minunkin vain on ajatella Aragornia syrjimään yhtäkään omaa lastaan. Se hieman tökkäisi.

Kakkosluvusta pidin kovasti. Se oli kauttaaltaan niin elämän makuinen ja elävä. Hienoa! Elboron on ihan selvä nörtti ja kirjatoukka (miksi minä saan Häkkilinnun Francoisin siitä mieleen?), Silriel kunnon teiniangstinen ja Tindoriel kunnon isintyttö. Beren taitaa taas olla seikkailunälkäinen wannabe-sankari. :lol:

Naureskelin oikein urakalla tuolle kun Elboron oli järjestellyt Faramirin työhuoneen uuteen uskoon. Se tuntui niin elävältä, että näin sen melkein leffapätkänä päässäni Èowynin ilmeitä myöten. Samoin nuo kukkakeskustelut. Taka-Haradin pussirotat. oi voi, mitä vielä? Kieltämättä repeilin myös sille Makuuhuoneen salatut ilot -kirjalle. Oi, mitä pieniä helmiä tämä on täynnä.

Mielenkiinnolla odotan koska Èowyn iskee kyntensä kuningattaren kirjeisiin... rouvalla oli myös varsin riemastuttava tapa saada kahdenkeskistä aikaa miehensä kanssa.

Kiitos vielä kerran siitä, että jatkoit! Minusta jo alku oli niin herkullinen, että olen sen jo pariin otteeseen lukenut ja tämä oli suorastaan aikainen joululahja. Kiitän, kumarran, pahoittelen liiallisia hymiöitäni ja palaan takaisin 1700-luvulle.

Lähetetty: To Joulu 07, 2006 11:51 pm
Kirjoittaja Annatar
Luin tämän alun juuri ja olen aika väsynyt, mutta yritän kommata nyt edes jotakin. Hitsi, tämä oli kyllä melkoisen loistava aloitus ficille ^^

Nuo hahmot ovat edelleen kaikki tosi eläviä ja aitoja. Minulla tuli myös hirveä surku Isilweniä -minkä lisäksi oli pakko alkaa pohtia omaa käsitystään Arwenista ja Estelistä vanhempina. Itse kuvittelen niin, että Arwenille Aragorn varmasti meni omalla tavallaan lasten edelle, mutta en sitä ihan noin kylmäksi kuvittele kuitenkaan. Tosin se on aika hauska noin hysteerisenä ^^

Nuo lapset on myös kuvattu melkoisen hienosti, minä melkein jopa pidin niistä ja se on paljon se- tai ehkä Faramirilla on siinä suhteessa jotakin tekemistä, kun se on kuvattu niin hyväksi ja ihanaksi isäksi :wink: No joo, noita Arwenin ja Aragornin tyttöjä kohtaan ainakin tuntee vahvaa myötätuntoa. (Muuten, Isilwen ja Tindóriel ovat minusta ihania kumpikin ^^)

Elboronista tuli muuten hiukan mieleen Percy Weasley *nauraa* Tehokasta.
Tässä oli tosi söpöä ja hauskaa huumoria. Pidin erityisesti siitä miten Éowyn lukitsi kakarat pihalle... noista muista pienistä jutuista puhumattakaan. Tuo kukkien kuihtumisen vertaaminen Finduilasiin, pidin siitä kohdasta. Tosiaan, Éowynin lapsilla ei ole isoäitejä... mikä harmi :?

Aragornissa taas tuntui olevan paljon sitä samaa mitä kkkk-ficissäkin. Jääköön vaimo lasten kanssa ja sitä rataa, pääasia että itse pääsee pois välillä...

Mjoo. Mutta ihanalta tämä vaikuttaa tähän mennessä viittauksineen ja huumorineen ja kaikkineen :P

Lähden tästä unten maille ja täydennän muutaman päivän kuluttua mikäli unohdin tapani mukaan sanoa jotakin tähdellistä. Aikas todennäköistä kyllä.

Lähetetty: La Joulu 09, 2006 9:50 pm
Kirjoittaja Mithrellas
Kiitos, kiitos kaikille noista kannustavista sanoista. Onpa mukava saada näin paljon palautetta lyhyessä ajassa. :D

Tyttö: Hahaa, taas sain yhden käännytettyä Faramirin puoleen. :mrgreen: Ja mielenkiintoista pohdintaa. En kyllä itse sanoisi että Faramir olisi koskaan ajatellut olevansa riittämätön miehenä lempeytensä vuoksi, vaikka leffassa vihjattiinkin jotain sen suuntaista. Mutta kirja- ja leffa-Faramir ovat kaksi eri asiaa, ja minun ficcieni Faramir perustuu pelkästään tuohon kirjaversioon. Faramir on ylpeä mies (ylpeä ja vaatimaton yhtä aikaa) eikä häpeä ainuttakaan luonteenpiirrettään, mutta ei myöskään tarkoituksella tuo omaa erinomaisuuttaan esille. Mutta ei se mies aivan täydellinenkään ole. Hänessä on hieman taipumusta todellisten tunteidensa ja mielipiteidensä salaamiseen ja ehkä hän ajattelee välillä liikaakin toisia ihmisiä ja velvollisuuksiaan heitä kohtaan unohtaen oman hyvinvointinsa. Tämä puolestaan voi johtaa sellaiseen hiipivään katkeroitumiseen, mitä hän ei itsekään huomaa.

Éowynistä olen tässä tehnyt aika kotirouvamaisen, mutta eiköhän se aina välillä pääse väläyttelemään temperamenttinsa kanssa, kuten tässä jo vähän näkyi (se on kyllä aika kärsimätön joskus :P). Elboronille olen antanut jonkin verran omia piirteitäni, ja tuo järjestyksen tavoittelu on minullekin aika tärkeää (joskin nykyään sille ei ole tarpeeksi aikaa). Minä kauhistuin, kun ehdotit Silrielin runouden esittelyä - minä kun en kirjoittele sellaisia ollenkaan, mutta pitihän sitä kokeilla, ja nyt onkin niin, että tulet kuin tuletkin saamaan neidin taidonnäytteen jossain vaiheessa ficciä. :)

Nerwen: No, minua sattuneesta syystä kiinnostaa kaikki omalaatuinen käyttäytyminen, ja sen takia noista hahmoistakin tuli enemmän tai vähemmän omituisia. Tämä ficci tulee kyllä liikkumaan hyvin pitkälti tuossa Faramirin perheen arjessa - ajattelinkin juuri tuossa että ficin otsikoksi olisi sittenkin sopinut "Kauhukakaroiden vanhempien selviytymisopas" paremmin. :P

Andune: Listasin lasten iät tuonne ensimmäisen viestin alkuun, josta niitä voi käydä tarkistelemassa. Olisihan ne tietysti pitänyt sisällyttää itse tekstiinkin - no Tindórielin ja Berenin iät siellä itse asiassa olivatkin, mutta Elboron (21 v.) ja Silriel (14 v.) unohtui mainita. Minä muuten harkitsin tässä kuvaanko lasten luonteet Faramirin kautta (siis niin että hän pohdiskelisi lapsiaan), mutta päätin sitten antaa heidän puhua itse puolestaan. Joten lopputulos oli tuollainen moottoriturpien kilpalaulanta. :)

Piratesse: Kuten jo sanoin, tuo ylistävä palautteesi sai ihan nolostumaan. :oops: (Ja kyllä, minun on vaikea ottaa kehuja vastaan.) Arwen on, kuten olen jo varmaan monesti sanonut, tässä ficissä kaamea tapaus, mutta sille on syynsä ja minä lupaan, että hän on viimeistään viimeisessä luvussa suht järjissään. Arwenin epävakaa mieliala vaikuttaa tietysti Aragorniinkin epäsuotuisalla tavalla. Mutta kyllähän tuo Isilwenin "syrjintä" tuli tuossa alussa ilmaistua aika voimakkaasti. Arwen käyttäytyy kyllä kaikkia lapsia kohtaan aika tökerösti tässä ficissä, mutta Aragorn yrittää sitten hieman enemmän.

Hih, summasit loistavasti noiden hahmojen luonteenpiirteet. :) Elboronin on tosiaan tarkoitus olla nörtti kirjatoukka ja se kyllä muistuttaa Francoisia aika paljonkin, vaikka yritin tosissani, ettei siitä tulisi ihan hänen kopiotaan (mutta kun minä rassu olen niin altis vaikutuksille). Elboron ei kyllä ole mikään filosofinen runosielu, poitsu rakastaa tietoa ja valtaa, ja se on oikeastaan kontrollifriikki (siksi tuo järjestelyinto - hän haluaa maailman olevan selkeä ja hallittavissa). Ja todellakin Silriel on se teiniangstaaja ja Beren wannabe-sankari. Ainoa mitä en ihan allekirjoita on tuo että Tindóriel olisi isin tyttö. Ehkä sellainen ajatus olikin minulla vielä tätä kirjoittaessani, mutta myöhemmin se rooli tulee siirtymään enemmän Silrielille.

Annatar: Oikeastaan minua huvittaa tuo miten olette kehuneet noita lapsukaisia, varmaan ääni muuttuu kellossa, kun päästän ne kunnolla vauhtiin... :twisted: Mutta kyllä, minusta on mukava kirjoittaa lapsista, vaikka ne olisivat kauhukakaroitakin. Aragornista ja Arwenista olen tainnut jo selitellä edellä aika paljon, niin että en heihin enää palaa... Olet oikeassa, Elboron on ihan kuin Percy Weasly. Minä tosin tulin ajatelleeksi tuota vasta 15 sivun jälkeen. Silloin sitä oli enää myöhäistä muuttaa, joten Percyä olisi sitten luvassa vastakin. (Huomaa taas miten käy, kun minä rupean kehittelemään "omia" hahmoja... :roll:)

Kiitos vielä kaikille kun jaksoitte kommentoida. Seuraava luku olisi luvassa varmaankin joskus ensi viikon puolivälin tienoilla, ellei mitään yllättäviä esteitä ilmene.

Lähetetty: Ke Joulu 13, 2006 9:46 pm
Kirjoittaja Mithrellas
No niin ja sitten seuraava luku. Kääh, että olikin vaikeaa... Minun täytyy tunnustaa, että olen unohtanut hobitit käytännössä kokonaan näistä ficeistäni ja juuri tuossa eilen huomasin, että todellisuudessa yhteyttä pidettiin Neljännellä Ajalla aika tiiviisti hobittien ja Aragornin (ja Faramirin) välillä. Itse asiassa juuri tämän ficin ajankohtaa edeltävänä vuonna (21 N.A.) Sam, Ruusa ja Elanor vierailivat Gondorissa. Että hyvinpä taas sopii ficciini, kun suurin piirtein heti kun nämä ovat päässeet pois, kuningas ottaa ja lähtee pohjoiseen tapaamaan Samia uudestaan... Ei ihme, jos Arwenin mieli järkkyy... Äsh, pitäisi opetella lukemaan mitä Tolkien sanoo Neljännestä Ajasta ennen kuin käy kirjoittamaan, mutta tämä on nyt sitten mitä se on... (Ei sillä, että tällä olisi mitään merkitystä juonen kannalta, kunhan taas mäkätän turhia...)

Kiistatta vuoden paras alkujohdatus seuraavaan lukuun eikös vaan...

Mutta asiasta yhdeksänteen. Härifrån tvättas:

Kolmas luku
Haltiakiven hovissa

Kuningas Elessar istui höyryävän kuumassa vaahtokylvyssä ja nojasi päätään ammeen reunaa vasten. Tätä hän oli totisesti kaivannut pitkän matkansa jälkeen. Hassua miten hän oli alkanut pitää niin kovasti kylvyistä kuninkaaksi tulonsa jälkeen. Aiempina vuosina hän oli ollut täysin tyytyväinen, jos pääsi välillä vähän pulahtamaan jossakin jokipahasessa, ja saippua oli silloin tuntunut turhanaikaiselta ylellisyydeltä. Mutta nyt kylpeminen, ja nimenomaan runsaan saippuan kera, tuntui tärkeältä ja ihmeellisen rentouttavalta, melkeinpä puhdistavalta kokemukselta.

Aragorn oli saapunut varhain aamulla, ja oli hyvillään siitä, ettei ollut tällä kertaa yllättänyt käskynhaltijaa kuninkaallisen makuukamarin ovelta. Hänellä oli kyllä ollut palantír matkassaan pohjoisen turuilla, jotta saattoi aina välillä tarkistaa, millainen tilanne Minas Tirithissä oli meneillään.

Aragorn oli vieraillut monien vanhojen tuttujensa luona, matkannut ympäri maita ja mantuja Elrondin poikien kanssa, ja olipa hän tavannut Konnun pormestari Samvais Gamginkin Pomppivan Ponin majatalossa. Kelpo Samvais oli ollut varsin yllättynyt nähdessään kuninkaan näin pian uudelleen, hän oli nimittäin ollut vaimonsa ja vanhimman tyttärensä kanssa vierailulla Gondorissa vasta edellisenä vuonna. Mutta kuningas hakeutui mielellään tämän kaikenlaisiin asioihin virkistävän selväjärkisesti suhtautuvan pikkuveikon seuraan. Aragorn oli nytkin tullut puhelleeksi tälle muutamin sanoin tilanteesta kotona Gondorissa ja maininnut ohimennen näkykivensä, minkä kuultuaan oli Samvais kohottanut katseensa kolpakostaan ja todennut:
"Anteeksi nyt vaan, herra kuningas, nimittäin minähän olen vain ihan tavallinen hobitti, sanoivat nuo toiset sitten Konnun pormestariksi tai miksi kihoksi haluavatkaan, enkä minä näistä teidän etelän ihmisten suurista ja tärkeistä asioista niin tiedä, mutta teinä, herra kuningas, minä en kyllä vaivaisi itseäni liikaa tuollaisen kivenmurikan katselun kanssa. Joka tietoa lisää, se tuskaa lisää, sanoi Ukko aina - rauha hänen muistolleen - ja oli siinä oikeassa, jos saan sanoa."
Aragorn oli miettinyt näitä sanoja hetken, ja tajunnut miten suuri järki niissä piili. Totisesti Samvais oli osoittanut jälleen arvonsa, kuten oli monesti tehnyt viimevuotisen vierailunsa aikanakin, ja Aragorn saattoi vain toivoa, että Sam pysyisi hänen neuvonantajanaan myös jatkossa, jos ei muuten niin kirjeiden välityksellä. Joka tapauksessa Aragorn rohkaistui hobitin sanoista siinä määrin, että päätti unohtaa palantírinsa toistaiseksi ja luovuttaa sen ruhtinas Celebornin huomaan.

Olihan Aragorn siinä sivussa etsinyt myös Gaerlínia, joka oli kerännyt hiljaisuudessa omaa hylkiöistä koostuvaa ryhmittymäänsä, jonka tarkoitus oli ollut syöstä Hírvegil Arnorin johtajan paikalta. Gaerlín oli vieläkin yhtä suuri typerys kuin lähes kaksikymmentä vuotta sitten, mietti Aragorn. Oliko hän todellakin kuvitellut voivansa muuttaa Arnorin asioita ja nousta valtaan ilman, että Elessar puuttuisi siihen? Ei, tuskinpa hän niin oli ajatellut. Eiköhän miekkosen tarkoitus ollut ainoastaan pienen ylimääräisen kiusan järjestäminen kuninkaalle, joka oli vuosia sitten alentanut miehen Linnan Kaartin päällikön paikalta muonavaraston apulaiseksi ja alistanut näin sotilastovereiden jatkuvan pilkan ja vahingonilon kohteeksi (Gaerlín ei ollut koskaan ollut erityisen suosittu päällikkö). No, kuten arvata saattaa, Aragorn ja kumppanit olivat lopulta löytäneet Gaerlínin asemapaikan (näkykiven avulla se olisi luultavasti käynyt paljon nopeammin, mutta Celeborn ei ollut jostain syystä suostunut luopumaan siitä) ja vieneet tämän Rivendelliin tuomittavaksi. Kaikki oli lopulta käynyt paremmin kuin hyvin: Celeborn oli Gaerlínin nähtyään suostunut luopumaan palantírista ikään kuin vaihtokauppana, ja luvannut huolehtia siitä, ettei tästä miehestä olisi enää harmia ihmisille eikä varsinkaan haltioille, vaan pikemminkin päinvastoin. Hän ei tosin tarkentanut, mitä oli Gaerlínin pään menoksi keksinyt, mutta Aragorn kuitenkin luotti sukulaisensa arviointikykyyn ja oli näin ollen lähtenyt hyvillä mielin pitkälle paluumatkalleen.

Aragorn ei ollut pitänyt turhaa kiirettä kotimatkalla. Hän oli aina rakastanut eräelämää ja sen mukanaan tuomaa vapautta: mahdollisuutta liikkua huomiota herättämättä vaatimattomiin kaapuihin pukeutuneena ja yöpyä kodikkaissa pikku majataloissa ilman että kukaan tunnisti, kenet olivat saaneet vieraakseen. Kuningas ja hänen kaartilaisensa olivat ottaneet tavaksi esittäytyä metsästysseurueeksi, ja he olivat aina tulleet kohdelluiksi hyvin ja toverillisesti, aivan kuin ketkä tahansa satunnaiset kulkijat. Se jos mikä miellytti Aragornia enemmän kuin jatkuva kumartelu, pokkurointi ja mielistely, joita hän sai alituiseen osakseen kuninkaan hahmossa liikkuessaan.

Jos ei Arwenia ja lapsia olisi ollut, hän olisi varmasti matkustellut vielä nykyistä enemmänkin. Ei sillä, että hän olisi katunut päivääkään naimisiin menoaan. Aragorn rakasti Arwenia syvästi ja tämä merkitsi hänelle roimasti enemmän kuin aamukasteisten nummien auringonnousut tai hämyisten oluttupien kotoisat takkavalkeat. Kyse oli puhtaasti elämäntavasta, josta Aragorn oli joutunut luopumaan kuninkaaksi tultuaan, mutta jota hän ei halunnut hylätä lopullisesti. Ehkä hän viihtyisi paremmin kotosalla sitten kun hänen elämänsä alkaisi kääntyä kohti iltaa, mutta tällä hetkellä hän tunsi vielä olevansa vireä ja voimallinen mies parhaassa keskipäivässään.

Silti hän oli aina kaivannut Arwenia matkoillaan. Hän olisi kyllä ottanut tämän mukaansa, ellei osa lapsista olisi vielä liian nuoria matkustamaan. Seitsemän vuotta sitten hän oli käynyt Arwenin kanssa pohjoisessa ja jättänyt tyttäret lastenhoitajien hoiviin, mutta vaimo oli ollut koko matkan huolissaan jälkikasvunsa puolesta. Hän pelkäsi, että lapset alkaisivat pitää häntä piittaamattomana ja vain omaa itseään ja puolisoaan ajattelevana äitinä, kun oli lähtenyt niin pitkäksi aikaa pois kotoaan. Asiat olivat tosiaan melko mutkikkaita nyt, kun oli lapsia, eikä Aragorn oikein tiennyt, kuinka hänen olisi pitänyt elää pitääkseen kaikki osapuolet yhtä tyytyväisinä.

Faramir oli suoriutunut kuninkaan tehtävistä hyvin Aragornin poissa ollessa - jopa niin hyvin, että eräät tahot olivat pahoittaneet mielensä siitä, kun kuningas oli palannut ja syrjäyttänyt tämän oivan miehen valtiaan paikalta. Tai näin oli nähtävästi ainakin pieni Isilwen ajatellut, tarrautuessaan niin epätoivoisesti miehen kaavun helmaan tämän lähtiessä Linnasta. Faramir oli nähtävästi taas ajatellut, että käskynhaltijan tehtäviin kuului myös kuninkaan velvollisuuksien hoitaminen isänä ja aviomiehenä. Laki vaatisi tässä kohdassa kyllä selventämistä - siinä kun ei todellakaan yksiselitteisesti kielletty käskynhaltijaa omaksumasta myös näitä kuninkaan muita rooleja.

Aragorn huokaisi ja nousi kylvystään. Pikarillinen viiniä, hetki takan ääressä mietiskelyä ja sitten perheen luo nauttimaan illallista.

* * *

Perheateria Arwenin ja tytärten kanssa tuntui hieman omituiselta ja muodolliselta, kun oli viimeisen vuoden aikana lähinnä mutustellut lembasia, kuivattuja hedelmiä ja suolattua lihaa jonkin puun alla tai oksalla istuksien. Eldarion oli syönyt oman illallisensa jo aikaisemmin - Arwen ei ollut uskonut nelivuotiaan pojan jaksavan istua paikallaan ja aterioida riittävän sivistyneesti ja kauniisti, jotta tämän olisi kannattanut osallistua varsinaiselle perheaterialle. Aragorn olisi kyllä mieluusti leikkinyt pojan kanssa hieman ruokasotaa, mutta ei toisaalta halunnut aiheuttaa vaimolleen hermoromahdusta.

Kuningas silmäili tyttäriään, jotka tuntuivat muuttuneen aika lailla sen vuoden aikana, jonka hän oli ollut poissa. Kauniimpia he olivat, kuin hän oli muistanutkaan, ja isän sydäntä riipaisi pelko hänen ajatellessaan sitä kosijoiden määrää, joka jonakin päivänä olisi tunkeutuva Linnan ovista sisään tyttärien kädet arveluttavissa mielissään. Kuinkahan hän isänä osaisi päättää, millainen mies olisi sopiva ja riittävän hyvä kullekin tyttärelle? Harvassa sellaiset miehet joka tapauksessa olisivat, sen hän tiesi varmuudella jo nyt.

Gilwen ja Celebwen, kaksostytöt, kumpikin tummakutrisia ja niin samannäköisiä, että vieraiden oli lähes mahdoton oppia erottamaan heidät toisistaan, söivät hiljaisina ja mietteliäinä, noudattaen oikeaoppisia pöytätapoja siroine liikkeineen. He olivat vaiteliaita ja lempeitä neitoja, ja rakastivat käsitöiden tekemistä ja kauniita vaateparsia enemmän kuin mitään muuta. Aragorn ei epäillyt, etteikö heistä olisi voinut tulla hyviä kuningattaria Gondorille, jos vain asiat olisivat lopulta menneetkin toisin. He tuntuivat olevan kaikessa niin samanmielisiä, että ehkäpä he olisivat todellakin voineet hallita Gondoria yhdessä ja yksissä tuumin, vaikka se toki olisi ollut ennen kuulumatonta ja aiheuttanut runsaasti vastustusta oppineiden parissa.

Elenwen, kolmas tytär, oli puolestaan aina tuntunut Aragornista hieman etäiseltä. Elenwen poikkesi muista tyttäristä aika lailla, eikä ainoastaan vaalean hiustenvärinsä suhteen vaan myös luonteeltaan. Tyttö oli uteliaampi ja tiedonjanoisempi kuin vanhemmat sisarensa, ja saattoi viettää pitkiä aikoja kirjastossa uppoutuneena johonkin vanhaan tarinaan. Elenwen oli toisaalta myös vilkkaampi kuin muut tyttäret, ja jos häntä ei nähty kirjastossa, hän oli luultavasti juoksentelemassa puutarhassa, tai mikäli kukaan ei ollut ehtinyt estää, jossakin kaupungin kaduilla kauhistuneet henkivartijat perässään. Tavallaan Aragorn kyllä ymmärsikin tyttöä, sillä ei hän itsekään olisi jaksanut istua pitkiä aikoja paikallaan, mutta Arwen tuntui olevan alituisesti huolissaan Elenwenin menoista ja tekemisistä.

Isilwen katseli ruokaansa surkean näköisenä, ja alkoi hitaasti maistella sitä vasta äitinsä kehotuksen jälkeen. Isilwen oli tavallisesti varsin puhelias tyttö, ja tänäänkin hän oli piinannut isäänsä kertomalla, mitä kaikkea kivaa Faramir-setä oli tehnyt hänen kanssaan ja kysellyt, miksei isällä koskaan ollut aikaa viedä häntä ratsastamaan ponilla, etsimään sinikelloja vuoren juurelta tai opettamaan vanhan haltiakielen aakkosia. Oikeastaan Aragorn ihmetteli, kuinka Faramirilla muka oli ollut tähän kaikkeen aikaa - ei tällä olisi pitänyt olla yhtään sen vähemmän työtehtäviä kuin kuninkaallakaan - ellei tämä sitten ollut lakannut nukkumasta.

"Oletpa sinä apealla päällä tänään, Isilwen", Aragorn huomautti saadakseen aikaan jonkinlaista keskustelua illallispöydässä.
Isilwen nosti katseensa lautasesta ja katsoi isäänsä hieman arasti.
"Lukisitko sinä minulle Berenin ja Lúthienin tarun tänään, isä?"
Aragorn katsoi sitten tytärtään pahoitellen. "Luulenpa, että en voi. Olet liian nuori kuulemaan niin surullisia ja pelottavia tarinoita."
"Mutta Faramir-setä luki sen minulle aina kun minä pyysin", Isilwen totesi hieman ponnekkaammin.
Aragorn puraisi huultaan. Tämä alkoi käydä jo vähän ärsyttäväksi. Faramir-setä sitä ja Faramir-setä tätä. Ja mikä oikeus sillä miehellä oli mennä lukemaan sellaisia tarinoita Aragornin tyttärelle? Berenin ja Lúthienin tarina oli Aragornista itsestäänkin melko raaka, ja hän oli sentään elämässään kokenut yhtä sun toista kamalaa eikä hätkähtänyt aivan pienistä.
Aragorn kääntyi katsomaan vaimoaan. "Arwen, oletko sinä todellakin antanut Faramirin lukea Berenin ja Lúthienin tarinaa Isilwenille? Vanhemmat tyttäretkään eivät saaneet lukea sitä ennen kuin täyttivät viisitoista."
Arwen kohautti harteitaan. "No, mistä minä olisin voinut tietää, mitä tarua tämä Isilwenille luki. En minä koko aikaa ehtinyt hänen tekemisiään vahtia."
"Eikä se minusta ole yhtään pelottava, isä. En minä saa siitä painajaisia", Isilwen ilmoitti topakasti. "Minä en ole niin säikky kuin Elenwen, Gilwen ja Celebwen."
"No hyvä on sitten", Aragorn myöntyi. "Jos olet kerran tottunut kuulemaan tämän tarinan joka ilta, etkä todellakaan saa siitä painajaisia, niin minäkin lupaan lukea sen sinulle tänä iltana."
"Oi, ihanaa, kiitos isä!" tyttö huudahti ilostuneena.

* * *

Tarinanlukutuokio ei mennyt aivan niin kuin Aragorn oli toivonut. Isilwen tarttui isänsä käsivarteen ja kääntyi katsomaan tätä silmät kauhusta selällään jo aivan tarinan alussa, kun Morgoth surmasi raa'asti Berenin isän Barahirin.
"Mutta ei sen kuulu oikeasti kuolla. Ei tällaista kohtaa ole ennen tässä ollut", tyttö väitti ääni väristen.
"No mutta. Niin tässä kirjassa lukee. Katso vaikka itse, osaathan sinä lukea."
Isilwen sulki silmänsä eikä halunnut katsoa. "Se tarina on paljon kivempi, kun Faramir-setä lukee sen. Sinä et osaa lukea sitä yhtä kivasti."
Aragorn huokaisi. Hän oli kuullut tätä jo liikaa. Äkkiä hän sai kuitenkin ajatuksen.
"Kuulehan, Isilwen. Mitä jos minä kertoisinkin sinulle erään toisen tarinan? Sellaisen kertomuksen, jota Faramir-setä, siis Faramir, ei varmasti ole kertonut sinulle."
Isilwen katsoi isäänsä hämmästyneenä. "Mikä tarina sellainen oikein on? Mistä se kertoo?"
"Se kertoo sellaisesta pienestä tytöstä, jolla ei ollut isää mutta joka pääsi asumaan ystävällisten haltioiden luo."
"Haltioiden luo?" Isilwen hihkaisi silmät loistaen. "Kerro, kerro, isä! Minä haluan kuulla!"
"Hyvä on, pikkuinen, mutta se on pitkä tarina. Ehdin kertoa tänä iltana vasta ensimmäisen osan."
"Ja kerrotko sinä huomenna toisen osan? Ja ylihuomenna kolmannen?"
"No jaa... miksipä en kertoisi, jos vain olet ollut päivällä riittävän kiltti tyttö, etkä ole kiusannut pikkuveljeäsi. Sovitaanko niin?"
"Joo! Minä lupaan olla niin kiltti kuin osaan. Kuule, mikä sen tytön nimi oikein oli? Ja minne sen isä oli joutunut? Eikö se pitänyt siitä tytöstä, kun se oli mennyt pois?"
"Tytön nimi oli Arneth, ja hänen isänsä oli kuollut ja mennyt Ulko-Ulapan hämärille rannoille, joilta ihmisten laivat purjehtivat tuntemattomille maille. Mutta Arneth oli ollut silloin niin pieni, ettei hän voinut edes muistaa isäänsä. Suuri haltioiden ruhtinas otti kuitenkin Arnethin ottotyttärekseen ja antoi tämän ja tämän äidin asua kauniissa kodissaan."

Aragorn oli tyytyväinen saadessaan vihdoin Isilwenin huomion puoleensa. Tällä tuntui olevan loputon määrä Arneth-tyttöä koskevia kysymyksiä, ja Aragorn sai toden teolla miettiä vastauksiaan, ettei olisi paljastanut puhuvansa koko ajan omista kokemuksistaan Elrondin talossa. Hän oli arvellut, että tekemällä sankarista tytön, hän saisi Isilwenin kiinnostuksen heräämään suuremmalla varmuudella, kuin jos olisi kertonut pojasta, ja siinä hän totisesti onnistuikin. Ainoa huono puoli oli se, että hän tiesi loppujen lopuksi aika vähän siitä, millaista oli olla pieni tyttö. Mutta Isilwen ei näyttänyt välittävän, tuumasi vain, että Arneth taisi olla aika samanlainen kuin Éowyn-täti, kun hän piti miekkailusta niin kovasti ja uskalsi tapella poikien kanssa.

Vihdoin Isilwen väsyi niin, että kömpi vastalauseitta peittonsa alle nukkumaan ja epäilemättä näkemään unia miekkailusta ja hevosretkistä, ja ihanasta haltiakodista, jossa harput ja suloinen laulu soivat yötä päivää eikä kukaan ollut koskaan synkeällä mielellä.

* * *

Saapuessaan omaan makuukamariinsa Aragorn näki vaimonsa seisovan ikkunan ääressä yönsinisessä silkkimekossaan, varmaankin katselemassa taivaalla kimmeltäviä tähtiä. Toisessa kädessä hänellä oli viinipikari.

Aragornista oli heti palaamisestaan asti tuntunut, ettei vaimolla ollut kaikki kunnossa. Arwenin oli arvatenkin taas ollut vaikea kestää miehensä poissaoloa. Aragorn oli otaksunut lasten seuran vähentävän vaimonsa yksinäisyyttä, mutta niin ei näyttänyt olevan asian laita. Olet elämäni, Estel, ja aina kun olet poissa, tunnen itseni jotenkin vajaaksi: en aivan kokonaan eläväksi, vaan kuin osa minusta olisi jossakin muualla, oli Arwen kerran todennut ja sellaiset ajatukset taisivat risteillä nytkin hänen mielessään.

"Arwen... Jos haluat puhua...", Aragorn aloitti ja laski kätensä vaimonsa harteille. Nainen tarttui miehen sormiin ja puristi niitä hetken aikaa. Sitten käännähti ympäri ja katsoi miestään suoraan silmiin.
"Rakastatko sinä minua?" hän kysyi, silmät kimmeltäen vuodattamattomista kyynelistä.
"Rakastan tietysti, Undómiel, kyllähän sinä sen tiedät. Miksi oikein kysyt?"
Arwen epäröi hetken, mutta pudisti sitten päätään ja yritti hymyillä. "En oikein tiedä... se on vain... sellainen tunne. Mutta ei sillä ole väliä."
"Minä ajattelin sinua joka päivä poissa ollessani. Toivon, että voit lähteä seuraavalla kerralla mukaani. Lapset varmasti voisivat elää hetken ilman meitäkin."
"Oletko aivan varma, että rakastat minua vielä? Välillä minusta tuntuu, että sydämesi on jossakin muualla..."
Aragorn pudisti päätään. "En ole koskaan rakastanut ketään muuta niin kuin sinua Undómiel, enkä koskaan tule ketään muuta rakastamaankaan. Ei maailmassa ole mitään sinun veroistasi, ei niin kaunista auringonnousua tai pimeydessä tuikkivaa tähteä, että se saisi minut unohtamaan sinut edes ohikiitävän hetken ajaksi."

Arwen hymyili heikosti ja laski viinipikarin kädestään. Aragorn kietoi kätensä hänen ympärilleen ja sulki hänet syleilyynsä. Kuinka mies toivoikaan, että olisi osannut lukea vaimonsa ajatuksia, kyennyt ymmärtämään niitä ja tarjoamaan niiden vastineeksi sellaisia sanoja, jotka saisivat naisen rauhoittumaan ja unohtamaan murheensa, mitä ikinä ne olivatkin. Tällä hetkellä hänellä ei kuitenkaan ollut tarjota muuta kuin oma lämmin sylinsä, mutta ehkä se riittäisi. Ainakin hetkeksi.




A/N: Minua on tätä kirjoittaessani inspiroinut yksi verrattoman kaunis kipale, jossa lyriikat kuuluvat tähän tapaan:

Lavenders blue, dilly dilly, lavenders green
When I am king, dilly dilly, you will be queen
A penny for your thoughts my dear
A penny for your thoughts my dear
I.o.u. for your love
I.o.u. for your love


Kaikessa yksinkertaisuudessaan tuo kuulostaa minusta juuri joltakin, mitä Aragorn voisi lauleskella. :) Kappale on siis Lavender, artisti Marillion. Videon näkee täältä (kannattaa katsoa, se on oikeasti ihana veisu - älkää antako laulajan liehuvien kiltin helmojen säikäyttää :mrgreen:).

Lähetetty: To Joulu 14, 2006 12:08 am
Kirjoittaja tyttö
Ihanan rauhallinen tunnelma tässä luvussa. Tai no, noissa muissakin mutta tästä pidin erityisesti.

Todella hyvin olit kuvannut Aragornin ajatuksia. Osaan kuvitella hänen ärsyyntyneen ilmeensä joka kerta kun kuulee nimityksen "Faramir-setä"... Huvittavaa että hän itsekin sotkeutui tuota nimitystä käyttämään kun Isilwen hoki sitä joka välissä :lol: Valloittava kohta. Tuossa lopussa Aragorn oli ihanan hellä, voi rukkaa. Arwenilla on ongelmia.
Mahdottoman sympaattista ja inhimillistä oli tuo kuinka Aragorn kertoi tarinaa lapsuudestaan tyttölapsen hahmon kautta. Jotenkin tuli sellainen olo ettei hän vaihtanut tarinansa päähahmoksi tyttöä pelkästään siksi että Isilwenin olisi helpompi samaistua, vaan koska ei itse tahtonut kertoa omaa tarinaansa. (Todella sekava tulkinta, minulle vain tuli tuollainen olo.)

Minä sulin kun Sam the maailman sympaattisin hobitti sanoi jotain noin ihanan viisasta. Tuo Samin lausahdus olisi voinut olla ihan suoraan Tolkienin kirjasta, taitava pitää olla että saa tuollaiseen pieneen puheenvuoroon vangittua hahmon luonteen koko kirjon. Täydellistä Samia.

Arwenin tiukka kuri jatkuu. Jälleen kerran tyttö the pelastakaa lapset ry:llä olisi sanansa sanottavana moiselle kuningattarelle... Siis hyvä vain, että hahmot herättävät tunteita. Ailahtelevan oloinen on tuo sinun Arwenisi, mutta jotenkin mielikuvaani hänestä tavallaan sopii moinen käytös. Ei hän kirjoissa tai elokuvissa tuollainen ole, mutta minusta hän saattaisi hyvinkin alkaa käyttäytyä noin asuttuaan linnassa kauan ja jouduttuaan viettämään paljon aikaa yksin.

Tässä oli varmasti paljon muutakin ihanaa mutta nukkumaan pitää mennä. Se pitää vielä sanoa että arvostan todella sitä taustatiedon määrää jota sinä todennäköisesti teet näitä ficcejäsi varten. Nippelitietoa ja yleensäkin Tolkien-tietoa löytyy vaikka muille jakaa (ja sitähän sinä aina välillä teet :wink: ) Wau.

Ja muuten, ihanaa että sain tahtoni läpi sen runon suhteen :) Tuskin maltan odottaa. Ei varmaan tarvitse sanoa että rakastan tätä ficciä.

Lähetetty: To Joulu 14, 2006 4:30 pm
Kirjoittaja Nerwen
Tämä aiheutti suuren kikatuskohtauksen sekä monia aww-hetkiä.
Alku oli jo sinänsä ihana, rauhallinen ilta kotona pitkästä aikaa. Ihanaa. Ajatusten selvittelyä ja niin ollen myös hieman kertomusta edellisistä tapahtumista. Tätä oli kiva lukea :D Ensimmäinen aww-ajatus tuli luokseni, kun Aragorn kertasi mielessään Samvaisin sanoja. Se oli niin samanlainen kuin Tolkienin Sam. (Luin koulussa kirjailijaesittelyssä erään kohdan TSH:sta, jossa Sam puhuu, ja jotenkin tästä tuli se kohta mieleen, "tapasi meidän Ukko sanoa" ja kaikki muut sellaiset)

Sitten seurasi kikatuskohtaus, kun Aragorn ajatteli leikkivänsä ruokasotaa poikansa kanssa. Tuli väkisin mieleen kuva Aragornista linkoamassa ruokaa lusikasta pienen kihertävän pojan päälle -ja naurun takia pikkusiskoni halusi minun lukevan tämän naurattavan kohdan....

Toinen aww-kohtaus tuli lopussa. Kertakaikkisen ihanaa, olin ihan sulaa. Pidän A/A-parituksesta ihan kamalan paljon (ja sitähän ei kukaan vielä tiedä) ja Aragorn on niin sanoin kuvaamattoman suloinen lausuessaan moisia sanoja vaimolleen.

Tämä meni jo ihkutuksen puolelle, mutta sille ei nyt vain voi mitään. Kirjoitat hauskasti ja mukaansatempaavasti, tätä visi lukea kyllästymiseen asti. Varsinkin, kun nyt Aragron oli ajatteleva ihminen, varsin ihana sellainen, eikä mikään omituinen hiippari, jollainen hän on joskus sinulla ollut. Älä ota tätä loukkauksena, olet silti loistava kirjoittaja ja kaikkea....
Ylipitkä, sisällötön kommentti, jossa vain ihkutan tätä ficciä. Siinä teille yhteenveto...

Edittiä; jos nyt vielä muistaisi, mistä piti sanoa.. Niin! Isilwenillä taitaa olla tässä aika suuri rooli, ja tuo sadunlukukohtaus oli hellyttävä. Mutta miksi unohdin myös tämän ensimmäisellä kerralla? Aika omituista, että Elenwenillä on vaaleat hiukset ja hän on niin kiinnostunut taruista.... Tämä viittaa aika vahvasti edelliseen, hienoa lyhennystä käyttääkseni kkkk:hon ja tulin heti ajatelleeksi sitä -vaikka se tulikin unohdettua kommenttia kirjoittaessa ja jostain syystä pälkähti nyt päähän... :roll: Miten mahtaa olla tämän asian oikea laita? Viime ficisi selitti tapahtuneen, mutta oliko Arwen ilkeä ja valehteli? Ja nuo ovat vain murto-osa siitä, mitä minä yleensä joka asiasta ihmettelen, "jos kaikki olisikin toisin...." :wink: