Kiitos taas palautteistanne. Uusi luku tuleekin nyt pääsiäisen kunniaksi vähän tavallista aikaisemmin. (Tai pikemminkin koska tänään oli vapaapäivä.
) Minun tekstissäni saattaa muuten nykyään olla enemmän typoja, kun vaihdoin tietsikkaa enkä ole vielä aivan tottunut uuteen näppikseen ja laajakuvanäyttöön...
Leida: Joo, Elboron pystyy hyvin keskittymään töihinsä melkein tilanteessa kuin tilanteessa. Mutta se oikeastaan johtuu siitä, ettei hän ymmärrä ihmissuhteita ja niihin liittyviä ongelmia kovin hyvin (hänhän on seurustellut enimmäkseen kirjojen kanssa) ja mieluummin keskittyy sellaisiin juttuihin, jotka hän ymmärtää paremmin. Nuo kuninkaan linnan odottamattomat vieraat olivat tosiaan esimakua tulevasta - he ovat hyvin tärkeitä tyyppejä juonen kannalta, vaikkei heistä oikeastaan kovin paljon tässä olekaan. Ja kiva että tykkäsit dialogista, niitä on helppo kirjoittaa. Kuvailupuoli on minulle aina melkoista pakkopullaa, koska jotenkin aina ajattelen ettei sillä ympäristöllä nyt niin väliä ole, enkä jaksaisi edes kuvitella paikkoja kovin tarkkaan. Tuo Henneth Annûnin kuvailu perustuu hyvin pitkälti siihen, mitä kirjassa paikasta sanottiin.
Nerwen: Niin, minä kyllä ajattelen enemmän että Silriel ja Tindi ovat autuaita, kun eivät tiedä.
Enkä minä halunnut edes kuvitella kirjoittavani sellaista kohtausta, jossa Faramir joutuu selittelemään tytöille, että kuinka hän voi olla Elenwenin isä. Höm, tuo palantír-juttu ei oikeastaan kyllä kauheasti valaise asiaa, koska saattoihan se palantír näyttää oikeinkin. Éowyn optimistina tietysti ajattelee itsensä kannalta edullisimmalla tavalla. (Äh, tuli juuri mieleen, että kirjan mukaan Éowyn olisi pikemminkin pessimisti ja Faramir optimisti, mutta tässä ficissä se on kyllä toisin päin.
Olen vain taas päätynyt antamaan Faramirille omia luonteenpiirteitäni.)
Marnie: Elboronin tunnollisuudesta tosiaan mainitsinkin jo Leidalle. Oikeastaan Elboron on niin vakuuttunut isänsä viattomuudesta, ettei tuo töihin paneutuminen ole hänelle mikään ongelma. Minä en oikeastaan kauheasti tykkää noista Faramirin Boromir-muisteloista (kirjoittelin tuota kohtaa joskus joululomalla), ja oli hilkulla etten jättänyt niitä kokonaan pois. Mutta joo, minäkin näen kyllä Boromirin sellaisena, joka ajatteli oikeastaan ainoastaan sotaa (toisin kuin Faramir, jolla oli aikaa myös romanttisille ajatuksille). Enkä muuten pitänyt tuostakaan, kun Faramirin sanottiin aina rakastaneen kaikkea kaunista, se kuulostaa niin pinnalliselta, mutta minä ajattelin sen vähän niin kuin "hyvää ja puhdasta" eikä siis missään tapauksessa vain kauniita naisia. (Minä uskon, että Faramir pitäisi vaatimattomammankin näköistä naista kauniina, jos arvioisi tämän sydämeltään puhtaaksi.)
Narbeleth: Voi, minä kauhistuin kun tajusin että luit tämän luvun aprillipäivänä. Minua oikeasti ärsytti, että niin vain mentiin sotkemaan toisten hengentuotteita (siis okei, onhan se kivaa kun lapsilla on kivaa, mutta joku raja sentään piloissakin pitäisi olla). En katsonut, miltä tämä juttu näytti, mutta arvatenkin se oli jotain käsittämätöntä sekasotkua (ja minä olen kyllä niin ulkona mistään sisäpiireistä, etten voisi olla mukana missään tuon kaltaisissa vitseissä eikä tuon tapainen muutenkaan mahdu minun käsitykseeni hyvästä huumorista). Mutta joo, hyvä jos luulit saavasi jutusta jotain tolkkua sabotaasista huolimatta. Älä silti ole liian varma siitä, että palantír olisi ollut väärässä ja ettei Elenwen olisikaan Faramirin tytär.
Athelas: Kiitos, mukava kuulla että olet edelleen pitänyt jutusta.
Valitettavasti näyttää pahasti siltä, ettei tuosta kaartinpäälliköstä kuulla sen enempää, ellen sitten keksi jotain, mutta ainakaan tällä hetkellä hänestä ei ole luvassa tuon enempää. Mutta se on tosiaan paljon pätevämpi kaveri kuin 4K-ficin Gaerlín (kuningas on ollut tarkkana päälliköitä valitessaan sen hepun jälkeen).
No niin sitten tämä 19. luku. Minä masennuin äsken kun tein tähän viimeisimmät korjaukset ja lisäykset, enkä tässä tapauksessa niinkään sen takia, että luku olisi minusta epäonnistunut, vaan koska se on varsin ahdistava tuolla loppupuolella. Äh, miksi minä kirjoittelen tällaista...? No, jos se ketään lohduttaa, niin minulta on kohta ilmestymässä draamapuolelle sellainen tunnelmaltaan kevyempi ja iloisempi ficci noin niin kuin vaihteen vuoksi.
Joo, mutta siis varoitus, että tämän luvun loppu saattaa tuntua ahdistavalta, ainakin jos pitää Elboronista.
Yhdeksästoista luku
Elboronin koetus
Éowyn rynnisti alas portaita. Hänen aikomuksenaan oli juosta kaartinpäällikkö Beregondin luo ja pyytää tätä järjestämään etsintäpartio Faramirin löytämiseksi niin nopeasti kuin suinkin mahdollista. Häntä kauhistutti ajatus siitä, että mies kyyhöttäisi yksin jossain metsän siimeksessä surren ja kuvitellen, että Éowyn olisi nyt saanut tarpeekseen ja pakkaisi jo tavaroitaan Rohaniin muuttoa varten. Faramir alkoi herkästi pelätä pahinta, varsinkin mitä tuli läheisten menettämiseen. Faramir oli menettänyt niin monta läheistä ihmistä aiemmin elämässään, että odotti kai jollakin tavalla sellaista tapahtuvan jatkossakin.
"Täytyykö minun aina olla niin äkkipikainen?" Éowyn mietti itsekseen. Riidasta olisi selvitty vähemmällä, jos hän olisi kyennyt hillitsemään itsensä eikä alkanut sättiä Faramiria ilman kunnon perusteita. Faramir kuunteli vaimonsa sanoja joskus liiankin tarkkaan, ja yleensä juuri silloin kuin niiden olisi ollut parempi jäädä kuulematta.
Éowyn pysähtyi nähdessään Elboronin seisovan eteishallissa jotenkin kalpean ja säikähtäneen näköisenä.
"Mikä hätänä?" hän kysyi.
Elboron vilkuili ympärilleen, ikään kuin ei olisi osannut päättää, mihin suuntaisi kulkunsa seuraavaksi. Éowynin toistettua kysymyksensä tämä kuitenkin kääntyi tuijottamaan äitiään.
"Minas Tirithistä saapui kirje...", poika sanoi. "Käskynhaltijaa pyydettiin saapumaan kiireesti paikalle, sillä kuningas on poissa, ja hänen vastaanotolleen on pyrkimässä joitakin henkilöitä, jotka eivät suostu odottamaan hänen paluutaan", hän selitti.
"Mitä? Kuningas poissa? Mihin hän on lähtenyt?"
"En tiedä, ei meille ole tullut hänen lähdöstään minkäänlaista ilmoitusta. Mutta minun on nyt kai sitten mentävä kaupunkiin, kun isäkin on jossain muualla."
"Meidän pitää löytää Faramir jostain ja mahdollisimman pian. Sotilaat saavat luvan haravoida vaikka koko Ithilienin tuuma tuumalta, jotta hän löytyy."
"Mutta äiti, siihen menee liian kauan! Viestissä sanottiin, että asia on kiireellinen. Emmekä sitä paitsi voi tietää, onko isä Ithilienissä."
"En usko hänen ehtineen kovin kauas yhdessä yössä. Mutta ehkä on paras, että menet edeltä ja yrität hoitaa asian niin hyvin kuin vain taidat. Faramir saa lähteä perääsi heti kun hänet löydetään."
"Niin... Minun täytyy sitten lähteä...", nuorukainen mutisi ja rypisti otsaansa.
Éowyn asetti kätensä poikansa hartialle ja taputti häntä rohkaisevasti. "Kyllä sinä pärjäät, Elboron. Älä turhaan huolehdi. Tee vain parhaasi."
Elboron nyökkäsi vaisusti ja oli lähdössä pakkaamaan joitakin tavaroita mukaansa, kun hän kääntyi vielä äitinsä puoleen. "Etkö olekaan enää vihainen isälle?" Hän oli yllättynyt nähdessään äitinsä niin pirteänä, vaikkei ollut ensin huomannut koko asiaa.
Éowyn pudisti päätään. "Sain tietää joitakin seikkoja. Luin erään hänelle lähetetyn kirjeen - niin, tiedän että se rikkoi kirjesalaisuutta, mutta minusta tuntuu, että tein kuitenkin oikein lukiessani sen. Minä tarvitsin niitä tietoja. Kuulehan Elboron", hän jatkoi madaltaen ääntään. "Se mitä kuulit Berenin eilen itkevän, ei ehkä pidäkään paikkaansa. Kyseessä saattaa olla väärinkäsitys."
Elboron nyökkäsi. "Tietysti se on väärinkäsitys. Eihän isä ikinä voisi tehdä sellaista, hänhän on täydellinen."
"Niin...", Éowyn myönteli.
Sitten äiti ja poika halasivat pikaisesti toisiaan hyvästiksi ja lähtivät kumpikin omille tahoilleen.
* * *
Faramir seisoi luolassa katsellen ihmetellen nurkassa istuvaa kuningas Elessaria. Tämäkin nosti katseensa ja huomasi Faramirin, mutta ei näyttänyt aivan yhtä yllättyneeltä kuin tämä.
"Jaa? Kuinka ihmeessä keksit etsiä minua juuri täältä?" Aragorn kysyi.
Faramir asteli epäröiden hieman lähemmäs kuningasta. Hän ei oikein tiennyt mitä ajatella. Hän oli kuvitellut Elessarin pitävän parhaillaan hovia Minas Tirithissä tavalliseen tapaansa ja se, että tämä oli täällä Henneth Annûnissa, oli käsittämätöntä.
"Ja olen yllättynyt, että juuri sinä lähdit etsimään minua, ja vielä näin pian lähtöni jälkeen. Kai joku muukin olisi sen tehtävän voinut suorittaa", Aragorn jatkoi kun Faramir ei puhunut.
"En minä tullut teitä etsimään", Faramir älähti vihdoin. "Minä tulin tänne koska... no, tuota, halusin viettää jonkin aikaa itsekseni."
"Sinäkin?" Aragorn huudahti hämmästyneenä.
"Niin... tekö myös?"
"Kyllä vain. Minäkin halusin viettää vähän aikaa itsekseni."
"Aivan... aivan niin, ymmärrän... Tuota no, kun te kerran ehditte tänne ensin, niin kenties minä sitten...", Faramir mumisi ja katsahti luolan suuaukkoa.
"Äh, älä ole typerä", Aragorn huudahti noustessaan ylös penkiltä. "Tämä on iso luola. Tänne mahtui aikanaan satojen sotilaiden suuruinen komppania, joten luulisi, että mekin mahdumme tänne yhtä aikaa, vaikka suurmiehiä olemmekin."
"No niin, mikäs siinä sitten", Faramir lausahti ja asteli kohti muusta luolasta verhoin erotettua soppea, joka oli kerran ollut hänen työ- ja makuuhuoneensa. Mutta kuten arvata saattoi, kuningas oli katsonut oikeudekseen majoittua juuri tähän lokoisaan syvennykseen. Hänen huopansa ja tyynyn virkaa tekevä nyyttinsä oli asetettu vanhan puusta valmistetun vuoteen päälle. Faramir puraisi harmistuneena huultaan: hän pääsisi sitten nukkumaan mukavalle kivilattialle. Mutta niin, näinhän sen tietysti kuului ollakin: kuningas oli korkea-arvoisempi ja ansaitsi luolan parhaan nukkumapaikan.
Faramir kohautti harteitaan, astui takaisin salin puolelle ja heitti nyyttinsä johonkin nurkkaan. Hän käveli pitkin luolaa, arvioiden millaisessa kunnossa se oli vuosien tyhjillään olon jälkeen, ja huomasi sen pian varsin tomuiseksi mutta muuten asuinkelpoiseksi. Sääli, että astiat ja suurin osa muista tavaroista oli aikaa sitten kuljetettu parempaan talteen. Siitä oli kauan, kun hän oli viimeksi joutunut elämään luonnon armoilla
"Onpa mukavaa, että on tällainen viihtyisä mutta silti salainen asunto, jottemme joudu elämään luonnon armoilla. Kylpeminenkin onnistuu", Aragorn huomautti ja viittasi jäätyneeseen vesiputoukseen, joka peitti luolan toisen suuaukon. "Ainakin silloin kun tuo on sula."
"Tietysti. Ei kai tätä muuten olisi piilopaikaksi otettukaan", Faramir tokaisi. "Yritäpä johtaa viisisataapäistä miesjoukkoa metsissä ilman minkäänlaisia peseytymismahdollisuuksia. En halua edes kuvitella sellaista tilannetta."
"No, Arnorissa ei pahemmin kylvetty. Kyllä sitä kuitenkin satoi sen verran usein, että enin lika lähti vaatteista ja hiuksista", Aragorn huomautti.
Faramir pysyi vaiti.
Miesten hiljaisuus kesti pitkään. Kumpikaan ei näyttänyt olevan erityisen halukas kertomaan, mikä oli ajanut heidät sillä tavalla pakosalle eli "viettämään hieman aikaa itsekseen", kuten he asian ilmaisivat. Faramir söi eväitään ja kuningas alkoi puhua jotain jänisjahdista, johon he voisivat huomenissa ryhtyä. Faramir sanoi, että hänellä oli vielä aivan riittävästi matkaleipää nyytissään, joten viattomien eläinparkojen hätyyttely olisi aivan turhaan. Aragorn ihmetteli, oliko Faramirista matkaleipä tosiaan herkullisempaa kuin nuotiolla kypsennetty kunnon jänispaisti, mutta siihen heidän keskustelunsa sinä iltana tyrehtyikin.
Kuningas vetäytyi nukkumasyvennykseen ja Faramir puolestaan oikaisi itsensä yhdelle ummehtuneelle patjalle, jonka oli onnistunut löytämään. Hän ajatteli kotisänkynsä pehmoisia untuvatäytteisiä vuodevaatteita ja mietti, että oli taitanut käydä viime vuosina melkoisen mukavuudenhaluiseksi. Oikeastaan hän tuli vasta nyt ajatelleeksi, että hänen sotilaansa olivat entisaikoina aina joutuneet nukkumaan kovilla ja ohuilla patjoilla siinä missä hänellä oli ollut oma mukava soppensa kunnollisine vuoteineen, eikä kukaan heistä ollut kertaakaan sanan puolikkaallakaan valittanut järjestelystä. "Se oli päällikön oikeus", hän ajatteli unisena. "Ei minun pidä tuntea syyllisyyttä sen takia." Siitä huolimatta tämä pieni epäkohta toi äkkiä hänen mieleensä koko joukon muita asioita, joihin hän oli syyllistynyt ja joilla hän oli tuottanut harmia toisille. Hän tunsi taas olevansa syyllinen isänsä ja veljensä kuolemiin; hän olisi hyvin voinut lähteä Boromirin sijasta etsimään Rivendelliä, ja jättää tämän puolustamaan Minas Tirithiä. Veli olisi varmaan suoriutunut siitä niin hyvin, ettei isä olisi vaipunut epätoivoon eikä olisi päätynyt luopumaan elämästään oman käden kautta. Vaikka Boromir olisi kyllä varmaan ottanut Sormuksen jos olisi törmännyt puolituisiin Ithilienissä ja koko Keski-Maa olisi tuhoutunut, mutta mistä sitä koskaan tiesi? Äh, jossittelu oli aivan turhaa. Isän ja veljen kuolemat olivat kietoutuneet suurempien kohtaloiden vyyhtiin, ja Faramir tiesi, ettei olisi millään yksittäisellä teolla tai päätöksellä voinut estää niitä tapahtumasta.
Mutta Arwenin tapauksen Faramir olisi voinut estää. Hän oli pyöritellyt asiaa mielessään viime aikoina lähes koko ajan, ja aina hän oli toivonut, että olisi voinut palata ajassa taaksepäin ja tehdä toisin. Miksei hän ollut voinut pitää pintaansa haltiattaren kauneuden edessä? Kaipa häneltä oli aina puuttunut lujuutta silloin kun sitä olisi eniten tarvittu. Niin kuin häneltä oli puuttunut lujuutta lapsia kasvattaessaan. Elboronista ei olisi tullut niin ihmisarkaa, jos hän olisi saanut pidettyä poikansa paremmin kurissa lapsena ja estettyä tätä juoksemasta suin päin itäläisten kynsiin. Beren olisi kuuliaisempi, jos hän olisi yrittänyt tutustua poikaansa paremmin, vaikka tämä olikin luonteeltaan erilainen kuin hän itse. Hän oli antanut Silrielin kasvaa vapaasti päiväunelmiensa pauloissa ja nyt lapsiparka murehti muurahaisten ja metsäkukkien kohtaloista, ymmärtämättä mitään maailman todellisesta pahuudesta. Ehkä Tindórielin suhteen ei ollut vielä myöhäistä. Jos hän nyt koskaan enää saisi edes nähdä nuorimmaistaan.
* * *
Elboron istui kuninkaan linnassa, käskynhaltijan työpöydän ääressä, nojaten päätään käsiinsä. Sanoinkuvaamaton ahdistus korvensi hänen rintaansa. Hän nousi ylös tuolilta ja lähti kulkemaan ympyrää pitkin huonetta, kädet nyrkkiin puristuneina.
Kaikki oli alkanut mennä kauhistuttavalla tavalla pieleen heti kun hän oli saapunut kaupunkiin. Yllättävät vieraat eivät olleet enempää eivätkä vähempää kuin Haradista tullut lähetystö: omituisen näköisiä tummasilmäisiä ja mustapartaisia miehiä, purppuran värisiin kaapuihin verhoutuneina, ja jonkinlaiset kankaista kiedotut lakit päissään. Miehet eivät olleet lainkaan mielissään joutuessaan neuvottelemaan asiastaan "keskenkasvuisen nulkin" kanssa, kuten he kaunopuheisesti suvaitsivat Elboronia kuvailla. Nuorukainen oli yrittänyt pysytellä niin vakaana ja kohteliaana kuin taisi, mutta se oli vaikeaa, kun oli niin jännittynyt että sai tuskin sanaa suustaan. Eteläiset puhuivat karkeasti ja kovalla äänellä, keskeytellen hänen puheenvuorojaan alinomaan, yrittämättä edes kuunnella mitä hänellä oli sanottavana. Elboron ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä, kun miehet alkoivat väittää, että Ithilienin sotilaat ovat tarkoituksella ajaneet Sumuvuorten örkit Haradin puolelle, missä nämä nykyään tekivät pahojaan: ryöstelivät karjaa ja hyökkäilivät kylien kimppuun. Elboron oli kyllä yrittänyt kiistää asian. Hän oli sanonut, ettei kukaan Gondorissa varmasti tarkoituksella ollut ajanut örkkejä Haradiin, vaikka näitä olikin jahdattu, ja jos örkit nyt sattuivat pakenemaan etelään, niin minkä he sille mahtoivat. Jos haradrim haluaisivat apua örkkien torjuntaan, sellaista kenties voitaisiin järjestää, mutta hänen pitäisi ensin kysyä asiasta kuninkaalta sitten kun tämä olisi palannut. Mutta haradrim eivät halunneet edes kuulla mitään tällaisista sopuratkaisuista. He väittivät örkkien saaneen aikaan niin suuret tuhot, että ainoa korvaus, joka saattaisi lepyttää Haradin kuninkaan, olisi kaunis ja ylhäinen Gondorin neito, kuten vaikkapa vaaleahiuksinen kuninkaan tytär, jonka olisi muutettava Haradiin kuninkaan puolisoksi. Elboron kieltäytyi ehdottomasti suostumasta tällaiseen ehdotukseen. Tämän jälkeen oli yksi miehistä ottanut taskustaan pergamentinpalan, jolle Haradin kuningas oli kirjoittanut sodanjulistuksensa Gondoria vastaan.
"Siitä saatte, kun sysäätte örkkinne meidän vaivoiksi ettekä suostu korvauksiin", oli mies älähtänyt, ojentanut paperin Elboronille, ja sitten joukkio oli kääntynyt ja lähtenyt tiehensä.
Elboron oli heti ensijärkytyksestä toivuttuaan kutsunut koolle päälliköt ja kuninkaan neuvonantajat ja selittänyt heille tilanteen. Hän ei oikeastaan tiennyt tarkalleen, minkälaisia käskyjä hänen olisi pitänyt jakaa (sotastrategiat eivät olleet kuuluneet hänen mieliopintojensa joukkoon), mutta onneksi armeijan ylipäällikkö Gwindor oli neuvonut häntä. Päälliköt arvelivat Haradin iskevän ensimmäisenä Porosin kahlaamoille, ja ehdottivat että sinne lähetettäisiin suurin miesvahvuus, joskin oli varauduttava myös merirosvojen hyökkäykseen Pelargilissa. Kaikkien maiden ruhtinaita kehotettiin asettamaan komppaniansa hälytysvalmiuteen ja Beregondille Ithilieniin lähetettiin sana, jotta tämä kutsuisi heti kokoon Valkoisen Komppanian soturit ja muut Ithilienin ja sen lähialueiden asekuntoiset miehet, sillä he lähtisivät ensimmäisinä puolustamaan Porosia.
Lopulta asiat oli saatu jotenkuten järjestykseen, ja päälliköt poistuivat kokoamaan joukkojaan. Gwindor oli jäänyt hetkeksi puhumaan Elboronille ja tarjonnut tälle muutaman rohkaisevan sanan. Hän sanoi, että välit Haradiin olivat huolestuttaneet kuningasta jo pitkään, sillä maan valtias oli äskettäin vaihtunut, ja Elessar oli arvellut tämän kenties haluavan pönkittää arvovaltaansa kärhämöimällä vanhan kiistakumppanin Gondorin kanssa. Rauha eteläisten kanssa ei koskaan ollut ollut erityisen vakaalla pohjalla. Gwindor oli myös vakuuttanut, ettei Gondor horjuisi Haradin iskun alla - armeija oli vahva, sillä siihen oli viime vuosina astunut kokonainen joukko nuoria, Sormuksen sodan jälkeisinä lapsirikkaina vuosina syntyneitä uljaita sotureita, jotka paloivat halusta päästä taistelemaan oikeaa vihollista vastaan. Elboron ei ollut silti aivan vakuuttunut. Sota pelotti häntä, ja vielä kauheammalta hänestä tuntui, kun hän ajatteli että olisi ehkä voinut jotenkin estää sitä syttymästä sanomalla haradrimille jotakin viisasta. Vaikka hänen järkensä sanoi, että haradrim olisivat varmasti hyökänneet joka tapauksessa, vaikka mitään örkkejä ei olisi heidän puolelleen koskaan eksynytkään, Elboron ei voinut olla rauhallisin mielin. Kuinka hän olisi toivonut, että isä olisi täällä hänen sijastaan. Tämä tiesi kaiken sotimisesta eikä olisi hätkähtänyt näiden asioiden vuoksi. Mutta isästä ei ollut kuulunut mitään ja kuka tietää kauanko kestäisi, ennen kuin hänet löydettäisiin.
Elboronia itketti ja se sai hänet raivon partaalle. Ei riittänyt että hän oli saanut aikaan sodan, lisäksi hän aikoi ruveta vetistelemään! Miten alas mies saattoi vajota? Hän harppoi ympyrää pitkin huonetta, yrittäen saada itsensä tyyntymään, ja kolhaisi epähuomiossa jalkansa pieneen sohvan eteen asetettuun pöytään. Äkillisen raivon valtaamana hän potkaisi koko pöydän kumoon ja sillä seisonut vanha posliinivaasi putosi ja särkyi.
Nuorukainen voihkaisi ja vajosi lattialle. Isoäiti Finduilasin perintövaasi - korvaamaton isälle. Vanhemmat suuttuisivat perin pohjin kun saisivat tietää. Elboron oli juuri antamaisillaan periksi kyynelilleen, kun ovelta kuului koputus. Kamaripalvelija, sietämättömän utelias vanha mies, oli varmaan kuullut vaasin rikkoutuvan ja päätti kurkistaa sisään juorunaiheiden toivossa. Elboron ryhdistäytyi ja nousi lattialta.
"Illallisaika", vanhus ilmoitti ja silmäili kiinnostuneena vuoroin Elboronia ja vuoroin särkynyttä vaasia.
"Pudotin vahingossa...", nuorukainen mutisi harmistuneena.
"Minä siivoan", palvelija lupasi ja näytti tyytyväiseltä saadessaan mahdollisuuden viedä sirpaleet todisteiksi muille palvelijoille, kun juorujenvaihtoaika koittaisi.
Elboron nyökkäsi ja alkoi suoria itseään illallista varten. Illallinen kuningattaren ja tämän tyttärien kanssa oli jotakuinkin viimeinen asia, mihin hän olisi nyt halunnut ryhtyä. Mutta kaipa hänen täytyi mennä. Olisi epäkohteliasta torjua heidän kutsunsa ja nyhjöttää yksin kamarissaan, ja vielä ilman ruokaa.
Tunnelma illallisella ei ollut kovinkaan kehuttava. Kuningatar ei näyttänyt olevan huolissaan maansa sotatilasta, sillä hän tyhjenteli viinipikariaan ahkerasti ja oli selvästikin aivan toisenlaisissa tunnelmissa kuin muut pöydän ääressä istujat. Tyttäret olivat hiljaisia ja vakavia, eivätkä juuri nostaneet katsettaan lautasistaan. Varmaankin häpesivät äitiään, Elboron arveli. Hän itsekin häpesi kuningattaren puolesta, ja päätti suhtautua illalliseen samalla tavoin kuin tyttäret ja olla piittaamatta omituisia ja järjettömiä tarinoitaan sammaltavasta kuningattaresta.
Jonkin aikaa Elboron saikin olla rauhassa, mutta sitten Arwenin harittava katse sattui osumaan käskynhaltijan poikaan.
"No mutta! Elboronhan se siinä. No mikäs nyt on, kun poika on noin vaitelias ja alakuloisen näköinen? Eikös ruoka olekaan hyvää?"
"Se on hyvää, arvon rouva", Elboron sanoi yrittäen suhtautua kysymyksiin kuin ne olisivat tavanomaisia kohteliaita tiedusteluja. "Olen vain varsin väsynyt."
"Vai väsynyt? Noin nuori mies eikä ilta ole kuin vasta alussa! Johan on kerrassaan eriskummallista. Mutta kuulepas Elboron, onkos kukaan koskaan sanonut, että näytät aivan isältäsi?"
"On kyllä, rouva. Olen kuullut siitä monesti."
"Sinä olet aivan kuin hän. Minä melkein voisin luulla sinua häneksi, ellet olisi noin nuori!"
Arwen nauroi makeasti ja siemaisi pikaristaan. "Sitä minä vain ihmettelen, että eikö sinulla ole ketään mielitiettyä? Vai onko, mutta et kerro?"
"Ei ole", Elboron vastasi lyhyesti.
"No? Kuinkas nyt noin? Etkö tosiaan ole katsellut itsellesi sopivaa puolisoa?"
"En ole nähnyt sitä vielä ajankohtaiseksi, rouva", Elboron vastasi. Häntä alkoi toden teolla inhottaa tämä keskustelu. Tytöt katselivat tiivisti lautasiaan, tuntien varmaankin jonkinlaista sääliä Elboronia kohtaan, mutta uskaltamatta estellä äitiään siinä pelossa, että joutuisivat itse tämän humalaisten hourailujen kohteeksi.
"Sinä saisit kyllä aivan kenet tahansa!" Arwen julisti. "Olen siitä aivan varma. Sen kun valitset! Neitoset kiljuvat riemusta saadessaan sinut aviomiehekseen. Miksi et siis ole tehnyt mitään asian eteen? Miksi?"
Elboron oli mielestään jo vastannut kysymykseen eikä sanonut mitään. Hänen olisi tehnyt mieli lähteä, mutta ei tiennyt kuinka tehdä se luontevasti, kun ruokaa oli vielä syömättä. Hän päätti yrittää sulkea korvansa kuningattaren höpötykseltä ja ajatella jotain muuta. Hän yritti kuvitella kulkevansa yksin ja vapaana pitkin rauhallista metsätietä, jossa mikään ei pääsisi häiritsemään häntä - olisi vain lintujen laulua ja tuulen suhinaa puissa. Mutta se oli vaikeaa eikä hän oikein onnistunut. Kuningattaren puhe kaikui hänen korvissaan yhä kovempana ja rauhallisen metsäpolun sijaan hänen mieleensä tulivat lujat, kuristavat käsivarret, jotka pitelivät häntä paikallaan eivätkä antaneet hänen mennä tai edes huutaa apua: hän oli ansassa, kahleissa ja täysin avuttomana.
Elboron katsoi käsiään ja huomasi niiden vapisevan rajusti. Aterimet kilisivät lautasta vasten, kun hän yritti leikata palaa pihvistään. Häntä ärsytti: ellei hän saisi hillittyä itseään, kuningatar huomaisi kohta hänen vapinansa ja keksisi siitä jotain kamalaa sanottavaa.
Ruokasali alkoi tuntua tukahduttavan kuumalta ja ahtaalta paikalta. Ruoka tuntui juuttuvan Elboronin kurkkuun ja hän läikytti viiniä pöydälle yrittäessään juoda. "Mikä ihme minua oikein vaivaa?" hän kyseli itseltään, ja hermostui entistä enemmän. Tuntui kun salista olisi loppunut ilma kesken. Hän hoki itselleen, että hänen olisi pakko rauhoittua ja nopeasti, ja hän yritti hengittää syvään, mutta mitä kovemmin hän yritti, sitä enemmän hänestä alkoi tuntua, ettei saanut ilmaa. Kauhu sai hänet yhä pahemmin valtaansa. Hän hengitti yhä rajummin, mutta se ei auttanut - hän oli selvästi joutumassa jonkin kamalan sairauden valtaan ja kuolema häämötti nurkan takana. Hänen oli päästävä pois ja äkkiä!
Ruokailuvälineet putosivat kolahtaen Elboronin käsistä lautaselle, ja hän nousi ja ryntäsi suin päin pois ruokasalista käytävään. Hän juoksi tajuamatta kunnolla mitä teki, kunnes pääsi ulos linnan pihalle raikkaaseen ilmaan. Hän putosi polvilleen kivetylle pihalle ja haukkoi henkeään. Siitä ei ollut apua. Hän tunsi kuolonkouristusten vavisuttavan itseään päästä jalkoihin.
"Voi ei, nyt minä kuolen! Minä kuolen!" hän kuuli oman huutonsa päänsä sisällä. "Eikö kukaan auta? Minä kuolen tänne... missä isä on? Eikö kukaan auta?"
Etäisesti Elboron käsitti ovella ja portilla seisseiden vartijoiden juoksevan luokseen ja yrittävän kysellä, mikä häntä vaivasi. Hän ei osannut muuta kuin hokea kuolevansa, ja hätääntyneet vartijat nostivat hänet ylös ja taluttivat Parannuksen tarhaan kuudennelle piirille.
Parantajat olivat ymmällään, mikä nuorta valtiasta oikein vaivasi. He asettivat Elboronin makaamaan sängylle ja yrittivät saada hänet rauhoittumaan. Joku vanha nainen piteli häntä kädestä, rauhallisia sanoja puhellen.
Pikkuhiljaa Elboronista alkoikin tuntua, että hengitys tasaantui ja kamalat tuntemukset alkoivat väistyä kehosta. Sydän alkoi lyödä tasaisemmin ja vapina hellitti. Omituinen kohtaus tuntui menevän ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Hän katseli vanhaa hoitajaa hämillään kykenemättä selittämään, millainen sairaus häntä oli kohdannut. Hän sanoi vain, että oli luullut kuolevansa, mutta että nyt hänestä tuntui jo paremmalta. Hoitajat toivat hänelle rauhoittavaa teetä, joka auttoi häntä nukahtamaan.
Aamulla Elboron palasi käskynhaltijan huoneistoon, sillä hän tunsi olevansa suhteellisen hyvässä kunnossa, vaikkakin kovasti häpeissään ja ahdistuneena eilisten tapahtumien ja hänen omalaatuisen käyttäytymisensä vuoksi. Ensin hän onnistui saamaan maansa sotaan, ja sitten sekoili illallisella ja päätyi parantajien vaivoiksi, vaikkei ollut edes oikeasti sairas. Hän saattoi jo nähdä edessään isänsä pettyneet kasvot ja kuulla hänen sanansa: "Olisin odottanut sinulta enemmän, Elboron. Nyt näen, ettei sinusta ole käskynhaltijaksi. Onneksi voin siirtää valtikkani Berenille, jonka mieli on tarpeeksi luja siihen tehtävään. Sinä sen sijaan, Elboron, olet koitunut suureksi pettymykseksi minulle ja koko käskynhaltijain sukulinjalle. Häpeäisit!"
Elboron nojautui vasten työpöytää ja tärisi kauttaaltaan kyynelten virratessa alas hänen poskiaan pitkin.