Iso kiitos taas kommenteistanne.
Uusi luku ilmestyy nyt jälleen torstaina, koska huomenna minulla on pitkä päivä enkä tiedä kuinka järjissäni olen 8-tuntisen tieteentutkimuksen luennon jälkeen. (Uteliaille tiedoksi että tieteentutkimus on tieteellistä tutkimusta siitä, kuinka tieteellistä tutkimusta voi tutkia tieteellisesti - herisyttävän kiintoisaa, eikö totta.)
Parisnoid: Kiitos.
Niin, Tindóriel sai aika kovan rankaisun, mutta minä näen loppujen lopuksi Faramirin aika ankaraksi isäksi. Ja syy, miksei Faramir ottanut Tindiä syliinsä on se, että sitten tyttö olisi tajunnut isän katuvan ja olisi varmaan jatkanut tottelematonta käytöstään siinä uskossa, ettei isä kuitenkaan henno häntä enää rankaista.
Nerwen: Mukava että runo kelpasi. Minä olen tosi epävarma kyllä noiden runojen suhteen, kun en ole niitä kirjoitellut kun viimeksi joskus lapsena (jolloin yksi tekeleeni peräti julkaistiin Roope-setä lehdessä
). Ja kiva että pidit tuosta Aragornin matkanteosta - alun perin minun ei pitänyt kuvailla sitä ollenkaan - tuo on ihan viime tipassa heitettyä juttua ja mietin vähän että kuinkahan tuo nyt mahtoi onnistua.
Andune: Kyllä minustakin Tindi ansaitsi arestikoppinsa (vaikka psykologisesti se ei välttämättä ollut paras mahdollinen rankaisu, mutta ei Faramir mikään täydellinen kasvattaja olekaan). Aragornilla ja Arwenilla on tosiaan hommat aika solmussa, ja se valitettavasti tulee vielä tuosta pahenemaankin, joten älä nyt vielä liikaa sure.
Arphendess: Kiitos kehuista ja mukava että kommentoit tätäkin ficciä. Arwenin juopottelu - niin se varmaan vaikuttaa huvittavalta, vaikka oikeastaan kyllä ajattelen kyseessä olevan vakavan ongelman. Mukava että jatkokin kiinnostaa, sitä nimittäin on vielä tulossa vaikka kuinka paljon.
Athelas: Iik, sinä löysit virheitä (missä missä?
). Niin, minulle saa kyllä mainita kirjoitusvirheistäkin, koska käyn ne mielelläni korjaamassa (betaahan minulla ei ole ja kestää varmaan pitkään ennen kun saan itse luettua nuo julkaistut luvut uudestaan). Niin, täysjärkisyys taitaa olla aika katoava luonnonvara, mitä minun ficceihini tulee.
Mukava että kannatat tuota Faramirin ankaruutta.
Marnie: Tottahan Faramir on isänsä poika - minä pidän Denethorista ja annan mieluusti joitakin hänen jaloista piirteistään Faramirille (jos nyt tuo kakkospojan epäileminen ei välttämättä ole tällainen piirre, mutta no, tuleehan siinä pakosti noita epätoivottuja piirteitäkin mukana jos kerta isäänsä muistuttaa.
) Se kuinka olen tuota Arwenin juopottelua kuvannut ei kyllä ehkä anna oikein vakavaa vaikutelmaa - en kai oikein osaa eläytyä hänen tilanteeseensa niin että voisin oikeasti tuntea mitään sympatiaa ja sen takia hänestä on tullut tuollainen, mutta taustalla minulla kyllä on se ajatus, että kyseessä vakava ongelma. Ja "runo" tosiaan oli Kalevala-mittainen siinä mielessä, että käytin alkusointuja (koska en osaa tehdä soinnuttomia runoja...
). Ja vielä tuosta Elboronista voisin sanoa sen verran, että tuo hänen luonteensa ei välttämättä johdu pelkästään tuosta lapsuuden traumasta, vaan muistakin seikoista, mutta Faramir ja Éowyn ehkä ensimmäisenä tulevat ajatelleeksi sitä tapahtumaa. (Koko tapaus on tietysti kuvattu tuossa aiemmassa ficissä - en ole varma tuliko se tässä ilmaistua kovin järkevällä tavalla.)
Piratesse: Minä en tosiaan osaa nähdä Faramiria piiskaamassa lapsiaan. Arestikoppi tosin vaikutti minusta vähintäänkin yhtä pahalta rankaisulta kuin selkäsauna, kun ottaa huomioon, että Tindi oikeasti pelkäsi sinne joutumista. Että henkisesti se varmasti tuntui hänestä vähintään yhtä pahalta kuin selkäsaunakin olisi tuntunut. Noin yleisesti ottaen en näe fyysistä kurittamista erityisen tehokkaana kasvatuskeinona esim. koska se opettaa lapsille, että on oikein käyttää väkivaltaa silloin kun toinen ihminen ei käyttäydy niin kuin itse haluaisi. Arwenista - alun perin minun piti kirjoittaa tuohon vielä yksi sellainen Arwenin angstailukohtaus ennen tuota mustasukkaisuuskohtausta, mutta en sitten jaksanut. Voi olla että siitä tuli nyt sellainen vaikutelma, että hän oli repsahtanut nopeasti. Mutta kuvitellaan, että hän on tosiaan juonut melkein koko ajan yksikseen jossain tornikamarissa.
Narbeleth: Ikävä tuottaa pettymys, mutta seuraava luku käsittelee vielä Silrielin tapausta, ja vasta sitten päästään takaisin asiaan. Aragorn salamyhkäinen.
No joo, kyllä se varmaan on jo ihan siitä syystä, että en oikein saa Aragornista otetta, siis hahmona, hän on jotenkin niin epämääräinen. Tuo sana kuumesairaana nyt vain tipahti jostain, mutta ei se minusta väärältä kuulosta. Kyllä sitä käytetään ainakin jonkin verran (paljasti Google). Ja kiva, että pidit tuosta lastenkasvatuksen kuvaamisesta. Aihe on jostain syystä aika lähellä sydäntäni, ja sitä on mukava pohdiskella sitten ficeissäkin.
No niin, ja sitten *rientää tarkistamaan*... kahdestoista luku! Tässä tosiaan jatkuu tuo Silrielin kirjeen jälkipuinti. Tässä on taas ihan hömelöä Aragornin ja Faramirin patsastelua, mutta sellaista nyt vaan näyttää tulevan kun laitan nämä herrat kohtaamaan. Ja nimestä huolimatta tällä luvulla on tuskin mitään tekemistä ficin pääjuonen kannalta. Se vain sattui sopimaan tälle luvulle.
Kahdestoista luku
Déjà vu Gondorin aamussa
Emyn Arnenin kamaripalvelija asteli ovelle kynttilä kädessään. Kuka ihme saattoi pyrkiä sisään tähän aikaan vuorokaudesta? Hän oli jo itsekin ollut asettumassa yöpuulle, eikä ollut ollenkaan mielissään kutsumattomasta vieraasta.
Hän katsahti nopeasti ovella seisovaan huppupäiseen mieheen. "Olen pahoillani, mutta suuriruhtinas ei ota vastaan -"
Mies riisui huppunsa. Kamaripalvelija oli vähällä pyörtyä.
"Valar armahtakoon! Sehän olette te! Tekö, teidän korkeutenne, Hänen Kuninkaallisuutensa omassa persoonassaan? Voi tavaton! Hyvät hyssykät. Emmehän me... mutta olisiko meidän pitänyt tietää...? Voi kamaluutta!"
"Aiotteko laskea minut sisään?"
"Toden totta, voi hirvityksen kauhistus sentään, miten ajattelematonta minulta. Hänen Korkeutensa astuu toki sisään, en ollenkaan arvannut... Mitä, miten voin palvella Hänen Korkeuttaan? Käyn heti noutamassa isännän ja herätän keittiömestarin valmistamaan Hänen Korkeudelleen kuninkaalliseen makuun soveltuvaa iltapalaa."
Aragorn nosti kätensä koholle ja pyysi palvelijaa rauhoittumaan. "Minulle riittää, että saan jostain tyynyn, jolle kallistaa pääni ja kenties palan leipää ja hieman vettä kurkkuni kostukkeeksi. Ei maksa vaiva herättää ketään."
"Ilman muuta, Hänen Korkeutensa vain sanoo mitä tahtoo ja se tapahtuu heti. Minä olen jo menossa. Hänen Korkeutensa tekee hyvin ja asettuu istumaan suureen salonkiin - siellä on muutamia oikein pehmoisia nojatuoleja, jotka kenties miellyttävät Hänen Korkeutensa istumalihaksia pitkän ratsastusmatkan jälkeen. Annan valmistaa Hänen Korkeudelleen ylellisimmän vierashuoneen mitä talosta löytyy - se on toisessa kerroksessa, kolmas ovi vasemmalta - ja kohta Hänen Korkeutensa nauttii hyvällä ruokahalulla keittiömestarin valmistamaa maan mainiota illallista..."
Aragorn huokaisi ja laski kätensä tämän täydellisesti pois tolaltaan joutuneen miesparan hartialle. "Kuulehan nyt. Minulle riittää, jos osoitat minulle lähimmän vieraskamarin oven ja tuot jonkin leivänkannikan suupalaksi. Onko selvä? Älä herätä ketään tästä talosta minun vuokseni."
Kuninkaan äänensävy ja terävä katse saivat kamaripalvelijan lähes halvauksen partaalle, mutta lopulta tämä suostui tekemään juuri niin kuin Aragorn oli pyytänyt, paitsi että hän todella vei tämän parhaimpaan vieraskamariin ja toi tälle iltapalaksi vehnäleivän, voita, kaksi piirasta, kulhollisen omenoita sekä pannullisen teetä hunajan kera, ja kysyi ainakin toistakymmentä kertaa mitä muuta Hänen Korkeutensa mahtoi toivoa, ennen kuin lopulta suostui päästämään kuningasparan levolle.
* * *
Faramir havahtui lapsen läpitunkevaan kirkaisuun. Hän ponnahti pystyyn parahiksi kun Tindóriel lennähti sisään vanhempiensa makuuhuoneeseen.
"Isi, äiti! Meidän talossa on joku vieras mies!" tyttö huusi kalpeana kuin aaveen nähnyt ja silmät kauhusta selällään.
Faramir ei aikaillut vaan hapuili miekkansa sängyn alta. Éowyn nousi ylös ja kiirehti lohduttamaan pahanpäiväisesti säikähtänyttä tytärtään.
Aurinko ei ollut ehtinyt vielä nousta ja käytävässä oli hämärää. Faramir näki epämääräisen harmaan hahmon liikehtivän vieraskamarin ovella ja hän kohotti miekkaansa.
"Kuka olet ja mitä asiaa sinulla on minun talooni?" hän ärähti.
Tunkeilija asteli lähemmäs ja nauroi hiljaa. "No mutta, etkö sinä minua tunne?"
"Teidän korkeutenne?" Faramir henkäisi yllättyneenä ja laski aseensa saman tien. "Mitä ihmettä... kuinka kummassa...?"
"No, tulin vain selvittämään erästä asiaa", Aragorn sanoi. "Terve vaan ja huomenta. Törmäsinkin tuossa jo nuorimmaiseesi, joka on näköjään kasvanut melkoisesti sitten viime näkemän. Kuvittelin hänen olevan vielä sylilapsi. Taisi hieman säikähtää minua."
"Mutta... kuinka te oikein... ettekö voinut kutsua minua kaupunkiin? Onko se niin kiireellistä?"
"No eipä oikeastaan, mutta miksi minun pitäisi aina sinua juoksuttaa asioideni vuoksi? Eikö ole mukava tehdä vaihteeksi näin päin?"
"Niin, on toki, on oikein mukavaa, että olette halukas kunnioittamaan kartanoamme läsnäolollanne. Vierailunne on meille suuri kunnia. Mutta pelkäänpä, ettemme ole oikein varautuneet..."
"Äh, ei se haittaa Faramir. Näin on parempi, usko pois. Mutta kuulehan, emmekö söisi hieman aamiaista ja ottaisi sitten asiani käsittelyyn?"
"Kyllä, ehdottomasti", Faramir vastasi ja lähti sitten herättelemään palvelusväkeä aamiaisen valmistamista varten.
Faramir oli toki aina ylpeä lapsistaan, mutta tämän aamiaisen aikana hänen ylpeytensä kasvoi vielä entisestään. Kukaan lapsista ei rohjennut avata suutaan muutoin kuin laittaakseen sinne ruokaa, niin yllättyneitä ja pelästyneitä he olivat kuninkaan arvaamattoman vierailun vuoksi. Beren tosin tyytyi vain kohottamaan hieman kulmiaan kuninkaan huomatessaan ja lusikoimaan sitten puuronsa ajatuksiinsa vaipuneena. Joka tapauksessa Faramirista oli hienoa, että kuningas pääsi näkemään hänen perheensä parhaimmillaan.
Aamiaisen jälkeen kuningas ja Faramir menivät viimeksi mainitun työhuoneeseen pohtimaan kuninkaan asiaa. Ennen sitä Aragorn kuitenkin päätti lausua muutaman kohteliaan huomautuksen Faramirin lasten hyvätapaisuudesta, joka ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta.
"Todellakin, huomaan että olet onnistunut kasvattamaan lapsistasi mitä vastuuntuntoisimpia ja kunniallisimpia nuoria ihmisiä."
"Niin, he todellakin ovat kuuliaisia lapsia. Vaikka onhan se niin, että loppujen lopuksi kaikki on kiinni vanhemmista. Riittävästi rakkautta ja selkeät rajat hyväksyttävän ja moitittavan käyttäytymisen välille, niin lapsista tulee tottelevaisia ja ylempiään kunnioittavia kansalaisia, jotka osaavat tietysti tarpeen vaatiessa asettua myös johtajan asemaan. Mutta pitää sanoa, että teidänkin lapsenne käyttäytyvät minun tekemieni havaintojen mukaan oikein oivallisesti."
"Niin, he todellakin ovat loistavia lapsia. He eivät tekisi mitään vähänkään paheksuttavaa, olin sitten paikalla tai en. Voin luottaa heihin täydellisesti."
"Kuten myös. On rauhoittavaa tietää, että sitten kun meistä aika jättää, voimme hyvillä mielin jättää Gondorin osaavan nuorisomme käsiin."
"Totta. Olemme me sentään aika hienoja isiä."
"Näin on."
Hetken aikaa miehet katsoivat ylpeinä ikkunasta jonnekin kaukaisuuteen, ja vuorten takaa noussut aamuaurinko valaisi heidän jalot ja tulevaisuuteen luottavaiset kasvonsa. Mutta sitten kuningas muisti asian, jonka vuoksi oli lähtenyt tapaamaan Faramiria. Hän veti kirjeen esiin kaapunsa taskusta ja ojensi sen Faramirille.
"Eräs kansalaisemme oli saanut tällaisen viestin. Luepa se läpi ja kerro, mitä oikein ajattelet moisesta", kuningas kehotti.
Faramir luki runon Gwenelin kuolemasta tyrmistynyt ilme kasvoillaan.
"Kamalaa herjausta", hän kommentoi päästyään loppuun. "Eikä runo sinänsä edes ole kovin kaksinen, vaikkei sillä tietysti ole mitään merkitystä asian kannalta. Kukahan tällaistakin on päästänyt kynästään? Palataksemme äskeiseen puheenaiheeseemme, totisesti tällainen masentaa minua. Että Gondorista löytyy väkeä, joka haaskaa vapaa-aikaansa tällaiseen pahansuopaan kiusantekoon. Saamme jälleen huomata, kuinka eräät vanhemmat ovat täydellisesti epäonnistuneet jälkeläisensä kasvattamisessa yhteiskuntakelpoiseksi kansalaiseksi."
"Totta puhut, Faramir."
"Kenelle tämä oikein lähetettiin ja ketä epäilet syypääksi?"
"Katsopa sen toista puolta", kuningas kehotti.
"Gwenel Gilionin tytär. Borlas Beregondin pojan morsian...", Faramir mutisi ajatuksissaan lukiessaan osoitteen. Hetken aikaa hän vain tuijotti kirjettä ilmeettömänä ja nosti sitten hämmentyneen katseensa kuninkaaseen. "Omituista... minulle tuli juuri sellainen tunne, kuin olisin nähnyt tämän kirjeen joskus aiemminkin... Tiedättehän tunteen, teidän korkeutenne? Kun teistä tuntuu, että elätte saman tilanteen uudelleen, vaikka hyvin tiedätte, ettei se ole mahdollista? Taianomaista suorastaan..."
"Faramir. Katso sinettiä. Se kirje on sinun lähettämäsi."
"Eihän!" Faramir huudahti ja tuijotti murrettua sinettä, jonka hän saattoi kyllä helposti tunnistaa omakseen. "Ei tämä ole mahdollista. Minä en ikinä... Kai te ymmärrätte, etten ikimaailmassa kirjoittelisi tällaisia runoja?" hän alkoi selitellä hätääntyneenä. "Lyriikka ei ole kuulunut harrasteisiini sen koommin kun olin poikanen..."
Aragorn laski kätensä Faramirin olkapäälle. "Rauhoitu. En minä sinua epäilekään. Ajattelin vain, että kenties tietäisit jotain tästä kirjeestä, kun se on kerran täältä lähtöisin. Osaatko yhtään sanoa, kenellä täällä Emyn Arnenilla voisi olla aihetta lähettää tällaista kirjettä? Onko joku kirjeenvaihdossa Gwenelin kanssa?"
Faramir pudisti päätään. "Ei... ainoastaan vaimoni sanoi lähettävänsä hänelle kirjeen, mutta tämä ei mitenkään voi olla hänen kirjoittamansa. Jo siitäkin syystä, ettei hän tuota... oikein taida runoutta, mikäli ymmärrätte. Ei siis lainkaan, ei edes tällä tasolla", Faramir sanoi ääntään madaltaen. "Mutta älkää sanoko hänelle, että minä sanoin näin - hän kyllä yrittää parhaansa niiden syntymäpäivävärssyjensä kanssa, vaikka ne aina saavatkin minut toivomaan, että olisin syntynyt joskus muulloin."
"En tietenkään sano, sehän vain saisi hänet yrittämään kovemmin, valar paratkoon", Aragorn totesi ja puistatus kävi hänen lävitseen hänen muistellessaan joitakin rouva Éowynin hengentuotteita.
"Mutta kenties Éowyn osaisi sanoa tästä jotakin", Faramir sanoi. "Käyn pyytämässä hänet luoksemme."
Hetken kuluttua Emyn Arnenin rouvakin oli silmäillyt runon läpi ja hänen kasvonsa olivat vaihtaneet väriä huomattavasti tavallista kalpeampaan sävyyn.
"Varjelkoon... mitä se lapsi on mennyt tekemään?" hän kuiskasi järkyttyneenä.
"Kenestä oikein puhut?" Faramir kysyi.
Éowyn peitti suunsa kädellään ja otti tukea tuolin selkänojasta.
"Rakas? Mikä sinun on? Tiedätkö, kuka tämän on kirjoittanut?" Faramir kyseli huolestuneena.
Éowyn veti syvään henkeä ja ojensi kirjeen takaisin Faramirille. "Tiedän kyllä, kuka sen on kirjoittanut."
"Kuka sitten? Joku kenet me tunnemme?"
"Oma tyttäresi Silriel", sanoi Éowyn katsomatta miestään.
"Silriel!" huudahti Faramir epäuskoisena. "Ei voi olla. Olet erehtynyt. Ei hän mitenkään voisi laatia tällaista roskaa. Silrielhän kirjoittelee pupujusseista ja perhosista..."
"Siitä on kahdeksan vuotta, Faramir. Nyt hänellä on mielessä toisenlaiset asiat."
Faramir pudisti päätään. "Ei se ole mahdollista. Käsitäthän itsekin, ettei siinä olisi mitään järkeä. Miksi ihmeessä meidän pikkuisemme menisi kirjoittamaan näin herjaavaa, kammottavaa tekstiä jostain täysin satunnaisesti valitusta naisihmisestä?"
"Faramir-rakas...", Éowyn aloitti ja laski kätensä miehensä harteille. "Silriel on ihastunut Borlasiin ja pahoitti mielensä huomattuaan, että tällä olikin morsian. Suutuspäissään hän kirjoitti tällaisen runon - tiedäthän että hänellä on tapana purkaa sydäntään runoihin - mutta en ymmärrä, miten hän on oikeasti saattanut lähettää sen Gwenelille."
"Ihastunut Borlasiin?" Faramir toisti tarkistaakseen, ettei ollut kuullut väärin.
"Niin."
"Siihen mieheen, joka palvelee kaartissamme?"
"Niin."
"Vaikka tämä on jo kolmenkymmenen?"
"Kahdeksan kolmatta ja puoli."
"Ei ikinä!"
"Totta se on - Borlas ei ole vielä täyttänyt kolmeakymmentä, vaikka hänen veljensä onkin jo lähemmäs viiden neljättä."
"Tarkoitan, ettei Silriel ikinä olisi voinut ihastua johonkin mieheen. Eihän siitä ole kuin hetki, kun minä pitelin häntä vastasyntyneenä käsivarrellani ja ajattelin, etten ikimaailmassa anna häntä kenenkään muun miehen käsiin."
Éowyn taputti miehensä käsivartta lohduttavasti. "No, onneksi Borlas löysi Gwenelin ennen kuin tajusi tyttäremme tunteet, eikö niin? Minä lähden nyt noutamaan Silrielin tänne. Hänellä on hieman selittämistä."
Aragorn oli seuraillut tapahtumien kulkua hieman sivummalta ja yritti nyt parhaansa mukaan pidätellä hymyään. Faramir näytti olevan äärimmäisen hämmennyksissä: miesparka vilkuili edelleen runoa ja hoki itsekseen Borlasin nimeä ja sanoja "tämä ei jää tähän... hän saa vielä kuulla kunniansa sen vuoksi, että pisti niin häikäilemättömästi minun tyttäreni ihastumaan itseensä."
"Jaa-a", Aragorn virkkoi. "Nyt näemme, miten käy kun kasvattaa lapsiaan liian vapaamielisesti. Enkö ole aina huomauttanut tästä sinulle? Minä heittäytyisin alas Valkoisesta Tornista, jos saisin tietää tyttäreni haikailevan jonkun miehen perään - siis heti sen jälkeen, kun olisin hankkiutunut eroon siitä miehestä. Mutta enpä usko, että minua moinen uhkaa - tyttäreni ovat siveitä ja hyvin käyttäytyviä nuoria naisia."
Faramir katsahti kuninkaaseen synkästi eikä sanonut mitään.
Silriel oli luonnollisesti sanoinkuvaamattoman järkyttynyt nähdessään runonsa isänsä kädessä. Hän sai vain vaivoin tukahdutettua kiljahduksensa, kääntyi äitinsä puoleen ja hautasi kasvonsa tämän mekkoon. Éowyn kuitenkin työnsi tytön kauemmas ja katsoi tätä ankarasti.
"Kuulehan nyt Silriel", hän sanoi. "Kuvittelitko tosiaan, ettemme saisi tekoasi selville? Gwenel oli hyvin järkyttynyt saadessaan kirjeen. Niin järkyttynyt, että hän meni kuninkaan puheille ja pyysi häntä ottamaan lähettäjän kiinni ja rankaisemaan tätä. Ja täällä kuningas nyt on ja odottaa sinun selitystäsi."
Silrielin kauhistunut katse kiersi kuninkaan ja isän kasvojen kautta takaisin äidin kasvoihin.
"Saiko Gwenel sen kirjeen? Onko hän nähnyt sen?"
"Kyllä vain."
"Voi ei! Voi kamalaa!" Silriel parahti. Hän alkoi kyynelehtiä. "En minä lähettänyt sitä. Minä vannon, etten lähettänyt sitä. Teidän pitää uskoa minua! Tuo runo on juuri se, jonka Tindóriel kähvelsi minun laatikostani. Minä en ollut lainkaan aikeissa lähettää sitä Gwenelille. Minä vain kirjoitin sen, koska olin niin vihainen."
"Tindóriel ei olisi ikinä osannut laittaa kirjettä matkaan", Faramir huomautti. "En ymmärrä, kuinka..."
Hänen äänensä haipui kuulumattomiin. Hänen mieleensä palautui äkkiä käytävälle unohtunut sinetöimätön kirje, joka oli osoitettu Gwenelille ja jonka hän itse oli antanut lähetin matkaan. Miksei hän ollut vilkaissut, mitä kirjeessä sanottiin? Pahuksen kirjesalaisuus!
Faramir kääntyi katsomaan kuningasta.
"Teidän korkeutenne... Luulen että tässä on kyse pahimmanlaatuisesta erehdyksestä... Tajuan nyt, että minä taisin epähuomiossa postittaa tämän kirjeen, jonka tyttäreni kirjoitti. Joten olette löytänyt syylliset ja voitte julistaa tuomionne."
"En voi vaatia sinulta mitään, kun kyseessä kerran on vahinko", Aragorn vastasi. "Voin ainoastaan pyytää teitä olemaan vastaisuudessa hieman huolellisimpia kirjeidenne kanssa. Ja Silriel, jos vielä kirjoitat huviksesi tuon tyyppisiä ikäviä asioita toisista ihmisistä, pidä tarkemmin huolta siitä, etteivät ne päädy näiden ihmisten tietoon."
"Mutta kun Tindi -"
"Silriel!" Éowyn kivahti.
"Tietysti, herra. Minä olen jatkossa varovaisempi", Silriel sanoi katsellen arasti kuningasta.
"Hyvä on. Luulen, että asia on sitten minun osaltani loppuun käsitelty. Mietin vain, mitä sanon neiti Gwenelille. Kerronko totuuden vai jotain muuta?"
Silriel näytti kauhistuneelta ja takertui äitiinsä. "Äiti, minä en tahdo, että Gwenel saa tietää... Minä en ikinä voisi katsoa häntä ja Borlasia, jos he tietäisivät. Minun ei olisi ikinä pitänyt kirjoittaa sitä tyhmää runoa..."
"Ymmärrätte kai, mitä tyttäreni tarkoittaa", Éowyn sanoi. "Olisi parempi, ettei Gwenel saisi tietää, kuka runon on kirjoittanut. Voitte ehkä sanoa hänelle, että se oli jonkun kateellisen palvelusneitomme käsialaa, ilmoittamatta mitään nimiä. Voitte sanoa, että hänet on erotettu ja ettei Gwenelin tarvitse enää pelätä saavansa vastaavanlaisia kirjeitä jatkossa."
"Tehkäämme näin", kuningas myöntyi.
"Ja me autamme tietysti Gweneliä ja hänen sulhastaan häiden valmistelussa niin paljon kuin suinkin voimme, ikään kuin korvaukseksi tästä harmista", Éowyn lisäsi.
"Neiti Gwenel varmasti ilahtuu", kuningas vastasi.
Pian tämän jälkeen Aragorn suuntasi kohti kotiaan, toivoen, että Arwen olisi ehtinyt leppyä hänen poissaolonsa aikana. Hän ei tietenkään hennonut eikä kehdannut kertoa käskynhaltijan hyväntahtoiselle perheelle, mitä Silrielin kirje oli tehnyt hänen ja Arwenin suhteelle - että Arwen oli kuvitellut Gwenelin ja kuninkaan välillä olevan jotain arveluttavaa nähtyään näiden kahden juttelevan kirjeestä. Aragorn oli lähes varma, että mitä tahansa hän sanoisi vaimolleen kirjeen todellisesta alkuperästä, tämä ei sitä uskoisi. Vaikka hän ottaisi Faramirin tyttärineen mukaansa selittämään tapahtumia, Arwen varmaan väittäisi näiden liittoutuneen Aragornin kanssa ja kertovan mitä tämä olisi käskenyt. Mutta voisihan olla toisinkin - ehkä Arwen oli ajatellut asiaa ja päätynyt uskomaan miestään. Koskaan ei pidä menettää toivoaan, Aragorn muistutti itseään. Tämän ajatuksen turvin Aragorn karautti hevosineen ulos Valkoisen Kartanon portista.
* * *
"En voi rangaista häntä, sillä hän ei tehnyt sitä tahallaan", Faramir sanoi vakaasti. "Minusta tämä asia on loppuun käsitelty."
Éowyn katsoi miestään ja kurtisti kulmiaan. "Aiotko sinä kuitata koko asian pelkällä olan kohautuksella, vaikka se sai kuninkaan jättämään valtaistuimensa ja tuotti tuskaa täysin viattomalle naiselle?"
Faramir siirsi katseensa Silrieliin, joka odotti tuomiotaan katuvaisena, pää painuksissa, kullanvaaleat suortuvat kasvoja kehystäen. Ajattelematon lapsiparka, Faramir ajatteli ja arveli, ettei ollut ehkä kiinnittänyt tyttöön tarpeeksi huomiota, sillä muutoin tämä ei varmastikaan olisi alkanut haikailla miesten perään noin nuorella iällä.
"Syy on oikeastaan minun", Faramir lausahti. "En ole muistanut varoittaa Silrieliä miehiin ihastumisen vaaroista."
"Älä ole naurettava, Faramir! Et löydä tästä maasta neljätoistavuotiasta tyttöä, joka ei unelmoisi jostakin miehenpuolikkaasta! Ei siinä isien varoitukset paljon paina."
"Mutta Silriel ei tarkoituksella tehnyt mitään pahaa, ja aikomus on tärkeämpi kuin seuraus. Tindóriel toimi väärin, kun tarkoituksella vei Silrielin runon tämän laatikosta, ja häntä minä olen jo rankaissut."
"Eikö ole väärin kirjoittaa kauheita, loukkaavia asioita toisesta ihmisestä, joka ei ole tehnyt mitään pahaa?" Éowyn huomautti. "Silrielkin varmasti tiesi, ettei Gwenel tahtonut pahaa kenellekään suostuessaan Borlasin morsiameksi, etkö tiennytkin?"
"Tiesin, mutta... minä vain olin niin vihainen...", Silriel puolustautui ja katseli vetoavasti kumpaankin vanhempaan vuoron perään. "Onko kiellettyä suuttua silloin, kun sydän murskataan?"
"Ei suuttuminen ole kiellettyä", Faramir vastasi. "Mutta suuttumuksesta huolimatta ihmisen pitäisi pyrkiä ajattelemaan järkevästi. Äitisi on oikeassa siinä, että teit typerästi ajatellessasi pahaa toisesta ja hautoessasi tälle kostoa, vaikka tiesit, ettei tämä ollut loukannut sinua tahallaan."
"Minä yritän olla ajattelematta sillä tavalla vastaisuudessa", Silriel lupasi nöyrästi.
"Ja muista, että jos kirjoitat ajatuksesi paperille, ne voivat aina päätyä toisten tietoon, olitpa miten huolellinen hyvänsä. Sen vuoksi kynää pitäisi käyttää harkiten eikä raapustaa kaikkea mitä mieleen sattuu juolahtamaan."
"Minä muistan sen, isä."
"Hyvä on", Faramir sanoi ja kääntyi sitten kohti työpöytäänsä. "No, päivä koittaa eivätkä työt odota, joten -"
"Faramir", Éowyn sanoi tiukasti. "Et kai sinä todella aio jättää Silrieliä vaille rangaistusta?"
Faramir nosti katseensa hitaasti takaisin vaimoonsa ja tyttäreensä ja huokaisi syvään. Kumpikin niin kauniita, kuin saman kedon kukkia - toinen täydessä kukoistuksessa, toinen vasta nupullaan. Mitä hän saattoi tehdä? Kumpikin katsoi häntä vetoavasti, samoin kirkkain silmin, jotka kimmelsivät kuin metsälammet kuunkajossa. Silriel, pieni raukka, oli yhtä herkkä ja ylpeä kuin äitinsä silloin kun Faramir oli tämän ensi kertaa kohdannut - niin varma siitä mitä tahtoi, mutta silti harhapoluilla. Faramir ei voinut estää sydäntään täyttymästä säälistä ja hellyydestä, kun hän katsoi nuorta tytärtään. Mutta Éowyn taas - Éowyn ei herättänyt hänessä sääliä, vaan ihailua ja kunnioitusta. Nainen oli joutunut kestämään monta murhetta elämänsä aikana, mutta jaksoi silti aina nousta uuteen aamuun ylpeänä ja vahvana.
"Silriel, haluan että mietit tekoasi perin pohjin ja kirjoitat minulle viisi sivua siitä, miksi se oli väärä", Faramir sanoi ja vilkaisi vaimoaan. "Ja tekoasi voit miettiä niinä kolmena päivänä, jotka vietät pyykkituvassa palvelijattarien apulaisena."
Silriel tyrmistyi kuultuaan tuomionsa. "Pyykkituvassa? En minä halua tehdä sellaista työtä! Siellä on kuumaa ja kosteaa, ja hiukseni menevät aivan pörröisiksi! Entä jos minä kirjoitan sen sijaan kymmenen sivua siitä, miksi tein väärin?"
Faramir pudisti päätään. "Ei käy, olen ilmoittanut rangaistuksesi, ja sen saat myös suorittaa, tai joudun antamaan sinulle vielä lisää ikäviä tehtäviä."
Tyttö mutristi suutaan ja oli taas valmis puhkeamaan kyyneliin, mutta Éowyn patisti hänet liikkeelle. "Sinulla ei ole mitään syytä valittaa. Pyykkituvassa työskentely tekee sinulle hyvää, jos aiot joskus naimisiin. Talon emännän tulee osata kaikki piikojen työt, vaikkei koskaan joutuisi niitä itse tekemäänkään."
"Mutta se saippua käy silmiini!" Silriel ulvahti. "Ja Berenin aluspöksyt saavat minut voimaan pahoin!"
"Silriel, kuulit mitä isäsi sanoi. Jos vielä jatkat, hän varmasti määrää sinulle lisää rangaistuksia."
Tyttö voihkaisi ja pyyhki suurieleisesti olemattomia kyyneliä kasvoiltaan. Sitten hän viimein laahusti ulos huoneesta vaikerrellen jotain orjuudesta, lasten kärsimyksistä ja muista maailman julmuuksista, jotka olivat hänen osakseen langenneet.
Éowyn katsahti Faramiriin ennen kuin poistui itsekin. "Kolme päivää pyykkitupaa! Minä olisin antanut kolme viikkoa", hän tokaisi päätään pudistellen. "Silriel tosiaan on lemmikkisi."
"Tiedän", Faramir lausahti. "Mutta joskus lienee paikallaan ajatella myös poloisten piikojemme hermoparkoja."
Enkä minä osaa nähdä Faramiria läksyttämässä Silrieliä, se tyttö on kietonut isänsä pikkusormensa ympärille jo monta vuotta sitten.
Tämä alkaa näyttämään jo melkoisen pahalta...