Sivu 13/15

Lähetetty: La Touko 26, 2007 7:26 pm
Kirjoittaja Andune
Luku 25.
Voi Bereniä...ja minä kun ehdin jo toivomaan että kaikki olisi hyvin. Elenweniä käy erityisesti sääliksi, kun Beren ei muista mitään.
"Miten muistan hankkia muistikirjan" heh, mahtavaa :)

Elboronia vaan naiset kiinnostaa ;) :P Minä tiesin että kyllä Elboronilla loppujen lopuksi on munaa, jos näin suoraan saa sanoa :) Se menee taistelemaan, mahtavaa!

Luku 26.
Sulin. Täysin. Oikeasti.
Arwen ja Aragorn oli taas kerran niin suloinen pari ettei toista. Aragorn on hölmö joka on suloista. Ara vaan ei tajua.
"Kuule, Aragorn... ei tuo toiminut silloin viimeksikään..."
"Eikö? Minä luulin, että pidät hiustesi silittelystä."
Raakaa :lol:
Tarvitsisin saippuaa. Sattuisiko sinulla olemaan mukana sitä, isä?"
Pelottavaa, Elboron on juuri kuin serkkuni. 'Snobi'.
Jotenkin huvittavaa miten Elboron surmasi kaksi vihollista vaikka ei oikein seurannut, miten miekallaan huitoi. Plussaa, kiitosta ja ylistystä miekan nimestä, ihanaa että joku viitsii ottaa selvää näistä kieliasioista.

Viimeinen Faramirin lausahdus kruunasi koko luvun. Yksi pieni lause nivoo koko luvun yhteen ja päättää sen selkeästi. Tykkään.

Lähetetty: Su Touko 27, 2007 1:55 pm
Kirjoittaja Piratesse
Ryhtiliike. Yritän taas sanoa muutaman sanan muutamasta luvusta.

24.luku
Pidin tuosta vertauksesta Denethorin aikoihin ja siitä, miten historia voi toistaa itseään. Minusta Valar- usko kuuluu myös ihmisille siinä missä haltioillekin. Yhteiskunta ilman mitään uskontoa ei vain kuulosta uskottavalta ja varsinkin kun Gondorin kansallakin on omat haltiajuurensa ja kontaktinsa, niin minusta on ihan luontevaa, että samat uskomukset siirtyvät ihmisillekin. Suurimmalle osalle ihmisistä uskonto on tärkeä ja olennainen osa elämää ja jos ihmiset eivät uskoisi Valariin, niin mihin sitten? Minä en missään nimessä näe Keski-Maan ihmisiä palvomassa vaikka luontoa tms.

Isilwen on taas herttainen ja arka pikkutyttö ja sen keskustelu Faramirin kanssa tuntui sopivalta. Tosin tuohan varmasti ruokkii entisestään Faramirin ärtymystä Arwenia kohtaan.

Arwenin "parannus" oli myös hyvin hieno kohta. Se, tapahtuiko tosiaan jotain, niin ei varmaan selvinne koskaan. Väkisinkin tuli mieleen se, että ihmisissä usein piilee vaikka mitä kykyjä, mutta itse ei niitä välttämättä tiedosta tai osaa käyttää. Olit kuvannut Arwenin tunteet hyvin.

Berenin muistivamma kuulostaa surulliselta. Onpahan sentään hengissä.

25.luku
Huh, onpa Berenillä varmasti ikävä fiilis, kun asiat eivät pysy päässä hetkeä kauempaa. Juu, kyllähän se varmasti ratkaisee ja helpottaa moni asioita, mutta ei käy sitä poikaa kateeksi. Nyt jännitän, miten ratkaiset tämän asian. Jääkö sille tuo vamma lopuksi ikäänsä vai kykeneekö se vielä normaaliin elämään? Eihän poika tuossa tilassa pystyisi edes elämään ilman jatkuvaa holhousta. Huh. Ja kun luonne tuskin kuitenkaan on muuttunut kolauksesta huolimatta, niin voi olla varsin turhauttavaa ja hankalaa kaikille osapuolille.

Iih, Elboron! Minä olen todella tykästynyt tähän nuoreen mieheen. Minulta taisi päästä sellainen pieni hihitys, kun Faramir äkkäsi Elboronin vähän ihastuneen kirjan hahmoon. No niin, siitä se lähtee. :) (Anna sen ihastua oikein korviaan myöten johonkin sopivaan ja järkevään tyttöön. :P)

Elboron tuntuu vapautuvan omista kahleistaan sitä mukaan, kun tarina etenee. Sille teki varmasti todella hyvää jutella Faramirin kanssa ja huomata, ettei isäkään ole mikään supersankari ja selvittää tuo painajaisjuttu. Vähän yllätyin siitä, kuinka nopeasti Elboron selvitti tuon asian itselleen ja sai jutun sinuiksi.

Berenin ja Elenwenin kohtaaminen oli aika hirveä. Ei kirjoituksellisesti, vaan tunnelmaltaan. Iski meinaan itsellekin sellaisen ahdistuksen ja turhautuksen, että meni vähän aikaa päästä siitä irti. Elenweniin oli helppo samaistua ja samalla sääli kumpaakin. Arwen tuntui kovin myötätuntoiselta ja äidilliseltä. Vähän yllätyin sitäkin, että oli tullut mukaan ja sallinut tapaamisen, kun se inhoili Bereniä kovin voimakkaasti alkupuolella. Mutta eiköhän siellä pinnan alla asu se fiksu haltia vielä.

26.luku
Voi Aragorn! Minä puoliksi repeilin tämän kappaleen alulle ja toisaalta taas puistelin päätäni. Ovat olleet jo noin kauan naimisissa ja silti makuuhuone-elämä on noin lapsenkengissään. Oivoi. No, ehkä tämä on askel parempaan päin?

Arwenilla taisi pätkäistä aika tehokkaasti. Psykoosiinko se itsensä silloin veti? Hyvä, että asia tuli puheeksi ja Aragorn kertoi. Arwen joutuu kohtaamaan tekonsa ja opettelemaan hyväksymään ne. Ainakin niiden on helpompi jatkaa yhteiselämää, kun ei ole taustalla kummitteleviä mörköjä ja asioita voi lähteä korjaamaan puhtaalta pöydältä.

Ja kas vain, Elboron taitaa vapautua aika tavalla. Tuo taistelukokemus taisi näyttää sille, että se pärjää silläkin puolella ja osaa pitää itsestään huolta. Taikamiekka, heh. Ei tainnut vielä itse oikein hahmottaa omia kykyjään? Jösses, sillä pojalla on noita pakkomielteitä. Luin kämmenen takaa sitä keskellä taistelua vaatteiden pesemistä. Ehkä se pääsee siitäkin vielä eroon? Mutta tuo loppu, missä se samanlainen kurittomuus ja impulsiivisuus, mikä KKKK:n kohdalla Elboronissa oli, tuli taas kummasti esiin. Taitaa tulla kotiin aika erilainen Elboron, millaisena perhe on oppinut sitä pitämään? :)

Lähetetty: To Touko 31, 2007 2:58 pm
Kirjoittaja athelas
Aivan ihana kappale, pidin hirveästi eikä repeilyltäkään voinut välttyä:D Tuo sippua-juttu ja muta. Elboron vaikuttaa paljon vapautuneemmalta nyt.. Mikäköhän lienee taikamiekan tarina:DD

Jaa että mielipuolista naurua:DD

Lähetetty: Pe Kesä 01, 2007 8:47 pm
Kirjoittaja Mithrellas
Heips ja kiitos & kumarrus kommenteistanne. Ajattelin, että näin kesälomien alkaessa (te senkin onnekkaat riiviöt!!) kukaan ei varmaan ole tänään täällä niin että olisin voinut jättää tämän huomiseenkin, mutta pidetään nyt kuitenkin kuitenkin kiinni aikataulusta....

Leida: Täytyy myöntää että minäkin mieluummin kirjoittaisin vain Faramirista ja hänen perheestään, mutta pitää aina välipalaksi laittaa vähän tuota A/A:ta. Minä olen niin kumman fiksoitunut tuohon Faramiriin... Se tuntuu vaan niin tutulta, kun taas A ja A ovat sellaisia kummia tyyppejä. Tässäkin luvussa tuo A/A oli oikeastaan vain täytettä, että sain luvusta vähän pidemmän. :D Kiva että tykkäsit tuosta isän ja pojan taisteluretkestä. Tuo Elboronin kohtaaminen eteläisten kanssa ja pyykkireissu olikin kyllä yksi ficin hauskimmista kohtauksista kirjoittaa.

Miaplacidus: Kiitoksia, hauska kuulla että olet pitänyt. Voi olla, etten erityisen pitkälle ajatellut tuota että miten järkevä Aragornin oli kertoa tuosta puukotuksesta. Mutta hänellä ja Arwenilla on nyt meneillään jonkinlainen avoimuuspolitiikka, kun he olivat niin pitkään olleet erillään eivätkä kunnolla kommunikoineet keskenään. Nyt sitten ei enää turhia salailla. Minusta rupeaa kyllä välillä tuntumaan, etten saa ikinä kirjoitettua noista kahdesta täysipäistä pariskuntaa, vaikka kuinka yrittäisin. :D

Nerwen: Kiva että pidit tuosta A/A:sta. Arwen on tuossa varmaan suurin piirtein niin normaali kuin mitä siitä tässä ficissä tulee. Eli ehkä vähän epävakaa, mutta ainakaan se ei enää juopottele... Ja kiva että pidit Elboronin toilailuistakin. Ja hyvä kun huomautit tuosta virheestä, niitä varmasti jää tekstiini, ja varsinkin tuollaisiin sanoihin, joita en ole jaksanut lisätä oikolukusanastoon. Tuo kurasota oli tosiaan outoa, mutta kaipa minulla oli taustalla jokin ajatus siitä, että Elboron alkaa pikkuhiljaa vapautua noista kaikista rajoituksista mitä hän on itselleen asettanut tehdäkseen elämästään tutun ja turvallisen (eli esim. siitä että pitäisi olla koko ajan tiptop-siisti.)

Andune: Joo, Elboron on nyt ihan hurahtanut naisiin ja kohta sitä ei pidättele enää mikään. :P Aragornilla taisi sen sijaan taas hidastella. Mutta sellainen se nyt vaan on. Minusta tuntuu, että Elboron miekkaili tuossa ikään kuin selkäydintuntumalla, ilman että tietoisesti ajatteli mitä teki (yleensä hän koko ajan analysoi ja tarkkailee itseään ja tekemisiään), ja sen takia hän ei oikein tajunnut koko juttua. En tiedä, miten lähelle oikeaa osuin tuon miekan nimen kanssa, mutta belthor tarkoitti jonkun sanalistan mukaan tappajaa ja gûl taikaa.

Piratesse: Joo, olen samaa mieltä tuosta uskonnosta. Ja Tolkien kuitenkin tarkoitti, että valar olisivat oikeasti olemassa, joten nuo ihmiset on helppo laittaa uskomaan niihin. Minä olin kyllä vähän ilkeä antaessani Berenille tuollaisen vaivan, mutta minusta se, ettei hänelle olisi jäänyt mitään vammoja, olisi ollut jotenkin epärealistista. Varsinkaan kun tuohon aikaan ei ollut mitään happilaitteita ym., joilla aivovammojen kehittymistä olisi voinut ehkäistä. Minä en oikeastaan ajatellut, että tuo Elenwenin ja Berenin kohtaaminen olisi niin ahdistava, mutta ihan hauska kuulla jos se oli.

En oikeastaan usko Arwenilla koskaan varsinaisesti olleen mitään Bereniä vastaan ihmisenä, vaan tuo alun kielteinen asenne johtui vain tuosta Elenwenin isä -jupakasta. Ja mitä tuohon Arwenin ja Aragornin makuuhuone-elämään tulee, niin minä kuvittelen heillä olleen aika pitkään hiljaista sillä saralla... Eikä siinä varmaan ollut hurraamista silloin aiemminkaan, kun he vaan yrittivät kovasti saada sitä poikaa (kauhea millaiseksi minä olen tuon pariskunnan saanutkaan :P). Ja tuokin osaltaan selitti sitä Arwenin sortumista viinaksiin. Joo ja Arwenilla oli tosiaan jonkinlainen psykoosikohtaus, kun hän puukotti miestään ("juoppohulluutta" siis).

Elboron alkaa pikku hiljaa vapautua, mutta ei se missään nimessä tule aivan eri ihmiseksi muuttumaan. Kuten jo noissa aiemmissa vastineissa totesin, niin kuvittelen noiden hänen pakkomielteidensä (järjestelmällisyys ym.) olleen osa hänen pyrkimystään luoda elämästään "turvallinen", mutta nyt kun hän tietää tuon lapsuuden traumansa, hän alkaa hiljalleen huomata, etteivät ne olekaan niin tarpeellisia. Ja tuossa miekkailussa taas ajattelen kyseen olleen siitä, ettei Elboron ehtinyt ajatella ja harkita tekojaan etukäteen viimeistä piirtoa myöten, kuten hän yleensä tekee, joten siksi se hämmensi häntä. Mutta kyllä tuo hänen persoonallisuutensa pysyy pitkälti samana jatkossakin, mutta piti nyt vähän rentouttaa häntä, jotta hän pystyy sitten jonakin päivänä jatkamaan käskynhaltijan arvostettua sukua. ;)

Athelas: Kiitos. Eipä tuolla taikamiekalla taida sen kummempaa tarinaa olla kuin minkä Faramir kertoi, olipa Elboron siitä mitä mieltä hyvänsä. :)


Seuraavasta luvusta tuli pitkä ja se voi olla paikoin outo. Olen pelannut viime aikoina mieluummin Simssiä kuin hionut ficciä, vaikka tämä luku olisi kyllä ehdottomasti tarvinnut enemmän muokkausta. Otsikko on ihan hämärä, mutta en vaan millään keksinyt mitään järjellistä...


Kahdeskymmenesseitsemäs luku
Haltiaruhtinattaret ilonpilaajina

"Hienon neidin ei sovi vain istua paikallaan kädet sylissä", Gilwen lausahti nuoremmalle sisarelleen tietäväisesti. "Sinun pitäisi ottaa kirjontatyösi esiin ja harjoitella, tai muuten et koskaan opi valmistamaan sieviä tyynynpäällisiä."
Elenwen tuhahti. "En minä tee mitään tyynynpäällisillä."
Kaksostytöt vaihtoivat merkitsevän katseen ja heidän neulansa jatkoivat suihkimistaan.

Elenwen nousi sohvalta ja harhaili levottomana pitkin salonkia. Hän ei kyennyt keskittymään mihinkään. Hän kaipasi Bereniä enemmän kuin mitään muuta, eikä mikään muu kuin Beren olisi saanut hänen mieltään kohoamaan. Kuinka oli mahdollista ettei poika muistanut häntä? Kaiken sen jälkeen mitä he olivat yhdessä kokeneet. Kuinka maailma saattoi olla niin julma, että antoi pojan unohtaa heidän rakkautensa? Äiti ja isä olivat tietysti mielissään: he olivat alusta alkaen kieltäneet heitä tapailemasta ja nyt kaikki tuntui ratkenneen kuin itsekseen. Mutta Elenwen ei aikonut tyytyä vain istumaan toimettomana ja surkuttelemaan kurjaa kohtaloaan. Hän oli päättänyt saada Berenin muistamaan keinolla millä hyvänsä. Jos Beren alkaisi taas muistaa, vanhemmat varmasti luovuttaisivat. Silloin he käsittäisivät, että Berenin ja Elenwenin rakkaus kestäisi kaikki mahdolliset vaikeudet, ja sen edessä olisi aivan turha vikuroida.

Elenwen kiipesi tornikamariinsa, kiiruhti kirjoituspöytänsä luo ja avasi sen alimmaisen lukollisen laatikon. Sinne hän oli huolellisesti säilönyt kaikki Berenin lähettämät kirjeet. Kun poika lukisi ne, tämä muistaisi kaiken, tai niin Elenwen ainakin toivoi. Ja sitten hän varmistaisi, että Beren kirjaisi kaiken ylös muistikirjaansa, jotta muistaisi asiat myös jälkeenpäin.

* * *

Éowyn näki poikansa seisomassa keskellä Parannuksen Tarhan pääkäytävää, poissaoleva katse silmissään. Hän kiiruhti pojan luo ja laski kätensä tämän olkapäälle. "Beren? Minne olet menossa?"
Beren kääntyi katsomaan äitiään ihmetellen. Hän rypisti otsaansa. "En muista", hän mutisi ja katseli ympärilleen aivan kuin olisi juuri huomannut olevansa siinä missä oli.
Éowyn halasi poikaansa. Poloinen oli jatkuvasti aivan pyörällä päästään. "Missä muistikirjasi oikein on?"
"En tiedä."
"Sen on täytynyt pudota taskustasi. Tulehan, mennään takaisin kamariisi."

Muistikirja lojui levällään lattialla. Éowyn poimi kirjan ja selasi sen viimeiselle täytetylle sivulle, johon oli hätäisesti raapustettu: "Tänään söin aamiaiseksi... puuroako se oli? Vai leipää? Ei, puuroa. Vaiko sittenkin velliä? Saattoi olla kiisseliäkin. Äh, mitä hemmetin moskaa se taas oli? Aargh! Vihaan tätä! Vihaan, vihaan, vihaan!" Sitten oli vain runsaasti epämääräistä sotkua. Éowyn huokaisi ja ojensi kirjan pojalleen, joka viskasi sen sängylle.
"Minusta tuntuu, ettei tämä nyt oikein suju", Beren voihkaisi lysähtäessään vuoteen laidalle. Hän peitti kasvonsa käsillään.

Éowyn istui pojan viereen ja sulki tämän syliinsä. "Älähän nyt. Kyllä sinä vielä paranet entisellesi. Meidän pitää vain olla kärsivällisiä."
Beren nyyhkäisi. "Minä olen ihan sekaisin. Miksi minä taas olenkaan täällä Parannuksen Tarhassa? Tiedän, että minun pitäisi tietää..."
Éowyn taputti lohduttavasti poikansa selkää ja selitti jälleen kerran, kuinka Beren oli karannut sotaan, pudonnut rotkoon ja lyönyt päänsä. Ja jälleen kerran Beren kyseli, miksi hän oli karannut sotaan, että eikö sellainen ollut aika tyhmästi tehty, ja eivätkö isä ja äiti olleet sen vuoksi vihaisia. Éowyn ei vastannut, kuten ei ollut vastannut ennenkään, ja pian poika ehtikin jo unohtaa, mitä halusi tietää.

Myöhemmin, kun Beren oli nukahtanut, Éowyn melkein törmäsi Elenweniin huoneesta poistuessaan. Hän ei ollut puhunut tytön kanssa viime aikoina, mutta Arwen oli maininnut jotain tytön surusta ja siitä että tämä halusi kertoa Berenille heidän olleen rakastavaisia. Elenwen ei edelleenkään tiennyt mitään siitä, mitä hänen äitinsä ja Faramirin välillä oli tapahtunut, tai tarkemmin sanottuna saattanut tapahtua, mutta oli sitten jotain tapahtunut tai ei, Éowyn ei halunnut rohkaista tyttöä tapaamaan Bereniä.
"Haluaisin käydä keskustelemassa poikanne kanssa, rouva Éowyn", Elenwen selitti tervehdittyään.
"Hän nukahti juuri", Éowyn sanoi totuudenmukaisesti. "Eikä hän voi muistaa edelleenkään mitä teidän välillänne tapahtui. Järkevintä olisi, jos antaisit hänen toipua rauhassa."
Elenwenin suunpielet painuivat alaspäin, eikä hän vastannut mitään. Éowyn huomasi tytön pitelevän pientä kangaspussia.
"Oletko tuonut jotain mukanasi Berenille?" Éowyn kysyi.
Tyttö puristi pussukkaa tiukemmin ja nyökkäsi.
"Voin antaa sen hänelle puolestasi."
"Ei, ei tarvitse. Tuon ne hänelle myöhemmin", Elenwen kiirehti sanomaan, kääntyi ja pinkoi pois Tarhasta.

Tyttöparka, Éowyn mietti. Vaikka Elenwen jotenkin onnistuisikin saamaan Berenin muistamaan heidän rakkautensa, se muisto ei kauaa viipyisi pojan mielessä. Éowyn huokaisi raskaasti. Millainen pojan elämästä tulisi, jollei hän koskaan palaisi ennalleen? Oli selvää, ettei Beren voisi millään selvitä ilman muiden ihmisten jatkuvaa tukea ja huolenpitoa. Tämä eksyisi jatkuvasti, unohtaisi mitä oli milloinkin tekemässä eikä erottaisi yhtä päivää toisesta. Eihän Beren voisi koskaan rakastua tai saada edes uusia ystäviä, kun muisto toisesta katoaisi heti tämän poistuttua näköpiiristä.

* * *

Aragorn havahtui asiakirjojen parista huomatessaan vaalean naisen astuvan työhuoneeseensa. Éowyn niiasi ja tervehti kohteliaasti, mutta heti kun mies oli vastannut tervehdykseen, nainen syöksähti tämän luo.
"Teidän täytyy auttaa minun poikaani. Ettekö todellakaan tiedä, miten asiat saisi jäämään hänen mieleensä? Vaimonne antamasta muistikirjasta ei ole juuri hyötyä, koska hän hukkaa sen alinomaan tai ainakin unohtaa lukea sitä."

Aragorn kehotti Éowyniä istumaan työpöytänsä eteen asetetulle tuolille Hän hieroi leukaansa ja mietti. "Näihin ongelmiin ei ole erityisen hyviä parannuskeinoja", hän lausahti vakavana. "On joitakin yrttejä, jotka voivat parantaa muistin toimintaa, ja parantajat ovat tietämäni mukaan jo tarjonneet niitä Berenille, mutta kenties hyödyt eivät näy vielä, kun onnettomuudesta on ehtinyt kulua niin vähän aikaa. Kehottaisin sinua kärsivällisyyteen, Éowyn."
"Mutta Beren on niin lohduton. Pelkään, että hän sairastuu surusta, kun ei saata muistaa mitään, mitä hänelle tapahtuu. Se haittaa taatusti hänen toipumistaan."
"Hän tulee kyllä sopeutumaan tilanteeseensa. Hän oppii aikanaan käyttämään muistikirjaansakin. Uskon, että hän voi muiden ihmisten tukemana elää suhteellisen tyydyttävän elämän -"
"Suhteellisen tyydyttävän elämän!" parahti Éowyn. "Minä tahdon hänen elävän täyden ja onnellisen elämän!"
"Niin, tietysti sinä tahdot. Mutta älä nyt unohda, että on suoranainen ihme, että Beren ylipäätään on elossa. Etkö kuitenkin mieluummin tahdo hänen elävän tuollaisena kuin olevan kuollut?"
"Tietysti. Mutta pelkään, ettei hän itse tule aina olemaan samaa mieltä. Mitä iloa hänen elämässään koskaan tulee olemaan, muuta kuin ne muistot jotka hänelle ovat jääneet ensimmäisiltä seitsemältätoista ikävuodeltaan? Mikään uusi ei jää hänen mieleensä."
"Myönnän, että tilanne on ikävä. Meidän on vain yritettävä auttaa poikaa hyväksymään se. Paitsi jos... Ellei sitten..."
"Mitä? Onko sittenkin jokin keino?" Éowyn nousi miltei sohvalta innostuessaan.
"Ellen sitten ole ollut väärässä alusta asti, vaikka se ei tunnu todennäköiseltä. Hän sai pahan iskun päähänsä, ja sellaiset vammat syystä tai toisesta vahingoittavat toisinaan ihmisten muistia. Mutta on toisaalta mahdollista että hän ei muista, koska ei tahdo muistaa." Puhuessaan Aragorn ajatteli Arwenia, joka ei muistanut puukottaneensa miestään, vaikka ei ollutkaan saanut iskua päähänsä.
"Ei tahdo muistaa?" Éowyn ihmetteli.
"Niin. Joskus ihmiset eivät tahdo muistaa asioita, jotka ovat heille liian tuskallisia. He mieluummin unohtavat, vaikka eivät teekään sitä tarkoituksella. Voi olla, että Beren on unohtanut syksyn tapahtumat, koska ei tahdo muistaa sitä, kuinka oli rakastanut omaa sisartaan, tai tyttöä, joka saattaisi olla hänen sisarensa. Ja ehkäpä, ehkäpä on niin, että hän ei muista mitään uuttakaan, koska pelkää kuulevansa asiasta uudelleen ja hänen mielensä haluaa ikään kuin varmistaa, ettei se jää muistiin, jos hän sattuisi sen joskus kuulemaan. Tai kukaties tämä kaikki on osittain iskun aiheuttamaa ja osittain hänen oman mielensä oikkua."
"Aivan, aivan. Mutta mitä meidän sitten pitäisi tehdä, jotta hän parantuu?"
"En tiedä varmasti, Éowyn. Mutta vaistoni puolestani sanoisin, että ehkä Berenin olisi paras jättää Parannuksen Tarha, ja palata sisarustensa ja ystäviensä pariin. Ehkä meidän ei pitäisi yrittää suojella häntä liikaa sen suhteen, mitä hän saa kuulla ja kokea ja mitä ei. Jos tämä todella on hänen mielensä temppuja, luulisin sen väsyvän ennemmin tai myöhemmin yrityksissään puolustautua uusia muistoja vastaan."

* * *

Muutamaa päivää myöhemmin Faramir ja Elboron palasivat Minas Tirithiin perheensä suureksi riemuksi. Eteläiset olivat vetäytyneet Porosilta ja Harondorista, ja toivottiin, että Haradin kanssa saataisiin viimein solmittua pysyvä rauha. Helppoa se ei tulisi olemaan, sillä niin kauan kuin Harondorin vehmas ja viininviljelyyn erinomaisesti soveltuva maa oli vailla omistajaa, oli myös aihetta sodankäyntiin.

Elboron ei kehuskellut lainkaan kahdella surmaamallaan eteläisellä, joten Faramir otti itse asiakseen mainita poikansa teosta, vain huomatakseen järkevyyden mikä Elboronin vaitiolossa oli piillyt.
"Tapoitteko te ihmisiä?" Silriel kysyi silmät järkytyksestä selällään.
"Tietysti. Sehän on sotaa", Faramir sanoi, tajuten liian myöhään, että taistelusta olisi ollut parempi puhua Silrielin kuulematta.
"Niin, mutta oliko sinun ja Elboroninkin ihan pakko? Ettekö olisi voineet vain pyytää niitä menemään tiehensä? Tai ottaa vangiksi ja päästää menemään sitten kun sota on ohi?"
"Ei taisteluja noin voiteta, tyttörakas. Kautta aikojen sodat on ratkaistu asein ja valitettavasti silloin ihmisiä haavoittuu ja kuolee. Se on ikävää, mutta usein se jää ainoaksi tavaksi ratkaista kiistoja eri kansojen välillä, ainakin näinä maailman aikoina."
"Mutta ihmisten tappaminen on väärin! Se on aina väärin! Ajatelkaa nyt niidenkin miesraukkojen perheitä... ajatelkaa heidän lapsiaan, jotka odottavat turhaan isiään kotiin. Oikeastaan on väärin, että te pääsitte tulemaan kotiin meidän iloksemme, kun he joutuvat elämään ilman rakkaitaan koko loppuikänsä... Minua niin surettaa heidän puolestaan."
"Kuulehan nyt, Silriel... Annahan kun selitän..."

Faramir joutui katumaan, että oli edes yrittänyt selittää tyttärelleen, miksi haradrimin tappaminen ei ollut väärin. Hän istui pitkään tytön kanssa pöydän ääressä, mutta lopputuloksena oli vain se, että Silriel alkoi murjottaa ja kieltäytyi puhumasta "säälimättömille murhaajille", kuten hän juhlallisesti ilmoitti kutsuvansa isäänsä ja veljeään siitä päivästä lähtien.

"Melkoinen sankarin vastaanotto", Faramir tokaisi vaimolleen, kun lapset olivat viimein menneet nukkumaan.
"Silriel on ollut hankala viime aikoina. Hän ei tule toimeen kuninkaan tyttärien kanssa, koska, häntä itseään lainatakseni 'he vain istuvat tekemässä käsitöitä vaikka maailma on täynnä julmuutta, sotaa ja kuoliaaksi palavia puita'."
"Kuoliaaksi palavia puita?"
"Polttopuita. Hänestä ihmiset ovat liian mukavuudenhaluisia, kun haluavat lämmittää kamareitaan näin talvella."
"Kas vain. Mitähän neiti mahtaisi tuumata, jos lakkaisimme lämmittämästä hänen makuukamarinsa uunia tänä talvena?"
"Älä edes kuvittele yrittäväsi sellaista! Olen varma että tyttö kärsisi kylmän ihan vain herättääkseen meidän säälimme sitten kun on vilustunut."
"No, hänen mielensä varmaan kohenee, kun olemme palanneet Emyn Arneniin. Joko Beren on siinä kunnossa, että voisimme lähteä?" Faramir kysyi.
"Oikeastaan siitä halusinkin puhua kanssasi. Kuningas ehdotti, että viettäisimme Mettarën täällä kaupungissa. Siihen ei ole kuin kymmenen päivää. Mitä ajattelet?"
"Hyvä idea. Valkoisen kartanon palvelusväki on mielissään, kun saa vapaata."
Éowyn naurahti. "Sinä se ajattelet aina ensimmäisenä palvelijoita. Entä haluatko sinä itse viettää Mettarën täällä?"
"Miksi en. Samalla pääsemme siitä vaivasta, että suunnittelisimme juhlat itse."
"Tuollaista puhetta minäkin ymmärrän!"

* * *

Elenwen oli odottanut sopivaa tilaisuutta tavata Beren ja näyttää kirjeet, jotka tämä oli syksyn aikana hänelle lähettänyt. Se ei vain ollut kovin helppoa nyt kun kummankin vanhemmat olivat lähettyvillä, eivätkä nämä varmasti hyväksyisi heidän tapailuaan. Elenwen ei kuitenkaan lakannut yrittämästä. Hän käveli usein sen käytävän ohi, jolla käskynhaltijan huoneet olivat, toivoen näkevänsä vilauksen Berenistä ja voivansa viittoilla tämän mukaansa johonkin suojaisaan nurkkaan.

"Etsitkö jotakuta?"
Elenwen oli ollut kääntymässä takaisin, mutta ikävä kyllä Faramir oli juuri silloin palaamassa työhuoneeseensa ja näki tytön hiippailemassa käytävällä arvatenkin varsin salamyhkäisen näköisenä. Neuvonpito kuninkaan kanssa oli loppunut aiemmin kuin Elenwen oli olettanut.
"En herra. Olen vain ohikulkumatkalla", tyttö totesi. Faramirin katse terävöityi sillä tavalla, että Elenwen käsitti ettei tämä uskonut. Ja miksi olisi uskonutkaan, ei Elenwenillä ollut mitään asiaa tännepäin linnaa.
"Ah, no anteeksi että rupesin utelemaan sillä tavalla", sanoi Faramir tästä huolimatta. "Ajattelin vain että haluaisit ehkä käydä tervehtimässä Bereniä, mutta jos sinulla on kiire toisaalle -"
"Ei, ei suinkaan. Ei minulla ole kiire. Jos teille vain sopii, niin tapaisin mielelläni Berenin", Elenwen selitti innokkaasti.
"Hän on Elboronin kanssa kirjastossa."
"Kiitos, herra", Elenwen vastasi hymyillen mutta voimatta peitellä ihmetystään. Faramir oli joskus aika eriskummallinen.
"Minä tulen tietenkin mukaan", mies sanoi heti perään.
Ehkä ei sittenkään niin eriskummallinen, Elenwen tuumasi.

Astuttuaan kirjastoon Elenwen tunnisti heti Berenin äänen, joka kuului erään korkean hyllyn takaa. Hän tuntui kiistelevän kiivaasti jostakin isoveljensä kanssa. Faramirkin kuuli tämän, ja kiirehti askeliaan kohti hyllyä.
"Tietysti sinä rakastat lukemista, Beren. Sinä olet vain unohtanut", Elboron kuului inttävän.
"Kyllä minä sentään jotain muistan, ja sen muistan varsin hyvin, etteivät kirjat kiinnosta minua pätkääkään", tokaisi Beren.
"Niin, silloin kun olit nuorempi sinua ei kiinnostanut. Mutta nyt tämän syksyn aikana sinä innostuit lukemisesta aivan tosissasi. Sinä jopa halusit tulla mukaani järjestämään Kuninkaallista Arkistoa ja meillä oli todella haus-" Elboronin lause jäi kesken Faramirin ilmaannuttua hyllyn takaa.
"Elboron? Käytätkö sinä veljesi sairautta hyväksesi syöttääksesi hänelle valheita? Ymmärrät varmaan, että sellainen saa hänet entistä pahemmin sekaisin."
"Hah, arvasinhan että hän valehtelee. Tiesin etten ole mikään ikävä, kirjoja ahmiva lukutoukka", Beren ilahtui.
Elboron laski katseensa katuvaisena. "En minä millään pahalla... mutta minä vain ajattelin, että olisi kiva, jos olisi veli, jonka kanssa voisi jutella kirjoista, erityisesti tästä kirjasta." Elboron puristi jotakin opusta tiukasti itseään vasten.
"Epäilemättä. Mutta valehteleminen on aina väärin", Faramir sanoi ankarasti. "Olisin odottanut sinun ymmärtävän sen verran, varsinkin veljesi tilan vuoksi."

Berenin huomio näytti siirtyneen Elboronista ja kirjoista nyt kokonaan Elenweniin.
"Mitä tuo täällä tekee?" hän kummasteli.
"Elenwen haluaa jutella hieman kanssasi", Faramir totesi ohimennen ja heilautti kättään kohti seinän vieressä olevaa pientä pöytää ja kahta tuolia. "Puhelkaa tuolla sillä aikaa, kun minä selvitän asian loppuun Elboronin kanssa. No, Elboron? Voithan sinä jutella kirjoista minunkin kanssani. Miksi siis sekoitat Bereniä entisestään valheillasi? "
"Niin, mutta..."
"Mitä kirjaa pitelet? Númenorin verotuspolitiikka Tar-Telemmaitën valtakaudella?"
"Ei, isä. Ei sillä ole väliä..."
Mutta Faramir otti kirjan poikansa käsistä ja hämmästyi. "Esiaikojen haltiaruhtinattaret? Ja minä kun luulin, että sydämesi kuuluu yksin Tar-Mírielille!"
"Äh, isä, juuri tuon takia minä mieluummin keskustelisin tästä jonkun muun kanssa."
"No no, älähän nyt. Tämä on äärimmäisen kiehtova kirja, mutta en ole nähnyt sitä missään vuosikausiin... Mistä sinä oikein löysit tämän?"

Elenwen ei kuunnellut Faramirin ja Elboronin sananvaihtoa sen pidemmälle. Hän oli vakuuttunut, ettei Faramir aikonut valvoa hänen ja Berenin keskustelua ainakaan jokaista sanaa myöten. Hän istui pöydän ääreen Bereniä vastapäätä.
"Miksi oikein halusitte tavata minut?" Beren kysyi. Hän vaikutti yhtä hämmentyneeltä kuin aikaisemmin Parannuksen Tarhan puutarhassa.
"Koska... No, olimmehan me kerran ystäviä."
"Ihanko totta?"
"Niin", Elenwen sanoi hilliten pettymyksensä. Hän oli toivonut Berenin mieleen jääneen edes jotain heidän aikaisemmasta tapaamisestaan. "Minä haluaisin, että voisimme olla ystäviä edelleenkin."
Beren tuijotti häntä ihmetellen. "Kuinka me oikein ystävystyimme? Mitä yhteistä meillä muka on?"
"No... en minä tiedä... Mutta kerran me lähdimme kävelemään puutarhaan, kun olit täällä linnassa vierailulla, juttelimme ja huomasimme pitävämme toisistamme."
"Pitävämme? Tarkoitatko että... Olimmeko me... läheisiäkin?"
Tyttö nyökkäsi ja tunsi punastuvansa.

Beren pysytteli hiljaa ilmeisen kiusaantuneena. Sitten hän kuitenkin rohkeni katsoa Elenweniä taas silmiin. "Ja meidän vanhempammeko hyväksyivät sen? Vaikka olemme näin nuoria."
"No... tuota... sehän siinä juuri onkin hieman kiusallista...", Elenwen mutisi ja vilkuili Faramiria. Elboron oli ottanut haltiaruhtinattarista kertovan kirjan isältään takaisin itselleen ja puristi sitä jälleen tiukasti itseään vasten. "Tahdon näyttää sinulle jotain", Elenwen supatti. Hän poimi kangaspussistaan yhden kirjeistä ja ojensi sen vaivihkaa Berenille. Hän toivoi ettei Faramir huomaisi. Tämä yritti parhaillaan maanitella Elboronia luovuttamaan kirjan takaisin itselleen.
"Minun käsialaani", Beren mutisi lukiessaan kirjettä. "Ja minun kirjoitusvirheeni. Olin näköjään yhtä surkea kirjoittamaan ennen loukkaantumistani kuin nytkin", hän valitteli.
"Ei se mitään, ajatus on tärkein."
Beren luki kirjettä, jossa vakuutteli kömpelöin sanoin rakastavansa Elenweniä ikuisesti, tapahtui mitä hyvänsä. Niin helppo lupaus kirjoittaa, mutta niin vaikea oikeasti pitää.
"Muistatko nyt?" Elenwen kysyi toiveikkaana.
"En, mutta näen kyllä kirjeestä, että olen oikeasti välittänyt sinusta. En vain voi muistaa mitä tunsin silloin kun kirjoitin tämän. Minusta tämä on oikeastaan aika hassua... Voisitko kertoa vähän tarkemmin siitä, mitä me oikeastaan teimme? Minä ehdotan tässä kirjeessä salaista tapaamista ja -"
"Kuulkaahan", kuului Faramirin ääni yhtäkkiä heidän yläpuoleltaan. "Luulen, että olette jutelleet keskenänne tarpeeksi tälle päivälle. Hän piteli haltiaruhtinattarista kertovaa kirjaa tiukasti sylissään ja näytti varsin tyytyväiseltä. Pahuksen Elboron, ajatteli Elenwen kiukkuisena. Olisi pitänyt puolensa edes hetken kauemmin.
"Mutta isä... Eikö minun olisi hyvä kuulla näistä asioista, jos se vaikka auttaisi muistiani palautumaan?" yritti Beren.
Elenwen pudisti päätään Berenin hyväuskoisuudelle. Oli ilmiselvää, etteivät vanhemmat halunneet Berenin muistavan mitään. Ihmeekseen Elenwen huomasi Faramirin epäröivän vastaustaan.
"Ehkä niin", mies virkkoi. "Mutta liikaa uutta tietoa yhtenä päivänä voi olla pahaksi. Eikä minulla sitä paitsi ole tämän enempää aikaa valvoa teidän tekemisiänne kiireellisen, tuota, tutkimustyön vuoksi. Ja Beren, jos haluat muistaa jotain tapaamisestanne huomennakin, sinun lienee paras ottaa muistikirjasi pikaisesti esiin ja raapustaa sinne se, mitä tänään kuulit."

Beren ryhtyi kiireesti työhön, ennen kuin uusi tieto olisi pyyhkiytynyt hänen mielestään. Elenwen nousi pöydästä. Hän ei tiennyt mitä ajatella. Tällä tavalla kestäisi sata vuotta, ennen kuin hän ehtisi kertoa Berenille kaiken mitä halusi. Ja kuka tietää miten kauan kestäisi, ennen kuin hän olisi saanut taottua sen kaiken pysyvästi Berenin mieleen? Ei ihme, ettei Faramirkaan ollut sen kummemmin vastustellut heidän tapaamistaan. Se että Beren rakastuisi Elenweniin uudelleen, vaatisi vuosikausien raskaan työn ja puurtamisen heidän kummankin taholta. Eikä Elenwen ollut lainkaan varma siitä, että Beren jaksaisi yrittää yhtä sinnikkäästi kuin hän itse. Miksi yrittäisi? Eihän tämä edes tiennyt, mitä oli menettämässä.

Lähetetty: Pe Kesä 01, 2007 11:01 pm
Kirjoittaja Miaplacidus
(Jess, kesäloma! x)) Kommentoinpas nyt, vaikka olikin tarkoitus mennä nukkumaan...

Minulla jäi tästä luvusta hiukan välilukumainen olo. Ei pahalla tavalla, mutta siksi, että tässä puitiin noita vanhempia asioita. Elenwen on ainakin päättäväinen tyttö. Tässä varsinkin
Eikä Elenwen ollut lainkaan varma siitä, että Beren jaksaisi yrittää yhtä sinnikkäästi kuin hän itse. Miksi yrittäisi? Eihän tämä edes tiennyt, mitä oli menettämässä.
huomaa sen että Elenwen tosiaan rakastaa Bereniä, mutta ehkä tuossa vaiheessa on jo hiukan alistuvaa sävyä? (Minun ei kannattaisi yrittää arvailla, menen niin onnellisesti päin mäntyjä.)

Elboron on aika hupaisa x) Alan tykätä hänestä aina vain enemmän.
"En minä tee mitään tyynynpäällisillä."
Ah. Kerrankin jollakin on sama mentaliteetti kuin minulla :mrgreen: Jatkan kommenttia huomenna! Pakko kömpiä kohta koisimaan.

//(Huominen on laaja käsite.) Lueskelin tuota toisella silmällä, kun pitäisi vielä sanoa jotain. Noista Elenwen/Beren-juonikuvioista ei kyllä ota millään selvää... jon nimittäin Beren alkaakin saada muistiaan takaisin (tuohon Aragornin ja Éowynin keskusteluun viitaten). Liian kuuma, nyt minusta ei irtoa mitään järkevää. Jatkoa odotellaan.

Lähetetty: La Kesä 02, 2007 12:03 pm
Kirjoittaja Nerwen
Elenwen jaksaa yrittää. Toivon vain, että sillä on jotain seuraustakin....

Minun kävi sääliksi Bereniä, voi niin paljon. Tuollainen ei ole ollenkaan mukavaa, kun ei muista mistään mitään. Tulisin itse varmaan hulluksi. :roll: Éowyn on ihana äiti. Hänen keskustelunsa Aragornin kanssa... Jos asia vain olisikin niin ja se saataisiin sillä korjattua. *huoh*

Silriel aiheutti huvittuneisuuskohtauksen. Hän se sitten jaksaa... Jos sotia ajatellaan, itse en sotilaiden kuolemaa niin sure (ainakaan vastapuolen), mutta ne siviilit siinä surun esiin saavat. Silriel on aika kärjistynyt tapaus... Tuo lämmittämiskysymys toi mieleen nykyajan. Jotkut ovat sitä mieltä että pystyisivät johonkin, mutta tosipaikan tullen eivät taatusti pärjäisi. :roll:

Miksi en. Samalla pääsemme siitä vaivasta, että suunnittelisimme juhlat itse."
"Tuollaista puhetta minäkin ymmärrän!"
Tälle saatoin jo nauraa. Éowyn on kyllä sellainen persoona, että voin kuvitella hänen vihaavan juhlien järjestämistä.

Nyt vain jäi tuo kirja arvoitukseksi. Haluan tietää, mitä siinä oikein onkaan, kun Elboron tuollaiseksi heittäytyi aivan vastoin tapojaan. Vai sanotaanko vanhoja tapojaan. Nimi ainakin on mielenkiintoinen.

Jatkoa odotellessa voin sanoa, että tämä kommentti taitaa olla aikamoista omaa höpinääni.

Lähetetty: La Kesä 02, 2007 1:00 pm
Kirjoittaja Andune
Elenwen voisi potkaista Bereniä päähän jos tällä alkaisi taas muisti pelaamaan...On se niin väärin että rakkaus estyy tuollaisen asian takia.

Minä olisin vähintään yhtä turhautunut Berenin asemassa kuin tämä itse. Kyllä siinä tavarat lentelisivät seiniin kun ei muistaisi mitään.

Silriel, pieni kapinallinen. Joskus tulee mieleen, että ymmärtääköhän hän aina täysin, mitä oikein edes vastustaa. Ei saa tappaa vihollista, onhan tappaminen väärin mutta entä jos sotilaat eivät puolusta perheitään niin mitäs sitten? Pulassa ollaan, aarre.

Äh, nyt olen todella turhautunut Berenin puolesta. Toivottavasti tämän muisti vielä palaa.

Lähetetty: Ti Kesä 05, 2007 10:26 am
Kirjoittaja athelas
Ihana:D Elenwen vaan käy kovasti sääliksi, ja Bereniä, vaikka tuo onkin kovin huvittava.
*rakentava palaute suli päästä, se on tämä helle - syyttäkää sitä*

//ei nyt kesällä viittis syyttää hellettä ._. Joten mode sanoo että käytä aurinkovarjoa ja -voidetta niin ei takuulla sula mikään. xD
(yhtä pitkä kuin palaute...) ~Fuu


Selviö, mutta kun kaikki on vaan ärsyttäviä tököttejä mitä löytyy (köyhyys ei ole ilo) Nyt kun aikaa on niin voisin toki Mode-kullan mieliksi pidentää armasta kommenttiani:D
*mutinaa*

Jotenkin todella muutti tuo kun Farmir kertoi esikoiselleen lapsuuden traumasta niin koko pojan. Tai että onhan Elboron toki vieläkin hiukan reppana, mutta hyvällä ja lutuisella tavalla reppana:DD

Niin ja aloin miettiä että kyllähän Bereniä varmasti tilanne ahdistaa, mutta luulisi tuon ahdistuksenkin unohtuvan niinkuin kaikki muukin:DD Muistikirja on sympaattinen, voin hyvin kuvitella sen sieluni silmin *mumisee itsekseen*

Kyllä huomaa Faramirin ja Eowynin lapsistakin kuinka erilaisia persoonia ovat. KAikki lapset ovat täysin omanlaisiaan ja näemmä saanneet kasvaa melko vapaasti juuri sellaisiksi kuin ovat itse halunneet, mikä tietysti on vain hyv asia. Mutta tunnetustihan vastakohdat täydentävät toisiaan:D

Lähetetty: Ti Kesä 05, 2007 10:27 pm
Kirjoittaja Leida
Minä kommaan nyt lyhyesti, kun pitää niin kiirettä. Pidin kyllä tästäkin luvusta, vähän hajanaisempi se oli kuin edellinen, mutta se nyt on täysin ymmärrettävää.

Vaikka se onkin kurjaa, että Beren kärsii moisesta häiriöstä, niin se on kyllä sinulta mahtavasti oivallettu juonenkäänne. Tässä luvussa olet hyvin kuvannut Berenin ahdistusta, siis minä voin hyvin kuvitella, kuinka turhauttavaa moinen on. Ja ei ihme, jos Elenweniä masentaa. Elboron on valloittava huijatessaan Berenille, että tämä on ollut lukutoukka aikaisemmin. Se poika tuntuu tosiaan muuttuvan kovaa vauhtia. Minua jäi tuossa lopussa kiinnostamaan, että miksi Faramir halusi sen kirjan niin kovasti. Vai innostuiko se vain, kun löysi mielenkiintoista iltalukemista. ;)

Voi, Silriel on sympaattinen. Se on juuri niin sinisilmäisen oloinen, että se kuvittelee, että asiat voi muuttaa tuosta noin vain sormiaan napsauttamalla. Pidin ihan hirveästi tuosta kohdasta, kun Faramir yritti huonolla menestyksellä selvittää, että millaista se sota oikein on. Olisi tosiaan mukavaa nähdä Silrielin joutuvan sellaiseen tilanteeseen, että se huomaisi, ettei maailma aivan toimi sen omilla käsityksillä. Mutta eiköhän elämä sen tytölle paljasta jossakin vaiheessa joka tapauksessa.

Lähetetty: Pe Kesä 08, 2007 8:57 pm
Kirjoittaja Mithrellas
Hej på dig ja kiitos kommentoinnista. Vähiin käy ennen kuin loppuu, kolme lukua jäljellä (eli kaksi tämän jälkeen). Nämä luvut nyt ovat sitten vähän mitä ovat, kun asiat pitää tosiaan saada itse kunkin osalta jonkinlaisen ratkaisuun, joten hajanaisuutta luvassa.

Miaplacidus: Olet ihan oikeassa tuon Elenwenin suhteen. Minun oli tosiaan tarkoitus vihjata, että Elenwen alkaa luovuttaa (mikä oli vaikeaa, koska ei tuo Berenin ja Elenwenin tapaaminen niin huonosti mennyt). Nuo Berenin ja Elenwenin kuviot olisivat kaivanneet minulta huomattavasti enemmän pohdintaa, mutta jotenkin tuo Elboron on tupannut varastamaan huomioni...

Nerwen: Elenwen jaksaa yrittää, koska hän uskoo Berenin edelleen rakastavan häntä, vaikka tämä ei sitä muistakaan. Silriel on oikeastaan tosi lapsellinen, sellainen pumpulissa kasvanut hupakko. Faramir-rukka on hemmotellut häntä liikaa. Heh, en oikeastaan ajatellut siinä Haltiaruhtinatar-kirjassa olevan mitään hirveän erikoista, Elboron nyt on vain saanut päähänsä, että naiset voivat olla ihania, mistä hän ei kuitenkaan oikein kehtaisi puhua isänsä kanssa kiusoittelun pelossa. Kuvittelen, että kirjassa on kerrottu historian hyvin tuntemien haltianaisten tarinoita, esim. Finduilas, Aredhel jne.

Andune: Vai voisi Elenwen potkaista Bereniä päähän. No, sen verran voin paljastaa, ettei Berenin muisti tule palautumaan sillä että hän saa uuden iskun päähänsä :D (niin kuin Aku Ankassa aina käy, mutta todellisuudessa uusi isku voisi vaikka tappaa). Kuten jo Nerwenille sanoin, Silriel on sellainen ylisuojeltu kukkaistyttö, joka ei kauheasti tiedä todellisesta maailmasta.

Athelas: Mukava, että jaksoit kirjoittaa pitempääkin kommenttia (mutta en minä sellaisia vaadi, minulle riittää kyllä muutama sanakin). Oikeastaan en ole ajatellut, että tieto lapsuuden traumasta olisi muuttanut Elboronin kokonaan, vain vähän vapauttanut noista pelon kahleista. Luulen, että loppuficistä huomaa, ettei Elboron niin kauheasti ole muuttunut. Kiva että huomasit tuon, kuinka F & É ovat antaneet lastensa kasvaa omanlaisiksi persoonikseen. F & É joutuivat kumpikin nuoruudessaan kasvamaan tiettyihin rooleihin, jotka eivät välttämättä sopineet heidän persooniinsa (kirjoista pitävä Faramir joutui sotapäälliköksi ja asetyttö Éowyn hoitamaan sairasta vanhusta), joten minusta on luonteva ajatella, että he eivät halua samaa lapsilleen, vaan antavat näiden seurata luonnollisia taipumuksiaan.

Leida: Tosiaan, Elboron taisi aiemmin ficissä saarnata valehtelun turmiollisista vaikutuksista, mutta nyt hän ei näköjään enää ota sitä niin vakavasti, kun on oma etu kyseessä. Ei tuossa haltiaruhtinattarista kertovassa kirjassa mitään sen erikoisempaa ole. Luulisin, että kirja oli Faramirin mielilukemista hamassa nuoruudessa (ehkäpä nuo haltianaiset ovat Faramirille jonkinlainen heikko kohta :P), ja hän innostui nähdessään kirjan uudestaan. Faramir varmaan toivoisi voivansa suojella Silrieliä maailman pahuudelta niin pitkään kuin itse vain elää, mutta enpä tiedä, miten hyvin hän siinä tulee onnistumaan. Silriel on sinisilmäinen ja hupsu tyttö, mutta eiköhän se aikanaan tuosta järkevöidy, edes vähän.


Seuraava lukukin on aika pitkä, mutta sopivaa katkaisukohtaa ei oikein löytynyt aiemmin... En tiedä noista Gondorin Mettarë-perinteistä, mutta olen nyt lähtenyt sellaisella "vähän kuin joulu" -linjalla liikkeelle. Ja tässä tietysti kävi vähän kuin noissa amerikkalaisissa tv-sarjoissa, joissa joulujaksot näytetään Suomessa aina juhannuksen tienoilla. Mutta minä oikeasti taisin kirjoittaa tämän luvun ensimmäistä versiota joskus jouluna. Niin se aika rientää. :)


Kahdeskymmeneskahdeksas luku
Unohtumaton juhla

Arwen ei voinut muistaa, koska oli viimeksi tuntenut olonsa yhtä seesteisen rauhalliseksi kuin nyt päivää ennen Mettarëa. Tuntui ettei mikään olisi voinut saada hänen hermojaan kiristymään, ei edes lasten kiljunta näiden juoksennellessa vallattomina pitkin käytäviä. Harvoinpa sellaista täällä linnassa edes tapahtui - Eldarion ja Isilwen olivat rauhallisia lapsia. Tindóriel oli selvästi toista maata. Lienee tullut äitiinsä, Arwen mietiskeli. Tyttö taisi innostaa kuninkaan lapsetkin riehumaan.

Arwen astui pieneen ja suloisen lämpimään salonkiin, jossa naiset työskentelivät käsitöidensä parissa. Kuningatar istui heidän seuraansa ja otti työnsä esiin käsityöpussistaan. Siitä oli kauan, kun hän oli viimeksi kirjonut, mutta nyt hänellä oli viimein sekä aikaa että kärsivällisyyttä tällaiseen työhön. Hänen kirjontatyönsä oli tarkoitus esittää Elrondin taloa Rivendellissä, ja hän oli ajatellut antaa sen Aragornille Mettarën kunniaksi, mikäli ehtisi saada sen valmiiksi.

Éowyn oli nähtävästi jo luopunut toivostaan teoksensa suhteen ja heittänyt sen pöydälle. Hän oli yrittänyt kirjoa hevosta Rohanin nummilla, mutta lopputulos muistutti enemmän lepikössä rymistelevää múmakia. Arwen lohdutti Éowyniä sanomalla, että múmak varmaan ilahduttaisi Faramirin mieltä tavanomaista hevosta enemmän, mutta tämä huomautus ei sanottavasti kohentanut Éowynin mielialaa.
"Eikö rouva Éowyniakaan miellytä käsitöiden tekeminen?" Elenwen kysyi yllättyneenä.
"Ei, käsityöt eivät kuulu minun vahvuuksiini", Éowyn naurahti. "Miekka pysyy kädessäni neulaa paremmin."
"Kenties rouva Éowyn voi opettaa minullekin joskus aseenkäsittelytaitoa", Elenwen ehdotti.
"Sellainen taito ei ole tarpeen Gondorin nuorille neidoille näinä maailmanaikoina", Celebwen huomautti kärkkäästi ennen kuin kumpikaan vanhemmista naisista ehti puuttua puheeseen.
"Mutta minä en pidä käsitöistä. Haluaisin tehdä jotain muuta. Tuntuu että ristipistot ovat ainoa ajanviete, mitä naisilla nykyään on lukemisen lisäksi", Elenwen huokaisi.
"Jos olisi kesä, mikään ei estäisi sinua lähtemästä ratsastusretkelle", Arwen huomautti.
"Mutta nyt onkin talvi! Mitä minä oikein voisin tehdä? Olen niin kyllästynyt kaikkeen."
"Mikset menisi vaikka lukemaan lapsille? He riehuvat muuten itsensä aivan näännyksiin juoksentelemalla pitkin linnaa", Éowyn rohkeni ehdottaa.
Elenwen nousi ja nyökkäsi Éowynille kohteliaasti. "Jos rouva niin toivoo", hän lausui ja niiasi ennen poistumistaan.
"Elenwen on kohtelias vieraille", Éowyn totesi ihastellen.
"No, parempi sekin kuin uppiniskainen kaikille", Arwen hymähti.

* * *

Silriel seisoi muurin vierellä ja katsoi kaukaisuuteen, kohti etelää ja merta, ja kuvitteli olevansa rouva Finduilas. Hän oli varma, että tunsi samoin kuin isoäiti Finduilas silloin, kun tämä riutui kuoliaaksi tässä samassa kaupungissa kivisten seinämien ympäröimänä. Miten kukaan saattoi elää tällaisessa paikassa menettämättä toivoaan? Silriel veti viittaansa tiukemmin ympärilleen, sillä tuuli kävi kovana ja kylmänä näin ylhäällä. Ja ikään kuin tässä kaikessa ei olisi ollut tarpeeksi, hän sattui katsahtamaan alemmalle piirille juuri kun Borlas ja Gwenel astelivat siellä käsi kädessä kohti jälkimmäisen kotia. Hekin olivat näemmä päättäneet viettää Mettarën kaupungissa. Varmaan ihan vain ärsyttääkseen Silrieliä. Mutta tyttö nosti kasvonsa ja katsoi ylpeänä kaukaisuuteen. Hän ei välittänyt enää Borlasista tippakaan. Tämä ei ollut lainkaan komea, ei ainakaan Legolasiin verrattuna. Eikä tämä ollut yhtä jalosydäminen eikä kunnioittanut luontoa yhtä suuresti kuin kaunis metsähaltia. Voi miksi, miksi kuningas ei ollut kutsunut Legolasia kaupunkiin Mettarën viettoon? Vaikka eipä isäkään kyllä varmaan olisi kutsunut, jos he olisivat viettäneet juhlat Emyn Arnenilla. Aikuiset eivät ikinä piitanneet mistään tärkeistä asioista, kuten ihmisten, eläinten ja kasvien hengistä tai siitä, että Silriel oli ikävystynyt ja kaipasi seuraa.

Kai hänen olisi pitänyt olla tyytyväinen, kun hänellä oli hieno, suuri koti ja paljon kauniita esineitä ja vaatteita, mutta hän ei vain ollut, eikä oikein tiennyt miksi.

Silriel kääntyi lähteäkseen, ja huomasi yhden kuninkaan tyttäristä seisovan muurin vierellä jonkin matkan päässä. Tämäkin nähtävästi katseli jonnekin kaukaisuuteen. Se oli tietysti Elenwen, sillä tälläkin oli vaaleat hiukset kuten Silrielillä itsellään. Silriel mietti, pitäisikö hänen mennä tervehtimään. Olisihan Elenwenkin toisaalta voinut tulla tervehtimään häntä, jos olisi halunnut, eikä Silriel halunnut tungetella. Lisäksi Elenwen oli vanhempi kuin hän ja hieman omituinen. Täytyi nimittäin olla aika kummallinen, jos piti Berenistä niin kovasti kuin Elenwen. Elenwen ei varmasti tiennyt, että Beren oli aina ollut todella lapsellinen, eikä osannut vieläkään valita itse omia vaatteitaan. Äiti aina katsoi aamuisin, mitä pojan kannattaisi minäkin päivänä pukea ylleen. Jos Elenwen olisi ottanut Berenin puolisokseen, hän olisi varmaan vaipunut tuota pikaa epätoivoon huomatessaan, millainen työ aviomiehen saattamisessa salonkikelpoiseksi oikein olikaan.

Silriel jahkaili vielä jäisikö ulos vai menisikö sisälle, kun Elenwen vilkaisi häntä olkansa yli ja nyökkäsi tervehdykseksi. Sitten tämä kääntyi taas katsomaan muurilta kohti Pelennoria. Ele rohkaisi Silrieliä lähestymään, ja pian hän nojasi muuriin Elenwenin vierellä.

"Sinun pikkusiskosi on aika villi", Elenwen puhahti, kun he olivat olleet hetken vaiti. "Hän ei suostunut kuuntelemaan, kun yritin lukea lapsille Lúthienista ja Huanista. Hän vain rallatteli täyttä kurkkua jotain typerää sammakkolaulua, vaikka kielsin monta kertaa."
"Tindi osaa olla joskus tosi ärsyttävä", Silriel myönteli. "Ja hän on nyt muutenkin tohkeissaan, kun kohta on Mettarë. Hän saa aina uuden nuken Mettarë-lahjaksi."
Elenwen huokaisi. "Minua tämä Mettarë ärsyttää. Kaikki ovat niin iloisia, vaikka se on vain yksi päivä muiden joukossa."
"Niin juuri", Silriel myönsi. "He eivät tunnu käsittävän, että maailmassa on paljon tärkeämpiäkin asioita kuin Mettarë. Minusta kaikki tuollaiset juhlat pitäisi kieltää, koska ne saavat ihmiset ummistamaan silmänsä oikeasti merkityksellisiltä asioilta."
"Puhut ihan totta", Elenwen vastasi. "Ja minusta naurettavinta on, että Mettarëa juhlitaan vieläkin näin talvella, vaikka uusi vuosi alkaa vasta keväällä. Kuten tiedät, Mettarëa juhlittiin ennen vanhaan vuoden viimeisen päivän kunniaksi, ja nyt vanhukset ovat jämähtäneet juhlimaan vuoden päättymistä tähän aikaan, vaikka sillä ei ole yhtikäs mitään tekemistä minkään kanssa."
"Aivan niin. Vanhukset aina jämähtävät menneeseen. Ennen sotaa sitä ja tätä niin miksei sodan jälkeenkin. Siis, onhan se ihan hyvä, että sodittiin ja ettei ole enää sellaisia kamalia maailmaa valloittavia tyranneja kuten se Sauron - anteeksi 'hän, jonka nimeä emme mainitse', niin kuin isä käskee sanomaan - mutta entä puut, kasvit ja metsän eläimet? Kukaan ei jaksa välittää niiden kohtaloista."
"Olet aivan oikeassa. Ja puhut viisaasti, vaikka olet vasta neljäntoista", Elenwen kehui.
"Kohta viidentoista."

Elenwen ei puhunut mitään vähään aikaan, mutta huokaisi sitten tuskastuneena.
"Surettaako sinua jokin?" Silriel uteli.
"Tietysti. Beren ei enää muista rakastaneensa minua", Elenwen sanoi.
Silriel nyökytteli innokkaana. "Niin, minä tiedän millaista se on, kun mies ei enää rakasta. Minäkin kuvittelin meneväni naimisiin yhden Borlasin kanssa, mutta sitten se ei rakastanutkaan minua - se otti yhden toisen vaimokseen."
"Ihanko totta?"
"Kyllä. Minä olin pitkään todella surullinen, mutta sitten tajusin, että maailmassa on muitakin miehiä kuin Borlas. Ja minä olen vielä nuori, ja löydän varmasti jonkun toisen."
"Voisinpa minäkin ajatella noin", Elenwen hymähti.
"Kyllä sinä voit, ainakin jonakin päivänä, kunhan olet toipunut surustasi. Usko pois vaan. Voit ehkä helpottaa suruasi kirjoittamalla jonkin runon siitä, miten typerää on, että ihmiset ryhtyvät järjestämään sotia, joissa jotkut menettävät muistinsa ja unohtavat rakkaansa."
"Niin, minä inhoan haradrimia. Varsinkin sitä yhtä miestä...", Elenwen värähti muistaessaan mustapartaisen kiilusilmän, joka oli kerran tarttunut häneen ja uhannut viedä mennessään. "Heidän syynsähän tämä oikeastaan on. Minä voisin kirjoittaa heistä haukkumarunon."
"Tosi hyvä idea. Mutta sinun ei ehkä kannata lähettää sitä Haradin kuninkaalle", tuumasi Silriel muistellen omaa Gwenelille päätynyttä kirjettään. "Sillä voisi olla ikäviä seurauksia. Voisit jopa joutua tiskaamaan keittiöön, jos isäsi on yhtä ankara kuin minun."

* * *

Niin koitti Mettarë, Keskitalven juhla. Sen kohokohta oli suureellinen ja loistelias illallinen, jota varten jokainen laittautui parhaimpaan asuunsa. Silriel oli teillä tietymättömillä, ja Éowyn sai juosta ympäri Linnaa ennen kuin yllätyksekseen kuuli tytön äänen Elenwenin tornikamarista.
"Meidän isäkin on joskus niin pöhkö, että ihmettelen, mitä äiti oikein näkee hänessä!" kuului Silriel selittävän.
"Minä ihmettelen, mitä naiset ylipäätään näkevät miehissä. Miksi mennä naimisiin, kun voisi yhtä hyvin mennä töihin Parannuksen tarhaan ja ansaita oman elantonsa?"

Éowyn kohotteli kulmiaan moisille puheille koputtaessaan kamarin ovelle. Tyttöjen asenteet miehiä kohtaan olivat kokeneet melkoisen muutoksen sitten viime näkemän.
"Illallisaika on tuota pikaa, ettekä ole edes pukeissa!" Éowyn huudahti tytöille, kun Elenwen tuli avaamaan.
"Entä sitten? Meillä pitäisi olla vapaus pukeutua niin kuin haluamme - vaikka aamutakkeihin, koska ne ovat niin mukavia päällä", Silriel tokaisi.
"Nyt ulos sieltä ja sassiin!" Éowyn komensi. "Juhlaillallinen kauniine pukeutumisineen on perinne, jota meidän pitää noudattaa."
"Miksi? Emmekö me voisi luopua tuollaisista typeristä perinteistä! Ne ovat aivan turhia."
Éowyn käveli huoneeseen ja veti Silrielin mukanaan ulos.
"Tuollaisia kun puhut et koskaan pääsekään naimisiin", Éowyn tuhahti tyttärelleen heidän kiiruhtaessaan alas portaita.
"En minä haluaisikaan! Olen saanut miehistä tarpeekseni koko loppuiäkseni", Silriel julisti ja ajatteli, ettei Legolasia voinut oikeastaan laskea mieheksi, koska tämä oli haltia.
"Sepä hienoa, kun ajattelee että olet sentään jo neljäntoista. Mielesi tuskin ehtii enää muuttua."
"Minä olen varma, ettei se muutu, äiti."
"No, isäsi ainakin lienee tyytyväinen, kun saa kuulla päätöksestäsi. Hänen ei tarvitse enää valvoa öitä miettien, mistä löytäisi sinulle arvoisesi aviomiehen."

Pian koko joukko oli kokoontunut ruokasaliin, jonne oli katettu pitkä pöytä kuninkaan ja käskynhaltijan perheitä varten. Lapsille, eli kolmelle nuorimmalle, oli asetettu oma pöytä hieman etäämmäs, ja muutama piika yritti pitää huolen siitä, että edes osa ruoasta päätyisi pienokaisten suihin pöydän, lattian ja seinien sijaan.

Aikuiset olivat tuskin ehtineet alkupaloihin, kun Tindóriel rynnisti äitinsä viereen ja ilmoitti syöneensä jo tarpeeksi ja haluavansa nyt jälkiruokaa. Éowyn yritti komentaa tytön takaisin lasten pöytään laihoin tuloksin. Tyttö siirtyi isänsä tuolin viereen ja alkoi mankua ikävystymistään.
"Tindóriel, sinä et nyt käyttäydy kiltisti", Faramir jyrähti. "Jos et heti paikalla palaa pöytäsi ääreen ja istu ja syö siivosti kuten Isilwen ja Eldarion tekevät, minä köytän sinut tuoliisi kiinni ja saat istua siinä yöhön asti. Onko selvä?"
Tindóriel nyökkäsi pelokkaasti ja kiiruhti takaisin pöydän ääreen. Faramir huomasi kaikkien tuijottavan häntä silmät hämmästyksestä suurina. Harvoinpa käskynhaltijan kuultiin esittävän moisia uhkauksia edes niskuroiville sotamiehilleen.
"Todellakin. Hanhi on erityisen onnistunutta", Faramir mutisi kääntyessään ateriansa puoleen.

Beren tunsi itsensä väsyneeksi ja onnettomaksi. Mikään ei pysynyt hänen mielessään hetkeä kauempaa. Hän ei ollut varma, miten pitkään illallinen oli jo kestänyt, mutta päätteli tyhjästä lautasestaan, että odotteli luultavasti parhaillaan jälkiruoan tarjoilua. Lapset olivat kai menneet nukkumaan, koska heille varattu pöytä oli tyhjä. Vanhemmat olivat intoutuneet kertomaan toisilleen haltiavitsejä, ja kuningas teki juuri erinomaisen imitaation Legolas Viherlehdestä, joka muisteli kaihomielisenä lokkien huutoja Anduinin suistolla. Silrielin suunpielet kääntyivät alaspäin ja hän pyysi äidiltään lupaa poistua. Éowyn kehotti tytärtään syömään kuuliaisesti ateriansa loppuun, mutta Faramir arveli lapsiparan olevan väsyksissä ja antoi tälle luvan nousta pöydästä. Kohta aikuiset nauroivat jälleen kuninkaan hauskalle kaskulle, joka kertoi erään kääpiön ja haltian matkasta maanalaisiin luoliin.

"Se olisi talouspoliittisestikin järkevä hanke", selitti Elboron kiivaasti pöydän toisessa päässä. "Kouluttamattomat maalaiset tekevät jatkuvasti virheratkaisuja viljelystoimissaan, ja se maksaa valtiolle, ei vain elintarvikkeiden vähäisyyden muodossa vaan myös alhaisempina verotuloina. Mikäli aiomme koskaan kehittyä yhteiskuntana edes lähelle sitä, mitä Númenor aikoinaan oli, meidän on aloitettava laajamittaiset ja systemaattiset valistustoimenpiteet..."
Beren haukotteli. Gilwen ja Celebwen olivat erehtyneet osoittamaan mielenkiintoa Elboronin tavallisen kansan opinahjoa koskevaa suunnitelmaa kohtaan, ja palkkana oli kaikki aistit turruttava, katkeamaton yksinpuhelu.
"Kvartaalitalous olisi tässä epäilemättä järkevin lähestymistapa. Ensimmäisellä vuosineljännyksellä laatisimme yksityiskohtaisen toimenpideohjelman, ja toisella aloittaisimme hankkeen pienimuotoiset pilotoinnit, joista saatavien tuloksien pohjalta voisimme kehittää sekä teoriassa että käytännössä toimivan kokonaisratkaisun -"
"Minä voisin opettaa sellaisessa koulussa", hihkaisi Gilwen. "Voisin opettaa nuoria neitoja kirjailemaan nimikirjaimensa nenäliinoihin."
"Ja tyynynpäällisiin", lisäsi Celebwen.
"Ja pyyheliinoihin!"
"Moinen taito on täysin turha tavallisen kansan tyttärille. Vaatteita heidän sopii opetella valmistamaan, mutta sen taidon he oppivat äideiltään. Eivät he tarvitse erityistä koulutusta", Elboron totesi.
"Mutta entä jos heillä ei ole äitiä?" intti Celebwen.
"Eikä tätejä? Eikä vanhempia sisaria? Jos he ovat aivan orpoja. Eikö heitäkin pitäisi sivistää?" jatkoi Gilwen.
Elboron hiljeni ja rypisti otsaansa. "Kenties. Kenties orpolapsille pitäisi järjestää sivistystä, olivatpa he tyttöjä tai poikia. Heille pitäisi rakentaa eräänlaisia koulukoteja, joissa he voisivat asua ja opiskella ja tehdä jotain hyödyllistä työtä."

Elenwen istui Bereniä vastapäätä eikä ollut tainnut sanoa mitään koko illallisen aikana. Beren unohtui hetkeksi ihailemaan Elenwenin vaaleita suortuvia, kun tämä katseli muualle. Outoa, että hän oli joskus pitänyt Elenweniä ylpeänä ja nirppanokkaisena. Tämä ei vaikuttanut ollenkaan sellaiselta, pikemminkin tytön alakuloisuus kävi häntä sääliksi. Beren yritti miettiä, mikä voisi olla neidon surumielisyyden syynä, mutta hänen mieleensä ei tullut mitään. Hän harkitsi hetken, katsoisiko muistikirjaansa, mutta juuri silloin alettiin tarjolla jälkiruokaa, ja herkulliset mantelileivokset saivat muistikirjan kaikkoamaan Berenin mielestä.

Syötyään vielä hieman sokerikakkua Beren päätti lähteä nukkumaan. Hänen harhailevat ajatuksensa eivät pysyneet yhdessä paikassa niin kauaa, että hän olisi voinut osallistua mihinkään pöydän keskusteluista. Hän oli syönyt liikaa, ja tunsi olonsa sekavaksi ja synkäksi, ja halusi enemmän kuin mitään muuta päästä vuoteeseensa.
"Mene vain, mutta tarvitsetko saattajan? Osaatko varmasti perille?" Éowyn kyseli.
Beren harmistui. Hän ei pitänyt siitä, että hänen ongelmastaan puhuttiin näin suoraan ja vielä kuninkaan tytärten kuullen. "Osaan tietysti, äiti. Minä olen tuntenut nämä käytävät pikkupojasta asti."
"Hyvä on sitten, kultaseni. Kauniita unia!"

Elenwen katseli masentuneena Berenin perään. Poika ei vieläkään tainnut muistaa mitään. Tämä oli vaikuttanut aivan välinpitämättömältä Elenweniä kohtaan koko illallisen ajan. Elenwen oli yrittänyt todistella itselleen, ettei sillä ollut merkitystä, ja ettei hänen tarvitsisi välittää yhden pojan tunteista niin kovasti, mutta se ei vain onnistunut. Nyt kun Beren oli lähtenyt, Elenwen ei nähnyt mitään syytä jäädä pöydän ääreen. Hän nousi, ja hänen vanhemmat sisarensa päättivät samaan aikaan, että heidänkin oli aika vetäytyä yöpuulle, jotteivät vain saisi tummia silmänalusia seuraavaksi päiväksi.

Elenwen yllättyi nähdessään Berenin istuvan tornikamareihin nousevassa portaikossa. Celebwen ja Gilwen, jotka kulkivat hänen jäljessään, näyttivät yhtä hämmästyneiltä. Elenwen toivoi, että nämä jatkaisivat matkaa ja jättäisivät hänet kahden Berenin kanssa, mutta sitä nämä eivät tietenkään aikoneet tehdä.
"Eikö Beren löytänyt sittenkään omaan huoneeseensa?" ihmetteli Celebwen.
Beren peitteli kasvojaan. "Omaan huoneeseeni?" hän huokaisi tukahtuneesti. "Olenko minä menossa omaan huoneeseeni? Minä ihmettelinkin jo, että mitä minä täällä käytävässä oikein teen."
Elenwen kyykistyi pojan puoleen. Hänen teki mieli halata tätä, mutta ei tietenkään voinut tehdä sellaista sisartensa katseiden alla.
"Tule, Beren. Minä saattelen sinut huoneeseesi."
"Sinun täytyy pyytää piikaa esiliinaksi", muistutti Gilwen napakasti. "Nuoren neidon ei ole sopiva harhailla pitkin käytäviä nuorukaisen kanssa kahdestaan."
"Eikä varsinkaan keskellä yötä", lisäsi Celebwen.
"Minä löydän kyllä huoneeseeni itsekin", mumisi Beren ja alkoi nousta. Elenwen katsoi itkua pidätellen, kun poika lähti raahustamaan alas portaita. Hän oli seuraavinaan sisariaan ylös kamareihin, mutta heti kun nämä olivat menneet omiinsa ja toivottaneet Elenwenille rauhallisia unia, tämä lähti takaisin alas ja kiirehti Berenin perään.

Hän näki pojan kulkevan hitaasti kohti käskynhaltijan käytävää.
"Beren! Odota."
Beren pysähtyi ja katsoi tyttöä. Elenwen näki, että poika itki, ja sen enempää miettimättä hän kietoi kätensä Berenin ympärille ja veti hänet lähelleen. Beren painoi kasvonsa tytön olkaa vasten ja nyyhkytti.
"Minä olen aivan sekaisin, Elenwen. Aivan sekaisin."
"Sinä olet väsynyt."
"Ei. Minä haluan vain muistaa taas. Haluan elää normaalisti. En kestä enää tällaista kaaosta. Etkö voisi auttaa minua?"
"Miten minä voisin auttaa sinua?"
"Auta minua muistamaan. En tiedä mitään muuta kuin sen, että en voi muistaa. Onko meidän välillämme ollut joskus jotain? No, luulen että on, koska et kai sinä muuten pitelisi minua näin."
"Olet oikeassa ja minä haluaisin kertoa sinulle kaiken. Oletko varma, että haluat kuulla?" Elenwen kuiskasi.
"Olen tietysti. Kerro kaikki."

Öinen puutarha oli jäätävän kylmä. Huurteinen nurmi ja puut säihkyivät hopeisina kuunvalossa. Taivas oli tähtikirkas ja Beren jäi hetkeksi tuijottelemaan sen kimmellystä, mutta Elenwen tarttui häntä kädestä, ja vei hänet puutarhan suurimman mallornpuun alle. Puun oksat olivat kultaisten, pakkasen puremien lehtien peitossa ja ne taipuivat niin että niiden alla nuoret olivat lähes täysin kätkössä ulkopuolisten silmiltä.
"Täällä me vaihdoimme ensimmäisen suudelmamme", Elenwen selitti ja hänen poskipäänsä punertuivat. Beren nyökkäsi ja otti muistikirjaansa esiin katsellen samalla ympärilleen. Hän istui maahan, avasi mustepullon ja kastoi siinä kynänsä.
"Minun on pakko kirjoittaa kaikki ylös. Muuten unohdan. Oliko silloin yhtä kylmä kuin nyt?"
"Ei, ei. Silloinhan oli kesä. Oli ihanan lämmin, mutta pimeä kesäyö. Kuuntelimme, kuinka yösirkat soittivat pensaikossa." Elenwen istui alas kylmään maahan Berenin viereen.
"Yösirkat soittivat pensaikossa", Beren toisti samalla kun raapusti sanat muistiin. "Entä sitten? Kuinka se oikein tapahtui? Surkeaa, mutta minä en muista edes ensisuudelmaani. Luulisi sellaisen säilyvän muistissa ikuisesti, tapahtui mitä hyvänsä."

Elenwen siirtyi lähemmäs Bereniä ja katseli tämän tummia, hämmentyneitä silmiä.
"Ehkä meidän pitäisi...", hän sanoi hiljaa.
Beren nosti katseensa tyttöön ja kohotti kulmiaan.
"Ehkä meidän pitäisi sitten järjestää sinulle uusi ensisuudelma", Elenwen kuiskasi ja vilkaisi Bereniä ujosti. "Vain ne lasketaan, jotka muistetaan, eikö niin?"
Beren tuijotti tyttöä; muistikirja ja kynä putosivat hänen käsistään. Hän kosketti tytön kasvoja ja kumartui tätä kohti, mutta juuri kun heidän huulensa hipaisivat toisiaan, hän vetäytyi äkisti kauemmas.

Elenwen tuijotti poikaa kummeksuen. Beren katseli häntä hämmentyneenä ja hivuttautui hieman kauemmas.
"No? Etkö sinä haluakaan?" Elenwen kysyi.
"Hmm... en tiedä. Tämä ei vain tunnu oikealta...", Beren mutisi.
Elenwen ei sanonut mitään, vaan laski katseensa ja alkoi nyppiä maasta ruohonkorsia.
"Älä nyt pahastu, Elenwen, mutta minusta tuntui aivan siltä kuin olisin yrittänyt suudella Silrieliä", Beren sanoi ja värähti hieman.
"En ymmärrä. Ei sinulla ennen ollut mitään tätä vastaan", Elenwen sanoi äkkiä kiivaasti, kykenemättä peittämään pettymystään.
"Ei ollutkaan. Minä muistan, ettei ollut", Beren sanoi ja katsahti Elenweniin itsekin yllättyneenä. "Muistan nyt äkkiä ensisuudelmamme. Ja muistan senkin, kuinka meillä oli tapana piiloutua siihen outoon varastokammioon ja kuinka se keittiöapulainen kerran yllätti meidät."
"Sinä muistat!" Elenwen huudahti innostuneena, unohtaen äskeisen pettymyksensä saman tien. "Entä muuta? Muistatko mitään muuta?"
Beren hieroi ohimoaan. "Meidän ei olisi pitänyt tapailla sillä tavalla", hän sanoi hiljaa. "Se oli väärin."
"Miten niin väärin? Mitä väärää meidän rakkaudessamme muka voisi olla? Et kai sinä väitä, että oletkin vaihtanut vanhempiemme puolelle?"

Beren puristi silmiään kiinni ja yritti muistaa. Hänen päässään lipui omituisia, hajanaisia kohtauksia, joista ei oikein saanut otetta. Hän muisti itkeneensä kovasti, ja jostain syystä hän muisti myös, kuinka Legolas ampui jousella napakympin niin kaukaa, että Beren hädin tuskin näki maalitaulua. Mutta se ei varmastikaan voinut olla syy itkuun, sillä ei hän sentään niin kilpailuhenkinen ollut.
"Sinä vain tunnut enemmän sisarelta kuin rakastetulta", hän sanoi lopulta harteitaan kohauttaen. "Eikä minun oikein tee mieli rakastaa sisartani sillä tavalla. Olen pahoillani."
"Naurettavaa!" Elenwen kivahti ja nousi maasta. "En minä ole sinun sisaresi! Mistä sinä olet tuollaista saanut päähäsi?"
"En tiedä....", Beren mutisi. Uusi kohtaus ilmestyi äkkiä hänen mieleensä, ja siinä hänen isänsä kertoi jotakin, mistä oli hyvin häpeissään, mutta Beren ei saanut selvää sanoista.
"Vaikka vanhempamme ovatkin läheisissä väleissä, on täysin mahdotonta, että me olisimme sisaruksia", Elenwen jatkoi ärtyneenä. "Tunnen isääni sen verran, että olen varma siitä, ettei hän ikimaailmassa ryhtyisi mihinkään sinun äitisi kanssa. Hän rakastaa äitiäni enemmän kuin mitään muuta, vaikka heillä onkin joskus vaikeaa. On siis täysin mahdotonta, että me olisimme sisaruksia."
Berenkin nousi seisomaan näyttäen hämmentyneeltä ja jotenkin ahdistuneelta. "Mutta entä jos se olikin minun isäni? Muistan hänen kertoneen minulle jotain, mitä häpesi kovasti."
Elenwen tuijotti Bereniä kauhistuneena. "Sinun isäsi ja minun äitini?"
"Niin kai sitten."
"Ei mitenkään! Ei hän voi olla minun isäni!" Elenwen huudahti. "Ei hän... en minä..."
"Niin hän luultavasti sanoi", Beren mutisi, painaen päänsä alas. "Että sinä olet minun sisareni. Se ainakin selittäisi kaiken."
"Ei... ei se voi olla totta. Ei mitenkään", Elenwen hoki ja syöksähti saman tien pois oksien alta. Beren seurasi häntä ja huomasi, etteivät he olleetkaan enää puutarhassa kahdestaan.

Kuningaspari sekä käskynhaltija vaimoineen olivat nähtävästi huomanneet nuorten katoamisen ja seisoivat nyt puutarhassa enemmän tai vähemmän järkytyksestä kalvenneina.

Lähetetty: Pe Kesä 08, 2007 11:00 pm
Kirjoittaja Andune
Enää kaksi jäljellä? Voi voi, enää niin vähän.

Elenwen ja Silriel ovat varsinaisia sielunsukulaisia. Elenwen tuntui aikuistuvan, samoin Silriel. Jotenkin...haikeaa että Silriel ajatteli tuntevansa Finduilasin tavoin.

Bereniä käy yhä enemmän sääliksi. Ja Elenweniä. Miksi minä säälittelen heitä joka kerta?! No niin, pakko keksiä muutakin sanottavaa :) Vaikka Berenin ongelma on...ainutlaatuinen (joo, kuvailevat adjektiivit haussa) se kyllä kolahtaa aika kovaa takaraivoon ja sitä alkaa tosissaan ajattelemaan, että mitä jos itselle kävisi noin. Ettei muistaisi mitään.

Faramir on esimerkillinen isä :lol:

Joo, sanat taas kerran hukassa. Jatkoa!

Lähetetty: La Kesä 09, 2007 1:19 pm
Kirjoittaja Nerwen
Voi voi, loppuuko tämä näin pian, enää muutama... Mitä minä nyt oikein odotan?

Tämä oli ihana osa, pidin oikein paljon, ehkä eniten kaikista tähänastisista mitä nyt muistelen. Piti välillä häipyä syömään, mutta nyt kumminkin sain luettua.

Silrielin ja Elenwenin keskustelu oli mukava, heistä voisi olla ystäviksi oikein hyvin. Silriel alkaa muuttua mukavampaan suuntaan, vaikka saisi unohtaa sen Legolasinsa jo. Tämä oli muuten mahtava: "En minä haluaisikaan! Olen saanut miehistä tarpeekseni koko loppuiäkseni", Silriel julisti ja ajatteli, ettei Legolasia voinut oikeastaan laskea mieheksi, koska tämä oli haltia. Hihittelin aika lahjakkaasti tuolle, mahtava oivallus. Samoin kuin ne Aragornin kertomukset Legolasista ja ilmeisestikin Gimlistä. :D Jostain syystä tuota oli vaikea kuvitella, mutta pidin siitä silti...

Elboron on taas oma itsensä, ja sai oikein yleisöäkin.. Jostain syystä minä en pidä Gilwenistä ja Celebwenistä. He tuntuvat... omituisilta... :roll: Ja Bereniä kävi sääliksi. Alkaa sentään muistaa jotain, muistaisi vain kaiken... Toivottavasti hän ei tuota kovin pahaa pettymystä kenellekään.

Elenwenin ja Berenin välinen loppukohtaus oli ... hieno? En keksi sopivaa sanaa siihen. Surullinenkin se oli omalla tavallan, molempien kannalta, ja tuo, miten Beren koki Elenwenin sisarekseen, oli jotenkin... todella hyvä ratkaisu ainakin, vaikka kaikki onkin vielä auki. Lopetus oli hieno myös. Jätti sellaisen tunteen, että pakko saada tietää, mitä he ajattelevat, mutta toisaalta en tahtoisi tämän loppuvan.

Silti odotan jatkoa. Sen ajan kun vielä odottaa voin :wink:

Lähetetty: La Kesä 09, 2007 10:04 pm
Kirjoittaja athelas
""En minä haluaisikaan! Olen saanut miehistä tarpeekseni koko loppuiäkseni", Silriel julisti ja ajatteli, ettei Legolasia voinut oikeastaan laskea mieheksi, koska tämä oli haltia."

Tämä oli ihana kommentti ja repesin pahasti:DD Ja muutenkin tämä luku sisälsi mukavan paljon Legolas-viittauksia, joista nautin suuresti. Tosin sokerinen mielikuvani (ei missään pervossa mielessä) Aragornin ja Legolasin ystävyydestä hiukan häiriintyi, mutta kestän sen:DD Kiroitat muutenkin tosi hienosti haltioista; Heistä jää sopivan salaperäinen ja kaukainen vaikutelma... hm... Kiiltokuvamainen hyvällä tavalla:D

Kyllä olet oikeassa, Elboron on jälleen (edelleen) oma ihana itsensä:D Mutta nyt rohkeammin ja paremmin.

""Tindóriel, sinä et nyt käyttäydy kiltisti", Faramir jyrähti. "Jos et heti paikalla palaa pöytäsi ääreen ja istu ja syö siivosti kuten Isilwen ja Eldarion tekevät, minä köytän sinut tuoliisi kiinni ja saat istua siinä yöhön asti. Onko selvä?"
Tindóriel nyökkäsi pelokkaasti ja kiiruhti takaisin pöydän ääreen. Faramir huomasi kaikkien tuijottavan häntä silmät hämmästyksestä suurina. Harvoinpa käskynhaltijan kuultiin esittävän moisia uhkauksia edes niskuroiville sotamiehilleen.
"Todellakin. Hanhi on erityisen onnistunutta", Faramir mutisi kääntyessään ateriansa puoleen. "

No täytyyhän Faramirinkin välillä arvovaltaa käyttää, vaikka Herra yleensä mieluummin hoitaakin asiat keskustelemalla eikä uhkailulla:D Tai siis onhan tuo kovin vanha lastenkasvatuskeino tuo uhkailu - ja vieläkin hyvin uppoaa lapsiin:D Ja onhan kuningasperheenkin ollut pakko jo huomata, että käskynhaltianperhe on jopa omalaatuinen ja välillä on pakko käyttää vähän kovempiakin keinoja:DD
Muita hyviksi havaittuja ovat tietysti lahjonta, perättömät lupaukset..

Bereniä käy sääliksi, mutta nyt onneksi alkaa pikkuhiljaa selvitä.. Niin kun tuo loppukin kähestyy:( Elenwen joutui järkyttämään eikä se siitä hetkeen ainakaan parane..

Lähetetty: Pe Kesä 15, 2007 8:27 pm
Kirjoittaja Mithrellas
(Justiinsa kun pääsin viimeksi valittamaan tuota, kuinka amerikkalaisissa tv-sarjoissa on aina joulujakso juhannuksena, niin eiköhän Teho-osastossa ollut eilen joulujakso. Mutta onpahan tuo ilmakin ollut viime päivinä suurin piirtein samanlainen kuin viime joulun aikaan...)

No niin, toiseksi viimeistä viedään ja voin paljastaa että tuo viimeinen luku on varsin epilogimainen, siis eräänlainen katsaus perheiden tilanteeseen muutamaa kuukautta myöhemmin. Mutta en nyt kuitenkaan halua sanoa tämän olevan viimeinen luku, koska tämä on niin huono. En vaan ole ehtinyt/jaksanut panostaa näihin viimeisiin lukuihin niin paljon kuin olisi pitänyt...

Andune: Joo minä yritin tuossa saada Silrielin ja Elenwenin ystävystymään. (Ajattelin että Silrielin angstailu johtuu osittain ystävien puuttumisesta.) Niin, tuo Berenin tilanne on kyllä rasittava. Memento-elokuvassa oli tuollaista muistihäiriötä poteva tyyppi ja hän sanoi että hänellä on koko ajan sellainen olo kuin olisi juuri herännyt. Ei varmaan kovin hauskaa.

Nerwen: Mukavaa että pidit tuota Silrielin ajatusta hauskana oivalluksena. Minä oikeasti kirjoitin sen vain siksi, koska minun piti keksiä joku selitys, miten Silriel voi olla yhtä aikaa olla kyllästynyt miehiin ja ihastunut Legolasiin. Minä ajattelen tuon Legolasin olevan hänelle sellainen harmiton nuoruuden fanituskohde, jonka hän kyllä unohtaa aikanaan. Gilwen ja Celebwen ovat sellaisia luita ja ytimiä myöten "hienon neidin tavat" sisäistäneitä tyyppejä, jotka eivät oikein osaa ajatella omilla aivoillaan. Ärsyttäviä ehkä, mutta hauskoja kirjoittaa.

athelas: Niin no, minä en ole koskaan ajatellut Aragornin ja Legolasin olevan niin hirveän läheisiä, enemmänhän se Legolas Gimlin kanssa kaveerasi kirjassakin. Ja jotenkin ajattelin, että Arwen voisi sulattaa haltiavitsit paremmin, kuin Éowyn rohanilaisvitsit (jotka olivat toinen vaihtoehto vitsien aiheeksi). Joo ja Faramirin perheessäkin ovat kyllä toisinaan käytössä nuo vanhat kunnon lastenkasvatusmenetelmät: lahjonta, kiristys ja uhkailu.



Joo, eli kuten jo sanoin, tämä seuraava luku ei ole kummoinen, mutta minun intoni muokata tätä ficciä on täysin nollassa tässä vaiheessa. Inhoan yli kaiken tuota Arwen/Faramir-selkkauksen vatvomista, mutta minkäs teit, pakko se nyt on jotenkin käsitellä... Elän siinä toivossa ettei tätä kovin moni kuitenkaan enää lue.


Kahdeskymmenesyhdeksäs luku
Tahallisia ja tahattomia paljastuksia

Beren ja Elenwen seisoivat mallornpuun edessä paikoilleen jähmettyneinä. Vanhemmat tuijottivat heitä takaisin kykenemättä sanomaan sanaakaan. Lopulta kuningatar puhui.
"Minähän sanoin, että näin voisi käydä. Minä sanoin, että meidän pitäisi tarkistaa, että he varmasti menivät nukkumaan, mutta käskitte minun kerrankin rentoutua!"
Hiljaisuus lankesi hetkeksi puutarhaan, kun kaikki vain tuijottivat toisiaan..
"Kas niin. Ilma on aivan liian kylmä ulkoiluun", virkkoi kuningas lopulta. "Palatkaamme kaikki sisään, ja kenties Elenwen ja Beren voivat sitten kertoa tarkemmin, mikä heidät oikein ajoi pihalle tällaiseen vuoden- ja vuorokauden aikaan."

Kohta he kaikki olivat asettuneet suuren salonkiin, jota takka lämmitti mukavasti. Elenwen istui lähinnä tulisijaa, puristaen käsivarsiaan ja itkien lohduttomasti. Meni pitkään, ennen kuin kukaan sai järkevää selkoa tapahtumista, sillä Beren kieltäytyi puhumasta.
"Rakas lapsi, yritähän nyt rauhoittua", Arwen sanoi ja kietoi kätensä Elenwenin hartioiden ympärille.
Elenwen työnsi äitinsä kauemmas. "Mene pois! Minä vihaan sinua! Miten sinä saatoit tehdä niin isälle, joka ei edes ole isäni!" hän ulvahti ja itki entistä vuolaammin.

Arwen nousi sohvalta ja katsoi muita aikuisia, jotka näyttivät järkyttyneiltä. "Se on kuten pelkäsinkin. Beren on saanut muistinsa takaisin ja hän on kertonut kaiken Elenwenille."
"Onko se totta? Muistatko sinä taas?" Faramir kysyi pojaltaan, joka seisoi nurkassa kädet puuskassa, katsomatta ketään silmiin. Beren ei vastannut kysymykseen, mutta kaikki pitivät hiljaisuutta myöntymisen merkkinä. "Olisi ollut parempi kertoa heille suoraan", Faramir jatkoi. "Ainakin minun olisi pitänyt oikaista Berenin väärinkäsitys."
"Mikä väärinkäsitys?" Beren älähti nostaessaan katseensa. "Mitä minä olen käsittänyt väärin?"
"Jos te kaksi luulette olevanne sisaruksia, olette väärässä. Elenwen ei ole minun tyttäreni", Faramir sanoi kummallekin.
"Elenwen ei ehkä ole sinun tyttäresi", Arwen tarkensi.
"Arwen - eihän hän voi olla. Eikö se ole jo selvää? Sinä pystyit parantamaan Berenin. Olet varmasti aina puhunut totta", Faramir jatkoi.
Arwen pudisti päätään. "Se saattoi olla sattumaa. Ei Berenin parantuminen välttämättä minun ansiotani ollut."
"Sen täytyi olla. Ei se voinut olla sattumaa. Minä en usko sattumaan. Kaikella on tarkoituksensa", Faramir intti.
"Oli se sattumaa tai ei, en usko meidän ikinä saavan lopullisia vastauksia näihin kysymyksiin", Arwen lausui. "Kumpikaan meistä ei voi muistaa, mitä sinä yönä tapahtui vai tapahtuiko mitään, joten me emme koskaan voi olla varmoja siitä, onko ylipäätään mahdollista, että Elenwen olisi sinun tyttäresi."

Kaikki katselivat vakavina toisiaan. Elenwen itki edelleen.
"Minä en halua, että tuo mies isäni! Tämä on kamalaa. Minun elämäni on täysin pilalla."
"Älähän nyt, Elenwen. Ei tämä muuta mitään -", Arwen aloitti ja yritti koskettaa tyttöä, mutta tämä siirtyi etäämmäs.
"Senkö takia sinä ryhdyit juomaan? Kun sinulla oli huono omatunto?" tyttö kysyi, eikä hänen äänessään ollut hitustakaan sääliä tai ymmärrystä.
Arwen huokaisi. "Kenties. Se oli suuri salaisuus yksin kannettavaksi."
"Mikset voinut puhua minulle? Minun olisi kuulunut tietää. Ainakaan en olisi mennyt rakastumaan Bereniin, jos olisin tiennyt."
"Minä kyllä yritin saada sinut luopumaan Berenistä ilman, että sinun olisi tarvinnut kuulla totuutta", Arwen puolustautui. "Kuvittelin sen riittävän. Sinä olet aina ollut kuuliainen ja kiltti lapsi."
"En niin kuuliainen, että olisin suostunut luopumaan rakkaastani ilman kunnollista syytä vain koska äitini niin käski. Ja kuinka voit odottaa minun olevan kiltti ja pysyvän erossa miehistä, kun itsekin päädyit vuoteeseen käskynhaltijan kanssa? Millainen esikuva sinä oletkaan!"
"Se on pitkä tarina. Eikä se tapahtunut niin yksinkertaisesti kuin saatat kuvitella. Minä luulin häntä Aragorniksi, ja hän luuli minua Éowyniksi. Eikö se niin mennyt noin suurin piirtein?" Arwen kertoi osoittaen viimeiset sanansa käskynhaltijalle.
"Niin kai", Faramir mutisi.
"Äiti ja kuningatar tosiaan ovat aivan samannäköisiä", Beren murahti väliin.
"Oli hyvin pimeää... Mutta en minä oikeastaan muista varmuudella siitä yöstä mitään, kuten on jo moneen kertaan aiemmin todettu. Olen pahoillani. En voi puolustella tekoani mitenkään", Faramir huokaisi.
"Kaikki tekevät joskus virheitä, eikä isäsi ole siinä poikkeus", Éowyn sanoi tarttuessaan miehensä käsivarteen. "Mutta hän on hieno mies, ja jos hän ei koskaan olisi tehnyt mitään hölmöä, hän olisi jo liian hyvä ollakseen ihminen."

"En tahdo että on minun isäni", Elenwen toisti nyyhkäisten. "Ei hän tunnu yhtään minun isältäni."
Aragorn kiirehti Elenwenin luo. "Sinä olet minun tyttäreni Elenwen - olet aina ollut ja tulet aina olemaan. Nämä asiat eivät vaikuta siihen mitenkään, ymmärräthän sen? Sinun ei vain pitäisi enää haaveilla naimisiinmenosta Berenin kanssa. Se on ainoa asia, jota emme voi turvallisin mielin sallia."
"Kenet minun sitten pitäisi ottaa? Ajatelkaa nyt - jos tuo mies todella on minun isäni, minun elinikäni tulee olemaan paljon lyhyempi kuin sisarusteni, eikö niin? Minun on mentävä pian naimisiin ellen tahdo jäädä vanhaksi piiaksi."
"Älä huolehdi siitä, Elenwen. Mahdollisuus, että tosiaan olisit hänen tyttärensä, on hyvin pieni."
"Mahdollisuus se on pienikin", Elenwen voihkaisi.
"Pinnath Gelinin ruhtinaalla on kolme kohta naimaikäistä poikaa", Faramir huomautti ikään kuin ohimennen, ajatellen samalla, että kenties ruhtinas lopettaisi alituisen Silrielin perään kyselemisen, jos yksi kuninkaan tyttäristä osoittaisi kiinnostusta hänen poikiaan kohtaan.
Aragorn tuijotti Faramiria ilmeettömänä. "Elenwenin naima-asiat ovat minun vastuullani. Hän on minun tyttäreni."
"Tietenkin, tietenkin. Ajattelin vain, että tieto saattaisi kiinnostaa teitä."
"No, ei tässä nyt vielä mikään kiire ole. Elenwen täyttää keväällä vasta kahdeksantoista. Hän saa avioitua aikaisintaan kahden kolmatta ikäisenä, niin olen päättänyt", Aragorn virkkoi.
"Voisinhan minä kuitenkin tavata heidät", Elenwen sanoi. "Jos poikia on kolme, niin on todennäköistä, että heistä edes yksi on siedettävä. Sellainen, joka muistuttaisi Bereniä edes hiukan."

Elenwen loi katseensa poikaan, joka seisoi hiljaisena seinän vierellä. Sillä hetkellä hänestä tuntui, ettei koskaan tulisi unohtamaan Bereniä ja sitä kaikkea, mitä heidän välillään oli ollut. Samalla hän kuitenkin tiesi, ettei maailmassa todellisuudessa tainnut olla mitään niin kamalaa tai ihanaa, etteikö se olisi jonakin päivänä voinut vaipua unholan syövereihin.

* * *

Elboron seisoi käytävällä käskynhaltijan ovella ja mietti, mihin Beren oli oikein mahtanut joutua matkallaan ruokasalista makuukamariinsa. Hän oli huomannut käskynhaltijan huoneistolle palatessaan, että Berenin kamari oli tyhjä, ja käynyt heti ilmoittamassa siitä vanhemmilleen. Nämä olivat siinä vaiheessa istuneet iltaa, tai yötä, toisen kerroksen suuressa salongissa, mutta olivat oitis nousseet ja lähteneet etsimään poikaa kuninkaan ja kuningattaren kanssa.

Elboron oli ensin ajatellut lähteä itsekin etsimään pikkuveljeään, mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että nyt jos koska hänellä oli hyvää aikaa penkoa isänsä työhuonetta ja etsiä Esiaikojen haltiaruhtinattaret -kirjaa, jonka isä oli häneltä häikäilemättömästi ryöstänyt muutama päivä sitten. Tai oikeastaan isä oli halunnut vain lainata sitä hetkeksi, mutta Elboronin kannalta tilanne oli yksi ja sama. Hän ei ollut ehtinyt lukea Nargothrondin Finduilasin tarinaa loppuun asti, ja vaikka hän tiesikin, että haltianeito kuolisi, hän arveli, että kirjassa voisi olla myös jotain uutta tietoa. Hän vaipui hetkeksi kuvittelemaan, miltä haltianeidon hautakumpu oli mahtanut näyttää keskellä yötä, kun Túrin oli saapunut sille, ja kun järkensä menettänyt Nienor oli maannut sen päällä alastomana. Se oli levottomuutta herättävä mielikuva, joten Elboron ravisti päätään päästäkseen siitä eroon ja päätti lähteä etsimään kirjaa. Ovea avatessaan hän kuitenkin jähmettyi paikoilleen, sillä hänestä tuntui äkkiä, ettei ollutkaan käytävässä yksin, vaikka ei ollut kuullut mitään. Samassa hän näki silmäkulmastaan jonkin utuisen vaalean liihottelevan käytävän päässä, ja hätkähti pahemman kerran, mutta vilkaistessaan tarkemmin hän huomasi, että se olikin vain valkoiseen yöpaitaan verhoutunut Isilwen, joka kipitti häntä kohti äänettömin askelin.
"Minä en saa unta", tyttö selitti pienellä äänellä.
Elboron tuijotti. Miksi tyttö hänen luokseen oli tullut? Ei moinen vaiva hänen syytään ollut.
"Isä ja äiti menivät etsimään Elenweniä", tyttö jatkoi huolestuneen näköisenä. "Ja Berenkin on kadonnut. Ovatkohan ne taas karanneet?"
"En tiedä. En ole nähnyt kumpaakaan sen jälkeen kun he lähtivät ruokasalista", Elboron vastasi, kuten asia oli.

Tyttö tapitti häntä sanaakaan sanomatta. Elboronia hermostutti. Mitähän tyttö tahtoi? Lapset osasivat joskus olla niin käsittämättömän vaikeaselkoisia. Missä lastenhoitaja oli? Tämän olisi paras tulla pian saattelemaan tyttö omaan huoneeseensa nukkumaan, ennen kuin tämä vilustuisi hiiviskellessään ympäriinsä paljain jaloin ohuessa yöpuvussa.
"Kuule. Voisitko sinä kertoa minulle iltasadun?" Isilwen pyysi. "Kun sinä olet niin viisas ja tunnet kaikki maailman tarinat. Iltasatu auttaisi minua nukahtamaan."
"Niin...", Elboron epäröi. Tytön kohtelias toteamus imarteli häntä, ja olihan hän muutenkin varsin hyvä kertomaan iltasatuja. Hänen ei yleensä tarvinnut edes aloittaa tarinaa, kun Tindóriel jo sukelsi vällyihinsä ja oli nukkuvinaan. "Niin. Voisinhan minä kaiketi kertoa tarinan siitä, kuinka päätimme äskettäin kuninkaan neuvonantajien johdolla kolmen uuden sotilaan palkkaamisesta Linnan Kaartiin. Yhden sotilaan anomuksen me hylkäsimme. Hän ei näet ollut vielä kahdeksantoista vaan seitsemäntoista vuoden ja 11 kuukauden ja 29 päivän ikäinen. Mutta oikeastaan se alkoi siitä, kun sain kokoontumiskutsun ja -"
"Ei kun minä haluaisin että kerrot Arnethista ja Arodonista."
"Arnethistä ja Arodonista?" Elboron rypisti otsaansa.
"Niin, isä ja äiti kertovat minulle ja Eldarionille heidän tarinaansa. He ovat nyt siinä, kun Arneth ja Arodon menivät naimisiin ja asuvat maassa nimeltä Ondor ja ovat sen valtiaita! Ja minä haluan kamalasti tietää, että mitä heille sitten tapahtui. Saivatkohan ne lapsia?"
Elboron muisteli kiivaasti. Mitä tarinaa tyttö mahtoi tarkoittaa? Hän oli varma, että oli lukenut kaikki kirjat, mitä isän ja kuninkaan kirjastoista löytyi, joten hänen täytyi tuntea tämäkin. Mutta mikseivät nimet kuulostaneet hänestä ollenkaan tutuilta? Oliko mahdollista, että hän olisi unohtanut? Ei, ei mitenkään.
"Miksi sinä näytät noin hämmentyneeltä? Etkö sinä tunnekaan sitä tarinaa?" Isilwen ihmetteli.

Elboronin ahdistus kasvoi. Kuinka oli mahdollista, ettei hän tuntenut Arnethin ja Arodonin tarua? Hän viittoili Isilwenin mukanaan isänsä työhuoneeseen, sillä ajatteli voivansa keskittyä siellä paremmin kuin keskellä käytävää. Hän istui pöydän ääreen ja alkoi käydä mielessään läpi kaikkia tärkeitä historian hahmoja, mutta hänen muistiinsa ei palautunut ainoakaan Arneth tai Arodon.
"Olivatkohan he haltioita vai ihmisiä?" Elboron kysyi lopulta hädissään. Hän ei luultavasti tuntenut kaikkia haltioista kertovia kirjoja, sillä moni niistä oli saattanut jäädä pohjoiseen Elrondin taloon.
"Arneth oli ihminen ja Arodon haltia. Mutta silti ne rakastivat toisiaan, ihan kuin isä ja äiti!" Isilwen selitti innostuneena.
Elboron pudisteli päätään. "Mutta eihän historia tunne ainoatakaan tapausta, jossa haltiamies olisi ottanut ihmisnaisen vaimokseen, tai ei ainakaan minun tietääkseni."
"Kyllä sellainen tapaus on. Äiti ja isä eivät varmasti valehtelisi."

Elboron ajatteli Isilwenin olevan luultavasti oikeassa. Miksi kuningas ja kuningatar sepittäisivät moista omasta päästään? Ainakaan Elboronille itselleen ei olisi tullut mieleenkään lasketella lapsille niin virheellistä tietoa elämän tosiasioista. Ehkä oli todellakin niin, että kuningas ja kuningatar tiesivät enemmän haltioiden taruja kuin Elboron. Hän alkoi tuntea itsensä melkoisen hölmöksi. Tiesiköhän isäkin tuon tarinan, mutta oli jostain syystä unohtanut mainita siitä Elboronille? Ihmisnaisen ja haltiamiehen avioliitto, eikä Elboron tiennyt siitä mitään! Tavatonta! Hänen olisi paikattava tämä aukko sivistyksessään ennen kuin kukaan muu kuin Isilwen saisi tietää sen olemassaolosta.
"Kuulehan, Isilwen-neiti. Minun täytyy myöntää, etten tunne tuota tarinaa ollenkaan. Mutta... Mitä jos sinä kertoisit sen minulle?" pyysi Elboron malttamattomana.
Isilwenin silmät olivat ensin hämmästyneet mutta sitten ne kirkastuivat. "Haluatko sinä kuulla iltasadun, vaikka olet noin iso?"
Elboron nyökkäsi ja otti samalla esiin pinon paperia, kynän ja mustepullon. "Eihän haittaa jos teen samalla hieman muistiinpanoja?"

* * *

Éowyn, Faramir ja Beren saapuivat käskynhaltijan salonkiin, josta johtivat ovet makuukamareihin. Éowyn lähti tarkistamaan, että muut lapset olivat nukkumassa kuten asiaan kuului, ja Faramir jäi hetkeksi kahden Berenin kanssa. Beren asettui sohvalle katsomatta isäänsä. Faramir ei ollut varma, miten poika tulisi tämän jälkeen hänen suhtautumaan. Suostuisiko tämä koskaan edes puhumaan isälleen? Haluaisiko tämä ehkä muuttaa kokonaan pois kotoaan, niin kuin Rohanin kuningas Thengel oli aikoinaan tehnyt riitaannuttuaan isänsä kanssa? Oikeastaan Faramir ei ollut edes varma, muistiko Beren enää, mitä juuri oli tapahtunut. Olisi kurjaa, jos hän joutuisi selittämään kaiken uudestaan Berenille ja niin hitaasti, että tämä ehtisi kirjoittaa sen muistikirjaansa.

"Isä?"
"Niin?"
"Eikö ole raskasta elää sellainen asia sydämellään? Ja ettei voi tietää, mitä todella tapahtui?"
"On kyllä", Faramir vastasi. "En voi koskaan antaa sitä itselleni anteeksi."
"Ehkä sinun pitäisi", sanoi Beren vakavana. "Minä nimittäin ajattelin antaa sinulle anteeksi."
Faramir oli yllättynyt. "Annat minulle anteeksi, vaikka olen pilannut ensirakkautesi? Miten sellaisen voi antaa anteeksi?"
"Siten, kun en ole edes varma, oliko tämä ensirakkauteni. En voi edelleenkään muistaa, mihin oikein Elenwenissä rakastuin. Hänen kauneuteensa? En tiedä. En tunne erityistä surua, sillä tiedän, että voimme olla ystäviä edelleenkin, ja siltä hän minusta eniten tuntuu, ystävältä tai sisarelta. Minua vain ihmetyttää, että olet voinut joutua sellaiseen tilanteeseen kuningattaren kanssa. Sinä ja äiti piditte minun ja Elenwenin karkausyritystä skandaalina, mutta mitä sinä itse olet tehnyt! Minä olen aina pitänyt sinua kaikin puolin täydellisenä miehenä."
"En ole sen täydellisempi kuin kukaan muukaan."
"Minä ja Elboron olemme aina ajatelleet, ettet sinä olet tehnyt koskaan mitään väärää tai hölmöä. Elboron on yrittänyt tulla samanlaiseksi kuin sinä, ja minä taas puolestani olen yrittänyt tarkoituksella olla niin erilainen kuin mahdollista, koska tiedän, ettei minusta olisi sinunlaiseksesi vaikka haluaisinkin. Mutta jos et sinä kerran olekaan täydellinen..."
Faramir laski kätensä Berenin olkapäälle. "Toivon ettet tästä lähtien pyri olemaan kenenkään muun kuin itsesi kaltainen."
Beren nyökkäsi ymmärryksen merkiksi.
"Muistatko vieläkin kaiken siitä, mitä tänä iltana tapahtui?" Faramir jatkoi. "Tai siitä mitä syksyllä tapahtui?"
Beren rypisti otsaansa miettiessään. "En, en kaikkea. Muistan kyllä, mitä tänä iltana tapahtui, tai ainakin tärkeimmät asiat, mutta syksystä muistan vain jotakin sieltä täältä."
"No, eihän kukaan voi kaikkea muistaa", Faramir hymähti. "Tiedätkö mitä? Minä luulen, että olet parantumassa."

Éowyn palasi huoneeseen ja ilmoitti, että nyt Elboron vuorostaan ei ollut vuoteessaan. Faramir osoitti työhuoneen oven alta kajastavaa valojuovaa ja Éowyn pudisti päätään.
"Mahtaa olla lukemassa Esiaikojen haltiaruhtinattaria", Faramir virkkoi. "Jätin kirjan työpöytäni laatikkoon."
Ajatus iänikuisten opustensa ääressä nyhjäävästä isoveljestä sai Berenin haukottelemaan, ja hän toivotti vanhemmilleen hyvää yötä. Faramir ja Éowyn kiirehtivät patistamaan esikoispoikaansakin unten maille. He hämmästyivät nähdessään Elboronin kirjoittavan jotakin kynä sauhuten.
"Rakas lapsi, teetkö sinä työtä vaikka on Mettarë?" Éowyn parahti.

Elboron kiirehti kasaamaan papereitaan. Aika oli kulunut kuin siivillä hänen kirjoittaessaan hätäisiä muistiinpanojaan järkeväksi kertomukseksi. Isilwen oli lähtenyt nukkumaan jo ajat sitten.
"Mitä oikein kirjoitat?" Faramir kysyi uteliaana ja onnistui nappaamaan käsiinsä muutaman paperin ennen kuin Elboron ehti kerätä ja kääriä niitä kaikkia itselleen.
"Arnethin ja Arodonin tarina?" Faramir katseli kertomuksen alkua ihmetellen. "Elboron, oletko sinä alkanut sepittää omia rakkaustarinoitasi?"
Éowynkin kiiruhti katsomaan poikansa tuotosta. "Minä olen aina luullut sinun olevan kiinnostuneempi verotuspolitiikasta ja puista kuin romantiikasta...."
"Niin... mutta... ", Elboron oli vähintään yhtä hämillään kuin vanhempansakin. Hän oli kuvitellut näiden tuntevan tarinan ja ihmettelevän miksi Elboron oli kirjoittanut siitä omaa versiotaan, mutta sen sijaan nämä puhuivatkin aivan outoja.
"Näyttää tosin siltä, että olet ottanut kertomukseesi aika paljon vaikutteita eräästä hyvin tuntemastamme pariskunnasta", Faramir hymähti silmäillessään kirjoitusta. "No, jostainhan sitä on aloitettava, varsinkin kun ei itse tiedä vielä rakkaudesta mitään. Mutta on silti hienoa, että olet halunnut pohdiskella näitä asioita tällaisen kertomuksen muodossa."
"Mutta kun..."
"Nämä ovat tosiaan aivan kuin Arwen ja Aragorn", Éowyn totesi papereita selaillen. "Puolhaltian kasvattitytär ja tämän oma poika rakastuvat toisiinsa... Kasvattitytär tekemässä suuria tekoja ympäri maailmaa sillä välin kun sulhanen odottaa kotona kirjomassa ja ompelemassa. Kuulehan nyt, Elboron. Minä tosiaan haluaisin nähdä miehen, joka tekee käsitöitä, oli sitten vaikka haltia. Anteeksi nyt, mutta tämä kertomus ei ole minusta järin todentuntuinen. Et voi noin vain ottaa kahta henkilöä oikeasta elämästä, vaihtaa näiden nimiä ja sukupuolia ja kirjoittaa silti uskottavan kertomuksen."
"Mutta... Isilwen... Hän sanoi, että kuningas... tuntee tämän tarinan. Että nämä ovat oikeasti eläneet, nämä Arneth ja Arodon. Kuningas kertoo kuulemma aina iltasaduksi tyttärelleen. Ja minä ihmettelin, kun en ole koskaan kuullut tuollaista tarinaa, vaikka minun pitäisi tuntea ne kaikki. Pyysin että Isilwen kertoisi minulle kaiken ja yritin sitten tehdä itselleni muistiinpanoja, jotta tällainen aukko sivistyksessäni korjaantuisi", sai Elboron viimein tunnustettua.

Éowyn ja Faramir vaihtoivat ällistyneen katseen ja hyökkäsivät sitten yksissä tuumin loppujenkin Elboronin pitelemien papereiden kimppuun.
"Se kertoo kuninkaasta ja kuningattaresta! Uskomatonta, heidän tarinansa!" Faramir huudahti innostuneena.
"Minä olen aina halunnut tietää, kuinka kummassa ne kaksi onnistuivat löytämään toisensa!" Éowyn kiljaisi.
"Niin juuri. Vaikka sanotaanhan sitä että kummajaiset löytävät aina kaltaisensa. No, annahan tänne ne paperit, poika, me haluamme ilta- tai paremminkin aamulukemisemme!"

Elboron luovutti paperinsa. Häneltä meni hetki, ennen kuin hän alkoi ymmärtää. Siis Arneth ja Arodon olivatkin Aragorn ja Arwen, Gondorin kuninkaalliset? Hän katsoi vanhempiaan, jotka ahmivat kertomusta innoissaan ja mietti, mitä kuningas ja kuningatar mahtoivat moisesta tuumata. He tuskin olivat innoissaan tarinansa päätymisestä toisten viihdykkeeksi, kun eivät olleet tohtineet kertoa sitä suoraan edes omalle tyttärelleen.

Siitä huolimatta Elboron päätti säästää muistiinpanonsa. Ehkäpä jonakin päivänä, kun kuninkaasta ja kuningattaresta aika jättäisi, niistä voisi olla hyötyä jollekulle, joka haluaisi tarinan Gondorin valtiaiden rakkaudesta päätyvän jälkipolvienkin tietoisuuteen.

Lähetetty: Pe Kesä 15, 2007 9:33 pm
Kirjoittaja Leida
Minä värkkään nyt sekalaista kommenttia kahdesta edellisestä luvusta. Pidin edelleen paljon, vaikka minun täytyy myöntää, että Elenweniä ja Silrieliä enemmän minua kiinnostavat Faramir ja Elboron. Minusta oli kuitenkin mukavaa, että Silriel ja Elenwen tutustuivat paremmin toisiinsa. Ne tosiaan tuntuvat sellaisilta ihmisiltä, että niistä voisi tulla hyviäkin ystäviä. Kaksi maailmanparantajaa. ;) Tuo Silrielin ihastus Legolasiin tuo mieleen nykyajan näyttelijöihin ihastumisen ja on jotenkin valloittavaa.

Minusta tuo koko juhla-ajatus on ihanasti keksitty ja siitä oli tosiaan hauska lukea. Tuo tunnelma aterian aikana oli mukavan hilpeä, vaikka nuoret tuntuivatkin olevan enemmän tai vähemmän alakuloisia. Juu, mutta Elboronin suunnitelmat olivat aivan loistavia. Ja tuo kouluttamattomat maalaiset -juttu oli jo ihan Elboronin omista kokemuksista, varmasti se muistaa vielä sen kaverin, joka kylvi kultarahoja peltoonsa. Hienoa, että Berenin muisti palasi ainakin suurimmaksi osaksi. Poikaa on käynyt sääliksi, kun se on ollut niin allapäin.

Juu, ja sitten viimeisin luku.

Ihkutan ensin Elboronia, koska se on kuitenkin pakko tehdä. Se on taás niin valloittava tässä luvussa. Kerrassaan ihanaa, miten se säikähtää, kun huomaa, ettei tunnekaan Arnethin ja Aradonin tarua. "Eihän haittaa jos teen samalla hieman muistiinpanoja?" Tämä sai minut kyllä tyrskähtämään. Vähän muistiinpanoja. Tottakai Elboron kirjasi ylös jokaisen juonenkäänteen. Muutenkin mukava, miten olet kuljettanut tuota tarinaa mukana koko ficin ajan. Ja ihana ajatella, että Elboron olisi kirjoittanut Aragornin ja Arwenin tarun.

Tuota Arwen ja Faramir juttua käsiteltiin uskottavan tuntuisesti ja Elenwen reagoi aidon oloisesti. Hyvä että kaikki saatiin nyt viimein puhuttua ja selvitettyä. Ja minusta oli tosi mukava tuo ajatus, että Faramirin pojat ovat pitäneet isäänsä noin täydellisenä miehenä ja nyt heille selvisi, ettei tämä ihan niin täydellinen olekaan. Jos jotain olisin kaivannut tähän lukuun, niin ehkä vähän Faramirin näkökulmaa ja ajatuksia, kun tämä kuitenkin on aika lailla ollut päähenkilö tässä ficissä. Mutta joo, minähän haluan lukea Faramirista aina.

Voi kauhistus, seuraava luku on sitten jo viimeinen. :( No, ei tässä auta muu kuin jäädä odottelemaan sitä.