Déjà vu Gondorin aamussa (PG-13), 30. luku 22.6. VALMIS

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

tyttö
Örkki
Viestit: 156
Liittynyt: Ti Elo 29, 2006 1:11 pm

Viesti Kirjoittaja tyttö » Pe Joulu 29, 2006 11:00 am

Ihana luku! *sulaa lätäköksi lattialle* Minä taisin pitää tästä luvusta kaikkein eniten tähän mennessä.

Beren ja Elboron ovat ihanan erilaisia. Sinun kaikki hahmosi ovat niin persoonallisia, että niden vuorovaikutusta on todella mukavaa lukea.

Minä rakastuin tuohon kohtaan, missä Beren miettii miten oli kotona kuvitellut kaappaanavsa Elenwenin syliinsä eikä sitten tosipaikan tullen uskallakaan... <3 Ja Beren oli maailman suloisin myös kun uskalsi lopulta ehdottaa. Voi kun toiset ovat niin ihanan viattomia... *kerää jäännöksensä lattialta ja sulaa uudestaan*

Jotenkin hauskan ironiselta tuntui minusta että tuo "Merimiehen vaimo" on Arwenin lempikirja. Elboron kiteyttää hyvin syyn, miksi Arwen on mahtanut samaistua Erendishiin ja tykästyä kirjaan tuossa pohtiessaan Erendishin suuttumista miehelleen:
"No, Erendishän pelkäsi kuolemaa. Hänen mielestään mies tuhlasi heidän kallisarvoista yhteistä aikaansa, kun oli niin paljon poissa"
Kuin suoraan Arwenin ajatuksia... Ja pieni rukka Isilwenkin hoksaa yhtäläisyyden. Aragornilta pitäisi riittää enemmän aikaa tuolle pienelle, ettei tarvitsisi Isilwenin miettiä ettei isä rakasta häntä ja hänen äitiään :(

Elboron oli viittajuksauksen kanssa aikas velmu.

Innolla odotan miten näiden nuorten rakastavaisten käy.
Viimeksi muokannut tyttö, Pe Joulu 29, 2006 2:59 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune » Pe Joulu 29, 2006 11:23 am

*sulaa tytön seuraksi*

Voi, Beren ja Elenwen vaan ovat niin ihana pari! Berenin epävarmuus ja miehen ajatukset olivat hykerryttävää luettavaa. Varsinkaan kun alkuperäiset suunnitelmat eivät toteudu.

Elboron. Aika velikulta. Hahmo on ihanan persoonallinen ja jäykkä omalla humoristisella tavallaan.

Nyt saisi kyllä Aragorn edes hetken aikaa pysyä paikallaan, ettei Isilwen mene enää ajattelemaan tuommoisia. On se vaan niin väärin...
(Niin kuin voit varmaan tästä palautteesta päätellä, pää ei toimi kovinkaan hyvin tällä hetkellä)
No niin, sitten jäädäänkin taas odottelemaan jatkoa :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009

Avatar
athelas
Puolituinen
Viestit: 338
Liittynyt: Ma Joulu 19, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: synkmetsä
Viesti:

Viesti Kirjoittaja athelas » Pe Joulu 29, 2006 2:22 pm

*Voih*
*Sulaa niitten muitten seuraan*

Tämä oli tosi suloinen, ja nuo Berenin ajatukset, ja Elboron vaikuttaa aika suloiselta, vaikka onkin tuollainen aika jäykkä. Ja Isin kyky taitaa majailla ainakin vanhimmassa pojassa, jos en vallan erehdy.

Pakko sanoa, että en kyll missään ficissä ole pitänyt Arwenista, enkä nytkään pidä:D

Niin, on kiva olla täällä taas, on ollut kiireitä ja tuota..no mutta..:D
"Neledh corvath an edhilerain no i venel
Odog an naughírath ne rynd gonui hain
Neder an hírath fírib, barad na ´urth
Mîn an mornhir ne had dûr în
Ned i dalath e-Vordor
Ennas i ngwath dorthar"

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Pe Joulu 29, 2006 4:22 pm

En ehtinyt aiemmin päivällä kommentoida, joten tässä se nyt sitten on, vähän myöhässä mutta siltikin :D

Suloisia otuksia koko luku täynnä. Mitä tästä nyt sanoa? *suunnittelee sulavansa, mutta päätyy pysymään kasassa*

Elboron on mahdoton! Tuntuu vähän kuin fanaatikolta Númenorin suhteen...Suhtautuu samoin kuin voisin suhtatua TSH:hon, tietää kaiken (joopa joo, unelma vain omalla kohdallani), eikä katso aikaa tai paikkaa valistaakseen ihmisiä, niitä raukkaparkoja, jotka eivät asiasta mitään tiedä... Ihanaa muuten, taas yksi kirja joka kertoo tarinan, jonka on itse lukenut! Olenko jo maininnut, että nämä pienet viittaukset Tolkienin kirjoihin ovat mahtavia ja kerrassaan ihania?

Isilweinin tuumailut omasta isästään järkyttivät valtavasti. *niisk* Kyllä isi sitä varmasti rakastaa, ja Arwenia ainakin... Ne kyllä sopivat tähän kohtaan erinomaisesti.

Tuo lopetus sai hymyn huulille, vaikka tiesi, että kyse oli kirjasta. Jatkoa odotellaan, kihisten halusta tietää mitä tässä käy.

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » To Tammi 04, 2007 8:21 pm

Heips ja kiitoksia kommenteista. :) Mukava kuulla että piditte tuosta viime luvusta. Höm, koska minusta on aina aika vaikea kirjoittaa yksilöllisiä vastakommentteja, niin taidanpa laittaa vain yleisesti jotain vastausta noihin teidän pohdintoihinne (ja aika lailla samoja juttujahan te nostitte esiin).

Tuo "Merimiehen vaimohan" löytyy KTK:sta nimellä Aldarion ja Erendis. Jostain syystä tuli mieleen, että siinä voisi olla jotain yhtäläisyyttä Arwenin ja Aragornin tilanteen kanssa. (Pitäisi kyllä lukea se joskus uudestaan, kun olen lukenut sen vain kerran.) Se oli kyllä muistaakseni kiinnostava tarina, ja ainoa Tolkienin kirjoitus, joka kertoo elämästä Númenorissa. Ja niin, minusta tuntuu jotenkin luontevalta yhdistellä noita Silmarillionin ja KTK:n tarinoita näihin juttuihin, koska ne kuitenkin ovat näiden ihmisten historiaa tavalla tai toisella. (Ja säästyy siltä vaivalta että keksisi itse mistä heidän lukemansa kirjat kertovat. :wink:) Ainoa ongelma, että tunnen ne huonosti enkä nyt ikävä kyllä ehdi lukea niitä uudestaan aivan lähiaikoina. Niistä löytyisi varmasti enemmänkin jutun juurta...

Elboronia on minusta älyttömän hauska kirjoittaa. Kerrankin saa luoda juuri sellaisen miehen kuin haluaa. Siis en tarkoita että haluaisin itselleni juuri tuollaisen miehen, vaan että minua nyt vaan sattuu huvittamaan tuon tyyppinen persoona (köh, ja seuraava aihe...).

Aragorn varmasti rakastaa Isilweniä, siitä ei ole epäilystäkään, mutta Isilwen ei vain ole oikein varma siitä. Hän on aika herkkä ja ahdistuu kun huomaa, ettei äidin ja isän välillä ole kaikki kunnossa, ja alkaa sitten pohdiskella tuon tyyppisiä asioita.

No niin ja sitten kuudes luku. Tämä on ihan hupsu, lyhyt eikä mitenkään erityisen ratkaiseva juonen kannalta. Mutta se saapi nyt kelvata tällaisenaan. :)


Kuudes luku
Yölliset vaeltajat

Arwen makasi valveilla vuoteellaan, tuijottaen sängyn yllä olevaa kangaskatosta. Hän ei taaskaan saanut unta, vaikka oli yrittänyt parhaansa jo monen tunnin ajan. Hän oli kääntänyt kylkeä ja heittelehtinyt ympäriinsä, mutta ei millään löytänyt mukavaa asentoa saati saanut miestään heräämään ja kysymään, mikä oli hätänä. Aragorn oli aina ollut sellainen - kun tämä oli kunnolla unessa, tuskin edes Mindolluinin sortuminen olisi saanut tätä hereille - siihen pystyi vain aamiaiskellon kilinä tai, hieman omituista kyllä, äänettömät askeleet mikäli ne kuuluivat viholliselle.

Arwen huokaisi tuskastuneena ja potkaisi miestä lujasti sääreen. Tämä hätkähti hereille ja kääntyi katsomaan vaimoaan unisin silmin.
"Onko jokin vialla?" hän mumisi.
"Voi ei... taisin vain vahingossa osua sinuun kun vaihdoin asentoa. En saa oikein unta."
"Jaa", Aragorn murahti ja oli jo asettumassa takaisin kyljelleen jatkaakseen uniaan, kun päätti sittenkin kysyä, oliko Arwenilla mahdollisesti jotain sydämellään, jotain sellaista, mikä valvotti häntä tällä tavalla.
"No, kyllähän sinä tiedät. Se poika...", Arwen vastasi.
"Berenkö?"
"Niin, en saa unta kun tiedän hänen olevan jossain täällä saman katon alla. En oikein luota hänen veljensä valvontaan. Tuskinpa Elboron niin tarkasti viitsii katsoa pikkuveljensä perään, ainakaan näin öiseen aikaan."
"Mmh... Elboron ja Beren ovat kunnon poikia. Hyviä ampumaan jousella", Aragorn mumisi puoliunessa.
"Mitä ihmeen tekemistä jousiammunnalla on tämän asian kanssa? Haluan, että menemme tarkistamaan kaiken olevan kunnossa."
"Mitä? Nytkö? Emmekö voisi odottaa aamuun?"
"No emme tietenkään! Haluan tietää, mitä se poika puuhailee juuri nyt."
Aragorn haukotteli ja nousi vaivalloisesti istumaan, hieroen silmiään.
"Mitä hän sitten voisi puuhailla? Varastaa meiltä jotain? Eivät Faramirin pojat ikinä tekisi sellaista."
Arwen nousi vuoteelta ja tarttui aamutakkiinsa. "Minä pelkään, että hän on iskenyt silmänsä toden teolla meidän kolmanteen tyttäreemme. En saa rauhaa, kun tiedän heidän kummankin oleskelevan saman katon alla ilman valvontaa."
"Hmm. Luulen, että pelkosi on aivan turhaa. Elenwen on järkevä tyttö ja sinähän taisit jo aiemmin selittää hänelle, ettei sen pojan tapailu ole sopivaa. Ja sitä paitsi nuori lempi on katoavaista. Uskon että he ovat jo täydellisesti unohtaneet toistensa olemassaolon ja keksineet muuta tekemistä."
"Nuori lempi katoavaista? Sanoo mies, joka vielä 91 vuoden jälkeen nukkuu ensirakkautensa rinnalla? Vai olenko ymmärtänyt jotain väärin meidän suhteemme?" Arwen tivasi.
"No, ehkäpä me kaksi olemme jonkin sortin poikkeustapauksia", Aragorn tuumasi. "Mutta niin... voit olla oikeassa. Ehkä meidän on parasta käydä tarkistamassa, että nuoriso varmasti viettää yötään asianmukaisella tavalla, eli toisin sanoen on unten mailla."

Kuningas ja kuningatar kiipesivät länsitorniin, jossa heidän vanhimpien tytärtensä makuukamarit sijaitsivat. He saapuivat Elenwenin huoneen ovelle ja painoivat kuin yhteisestä sopimuksesta korvansa ovea vasten kuunnellakseen mahdollisia epäilyttäviä ääniä. Mitään ei kuitenkaan kuulunut, vaikka he pidättelivät hengitystään.
"Hän nukkuu", Aragorn totesi.
"Tai on karkuteillä", Arwen tokaisi.
"Et kai sinä vihjaa, että meidän pitäisi avata ovi ja katsoa sisään?"
Arwen pudisteli päätään miehensä hienotunteisuudelle. "Sitä juuri vihjaan. Mutta tämä ovi on lukossa ja vain sinulla on siihen avain."
Aragorn kohautti harteitaan ja otti kaapunsa taskusta avaimen, jolla sai auki linnan kaikkien ovien lukot, ja ojensi sen vaimolleen. Arwen avasi oven, astui sisään ja nosti kynttilää ylemmäs valaistakseen pilkkopimeää huonetta. Hän käveli aivan kamarin päähän jotta näkisi, että Elenwen todella nukkui vuoteellaan, eikä ollut vain asettanut tyynyjä peiton alle huijatakseen huoneeseensa mahdollisesti eksyviä ihmisiä.
"Äiti? Mitä ihmettä?"
Tyttö säpsähti hereille, vaikkei Arwen ollut mielestään päästänyt minkäänlaista ääntä.
"Hmm... tulin vain katsomaan että sinulla on täällä kaikki hyvin", nainen selitteli ja vilkuili ympärilleen.
Elenwen ponnahti istumaan. "Mutta ettehän te koskaan käy makuukamarissani keskellä yötä, rouva äiti. Onko jokin vialla?"
"Ei, ei, jatka sinä vain uniasi, lapsikulta."
Arwen laskeutui maahan kontalleen ja katsoi sängyn alle. Elenwen tuijotti häntä mykistyneenä. Hänen arvoisa äitinsä ei toki koskaan alentunut asettumaan noin sopimattomaan asentoon ja vielä aviomiehensä nähden. Arwen nousi, ja tarkisti vielä Elenwenin vaatekomeron ja poistui sitten ovelle, jossa Aragorn odotteli hämillisen näköisenä.
"Öh, luulimme kuulevamme ääniä täältä päin... ajattelimme että josko olisi murtovarkaita tai jotain sellaista", Aragorn selosti epämääräisesti, ja toivotti sitten tyttärelleen kauniita unia sulkiessaan oven vaimonsa perässä.

"Tuo oli noloa, Arwen. Että me epäilimme, että oma tyttäremme piilottelisi miestä huoneessaan!"
Arwen ei vastannut, mutta näytti hieman tyytyväisemmältä kuin heidän lähtiessään tarkistuskierrokselle. "No, nyt meidän pitää vielä käydä katsomassa, mitä käskynhaltijan pojat puuhailevat", hän totesi määrätietoisesti.
"Eikö tämä jo riittänyt, rakas? Emme voi mitenkään tunkeutua käskynhaltijan huoneistoon tähän aikaan vuorokaudesta. Ajattele nyt. Faramir luulee yliskamariemme pimenneen lopullisesti kun pojat kertovat tästä urkinnasta kotonaan."
"Meidän pitää vain varoa herättämästä heitä, jos he todella nukkuvat. Enkä usko heidän heräävän vaikka múmak-lauma tömistelisi heidän huoneensa läpi. Ihmismiehet eivät herää ihan pienestä."
Aragorn kohautti harteitaan ja seurasi levottomana kuningatarta kohti päärakennuksen eteläisimmän käytävän kamareita.

Arwen raotti varovasti suurta, koristeellista tammiovea ja pujahti sisään kamariin. Aragorn päätti jäädä käytävälle. Hän ei oikeasti käsittänyt, mitä Arwen kuvitteli löytävänsä huoneistosta, sillä kaikkialla oli aivan pimeää ja hiljaista. Mutta Arwen marssi päättäväisesti läpi hämärän työhuoneen kohti sen takana sijaitsevaa makuukamaria. Katosvuoteen verhot olivat tietysti kiinni, mutta Arwen veti ne syrjään hetkeäkään epäröimättä. Hän jäi hetkeksi katselemaan Elboronia, joka makasi selällään keskellä vuodetta, hyvin ruhtinaallisessa asennossa kädet ristittyinä rintansa päälle, peitto vedettynä puoliväliin rintakehää. Hänen pitkä musta tukkansa laskeutui tyynylle ja harteille tasaisesti, ikään kuin se olisi aseteltu tarkoituksella tällä tavoin, jottei siihen pääsisi muodostumaan takkuja yön aikana. Nuorukainen nukkui aivan liikahtamatta, ja vain kevyesti kohoileva rintakehä paljasti tämän todella olevan elävä ihminen.

Arwen hymyili itsekseen. "Aivan kuin isänsä", hän mietti. "Paitsi että Faramir on nukkuessaan paljon levottomampi. Mutta he näyttävät silti hyvin samanlaisilta."
Kuningatar sulki vuoteen verhot ja astui pois makuukamarista. "Mutta missähän se nuorempi veljes sitten mahtaa yönsä viettää?" hän pohti. Ei hän kyllä todellisuudessa ollut olettanutkaan, että pojat jakaisivat vuoteen keskenään. Sellainen kun ei oikein kuulunut tapoihin tässä maassa.

Arwen vilkaisi työhuoneen sohvalle, josta hän tapasi Berenin, tosin täydessä unessa. Poika oli käpertynyt kyljelleen. Mustat suortuvat valuivat sotkuisina hänen kasvoilleen ja hän hengitti kiivaasti, mitä ilmeisimmin jotakin varsin mieltä ja kehoakin kiihdyttävää unta nähden. Arwenin ilme tiukkeni. Hänen teki mieli ravistaa poika hereille ja kysyä, kenestä tämä mahtoi unelmoida, ja auta armias jos se sattuisi olemaan hänen tyttärensä. Mutta Aragorn oli ilmaantunut työhuoneen ovelle ja viittilöi vaimoaan palaamaan käytävälle. Tämä pudisti päätään ja marssi miehensä luo, ja yhdessä he poistuivat huoneistosta.

"Aivan kuten arvelinkin", Arwen totesi heidän päästyään takaisin omaan makuuhuoneeseensa. "Se poika unelmoi minun tyttärestäni. Siitä on tultava loppu."
"No valarin tähden Arwen. Emmehän me voi tietää, mitä unta hän näki. Hänhän saattoi uneksia kenestä tahansa - vaikka sinusta!" Aragorn huudahti.
"Minusta?" Arwen älähti järkyttyneenä.
"No miksi ei. Muistathan sen vanhan sanonnan: näytäpä minulle gondorilainen mies, joka ei ole unelmoinut kuningattaresta, niin minä näytän sinulle lentävän múmakin".
Arwen vaikeni hetkeksi kiusaantuneena.
"No, oli miten oli, minä olen edelleen huolissani Berenistä ja Elenwenistä", hän totesi lopulta. "Meidän on pidettävä heitä entistä tarkemmin silmällä."

* * *

Silriel huokaisi syvään. Elämä oli kurjaa. Hän ei ollut nähnyt Borlasia, kaartin komeaa soturia ainakaan kolmeen päivään ja Tindóriel oli äsken tahallaan astunut leppäkertun päälle ärsyttääkseen isosiskoaan. Tindi tiesi tarkalleen, kuinka kovasti Silriel piti leppäkertuista. Eikä äiti tietysti ottanut asiaa ollenkaan tosissaan - hän oli vain käskenyt Silrieliä rauhoittumaan eikä moittinut Tindiä lainkaan siitä, että tämä oli juuri murhannut viattoman ja puolustuskyvyttömän luontokappaleen. Miten aikuiset saattoivat olla niin piittaamattomia, ja kuinka he kykenivätkin niin tyynesti ummistamaan silmänsä hirmuteoilta?

Silriel otti vauhtia keinussa, jonka isä oli ripustanut ison tammen oksaan hänen ollessa pieni tyttö. Tindi sanoi, että Silriel oli jo liian iso keinumaan, mutta tämä ei välittänyt pikkusiskonsa puheista. Hän rakasti keinumista, koska sillä tavalla tunsi itsensä niin vapaaksi maan kahleista. Oli ihanaa kun tuuli hyväili poskia ja pyyhkäisi hiukset pois kasvoilta. Silriel oli toivonut pienestä asti, että olisi osannut lentää, ja keinuessa sen toiveen toteutuminen tuntui olevan hieman lähempänä.

Juuri kun Silriel onnistui kuvittelemaan itsensä meren yllä kaartelevaksi albatrossiksi, elämän tosiasiat muistuttivat taas olemassaolostaan. Kuului napsahdus ja toinen keinun köysistä katkesi. Silriel tipahti alas nurmelle kuin kivi, ja ikään kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, keinun lauta kolahti hänen takaraivoonsa kun hän yritti nousta. Tyttö parahti itkuun. Ei häntä oikeastaan ollut niin kovasti sattunut, mutta kaikkien muiden harmien päälle tämä oli jo liikaa. Hän istahti polvilleen ruohikkoon ja nyyhkytti lohduttomana.
"No mutta, mitä oikein tapahtui? Hajosiko keinu?"
Silriel kuuli isänsä hätääntyneen äänen vähän matkan päästä. Tämä oli varmaan käynyt kaartilaisten vartiotuvalla neuvottelemassa, ja oli nyt palaamassa takaisin talolle. Silriel nyökytteli kun isä laskeutui maahan hänen eteensä.
"Satutitko itsesi?" Faramir kysyi ja kosketti kevyesti tyttärensä päätä.
Silriel pudisteli päätään ja painoi kasvonsa isänsä rintaa vasten. Faramir kietoi kätensä tytön ympärille ja taputteli tätä selkään.
"No voi sinua ressua. Minun olisi pitänyt vaihtaa uudet köydet tuohon keinuun jo aikaa sitten. Ihmeen kauan se kyllä kestikin."
"Ei se mitään isä. Tindi oli oikeassa - minä olen jo liian iso keinumaan", Silriel sanoi alakuloisesti. "Se ei kestänyt minun painoani. Kuule isä, minusta on ihan kamalaa kasvaa isoksi. Entä jos kukaan ei pidäkään minusta sitten kun olen aikuinen? Entä jos kukaan ei huolikaan minua vaimokseen?"
Faramir silitteli tyttärensä hiuksia.
"Tyttörakas, luulen ettei minulle suoda sellaista onnea, etteikö joku arveluttava ja ylimielinen nuorukainen jonain päivänä astelisi työhuoneeseeni pyytämään sinun kättäsi", Faramir sanoi apeasti mutta pilke silmäkulmassa. "Älä huolehdi siitä. Olen varma että saat vielä jonain päivänä riemumielin katsella, kuinka vanhan isäsi sydän murtuu pieniksi palasiksi, kun jätät lapsuuden kodin taaksesi."
"Voi, isä. En minä haluaisi että sinun sydämesi murtuu. Minä lupaan, etten lähde koskaan mihinkään kauas. Jos minä menen naimisiin, menen jonkun sellaisen kanssa, joka asuu täällä Ithilienissä. Sitten voisin tulla katsomaan sinua joka päivä", Silriel selitti ja ajatteli kaartin komeaa Borlasia.

Faramirin hymähti. Hän ei hennonut kertoa tytölle, että tuskinpa Ithilienistä löytyisi miestä, joka olisi riittävän korkea-arvoinen suuriruhtinaan tyttären puolisoksi. Muiden maiden ruhtinaiden pojat kärkkyivät jo kultatukkaista Númenorin neitoa puolisokseen - Pinnath Gelinin valtias oli viime neuvotteluissa kysäissyt Faramirin tyttären ikää ja maininnut että hänellä olisi kolme, vain hieman tyttöä vanhempaa poikaa. Joku näistä varmaan kelpaisi Silrielille. Ehkä kymmenen vuoden kuluttua, Faramir laskeskeli mielessään.
"Tulehan tyttöseni. Mennään sisälle, täällä on aika viileää. Taitaa talvi tehdä tuloaan", Faramir sanoi auttaessaan Silrielin ylös maasta. Tyttö nousi pystyyn, nyt jo hymy huulillaan, ja lähti iloisesti hypähdellen kulkemaan kohti kartanon sisäänkäyntiä. Faramir pudisteli huvittuneena päätään tytön nopeasti vaihtuville mielialoille.

Kymmenisen vuotta hän saisi vielä pitää tyttärensä, katsella tämän kultaisena säihkyviä kiehkuroita ja lempeää hymyä, mutta sitten olisi jäähyväisten aika.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune » To Tammi 04, 2007 8:45 pm

Melkein koko luku oli yhtä hihittelyä. Olet saanut Arwenista ja Aragornista erittäin koomisia :) Erityisen repeillyttäviä kohtia:
"Mmh... Elboron ja Beren ovat kunnon poikia. Hyviä ampumaan jousella", Aragorn mumisi puoliunessa.
"Nuori lempi katoavaista? Sanoo mies, joka vielä 91 vuoden jälkeen nukkuu ensirakkautensa rinnalla? Vai olenko ymmärtänyt jotain väärin meidän suhteemme?" Arwen tivasi.
Hih :D

Silrielin mielialat ovat todellakin nopeasti vaihtuvia. Borlas...tässähän herää mielenkiinto :)
Voi Faramir-parkaa :( Nyt jo ahdistellaan tyttärien naima-asioilla.

Minä todella odotan, miten Berenin ja Elenwenin käy...toivottavasti hyvin :) Ei tässä auta muu kuin jäädä odottamaan seuraavaa lukua..
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009

tyttö
Örkki
Viestit: 156
Liittynyt: Ti Elo 29, 2006 1:11 pm

Viesti Kirjoittaja tyttö » To Tammi 04, 2007 9:57 pm

Olipas mukava jatko.

Minusta kerroit ihanasti tuosta ettei Aragorn herää helposti meteliin, vaan eri asia sitten kun kyseessä on aamiaiskellon kilinä tai vihollisen äänettömät askeleet... Niin Aragornmaista :D

Arwen kumartuneena kurkkimaan vainoharhaisena tyttärensä sängyn alle on varsin hupaisa ajatus :lol:

Silriel on ihanan empaattinen hahmo, minä pidän tytöstä. Miksen minä voi asua Keski-Maassa ja tuntea häntä? Nyt kun mietin... taisin suhtautua itse nuorempana täsmälleen samalla lailla aikuiseksi kasvamiseen kuin hän. Tuo kohtaus missä (aina isän roolissa niin ihana) Faramir ja Silriel keskustelevat keinun mentyä rikki kosketti minua jotenkin tosi lujaa.

Taattua laatua, lisää odottelen innolla.

Annatar
Puolituinen
Viestit: 389
Liittynyt: Pe Marras 04, 2005 4:09 pm
Paikkakunta: Rohanin ruohotasangot

Viesti Kirjoittaja Annatar » To Tammi 04, 2007 11:19 pm

Hui olkoon, olin missannut 5. luvunkin ihan täysin! :shock: No, kerralla kumpikin.

5. luvussa kirja- ja viittaviittaukset olivat sangen hauskoja. Elboron oli... noh, oma virkaintoinen itsensä. Samoin Berenin äkillinen ujous ja kömpelyys oli hauskaa ja sympaattista. Elenwenin pienestä juonesta pidin myös -ja Isilwen oli suloinen ^^ Ei ihme että alkaa epäillä isänsä rakkautta, kun toinen ei ymmärrä puhuvansa vasta lapselle. Loppulause oli huippu, harvoinpa veljekset saa pidellä kaunista tyttöä tai kallisarvoista vaimoa sylissään ^^

6. luvussa nauroin nukkuvalle Elboronille ja sen huolellisesti asetelluille hiuksille :P Samoin Arwenin ensilempiheitolle ja sille miten se tahtoi varmistua siitä, etteivät Elenwen ja Beren olisi missään kuhertelemassa.
Silriel myös on tosi symppis, luin siitä kertovan kohdan hymy huulilla ^^ Tyttöparka, kasvaminen ottaa hiukan koville. Sen ja isukkinsa välinen kohtaus oli kaunista ja hiukan haikeaakin luettavaa.

Tykkäsin kummastakin luvusta, syvensivät taas kaikkia hahmoja lisää. Sen enempiä löpisemättä totean että nämä olivat kumpikin aidolta tuntuvia ja elämänmakuisia lukuja ^^
Vuoden Draamaficcaaja 2007

Kauniin avan taiteili julietik.

Ruoskatarin (okei, Ruoskattaren ;)) kautta Annatariksi jälleen.

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Pe Tammi 05, 2007 12:39 pm

*hymyilee typerästi*

Juu, jostain syystä hymyilin koko tämän luvun ajan. Älkää hyvät ihmiset kysykö, miksi! Tämä oli kerrassaan suloinen. Ja tuo ei ole se sana joka olisi täydellinen tämän yhteyteen, mutta sopii parhaiten.

Täällä nauroin samaa mitä muutkin ovat sanoneet, Arwenin heitto tuosta ensirakkaudesta oli kyllä hyvä! Arwen on aika vainoharhainen, sai tämän otuksen hihittelemään itsekseen.
Arwen laskeutui maahan kontalleen ja katsoi sängyn alle. Tässä kohtaa viimeistään aloin hihitellä.


"Aivan kuin isänsä", hän mietti. "Paitsi että Faramir on nukkuessaan paljon levottomampi. Mutta he näyttävät silti hyvin samanlaisilta."

Mistäs Arwen tuon tietää, senkö perusteella mitä edellisessä..? Tuli vain mieleeni, en voinut olla kysymättä.

Ja lopetus. Faramir on ihana isä. Mahdottoman ihana. Ja Silriel on myös iskenyt silmänsä johonkuhun... :D Saadaankohan tästä lisää draamaa mukaan?

Voi, tunnen pohtivani ihan turhia. Ei se varmaan mitään, pidin kovasti ja jatkoa jään odottelemaan...

Avatar
athelas
Puolituinen
Viestit: 338
Liittynyt: Ma Joulu 19, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: synkmetsä
Viesti:

Viesti Kirjoittaja athelas » Pe Tammi 05, 2007 4:28 pm

Ihana pieni luku. Ja nuo Faramirin laskelmat:D Eivät taida oikein toteutua, mutta onhan Tindi sitten vielä.

Arwen on kyllä ärsyttävä ämmä ja Aragorn tossu, mutta tämä tarina on aivan ihana.

Faramir näyttää tuntevan lapsensa (ehkä Bereniä lukuunottamatta), vaikka on paljon poissa kotoa. Kun taas Arwen ja Aragorn eivät tunnu tuntevan lapsiaan ollenkaan..
"Neledh corvath an edhilerain no i venel
Odog an naughírath ne rynd gonui hain
Neder an hírath fírib, barad na ´urth
Mîn an mornhir ne had dûr în
Ned i dalath e-Vordor
Ennas i ngwath dorthar"

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Pe Tammi 12, 2007 9:08 pm

Kiitos palautteesta. :) Tämän jatkon kanssa on taas ollut melkoinen tappeleminen, mutta pidän edelleen kiinni tästä luku per viikko tahdista. Päivitystä sopii odottaa torstaisin tai perjantaisin. Niin ja vielä sellainen varoituksen sana, että tästä ficistä on tulossa todella pitkä, pitempi kuin KKKK:sta ja lukujen määrä menee reilusti yli kahdenkymmenen.

Andune: Kiitos. Silrielistä ja Borlasista tulee todellakin lisää myöhemmin.

Tyttö: Kiitos. Minä yritin tosiaan tehdä tuosta Silrielistä sellaisen tyypillisen murheellisen teinin, ja mukava jos löysit siitä jotain itsellesi tuttua.

Annatar: Kiitos huomioista ja kannustavista kommenteista.

Nerwen: Sinä pikku Sherlock :D. Mietinkin huomaako kukaan mitään erikoista tuossa, kun Arwen vertaa Elboronia Faramiriin. Tuohon pohdintaasi kyllä luultavasti tulee vastaus jossain vaiheessa. Ja kyllä tuosta Borlasista ja Silrielistä on luvassa pientä draaman poikasta.

Athelas: Kiitos, tuossa heitit kyllä hyvän huomion, siis että Faramir näyttää tuntevan lapsensa Aragornia paremmin, vaikka periaatteessa kumpikin on yhtä paljon pois kotoaan. Yritin tuohon keksiä jotain selitystä, mutta en oikeastaan voi siihen muuta sanoa, kuin että Faramir on ehkä luonnostaan hieman taitavampi ihmissuhteissaan kuin Aragorn. Ja lisäksi Minas Tirithissä ollessaankin hän ehtii välillä pistäytyä kotonaan ja lapset puolestaan voivat oleskella kaupungissa. Mutta hyvä huomio joka tapauksessa.


Okei, sitten seuraava luku. Minä en ole ehtinyt paneutua tähän oikein syvällisesti. Olen kirjoitellut joitakin kohtauksia uudestaan, mutta ajan puutteen vuoksi ne jäivät hieman kummallisiksi. Luvusta tuli myös tuplasti tuon edeltävän pituinen, mutta en voi sille minkään... Ja yrittäkää olla nirhaamatta minua tuon Arwenin vuoksi... :?


Seitsemäs luku
Mielitekojen armoilla

Arwen pyysi palvelijaa tuomaan karahvillisen viiniä. Hänellä ei yleensä ollut tapana juoda näin varhain, mutta hän ei nyt välittänyt siitä. Viini tuntui jotenkin rauhoittavan ja sai huolet tuntumaan vähemmän vakavilta. Aragorn piti vastaanottoa, tyttäret viihtyivät keskenään, Eldarion oli päiväunilla eikä Arwenilla ollut oikein ketään kenen kanssa viettää aikaa. Olisihan hän tietysti voinut mennä tekemään käsitöitään, mutta se ei oikein huvittanut häntä tällä hetkellä. Eikä se ollut oikeastaan huvittanut pitkiin aikoihin, ristipistot kun vaativat aivan liian tiukkaa keskittymistä hänen nykyiseen mielialaansa nähden. Mukavampaa oli nautiskella muutama pikarillinen, ottaa päiväunet ja käydä sitten vähän katselemassa, että kaikki linnassa sujui kuten pitikin.

Arwen ilahtui viinin saapuessa.
"Keittiömestari kysyy arvon rouvalta, että haluaako hän, että tilataan lisää viiniä ja tilaisiko hän mieluummin amrothilaista vai dorwinionilaista tällä kertaa", palvelija tiedusteli.
"Hmm... miksipä ei Dorwinionista tällä kertaa. Vaikkapa kolmekymmentä tynnyrillistä", Arwen vastasi. Palvelija kumarsi ja poistui.
Arwen kyllä tiesi, että dorwinionilainen oli kalliimpaa ja vahvempaa, mutta ainahan vaihtelu virkisti. Eikä hän toki kaikkea ajatellut itse juoda - suurin osa menisi kaartilaisten pitämiseen tyytyväisinä.

* * *

Beren katseli huolestuneena hyllyjä, joille kirjat alkoivat kuin huomaamatta järjestyä siisteihin riveihin, aihealueiden mukaan aakkostettuina. Elboronille näytti olevan kunnia-asia saada työ valmiiksi mahdollisimman lyhyessä ajassa. Tämä ei juuri liikahtanut pöydän äärestä, jossa raapusti tietoja suureen muistikirjaan, komentaen tuon tuostakin Berenin kantamaan pinon opuksia jollekin tietylle hyllylle. Ja kohta työ todella olisi valmis, ja he pääsisivät tai pikemminkin joutuisivat lähtemään takaisin kotiin. Beren huokaisi. Hän ei halunnut lähteä vielä nyt, kun ei ollut ehtinyt tavata Elenweniä läheskään niin monesti kuin oli toivonut. Kuningatar Arwen oli näet ottanut tavakseen käyskennellä edes takaisin käytävällä ja tehdä yllätyskäyntejä arkistoon, mikä oli tehnyt tapaamisista todella riskialtista puuhaa. Eilen Elenwen oli kuitenkin onnistunut pistäytymään Berenin luona lyhyesti, sillä hänen äitinsä oli päättänyt ottaa kauneusunet keskellä päivää (mikä oli erikoista - rouva Arwen kuulemma tavallisesti nukkui hyvin vähän ja olihan tällä kauneutta muutenkin ilman mitään ylimääräisiä unia). Isälleen Elenwen oli puolestaan ehdottanut, että tämä ottaisi Elboronin kuunteluoppilaaksi nyt, kun hänellä oli neuvotteluja päälliköiden ja virkamiesten kanssa jostakin Haradin tilanteesta. Kuningas oli kovasti kiitellyt tytärtään hyvästä ideasta, ja kutsunut nuorukaisen oitis luokseen - tulisihan tästä jonain päivänä hänen käskynhaltijansa, jolle neuvottelutaidot olisivat tarpeen.

Beren oli yllättynyt toden teolla Elenwenin ilmestyessä yhtäkkiä arkistoon, jonne hän oli jäänyt uurastamaan veljensä lähdettyä neuvotteluun. Hän oli riemastunut niin, että oli nauranut ääneen ja sulkenut tytön saman tien syliinsä. Tällä kertaa hän ei enää ollut arkaillut, vaan halaukset olivat pian vaihtuneet suukkoihin, suukot toinen toisensa jälkeen syveneviin suudelmiin, varovaisten kosketusten muuntuessa samalla yhä rohkeammiksi hyväilyiksi. He olivat ehtineet puhua hyvin vähän tämän lyhyen tapaamisen aikana - lyhyen, sillä juuri kun Berenistä oli alkanut tuntua, että tilanne saattaisi riistäytyä käsistä, oli arkiston ovi auennut ja eräs siivoojista astunut sisään. Elboron oli tietysti kaikessa ärsyttävyydessään keksinyt komentaa jonkun palvelijoista pyyhkimään hyllyjä, jottei pikkuveljen olo arkistossa vain pääsisi käymään liian yksinäiseksi. Onneksi he olivat olleet erään hyllyn takana piilossa, ja Elenwen oli pystynyt livahtamaan ulos takaovesta siivoojan huomaamatta tätä ollenkaan. He olivat kuiskaten sopineet, että jatkaisivat siitä, mihin olivat jääneet seuraavana päivänä kuudennen tunnin alussa heidän ensimmäisessä ja turvallisemmassa piilopaikassaan: hylätyssä varastohuoneessa palvelusväen siivessä.

Nyt tuo kaivattu kuudes tunti oli käsillä. Berenillä oli onneksi pettämätön suunnitelma Elboronin varalle. Hän oli sattumoisin löytänyt erään ummehtuneen teoksen, joka käsitteli Númenorin maastoa ja pinnanmuotoja, ja kätkenyt sen hyllyyn toisten kirjojen taakse odottamaan hetkeään. Nyt hän otti aarteen esiin (hänkin saattoi sanoa sitä nyt aarteeksi), ja asteli pöydän ääressä puurtavan isoveljensä luo.
"Yyh, voisiko kirja olla enää yhtään ikävystyttävämpi", Beren valitti suureen ääneen iskiessään löydöksensä pöydälle Elboronin nenän eteen. Tämä valpastui välittömästi.
"Maantieteellisiä tutkielmia Númenorista?" nuorukainen kiljaisi hurmioituneena nähdessään kirjan otsikon. "Hyvänen aika. Onko tällainenkin olemassa? Voi kamala, kylläpä minun tekisi mieleni... mutta kun on vielä niin paljon tekemistä...", hän tuskaili ja vilkuili papereitaan.
"Kyllä sinä minun puolestani voit lukea sen vaikka heti. Olemmehan saaneet jo paljon aikaan", Beren kiirehti vakuuttamaan. Elboron osasi joskus olla niin sietämättömän velvollisuudentuntoinen.
"Niin...", Elboron mietti. "Enpä tiedä... Minun pitäisi kyllä pysytellä siitä erossa. Tiedäthän, kuinka helposti tällainen tilanne karkaa käsistä? Tekee niin mieli, ettei saa itseään lopettamaan ennen kuin on liian pitkällä ja sitten on pakko jatkaa loppuun asti? Hirvittävät vaarat vaanivat, kun oikein rakastaa -"
"Äh, älä viitsi, veliseni. Kyllä sinä olet sen ansainnut! Olet ahkeroinut niin kovasti viime päivinä. Anna mennä vain!"
Elboron epäröi vielä hetken, mutta se oli turhaa. Hän oli antanut katseensa viipyä houkutuksessaan liian pitkään ja kiusauksen vastustaminen kävi lopulta mahdottomaksi. Niinpä hän tarttui kirjaan ahnas katse silmissään. "No... jos minä nyt muutaman sivun... tai luvun...", hän sanoi ääni jännityksestä väristen.
"Niin juuri! Niin sitä pitää!" Beren huudahti ja taputti veljeään rohkaisevasti selkään. "Minä tässä menenkin jatkamaan näiden kirjojen järjestelyä..."
"Mmh... hieno juttu", Elboron mutisi poissaolevana ja alkoi ahmia kirjan sivuja.

Beren hieroi tyytyväisenä käsiään yhteen. Elboron ei taatusti näkisi eikä kuulisi yhtään mitään, ennen kuin pääsisi kirjan loppuun. Opus oli niin paksu, että siihen menisi taatusti koko loppupäivä. Beren avasi arkistohuoneen oven äänettömästi ja livahti ulos.

* * *

Elenwen seisoskeli tyhjässä ja viileässä varastohuoneessa hieroen paljaita olkavarsiaan. Hän oli selviytynyt tänne helposti - äiti oli taas sulkeutunut yhteen makuukamareista, ilmeisesti nukkumaan, ja isä piti vastaanottoaan. Kylmyys yhdessä jännityksen kanssa sai Elenwenin vapisemaan holtittomasti. Hän mietti mahtaisiko Beren päästä tulemaan. Hän toivoi sitä sydämensä pohjasta, mutta hoki samalla itselleen, ettei se välttämättä onnistuisi ja ettei hänen pitäisi pettyä kamalasti, jos poikaa ei näkyisikään. Olihan heillä koko loppuelämä aikaa tavata toisiaan, joten ei yksi päivä siinä paljon painaisi. Mutta kyllä hän silti pettyisi, jos ei poika ilmestyisi, sille ei voisi minkään. Hän piti Berenistä ja tämän seurasta niin tavattomasti. Tämän kanssa hän sai olla aivan vapaasti oma itsensä eikä hänen tarvinnut koko ajan ajatella olevansa kuninkaan tytär, jonka pitäisi käyttäytyä moitteettomasti ja esimerkillisesti jokaisessa tilanteessa. Mutta kyllä hän kaipasi myös Berenin helliä hyväilyjä ja pehmeitä suudelmia kasvoilleen ja huulilleen. Oli oikeastaan todella outoa olla niin lähellä toista ihmistä. Ei häntä kotonaan kukaan juuri ollut kosketellut, mitä nyt isä saattoi joskus ohi mennen sipaista hiuksia. Koskivatkohan vanhemmat koskaan edes toisiaan? Ainakaan hän ei ollut nähnyt sellaista tapahtuvan. Kai heidän täytyi edes joskus, kun kerran lapsiakin oli syntynyt, mietiskeli Elenwen levottomana.

Sillä hetkellä ovi aukeni ja tyttö sai vain vaivoin estettyä itseään kiljaisemasta ilosta. Se oli Beren! Sanaakaan sanomatta nuoret kietoutuivat toisiinsa ja alkoivat suudella kuin se olisi heidän viimeinen tilaisuutensa tässä elämässä.
"Elenwen... sinä olet ihana", sanoi Beren hengästyneenä rakkaansa huulia vasten.
"Sinä olet suloinen", Elenwen naurahti ja siveli pojan poskea.
"Suloinen?" Beren älähti hämmästyneenä. "Äiti sanoo minua suloiseksi..."
"Hän on oikeassa", Elenwen hymyili ja veti pojan pään taas huultensa ulottuville. Beren vastasi suudelmaan halukkaasti ja antoi käsiensä vaeltaa pitkin Elenwenin kehoa. Hän alkoi miettiä, miltä tytön vartalo mahtaisi tuntua, jollei se olisi verhottu tähän paksusta kankaasta valmistettuun mekkoon. Ja kohta Beren huomasikin hapuilevansa mekon selkäpuolelta löytyneitä nappeja, jotka niin harmittavalla tavalla oli ommeltu esteeksi hänen onnelleen.
"Mitä sinä oikein teet?" Elenwen kysyi ihmetellen.
Beren säpsähti. "Öh... en mitään", hän väitti ja vetäytyi hieman kauemmas.
"Haluatko sinä nähdä minut ilman tätä kolttua?" Elenwen kysyi suorasukaiseen tapaansa, saaden pojan punastumaan. Tytön kasvot eivät paljastaneet lainkaan, oliko hän närkästynyt Berenin julkeudesta vai kiusoitteliko hän vain.
"En, en tietenkään halua", Beren vastasi hätäisesti. "Tai kyllä. Siis ehkä. Jos sinulla ei siis ole mitään sitä vastaan."
"Hmm... hyvä on - yhdellä ehdolla", Elenwen sanoi hymyillen kujeilevasti. "Sinun pitää ensin heittää tuo tunikasi pois."

Noin silmänräpäystä myöhemmin Berenin tunika ja viitta lojuivat varaston lattialla ja poika itse odotti paidattomana tytön tekevän oman osuutensa. Elenwen oli kuitenkin jäänyt katselemaan Berenin alastonta yläruumista suuren kiinnostuksen vallassa ja painoi kohta toisen kätensä pojan rinnalle, alkaen hyväillä tätä kevyesti sormenpäillään. Berenistä tuntui, ettei hän kestäisi tällaista käsittelyä kovin kauan, joten hän veti tytön nopeasti syliinsä ja alkoi haparoida tämän mekon nappeja, jotka olivat tietysti äärimmäisen pienikokoisia ja hankalia avata.
"Äh, tämä on kamalan vaivalloista", Beren mutisi tuskaisena samalla kun Elenwen edelleen siveli tämän rintaa, lähettäen väristyksiä pojan ruumiin läpi. "Elenwen kuule, ole kiltti ja lopeta. Tai älä sittenkään. Tai lopeta. En minä tiedä. Mutta teitpä mitä teit, minä en saa kyllä millään näitä nappeja auki. Äitisikö sinut puki tähän vaatteeseen?"
"No...nyt kun tulit kysyneeksi, niin hän se kyllä valitsi minun mekkoni tänään... Kuule, anna kun minä... Luulen että minä saan ne itse... "
"Hyvä on", Beren sanoi ja vetäytyi vähän kauemmas odottamaan äärimmäisen jännityksen vallassa, mitä hameen alta paljastuisi. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt naisen riisuutuvan, paitsi kerran vahingossa Silrielin, mutta siitä tapauksesta hän ei muistanut muuta kuin tytön korvia vihlovan kirkaisun eikä hän totta puhuen muuta halunnut omasta sisarestaan muistaakaan.

Viimein Elenwen oli saanut jokaisen napin auki. Berenin kädet tärisivät hänen valmistautuessaan vetämään mekon tytön yltä, mutta juuri silloin varaston ovi lennähti apposen auki ja kirkas soihtu valaisi huoneen. Nuoret kavahtivat saman tien kauemmas toisistaan ja tuijottivat silmät auki revähtäneinä tulijaa: pyylevää ja pitkää miestä, joka katseli heitä vähintään yhtä äimistyneen näköisenä.
"Kas, täällähän on ihmisiä", mies totesi aivan kuin olisi itse ollut peikko tai jokin vastaava, jolle ihmiset olivat tähän asti olleet vain vanhojen tarujen kummajaisia.
"Niin...tuota...", Elenwen mumisi korjatessaan mekkoaan. Beren noukki kiireesti vaatepartensa maasta ja vetäisi sen ylleen.
"Keitäs te muuten olette?" mies kyseli päätään rapsutellen. "Teissä on kyllä jotain tuttua..."
"Öh, minä olen kuningattaren palvelusneitoja. Ja tämä tässä on tallipoika."
"Ahaa, vai sillä tavalla", miekkonen tokaisi hieman epäuskoinen pilke silmissään. "No, älkää suotta antako minun häiritä. Minun piti vain tarkistaa tämä vanha kellari, että onko täällä tilaa ylimääräisille viinitynnyreille. Ovat meinaan innostuneet lipittämään viiniä oikein roppakaupalla tuolla ylhäällä", mies totesi naurahtaen ja viittasi Linnan suuntaan.
"No tuota... luulen että me tästä lähdemme... työt kutsuvat...", Elenwen mutisi ja livahti pois ovesta Berenin seuratessa perässä.

"Valarin kiitos ettei se mies tunnistanut meitä", Elenwen huokaisi heidän päästyään ulos. "Mutta se siitä piilopaikasta sitten. Palvelijat varmaan alkavat rampata siellä yhtenään, jos sinne kerran tuodaan viinitynnyreitä."
Beren potkaisi kiukkuisena eteensä sattunutta kivenmurikkaa. Että sen miekkosen pitikin työntää nenänsä siihen varastoon juuri silloin, kun asiat olivat käymässä mielenkiintoisiksi! Vähältä piti, ettei hän ollut kuristanut sitä isopäistä typerystä siihen paikkaan.

Elenwen johdatti Berenin puutarhan ja vuorenrinteen rajalle pystytetyn pensasaidan taakse.
"Täällä voimme olla hetken aikaa piilossa katseilta. Mutta kohta meidän pitää lähteä takaisin sisään", Elenwen sanoi. "Viitsisitkö laittaa nämä napit takaisin kiinni? Täällä on aika kylmä, enkä halua kuvitella, mitä äiti ajattelee jos palaan tämän näköisenä linnaan."
Beren siirsi Elenwenin kullanvaaleat suortuvat syrjään ja tarttui toimeen, mutta unohti hyvin pian mitä oli tekemässä. Pojan sormet alkoivat hivellä Elenwenin paljasta selkää, ja kohta Elenwen tunsi tämän lämpimän hengityksen ja kevyet suudelmat niskassaan.
"Beren...", hän henkäisi. "Mitä sinä oikein...?"
"Pidätkö tästä?" poika kysyi kiusoitellen.
"Sinä olet hullu!" Elenwen kiljaisi ja käännähti kohti Bereniä, painaen tämän huulet omiaan vasten. Hetkeksi he taas unohtivat ympäröivän maailman ja syventyivät vain toisiinsa. Beren mietti, kuinka mahtavaa naimisissa olevien ihmisten elämän täytyi olla, kun he saivat tutkia toistensa vartalojen salaisuuksia aivan vapaasti niin paljon kuin halusivat ja milloin halusivat. Oli omituista, etteivät nämä ihmiset kiljuneet onnesta koko aikaa.

"Kunpa minun ei tarvitsisi lähteä takaisin kotiin", Beren huoahti, kun he olivat viimein irrottautuneet toisistaan.
"Minun tulee sinua ikävä... Kunpa tämä tapailu ei olisi niin vaikeaa..."
Beren nyökkäsi. "En tiedä, miten tulen taas selviämään ilman sinua."
"Mitä jos me vain kertoisimme vanhemmillemme ja pyytäisimme heitä ymmärtämään?" Elenwen ehdotti.
Beren pudisti päätään. "Ei se ikinä onnistuisi. He vain lukitsisivat meidän huoneisiimme kunnes täyttäisimme kolmekymmentä. Kyllähän sinä tiedät, millaisia he ovat. Joutuisimme vain kuuntelemaan tuntien saarnoja siitä, kuinka heidän nuoruudessaan oli pelkkää sotaa eikä ikinä mitään hauskaa ja sen takia olisi hyvin epäoikeudenmukaista, jos meillä olisi hauskaa."
"Niin. Tai sitten sen iänikuisen tarinan siitä, kuinka tosirakkaus kestää vaikka 70 vuoden eron ja sen takia meilläkään ei ole mitään syytä kiirehtiä avioon ennen kuin vasta 70 vuoden päästä."
"He ovat toivottomia jääräpäitä. Ihmettelen miten tuollaiset ahdasmieliset hölmöt ovat koskaan edes onnistuneet saamaan lapsia."

Beren kääntyi katsomaan tummaa taivasta, jolla leijailevia harmaita pilviä kovana käyvä tuuli kuljetti eteenpäin, yhä lähemmäs niitä maita, joilla he seisoivat. Aikaisemmin aamulla taivas oli ollut kirkas, mutta nyt siitä oli jäljellä vain ohut sininen kaistale, joka karkasi yhä kauemmas jäädessään sadepilvien syövereihin. Kohta heidän olisi pakko lähteä takaisin sisälle, jotteivät saisi rankkasadetta niskaansa. Mutta siinä samassa hän sai ajatuksen.
"Elenwen. Nyt minä tiedän", Beren huudahti ja kääntyi katsomaan tyttöä innostuneena. "Me voisimme karata."
Elenwen tuijotti poikaa hämmästyneenä. "Karata? Minne?"
"En tiedä, jonnekin. Ei tietenkään lopullisesti, mutta vähäksi aikaa. Niin kauaksi aikaa, että vanhempamme ehtisivät huolestua meistä toden teolla ja katua kaikkia näitä ilkeyksiä, joita he ovat meidän kiusaksemme keksineet. Ja sitten kun me viimein palaisimme, he olisivat niin iloissaan, että varmasti antaisivat meille kaiken anteeksi ja ymmärtäisivät myös, että me olemme tosissamme toistemme suhteen. He eivät enää voisi kieltää meitä tapailemasta, sillä jos he kieltäisivät, me tietysti karkaisimme uudestaan."
Elenwen rypisti otsaansa arvioidessaan, oliko Berenin idea toteutuskelpoinen. Karkumatkalla rakastamansa pojan kanssa, hän mietti itsekseen. Se olisi kyllä hurjan jännittävää ja romanttista. Aivan kuin vanhoissa saduissa. Vähän kuin Beren ja Lúthien silmarilin hakumatkalla...
"Sitä voisi kyllä harkita...", hän sanoi lopulta. "Mutta ota huomioon, että meidän isämme ovat samoojia ja he varmaan pystyisivät jäljittämään meidät vaikka kiipeäisimme Celebdilin huipulle."
"Olet oikeassa. Siksi minun pitääkin tehdä huolellinen suunnitelma ennen kuin ryhdymme mihinkään. Älä huolehdi, olen varma että pystyn siihen. Tiedän samoamisesta yhtä sun toista, koska olen viettänyt niin paljon aikaa metsissä."
Elenwen hymyili. "Hienoa. Minä odotan taas kirjeitäsi."
"Minä kirjoitan sinulle joka päivä", Beren vannoi ja kietoi tytön syleilyynsä vielä kerran ennen kuin he lähtivät takaisin linnaan.

Kun Beren palasi arkistoon, hän saattoi nähdä Elboronin edelleen istuvan saman kirjan ääressä kuin hänen lähtiessään. Hän kohautti harteitaan ja alkoi iloisena latoa kirjoja takaisin hyllyyn. Kolahdukset saivat Elboronin havahtumaan ja heräämään viimein todellisuuteen.
"Oho, unohdin aivan täysin että olen vieläkin täällä... jokohan kohta on iltapäiväteen aika?" hän mietti. "No mutta, tämä työhän edistyykin hyvää vauhtia. Kohta pääsemmekin takaisin kotiin. Vaikka täytyy myöntää, että olen viihtynyt mainiosti täällä kaupungissakin."
"Niin minäkin", Beren vastasi tyytyväisenä.
"Niinkö? Sepä mielenkiintoista kun ottaa huomioon, että olet kärsimässä rangaistusta."
"Tarkoitan, että olen viihtynyt paremmin kuin ensin ajattelin. Ei tämä kirjojen parissa puuhastelu olekaan niin hirveätä", Beren valehteli sujuvasti isoveljeään katsomatta.
"Mukavaa että olet oppinut sen tänä aikana. Isä tulee olemaan mielissään."
Beren hymyili itsekseen. Elboronia oli joskus niin tavattoman helppo höynäyttää. Kaikki sujui kerrankin juuri niin kuin piti.

* * *

Neuvottelusalin ovet avautuivat hitaasti ja kuningatar asteli sisään hieman epävakain askelin.
"Aragorn!" hän huudahti.
Kuningas istui suuren tammipöydän ääressä ja vilkaisi hätääntyneenä kirjanpitäjiinsä, joiden kanssa oli juuri keskustelemassa.
"Onko kaikki hyvin?" Aragorn kysyi vaimoltaan.
Arwen pudisti päätään voimakkaasti. "Minun täytyy saada puhua kanssasi, ja kahden kesken."
"No, minulla on nyt hieman kiire. Eikö se ehdi odottaa iltaan?"
Arwen alkoi nyyhkyttää. "Sinulla ei ole koskaan aikaa minulle. Ei koskaan! Minä luovuin kuolemattomuudestani sinun vuoksesi eikä sinulla ole aikaa edes kääntyä katsomaan minua kunnolla."
Kirjanpitäjät vilkuilivat toisiaan kiusaantuneina. Aragorn päätti, että oli viisainta selvittää asia vaimon kanssa saman tien.

"No, mitä tämä nyt oikein on?" mies kysyi harmistuneena heidän päästyään turvaan kuninkaan yksityiseen työhuoneeseen.
"Heidät on nähty! He ovat tapailleet yhdessä ylimääräisessä kellarihuoneessa näiden viime päivien ajan!"
"Mitä? Ketkä muka?"
"No Beren ja Elenwen tietysti, ketkä muut sitten! Keittiöapulainen oli yllättänyt heidät itse teossa."
"Mitä sinä oikein puhut? Itse teossa? Hehän ovat pelkkiä lapsia!"
"No, jotain sen suuntaista kuitenkin", Arwen huokaisi. "Eivätkä he enää pieniä ole. En tiedä, minkä ikäisinä ihmislapset yleensä alkavat kiinnittää huomiota vastakkaiseen sukupuoleen, mutta oletin, etteivät tyttäremme alkaisi edes harkita naimisiin menoa ennen kolmeakymmentä."
Aragorn pudisteli päätään. "Kuulehan Arwen. Minusta tuntuu, että olet hieman humalassa. Paljonko olet oikein juonut tänään?"
"Höpsis! En minä ole lainkaan humalassa. Otin ehkä kaksi pikarillista iltapäivällä. Ja mitä tekemistä sillä muka on tämän asian kanssa?"
"Olet varmaankin ymmärtänyt asian väärin. Sinulla on ollut eräänlainen pakkomielle näistä kahdesta jo pitkään, ja nyt kun olet hieman juovuksissa alat kuvitella asioita, joita ei oikeasti ole tapahtunut."
"Senkin pölvästi!" Arwen kivahti. "Tämä on totta ja olet sokea kun et suostu sitä näkemään. Käy hakemassa se poika tänne, niin pakotan hänet tunnustamaan!"
"Arwen, minä en ryhdy tuollaisin kuulusteluihin ilman päteviä perusteita. Kyllähän sinä tiedät, kuinka palvelusväki on jatkuvasti keksimässä jos jonkinlaisia juoruja. Ei niistä kannata välittää. Eräätkin väittävät minun nukkuvan sukat jalassa, vaikka tiedät varsin hyvin, ettei siinä ole perää. Minä en halua antaa Faramirin pojille sellaista vaikutelmaa, että huolestun jokaisesta linnan juorusta."
"Vai niin! Jos sinusta on kerran tullut arkajalka, menen itse hänen luokseen ja sinä tulet mukaan. Onko selvä?"
"Yritä nyt ajatella järkevästi. Beren ja Elboron lähtevät pian takaisin kotiinsa ja saat sitten olla aivan rauhassa. Kävin katsomassa heidän työtään, ja se on lähes valmis. He ovat uutteria ja kunniallisia nuoria miehiä, jotka ovat suureksi avuksi ja kunniaksi minun hovilleni ja sitä kautta koko maallemme."
Arwen ravisteli päätään lohduttomana. "Sinä et koskaan kuuntele minua! Et koskaan ota minun murheitani ja huolenaiheitani tosissasi!" Kyyneleet alkoivat virrata uudelleen haltiattaren poskille.

Aragorn huokaisi. Ehkä oli sittenkin viisainta taipua Arwenin tahtoon. Loppujen lopuksi kyseessä ei ollut mikään vakava asia. Olihan aivan selvää, että Elenwen oli vielä liian nuori ollakseen ihastunut johonkin miehenpuolikkaaseen, ja olisi hyvä, että Arwenkin saisi viimein selvän todisteen tästä asiasta.
"No hyvä on. Sinä voitit", Aragorn sanoi. "Tehdään niin, että kutsun sen pojan puheilleni tänä iltana. Otan selville, mistä tässä oikein on kyse. Oletko tyytyväinen?"
Arwen nyökkäsi ja pyyhkäisi kyyneleet kasvoiltaan. "Ja katsokin että niin tapahtuu."
"Tietysti. Ja nyt jos sallit, lähden jatkamaan neuvonpitoani."

Miehen mentyä Arwen lysähti istumaan huoneen sohvalle. Mitäköhän hän tekisi iltaan asti? Elämä linnassa oli niin tavattoman yksinäistä. Hetken mietittyään hän kutsui palvelijaa ja pyysi tätä tuomaan vielä yhden karahvillisen viiniä.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

tyttö
Örkki
Viestit: 156
Liittynyt: Ti Elo 29, 2006 1:11 pm

Viesti Kirjoittaja tyttö » Pe Tammi 12, 2007 10:18 pm

Taas ensimmäinen? Ihana luku, tämä alkaa mennä jännittäväksi! Tyttö on ihan koukussa.

Arwen ryyppää :lol: Tätä on mielettömän hauska lukea!
Ihanan romanttisia nuo Berenin ja Elenwenin salaiset näkemiset... *alkaa uhkaavasti sulaa mutta kokoaa itsensä ajoissa*
Vähänkö tyttö repsahti tuolle kun Arwen oli valinnut Elenwenille mahdollisimman vaikeasti riisuttavan mekon... Sinulle niin tyypillinen, ihana, pieni huumorinpilkahdus jotenkin hauskasti ikään kuin kätkettynä tuonne dialogin keskelle. Tykkää tykkää.
Elboronista jotenkin oikein huokuu sellainen ihana isovelimäisyys. Ihanaa.
Ja Aragorn... on vain niin... Aragorn tuossa lopussa, kun ei oikein ota uskoakseen Arwenin puheita. Ihanan tyyni ja rauhallinen.

Tämä pitää otteessaan salakavalan varmasti :wink:

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen » La Tammi 13, 2007 2:43 pm

Oioioi...

Pääsin minäkin lukemaan tämän. Ei, en ole nirhaamassa sinua Arwenin takia, en todellakaan, mutta hieman omituinen hän toden totta oli, pakko sanoa...

mikä oli erikoista - rouva Arwen kuulemma tavallisesti nukkui hyvin vähän ja olihan tällä kauneutta muutenkin ilman mitään ylimääräisiä unia) Tiedätkö, tässä tuli jonkinmonen ahaa-elämys, en ole ainoa, joka on ihmetellyt miksi niitä sanotaan juuri kauneusuniksi.... Tai tästä tulee sellainen olo. Ehkä olen hieman hidas tai jotain, mutta kauneusunet..?

Elboron on ihana kirjahullu. Ihana kohta, kun tuo haluaa lukea sen kirjan... Voi että. Tulee mieleen viime ficcisi Faramir, joka alkoi luennoida pöydästä Arwenille... :wink:

Tämäpä käy mielenkiintoiseksi. Että suunnittelevat Elenwen ja Beren karkumatkaa... Ei sitä voi kuin mielenkiinnolla odottaa. Ja tuo keskeyttäjä-miekkonen tosiaan osasi asiansa. Eipä olisi parempaan aikaan oikein voinut tulla. Hieman vain jäin miettimään, että miksi ei tunnista Elenweniä, muta loppu muutti kaiken..

Tuosta lopusta piti vielä sanomani. En oikein tiedä mitä siitä ajatella. Arwen on jotenkin hermoheikko (en aio nirhata, pidän lupaukseni) ja omituinen, mutta menee jotenkin. Tuntuu omituiselta, miten hän jaksaa vain pelätä, ettei Aragorn rakasta. Pöh, tyhmiä ajatuksia minullakin :roll: Ja sitten hukuttaa ajatuksensa viiniin... Voi haltiaparkaa.

Ehkä häivyn tästä hölisemästä turhia, eihän tässä oikein mitään järkevää ole...

Avatar
athelas
Puolituinen
Viestit: 338
Liittynyt: Ma Joulu 19, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: synkmetsä
Viesti:

Viesti Kirjoittaja athelas » La Tammi 13, 2007 4:36 pm

*hih*
Arwen ryyppypuuhissa ja tuo Aragorn kun yrittää olla aina vaimollee mieliksi ja puhua kauniisti:DD
Vai karkumatkalla..
Hieno luku.

Niin, kyllä kait se Faramir vaan on ihmistntija ja Aragorn ei
"Neledh corvath an edhilerain no i venel
Odog an naughírath ne rynd gonui hain
Neder an hírath fírib, barad na ´urth
Mîn an mornhir ne had dûr în
Ned i dalath e-Vordor
Ennas i ngwath dorthar"

Piratesse
Vitam Piratae Aligo
Viestit: 781
Liittynyt: Su Marras 06, 2005 11:26 pm
Paikkakunta: Shin-Ra HQ

Viesti Kirjoittaja Piratesse » La Tammi 13, 2007 5:21 pm

Kuittaan luetuksi tähän asti. Liian väsyksissä kommentoidakseni mitenkään rakentavasti, mutta erittäin nautittavaa luettävaa tähän saakka. Palanen myöhemmin paremmalla ajalla.
Vuoden tulokas 2006/ Vuoden Originaalikirjoittaja 2007/2008

Vastaa Viestiin