Kiitos palautteesta.
Tämän jatkon kanssa on taas ollut melkoinen tappeleminen, mutta pidän edelleen kiinni tästä luku per viikko tahdista. Päivitystä sopii odottaa torstaisin tai perjantaisin. Niin ja vielä sellainen varoituksen sana, että tästä ficistä on tulossa todella pitkä, pitempi kuin KKKK:sta ja lukujen määrä menee reilusti yli kahdenkymmenen.
Andune: Kiitos. Silrielistä ja Borlasista tulee todellakin lisää myöhemmin.
Tyttö: Kiitos. Minä yritin tosiaan tehdä tuosta Silrielistä sellaisen tyypillisen murheellisen teinin, ja mukava jos löysit siitä jotain itsellesi tuttua.
Annatar: Kiitos huomioista ja kannustavista kommenteista.
Nerwen: Sinä pikku Sherlock
. Mietinkin huomaako kukaan mitään erikoista tuossa, kun Arwen vertaa Elboronia Faramiriin. Tuohon pohdintaasi kyllä luultavasti tulee vastaus jossain vaiheessa. Ja kyllä tuosta Borlasista ja Silrielistä on luvassa pientä draaman poikasta.
Athelas: Kiitos, tuossa heitit kyllä hyvän huomion, siis että Faramir näyttää tuntevan lapsensa Aragornia paremmin, vaikka periaatteessa kumpikin on yhtä paljon pois kotoaan. Yritin tuohon keksiä jotain selitystä, mutta en oikeastaan voi siihen muuta sanoa, kuin että Faramir on ehkä luonnostaan hieman taitavampi ihmissuhteissaan kuin Aragorn. Ja lisäksi Minas Tirithissä ollessaankin hän ehtii välillä pistäytyä kotonaan ja lapset puolestaan voivat oleskella kaupungissa. Mutta hyvä huomio joka tapauksessa.
Okei, sitten seuraava luku. Minä en ole ehtinyt paneutua tähän oikein syvällisesti. Olen kirjoitellut joitakin kohtauksia uudestaan, mutta ajan puutteen vuoksi ne jäivät hieman kummallisiksi. Luvusta tuli myös tuplasti tuon edeltävän pituinen, mutta en voi sille minkään... Ja yrittäkää olla nirhaamatta minua tuon Arwenin vuoksi...
Seitsemäs luku
Mielitekojen armoilla
Arwen pyysi palvelijaa tuomaan karahvillisen viiniä. Hänellä ei yleensä ollut tapana juoda näin varhain, mutta hän ei nyt välittänyt siitä. Viini tuntui jotenkin rauhoittavan ja sai huolet tuntumaan vähemmän vakavilta. Aragorn piti vastaanottoa, tyttäret viihtyivät keskenään, Eldarion oli päiväunilla eikä Arwenilla ollut oikein ketään kenen kanssa viettää aikaa. Olisihan hän tietysti voinut mennä tekemään käsitöitään, mutta se ei oikein huvittanut häntä tällä hetkellä. Eikä se ollut oikeastaan huvittanut pitkiin aikoihin, ristipistot kun vaativat aivan liian tiukkaa keskittymistä hänen nykyiseen mielialaansa nähden. Mukavampaa oli nautiskella muutama pikarillinen, ottaa päiväunet ja käydä sitten vähän katselemassa, että kaikki linnassa sujui kuten pitikin.
Arwen ilahtui viinin saapuessa.
"Keittiömestari kysyy arvon rouvalta, että haluaako hän, että tilataan lisää viiniä ja tilaisiko hän mieluummin amrothilaista vai dorwinionilaista tällä kertaa", palvelija tiedusteli.
"Hmm... miksipä ei Dorwinionista tällä kertaa. Vaikkapa kolmekymmentä tynnyrillistä", Arwen vastasi. Palvelija kumarsi ja poistui.
Arwen kyllä tiesi, että dorwinionilainen oli kalliimpaa ja vahvempaa, mutta ainahan vaihtelu virkisti. Eikä hän toki kaikkea ajatellut itse juoda - suurin osa menisi kaartilaisten pitämiseen tyytyväisinä.
* * *
Beren katseli huolestuneena hyllyjä, joille kirjat alkoivat kuin huomaamatta järjestyä siisteihin riveihin, aihealueiden mukaan aakkostettuina. Elboronille näytti olevan kunnia-asia saada työ valmiiksi mahdollisimman lyhyessä ajassa. Tämä ei juuri liikahtanut pöydän äärestä, jossa raapusti tietoja suureen muistikirjaan, komentaen tuon tuostakin Berenin kantamaan pinon opuksia jollekin tietylle hyllylle. Ja kohta työ todella olisi valmis, ja he pääsisivät tai pikemminkin joutuisivat lähtemään takaisin kotiin. Beren huokaisi. Hän ei halunnut lähteä vielä nyt, kun ei ollut ehtinyt tavata Elenweniä läheskään niin monesti kuin oli toivonut. Kuningatar Arwen oli näet ottanut tavakseen käyskennellä edes takaisin käytävällä ja tehdä yllätyskäyntejä arkistoon, mikä oli tehnyt tapaamisista todella riskialtista puuhaa. Eilen Elenwen oli kuitenkin onnistunut pistäytymään Berenin luona lyhyesti, sillä hänen äitinsä oli päättänyt ottaa kauneusunet keskellä päivää (mikä oli erikoista - rouva Arwen kuulemma tavallisesti nukkui hyvin vähän ja olihan tällä kauneutta muutenkin ilman mitään ylimääräisiä unia). Isälleen Elenwen oli puolestaan ehdottanut, että tämä ottaisi Elboronin kuunteluoppilaaksi nyt, kun hänellä oli neuvotteluja päälliköiden ja virkamiesten kanssa jostakin Haradin tilanteesta. Kuningas oli kovasti kiitellyt tytärtään hyvästä ideasta, ja kutsunut nuorukaisen oitis luokseen - tulisihan tästä jonain päivänä hänen käskynhaltijansa, jolle neuvottelutaidot olisivat tarpeen.
Beren oli yllättynyt toden teolla Elenwenin ilmestyessä yhtäkkiä arkistoon, jonne hän oli jäänyt uurastamaan veljensä lähdettyä neuvotteluun. Hän oli riemastunut niin, että oli nauranut ääneen ja sulkenut tytön saman tien syliinsä. Tällä kertaa hän ei enää ollut arkaillut, vaan halaukset olivat pian vaihtuneet suukkoihin, suukot toinen toisensa jälkeen syveneviin suudelmiin, varovaisten kosketusten muuntuessa samalla yhä rohkeammiksi hyväilyiksi. He olivat ehtineet puhua hyvin vähän tämän lyhyen tapaamisen aikana - lyhyen, sillä juuri kun Berenistä oli alkanut tuntua, että tilanne saattaisi riistäytyä käsistä, oli arkiston ovi auennut ja eräs siivoojista astunut sisään. Elboron oli tietysti kaikessa ärsyttävyydessään keksinyt komentaa jonkun palvelijoista pyyhkimään hyllyjä, jottei pikkuveljen olo arkistossa vain pääsisi käymään liian yksinäiseksi. Onneksi he olivat olleet erään hyllyn takana piilossa, ja Elenwen oli pystynyt livahtamaan ulos takaovesta siivoojan huomaamatta tätä ollenkaan. He olivat kuiskaten sopineet, että jatkaisivat siitä, mihin olivat jääneet seuraavana päivänä kuudennen tunnin alussa heidän ensimmäisessä ja turvallisemmassa piilopaikassaan: hylätyssä varastohuoneessa palvelusväen siivessä.
Nyt tuo kaivattu kuudes tunti oli käsillä. Berenillä oli onneksi pettämätön suunnitelma Elboronin varalle. Hän oli sattumoisin löytänyt erään ummehtuneen teoksen, joka käsitteli Númenorin maastoa ja pinnanmuotoja, ja kätkenyt sen hyllyyn toisten kirjojen taakse odottamaan hetkeään. Nyt hän otti aarteen esiin (hänkin saattoi sanoa sitä nyt aarteeksi), ja asteli pöydän ääressä puurtavan isoveljensä luo.
"Yyh, voisiko kirja olla enää yhtään ikävystyttävämpi", Beren valitti suureen ääneen iskiessään löydöksensä pöydälle Elboronin nenän eteen. Tämä valpastui välittömästi.
"Maantieteellisiä tutkielmia Númenorista?" nuorukainen kiljaisi hurmioituneena nähdessään kirjan otsikon. "Hyvänen aika. Onko tällainenkin olemassa? Voi kamala, kylläpä minun tekisi mieleni... mutta kun on vielä niin paljon tekemistä...", hän tuskaili ja vilkuili papereitaan.
"Kyllä sinä minun puolestani voit lukea sen vaikka heti. Olemmehan saaneet jo paljon aikaan", Beren kiirehti vakuuttamaan. Elboron osasi joskus olla niin sietämättömän velvollisuudentuntoinen.
"Niin...", Elboron mietti. "Enpä tiedä... Minun pitäisi kyllä pysytellä siitä erossa. Tiedäthän, kuinka helposti tällainen tilanne karkaa käsistä? Tekee niin mieli, ettei saa itseään lopettamaan ennen kuin on liian pitkällä ja sitten on pakko jatkaa loppuun asti? Hirvittävät vaarat vaanivat, kun oikein rakastaa -"
"Äh, älä viitsi, veliseni. Kyllä sinä olet sen ansainnut! Olet ahkeroinut niin kovasti viime päivinä. Anna mennä vain!"
Elboron epäröi vielä hetken, mutta se oli turhaa. Hän oli antanut katseensa viipyä houkutuksessaan liian pitkään ja kiusauksen vastustaminen kävi lopulta mahdottomaksi. Niinpä hän tarttui kirjaan ahnas katse silmissään. "No... jos minä nyt muutaman sivun... tai luvun...", hän sanoi ääni jännityksestä väristen.
"Niin juuri! Niin sitä pitää!" Beren huudahti ja taputti veljeään rohkaisevasti selkään. "Minä tässä menenkin jatkamaan näiden kirjojen järjestelyä..."
"Mmh... hieno juttu", Elboron mutisi poissaolevana ja alkoi ahmia kirjan sivuja.
Beren hieroi tyytyväisenä käsiään yhteen. Elboron ei taatusti näkisi eikä kuulisi yhtään mitään, ennen kuin pääsisi kirjan loppuun. Opus oli niin paksu, että siihen menisi taatusti koko loppupäivä. Beren avasi arkistohuoneen oven äänettömästi ja livahti ulos.
* * *
Elenwen seisoskeli tyhjässä ja viileässä varastohuoneessa hieroen paljaita olkavarsiaan. Hän oli selviytynyt tänne helposti - äiti oli taas sulkeutunut yhteen makuukamareista, ilmeisesti nukkumaan, ja isä piti vastaanottoaan. Kylmyys yhdessä jännityksen kanssa sai Elenwenin vapisemaan holtittomasti. Hän mietti mahtaisiko Beren päästä tulemaan. Hän toivoi sitä sydämensä pohjasta, mutta hoki samalla itselleen, ettei se välttämättä onnistuisi ja ettei hänen pitäisi pettyä kamalasti, jos poikaa ei näkyisikään. Olihan heillä koko loppuelämä aikaa tavata toisiaan, joten ei yksi päivä siinä paljon painaisi. Mutta kyllä hän silti pettyisi, jos ei poika ilmestyisi, sille ei voisi minkään. Hän piti Berenistä ja tämän seurasta niin tavattomasti. Tämän kanssa hän sai olla aivan vapaasti oma itsensä eikä hänen tarvinnut koko ajan ajatella olevansa kuninkaan tytär, jonka pitäisi käyttäytyä moitteettomasti ja esimerkillisesti jokaisessa tilanteessa. Mutta kyllä hän kaipasi myös Berenin helliä hyväilyjä ja pehmeitä suudelmia kasvoilleen ja huulilleen. Oli oikeastaan todella outoa olla niin lähellä toista ihmistä. Ei häntä kotonaan kukaan juuri ollut kosketellut, mitä nyt isä saattoi joskus ohi mennen sipaista hiuksia. Koskivatkohan vanhemmat koskaan edes toisiaan? Ainakaan hän ei ollut nähnyt sellaista tapahtuvan. Kai heidän täytyi edes joskus, kun kerran lapsiakin oli syntynyt, mietiskeli Elenwen levottomana.
Sillä hetkellä ovi aukeni ja tyttö sai vain vaivoin estettyä itseään kiljaisemasta ilosta. Se oli Beren! Sanaakaan sanomatta nuoret kietoutuivat toisiinsa ja alkoivat suudella kuin se olisi heidän viimeinen tilaisuutensa tässä elämässä.
"Elenwen... sinä olet ihana", sanoi Beren hengästyneenä rakkaansa huulia vasten.
"Sinä olet suloinen", Elenwen naurahti ja siveli pojan poskea.
"Suloinen?" Beren älähti hämmästyneenä. "Äiti sanoo minua suloiseksi..."
"Hän on oikeassa", Elenwen hymyili ja veti pojan pään taas huultensa ulottuville. Beren vastasi suudelmaan halukkaasti ja antoi käsiensä vaeltaa pitkin Elenwenin kehoa. Hän alkoi miettiä, miltä tytön vartalo mahtaisi tuntua, jollei se olisi verhottu tähän paksusta kankaasta valmistettuun mekkoon. Ja kohta Beren huomasikin hapuilevansa mekon selkäpuolelta löytyneitä nappeja, jotka niin harmittavalla tavalla oli ommeltu esteeksi hänen onnelleen.
"Mitä sinä oikein teet?" Elenwen kysyi ihmetellen.
Beren säpsähti. "Öh... en mitään", hän väitti ja vetäytyi hieman kauemmas.
"Haluatko sinä nähdä minut ilman tätä kolttua?" Elenwen kysyi suorasukaiseen tapaansa, saaden pojan punastumaan. Tytön kasvot eivät paljastaneet lainkaan, oliko hän närkästynyt Berenin julkeudesta vai kiusoitteliko hän vain.
"En, en tietenkään halua", Beren vastasi hätäisesti. "Tai kyllä. Siis ehkä. Jos sinulla ei siis ole mitään sitä vastaan."
"Hmm... hyvä on - yhdellä ehdolla", Elenwen sanoi hymyillen kujeilevasti. "Sinun pitää ensin heittää tuo tunikasi pois."
Noin silmänräpäystä myöhemmin Berenin tunika ja viitta lojuivat varaston lattialla ja poika itse odotti paidattomana tytön tekevän oman osuutensa. Elenwen oli kuitenkin jäänyt katselemaan Berenin alastonta yläruumista suuren kiinnostuksen vallassa ja painoi kohta toisen kätensä pojan rinnalle, alkaen hyväillä tätä kevyesti sormenpäillään. Berenistä tuntui, ettei hän kestäisi tällaista käsittelyä kovin kauan, joten hän veti tytön nopeasti syliinsä ja alkoi haparoida tämän mekon nappeja, jotka olivat tietysti äärimmäisen pienikokoisia ja hankalia avata.
"Äh, tämä on kamalan vaivalloista", Beren mutisi tuskaisena samalla kun Elenwen edelleen siveli tämän rintaa, lähettäen väristyksiä pojan ruumiin läpi. "Elenwen kuule, ole kiltti ja lopeta. Tai älä sittenkään. Tai lopeta. En minä tiedä. Mutta teitpä mitä teit, minä en saa kyllä millään näitä nappeja auki. Äitisikö sinut puki tähän vaatteeseen?"
"No...nyt kun tulit kysyneeksi, niin hän se kyllä valitsi minun mekkoni tänään... Kuule, anna kun minä... Luulen että minä saan ne itse... "
"Hyvä on", Beren sanoi ja vetäytyi vähän kauemmas odottamaan äärimmäisen jännityksen vallassa, mitä hameen alta paljastuisi. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt naisen riisuutuvan, paitsi kerran vahingossa Silrielin, mutta siitä tapauksesta hän ei muistanut muuta kuin tytön korvia vihlovan kirkaisun eikä hän totta puhuen muuta halunnut omasta sisarestaan muistaakaan.
Viimein Elenwen oli saanut jokaisen napin auki. Berenin kädet tärisivät hänen valmistautuessaan vetämään mekon tytön yltä, mutta juuri silloin varaston ovi lennähti apposen auki ja kirkas soihtu valaisi huoneen. Nuoret kavahtivat saman tien kauemmas toisistaan ja tuijottivat silmät auki revähtäneinä tulijaa: pyylevää ja pitkää miestä, joka katseli heitä vähintään yhtä äimistyneen näköisenä.
"Kas, täällähän on ihmisiä", mies totesi aivan kuin olisi itse ollut peikko tai jokin vastaava, jolle ihmiset olivat tähän asti olleet vain vanhojen tarujen kummajaisia.
"Niin...tuota...", Elenwen mumisi korjatessaan mekkoaan. Beren noukki kiireesti vaatepartensa maasta ja vetäisi sen ylleen.
"Keitäs te muuten olette?" mies kyseli päätään rapsutellen. "Teissä on kyllä jotain tuttua..."
"Öh, minä olen kuningattaren palvelusneitoja. Ja tämä tässä on tallipoika."
"Ahaa, vai sillä tavalla", miekkonen tokaisi hieman epäuskoinen pilke silmissään. "No, älkää suotta antako minun häiritä. Minun piti vain tarkistaa tämä vanha kellari, että onko täällä tilaa ylimääräisille viinitynnyreille. Ovat meinaan innostuneet lipittämään viiniä oikein roppakaupalla tuolla ylhäällä", mies totesi naurahtaen ja viittasi Linnan suuntaan.
"No tuota... luulen että me tästä lähdemme... työt kutsuvat...", Elenwen mutisi ja livahti pois ovesta Berenin seuratessa perässä.
"Valarin kiitos ettei se mies tunnistanut meitä", Elenwen huokaisi heidän päästyään ulos. "Mutta se siitä piilopaikasta sitten. Palvelijat varmaan alkavat rampata siellä yhtenään, jos sinne kerran tuodaan viinitynnyreitä."
Beren potkaisi kiukkuisena eteensä sattunutta kivenmurikkaa. Että sen miekkosen pitikin työntää nenänsä siihen varastoon juuri silloin, kun asiat olivat käymässä mielenkiintoisiksi! Vähältä piti, ettei hän ollut kuristanut sitä isopäistä typerystä siihen paikkaan.
Elenwen johdatti Berenin puutarhan ja vuorenrinteen rajalle pystytetyn pensasaidan taakse.
"Täällä voimme olla hetken aikaa piilossa katseilta. Mutta kohta meidän pitää lähteä takaisin sisään", Elenwen sanoi. "Viitsisitkö laittaa nämä napit takaisin kiinni? Täällä on aika kylmä, enkä halua kuvitella, mitä äiti ajattelee jos palaan tämän näköisenä linnaan."
Beren siirsi Elenwenin kullanvaaleat suortuvat syrjään ja tarttui toimeen, mutta unohti hyvin pian mitä oli tekemässä. Pojan sormet alkoivat hivellä Elenwenin paljasta selkää, ja kohta Elenwen tunsi tämän lämpimän hengityksen ja kevyet suudelmat niskassaan.
"Beren...", hän henkäisi. "Mitä sinä oikein...?"
"Pidätkö tästä?" poika kysyi kiusoitellen.
"Sinä olet hullu!" Elenwen kiljaisi ja käännähti kohti Bereniä, painaen tämän huulet omiaan vasten. Hetkeksi he taas unohtivat ympäröivän maailman ja syventyivät vain toisiinsa. Beren mietti, kuinka mahtavaa naimisissa olevien ihmisten elämän täytyi olla, kun he saivat tutkia toistensa vartalojen salaisuuksia aivan vapaasti niin paljon kuin halusivat ja milloin halusivat. Oli omituista, etteivät nämä ihmiset kiljuneet onnesta koko aikaa.
"Kunpa minun ei tarvitsisi lähteä takaisin kotiin", Beren huoahti, kun he olivat viimein irrottautuneet toisistaan.
"Minun tulee sinua ikävä... Kunpa tämä tapailu ei olisi niin vaikeaa..."
Beren nyökkäsi. "En tiedä, miten tulen taas selviämään ilman sinua."
"Mitä jos me vain kertoisimme vanhemmillemme ja pyytäisimme heitä ymmärtämään?" Elenwen ehdotti.
Beren pudisti päätään. "Ei se ikinä onnistuisi. He vain lukitsisivat meidän huoneisiimme kunnes täyttäisimme kolmekymmentä. Kyllähän sinä tiedät, millaisia he ovat. Joutuisimme vain kuuntelemaan tuntien saarnoja siitä, kuinka heidän nuoruudessaan oli pelkkää sotaa eikä ikinä mitään hauskaa ja sen takia olisi hyvin epäoikeudenmukaista, jos meillä olisi hauskaa."
"Niin. Tai sitten sen iänikuisen tarinan siitä, kuinka tosirakkaus kestää vaikka 70 vuoden eron ja sen takia meilläkään ei ole mitään syytä kiirehtiä avioon ennen kuin vasta 70 vuoden päästä."
"He ovat toivottomia jääräpäitä. Ihmettelen miten tuollaiset ahdasmieliset hölmöt ovat koskaan edes onnistuneet saamaan lapsia."
Beren kääntyi katsomaan tummaa taivasta, jolla leijailevia harmaita pilviä kovana käyvä tuuli kuljetti eteenpäin, yhä lähemmäs niitä maita, joilla he seisoivat. Aikaisemmin aamulla taivas oli ollut kirkas, mutta nyt siitä oli jäljellä vain ohut sininen kaistale, joka karkasi yhä kauemmas jäädessään sadepilvien syövereihin. Kohta heidän olisi pakko lähteä takaisin sisälle, jotteivät saisi rankkasadetta niskaansa. Mutta siinä samassa hän sai ajatuksen.
"Elenwen. Nyt minä tiedän", Beren huudahti ja kääntyi katsomaan tyttöä innostuneena. "Me voisimme karata."
Elenwen tuijotti poikaa hämmästyneenä. "Karata? Minne?"
"En tiedä, jonnekin. Ei tietenkään lopullisesti, mutta vähäksi aikaa. Niin kauaksi aikaa, että vanhempamme ehtisivät huolestua meistä toden teolla ja katua kaikkia näitä ilkeyksiä, joita he ovat meidän kiusaksemme keksineet. Ja sitten kun me viimein palaisimme, he olisivat niin iloissaan, että varmasti antaisivat meille kaiken anteeksi ja ymmärtäisivät myös, että me olemme tosissamme toistemme suhteen. He eivät enää voisi kieltää meitä tapailemasta, sillä jos he kieltäisivät, me tietysti karkaisimme uudestaan."
Elenwen rypisti otsaansa arvioidessaan, oliko Berenin idea toteutuskelpoinen. Karkumatkalla rakastamansa pojan kanssa, hän mietti itsekseen. Se olisi kyllä hurjan jännittävää ja romanttista. Aivan kuin vanhoissa saduissa. Vähän kuin Beren ja Lúthien silmarilin hakumatkalla...
"Sitä voisi kyllä harkita...", hän sanoi lopulta. "Mutta ota huomioon, että meidän isämme ovat samoojia ja he varmaan pystyisivät jäljittämään meidät vaikka kiipeäisimme Celebdilin huipulle."
"Olet oikeassa. Siksi minun pitääkin tehdä huolellinen suunnitelma ennen kuin ryhdymme mihinkään. Älä huolehdi, olen varma että pystyn siihen. Tiedän samoamisesta yhtä sun toista, koska olen viettänyt niin paljon aikaa metsissä."
Elenwen hymyili. "Hienoa. Minä odotan taas kirjeitäsi."
"Minä kirjoitan sinulle joka päivä", Beren vannoi ja kietoi tytön syleilyynsä vielä kerran ennen kuin he lähtivät takaisin linnaan.
Kun Beren palasi arkistoon, hän saattoi nähdä Elboronin edelleen istuvan saman kirjan ääressä kuin hänen lähtiessään. Hän kohautti harteitaan ja alkoi iloisena latoa kirjoja takaisin hyllyyn. Kolahdukset saivat Elboronin havahtumaan ja heräämään viimein todellisuuteen.
"Oho, unohdin aivan täysin että olen vieläkin täällä... jokohan kohta on iltapäiväteen aika?" hän mietti. "No mutta, tämä työhän edistyykin hyvää vauhtia. Kohta pääsemmekin takaisin kotiin. Vaikka täytyy myöntää, että olen viihtynyt mainiosti täällä kaupungissakin."
"Niin minäkin", Beren vastasi tyytyväisenä.
"Niinkö? Sepä mielenkiintoista kun ottaa huomioon, että olet kärsimässä rangaistusta."
"Tarkoitan, että olen viihtynyt paremmin kuin ensin ajattelin. Ei tämä kirjojen parissa puuhastelu olekaan niin hirveätä", Beren valehteli sujuvasti isoveljeään katsomatta.
"Mukavaa että olet oppinut sen tänä aikana. Isä tulee olemaan mielissään."
Beren hymyili itsekseen. Elboronia oli joskus niin tavattoman helppo höynäyttää. Kaikki sujui kerrankin juuri niin kuin piti.
* * *
Neuvottelusalin ovet avautuivat hitaasti ja kuningatar asteli sisään hieman epävakain askelin.
"Aragorn!" hän huudahti.
Kuningas istui suuren tammipöydän ääressä ja vilkaisi hätääntyneenä kirjanpitäjiinsä, joiden kanssa oli juuri keskustelemassa.
"Onko kaikki hyvin?" Aragorn kysyi vaimoltaan.
Arwen pudisti päätään voimakkaasti. "Minun täytyy saada puhua kanssasi, ja kahden kesken."
"No, minulla on nyt hieman kiire. Eikö se ehdi odottaa iltaan?"
Arwen alkoi nyyhkyttää. "Sinulla ei ole koskaan aikaa minulle. Ei koskaan! Minä luovuin kuolemattomuudestani sinun vuoksesi eikä sinulla ole aikaa edes kääntyä katsomaan minua kunnolla."
Kirjanpitäjät vilkuilivat toisiaan kiusaantuneina. Aragorn päätti, että oli viisainta selvittää asia vaimon kanssa saman tien.
"No, mitä tämä nyt oikein on?" mies kysyi harmistuneena heidän päästyään turvaan kuninkaan yksityiseen työhuoneeseen.
"Heidät on nähty! He ovat tapailleet yhdessä ylimääräisessä kellarihuoneessa näiden viime päivien ajan!"
"Mitä? Ketkä muka?"
"No Beren ja Elenwen tietysti, ketkä muut sitten! Keittiöapulainen oli yllättänyt heidät itse teossa."
"Mitä sinä oikein puhut? Itse teossa? Hehän ovat pelkkiä lapsia!"
"No, jotain sen suuntaista kuitenkin", Arwen huokaisi. "Eivätkä he enää pieniä ole. En tiedä, minkä ikäisinä ihmislapset yleensä alkavat kiinnittää huomiota vastakkaiseen sukupuoleen, mutta oletin, etteivät tyttäremme alkaisi edes harkita naimisiin menoa ennen kolmeakymmentä."
Aragorn pudisteli päätään. "Kuulehan Arwen. Minusta tuntuu, että olet hieman humalassa. Paljonko olet oikein juonut tänään?"
"Höpsis! En minä ole lainkaan humalassa. Otin ehkä kaksi pikarillista iltapäivällä. Ja mitä tekemistä sillä muka on tämän asian kanssa?"
"Olet varmaankin ymmärtänyt asian väärin. Sinulla on ollut eräänlainen pakkomielle näistä kahdesta jo pitkään, ja nyt kun olet hieman juovuksissa alat kuvitella asioita, joita ei oikeasti ole tapahtunut."
"Senkin pölvästi!" Arwen kivahti. "Tämä on totta ja olet sokea kun et suostu sitä näkemään. Käy hakemassa se poika tänne, niin pakotan hänet tunnustamaan!"
"Arwen, minä en ryhdy tuollaisin kuulusteluihin ilman päteviä perusteita. Kyllähän sinä tiedät, kuinka palvelusväki on jatkuvasti keksimässä jos jonkinlaisia juoruja. Ei niistä kannata välittää. Eräätkin väittävät minun nukkuvan sukat jalassa, vaikka tiedät varsin hyvin, ettei siinä ole perää. Minä en halua antaa Faramirin pojille sellaista vaikutelmaa, että huolestun jokaisesta linnan juorusta."
"Vai niin! Jos sinusta on kerran tullut arkajalka, menen itse hänen luokseen ja sinä tulet mukaan. Onko selvä?"
"Yritä nyt ajatella järkevästi. Beren ja Elboron lähtevät pian takaisin kotiinsa ja saat sitten olla aivan rauhassa. Kävin katsomassa heidän työtään, ja se on lähes valmis. He ovat uutteria ja kunniallisia nuoria miehiä, jotka ovat suureksi avuksi ja kunniaksi minun hovilleni ja sitä kautta koko maallemme."
Arwen ravisteli päätään lohduttomana. "Sinä et koskaan kuuntele minua! Et koskaan ota minun murheitani ja huolenaiheitani tosissasi!" Kyyneleet alkoivat virrata uudelleen haltiattaren poskille.
Aragorn huokaisi. Ehkä oli sittenkin viisainta taipua Arwenin tahtoon. Loppujen lopuksi kyseessä ei ollut mikään vakava asia. Olihan aivan selvää, että Elenwen oli vielä liian nuori ollakseen ihastunut johonkin miehenpuolikkaaseen, ja olisi hyvä, että Arwenkin saisi viimein selvän todisteen tästä asiasta.
"No hyvä on. Sinä voitit", Aragorn sanoi. "Tehdään niin, että kutsun sen pojan puheilleni tänä iltana. Otan selville, mistä tässä oikein on kyse. Oletko tyytyväinen?"
Arwen nyökkäsi ja pyyhkäisi kyyneleet kasvoiltaan. "Ja katsokin että niin tapahtuu."
"Tietysti. Ja nyt jos sallit, lähden jatkamaan neuvonpitoani."
Miehen mentyä Arwen lysähti istumaan huoneen sohvalle. Mitäköhän hän tekisi iltaan asti? Elämä linnassa oli niin tavattoman yksinäistä. Hetken mietittyään hän kutsui palvelijaa ja pyysi tätä tuomaan vielä yhden karahvillisen viiniä.