Kiitos kommenteista jälleen! Ihanaa, että tämä juttu on herättänyt näin paljon kiinnostusta.
Nerwen: Kiva jos pidit tuosta alusta. Se oli minulle jotenkin vaikea kirjoittaa... Joo ja Beren tosiaan oli aika törkeä "huumatessaan" vanhempansakin, mutta luulen että se oli hänen tapauksessaan pelkkä päähänpisto, eikä hän ajatellut sen yrtin olevan erityisen vaarallista. (Minä en tiedä valeriaanasta mitään, googlasin vain että tuollaista käytetään nukahtamista avittamaan. En siis tiedä onko sillä jotain vaarallisia vaikutuksia alkoholiin sekoitettuna, enkä kehota ketään koittamaan kotona.
)
Narbeleth: Luulenpa, ettet ihmettele tuota Arwenin suhtautumista enää tämän seuraavan luvun luettuasi
. Ja kiva että tykkäsit Aragornin rakkaudentunnustuksesta. Ajattelin että se oli aika kliseinen, mutta parempi kuin jokin "minä kyllä rakastan sinua, usko pois.."
Andune: Joo, tuolla karkausyrityksellä tulee kyllä olemaan melkoiset seuraukset, mutta niistä lisää seuraavissa luvuissa. Ja kiva kuulla, ettei tökkinyt. Minulle vain jäi sellainen fiilis, kun luin sen luvun tuossa ennen julkaisemista läpi.
Marnie: Kiitos taas noita analyyseistäsi.
Itse asiassa minäkin uskon, ettei ole sattumaa, että ihmisten ja haltioiden väliset suhteet ovat niin harvinaisia. Ne kai ovat vaan niin erilaisia rotuja, ettei se yhteiselo oikein luonnistu. Vaikka Arwenin tapauksessa olen ajatellut, että hän on kuolemattomuudesta luovuttuaan alkanut muistuttaa enemmän ihmistä. Ja ehkä sen takia hänellä ja Aragornilla on vielä toivoa.
Tyttö: Joo, A & A eivät todellakaan olleet aikoihin oikein kunnolla keskustelleet ennen tuota tilannetta (mikäli tuokaan nyt mikään kunnon keskustelu oli). Elboronin unirohtoon minä kyllä palaan vielä (jos muistan - no enköhän minä muista
). Ja hauska juttu tuo, että olet pohtinut noita Legolaksen ja Kaisan kuvioita - kirjoita siis ihmeessä jatkoa sille Unissa Luonasi -ficillesi! Ja fanikerhoahan minulla ei ole, mutta sellaisen saa kyllä aivan vapaasti perustaa jos haluaa. (Ja minun egoni täällä ruudun takana sen kuin jatkaa kasvamistaan.
)
Leida: Oi, ihanaa, sinä ehdit lukea tämän. Tosi hieno kuulla että pidit tästä noin paljon - minä hykertelin pitkän aikaa kesken työpäivän luettuani tuon palautteesi. Ja minäkin tosiaan pidän tästä ficistä paljon enemmän kun 4K:sta, tämän kirjoittaminenkin on ollut paljon helpompaakin. Luulen, että se johtuu siitä, että 4K:ssa minä ikään kuin väkisin olin päättänyt kirjoittaa Arwenista ja Faramirista, vaikka en oikein pitänyt ajatuksesta, mutta tässä olen sitten kirjoittanut ihan vapaasti sellaisista jutuista kuin haluan (tai ainakin suurimmaksi osaksi). Ja on myös hyvä kuulla, että hahmot erottuvat toisistaan - minä ajattelin että hahmojen suuri määrä voisi olla jonkinlainen ongelma. Aragornin perheestä Gilwen, Celebwen ja Eldarion ovat tarkoituksella jääneet ihan olemattomiin rooleihin, koska hahmomäärä paisuisi muuten liian suureksi ja jutusta tulisi vaikeammin hallittava kokonaisuus (siis ainakin minulle). Arwen on kamala, mutta jonkun täytyy tässäkin jutussa valitettavasti olla se "pahis". Minä kyllä kuvittelen Arwenin tässä vaiheessa muistuttavan enemmän ihmistä kuin haltiaa, ulkonäköään lukuun ottamatta, ja sen takia periaatteessa tuollainen sairaus voisi kai olla mahdollinen vaikka viisas onkin. Joo, ja hauskaa, että pidit dialogista - minä tykkään hirveästi sen kirjoittamisesta.
No niin, sitten seuraavan luvun pariin. Nyt ollaan suurin piirtein puolivälissä ficciä, ja pitää varoittaa, että tämä alkaa käydä aika synkäksi, siis toisin sanottuna menee vahvasti draaman puolelle. Varsinkin tätä seuraava, viidestoista luku on aika raaka, ihan näin ennakkovaroituksena.
Tässä luvussa on taas hieman vanhan kertausta eli viittauksia 4K-ficin tapahtumiin.
Neljästoista luku
Kuningattaren katkera salaisuus
Faramir heräsi makuuhuoneen ovelta kuuluvaan napakkaan koputukseen. Hän ihmetteli, kuka mahtoi häiritä heitä näin aikaisin aamulla ja mistä syystä. Noustuaan hän jäi hetkeksi vuoteen laidalle hieromaan silmiään. Hän oli armottoman väsynyt, voimatta ymmärtää minkä vuoksi. Hän ei juuri koskaan kärsinyt aamuväsymyksestä.
Oven takaa paljastui kamaripalvelija paperilapun kanssa.
"Kiireellinen viesti suuriruhtinaalle Minas Tirithistä."
"Niinpä tietysti", Faramir mutisi. "Mitähän se orjapiis- oiva piinkova kuninkaamme taas oikein haluaa...? Ei kyllä salli hetkenkään lepoa väsyneelle miehelle..."
Faramir palasi sängyn luo ja haukotteli silmäillessään viestin läpi. "Tämä on varmaan jotain pilaa. Beren muka pidätetty... Vaikka hän nukkuu omassa huoneessaan."
Faramir laski kirjeen pöydälle ja kävi uudestaan makuulle. Hän sai juuri silmänsä suljettua, kun Tindóriel viiletti huoneeseen.
"Isä? Äiti? Ettekö te tule tänään ollenkaan aamiaiselle? Oletteko te kipeitä? Arvatkaa mitä muuten! Beren on hävinnyt jonnekin! Me etsittiin joka paikasta eikä löydetty sitä mistään!"
"Sehän kuulostaa hauskalta unelta", Faramir mumisi. "Mene takaisin nukkumaan, kultapieni."
Tindóriel jäi hämmentyneenä seisomaan vanhempiensa sängyn viereen.
Faramir raotti silmiään. "No? Eikö sinua nukuta? Miksi olet jo pukeissa?"
Tindóriel hypisteli hameensa helmaa ja katseli isäänsä. "Mutta nythän on melkein keskipäivä, isä. Ei minua väsytä. Minä söin aamiaistakin jo aikaa sitten. Elboron meni puhumaan sotilaille, kun Beren on kadonnut."
Éowyn heräsi ja valitti päätään. "Paljonkohan me oikein joimme sitä viiniä eilen, Faramir? Minä kuvittelin, ettei siinä ollut jäljellä kuin parin pikarillisen verran. Silti en ole tuntenut oloani näin huonoksi sitten... no, itse asiassa en muista olenko koskaan tuntenut oloani näin huonoksi lukuun ottamatta sitä kun heräsin Parannuksen Tarhassa Pelennorin taistelun jälkeen."
Faramir nousi vuoteesta ja luki kamaripalvelijan tuoman kirjeen uudelleen.
"Hmm... Tindóriel sanoo, että Beren on kadonnut, ja tämä kirje puolestaan sanoo, että hänet on pidätetty Minas Tirithissä..."
Faramir hieroi otsaansa ja yritti saada arvoituksen palaset loksahtamaan paikoilleen, mutta ei oikein onnistunut siinä. Lopulta hän nousi ylös ja marssi kolmanteen kerrokseen, jossa Berenin kamari sijaitsi. Hän tempaisi oven auki ja saattoi vain todeta, että huone oli tyhjä. Vuodekin oli siististi sijattu, mitä se ei taatusti olisi jos poika olisi nukkunut siinä.
Faramir kävi kiireesti pukeutumassa ja päätti lähteä kyselemään asiasta kaartinpäällikkö Beregondilta. Ei kai Beren nyt niin vain voisi kadota - kukaan ei päässyt kartanon alueelle tai sieltä pois vartijoiden huomaamatta. Hän törmäsi ovella Elboroniin, joka oli jo ehtinyt käydä Beregondin puheilla. Elboron selitti, että portinvartijat olivat nukkuneet makeasti koko yön ja Beregond oli epäillyt, että heidät oli huumattu. Faramirin ei tarvinnut miettiä enää kauempaa, minkä vuoksi hän itse oli nukkunut Éowynin kanssa niin myöhään. Heidänkin viiniään oli ilmeisesti terästetty, jotta Beren pääsisi karkumatkalleen rauhassa. Faramirin viha kasvoi kaiken aikaa. Mikä kumma sen kurittoman pojan päähän oli mennyt?
Kuninkaan lähettämän kirjeen täytyi siis olla täyttä totta, eikä mitään pilaa, niin vaikeaa kuin se olikin uskoa. Faramir ei osannut kuvitella, mitä Beren oli saattanut tehdä joutuakseen pidätetyksi, mutta ei jäänyt miettimään sitä. Hänen oli lähdettävä saman tien pääkaupunkiin.
* * *
Kuningas ja kuningatar ottivat Faramirin vastaan jokseenkin viileästi. He selittivät tälle, mitä oli tapahtunut - että Beren oli yllätetty Pelennorilta Elenwenin kanssa, ja että poika oli nyt tyrmässä syytettynä kuninkaan tyttären kaappaamisesta. Elenwen oli tosin selittänyt asian, itkeskellen ja katuvaisena kylläkin, ja sanonut, että nuorten oli ollut tarkoitus lähteä karkumatkalle, jotta vanhemmat ymmärtäisivät heidän olevan tosissaan toistensa suhteen.
"Tosissaan? Miten niin tosissaan?" Faramir ihmetteli.
"No, tosissaan rakastuneita ilmeisesti. Ja että he aikoisivat mennä naimisiin jonakin päivänä", Aragorn selitti, hieman hämillisen näköisenä itsekin.
"Beren ja Elenwenkö?" Faramir tarkensi.
"No heistähän tässä on koko ajan puhuttu."
"Mutta hehän ovat pelkkiä lapsia."
"Sitä minäkin olen sanonut."
Faramir tuijotti kuningasparia järkyttyneenä. "Tämä tuli kyllä minulle täydellisenä yllätyksenä. Kuvittelin Berenin olevan kuten edesmennyt veljeni, eli kiinnostunut lähinnä aseista ja sotimisesta... se että hän haikailisi jonkun tytön perään..."
"No kyllä minäkin olen ihmeissäni Elenwenin vuoksi - hänhän on vielä niin kovin nuori ja viaton.. En ymmärrä miksi hän katselisi jotakin miehen puolikasta siinä mielessä... aivan käsittämätöntä. Beren on varmaan juottanut hänelle lemmenjuomaa tai jotain, mitään muuta järkevää selitystä en kykene keksimään, jos tuo lemmenjuomakaan nyt kovin järkevä on", pohti kuningas. "Totisesti tämä koko selkkaus tuli minulle kuin salama kirkkaalta taivaalta, kuten tavataan sanoa."
Arwen tuhahti. "Minä olen puhunut tästä koko viime kuukauden, mutta te ette ole korvianne lovauttaneet! Tässä sitten näette, mihin asiassa on päädytty, kun olette tarkoituksella ummistaneet silmänne! Kyllä minä sen arvasin, että tämä kaikki päättyy vielä kyyneliin."
Kuningas selvitteli kurkkuaan. "No niin... joka tapauksessa nyt on niin, että Elenwenin kertoman mukaan tämä karkumatka oli nimenomaan sinun poikasi idea, Faramir, joten me olemme päättäneet osoittaa syyttävät sormemme sinua kohti. Poikasi ei ole vielä miehen iässä, joten sinä vastaat lain mukaan hänen käytöksestään."
"Niin...", Faramir mumisi. Hänen häpeänsä kasvoi mitä pidempään keskustelu kuningasparin kanssa kesti. "Oletteko harkinnut hänelle tai minulle jonkinlaista rangaistusta?" hän kysyi. "Pyydän, että otatte huomioon, että Éowyn murtuu täysin, jos tuomitsette pojan pitkään vankeuteen tai johonkin vielä pahempaan..."
"Rankaisemisen jätän sinun vastuullesi, Faramir. Kuten jo sanoin, sinä vastaat pojastasi, ja olen päättänyt antaa sinulle vielä yhden mahdollisuuden yrittää ohjata hänet takaisin kunniallisille poluille", kuningas virkkoi vakavana. "Toivon, että onnistut siinä, jottei minun tarvitse alkaa miettiä mitään vakavampia seuraamuksia."
Faramir nyökkäsi. "Kiitän teitä. Minä lupaan tehdä parhaani. Ja olen vilpittömästi pahoillani poikani puolesta. En voi ymmärtää, mikä häneen meni."
Faramir poistui lähteäkseen hakemaan Bereniä tyrmästä, mutta Arwen tarttui häntä miehensä huomaamatta käsivarresta ja kuiskasi: "Odota minua käytävällä. Haluan puhua kanssasi kahden kesken."
Hetken kuluttua Arwen oli johdattanut Faramirin oleskeluhuoneeseensa ja lukinnut oven perässään. Nainen puhui hätäisesti ja hiljaisella äänellä.
"Ymmärrät kai, ettei se riitä, että määräät Berenin kotiarestiin tai johonkin epämieluisaan työtehtävään, ja oletat että asia on sillä kuitattu", hän sanoi.
Faramir katsoi kuningatarta hämmentyneenä. "Minkälaista rangaistusta sinä sitten ehdottaisit?"
"En mitään rangaistusta, en tarkoita sellaista. Sait varmaankin kirjeeni, vaikka et vastannutkaan, ja tiedät varmasti mitä tarkoitan: tämä Berenin ja Elenwenin rakkaus pitää saada loppumaan. Mukaan lukien kirjeenvaihto - he näet ovat vaihtaneet rakkauskirjeitään kesästä lähtien, Elenwen paljasti. Ehkä muistat ne taannoiset illalliskutsut, jotka järjestimme kesällä Aragornin ollessa vielä matkallaan? He ihastuivat toisiinsa silloin. Minä huomasin sen. Sinä sen sijaan taisit nähdä vain Éowynin ja tyttäresi."
"No, tiedäthän... emme olleet aikoihin tavanneet..."
"Aivan. Mutta luuletko, että saat Berenin luopumaan Elenwenistä?"
"Arwen... Luuletko tosiaan, että Beren on rakastunut tyttäreesi?" Faramir kysyi ihmetellen.
"Olen siitä täysin varma. Näen sen hänen silmistään. Ja miksi sitten luulet heidän yrittäneen sitä karkumatkaa? He olivat epätoivoisia, kun joutuivat tapailemaan salassa. Luulen, että Beren halusi järjestää itselleen hieman valvonnasta vapaata aikaa Elenwenin kanssa, ja valarin kiitos, se yritys epäonnistui."
Faramir pudisteli päätään. Hänestä tuntui, että hänellä oli liikaa ajattelemista. Hänen mieleensä palautui äkkiä Beren lukemassa
Makuukamarin salattuja iloja, ja pojan saama salaperäinen kirje, jonka Elboron oli huomannut. Hän oli todellakin ollut sokea ja typerä, kun ei ollut puuttunut asiaan heti. "Hyvä on...", hän sanoi. "Minä yritän selittää Berenille, että hän on liian nuori tapailemaan Elenweniä ilman aikuisten valvovaa silmää. Uskon, että hän ymmärtää. Sitten kun hän on tarpeeksi vanha - kahdenkymmenen tai enemmän -"
Kuningatar laski kätensä Faramirin harteille. "Ei, Faramir. Etkö lukenut kirjettäni? Sinun täytyy saada Beren ymmärtämään, että hänen pitää lopettaa Elenwenin rakastaminen. Se on väärin ja tiedät kyllä miksi."
"No mutta! Ei kai sitä nyt noin ehdoton tarvitse olla? Kyllähän sinä tiedät, että jos jokin kielletään nuorilta, he haluavat sitä vain enemmän. Enkä minä sitä paitsi näe sitä niin pahana, jos yksi kuninkaan tyttäristä -"
"Faramir? Mitä sinä oikein puhut? Etkö ole lukenut kirjettäni?"
"Kirjettäsi? Minä... enhän minä muista sellaista... Hetkinen, olikohan se siinä, jonka Éowyn vei minulta?"
"Annatko sinä Éowynin lukea kirjeitäni?" Arwen huudahti kauhistuneena.
"En tietenkään - enkä usko että hän on avannut sitä, kaipa hän olisi tullut muuten puheilleni. Mutta Arwen, mitä sinä sitten kirjoitit?"
Arwen huokaisi ja pudisti päätään surkean näköisenä. Lopulta hän kuitenkin nosti katseensa suoraan Faramiriin ja puhui.
"Elenwen on sinun tyttäresi."
* * *
Beren istui tyrmän nurkkaan asetetulla puisella penkillä. Häntä paleli ja hänellä oli nälkä. Kuninkaan linnan vankila oli kamala, ummehtunut ja kostea paikka, jota soihdut eivät valaisseet nimeksikään. Berenillä ei ollut muuta seuraa kuin rottia - toiset vangit olivat ties missä, jos sellaisia nyt edes oli. Kuningas ei mielellään vanginnut ketään aivan pienestä syystä, vaan laittoi lainrikkurit mieluummin tekemään jotain hyödyllistä työtä Pelennorin pelloilla tai kaupungin rakennuksilla. Isoja rikoksia harvemmin tapahtui näinä "hyvinä vuosina", niin kuin sodan nähneet näitä aikoja nimittivät.
Beren hieroi käsivarsiaan. Hän ei ollut kyennyt nukkumaan koko yönä. Nurkassa oleva olkipatja haisi hänestä aivan kuolemalta. Niinpä hän oli tyytynyt istumaan koko yön nurkassa penkillä ja itkemään kurjaa kohtaloaan. Kuinka hän nyt katui koko ajatusta karkumatkasta. Se vain oli tuntunut niin jännittävältä, ja hän oli ollut varma, että se olisi voinut onnistua. Vaikka vanhemmat olisivatkin löytäneet heidät ja olleet vihaisia, ainakin hän ja Elenwen olisivat saaneet viettää edes jonkin verran aikaa ihan vain kaksistaan, tehden juuri sellaisia asioita kuin halusivat. Mutta nyt heillä oli edessään vain vihaiset vanhemmat, eikä takanaan yhtään yhteistä hetkeä.
Kuningas varmaan tuomitsisi hänet vuosikausien pakkotyöhön Pelennorille, kyntämään peltoja tai jotain sellaista. Hän alkoi itkeä uudelleen. Ei hän normaalisti tietysti olisi itkenyt tällä tavalla, kuin mikäkin pikkukakara, mutta mitä väliä sillä oli, kun kukaan ei kuitenkaan ollut näkemässä.
Beren havahtui kuullessaan askelia käytävältä. Hän kuivasi silmänsä ja kohotti katseensa. Vartija avasi tyrmän oven. Hänen isänsä seisoi ulkopuolella ja katsoi Bereniä niin ilmeettömästi, että tämä miltei säikähti.
"Nouse ylös, Beren ja seuraa minua", Faramir sanoi ja kääntyi poispäin.
Beren seurasi isäänsä koko matkan ensin ylös tyrmästä nousevia portaita, ja sitten läpi koko linnan ja ulos, ja sieltä alas kuudennen piirin hevostalleille. Tallirengit olivat laittaneet heidän hevosensa valmiiksi.
"Nouse ratsusi selkään. Me lähdemme kotiin", Faramir sanoi.
"Päästikö kuningas minut vapaaksi? Eikö minua tuomita?" Beren kysyi ihmeissään.
"Ainakaan kuningas ei sitä tee", Faramir vastasi lyhyesti ja hyppäsi oman ratsunsa selkään.
Faramir ratsasti eteenpäin sama ilmeettömyys kasvoillaan, lausumatta sanaakaan pojalleen koko matkan aikana. Tästä Beren päätteli, että isän täytyi olla äärimmäisen vihainen, niin vihainen, että se tuntui jähmettävän Berenin koko sielun ja sydämen.
* * *
Siinä missä Berenin karkausyritys oli saanut Faramirin vetäytymään synkkään hiljaisuuteen, Éowyn ilmaisi suuttumuksensa miehensäkin edestä. Kuultuaan Faramirin selostuksen tapahtumista Éowyn asteli poikansa eteen ja läimäytti tätä kasvoille. Tätä seurasi armoton vihanpurkaus.
"Koko ikäni minä olen raatanut ja vaarantanut henkenikin, että teillä lapsilla olisi mukavat ja turvalliset oltavat ja että saisitte kasvaa iloisina, vailla huolta tai puutetta, toisin kuin minä aikanani kasvoin, ja tässä on se kiitos, jonka minä työstäni olen saanut!" Éowyn huusi posket raivosta punoittaen. "Poika yrittää karata piittaamatta tippaakaan mitä hänen äitiparkansa mahtaisi sellaisesta ajatella! Käsitätkö millainen häpeä tämä on meille kaikille? Että yrität karata ja vielä kuninkaan tyttären kanssa?! Mikä sinun päähäsi on mennyt? Että muka rakastunut ja sen sellaista? Luulisi, että rakastuneenakin sentään järki pelaa siinä määrin, ettei aiheuteta kamalaa tuskaa ja murhetta läheisille! Sanonpa vain, että olisitpa ollut kuka muu tahansa kuin Faramirin poika, niin saisimme nyt katsella, kuinka roikut hirttopuusta! Kiitä vain isääsi koko lopun ikääsi siitä, että henkesi säästyi!"
Beren kuunteli äitinsä vuodatusta alistuneena, katse maahan luotuna.
"Ja menet vielä huumaamaan kotiasi väsymättä vartioivat miehet, ja vielä omat vanhempasikin! Miksi minua oikein rangaistaan tuollaisella lapsella? Mitä olen tehnyt väärin?" Éowyn puuskahti viimein uuvuttuaan huutamiseen. "Mene huoneeseesi. On sanomattakin selvää, että olet arestissa siihen asti kunnes isäsi sinut armahtaa."
Tämän sanottuaan Éowyn istui alas sohvalle ja alkoi itkeä. Beren kääntyi ja säntäsi huoneeseensa. Faramir oli seissyt koko Éowynin purkauksen ajan selin häneen ja Bereniin nähden, katsellen ulos salin ikkunasta. Tavallisesti hän ei olisi antanut Éowynin purkaa kiukkuaan lapsiinsa tuolla tavalla - ongelmat voitiin ratkaista muutenkin kuin huutamalla - mutta nyt hän tunsi olevansa liian väsynyt ja voimaton puuttuakseen tilanteeseen. Lopulta hän kuitenkin istui vaimonsa viereen ja kietoi kätensä tämän ympärille.
"Kun tieto tästä leviää...millainen häpeä", Éowyn nyyhkytti. "Miten voin ikinä enää katsoa ketään silmiin... he pitävät minua huonona, epäonnistuneena äitinä. Kaikki ne Minas Tirithin hienostorouvat... he ovat aina sanoneet että sovin kasvattamaan korkeintaan hevosia - ja siinä he nähtävästi ovat oikeassa."
Faramir avasi suunsa sanoakseen jotain lohduttavaa ja tyynnyttävää, mutta ei ehtinyt.
"Heidän täytyy mennä naimisiin!" Éowyn huudahti äkkiä. "Ei ole muuta ratkaisua. Vain avioliitto voi pelastaa kunniamme. Ei heitä kukaan muu tällaisen skandaalin jälkeen enää puolisoikseen huolisikaan. Sinun täytyy järjestää asia mahdollisimman pian, Faramir!"
Faramir irrotti pelästyneenä otteensa Éowynistä ja nousi sohvalta. "Minä... minä tuota, mietin asiaa...", hän mutisi ja kiiruhti pois, sanoen töiden kutsuvan ja pyytäen ettei häntä tultaisi häiritsemään.
Suljettuaan ja lukittuaan työhuoneen oven Faramir tunsi olevansa murtumaisillaan. Tuska velloi hänen sisällään kuin tulivuoren polttava laava, etsien purkautumistietä kivettyneen kuoren läpi. Mutta Faramir pakotti itsensä pysymään tyynenä. Hän ei halunnut antaa Éowynille mitään aihetta epäillä, että kyseessä oli jotain vakavampaakin kuin kahden nuoren typerän päähänpiston seuraukset.
Totta puhuen Berenin rikos tuntui mitättömältä hänen omaansa verrattuna. Faramir ei halunnut uskoa, että olisi elänyt valheessa viimeisten kahdeksantoista vuoden ajan. Että Elenwen muka olisi hänen tyttärensä? Kuinka niin saattoi olla? Hän oli aina uskonut täydellisesti kuningattaren vakuuttelut siitä, ettei heidän välillään ollut koskaan tapahtunut mitään niin raskauttavaa.
Kahdeksantoista vuotta sitten oli kuningas ollut rauhanneuvottelumatkalla idässä, ja eräänä aamuna oli Faramir herännyt kuningattaren vuoteesta, ilman selkeitä mielikuvia siitä, mitä oli tapahtunut, vaikkei asetelma tietysti ollut jättänyt kovin paljon arvailun varaan. Mutta kuningatar oli vakuuttanut toista - sanonut että jos Faramir kuvitteli jotain tapahtuneen, se oli ollut pelkkää unennäköä, ja saman selityksen hän oli antanut Aragornille ja Éowynille, jotka olivat uskoneet häntä. Faramir oli maannut kuningattaren vuoteessa, koska oli loukkaantunut tämän lyötyä häntä epähuomiossa öljylampulla päähän. Arwen oli nimittäin silloinkin kuvitellut Faramirin olevan Aragorn, joka jostain syystä oli kesken suudelmaan alkanut mutista Éowynin nimeä, mikä ei luonnollisesti ollut miellyttänyt Arwenia. Faramir oli epäillyt, kysynyt Arwenilta, että puhuiko tämä todella totta vai oliko hän vain keksinyt koko mielikuvituksellisen selityksensä heidän parhaakseen, ja tämä oli antanut Faramirin katsoa sydämeensä ja nähdä, ettei siellä ollut valhetta. Mutta nyt Arwen olikin pyörtänyt kaiken, ja väittänyt, että he todella olivat rakastelleet sinä yönä ja Elenwen oli sen yön seuraus. Niinkö se sitten olikin? Olisi ollut helppoa ajatella, että kuningatar valehtelikin nyt, mutta miksi hän niin olisi tehnyt? Miksi tuottaa aiheetonta tuskaa Faramirille, joka oli niin uskollisesti kuunnellut ja yrittänyt tukea kuningatarta tämän suruissa viime vuosien ja varsinkin viime kuukausien aikana?
Nyt Arwen oli sanonut, että hänen oli monta kertaa tehnyt mieli paljastaa totuus Faramirille - syyllisyyden taakkaa oli raskas kantaa yksin - mutta ei ollut kyennyt siihen. Hän oli päättänyt viedä salaisuuden mukanaan hautaan, mutta sitten asiat alkoivat mennä hullusti. Totuus pyrki esiin, vaikka sitä olisi kuinka yrittänyt peitellä. Niinhän siinä usein kävi. Beren ja Elenwen olivat tietysti huomanneet toisensa ja ihastuneet. Ehkä se oli valarin tahto. Ehkäpä korkeammat voimat eivät halunneet näin vakavien asioiden saapuvan salattuina Mandosin saleihin asti. Arwenin oli siis viimein ollut pakko kertoa totuus Faramirille, ja hän toivoi että se riittäisi, että kenellekään muulle ei enää tarvitsisi kertoa. Hän ei halunnut pilata miehensä ja tyttärensä elämää tällaisella asialla. Aragorn piti Elenweniä tyttärenään, ja tämä häntä isänään, ja niin sen kuuluikin olla. Arwen sysäsi nyt kaiken toivonsa Faramiriin, että tämä totuuden tietäessään tekisi jotain saadakseen Berenin luopumaan Elenwenin, sisarensa, tavoittelusta.
Faramir ei tiennyt, kuinka saisi Berenin pään käännettyä. Hän saattoi vain toivoa, että aika tekisi tehtävänsä. Jos Beren pysyisi arestissa kotonaan riittävän kauan eikä kirjoittelisi rakastetulleen, hän varmaankin unohtaisi tämän. Ja saman hän toivoi tapahtuvan Éowynin toivomukselle nuorten avioliitosta.
Kuningattaren salaisuus painoi raskaana Faramirin harteita, mutta hän tiesi jo, ettei voisi koskaan kertoa totuutta vaimolleen. Hän joko kantaisi taakkansa yksin tai sitten musertuisi sen alle.
minä en voi kuin vain ihailla sinun huumoriasi. ^^ Ja Faramir tuntuu muutenkin niin tyypilliseltä isältä; jumahtanut aikaan jolloin Silriel oli viisi vee, ja Eowyn on se, joka tietää mitä lapset itse asiassa nykyään ajattelevat ja touhuavat. Kuulostaa oikein loogiselta. Tuota kirjesalaisuutta on tässä ficissä nostettu esiin sen verran monta kertaa, että minusta oli oikein kiva että se sitten puraisi Faramiria persauksiin. ^^
Faramir on aika huonossa välissä nyt, poika ja vaimo toisella, Arwen ja Elenwen toisella. Nyt ei voi sanoa enempää, järki lähti lomalle. 
Ymmärrät varmaan. Oli pakko tulla jatkamaan kommenttia tuon takia. 
Aivan ihana luku! ^^