Hei ja kiitoksia taas kommenteista. Kirjoittelen vastineita taas kamalalla kiireellä, mutta olen kyllä lukenut kaikki huomionne ja arvostan niistä jokaista todella paljon. Mutta vastaan niihin kohtiin, jotka aivan erityisesti puhuttelivat minua.
Athelas: Joo Beren on tässä aika kamala valepukki. Minua itseänikin vähän häiritsee se, mutta jos se olisi rehellinen, tämä juttu kaatuisi ennen aikojaan. Beren on aika uhmakas poika ja vaikka kunnioittaa isäänsä, hänen ja Faramirin tavoitteet ovat usein ristiriidassa (esim. Beren on mieluummin livahtanut vaikka harjoittelemaan keihäänheittoa läksyjen lukemisen sijaan, ja joutunut sitten myöhemmin keksimään tekosyitä isälleen siitä, miksei ole oppinut läksyään, ja tämän tyyppisiä juttuja on tapahtunut niin usein, että valheiden sepittelystä on tullut Berenille tapa). Luulisin, ettei tuo Faramirin sydänten lukemiskyky ole ihan erehtymätön, varsinkin kun kyseessä on oma poika. Hän varmaankin uskoo mieluummin poikansa puhuvan totta kuin valehtelevan. Ja Borlas on 28-vuotias eli kaksi kertaa Silrielin ikäinen. Luulisin, ettei Silriel ole ensimmäinen teinityttö, joka on ihastunut itseään huomattavasti vanhempaan mieheen.
Andune: Kiitos. Joo tuo Elrondin kylpyhuonejuttu oli vähän ihmeellinen heitto minulta. Minä kyllä pidän Arwenia ja Aragornia aika siveinä ja pidättyväisinä, ja voihan olla että ne vain vähän halailivat siellä.
Nerwen: Yritin jo athelasille selitellä tuota Berenin valehtelua - en usko että hirveästi käyn sitä läpi tässä ficissä. Mutta Beren on kyllä ihan kunnollinen poika, vain hieman tottelematon. Joo, ja kaikenlaista draamaa on kyllä luvassa.
Narbeleth: Oi, kivaa saada kommentti uudelta lukijalta. Ja älä huolehdi, minulla ei ole pienintäkään aikomusta jättää tätä ficciä kesken. Joten jos vain minussa henki pihisee eikä Loftis katoa bittiavaruuden mustaan aukkoon, saat kyllä lukea tarinan loppuun asti.
Marnie: Kiitoksia noista huomioista. Hih, onhan noita hämähäkkejä inhoavia miehiäkin - mieleen tuli Ron Weasley kun kirjoittelin tuota Beren-kohtaa. Ajattelin että se olisi sellainen mukava pieni inhimillinen piirre Berenissämme. Arwenin alkoholismista - no, minulla on kyllä ollut tapana heittää hieman huumoria alkoholin käytöstä, mutta tässä ficissä tuon Arwenin ongelman on kyllä tarkoitus olla ihan vakava asia. Minä en oikein tiennyt paljonko ihmiset normaalisti viiniä käyttävät tuon kokoisessa hovissa, ja tuo 30 tynnyriä oli vain tuollainen heitto. Arwen ei siis todellakaan juo kaikkea itse.
Ja se viite KKKK-ficciin oli tuo oikeudenkäyntiä koskeva asiakirja, jonka Elboron löysi. Se oikeudenkäynti on kuvattu KKKK-ficissä. Ja noiden Arwen/Faramir-asioiden suhteen oletkin aivan oikeilla jäljillä.
Tyttö: Joo, etköhän sinäkin ole ihan oikeilla jäljillä. KKKK on hyvä lyhenne, tosin taidan lyhentää sitä jatkossa vielä edelleen 4K:ksi. Ettei kukaan ulkopuolinen varmasti käsitä, mistä on kyse.
Tuon Elrondin kylpyhuoneesta käydyn sananvaihdon perusteella ei ehkä kannata tehdä kovin pitkiä johtopäätöksiä, koska muutin sen tuollaiseksi aivan viime tingassa. Sen piti alun perin olla jotain muuta, mutta sitten sain toisenlaisen idean. Mutta kyllä nuo sinun päätelmäsi voivat hyvinkin pitää paikkansa.
Annatar: Kiitos. Edellisissä vastineissa varmaan onkin jo noihin sinun huomioihisi liittyvää pohdintaa, joten siirryn kiireessäni tyynesti eteenpäin kiittämään Piratessea.
Piratesse: Kiitos, äläkä turhaan stressaa niiden kommenttien takia. Minulle riittää hyvin tieto siitä, että olet pitänyt. Tietysti kommentoidakin saa.
Ja huh, sitten päästään seuraavaan lukuun, joka onkin erikoispitkä. Olisin voinut laittaa kahtia, mutta se ei nyt oikein onnistunut. Olisitte nimittäin sitten joutuneet lukemaan kaksi viikkoa sellaista tekstiä, missä ei tapahdu mitään erityistä, ja minulla on kova hinku saada tämä juttu etenemään. Ömm, siis tämä luku koostuu muutamasta pienestä episodista, joissa kuvataan Faramirin kanssakäymisiä perheenjäsentensä kanssa. Tämä luku on tällaista "omaa kivaa" -osastoa, mutta toivottavasti ei liian puuduttavaa. En ole ehtinyt työstää tätä lukua ihan niin paljon kuin normaalisti, joten outoja kohtia ja virheitä varmaan löytyy.
Varoituksena, että tässä spoilataan 4K-juttuni juoni.
Yhdeksäs luku
Isyyden iloja
Emyn Arnenin kartanon illalliset eivät olleet vaarassa muuttua liian sivistyneiksi ja rauhallisiksi, sillä hieman sen jälkeen kun Faramir ja tytöt olivat käyneet pyytämässä Beregondin perheineen illalliselle, Beren ja Elboron ilmestyivät kotiin. He olivat suoriutuneet työstään Kuninkaallisessa Arkistossa nopeammin kuin Faramir oli olettanut, ja tämä alkoi jo miettiä, oliko siinä sittenkään ollut tarpeeksi rangaistusta kurittomalle nuoremmalle pojalle. Mutta hän päätti antaa asian olla, sillä Elboron nyki häntä kärsimättömänä hihasta ja pyysi, että saisi puhua hetken aikaa isän kanssa kahden kesken.
Elboron epäröi hetken, ja aloitti sitten kuvailemalla pikkuveljensä omalaatuisen reipasta ja hyväntuulista käyttäytymistä kaupungissa oleskelun aikana sekä yllättävää joutumista kuninkaan puhutteluun viimeisenä iltana. Faramir kuunteli tarkasti poikansa selontekoa. Hän kävi mielessään läpi erilaisia vaihtoehtoja, ja tuli ajatelleeksi, että kenties Beren oli livahtanut kuuntelemaan kuninkaan kaartilaisten juttuja ja maistelemaan näiden oluita. Sellainen ei ollut soveliasta käytöstä, varsinkaan kun pojan olisi pitänyt olla kärsimässä rangaistusta. Toisaalta olisi epäoikeudenmukaista käydä syyttämään poikaa ilman selviä perusteita. Tämä oli muutenkin joutunut koko pienen ikänsä jatkuvasti isänsä epäilysten alaiseksi, joten Faramir päätti unohtaa asian toistaiseksi. Jos Berenin rikkomus olisi ollut vakava, kuningas olisi varmasti lähettänyt hänelle siitä ilmoituksen.
Faramir oletti Elboronin kertoneen jo kaiken, mitä tällä oli sydämellään, joten hän istuutui työpöytänsä ääreen ja otti esiin joitakin käsittelyä odottavia papereita. Mutta Elboron jäi seisomaan paikalleen ja tuijotti isäänsä odottavaisen näköisenä.
"Niin?" Faramir kysyi kohottaessaan päätään.
Elboron vilkaisi hermostuneena kenkiinsä ja katsoi sitten taas isäänsä.
"No... Minä löysin yhden paperin kun siivosin kuninkaan arkistoa", hän sanoi viimein.
"Jaaha. Minkälainen paperi se oli?" Faramir kysyi samalla kun allekirjoitti erään sotilaan loma-anomuksen.
"Se käsitteli yhtä oikeudenkäyntiä."
Faramir valpastui heti.
"Ja mitä aihetta siinä käsiteltiin?" hän kysyi pahaa aavistellen.
"No sitä... kuningattaren ja sinun juttua...", Elboron mutisi.
Faramir ei sanonut mitään, mutta nyökkäsi. Hän nousi paikaltaan, käveli kohti huoneen pohjoiseen antavaa ikkunaa, ja katseli siitä hetken aikaa alas laaksoon. Hän oli aina pelännyt, että joutuisi joku päivä kertomaan niistä onnettomista, 18 vuoden takaisista tapahtumista, jotka olivat siihen aikaan aiheuttaneet hänelle paljon huolta ja murhetta. Mielessään hän arvioi, kuinka paljon voisi pojalleen puhua. Elboronin saattaisi olla vaikea ymmärtää tapahtunutta kaikesta järkevyydestään huolimatta - tämä kun tuntui olevan ikäisekseen hyvin ankara periaatteiltaan. Nuorukainen ei sallinut virheiden tekemistä itselleen eikä oikein muillekaan, ja vältteli taidokkaasti kaikkea sellaista tekemistä, missä piili epäonnistumisen vaara. Faramir tiesi Elboronin ihailevan häntä valtavasti ja yrittävän parhaansa tullakseen jonain päivänä hänen veroisekseen, ja oli ehkä juuri siitä syystä liian ankara itselleen. Ehkä pojalle olisi hyväksi kuulla, että hänen isänsäkin oli aivan tavallinen, erehtyväinen ihminen.
Faramir kääntyi poikansa puoleen, joka oli kärsivällisesti odottanut isänsä puheenvuoroa.
"Kuningatar on hyvin kaunis nainen, eikö totta?" Faramir aloitti.
"Mitä tarkoitat, isä?" Elboron kysyi ilmeenkään värähtämättä.
"Eikö hän sinusta ole kaunis?"
Elboron kohautti harteitaan. "En ole katsellut häntä siinä mielessä."
Faramir tuijotti poikaansa. "Miten niin et ole katsellut? Kai sinä olet edes joskus katsahtanut häneen ja nähnyt, että hän on kauneinta, mitä Keski-Maa päällään kantaa? Älä nyt ymmärrä väärin - minä olen aina rakastanut äitiäsi enemmän kuin ketään muuta naista, mutta kuningattaressa on sellaista salaperäistä tenhovoimaa... Kaikki miehet tuntevat sen."
Elboron katsoi isäänsä kulmat koholla. "Niinkö?"
"Hänhän on haltia, hyvänen aika! Lúthienin kauneus palanneena maan päälle! Et kerta kaikkiaan voi väittää, ettet ole koskaan huomannut sitä."
"No... kai hän sitten on kaunis, kun sinä kerran sanot niin...", Elboron mutisi hämmentyneenä.
Faramir silmäili poikaansa ihmetellen. Tämä oli kaunispiirteinen ja hoikka nuorukainen, tullut ulkonäkönsä puolesta selvästi enemmän isäänsä kuin toinen poika Beren, jonka leveämmät hartiat ja hieman pyöreämmät kasvot toivat mieleen pikemminkin rohirrimin raavaat sotamiehet kuin nuoren Númenorin perillisen. Elboron oli ollut kaikin puolin enemmän isänsä kaltainen kuin Beren, ja hänen mielenliikkeitään oli Faramirin aina ollut helpompi ymmärtää. Mutta nyt hän ei käsittänyt häntä ollenkaan. Mikä ihme Elboronia oikein vaivasi? Oliko hänessä jotain vialla, kun ei suostunut myöntämään kuningattaren kauneutta? Faramir mietti kuumeisesti, kuinka voisi nyt saada poikansa ymmärtämään sen, mitä hänen ja kuningattaren välillä oli tapahtunut.
"Suutelitko sinä oikeasti kuningatarta?" Elboron kysyi ja sai Faramirin havahtumaan mietteistään.
"No, kyllä, valitettavasti niin tapahtui", Faramir myönsi. "Mutta sillekin oli syynsä."
"Kuinka sinä saatoit, isä? Sehän on kamalan väärin!"
"Anna minun selittää, Elboron. Asia ei ole niin yksinkertainen kuin voisi kuvitella", Faramir lausahti ja alkoi kertoa tarinaansa. "Koko jupakka alkoi siitä, kun Elessar poistui maasta itäläisten uuden kuninkaan kanssa käytäviin rauhanneuvotteluihin. Se oli ensimmäinen kerta kun Elessar ja rouva Arwen joutuivat olemaan pitempään erossa avioliittonsa aikana, ja kuningatar alkoi pian syvästi kaivata miestään. Välillä hän jollakin kummallisella tavalla erehtyi luulemaan minua aviomiehekseen. Hänen silmissään me olemme hyvin samannäköisiä ja samantapaisia, ja tämän vuoksi hän kenties joskus eksyi hieman liian lähelle minua silloin kun en ollut varuillani. Varmaankin ymmärrät, mitä tarkoitan - ei ole helppoa estellä niin kauniin haltiattaren lähestymisyrityksiä, vaikka luonnollisesti tein parhaani yrittäen silti olla vaikuttamatta liian tylyltä. No niin, mutta joka tapauksessa, se suudelma oli vakava erehdys, ja meidän harmiksemme se nähtiin. Ja sattumalta tämä silminnäkijä oli itäläisten kapinallisjohtajan vakooja, joka sittemmin kieli asiasta Elessarille, toivoen oikeudenkäyntiä, jossa meidät kaksi todettaisiin syyllisiksi aviorikokseen. Kuningas ei tiennyt, että todistaja oli vakooja, joten hän järjesti oikeudenkäynnin säilyttääkseen uskottavuutensa, sillä lakien piti olla samat kaikille, oli sitten kyseessä paimentyttö tai kuningatar. Onneksi meidät todettiin syyttömiksi, sillä rangaistuksena olisi ollut kuolemantuomio, mihin kuningas ei ikinä olisi voinut suostua. Hän olisi joutunut toimimaan vastoin omaa lakiaan, ja hänen olisi ehkä pitänyt luopua tapauksen takia kruunustaan, mitä itäläiset juuri olivat toivoneetkin."
Elboron nyökkäsi hitaasti isänsä lopetettua. "Minä olenkin aina ollut sitä mieltä, ettei ihmisten pitäisi suudella makuukamarin seinien ulkopuolella", hän ilmoitti. "Siitä todellakin seuraa pelkkää harmia."
Faramir ei ehtinyt vastata mitään poikansa oivaltavaan joskin epäkäytännölliseen huomautukseen, sillä huoneen ovi tempaistiin yhtäkkiä auki. Éowyn tupsahti sisään heiluttaen avaamatonta kirjettä kädessään.
"Taas kirje kuningattarelta!" hän älähti iskiessään viestin Faramirin eteen pöydälle. "Nyt minulle riitti! Kerro heti paikalla, mitä se nainen sinulle oikein kirjoittelee!"
Faramir vilkaisi ensin kirjettä ja sitten vaimoaan.
"No mutta Éowyn. Jos kuningatar haluaisi sinun tietävän niistä asioista, hän varmaankin osoittaisi kirjeensä sinulle."
"Minä tahdon tietää, ja tiedät kyllä hyvin minkä vuoksi se häiritsee minua. Elboron, jätä meidät kahden."
Elboron jahkaili hetken pohdiskellen, olisiko asia niin kiinnostava, että sitä kannattaisi jäädä kuuntelemaan.
"Menehän nyt, Elboron. Minulla ei ole mitään lisättävää siihen, mistä äsken keskustelimme", Faramir sanoi.
Elboron nyökkäsi ja lähti huoneesta. Hänestä tuntui, että oli jo kuullut tarpeeksi. Isä ja kuningatar olivat joskus suudelleet, ja se oli aika omituista. Mutta toisaalta kuningatar oli aika omalaatuinen nainen, ja ehkä hän oli jotenkin loihtinut isän hetkeksi pauloihinsa salaperäisiä haltiavoimiaan käyttäen. Tai vähän sillä tavalla isä oli Elboronin mielestä puhunut. Kaipa tämä vieläkin yritti hätyytellä isää kirjoittelemalla tälle outoja kirjeitä. Toivon mukaan äitikin vielä ymmärtäisi, ettei mistään muusta voinut olla kyse.
Éowyn katsoi miestään silmät kipunoiden.
"Nyt avaat kirjeen ja luet sen minulle ääneen. Minä haluan tietää. Minulla on oikeus tietää. Et hyväksyisi sitä, jos minä kirjoittelisin jonkun miehen kanssa, siis jonkun joka ei ole sukulaiseni."
Faramir huokaisi. "Enpä kai. Mutta siitä huolimatta en voi lukea sitä sinulle. Käsittääkseni olemme sopineet, että tässä perheessä vallitsee rikkomaton kirjesalaisuus ja haluan pitää siitä kiinni."
"Olet sietämätön!" Éowyn tuhahti. "No, jos et kerran suostu yhteistyöhön, niin tehdään sitten näin: minä pidän tämän kirjeen niin kauan, kunnes kerrot, mistä tässä on oikein kyse. Ja koska kirjesalaisuus on sinulle niin tärkeä, lupaan olla avaamatta sitä."
"No, kuten haluat", Faramir tokaisi ja istui taas pöytänsä ääreen jatkaakseen töitään.
"Etkö välitä kirjeestä sen enempää?" Éowyn ihmetteli.
"No, ainahan voin pyytää Arwenia kirjoittamaan minulle uudestaan saman kirjeen, koska sinä veit edellisen", Faramir huomautti ja alkoi katsoa papereitaan.
"Sitten minä vien senkin! Olen päättänyt tarkistaa kaiken postin tästedes ennen sinua."
"No, sitten en varmaan voi muuta kuin kirjoittaa kuningattarelle tällaisesta järjestelystä ja yrittää saada hänet ymmärtämään."
Éowyn seisoi hetken aikaa paikallaan kiukkuisena, ja oli juuri käännähtänyt kannoillaan lähteäkseen huoneesta, kun Faramir kutsui häntä. Hän oli vähällä olla piittaamatta, mutta pysähtyi kuitenkin. Faramir asteli vaimonsa luo ja asetti kätensä rauhoittavasti tämän olkapäälle.
"Éowyn. Kunpa et vihoittelisi tämän asian takia. Se ei ole sen arvoista", hän vakuutti.
Éowyn katsoi miestään suu viivasuorana.
"Jos se ei merkitse mitään, mikset voi kertoa minulle?" hän tivasi.
"Koska olen luvannut kuningattarelle, etten puhu hänen asioistaan. Hänen kertomansa asiat ovat melko... arkaluonteisia. Ymmärräthän?"
Éowyn pudisteli päätään kiivaasti. "Miksi hän kirjoittaa sinulle arkaluonteisista asioista? En voi ymmärtää tätä! Onko teidän välillänne jotain?"
"Olemme hyviä ystäviä, kyllähän sinä sen tiedät, ja sen vuoksi me olemme olleet kirjeenvaihdossa. Mutta sinulla ei ole mitään syytä olla mustasukkainen. Olen aina rakastanut vain ja ainoastaan sinua."
Éowyn laski hieman katsettaan ja näytti olevan kahden vaiheilla sen suhteen, jatkaisiko kiukuttelua vai hyväksyisikö miehensä sovintoesityksen. Äkkiarvaamatta Faramir vetäisi Éowynin syliinsä ja painoi suunsa tämän huulille, ja suuteli tätä syvään ja vaativasti. Éowynin kurkusta pääsi hämmästynyt äännähdys, ja hän kietoi kätensä miehen kaulan ympärille, vastaten suudelmaan ahnaasti.
"No, joko alat leppyä?" Faramir kysyi hetken kuluttua sivellessään Éowynin leukaa sormenpäillään.
"Sinä senkin häikäilemätön, viekas, juonitteleva...!" Éowyn parahti ja löi miehen hartiaa kevyesti nyrkillään, osaamatta päättää oliko raivoissaan miehensä äkkinäisestä yrityksestä taivuttaa hänet puolelleen vai hurmioitunut juuri siitä samasta syystä.
"Vielä siis hieman työsarkaa!" Faramir naurahti ja vei huulensa vaimonsa kaulalle, ja alkoi hyväillä tämä alaselkää ja lanteita.
"Faramir! Senkin raivostuttava hölmö!" Éowyn voihkaisi. "Ja varohan niitä käsiäsi!"
"No, no. Onpas sinusta tullut siveä!" Faramir hymähti samalla kun siirsi huulensa Éowynin paljaalle olkapäälle.
"Enkö vain näekin aikeesi! Koetat ujuttaa kätesi huomaamattani hameeni taskuun ja napata kuningattaren kirjeen itsellesi!"
"Éowyn-rakas... voin vilpittömästi vannoa, ettei käsieni päämäärä ole lainkaan siellä päin."
Tämä riitti hiljentämään Éowynin, ja hän antautui miehensä hyväilyjen kohteeksi. Pian kumpikaan ei enää kyennyt muistamaan kiistaansa tai sen aiheuttajaa, ja kuningattaren kirje jäi pitkäksi aikaa Éowynin taskun pohjalle odottamaan lukijaansa.
* * *
Beren oli melkein heti kotiin päästyään alkanut pohtia, kuinka karkumatka Elenwenin kanssa kannattaisi järjestää. Oikeastaan hänestä oli alkanut tuntua, ettei idea sittenkään ollut niin erinomainen. Voisihan olla, että se suututtaisi kuninkaan niin perinpohjaisesti, että tämä lähettäisi tyttärensä kokonaan pois Gondorista sen jälkeen kun he olisivat palanneet takaisin. Kuningas voisi jopa naittaa tyttärensä jollekin pohjoisessa asuvalle samoojatoverilleen, jos ei itsensä, niin kuningattaren mieliksi, eikä Beren voisi enää ikinä nähdä rakastettuaan.
Beren huokaisi toivottomana. Hän ei varmaan ikinä voittaisi kuninkaan ja kuningattaren suosiota puoleensa. Tarujen Berenillä oli sentään ollut helppoa - hän oli saanut Lúthienin itselleen pelkästään sillä kun kävi hakemassa yhden Silmarilin Morgothin kruunusta. Nyky-Berenillä ei olisi sellaiseen mitään mahdollisuutta, kun Morgoth eikä kukaan muukaan vihollisruhtinas enää asunut Keski-Maassa. Ehkä hän voisi käydä sukeltamassa sen yhden Silmarilin valtameren pohjasta, jos vain tietäisi, mistä päin lähtisi koittamaan onneaan.
Lopulta Beren päätti lähteä etsimään karttoja kirjastohuoneesta. Hän oli ajatellut, että he voisivat piiloutua Elenwenin kanssa johonkin metsään - ei tietysti Ithilieniin, koska sen isä tunsi läpikotaisin ja olisi varmaan pystynyt jäljittämään heidät muutamassa tunnissa. Drúadan voisi sen sijaan tulla kyseeseen, se ei nimittäin ollut kovin kaukana ja ihmiset muutenkin välttelivät sinne menoa, koska siellä asuivat druedain, outo lyhytkasvuinen kansa. Mutta nämä olennot olivat auttaneet rohirrimin ratsastajia Sormuksen sodassa, joten tuskinpa ne pahoja tai vaarallisia olivat.
Oikeastaan Berenin omatunto kolkutti hieman näiden suunnitelmien vuoksi. Elboron oli kiitellyt Berenin avuliaisuutta kuninkaan arkistossa, ja isä oli ollut selvästi tyytyväinen Bereniin ja sanoi uskovansa, että tämä vastaisuudessa jatkaisi hyvää käytöstään eikä tekisi enää typeryyksiä. Olisi kurjaa pettää isän luottamus, mutta eihän tämä karkaaminen loppujen lopuksi niin typerää ollut. Sen tarkoitus oli vain saada vanhemmat ymmärtämään lapsiaan paremmin, ja sehän olisi kaikkien eduksi.
Beren ei yllättynyt nähdessään Elboronin kirjaston seinustalla lukemassa jotakin hirvittävän paksua opusta. Elboron sen sijaan näytti silmin nähden hämmästyneeltä, kun huomasi veljensä astuneen sisään. Bereniä ei nähty kirjastohuoneessa kovin usein. Pikkuveli ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan alkoi kulkea pitkin lähimmän hyllyn vierustaa, kirjojen selkämyksiä silmäillen.
"Mitä etsit?" Elboron kysyi.
"Oletpas sinä kiinnostunut", Beren tuhahti.
"Niin olen. Kerro. Voin varmasti auttaa sinua löytämään sen."
Beren huokaisi ja epäröi hetken. Hän ei oikeastaan ymmärtänyt, millä perusteella kirjat oli järjestetty, vaikka Elboron oli viime päivinä paasannut järjestelmänsä oivallisuudesta kyllästymiseen asti. Saattaisi kestää kauan ennen kuin hän löytäisi mitään karttojen tapaistakaan.
"Onkohan täällä... karttoja?" Beren kysyi.
"Karttoja? Minkälaisia karttoja?"
Beren ei tietystikään voinut kertoa yksityiskohtaisesti, että etsi juuri Drúadanin karttaa, sellaista jossa näkyisi tämän metsän tiet, polut, kalliot ja sopivat piilopaikat.
"Umm... en oikein tiedä ennen kuin olen nähnyt millaisia täällä on", Beren mumisi.
Elboron tuijotti häntä hetken, mutta laski sitten opuksensa käsistään ikkunalaudalle, laitettuaan ensin kirjanmerkin huolellisesti paikalleen.
"No, täällä on eräs todella mielenkiintoinen kirja, johon liitettyyn karttaan on merkitty Númenorin saaren kylät ja kaupungit hämmästyttävän tarkasti...", hän sanoi ja siirtyi huoneen vastapäisellä seinustalla olevan hyllyn luo.
"Öh, etsin kyllä ihan keskimaalaista karttaa."
"No, niitähän nyt on vaikka kuinka monta. Läntisten maiden karttaako haet? Tässä olisi yksi Haradin kartta, mutta en tiedä, onko se täysin paikkaansa pitävä..."
"Ei kun minä haluaisin karttoja metsistä. Sellaisia karttoja, joita samoojat käyttävät", Beren puuskahti lopulta, koska arveli Elboronin muuten esittelevän hänelle jok'ikisen karttaopuksen, joka tämän käsiin osuisi.
Elboron kääntyi katsomaan veljeään hieman pettyneenä.
"Vai sellaisia? No, kysy isältä, ei sellaisia täällä kirjastossa säilytetä. Eiväthän ne ole lainkaan kiinnostavia, paitsi siinä tapauksessa, jos on oikeasti lähdössä johonkin metsään", Elboron tuhahti, aivan kuin metsään lähteminen olisi hänestä suurin piirtein yhtä järkevää kuin alastomana juoksentelu talvisessa vesisateessa, kun vaihtoehtona oli leppoisa ilta takkavalkean äärellä.
"Niin...", Beren mutisi peläten, että Elboron alkaisi epäillä hänen tarkoitusperiään. Mutta veli ei kysellyt sen enempää, vaan asteli takaisin äskeiselle lukupaikalleen ja avasi uudelleen suuren opuksensa.
Beren oli juuri lähdössä, kun hänen silmänsä osuivat punakantiseen kirjaan, joka lojui yksinäisenä ja irrallisena erään hyllyn päässä. Kannessa luki kultaisin kirjaimin erittäin lupaavasti
Makuukamarin salatut ilot. Hän oli juuri sujauttamassa teosta paitansa alle, kun Elboron vilkaisi taas ylös kirjastaan.
"Jos haluat lainata sitä, niin siitä vain. Vie se vaikka kokonaan pois - en keksinyt sille mitään järkevää paikkaa tässä kirjastossa, joten sen täytyy olla aivan turha ja merkityksetön ihmiskunnalle."
Beren kiitti ja livisti tiehensä. Tästä kirjasta voisi vielä olla hyötyä.
* * *
Silriel oli kulkenut koko päivän haaveksiva katse silmissään. Tänään Borlas tulisi heille illalliselle! Borlas, ihan elävänä ja oikeana. Se oli sekä ihanaa että hermostuttavaa. Silriel oli koko eilisen päivän käynyt läpi vaatteitaan ja hylännyt leningin toisensa jälkeen liian rumana tai tavallisena näin erityistä iltaa varten. Ja nyt oli jo liian myöhäistä teetättää uutta, eikä äiti siihen olisi kyllä varmaan antanut lupaakaan.
Päivä oli vasta puolessa, mutta silti Silriel istui jo ruokasalin ikkunoiden ääressä, koska sieltä näki kartanon pääsisäänkäynnille johtavalle tielle. Hän oli lukevinaan jotakin kirjaa, jottei hänen käyttäytymisensä herättäisi ylimääräistä ihmetystä. Mutta ei hän kirjasta mitään tolkkua saanut, ja vilkaisi vähän väliä taakseen pihalle, vaikka tiesi hyvin, etteivät vieraat saapuisi vielä moneen tuntiin.
"Silriel tykkää Borlasista! Silriel tykkää Borlasista!" kuului Tindórielin ilkkuva ääni ovensuusta.
Silriel kohotti katseensa hätääntyneenä ja näki pikkusiskonsa ja äitinsä astuvan ruokasaliin. Tindóriel oli näköjään taas käynyt nyhtämässä kukkia maasta ja halusi että ne laitettaisiin kuolemaan ruokapöydälle kaikkien näkyville. Éowyn katsoi tytärtään uteliaana.
"Enhän tykkää!" Silriel kiirehti kiistämään. "En varmasti tykkää!"
"Tykkäätpäs!" Tindóriel huusi. "Minä olen nähnyt kun sinä piirrät sydämiä ja kirjoitat niihin 'Borlas'."
"Enpäs! En varmasti. Etkä sinä sitä paitsi osaa lukea minun käsialaani kunnolla."
"Osaanpas. Ja sinä kirjoitit Borlasia, minä olen nähnyt ne paperit sinun laatikossasi."
"Äiti! Tindi on käynyt penkomassa minun tavaroitani ilman lupaa. Enkä minä varmasti tykkää Borlasista!"
Éowyn pudisteli päätään laittaessaan kukkamaljakon paikoilleen. "No, ei komeaan nuoreen soturiin ihastumisessa ole mitään hävettävää... Kaikki tuon ikäiset tytöt ovat ihastuneita johonkuhun."
Silriel punastui korviaan myöten. "Mutta kun en minä siitä tykkää...", hän yritti vielä mutta hieman ponnettomasti. "Ja sitä paitsi äiti, sinun pitää rangaista Tindiä, kun se on käynyt minun laatikollani."
"Niin, se oli kyllä aika rumasti tehty", Éowyn sanoi ja kääntyi nuoremman tyttärensä puoleen. "Ethän enää koskaan käy penkomassa Silrielin tavaroita? Lupaathan sen?"
Tindóriel virnisti iloisesti, sanoi "en, en" ja loikki tiehensä ruokasalista.
Silriel irvisti. "Sinä olet niin epäreilu, äiti! Sinun olisi pitänyt määrätä Tindóriel arestiin! Minä menen kertomaan isälle!"
Ja sen sanottuaan toinenkin tyttö ryntäsi pois ruokasalista.
Éowyn huokaisi. Silriel oli kyllä oikeassa siinä, että hän tahtoi välillä lipsua Tindórielin suhteen. Mutta tyttö vain osasi olla niin valloittava, aina niin iloinen ja puhelias, oikea pikku päivänsäde, jonka ilmaantuminen paikalle sai kenet tahansa hyvälle tuulelle. Ja tämä oli kuitenkin vielä niin pieni ja viaton, että Éowynistä rankaiseminen jostain pikkuasiasta tuntui liian ankaralta. Sitä paitsi hän oli Tindórielia odottaessaan usein pelännyt omansa ja lapsen hengen puolesta - hän oli ollut jo varsin vanha tullakseen vielä kerran äidiksi, eivätkä kuolemantapaukset siinä iässä olleet kovin harvinaisia. Raskausaika oli ollut vaikea, ja Faramir oli ollut kamalan huolissaan, ja sitten kun kaikki olikin mennyt hyvin, Éowynistä tuntui että hän saattoi vain olla kiitollinen korkeammille voimille tästä lapsesta. Lapsen mielen pahoittaminen tuntui väärältä, kun ajattelee miten paljon iloa tämä oli heille tuottanut.
Kun Silriel oli kertonut kärsimästään epäoikeudenmukaisuudesta isälleen, tämä päätti kutsua nuorimmaisensa puhutteluun. Faramirista oli viime aikoina alkanut tuntua, että Tindóriel oli käymässä aina vain enemmän Berenin kaltaiseksi: hupsuksi ja tarmokkaaksi lapseksi, joka toimi niin kuin omat päähänpistot kehottivat, pysähtymättä harkitsemaan olivatko ne harmiksi muille. Hän istutti Tindórielin tuolille itseään vastapäätä ja puhui tälle toisten huomioonottamisesta ja muiden asemaan asettumisesta, ja kysyi, miltä Tindórielistä tuntuisi, jos joku kävisi ilman lupaa lainaamassa ja rikkomassa hänen lelujaan. Tindóriel vastaili huolettomasti ja myötäili isänsä mielipiteitä, mutta Faramir sai sellaisen vaikutelman, ettei tyttö loppujen lopuksi välittänyt lainkaan siitä, mitä hänelle sanottiin.
"Jos saan vielä kerrankin kuulla sinun tehneen tuhmuuksia, joudun rankaisemaan sinua. Laitan sinut koko päiväksi pimeään arestihuoneeseen miettimään tekosiasi. Onko selvä?"
Tindórielin katse synkistyi ja hänen silmänsä kyyneltyivät. "Etkö sinä pidä minusta enää, isi? Vihaatko sinä minua, jos minä teen vahingossa jotain väärin, kun olen niin pieni enkä ymmärrä kaikkea?"
Faramir ei järkähtänyt. Hän tiesi tytön yrittävän tarkoituksella saada hänet pyörtämään sanansa. Tyttö oli ikäisekseen äärettömän taitava leikkimään toisten tunteilla.
"Minä pysyn päätöksessäni. Jos vielä kerrankin kiusaat isosiskoasi tai teet muuta ilkeää, saat rangaistuksesi. Tuliko selväksi?"
Tindóriel mutristi suunsa ja sanoi, että isi oli tyhmä. Sitten hän marssi kiukkuisena pois huoneesta, pamauttaen oven kiinni perässään.
* * *
Faramir kiipesi portaat ylös ja koputti Berenin huoneen ovelle.
"Kuulehan herraseni. Illallisvieraamme ovat täällä hetkenä minä hyvänsä, ja sinun pitäisi olla tällä hetkellä peseytynyt, siististi pukeutunut ja salongissa ottamassa heitä vastaan."
Mitään vastausta ei kuulunut, joten Faramir avasi oven ja astui sisään. Beren makasi sängyllä lukien jotain kirjaa, jonka tämä kuitenkin sujautti välittömästi tyynyn alle.
"Luitko sinä
kirjaa?" Faramir kysyi hämmästellen.
"Öh, kyllä... anteeksi, unohdin aivan tyystin ajan kulun."
Pojan posket hehkuivat oudosti.
"Mikä kirja se sellainen on?" Faramir ihmetteli edelleen. Beren ei juuri koskaan lukenut mitään vapaaehtoisesti.
"Ei mikään", Beren vastasi eikä liikahtanutkaan paikaltaan.
"Annahan kun vilkaisen. Minun pitää saada tietää, mikä tarina sinua kiinnostaa noin paljon. Kenties voimme keskustella siitä yhdessä."
"Enpä usko, isä", Beren vastasi ja painautui kirjan kätkenyttä tyynyä vasten.
"Ojenna se kirja tänne."
Beren ei tehnyt elettäkään.
Faramir odotti hetken, mutta kun mitään ei tapahtunut, hän astui sängyn luo, työnsi poikansa sivuun ja otti kirjan tyynyn alta. Hänen ilmeensä oli sanoinkuvaamaton sekoitus järkytystä ja hämmästystä, kun hän näki, mihin kirjaan poika oli niin suurella tunteenpalolla syventynyt, että unohti illallisenkin.
"
Makuukamarin salatut ilot. Vieläkö tämä kirja on olemassa?" hän henkäisi.
Beren ei sanonut mitään vaan peitti kasvonsa häpeissään. Hän ei tosiaankaan olisi toivonut isänsä näkevän, millaisia asioita oli opiskellut. Mutta Faramir ei huomannut poikansa hämmennystä, sillä hän alkoi selailla kirjaa kiinnostuneena.
"Hmm... Olin varma, että isäni olisi heittänyt tämän takkaan sen jälkeen kun löysi... Öh, niin. Hmm... tästä olisi kyllä totisesti ollut hyötyä silloin reilut parikymmentä vuotta sitten kun oli hääyö edessä ja kaikki...", hän mutisi silmäillessään sivuja. "Ohoo! Voiko tuo olla totta...? Voiko sen tehdä noinkin? Öh, niin. Siis tuota. Mitä ihmettä tämä oikein merkitsee, Beren? Miksi sinä tämmöistä luet?" hän tivasi sulkiessaan kirjan.
Beren oli noussut istumaan ja näytti lievästi sanottuna kiusaantuneelta. Hän katseli polviaan ja haroi tukkaansa.
"Tietääkseni et ole menossa naimisiin lähiaikoina, joten en voi ymmärtää, mitä teet tämänkaltaisella tiedolla", Faramir huomautti.
"No eihän sitä koskaan tiedä... tai siis voinhan minä ollakin menossa naimisiin...et sinä minusta niin paljon tiedä", Beren selitteli lattialle.
Faramir kohotti kulmiaan. "Vai sillä tavalla. No, joka tapauksessa, nyt on niin, että minä aion takavarikoida tämän kirjan. Ja jos sinulla todellakin on jossain morsian, niin käyhän pyytämässä tytön isältä todistus siitä, että tämä on suostuvainen antamaan tyttärensä käden sinulle. Saat kirjan takaisin, kunhan olet näyttänyt todistuksen minulle. Eikö olekin reilu sopimus?"
"Mutta hänen isänsä ei ikinä suostuisi kirjoittamaan sellaista!"
Faramir naurahti ja pudisteli päätään poikansa vilkkaalle mielikuvitukselle. "Niinpä niin. Niinhän se aina on."
Sitten hän lähti huoneesta, selaillen samalla kirjaa ja mutisten jotain epämääräistä Éowynin yllättymisestä tänä iltana.
Beren heittäytyi selälleen sängylle ja irvisti. Hienoa. Kirja poissa. Nyt se karkumatka voisi mennä useammalla kuin yhdellä tavalla mönkään.