Déjà vu Gondorin aamussa (PG-13), 30. luku 22.6. VALMIS

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune » La Tammi 13, 2007 6:51 pm

Turha varmaan enää sanoa siitä, kuinka suloisia Beren ja Elenwen ovat :roll:
Arwen lipittää paljon viiniä. No, kyllähän sen ymmärtää kun taitaa olla aikasen tylsää.

Arwen kyllä vähän ylireagoi, melkein kaikesta. Ylireagoiminen ei ehkä sovi minun kuvaani Arwenista, mutta mielikuvansa kullakin.

Luin, pidin ja odotan jatkoa. Muuta ei nyt kyllä irtoa :(
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009

Annatar
Puolituinen
Viestit: 389
Liittynyt: Pe Marras 04, 2005 4:09 pm
Paikkakunta: Rohanin ruohotasangot

Viesti Kirjoittaja Annatar » Su Tammi 14, 2007 3:36 pm

Minusta tämä syvensi hyvin Arwenia ja sitä, miten yksinäisessä ja ahdistavassa tilanteessa se elää tuossa avioliitossa ja perheessä. Ei ihmekään jos tekee mieli maistella entistä vahvempaa viintä ja entistä aikaisemmin, jollakin se turhautuminen, epävarmuus ja pitkät, toimettomat päivät pitää turruttaa. Tässä ficissä näkyy hyvin sekin, miten aviovaikeudet peilautuu ja vaikuttaa Arwenin ja lasten suhteeseen.

Elenwenin ja Berenin pienistä juonitteluista on edelleen hauskaa lukea. Kieltämättä nauroin niiden mekkosekoilulle -ja kauhistelin että ne pian menisivät pidemmälle kuin olisi tuossa tilanteessa viisasta tai tulisivat yllätetyiksi. Helppo myös kuvitella Arwenin valinneen tyttärensä koltun ^^
Númenorin maastoa ja pinnanmuotoja käsittelevä opus kirvoitti myös hymyn.

Tästä kohdasta pidin erityisesti, koska se kertoo hyvin kuningasperheen ilmapiiristä:

Oli oikeastaan todella outoa olla niin lähellä toista ihmistä. Ei häntä kotonaan kukaan juuri ollut kosketellut, mitä nyt isä saattoi joskus ohi mennen sipaista hiuksia. Koskivatkohan vanhemmat koskaan edes toisiaan? Ainakaan hän ei ollut nähnyt sellaista tapahtuvan.

Tuntuu tosiaan olevan hiukan heikoissa kantimissa paitsi avioparin, myös koko perheen keskinäinen kommunikointi, luottamus ja hellyyden ja rakkauden osoittaminen. Eikä ihme jos Elenwen nauttii niin suuresti Berenin läheisyydestä. Mistäs lapset oppisivat itseään ilmaisemaan, jos ei vanhemmatkaan sitä keskenään tee.
Vuoden Draamaficcaaja 2007

Kauniin avan taiteili julietik.

Ruoskatarin (okei, Ruoskattaren ;)) kautta Annatariksi jälleen.

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Pe Tammi 19, 2007 9:10 pm

Kiitokset palautteista jälleen. :)

Tyttö: Hieno kuulla, että tarina pitää otteessaan. Minun itseni on sitä niin vaikea arvioida... Minusta välillä tuntuu että tämä on yhtä soutamista ja huopaamista, että vaikka juoni on simppeli, se ei tahdo edetä minnekään. Mutta hyvä jos se ei haittaa.

Nerwen: Juups, Elboron on isänsä poika kyllä, aika monessa suhteessa. Tuo Númenor-innostuskin lienee perua isältä. Ja mitä Arweniin tulee, yritän kyllä tarjota jonkinlaisen selityksen tuolle hänen mielialalleen viimeistään viimeisessä luvussa.

Athelas: Kiitos.

Piratesse: Kiitos että ilmoitit lukeneesi. Kommentoi sitten kun siltä tuntuu...

Andune: Heh, minun Arwenini kyllä tosiaan on melkoinen ylireagoija. Minusta on jostain syystä hauska kirjoittaa ylireagoivista ihmisistä (tai haltioista tässä tapauksessa). Kenties se johtuu siitä, että itse ylireagoin herkästi, ainakin ajatuksissani... Mutta joo, ei se välttämättä minunkaan mielipidettäni vastaa. Ajatellaan, että se on Arwenin kohdalla ohimenevä vaihe.

Annatar: Joo, olen tosiaan kirjoittanut kuninkaan perheen sisäiset välit aika etäisiksi. Jotenkin se minusta tuntui sopivan kuvaan, kun tuo heidän kotinsakin on valtavan suuri kivilinna, jossa voi liikkua edes kohtaamatta toisiaan... Kun taas Emyn Arnenissa on leppoisammat oltavat. Mutta onhan noilla Arwenin ja Aragornin ongelmillakin osansa tässä kuviossa.


No niin, tämä seuraava luku nyt ei ole kovin kummoinen, hieman viittauksia KKKK-ficciin ja hyvin vahva vihjaus siihen, mitä tuleman pitää (mikäli joku sitä nyt ei vielä ole hoksannut. :wink:)


Kahdeksas luku
Salaisuuksia ja paljastuksia

Faramirin pojat olivat juuri lähdössä arkistosta käskynhaltijan huoneistoon, kun kamaripalvelija ilmaantui ovelle kertomaan, että kuningas odotti tapaavansa veljeksistä nuoremman työhuoneessaan neljännestunnin kuluttua. Palvelijan mentyä Elboron katsoi Bereniä ihmetellen.
"Mitähän asiaa kuninkaalla voi sinulle olla?" hän kysyi ikään kuin olisi hieman loukkaantunut nuoremman veljensä saadessa osakseen tällaisen huomionosoituksen.
Bereniä kylmäsi. Hän arveli tietävänsä, mitä kuninkaalla oli sydämellään. Se mies, joka oli aiemmin tänään yhyttänyt hänet ja Elenwenin kuhertelemasta varastossa, oli varmaan sittenkin tunnistanut heidät ja kannellut asiasta valtiaalle ja tämän vaimolle. Berenin vaateparsi oli epäilemättä paljastanut heidät: harva tallipoika pukeutui hopeakirjailtuihin, kalliista kankaista tehtyihin kaapuihin. Berenin olisi keksittävä jotain ja äkkiä. Karkumatkan toteuttaminen Elenwenin kanssa mutkistuisi huomattavasti, jos hän joutuisi suunnittelemaan sitä tyrmästä käsin.

"Kuule, Elboron? Minähän olin tänään koko päivän kanssasi arkistossa, enkös ollutkin?" Beren tokaisi hetken asiaa mietittyään.
"Miksi sellaista kyselet? Kai sinä itse tiedät, olitko paikalla vai et."
"Tarkoitan vain, että jos jostain syystä sinun pitäisi todistaa, että minä olin koko päivän arkistossa, niin tekisitkö sen?"
Elboron näytti miettiväiseltä. "No, jos tarkkoja ollaan, saatoin olla sen verran uppoutunut Maantieteellisiin tutkielmiin Númenorista, jonka pariin sinä minut muuten sattumoisin yllytit, etten välttämättä voi mennä takuuseen siitä, ettetkö olisi jossain välissä ehtinyt kipaista jossakin muualla."
"Mutta kun minä en tehnyt niin!" Beren älähti. "Voitko sanoa tämän kuninkaalle jos hän kysyy? Voisitko kerrankin ajatella minun parastani etkä sitä, mikä tarkalleen ottaen ja täsmällisesti on asioiden todellinen laita."
"En missään nimessä aio valehdella kuninkaalle, se jos mikä on varma. Ja ota huomioon, että vaikka en varmuudella tiedäkään, olitko koko ajan arkistossa, ei minulla toisaalta ole mitään varmoja todisteita siitäkään, että olisit käynyt sen ulkopuolella. Ja jos sinä kerran vannot, ettet käynyt missään, niin siinä tapauksessa uskon, sillä ethän sinä menisi valehtelemaan isoveljellesi, ethän? Gondorin miehet ovat totuudenpuhujia."
"Niin, niin. Tietysti", Beren mutisi. "Mutta minä lähden nyt tapaamaan kuningasta ja toivon, että sinusta on apua jos satun sitä tarvitsemaan."

Pikkuveljen mentyä Elboron jäi seisoskelemaan arkistoon, joka nyt oli lähes täysin järjestyksessä. Yhdessä nurkassa oli vielä kirstu, johon Elboron ei ollut ennättänyt koskea. Häntä ei oikeastaan väsyttänyt, joten hän ajatteli että voisi vilkaista siihen nyt jo illalla ennen nukkumaanmenoa. Kenties siinä ei olisikaan mitään järjestelyä kaipaavaa, ja he voisivat lähteä heti aamulla takaisin kotia kohti.

Arkku oli lukittu, joten Elboron lähti hakemaan avainta arkistonhoitajalta, vanhalta kärttyisältä mieheltä, joka oli silmäillyt heidän viime päivien aherrustaan varsin loukkaantuneen näköisenä, mutisten itsekseen jotakin nykynuorison pakkomielteestä sekoittaa kaikki vanhat hyviksi havaitut järjestykset. Mies oli jo menossa yöpuulle ja oli tavanomaistakin äksympi Elboronin ilmaantuessa hänen soppensa ovelle. Hän ei olisi halunnut luopua avaimesta, väittäen ettei kirstussa ollut muuta kuin joitakin vanhoja pölyisiä asiakirjoja ja ettei kuningas välittäisi, vaikkei niihin kukaan koskisikaan. Mutta maininta tomuisista asiakirjoista sai Elboronin kiinnostuksen palamaan entistä suuremmalla liekillä - hänen mielensä täyttyi välittömästi erämaiden aarrekartoista ja Isildurin päiväkirjan kadonneista sivuista - ja hän alkoi vaatia avainta yhä ponnekkaammin. Lopulta arkistonhoitaja alistui ja ojensi hänelle vanhan messinkiavaimen, ja Elboron lähti innostuneena takaisin arkistoon.

Avattuaan arkun kannen Elboronia kohtasi pettymys. Asiakirjat eivät olleet läheskään niin vanhoja kuin hän oli kuvitellut: vain viisitoista tai kaksikymmentä vuotta sitten päivättyjä pöytäkirjoja oikeudenkäynneistä, kokouksista ja muista istunnoista. Hän ei kuitenkaan lannistunut, vaan selasi toiveikkaana läpi pinon toisensa jälkeen, joutuen kuitenkin lopulta toteamaan, ettei joukosta pilkistänyt ainoakaan aarrekartan kulma eikä entisaikojen kuninkaiden muistelmista irronnut lehtinen. Paperit näyttivät lisäksi olevan suurin piirtein järjestyksessä, joten hän päätti olla koskematta niihin sen tarkemmin. Hän oli juuri nostamassa pinoja takaisin arkkuun, kun hänen silmiinsä osui yllättävä nimi erään paperin päältä. Suurin osa asiakirjoista oli toki sisältänyt hänen isänsä tai kuninkaan nimen, usein kummatkin, eikä hän niistä ollut kiinnostunut, mutta kuningattaren nimeä hän ei ollut odottanut näkevänsä. Uteliaana hän tarttui paperiin, joka näytti olevan eräästä oikeudenkäynnistä laadittu pöytäkirja.
"Syytettyinä aviorikoksesta...", hän luki tyrmistyneenä, "kuningatar Arwen Undómiel... ja käskynhaltija Faramir Denethorin poika."

Elboron luki kirjoituksen moneen kertaan varmistuakseen, että oli varmasti tavannut sen oikein ja ymmärtänyt lukemansa. Lopulta hän tuli siihen tulokseen, että oli lukenut oikein, mutta ymmärtäminen oli mahdotonta. Miten ihmeessä kuningatarta ja hänen isäänsä oli voitu syyttää tuollaisesta teosta? Tämän täytyi olla pilaa. Elboron jatkoi lukemista ja sai tietää, että lattianlakaisija oli nähnyt nämä kaksi suutelemassa käytävällä, mutta Suurneuvosto ei lopulta ilmeisesti ollut pitänyt tätä riittävän varmana todisteena aviorikoksesta, minkä vuoksi heidät oli vapautettu syytteestä. Elboron pudisti päätään kykenemättä käsittämään asiaa. Isä ei ikimaailmassa olisi mennyt suutelemaan kuningatarta, tämähän rakasti äitiä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Kukahan se silminnäkijäkin oli ollut? Varmaan joku sokea tai ainakin hyvin heikkonäköinen - oli varmaan todellisuudessa nähnyt kamarineidon kaartilaisen kanssa. Elboron huomasi päiväyksestä, että oli itse ollut tapahtuma-aikaan kolmevuotias, mutta vaikka hän kuinka yritti, hän ei voinut muistaa mitään noilta ajoilta. Hänen varhaisin lapsuudenmuistonsa oli hiekkatiellä loikkiva tuuheahäntäinen orava, jonka hän yritti saada kiinni ja sitten jostain äkkiarvaamatta ilmestyneet ilkeät kasvot ja kovakouraiset kädet, jotka tarttuivat häneen ja retuuttivat häntä niin että sattui. Eikä hän oikeastaan ollut varma, oliko tuo muisto edes todellinen - se vaikutti niin omituiselta, että saattoi yhtä hyvin olla peräisin jostakin painajaisunesta.

Elboron laittoi paperin takaisin siihen pinoon, mistä oli sen ottanutkin, ja sulki kirstun. Hän kysyisi asiasta tarkemmin isältään sitten kun pääsisi kotiin.

* * *

Beren saapui kuninkaan työhuoneeseen. Tämän asia oli juuri se, mitä hän oli pelännytkin. Kuningas kertoi, että Beren oli nähty Elenwenin kanssa varastohuoneessa palvelusväen siivessä ja oli kovasti kiinnostunut tietämään, mitä Berenillä olisi siihen sanottavana.
"En tiedä tuosta asiasta mitään", Beren väitti kirkkain silmin. "Olen nimittäin ahkeroinut koko päivän arkistossa veljeni kanssa. Huomenna saamme työn valmiiksi ja lähdemme takaisin kotiin."
Kuningas katsoi Bereniä tiiviisti, mutta poika oli tottunut tällaisiin ristikuulusteluihin kotonaan eikä pelännyt kovinkaan paljon. Hänen isänsä oli vuosien varrella tahattomasti opettanut Berenille, kuinka salata asioita tutkivan katseen alla. Beren tiesi, että tärkeintä oli katsoa rehellisesti suoraan silmiin ja kestää katseen alla murtumatta, olipa se miten terävä ja syyttävä hyvänsä. Muutenkaan ei pitänyt syyllistyä turhaan nöyristelyyn, vaan vastata kysymyksiin reippaasti ja kohteliaasti.
"Veljesi voinee tarvittaessa todistaa väitteesi, vai kuinka?" kuningas kysyi.
"Näin on. Kutsukaa hänet vain tänne niin saatte kuulla saman hänen suustaan."
"No, sellainen tuskin lienee tarpeen", Aragorn totesi ja nojautui tuolillaan taaksepäin kääntäen samalla katseensa kuningattareen, joka oli myös läsnä huoneessa. "No, Arwen, näyttää siltä, että keittiöapulaisemme on nähnyt näkyjä. Vai mitä luulet?"
Arwen pudisti kiivaasti päätään. "Tuo poika valehtelee. Etkö sinä sen vertaa näe, hyvä mies? Hän pitää meitä pilkkanaan."
"Voin vannoa, etten valehtele", Beren sanoi. "En villeimmissä unissanikaan kuvittelisi päätyväni varastohuoneeseen yhdessä teidän arvoisan tyttärenne kanssa."
"En usko sanaakaan siitä mitä puhut! Olet varmasti ihastunut tyttäreeni ja se on väärin!" Arwen huusi. "Sinulla ei ole mitään asiaa tyttäreni seuraan! Mikäli voisin, asettaisin sinulle porttikiellon tähän kaupunkiin loppuelämäsi ajaksi!"
"Arwen, rauhoitu", Aragorn kehotti. Sitten hän nousi tuolilta ja ohjasi Berenin ulos huoneesta. "Vaimollani on ollut hieman vaikeaa viime aikoina... hänen puheistaan ei kannata välittää", hän supatti samalla. Beren nyökkäsi muka myötätuntoisena. Hänestä kuningatar oli kammottava nainen kaikesta kauneudestaan huolimatta eikä vähiten pettämättömän tarkkanäköisyytensä vuoksi.

Arwen tuijotti ovelta palaavaa miestään silmät raivosta hehkuen.
"Miten sinä saatoit päästää hänet menemään? Vaikka hän rakastaa meidän tytärtämme!"
Aragorn astui lähemmäs vaimoaan ja laski kätensä tämän harteille. "Arwen, minä en nyt oikein ymmärrä. Minkä vuoksi tämä asia on sinulle tuollainen pakkomielle? Ja olisiko se niin kamalaa, vaikka nuoret olisivatkin hieman ihastuneita toisiinsa? On aivan liian aikaista alkaa pelätä, että tästä olisi seurauksena avioliitto tai jotain sen sellaista. Tiedät hyvin, etten ikinä suostuisi antamaan Berenille tyttäreni kättä."
"Sinä et ymmärrä! Sinä et ymmärrä!" Arwen voihkaisi ja puhkesi itkuun.
"Mitä minä en ymmärrä?"
Arwen astui kauemmas miehestään, niiskutti ja pyyhki kyyneliä kasvoiltaan. Hän veti syvään henkeä yrittäen saada itsensä rauhoittumaan.
"En voi puhua siitä", nainen vastasi viimein.
Aragorn huokaisi ja pudisti päätään. "No, siinä tapauksessa sinun on tyydyttävä siihen, etten voi ymmärtää sinua ja siihen, että päätin laskea Berenin menemään. En nähnyt mitään syytä kuulustella häntä yhtään enempää. Ja sitä paitsi, kaikkihan me olemme joskus olleet nuoria... Muistatko, kuinka äitini oli pyörtyä kun hän löysi meidät sieltä... erm... Elrondin kylpyhuoneesta. Hmm, ihmettelen kyllä mitä asiaa hänelläkin sinne muka oli."
Arwen nyyhkäisi. "Älä muistuta minua noista ajoista... niistä on liian kauan eikä niihin ole enää paluuta", hän mutisi.
"Mennään nukkumaan, Undómiel. Turha tätä on enää pohtia, kun se poikakin lähtee huomenna tiehensä."

Arwen oli aluksi noudattavinaan miehensä kehotusta, mutta livahti kuitenkin käytävältä kirjastohuoneeseen sen sijaan että olisi seurannut Aragornia makuukamariin. Hän asettui siellä kirjoituspöydän ääreen ja otti esiin mustepullon, kynän ja paperia. Aragorn ei joko uskonut häntä tai sitten ei välittänyt, kun ei tietämättömyydessään ymmärtänyt suhtautua asiaan riittävällä vakavuudella. Mutta Faramirin hän saisi uskomaan, vaikka se merkitsikin sitä, että hänen oli pakko kertoa totuus. Arwen oli toivonut, ettei hänen tarvitsisi tehdä tätä, mutta nyt hänen oli pakko. Muuta keinoa ei ollut.

* * *

Beren huomasi käskynhaltijan kamareihin saavuttuaan Elboronin istuvan mietteissään takan äärellä. Oven kolahduksen kuullessaan tämä kuitenkin kääntyi katsomaan nuorempaa veljeään.
"No? Mitä asiaa kuninkaalla oli?" hän tiedusteli.
Beren jäi hetkeksi sanattomaksi. Hän tajusi, ettei voisi kertoa totuutta, sillä Elboron ei ollut mikään typerys. Tämä osaisi helposti ynnätä Berenin epätavanomaisen hyväntuulisuuden ja kuningattaren epäilyt salaisesta rakkaudesta, eikä taatusti uskoisi jos Beren yrittäisi kiistää asian. Ja tämän havainnon tehtyään hän tietysti kiiruhtaisi oikopäätä isän tykö kantelemaan, ja isä kiittelisi Elboronia, saarnaisi Berenille ja laittaisi tämän seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi kotiarestiin.

"Hän vain halusi tietää, mitä tarkalleen ottaen olin tehnyt arkistossa", Beren sepitteli samalla kun ripusti viittaansa naulakkoon. "Hän halusi varmistaa, että olin tehnyt töitä enkä vain jättänyt kaikkea sinun vastuullesi."
"Omituista", Elboron tokaisi. "Hänhän kysyi tuota minulta jo aiemmin tänään, kun käväisi arkistossa."
"No, jospa hän unohti tai halusi kuulla saman minun suustani. En minä hänen aivoituksiaan voi tuntea", Beren totesi huolettomasti ja oli jo menossa kohti kylpyhuonetta peseytyäkseen.
"Eikö hänellä todellakaan ollut mitään muuta asiaa?" Elboron intti.
Beren puri huultaan. Hän olisi tarvinnut enemmän valmistautumisaikaa voidakseen vastata uskottavasti näihin kysymyksiin. "Öh, no kuningatar Arwen halusi lisäksi tietää, olimmeko nähneet hänen lempikirjaansa -"
"Lempikirjaansa? Minkä niminen se on?" Elboron kysyi heti.
"Öh... Ylhäisönaisten käsityöopas", Beren keksi muistellen nähneensä jossakin sen nimisen kirjan.
Elboron hymähti. Hän tiesi hyvin Merimiehen vaimon olevan kuningattaren lempitarina. "Sinä valehtelet koko ajan, veliseni", hän tokaisi. "Ja miksei hän muka olisi voinut kysyä tuota asiaa minulta?"
"No, ehkäpä hän ei pidä sinusta yhtä paljon kuin minusta. Kuinka minä sen voisin tietää? Kuule, minä olen menossa nyt kylpyyn enkä jaksaisi kuunnella noita sinun typeriä kysymyksiäsi. Minua sitä paitsi väsyttää ja haluaisin olla rauhassa."
Elboron ei kuulustellut veljeään sen enempää, mutta ei voinut olla huomaamatta, että veli salasi jotain tärkeää. Kuninkaalta hän ei kehtaisi siitä kysyä, mutta voisi kertoa asiasta isälle. Tämä kyllä saisi Berenin salaisuuden selville ennen pitkää.

* * *

Silriel istui suuren kiven päällä kotikartanonsa etupihan laitamilla ja katseli alas laaksoon, jossa Valkoisen komppanian sotilaiden asunnot sijaitsivat.

Silriel oli ollut ihastunut kaartin komeaan Borlasiin jo hyvin pitkän aikaa. Ainakin kolmetoistavuotiaasta asti, hän muisteli. Borlasin isä oli itse Beregond Baranorin poika, joka oli pelastanut Silrielin isän hengen sota-aikana. Silriel ei kyllä ollut aivan varma, miten se oli tapahtunut, koska niistä asioista ei paljon puhuttu heidän perheessään. Elboron tiesi - hän tiesi kaiken, mutta Silriel oli kuulemma liian nuori kuullakseen sodasta yksityiskohtaisesti. Mutta oikeastaan Silrielille riitti se, että Beregond oli pelastanut isän ja oli siksi ihana ihminen ja koska Borlas oli hänen poikansa, se tarkoitti, että Borlaskin oli hyvä ja ihana ihminen. Ja sitä paitsi komea. Eihän Borlasin vanhempi veli Bergilkään tietysti pahan näköinen ollut, mutta tämä oli kuitenkin jo yli kolmenkymmenen ja naimisissa.

Vaikka isoksi kasvaminen välillä hirvitti Silrieliä, useimmiten häntä vihastutti, että hän oli vasta neljäntoista. Borlas piti häntä pelkkänä pikkutyttönä eikä varmasti koskaan tullut edes ajatelleeksi, että muutaman vuoden päästä Silriel voisi mennä naimisiin, ja jos tämä saisi vapaasti valita miehensä, hän ottaisi kyllä Borlasin. Mutta eihän se niin tietysti mennyt. Pitäisi odottaa, että joku mies tulisi kosimaan. Mutta entä jos se olisikin aivan kamala? Olisikohan epäkohteliasta kieltäytyä vai pitäisikö suostua ihan siltä varalta, ettei uusia kosijoita koskaan ilmestyisi? Kunpa se mies olisi Borlas... Silriel sulki silmänsä ja vaipui taas hetkeksi päiväunelmiinsa. Hän kuvitteli, millaiselta Borlas näyttäisi saapuessaan pyytämään Silrielin kättä. Hän olisi varmaan aika hermostunut, mutta isä olisi taatusti mielissään ja antaisi luvan avioliittoon mielihyvin. Ja sitten he voisivat suudella... mutta eivät tietenkään isän nähden.

Harmi, ettei Beren ollut kotona. Borlas oli käynyt talolla paljon useammin silloin kun isoveli oli paikalla. Silriel ei ollut varma, minkä vuoksi. Kaipa he olivat vain niin hyviä tovereita. Silrielillä oli tapana istua juuri tällä kivellä ja katsella, kuinka Borlas käveli tietä pitkin ylöspäin ja huomasi sitten Silrielin ja tervehti tätä iloisesti hymyillen niin että hänen silmänsä tuikkivat. Hänellä taisi olla hymykuopatkin. Ainakin Silriel oli kohtuullisen varma siitä, vaikka ei oikein koskaan päässytkään katselemaan Borlasia kovin läheltä. Ja niiden lisäksi Borlasilla oli aivan ihanat pitkät ja mustat hiukset. Ne olivat suorat ja sileät ja kiiltelivät auringon säteiden osuessa niihin, ihan kuin isällä ja Elboronilla.

Juuri sillä hetkellä Silriel kuuli Tindórielin iloisen lallattelun takaansa tieltä ja kääntyi katsomaan ääntä kohti. Hän näki isänsä ja pikkusiskonsa, jotka olivat ilmeisesti matkalla alas laaksoon. Isä huudahti Silrielin suuntaan ja kysyi tulisiko hän heidän mukaansa tervehtimään Beregondia. Silriel loikkasi alas kiveltä oikopäätä ja riensi isänsä ja sisarensa luo. Tapaamaan Beregondia! Hänhän saattaisi nähdä Borlasin!

Faramir kääntyi katsomaan vanhempaa tytärtään.
"Mitäs sanoisit, tyttöseni, jos kutsuisin Beregondin poikineen meille illalliselle? Etteivät perheateriamme vain pääsisi käymään liian sivistyneiksi ja rauhallisiksi nyt kun pojat ovat poissa."
"Se olisi minusta aivan ihanaa!" Silriel huudahti innoissaan, ja punastui saman tien. "Tarkoitan siis, ettei minulla olisi mitään sitä vastaan."
"Siinä tapauksessa minä kutsun heidät", Faramir sanoi naurahtaen tyttärensä innostukselle. Vähänpä hän osasi sillä hetkellä aavistaa, millaisia ajatuksia tyttö hautoi nuoressa sydämessään.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Avatar
athelas
Puolituinen
Viestit: 338
Liittynyt: Ma Joulu 19, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: synkmetsä
Viesti:

Viesti Kirjoittaja athelas » Pe Tammi 19, 2007 9:32 pm

*hih*

Olenko tosiaan ensimmäinen..?
No mutta tämä oli hieno luku, vaikka vähän kylä häiritsee tuo Berenin valehtelu ja kuinka hän on välttänyt isänsä tutkivat katseet ja ristikuulustelut ja pystynyt vielä valehtelemaan, kun rakkaalla Faramirilla on kuitenkin tuo lahjansa tai kykynsä tai mikälie?

Niin tai siis että olisi uskonut Faramirin lasten olevan rehellisiä, tai ainakaan en olisi Bereninkään uskonut kuninkaalle valehtelevat. De häiritsi, kun poika siis oli vielä kokenut valehtelijakin kaiken lisäksi, omalle veljelleenkin valehteli.

Kuinkas vanha Borlas muuten on? MIetin sitä Berenin ja tämän kaverisuhdetta ja Sirielin ihastusta..

Nuo oikeuspäiväkirjat, mitähän Faramir vastaa esikoiselleen ja sekin, että Elboron vielä muistaa ne isot pahat miehet, joilta Faramir hänet pelasti. Niin ja kasvoi siitä rasavillistä siis sittenkin kunnollinne mies, oikeastaan ylikunnollinen ja kovasti muistuttaa ´poika isäänsä:D
"Neledh corvath an edhilerain no i venel
Odog an naughírath ne rynd gonui hain
Neder an hírath fírib, barad na ´urth
Mîn an mornhir ne had dûr în
Ned i dalath e-Vordor
Ennas i ngwath dorthar"

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune » Pe Tammi 19, 2007 9:36 pm

Johtuiko se väsymyksestäni vai aivan jostain muusta, en tiedä, mutta tämä luku oli kyllä jotain aivan ihanaa. Hykertelin koko ajan lukiessani tätä lukua. Elenwenin ja Berenin sessio alkaa käymään mielenkiintoisemmaksi. Aragornilla taas vaikeuksia ymmärtää vaimoaan. Tuo kylyphuone-kohta oli kyllä aika...se siitä siveellisyydestä :P

Tässähän ihan samaistuu Silrieliin. En minäkään panisi pahitteeksi jos naapurissa asustaisi joku Borlas kakkonen :roll:

Mitähän muuta tästä voisi sanoa...Mahtoi olla Elboronillle melkoinen yllätys löytää asiakirjat isänsä ja Kuningattaren oikeudenkäynnistä.

Jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen » La Tammi 20, 2007 2:21 pm

Ihanaa, taas sain lukea!

Pidin taas kovasti. Beren tuntuu aika tottuneelta valehtelijalta. Mitä poika on joutunut salaamaan, eihän hyväksi valehtelijaksi opi kuin valehtelemalla? Ja nuo Faramirin ristikuulustelut, jotka mainitsit. Olisi kiva tietää lisää...

Hmm. Sitten.... No, oli hienoa, että Elboron löysi tuon asiakirjan, jossa käsitellään oikeudenkäyntiä, innolla vain miettimään, mihin kaikki vielä johtaa.

Ja sitä paitsi, kaikkihan me olemme joskus olleet nuoria... Muistatko, kuinka äitini oli pyörtyä kun hän löysi meidät sieltä... erm... Elrondin kylpyhuoneesta. Hmm, ihmettelen kyllä mitä asiaa hänelläkin sinne muka oli." Taisin sulaa ja ainakin lämpenin (äskeisen kävelylenkin jälkeen) tämän takia. Se oli vain jotain niin... sellaista. Ei ole ensimmäinen kerta, kun sanat hukkuvat. Toivon vain, että Arwen ja Aragorn sopivat vielä ja tulevat taas hyvin toimeen.

Tuo loppu lupaa jotain toimintaa ja lisää draamaa tulevaksi, vai olenko ihan väärässä? Voi voi, ei voi muuta kuin toivoa jatkoa. Ihkutusta jälleen, mutta minkäs sitä itselleen mahtaa. Mahdoinkohan toistaa epähuomiossa liikaa edellisiä? No, en nyt ala muuttamaan mitään, ruoka kutsuu...

Narbeleth
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Syys 27, 2006 9:24 pm
Paikkakunta: Itä-Suomi

Viesti Kirjoittaja Narbeleth » Su Tammi 21, 2007 1:37 am

Olen hulluna tähän ficciisi, ja kaikkiin noihin muihinkin, jotka kertovat tästä tarinasta!
Faramir on ihana henkilö, kuten Aragorninkin, mutta olenkin puolueellinen tässä asiassa. :D

Hmm, nyt odotan mielenkiinnolla jatkoa. Tuo Arwenin reaktio siitä, kun Berenin ja Elewenin salaisuus paljastui, on hyvin omituinen. Minulla on omat johtopäätökseni, mutta en kerro niitä, jotta kaikki muutkin saavat arvailla omiaan.

Tähän aikaan yöstä ei järkevää palautetta löydy, joten on loppusilauksen aika:
Jatkoa rukoillaan, tulen hulluksi jos tämä jätetään kesken.^^
"Missä on ratsu ja ratsumies? Missä on torvi toitottava? Ne haipuivat niinkuin vuorilta sade ja niityiltä tuulen humu.
Päivät painuvat länteen taakse kukkuloiden, varjoihin.
Miten tässä näin kävi?"

Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie » Su Tammi 21, 2007 3:40 am

Etten minä nyt jäisi ihan kauheasti jälkeen, niin kommentoin ihan pikaisesti - Elenwen on aika oma-aloitteinen tyttö. ^^ Tuo Elenwenin toteamus siitä että olisi se aika omituista jos he olisi ne tarujen Beren ja Luthien oli aika suloinen. ^^ (Ja muuten söpöä että Beren inhoaa hämähäkinseittejä, usein ne on ne naispuoliset jotka inhoavat jotain tuollaista, jos joku ficissä inhoaa ^^). Elboron ja Isilwen ei kuulosta ollenkaan olevan samalla aaltopituudella - Isilwen huolehtii selvästi enemmän ihmisistä, Elboronille taas kaikki ihmissuhteet tuntuu olevan kovin vieraita ja se lähtee enemmän teoreettiselta pohjalta liikkeelle. Mielenkiintoista nähdä tuleeko siitä koskaan tämän ficin aikana inhimillisempi. ^^

Kuudes luku - voi elämä, uskomattoman hauska lukea miten Arwen ja Aragorn tarkistelee keitä Elenwenin sängyssä nukkuu Elenwenin lisäksi :D Ja sitten vielä se varmuudenvuoksitarkastus Berenin huoneeseen - minä kuolin nauruun siinä vaiheessa ^^

Ja Silriel tuntuu mukavalta tytöltä ^^ minä sympatiseeraan sitä (ja Borlasia - minkä takia se sitten käskynhlatijan luona käykään) - olisi se kamalaa jollei saisi itse päättää miehestään. Onneksi sillä on Faramir isänä. ^^

Seiskaluku - niinhän se on että viini saa huolet tuntumaan vähemmän vakavilta. Ikävää että Arwen on siinä tilanteessa. Alkoholismi missään muodossa ei ole missään määrin hyvä juttu, ja minun täytyy sanoa etten pidä siitä edes huumorimielessä - 30 tynnyrillistä saattaisi saada hymyilemään, mutta se on oikeasti aika huono juttu (sanoo ihminen joka huomauttelee kuolonsyöjistä kirjoittavalle ystävälleen että kyllä minä muuten niistä sinun kuolonsyöjistä pitäisin, mutta kun ihmisten kidutteleminen vain on niin ikävää ^^). (Minulla on huumorintajua, mutta jossain kohdissa se tyssää. ^^)
Minä oikeasti tykkään Elboronista ja siitä miten kirjaviisas ja kirjarakas se on. ^^

Kahdeksas luku - Berenistä kuninkaan huomionosoitus ei ehkä tunnu niin kadehdittavalta kuin Elboronista. :p Viite KKKK-ficciin meni varmasti ohi, mutta mukava että Elboron oli se henkilö joka löysi tuon pöytäkirjan tuosta oikeudenkäynnistä - Elboron tarvitsee jotain pudottamaan sen maanpinnalle niistä korkeuksista missä se leijailee, ja tuo ehkä toimii hyvänä pudottajana. ^^ Se on niin maailmalle vieras poika, että se minusta tarvitsee jotain hätkähdyttävää. ^^ Mielenkiinnolla odottelen tuota Faramirin ja Arwenin jutun - menneisyyden - edistymistä, Arwen tuntuu kovasti olevan huolissaan siitä että Berenin ja Elenwenin välillä olisi jotain, lähestulkoon niinkin että Elenwen olisi Faramirin tytär, mutta se on varmasti niin selvää kkkk:n lukijoille etten tee itseäni sen enemmän hölmöksi tässä. ^^

Tykkään edelleen kovasti. ^^
Viimeksi muokannut Marnie, Su Tammi 21, 2007 1:49 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.

tyttö
Örkki
Viestit: 156
Liittynyt: Ti Elo 29, 2006 1:11 pm

Viesti Kirjoittaja tyttö » Su Tammi 21, 2007 11:57 am

Tyttökin luki ja tykkää edelleen lujaa. Ihanaa että olet ottanut tuon KKKK-lyhenteen käyttöön :D Itse asiassa minä olin sen verran luupää että sain vasta tämän luvun luettuani vähän mielikuvaa siitä miksi Arwen käyttäytyy noin ja mitä tuleman ehkä pitää... ((Minäkö yksinkertainen? En ehkä vain tajunnut KKKK-ficciin pohjautuvia yhteyksiä aikaisemmin.)) Mutta eihän sitä ikinä tiedä mitä sinä olet juoninut tätä kirjoittaessasi. Voi vain arvailla ja se tämän lukemisesta tekeekin jännittävää.

Minusta Elboronin järkytys hänen löydettyään varsin mielenkiintoisen asiakirjan oli ihanan realistisen tuntuinen, todella hyvin kuvattu.
Joko minä olen kieroutunut tai sitten minä vain rakastan draamaa, mutta minusta tuo miten Beren valehteli silmiään räpäyttämättä Aragornin kuulustelussa oli nautittavaa luettavaa. Jotenkin... sairaalla tavalla sympaattista. Tuo kohta, missä Aragorn on maininnut kylpyhuonesessiosta ja Arwen pyytää olemaan muistuttamatta noista ajoista jotka eivät palaa, se oli minusta jotenkin hirveän surullista. Arwen taitaa olla melko katkeroitunut siitä, ettei heidän parisuhteensa tunnu enää yhtä hehkeältä kuin kauan sitten... Jotenkin yllättävältä tuntui minusta tuo Arwenin lausahdus tuossa kohdassa ja herätti pohtimaan näiden kahden välejä. Jälleen kerran aivan ihana tuo Silriel haaveineen... Toivottavasti luvassa on tuo Faramirin ehdottama perheateria Beregondin poikien kanssa, siitä voisi tulla mielenkiintoista :wink:

Jatkoa odotetaan kieli pitkällä.

Annatar
Puolituinen
Viestit: 389
Liittynyt: Pe Marras 04, 2005 4:09 pm
Paikkakunta: Rohanin ruohotasangot

Viesti Kirjoittaja Annatar » Su Tammi 21, 2007 5:47 pm

Tämä oli taas hauska luku, soppa näyttää pikkuhiljaa sakenevan ^^
Kiva nähdä, miten pitkälle Arwen on tarpeen vaatiessa valmis menemään estääkseen nuorten seurustelun.

Silriel oli jotenkin hellyttävä, odotan mielenkiinnolla sen kujeiluja Borlasin päänmenoksi ^^ Berenin kuulustelu ja vanhojen A/F- kuulustelupöytäkirjojen löytyminen olivat kiinnostavia, samoin kuin Elboronin lapsuusmuisto ja Berenin ajatukset kuningattaresta.
Elboron on edelleen hillittömän hupaisa tyyppi :P

Odotan mielenkiinnolla asioiden etenemistä ^^ Neljän koon pohjalta on jotakin kutinaa siitä, mitä voisi olla luvassa.
Tämä oli sujuva, mukava ja hauska luku. Tykkäsin.
Vuoden Draamaficcaaja 2007

Kauniin avan taiteili julietik.

Ruoskatarin (okei, Ruoskattaren ;)) kautta Annatariksi jälleen.

Piratesse
Vitam Piratae Aligo
Viestit: 781
Liittynyt: Su Marras 06, 2005 11:26 pm
Paikkakunta: Shin-Ra HQ

Viesti Kirjoittaja Piratesse » Ke Tammi 24, 2007 7:29 pm

Kuittaan jälleen luetuksi. Nyt vähän hävettää, tahtoisin nimittäin jokaista lukua kommentoida erikseen, mutta silmät harittaa jos sen verran, ettei oikein onnistu. Hyvin pitää edelleen otteessaan ja pidän kovasti!
Vuoden tulokas 2006/ Vuoden Originaalikirjoittaja 2007/2008

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Pe Tammi 26, 2007 9:39 pm

Hei ja kiitoksia taas kommenteista. Kirjoittelen vastineita taas kamalalla kiireellä, mutta olen kyllä lukenut kaikki huomionne ja arvostan niistä jokaista todella paljon. Mutta vastaan niihin kohtiin, jotka aivan erityisesti puhuttelivat minua.

Athelas: Joo Beren on tässä aika kamala valepukki. Minua itseänikin vähän häiritsee se, mutta jos se olisi rehellinen, tämä juttu kaatuisi ennen aikojaan. Beren on aika uhmakas poika ja vaikka kunnioittaa isäänsä, hänen ja Faramirin tavoitteet ovat usein ristiriidassa (esim. Beren on mieluummin livahtanut vaikka harjoittelemaan keihäänheittoa läksyjen lukemisen sijaan, ja joutunut sitten myöhemmin keksimään tekosyitä isälleen siitä, miksei ole oppinut läksyään, ja tämän tyyppisiä juttuja on tapahtunut niin usein, että valheiden sepittelystä on tullut Berenille tapa). Luulisin, ettei tuo Faramirin sydänten lukemiskyky ole ihan erehtymätön, varsinkin kun kyseessä on oma poika. Hän varmaankin uskoo mieluummin poikansa puhuvan totta kuin valehtelevan. Ja Borlas on 28-vuotias eli kaksi kertaa Silrielin ikäinen. Luulisin, ettei Silriel ole ensimmäinen teinityttö, joka on ihastunut itseään huomattavasti vanhempaan mieheen. :wink:

Andune: Kiitos. Joo tuo Elrondin kylpyhuonejuttu oli vähän ihmeellinen heitto minulta. Minä kyllä pidän Arwenia ja Aragornia aika siveinä ja pidättyväisinä, ja voihan olla että ne vain vähän halailivat siellä. :P

Nerwen: Yritin jo athelasille selitellä tuota Berenin valehtelua - en usko että hirveästi käyn sitä läpi tässä ficissä. Mutta Beren on kyllä ihan kunnollinen poika, vain hieman tottelematon. Joo, ja kaikenlaista draamaa on kyllä luvassa. :)

Narbeleth: Oi, kivaa saada kommentti uudelta lukijalta. Ja älä huolehdi, minulla ei ole pienintäkään aikomusta jättää tätä ficciä kesken. Joten jos vain minussa henki pihisee eikä Loftis katoa bittiavaruuden mustaan aukkoon, saat kyllä lukea tarinan loppuun asti. :D

Marnie: Kiitoksia noista huomioista. Hih, onhan noita hämähäkkejä inhoavia miehiäkin - mieleen tuli Ron Weasley kun kirjoittelin tuota Beren-kohtaa. Ajattelin että se olisi sellainen mukava pieni inhimillinen piirre Berenissämme. Arwenin alkoholismista - no, minulla on kyllä ollut tapana heittää hieman huumoria alkoholin käytöstä, mutta tässä ficissä tuon Arwenin ongelman on kyllä tarkoitus olla ihan vakava asia. Minä en oikein tiennyt paljonko ihmiset normaalisti viiniä käyttävät tuon kokoisessa hovissa, ja tuo 30 tynnyriä oli vain tuollainen heitto. Arwen ei siis todellakaan juo kaikkea itse. :P Ja se viite KKKK-ficciin oli tuo oikeudenkäyntiä koskeva asiakirja, jonka Elboron löysi. Se oikeudenkäynti on kuvattu KKKK-ficissä. Ja noiden Arwen/Faramir-asioiden suhteen oletkin aivan oikeilla jäljillä. :wink:

Tyttö: Joo, etköhän sinäkin ole ihan oikeilla jäljillä. KKKK on hyvä lyhenne, tosin taidan lyhentää sitä jatkossa vielä edelleen 4K:ksi. Ettei kukaan ulkopuolinen varmasti käsitä, mistä on kyse. 8) Tuon Elrondin kylpyhuoneesta käydyn sananvaihdon perusteella ei ehkä kannata tehdä kovin pitkiä johtopäätöksiä, koska muutin sen tuollaiseksi aivan viime tingassa. Sen piti alun perin olla jotain muuta, mutta sitten sain toisenlaisen idean. Mutta kyllä nuo sinun päätelmäsi voivat hyvinkin pitää paikkansa.

Annatar: Kiitos. Edellisissä vastineissa varmaan onkin jo noihin sinun huomioihisi liittyvää pohdintaa, joten siirryn kiireessäni tyynesti eteenpäin kiittämään Piratessea. :)

Piratesse: Kiitos, äläkä turhaan stressaa niiden kommenttien takia. Minulle riittää hyvin tieto siitä, että olet pitänyt. Tietysti kommentoidakin saa. :)

Ja huh, sitten päästään seuraavaan lukuun, joka onkin erikoispitkä. Olisin voinut laittaa kahtia, mutta se ei nyt oikein onnistunut. Olisitte nimittäin sitten joutuneet lukemaan kaksi viikkoa sellaista tekstiä, missä ei tapahdu mitään erityistä, ja minulla on kova hinku saada tämä juttu etenemään. Ömm, siis tämä luku koostuu muutamasta pienestä episodista, joissa kuvataan Faramirin kanssakäymisiä perheenjäsentensä kanssa. Tämä luku on tällaista "omaa kivaa" -osastoa, mutta toivottavasti ei liian puuduttavaa. En ole ehtinyt työstää tätä lukua ihan niin paljon kuin normaalisti, joten outoja kohtia ja virheitä varmaan löytyy.

Varoituksena, että tässä spoilataan 4K-juttuni juoni.


Yhdeksäs luku
Isyyden iloja

Emyn Arnenin kartanon illalliset eivät olleet vaarassa muuttua liian sivistyneiksi ja rauhallisiksi, sillä hieman sen jälkeen kun Faramir ja tytöt olivat käyneet pyytämässä Beregondin perheineen illalliselle, Beren ja Elboron ilmestyivät kotiin. He olivat suoriutuneet työstään Kuninkaallisessa Arkistossa nopeammin kuin Faramir oli olettanut, ja tämä alkoi jo miettiä, oliko siinä sittenkään ollut tarpeeksi rangaistusta kurittomalle nuoremmalle pojalle. Mutta hän päätti antaa asian olla, sillä Elboron nyki häntä kärsimättömänä hihasta ja pyysi, että saisi puhua hetken aikaa isän kanssa kahden kesken.

Elboron epäröi hetken, ja aloitti sitten kuvailemalla pikkuveljensä omalaatuisen reipasta ja hyväntuulista käyttäytymistä kaupungissa oleskelun aikana sekä yllättävää joutumista kuninkaan puhutteluun viimeisenä iltana. Faramir kuunteli tarkasti poikansa selontekoa. Hän kävi mielessään läpi erilaisia vaihtoehtoja, ja tuli ajatelleeksi, että kenties Beren oli livahtanut kuuntelemaan kuninkaan kaartilaisten juttuja ja maistelemaan näiden oluita. Sellainen ei ollut soveliasta käytöstä, varsinkaan kun pojan olisi pitänyt olla kärsimässä rangaistusta. Toisaalta olisi epäoikeudenmukaista käydä syyttämään poikaa ilman selviä perusteita. Tämä oli muutenkin joutunut koko pienen ikänsä jatkuvasti isänsä epäilysten alaiseksi, joten Faramir päätti unohtaa asian toistaiseksi. Jos Berenin rikkomus olisi ollut vakava, kuningas olisi varmasti lähettänyt hänelle siitä ilmoituksen.

Faramir oletti Elboronin kertoneen jo kaiken, mitä tällä oli sydämellään, joten hän istuutui työpöytänsä ääreen ja otti esiin joitakin käsittelyä odottavia papereita. Mutta Elboron jäi seisomaan paikalleen ja tuijotti isäänsä odottavaisen näköisenä.
"Niin?" Faramir kysyi kohottaessaan päätään.
Elboron vilkaisi hermostuneena kenkiinsä ja katsoi sitten taas isäänsä.
"No... Minä löysin yhden paperin kun siivosin kuninkaan arkistoa", hän sanoi viimein.
"Jaaha. Minkälainen paperi se oli?" Faramir kysyi samalla kun allekirjoitti erään sotilaan loma-anomuksen.
"Se käsitteli yhtä oikeudenkäyntiä."
Faramir valpastui heti.
"Ja mitä aihetta siinä käsiteltiin?" hän kysyi pahaa aavistellen.
"No sitä... kuningattaren ja sinun juttua...", Elboron mutisi.

Faramir ei sanonut mitään, mutta nyökkäsi. Hän nousi paikaltaan, käveli kohti huoneen pohjoiseen antavaa ikkunaa, ja katseli siitä hetken aikaa alas laaksoon. Hän oli aina pelännyt, että joutuisi joku päivä kertomaan niistä onnettomista, 18 vuoden takaisista tapahtumista, jotka olivat siihen aikaan aiheuttaneet hänelle paljon huolta ja murhetta. Mielessään hän arvioi, kuinka paljon voisi pojalleen puhua. Elboronin saattaisi olla vaikea ymmärtää tapahtunutta kaikesta järkevyydestään huolimatta - tämä kun tuntui olevan ikäisekseen hyvin ankara periaatteiltaan. Nuorukainen ei sallinut virheiden tekemistä itselleen eikä oikein muillekaan, ja vältteli taidokkaasti kaikkea sellaista tekemistä, missä piili epäonnistumisen vaara. Faramir tiesi Elboronin ihailevan häntä valtavasti ja yrittävän parhaansa tullakseen jonain päivänä hänen veroisekseen, ja oli ehkä juuri siitä syystä liian ankara itselleen. Ehkä pojalle olisi hyväksi kuulla, että hänen isänsäkin oli aivan tavallinen, erehtyväinen ihminen.

Faramir kääntyi poikansa puoleen, joka oli kärsivällisesti odottanut isänsä puheenvuoroa.
"Kuningatar on hyvin kaunis nainen, eikö totta?" Faramir aloitti.
"Mitä tarkoitat, isä?" Elboron kysyi ilmeenkään värähtämättä.
"Eikö hän sinusta ole kaunis?"
Elboron kohautti harteitaan. "En ole katsellut häntä siinä mielessä."
Faramir tuijotti poikaansa. "Miten niin et ole katsellut? Kai sinä olet edes joskus katsahtanut häneen ja nähnyt, että hän on kauneinta, mitä Keski-Maa päällään kantaa? Älä nyt ymmärrä väärin - minä olen aina rakastanut äitiäsi enemmän kuin ketään muuta naista, mutta kuningattaressa on sellaista salaperäistä tenhovoimaa... Kaikki miehet tuntevat sen."
Elboron katsoi isäänsä kulmat koholla. "Niinkö?"
"Hänhän on haltia, hyvänen aika! Lúthienin kauneus palanneena maan päälle! Et kerta kaikkiaan voi väittää, ettet ole koskaan huomannut sitä."
"No... kai hän sitten on kaunis, kun sinä kerran sanot niin...", Elboron mutisi hämmentyneenä.

Faramir silmäili poikaansa ihmetellen. Tämä oli kaunispiirteinen ja hoikka nuorukainen, tullut ulkonäkönsä puolesta selvästi enemmän isäänsä kuin toinen poika Beren, jonka leveämmät hartiat ja hieman pyöreämmät kasvot toivat mieleen pikemminkin rohirrimin raavaat sotamiehet kuin nuoren Númenorin perillisen. Elboron oli ollut kaikin puolin enemmän isänsä kaltainen kuin Beren, ja hänen mielenliikkeitään oli Faramirin aina ollut helpompi ymmärtää. Mutta nyt hän ei käsittänyt häntä ollenkaan. Mikä ihme Elboronia oikein vaivasi? Oliko hänessä jotain vialla, kun ei suostunut myöntämään kuningattaren kauneutta? Faramir mietti kuumeisesti, kuinka voisi nyt saada poikansa ymmärtämään sen, mitä hänen ja kuningattaren välillä oli tapahtunut.

"Suutelitko sinä oikeasti kuningatarta?" Elboron kysyi ja sai Faramirin havahtumaan mietteistään.
"No, kyllä, valitettavasti niin tapahtui", Faramir myönsi. "Mutta sillekin oli syynsä."
"Kuinka sinä saatoit, isä? Sehän on kamalan väärin!"
"Anna minun selittää, Elboron. Asia ei ole niin yksinkertainen kuin voisi kuvitella", Faramir lausahti ja alkoi kertoa tarinaansa. "Koko jupakka alkoi siitä, kun Elessar poistui maasta itäläisten uuden kuninkaan kanssa käytäviin rauhanneuvotteluihin. Se oli ensimmäinen kerta kun Elessar ja rouva Arwen joutuivat olemaan pitempään erossa avioliittonsa aikana, ja kuningatar alkoi pian syvästi kaivata miestään. Välillä hän jollakin kummallisella tavalla erehtyi luulemaan minua aviomiehekseen. Hänen silmissään me olemme hyvin samannäköisiä ja samantapaisia, ja tämän vuoksi hän kenties joskus eksyi hieman liian lähelle minua silloin kun en ollut varuillani. Varmaankin ymmärrät, mitä tarkoitan - ei ole helppoa estellä niin kauniin haltiattaren lähestymisyrityksiä, vaikka luonnollisesti tein parhaani yrittäen silti olla vaikuttamatta liian tylyltä. No niin, mutta joka tapauksessa, se suudelma oli vakava erehdys, ja meidän harmiksemme se nähtiin. Ja sattumalta tämä silminnäkijä oli itäläisten kapinallisjohtajan vakooja, joka sittemmin kieli asiasta Elessarille, toivoen oikeudenkäyntiä, jossa meidät kaksi todettaisiin syyllisiksi aviorikokseen. Kuningas ei tiennyt, että todistaja oli vakooja, joten hän järjesti oikeudenkäynnin säilyttääkseen uskottavuutensa, sillä lakien piti olla samat kaikille, oli sitten kyseessä paimentyttö tai kuningatar. Onneksi meidät todettiin syyttömiksi, sillä rangaistuksena olisi ollut kuolemantuomio, mihin kuningas ei ikinä olisi voinut suostua. Hän olisi joutunut toimimaan vastoin omaa lakiaan, ja hänen olisi ehkä pitänyt luopua tapauksen takia kruunustaan, mitä itäläiset juuri olivat toivoneetkin."

Elboron nyökkäsi hitaasti isänsä lopetettua. "Minä olenkin aina ollut sitä mieltä, ettei ihmisten pitäisi suudella makuukamarin seinien ulkopuolella", hän ilmoitti. "Siitä todellakin seuraa pelkkää harmia."
Faramir ei ehtinyt vastata mitään poikansa oivaltavaan joskin epäkäytännölliseen huomautukseen, sillä huoneen ovi tempaistiin yhtäkkiä auki. Éowyn tupsahti sisään heiluttaen avaamatonta kirjettä kädessään.
"Taas kirje kuningattarelta!" hän älähti iskiessään viestin Faramirin eteen pöydälle. "Nyt minulle riitti! Kerro heti paikalla, mitä se nainen sinulle oikein kirjoittelee!"
Faramir vilkaisi ensin kirjettä ja sitten vaimoaan.
"No mutta Éowyn. Jos kuningatar haluaisi sinun tietävän niistä asioista, hän varmaankin osoittaisi kirjeensä sinulle."
"Minä tahdon tietää, ja tiedät kyllä hyvin minkä vuoksi se häiritsee minua. Elboron, jätä meidät kahden."
Elboron jahkaili hetken pohdiskellen, olisiko asia niin kiinnostava, että sitä kannattaisi jäädä kuuntelemaan.
"Menehän nyt, Elboron. Minulla ei ole mitään lisättävää siihen, mistä äsken keskustelimme", Faramir sanoi.

Elboron nyökkäsi ja lähti huoneesta. Hänestä tuntui, että oli jo kuullut tarpeeksi. Isä ja kuningatar olivat joskus suudelleet, ja se oli aika omituista. Mutta toisaalta kuningatar oli aika omalaatuinen nainen, ja ehkä hän oli jotenkin loihtinut isän hetkeksi pauloihinsa salaperäisiä haltiavoimiaan käyttäen. Tai vähän sillä tavalla isä oli Elboronin mielestä puhunut. Kaipa tämä vieläkin yritti hätyytellä isää kirjoittelemalla tälle outoja kirjeitä. Toivon mukaan äitikin vielä ymmärtäisi, ettei mistään muusta voinut olla kyse.

Éowyn katsoi miestään silmät kipunoiden.
"Nyt avaat kirjeen ja luet sen minulle ääneen. Minä haluan tietää. Minulla on oikeus tietää. Et hyväksyisi sitä, jos minä kirjoittelisin jonkun miehen kanssa, siis jonkun joka ei ole sukulaiseni."
Faramir huokaisi. "Enpä kai. Mutta siitä huolimatta en voi lukea sitä sinulle. Käsittääkseni olemme sopineet, että tässä perheessä vallitsee rikkomaton kirjesalaisuus ja haluan pitää siitä kiinni."
"Olet sietämätön!" Éowyn tuhahti. "No, jos et kerran suostu yhteistyöhön, niin tehdään sitten näin: minä pidän tämän kirjeen niin kauan, kunnes kerrot, mistä tässä on oikein kyse. Ja koska kirjesalaisuus on sinulle niin tärkeä, lupaan olla avaamatta sitä."
"No, kuten haluat", Faramir tokaisi ja istui taas pöytänsä ääreen jatkaakseen töitään.
"Etkö välitä kirjeestä sen enempää?" Éowyn ihmetteli.
"No, ainahan voin pyytää Arwenia kirjoittamaan minulle uudestaan saman kirjeen, koska sinä veit edellisen", Faramir huomautti ja alkoi katsoa papereitaan.
"Sitten minä vien senkin! Olen päättänyt tarkistaa kaiken postin tästedes ennen sinua."
"No, sitten en varmaan voi muuta kuin kirjoittaa kuningattarelle tällaisesta järjestelystä ja yrittää saada hänet ymmärtämään."

Éowyn seisoi hetken aikaa paikallaan kiukkuisena, ja oli juuri käännähtänyt kannoillaan lähteäkseen huoneesta, kun Faramir kutsui häntä. Hän oli vähällä olla piittaamatta, mutta pysähtyi kuitenkin. Faramir asteli vaimonsa luo ja asetti kätensä rauhoittavasti tämän olkapäälle.
"Éowyn. Kunpa et vihoittelisi tämän asian takia. Se ei ole sen arvoista", hän vakuutti.
Éowyn katsoi miestään suu viivasuorana.
"Jos se ei merkitse mitään, mikset voi kertoa minulle?" hän tivasi.
"Koska olen luvannut kuningattarelle, etten puhu hänen asioistaan. Hänen kertomansa asiat ovat melko... arkaluonteisia. Ymmärräthän?"
Éowyn pudisteli päätään kiivaasti. "Miksi hän kirjoittaa sinulle arkaluonteisista asioista? En voi ymmärtää tätä! Onko teidän välillänne jotain?"
"Olemme hyviä ystäviä, kyllähän sinä sen tiedät, ja sen vuoksi me olemme olleet kirjeenvaihdossa. Mutta sinulla ei ole mitään syytä olla mustasukkainen. Olen aina rakastanut vain ja ainoastaan sinua."
Éowyn laski hieman katsettaan ja näytti olevan kahden vaiheilla sen suhteen, jatkaisiko kiukuttelua vai hyväksyisikö miehensä sovintoesityksen. Äkkiarvaamatta Faramir vetäisi Éowynin syliinsä ja painoi suunsa tämän huulille, ja suuteli tätä syvään ja vaativasti. Éowynin kurkusta pääsi hämmästynyt äännähdys, ja hän kietoi kätensä miehen kaulan ympärille, vastaten suudelmaan ahnaasti.

"No, joko alat leppyä?" Faramir kysyi hetken kuluttua sivellessään Éowynin leukaa sormenpäillään.
"Sinä senkin häikäilemätön, viekas, juonitteleva...!" Éowyn parahti ja löi miehen hartiaa kevyesti nyrkillään, osaamatta päättää oliko raivoissaan miehensä äkkinäisestä yrityksestä taivuttaa hänet puolelleen vai hurmioitunut juuri siitä samasta syystä.
"Vielä siis hieman työsarkaa!" Faramir naurahti ja vei huulensa vaimonsa kaulalle, ja alkoi hyväillä tämä alaselkää ja lanteita.
"Faramir! Senkin raivostuttava hölmö!" Éowyn voihkaisi. "Ja varohan niitä käsiäsi!"
"No, no. Onpas sinusta tullut siveä!" Faramir hymähti samalla kun siirsi huulensa Éowynin paljaalle olkapäälle.
"Enkö vain näekin aikeesi! Koetat ujuttaa kätesi huomaamattani hameeni taskuun ja napata kuningattaren kirjeen itsellesi!"
"Éowyn-rakas... voin vilpittömästi vannoa, ettei käsieni päämäärä ole lainkaan siellä päin."

Tämä riitti hiljentämään Éowynin, ja hän antautui miehensä hyväilyjen kohteeksi. Pian kumpikaan ei enää kyennyt muistamaan kiistaansa tai sen aiheuttajaa, ja kuningattaren kirje jäi pitkäksi aikaa Éowynin taskun pohjalle odottamaan lukijaansa.

* * *

Beren oli melkein heti kotiin päästyään alkanut pohtia, kuinka karkumatka Elenwenin kanssa kannattaisi järjestää. Oikeastaan hänestä oli alkanut tuntua, ettei idea sittenkään ollut niin erinomainen. Voisihan olla, että se suututtaisi kuninkaan niin perinpohjaisesti, että tämä lähettäisi tyttärensä kokonaan pois Gondorista sen jälkeen kun he olisivat palanneet takaisin. Kuningas voisi jopa naittaa tyttärensä jollekin pohjoisessa asuvalle samoojatoverilleen, jos ei itsensä, niin kuningattaren mieliksi, eikä Beren voisi enää ikinä nähdä rakastettuaan.

Beren huokaisi toivottomana. Hän ei varmaan ikinä voittaisi kuninkaan ja kuningattaren suosiota puoleensa. Tarujen Berenillä oli sentään ollut helppoa - hän oli saanut Lúthienin itselleen pelkästään sillä kun kävi hakemassa yhden Silmarilin Morgothin kruunusta. Nyky-Berenillä ei olisi sellaiseen mitään mahdollisuutta, kun Morgoth eikä kukaan muukaan vihollisruhtinas enää asunut Keski-Maassa. Ehkä hän voisi käydä sukeltamassa sen yhden Silmarilin valtameren pohjasta, jos vain tietäisi, mistä päin lähtisi koittamaan onneaan.

Lopulta Beren päätti lähteä etsimään karttoja kirjastohuoneesta. Hän oli ajatellut, että he voisivat piiloutua Elenwenin kanssa johonkin metsään - ei tietysti Ithilieniin, koska sen isä tunsi läpikotaisin ja olisi varmaan pystynyt jäljittämään heidät muutamassa tunnissa. Drúadan voisi sen sijaan tulla kyseeseen, se ei nimittäin ollut kovin kaukana ja ihmiset muutenkin välttelivät sinne menoa, koska siellä asuivat druedain, outo lyhytkasvuinen kansa. Mutta nämä olennot olivat auttaneet rohirrimin ratsastajia Sormuksen sodassa, joten tuskinpa ne pahoja tai vaarallisia olivat.

Oikeastaan Berenin omatunto kolkutti hieman näiden suunnitelmien vuoksi. Elboron oli kiitellyt Berenin avuliaisuutta kuninkaan arkistossa, ja isä oli ollut selvästi tyytyväinen Bereniin ja sanoi uskovansa, että tämä vastaisuudessa jatkaisi hyvää käytöstään eikä tekisi enää typeryyksiä. Olisi kurjaa pettää isän luottamus, mutta eihän tämä karkaaminen loppujen lopuksi niin typerää ollut. Sen tarkoitus oli vain saada vanhemmat ymmärtämään lapsiaan paremmin, ja sehän olisi kaikkien eduksi.

Beren ei yllättynyt nähdessään Elboronin kirjaston seinustalla lukemassa jotakin hirvittävän paksua opusta. Elboron sen sijaan näytti silmin nähden hämmästyneeltä, kun huomasi veljensä astuneen sisään. Bereniä ei nähty kirjastohuoneessa kovin usein. Pikkuveli ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan alkoi kulkea pitkin lähimmän hyllyn vierustaa, kirjojen selkämyksiä silmäillen.
"Mitä etsit?" Elboron kysyi.
"Oletpas sinä kiinnostunut", Beren tuhahti.
"Niin olen. Kerro. Voin varmasti auttaa sinua löytämään sen."
Beren huokaisi ja epäröi hetken. Hän ei oikeastaan ymmärtänyt, millä perusteella kirjat oli järjestetty, vaikka Elboron oli viime päivinä paasannut järjestelmänsä oivallisuudesta kyllästymiseen asti. Saattaisi kestää kauan ennen kuin hän löytäisi mitään karttojen tapaistakaan.
"Onkohan täällä... karttoja?" Beren kysyi.
"Karttoja? Minkälaisia karttoja?"
Beren ei tietystikään voinut kertoa yksityiskohtaisesti, että etsi juuri Drúadanin karttaa, sellaista jossa näkyisi tämän metsän tiet, polut, kalliot ja sopivat piilopaikat.
"Umm... en oikein tiedä ennen kuin olen nähnyt millaisia täällä on", Beren mumisi.
Elboron tuijotti häntä hetken, mutta laski sitten opuksensa käsistään ikkunalaudalle, laitettuaan ensin kirjanmerkin huolellisesti paikalleen.
"No, täällä on eräs todella mielenkiintoinen kirja, johon liitettyyn karttaan on merkitty Númenorin saaren kylät ja kaupungit hämmästyttävän tarkasti...", hän sanoi ja siirtyi huoneen vastapäisellä seinustalla olevan hyllyn luo.
"Öh, etsin kyllä ihan keskimaalaista karttaa."
"No, niitähän nyt on vaikka kuinka monta. Läntisten maiden karttaako haet? Tässä olisi yksi Haradin kartta, mutta en tiedä, onko se täysin paikkaansa pitävä..."
"Ei kun minä haluaisin karttoja metsistä. Sellaisia karttoja, joita samoojat käyttävät", Beren puuskahti lopulta, koska arveli Elboronin muuten esittelevän hänelle jok'ikisen karttaopuksen, joka tämän käsiin osuisi.
Elboron kääntyi katsomaan veljeään hieman pettyneenä.
"Vai sellaisia? No, kysy isältä, ei sellaisia täällä kirjastossa säilytetä. Eiväthän ne ole lainkaan kiinnostavia, paitsi siinä tapauksessa, jos on oikeasti lähdössä johonkin metsään", Elboron tuhahti, aivan kuin metsään lähteminen olisi hänestä suurin piirtein yhtä järkevää kuin alastomana juoksentelu talvisessa vesisateessa, kun vaihtoehtona oli leppoisa ilta takkavalkean äärellä.
"Niin...", Beren mutisi peläten, että Elboron alkaisi epäillä hänen tarkoitusperiään. Mutta veli ei kysellyt sen enempää, vaan asteli takaisin äskeiselle lukupaikalleen ja avasi uudelleen suuren opuksensa.

Beren oli juuri lähdössä, kun hänen silmänsä osuivat punakantiseen kirjaan, joka lojui yksinäisenä ja irrallisena erään hyllyn päässä. Kannessa luki kultaisin kirjaimin erittäin lupaavasti Makuukamarin salatut ilot. Hän oli juuri sujauttamassa teosta paitansa alle, kun Elboron vilkaisi taas ylös kirjastaan.
"Jos haluat lainata sitä, niin siitä vain. Vie se vaikka kokonaan pois - en keksinyt sille mitään järkevää paikkaa tässä kirjastossa, joten sen täytyy olla aivan turha ja merkityksetön ihmiskunnalle."
Beren kiitti ja livisti tiehensä. Tästä kirjasta voisi vielä olla hyötyä.

* * *

Silriel oli kulkenut koko päivän haaveksiva katse silmissään. Tänään Borlas tulisi heille illalliselle! Borlas, ihan elävänä ja oikeana. Se oli sekä ihanaa että hermostuttavaa. Silriel oli koko eilisen päivän käynyt läpi vaatteitaan ja hylännyt leningin toisensa jälkeen liian rumana tai tavallisena näin erityistä iltaa varten. Ja nyt oli jo liian myöhäistä teetättää uutta, eikä äiti siihen olisi kyllä varmaan antanut lupaakaan.

Päivä oli vasta puolessa, mutta silti Silriel istui jo ruokasalin ikkunoiden ääressä, koska sieltä näki kartanon pääsisäänkäynnille johtavalle tielle. Hän oli lukevinaan jotakin kirjaa, jottei hänen käyttäytymisensä herättäisi ylimääräistä ihmetystä. Mutta ei hän kirjasta mitään tolkkua saanut, ja vilkaisi vähän väliä taakseen pihalle, vaikka tiesi hyvin, etteivät vieraat saapuisi vielä moneen tuntiin.

"Silriel tykkää Borlasista! Silriel tykkää Borlasista!" kuului Tindórielin ilkkuva ääni ovensuusta.
Silriel kohotti katseensa hätääntyneenä ja näki pikkusiskonsa ja äitinsä astuvan ruokasaliin. Tindóriel oli näköjään taas käynyt nyhtämässä kukkia maasta ja halusi että ne laitettaisiin kuolemaan ruokapöydälle kaikkien näkyville. Éowyn katsoi tytärtään uteliaana.
"Enhän tykkää!" Silriel kiirehti kiistämään. "En varmasti tykkää!"
"Tykkäätpäs!" Tindóriel huusi. "Minä olen nähnyt kun sinä piirrät sydämiä ja kirjoitat niihin 'Borlas'."
"Enpäs! En varmasti. Etkä sinä sitä paitsi osaa lukea minun käsialaani kunnolla."
"Osaanpas. Ja sinä kirjoitit Borlasia, minä olen nähnyt ne paperit sinun laatikossasi."
"Äiti! Tindi on käynyt penkomassa minun tavaroitani ilman lupaa. Enkä minä varmasti tykkää Borlasista!"
Éowyn pudisteli päätään laittaessaan kukkamaljakon paikoilleen. "No, ei komeaan nuoreen soturiin ihastumisessa ole mitään hävettävää... Kaikki tuon ikäiset tytöt ovat ihastuneita johonkuhun."
Silriel punastui korviaan myöten. "Mutta kun en minä siitä tykkää...", hän yritti vielä mutta hieman ponnettomasti. "Ja sitä paitsi äiti, sinun pitää rangaista Tindiä, kun se on käynyt minun laatikollani."
"Niin, se oli kyllä aika rumasti tehty", Éowyn sanoi ja kääntyi nuoremman tyttärensä puoleen. "Ethän enää koskaan käy penkomassa Silrielin tavaroita? Lupaathan sen?"
Tindóriel virnisti iloisesti, sanoi "en, en" ja loikki tiehensä ruokasalista.
Silriel irvisti. "Sinä olet niin epäreilu, äiti! Sinun olisi pitänyt määrätä Tindóriel arestiin! Minä menen kertomaan isälle!"
Ja sen sanottuaan toinenkin tyttö ryntäsi pois ruokasalista.

Éowyn huokaisi. Silriel oli kyllä oikeassa siinä, että hän tahtoi välillä lipsua Tindórielin suhteen. Mutta tyttö vain osasi olla niin valloittava, aina niin iloinen ja puhelias, oikea pikku päivänsäde, jonka ilmaantuminen paikalle sai kenet tahansa hyvälle tuulelle. Ja tämä oli kuitenkin vielä niin pieni ja viaton, että Éowynistä rankaiseminen jostain pikkuasiasta tuntui liian ankaralta. Sitä paitsi hän oli Tindórielia odottaessaan usein pelännyt omansa ja lapsen hengen puolesta - hän oli ollut jo varsin vanha tullakseen vielä kerran äidiksi, eivätkä kuolemantapaukset siinä iässä olleet kovin harvinaisia. Raskausaika oli ollut vaikea, ja Faramir oli ollut kamalan huolissaan, ja sitten kun kaikki olikin mennyt hyvin, Éowynistä tuntui että hän saattoi vain olla kiitollinen korkeammille voimille tästä lapsesta. Lapsen mielen pahoittaminen tuntui väärältä, kun ajattelee miten paljon iloa tämä oli heille tuottanut.

Kun Silriel oli kertonut kärsimästään epäoikeudenmukaisuudesta isälleen, tämä päätti kutsua nuorimmaisensa puhutteluun. Faramirista oli viime aikoina alkanut tuntua, että Tindóriel oli käymässä aina vain enemmän Berenin kaltaiseksi: hupsuksi ja tarmokkaaksi lapseksi, joka toimi niin kuin omat päähänpistot kehottivat, pysähtymättä harkitsemaan olivatko ne harmiksi muille. Hän istutti Tindórielin tuolille itseään vastapäätä ja puhui tälle toisten huomioonottamisesta ja muiden asemaan asettumisesta, ja kysyi, miltä Tindórielistä tuntuisi, jos joku kävisi ilman lupaa lainaamassa ja rikkomassa hänen lelujaan. Tindóriel vastaili huolettomasti ja myötäili isänsä mielipiteitä, mutta Faramir sai sellaisen vaikutelman, ettei tyttö loppujen lopuksi välittänyt lainkaan siitä, mitä hänelle sanottiin.
"Jos saan vielä kerrankin kuulla sinun tehneen tuhmuuksia, joudun rankaisemaan sinua. Laitan sinut koko päiväksi pimeään arestihuoneeseen miettimään tekosiasi. Onko selvä?"
Tindórielin katse synkistyi ja hänen silmänsä kyyneltyivät. "Etkö sinä pidä minusta enää, isi? Vihaatko sinä minua, jos minä teen vahingossa jotain väärin, kun olen niin pieni enkä ymmärrä kaikkea?"
Faramir ei järkähtänyt. Hän tiesi tytön yrittävän tarkoituksella saada hänet pyörtämään sanansa. Tyttö oli ikäisekseen äärettömän taitava leikkimään toisten tunteilla.
"Minä pysyn päätöksessäni. Jos vielä kerrankin kiusaat isosiskoasi tai teet muuta ilkeää, saat rangaistuksesi. Tuliko selväksi?"
Tindóriel mutristi suunsa ja sanoi, että isi oli tyhmä. Sitten hän marssi kiukkuisena pois huoneesta, pamauttaen oven kiinni perässään.

* * *

Faramir kiipesi portaat ylös ja koputti Berenin huoneen ovelle.
"Kuulehan herraseni. Illallisvieraamme ovat täällä hetkenä minä hyvänsä, ja sinun pitäisi olla tällä hetkellä peseytynyt, siististi pukeutunut ja salongissa ottamassa heitä vastaan."
Mitään vastausta ei kuulunut, joten Faramir avasi oven ja astui sisään. Beren makasi sängyllä lukien jotain kirjaa, jonka tämä kuitenkin sujautti välittömästi tyynyn alle.
"Luitko sinä kirjaa?" Faramir kysyi hämmästellen.
"Öh, kyllä... anteeksi, unohdin aivan tyystin ajan kulun."
Pojan posket hehkuivat oudosti.
"Mikä kirja se sellainen on?" Faramir ihmetteli edelleen. Beren ei juuri koskaan lukenut mitään vapaaehtoisesti.
"Ei mikään", Beren vastasi eikä liikahtanutkaan paikaltaan.
"Annahan kun vilkaisen. Minun pitää saada tietää, mikä tarina sinua kiinnostaa noin paljon. Kenties voimme keskustella siitä yhdessä."
"Enpä usko, isä", Beren vastasi ja painautui kirjan kätkenyttä tyynyä vasten.
"Ojenna se kirja tänne."
Beren ei tehnyt elettäkään.
Faramir odotti hetken, mutta kun mitään ei tapahtunut, hän astui sängyn luo, työnsi poikansa sivuun ja otti kirjan tyynyn alta. Hänen ilmeensä oli sanoinkuvaamaton sekoitus järkytystä ja hämmästystä, kun hän näki, mihin kirjaan poika oli niin suurella tunteenpalolla syventynyt, että unohti illallisenkin.
"Makuukamarin salatut ilot. Vieläkö tämä kirja on olemassa?" hän henkäisi.
Beren ei sanonut mitään vaan peitti kasvonsa häpeissään. Hän ei tosiaankaan olisi toivonut isänsä näkevän, millaisia asioita oli opiskellut. Mutta Faramir ei huomannut poikansa hämmennystä, sillä hän alkoi selailla kirjaa kiinnostuneena.
"Hmm... Olin varma, että isäni olisi heittänyt tämän takkaan sen jälkeen kun löysi... Öh, niin. Hmm... tästä olisi kyllä totisesti ollut hyötyä silloin reilut parikymmentä vuotta sitten kun oli hääyö edessä ja kaikki...", hän mutisi silmäillessään sivuja. "Ohoo! Voiko tuo olla totta...? Voiko sen tehdä noinkin? Öh, niin. Siis tuota. Mitä ihmettä tämä oikein merkitsee, Beren? Miksi sinä tämmöistä luet?" hän tivasi sulkiessaan kirjan.
Beren oli noussut istumaan ja näytti lievästi sanottuna kiusaantuneelta. Hän katseli polviaan ja haroi tukkaansa.
"Tietääkseni et ole menossa naimisiin lähiaikoina, joten en voi ymmärtää, mitä teet tämänkaltaisella tiedolla", Faramir huomautti.
"No eihän sitä koskaan tiedä... tai siis voinhan minä ollakin menossa naimisiin...et sinä minusta niin paljon tiedä", Beren selitteli lattialle.
Faramir kohotti kulmiaan. "Vai sillä tavalla. No, joka tapauksessa, nyt on niin, että minä aion takavarikoida tämän kirjan. Ja jos sinulla todellakin on jossain morsian, niin käyhän pyytämässä tytön isältä todistus siitä, että tämä on suostuvainen antamaan tyttärensä käden sinulle. Saat kirjan takaisin, kunhan olet näyttänyt todistuksen minulle. Eikö olekin reilu sopimus?"
"Mutta hänen isänsä ei ikinä suostuisi kirjoittamaan sellaista!"
Faramir naurahti ja pudisteli päätään poikansa vilkkaalle mielikuvitukselle. "Niinpä niin. Niinhän se aina on."
Sitten hän lähti huoneesta, selaillen samalla kirjaa ja mutisten jotain epämääräistä Éowynin yllättymisestä tänä iltana.

Beren heittäytyi selälleen sängylle ja irvisti. Hienoa. Kirja poissa. Nyt se karkumatka voisi mennä useammalla kuin yhdellä tavalla mönkään.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune » La Tammi 27, 2007 11:23 am

Myötähäpeä Berenin puolesta :oops: :D

Tässä oli taas kerran tuota sinun upeaa huumoriasi :) Noita pieniä juttuja ripoteltuna sinne tänne jotka iskevät takuuvarmasti. Näin juuri!

En ole vielä muodostanut mielipidettäni Berenin ja Elenwenin suunnitelmista: toistaalta olen näiden karkumatka-ajatuksen takana, mutta toisaalta karkumatka aiheuttaa melkoisesti hämminkiä ja kohua. Ja seuraukset eivät välttämättä ole kovin mukavia :(

Vaikka itse edustan pikkusiskoja, niin Tindóriel vaikuttaa aika rasittavalta. Juuri tuollainen vanhempien "lellikki" joka ei ikinä tee mitään pahaa :P Hermojen päälle käyvä, luulisin.

Tämä oli taas sitä taattua laatutavaraa :D Jatkoa, jatkoa :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen » La Tammi 27, 2007 4:17 pm

Ihanaa, jatkoa! Tylsyys haihtui hetkeksi.

Ja sitten kun pääsen tuosta yli niin voisin aloittaa kommentin... :roll:

Éowyn saapui aika sopivaan aikaan tuon Arwenin kirjeen kanssa, ihme kun ei Elboron tehnyt mitään johtopäätöksiä tuosta kirjeestä. Epäolennaista, mutta tulipa mieleen....

Ihanaa miten Faramir lepytti Éowynin... Ja kukaanhan ei tiedä minua romantikoksi... :wink:

Karkumatka alkaa vaikuttaa hieman uskaliaalta jutulta, kun eivät rakastavaiset enää ole samassa kaupungissa... Mielenkiinnolla vain odottamaan miten tuokin juttu päättyy.

Hmmh... Tuo loppu sai taas nauramaan. Oikeasti, mitä Faramir oikein ajatteli, heti kirjaan kiinni vaan kun sen näkee ja niin edespäin... Tuli naurettua aika hyvin... Ja mitäköhän mahtoi Beren ajatella kun kuuli isänsä höpisevän jotain äitinsä yllättämisestä?

Tämä kommentti meni nyt vähän mietiskelyksi ja sisällöttömäksi, mutta pidin edelleen ja jatkoa jäädään täällä taas odottelemaan, kuten joka kerta.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Parisnoid
Örkki
Viestit: 13
Liittynyt: Ke Tammi 03, 2007 3:48 pm
Paikkakunta: Oulu

Viesti Kirjoittaja Parisnoid » La Tammi 27, 2007 11:12 pm

Luulen älynneeni tämän juonen. Eikös vaan Beren ja Elenwen lähde karkumatkalle ja joudu villi-ihmisten vangiksi, ja pian sen jälkeen Éowyn muistaa Arwenin kirjeen. Kirjeen luettuaan Faramir ja Éowyn tajuavat nuorten rakkauden ja sitten he lähtevät niiden perään? ^^ Arvailua...

Niin, rakastan tätä ficciä. <3

Edit: Miten minusta tuntuu, että tuolla asenteella Elboron ei ikinä saa vaimoa :lol:
Viimeksi muokannut Parisnoid, Su Tammi 28, 2007 12:48 am. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

Vastaa Viestiin