Kunnian puolesta, PG-13, Legolas/MS UUSINTA UUTTA 17.3!

[Elokuuntytär]

Itse ole huomannut sen että jos jokun jutun kirjoittaminen tympäisee, niin kannataa pitää vaikka hieman taukoa ja vähitellen miettiä myöhemmin miten jatkaa. Ei sillä jatkolla niin kiire ole että innostuksen pitäisi tukahtua sitä tehtailessa ja lopputuloksen olla toista kuin on halunnut ja tarkoittanut! Äläkä hoputa kirjottamista sen takia että joka toinen kommentti pyytää jatkoa. Ei ne sinua syö jos se vähän viipyilee.

Kirjoitus virhesiinhän usein puree betareader, jos mielestäsi tekstissä on virheitä, mutta minun mielestä sinä et ainakaan juuri nyt tarvitse betaa.

Minusta on ilo kommentoida sinulle.

[Dragonfly]

Anteeksi kovasti, että tässä nyt meni näin kauan, mutta minusta ainakin oli parempi, että pidin pienen tauon tämän kirjoittamisessa, sillä nyt teksti ei ole ihan niin kamalan väkinäistä. Itse asiassa pidän tästä jatkosta todella paljon, ja tätä oli hauska kyhätä... Olkaas sitten hyvät!

---
OSA 3 (loppu)

Neito johdatti haltian keskelle smaragdinvihreää, vastaleikattua nurmea. Haltia haukkoi ihastuneena henkeään. Niin monta auringonlaskua, niin monta hetkeä kuin hän olikin sillä paikalla viettänyt, hän ei ollut ollut koskaan jäänyt kunnolla ihastelemaan vehreän luonnon kauneutta ja lähistöllä kasvavan tammen luomaa katvetta.

"Tule! Haluan sinun opettavan minulle jousiammuntaa!" Mirtalié sanoi ja hänen äänensä solisi kuin keväinen puro, yhtä iloisesti.
Legolas seurasi haltianaista punaiseen vajaan, jossa hän säilytti jousiammuntaan tarvittavia varusteitaan ja tavaroitaan. Mirtalié tarttui suureen, jouhevaan varsijouseen ja hänen silmänsä laajenivat.

"E-en tiennyt näiden olevan ihan näin isoja!" neito henkäisi kokeiltuaan jousta varovaisin, kokemattomin käsin.
"No - nyt tiedät", Legolas totesi poimittuaan kaatuneen maalitaulun kivilattialta.
Mirtalié hymähti yhtä kaikki hämmästyneenä.

Haltioiden poistuttua vajasta, he kävelivät nurmen poikki aivan sen laitaan ja asettivat maalitaulun paikoilleen. Sanoiksi ei voinut pukea haltianeidon jännitystä, joka kumpusi hänen sisimmästään kuin aalto peilityynen veden keskeltä.

"Öh, tuota... Voisitko...?" Mirtalié aloitti jousi kädessään, mutta ei ehtinyt jatkaa sitä, kun Legolas jo oli hänen luonaan.
"Sinun täytyy ottaa tukevampi ote jousesta", Legolas neuvoi, "tai muuten et osu edes tuohon pensaikkoon maalitaulun vieressä!"

Neito naurahti hermostuneesti, kun asetti tärisevät kätensä jouselle Legolasin ohjeiden mukaisesti.

"Juuri noin! Hyvä!" Legolas kannusti ja hymyili ystävälleen. Hän tunsi suippokorviensa kärkien tulistuvan hieman, ja se sai haltian tuntemaan olonsa hitusen vaivaantuneeksi.

Mirtalié kohotti viimeisen päälle huoliteltua joustaan ja venytti jäykkää jännettä hitaasti taaksepäin. Legolas ojensi neidolle punasulkaisen nuolen, jonka tämä asetti epäröiden kaaren ja jänteen välille.
"Onko näin hyvä?" haltianeito kysyi sitten ja yritti olla näyttämättä koristepatsaalta.
"Olkapääsi ovat hivenen liian korkealla - aivan kuin jännittäisit jotakin... Älä suotta!" Legolas tyynnytteli ja astui askelen lähemmäs Mirtaliéta, jolloin heidän vartalonsa koskettivat toisiaan ja neito saattoi tuntea lämpimän hengityksen niskassaan.

"Tähtää huolellisesti, ja muista pitää molemmat silmät auki", Legolas ohjasti hiljaa kuiskaten.

Neito tähtäsi, pitäen molemmat tarkat silmänsä visusti auki, ja vapautti teräväkärkisen nuolen. Se lennähti ilman halki komeassa kaaressa, osui melkoisen harhaan ja katosi tuuhean saniaispensaan joukkoon.

"No, se oli hyvä ensiyritys. Ei nuori linnunpoikanenkaan opi lentämään heti synnyttyään", Legolas muistutti hyväntuulisesti ja taputti nauravaa Mirtaliéta olalle.
"Taidat olla oikeassa - vaikka minulla onkin vielä paljon parannettavaa", Mirtalié totesi punaiset hiuksensa auringossa leiskuen.

Neito otti uuden, vastavuollun nuolen ja asetti sen, tällä kertaa hivenen nopeammin ja varmemmin, tukevan kaaren ja ohuen jänteen väliin Legolasin tarkkaillessa hänen jokaista liikettään. Mirtalié kohotti jousiasettaan ylemmäs, tähtäsi viivasuoraa nuolta pitkin keskelle maalitaulua ja lähetti nuolen matkaan. Se lensi suoraan ja väräjämättä kohti maalitaulun keskustaa.

"Hyvä tavaton! Minä osuin!" Mirtalié kiljaisi onnessaan ja pudotti jousensa ruohon sekaan. "Minä tottavie osuin, melkein keskelle!"
"Melkein tai ei, olet ansainnut yhden ylimääräisen oppitunnin heti huomenna", Legolas nauroi ja halasi riemuitsevaa ystäväänsä.
"Liian hyvää ollakseen totta!" Mirtalié sanoi sitten ja vinkkasi haltiaprinssille silmää.

Ystävykset harjoittelivat vielä hetken ennen kuin kokosivat kaikki tavaransa ja palauttivat jousensa, sekä maalitaulun takaisin omille paikoilleen puuvajaan. Ilmassa tuoksui varhainen syksy. Osa Synkmetsän puiden lehdistä olivat jo aikaa sitten varisseet lakastuneina viheriöivään maahan, mutta osa ilakoi vielä oksilla, eikä kaunis, vihreä lehtiväri ollut niistä kaikonnut.

"Miten korea luonto osaakaan olla syksyn aikaan", Mirtalié ihasteli huokaisten.
Legolas vastasi neidolle hyväntahtoisella hymyllä, vaikka syvällä sisimmässään hän tunsi olevansa pahasti eksyksissä...

"Tule!" Legolas huudahti yhtäkkiä, tarttui neitoa käsivarresta ja lähti viemään tätä kohti metsän pimentoa. "Haluan näyttää sinulle yhden jutun!"

He juoksivat rinnatusten laskevan auringon kultaamassa aarniometsässä. Linnut visersivät lähenevän yön kunniaksi ja salaperäiset, yötä rakastavat metsänolennot hiipivät koloistaan metsästääkseen ja juhliakseen koko pitkän yön. Haltioiden kevyet askelet eivät kuuluneet heinässä, kun he juoksivat kauniissa metsässä naureskellen ja jutellen onnellisina.

"Minne oikein viet minua, Legolas?" Mirtalié kysyi aavistuksen epäilevästi, eikä hänen äänensä ei enää ollut yhtä järkähtämättömän varma, eivätkä silmät niin nauravaiset kuin hetki sitten.
"Kuulen äänestäsi, että jokin painaa sinua, ystäväni", haltiaprinssi totesi ykskantaan, kun he olivat jo hidastaneet vauhtiaan. "Ja mitä kysymykseesi tulee, niin tulet näkemään sen hyvin pian..."

Mirtaliéta ei epämääräinen vastaus tuntunut vakuuttavan. Neito pälyili ympärilleen ja pelko rengasti hänen sydäntään... Hän aisti, ettei kaikki ollut kohdallaan hämärtyvässä metsässä. Aivan kuin joku, tai jokin, olisi lähestynyt heitä, mutta ei yhdestä suunnasta vaan kaikkialta heidän ympäriltään.

---

A/N: Kova julkaisun haluni pakotti minut valitettavasti lähettämään tämän näinkin lyhyenä... Toivottavasti tämä kuitenkin menee läpi, eikä tuota pettymystä juonen suhteen

-DF-

[Mithrellas]

Tämä oli hyvä jatko, mukavaa ja lennokasta tekstiä. Kuvailu oli nättiä ja luontevaa. Tuo alkuosa... en tiedä miksi mutta minulle tuli välillä mieleen jokin ihan muu kuin jousiammunta, alkaen tuosta "E-en tiennyt näiden olevan ihan näin isoja!" Hervotonta... Juu olen nykyään kaksimielinen ja syytän siitä Loftista.

Nuo Legolas ja Mirtalié olivat ihan kuin kaksi lasta, ja oikeastaan minä pidinkin siitä, että heidät oli kuvailtu tuollaisina leikkisinä. Varsinkin haltiat ovat melkein aina ficeissä sellaisia hiljaisia mietiskelijöitä ja se eräänlainen leikinomaisuus, minkä minä kyllä jollakin tasolla yhdistän metsähaltioihin, on jäänyt pois.

Loppuosa herätti kysymyksiä, minne ihmeeseen Legolas lähti Mirtaliéta viemään? Ja mikä tuo Mirtalién paha aavistus oikein on? Toivottavasti siihen saadaan pian vastaus.

[Dragonfly]

"*BLING* Sinulle on yksi kommentti käyttäjältä Mitrellas!"

En ole ihan normaali^^ ...Tai no, kuka täällä Loftiksessa koskaan normaali on ollutkaan? En ainakaan minä...

Kiitos kaunis sinulle, Mithrellas! (aivan kuin olisin kirjoittanut noin joskus ennenkin, ja vieläpä sinulle... O.o) No-joka-tapauksessa, KIITOS! Et arvaakaan, miten paljon tuo kommentti minua piristi! Olkoonkin, että rivien välistä lukemalla sain sellaisen kuvan, että jokin jäi häiritsemään sinua tässä jatkiksessa(?) ...tai ehkäpä olen vain liian vainoharhainen?! Btw, sun palautteitasi on aina mukava 'vastaanottaa' Ei mtn turhia löpinöitä vaan kunnon äctiöniä! Juu-uh...

-DF-

P.S. Kaksimielisyys kunniaan! Arvasin, että joku vielä kommentoisi noin armaasta esikoisficistäni! XD

[Nerwen]

Jaahas, jatkoa.. Löysinpäs tämänkin.

Mukava osa. Ajattelin ensin, kun nopeasti katsoin, että harmi kun on niin lyhyt (tänään voisi lukea pidempääkin juttua....), mutta tämä osoittautui juuri sopivan pituiseksi.

Melko tavallista, että Legolas opettaa jotakuta ampumaan jousella, mutta mitäs me pienistä. Sitä vain tutuu löytyvän aika monesta Legolas/ms-ficistä... Tähän se kyllä sopi, ei siinä mitään.

Käytät joitakin sanoja aivan ihanasti, nuo kuvauksesi luonnon kanssa olivat todella kauniita. Varsinkin tämä:Sanoiksi ei voinut pukea haltianeidon jännitystä, joka kumpusi hänen sisimmästään kuin aalto peilityynen veden keskeltä.
Kaunista.

Voi, nyt vain jäi nyppimään, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Toisaalta tuo jännityskin on mukavaa.. haluaa tietää, eikä kuitenkaan halua. Samat sanat kuin Mithrellakseltakin; kysymyksiä nuosi, ja niihin olisi hienoa saada vastaus pian( sillä suoraan sanoen Mithrellas vei sanat suustani..).

[Dragonfly]

Oi, Nerwen! Ihanaa, että pidit jatkosta! Uutta laitan vasta sitten, kun saan sitä kirjoitettua tarpeeksi, sillä haluaisin tehdä siitä hieman pidemmän kuin nuo pari aiempaa... Olen todella otettu siitä, että jaksatte kommantoida ficciäni näin ahkerasti^^! Itse olen ollut palautteiden suhteen hieman laskalla päällä, joten kaipa sitä pitäisi taas teidän muidenkin teoksia mennä arvostelemaan ja ihastelemaan välillä. Kiitos vielä kerran!

-DF-

[Dragonfly]

OSA 4

"Minusta meidän pitäisi mennä takaisin", Mirtalié kuiskasi kiihtyneenä kiiruhtaessaan Legolasin jäljessä. Lehdettömien varpujen oksat riipivät neidon siroja jalkoja ja tekivät kuulaaseen ihoon kivuliaita jälkiä.
"Ole huolehti, Mirtalié! Olet turvassa kanssani", haltiaprinssi vakuutti, kääntyi ystävänsä puoleen ja väläytti tälle rohkaisevan hymyn.

Jostain kaukaa kuului huuto ja sitten kiljahdus. Mirtalié kääntyi säikähtäneenä kannoillaan ja kompastui yhteen salakavalista varpukasveista. Legolas kiiruhti hänen luokseen, tarttui tätä kädestä ja veti ylös kosteasta maasta.

"Mikä sinun on, Mirtalié? Onko jokin hullusti?" Legolas kysyi huolissaan, ja hänen otsansa oli huolenryppyjen varjostama.
"Mitä? Etkö sinä kuullut sitä - sitä kiljahdusta?" haltianeito kysyi puolestaan ymmällään. Hän katsoi syvälle Legolasin silmiin ja näki oitis hämmentävän totuuden heijastuvan niistä kirkkaana - haltiaprinssi ei ollut kuullut mitään.

"En kuullut mitään. Enkä ole varma, uskonko että sinäkään kuulit", Legolas totesi hiljaa.
"En minä kuvitellut sitä, Legolas, jos sitä luulet! Kuulin sen! Täällä on tapahtumaisillaan jotain hyvin outoa - meidän on lähdettävä heti!" Mirtalié kuiski hädissään ja yritti vääntelehtiä irti Legolasin otteesta.
"Minä en... Mistä sinä puhut?" Legolas kysyi käsittämättä lainkaan neidon säikähtäneitä puheita. "Ainoa ääni, jonka olen kuullut, on ollut sinun puheesi!"
"Etkö tunne sitä? Meitä seurataan, pidetään silmällä... Emme ole yksin!" haltianeito huudahti silmät järkytyksestä selällään.

Metsään lankesi rikkumattoman syvä hiljaisuus. Mirtalié ja Legolas vain katselivat toisiansa. Edes puiden oksat eivät liikkuneet, eikä viileä tuuli enää puhaltanut läpi synkeän metsän. Neidon käsi tärisi vasten Legolasin kaulaa, kun haltiaprinssi tähysi hurjana ympärilleen. Nyt myös hän oli tuntenut sen - ahdistavan tunteen, joka leikki hänen suurella hämmennyksellään. Se päästi hetkeksi melkein kokonaan irti haltiasta, mutta tiukensi oitis otettaan kuin petollinen saalistaja yllättämästään saaliista.

"Minähän sanoin... Minä yritin varoittaa", Mirtalié kuiskasi ponneton sävy äänessään. Hänen otteensa Legolasin kädestä alkoi lipsua oudolla tavalla.
"Mirtalié?", Legolas kuiskasi ääni vakaana ja voimakkaana. "Et saa antautua sen valtaan! Taistele!"

Mirtalién vartalo hervahti rajusti, kun hän kaatui tiedottomana haltiaprinssin voimakkaille käsivarsille. Legolas tarttui häneen tiukasti ja veti itseään vasten. Neidon lyhyet, tulipunaiset hiukset tuntuivat viileinä ja pehmeinä hänen kämmenensä iholla. Soiva hiljaisuus jatkui, kunnes Legolas kuuli sen - laulun...

"Yé së nio hendunna, quendë... Ór nio eruanna ilquennen súle... Onta ilqua ósanwe nin - le ná nio..." *1

Legolas puristi Mirtalién kylmää kättä ja yritti taistella raukeutta vastaan, joka pikkuhiljaa alkoi saada otetta hänestä. Legolasin silmät ummistuivat ja mieli nuokahti, mutta silti jostain tajunnan syövereistä hän erotti mustaan kaapuun verhoutuneen hahmon, jonka valkeat, kuvankauniit kasvot lipuivat esiin hupun alta... Sitten haltia vajosi Mirtalién tavoin syvään, tummaan veteen - tiedottomuuteen.

---

Legolas vavahti rajusti, kun hänen unelias mielensä heräsi yhtäkkisesti todellisuuteen. Haltian hämmentynyt katse kiersi tummaa metsää hänen ympärillään, kun se osui suuren tammipuun juurelle. Mirtalién tajuton, pieni hahmo makasi tuon jykevän aarniopuun varjossa. Legolas kuiskasi haltianeidon nimen viileään iltatuuleen, ja hänen rintaansa pisti ilkeästi. Hän lähti poikittain ryömien kohti ystäväänsä, mutta jokin kylmä puristi haltian ranteita ja nilkkoja, ja kun Legolas katsoi tarkemmin, hän tajusi olevansa sidottuna suonsilmään. Ohuet, mutta painavat siteet oli solmittu hänen raajoihinsa, kuten Mirtaliénkin oli. Legolas hymähti ensin kuin alistumisen merkiksi, mutta alkoikin sitten äkisti riuhtoa siteitä ranteistaan kuin uhattu villieläin.

"Päästäkää minut, kuten olen Legolas Viherlehti, itsensä kuningas Thranduilin poika!" Legolas karjahti kiukkuisesti, mutta köynnöskahleet eivät antaneet myöten.
"Legolas?" Mirtalién heikko ääni kuului yhtäkkiä tammen luota.

Legolas käänsi päätään ja näki neidon nousevan istumaan kirkkaanvihreän sammalpeitteen päälle. Haltiaprinssin kasvot kirkastuivat, kun Mirtalién pähkinäiset silmät tavoittivat tämän katseen.

"Mirtalié!" Legolas huudahti onnellisena. "Oletko kunnossa?"

Mirtalié piteli toista kylkeään sidotulla kädellään kuin sitä olisi koskenut kovasti. Neito nyökkäsi vaisusti ja sanoi sitten:

"Luulen niin... Onko sinulla muuten aavistusta siitä, missä olemme?"

Legolas katsahti ympärilleen, mutta yksikään puu, eikä kasvi sen kummemmin, tuntunut hänestä tutulta. Siinä paikassa oli jotain hyvin outoa. Aivan kuin se ei olisi ollut todellinen alkuunkaan.

"En ole varma", hän sanoi lopulta, yrittäen olla pelästyttämättä Mirtaliéta, "mutta tämä näyttää jonkinlaiselta suoalueelta."

Mustanpuhuva hiljaisuus laskeutui heidän ylleen. Kumpikaan haltioista ei virkkonut sanaakaan. He molemmat olivat vajonneet ankariin mietteisiin ja muisteloihinsa. Metsä heidän ympärillään oli synkkä ja kolkko, sillä yksikään valonsäde ei läpäissyt mahtavien puiden luomaa oksamuuria. Legolas tuijotti noita puita vakava, tarkkaileva ilme kasvoillaan, kunnes hänen mieleensä nousi kuva valkohehkuisista kasvoista, ja jo unohtuneen laulun kaunis sävelmä ja pisteliäät sanat; "Yé së nio hendunna, quendë... Ór nio eruanna ilquennen súle... Onta ilqua ósanwe nin - le ná nio..."

Legolas heräsi mietteistään. Hän oli kuullut kovan rasahduksen takaansa kuin jos joku olisi astunut kuivan puunoksan päälle. Haltia nousi ylös pehmeästä maasta, ja vaikka hän seisoi keskellä suota, hän ei uponnut sen syövereihin, kuten mikä tahansa muu lihallinen olento olisi uponnut.

"Mitä nyt?" Mirtalié kysyi kuiskaten ja nousi istuinsijaltaan yhtä nopeasti ja vaivattomasti kuin Legolaskin. "Kuulitko jotain?"

Prinssi nosti sormensa huulilleen ja osoitti paksurunkoista koivua edessään, jonka oranssinsävyiset lehdet olivat vielä tukevasti kiinni puun kyömyoksilla. Kuului kahahtava ääni, kun koivun alimmat riippaoksat työntyivät syrjään... Ketään, tai mitään, ei kuitenkaan näkynyt oksaston takana, ja se sai Legolasin tuntemaan itsensä entistäkin levottomammaksi. Haltiaprinssi yritti jälleen kerran vapautua ahdistavista kahleistaan, mutta tällä kertaa ne polttivat hänen ranteisiinsa punaiset palojäljet.

"Oletko koskaan kuullut suohengettäristä, Legolas?" Mirtalié kysyi yhtäkkiä, ja pelonväristys kulki läpi hänen hoikan kehonsa.
"Olen. Isäni kertoi niistä minulle joskus kauan sitten, mutta..." Legolas vastasi hiljaa soita tarkkaillen, "Et kai luule, että...?"
Mirtalié nyökkäsi lyhykäisesti. Hänen katseensa oli oudolla tavalla lasittunut.

Yhtäkkiä jostain kaukaa alkoi kuulua kaunista laulua. Haltiat jähmettyivät aloilleen. Mirtalié tarkkaili puita, jotka huojuivat aavemaisesti musiikin tahdissa. Yhtäkkiä koko metsä tuntui elävän laulusta, joka läheni vangittuja haltioita kuin villihevoslauma.

"Mitä tapahtuu?" Mirtalié huudahti kauhuissaan. "Mistä tuo laulu oikein kantautuu?"

Legolas hätkähti yhtäkkisesti. Hän näki jonkin liikahtavan pensaikossa suuren koivurykelmän vieressä. Mirtalié puristi kätensä nyrkkiin ja seurasi näkymätöntä olentoa, joka liikehti pähkinäpensaan takana. Syntyi jälleen painostava hiljaisuus, mutta nyt siinä oli jotain erilaista. Haltiat pälyilivät ympärilleen, sillä heidän korvansa olivat kuin ketun ja silmänsä yhtä tarkat kuin petollisen haukan. Hiljaisuus jatkui jatkumistaan.

Mirtalié värähti kylmästä. Tuota tunnetta neito ei ollut kuunaan tuntenut, sillä niin lämmin ja puhdas oli haltian sydän, että sen oli vaikea tuntea kylmyyttä muissa, saatika sitten itsessään.

Yhtäkkiä tummaan kaapuun verhoutunut, naisellinen hahmo tuli esiin kukkivan pensaan takaa ja lähestyi pehmein liikkein kahlittua Legolasia, joka valmistautui puolustautumaan. Hahmo oli noin kolmen metrin päässä haltiaprinssistä, kun se pysähtyi ja laski huppunsa hitaasti. Legolasin henki salpautui, kun hän ymmärsi tuijottavansa kuvankauniin naisen kasvoja. Mirtaliénkin henki salpautui, muttei ihastuksesta vaan silkasta pelosta ja kauhusta.

"Legolas! Se on banshee! Älä katso sitä silmiin!" haltianeito huudahti järkyttyneenä.

Legolas ei ollut kuulevinaan ystävänsä sanoja. Hän tuijotti naisen paljasta kaulaa, jota koristi kaunis kaulakoru täynnä pieniä smaragdikiviä. Haltian teki mieli koskettaa sitä herkillä sormenpäillään, mutta jokin sai hänet pysähtymään, pidättäytymään. Nainen hymyili hänelle valloittavasti, mutta tämän silmiin Legolas ei tahtomattaankaan uskaltanut katsoa.

"Älä päästä sitä lähellesi, Legolas!" Mirtalié huusi silmät kauhua täynnä. "Taistele! Tee se edes minun tähteni..."

Nyt suohengettären punahehkuiset silmät kääntyivät uhkaavasti Mirtaliéhen, joka kavahti hurjana taaksepäin, vain kaatuakseen selälleen soiseen maahan. Neito keräsi kaiken rohkeutensa ja nosti katseensa bansheen silmiin. Suohengettären ohuet, lipevät huulet kaartuivat ivalliseen hymyyn. Olento kääntyi Legolasin puoleen ja kosketti tämän otsaa sanoen jotain kielellä, jota Mirtalié ei kyennyt ymmärtämään.

"Älä koske häneen, senkin petollinen käärme!" Mirtalié huusi ja hän näkyi saavan vain voimaa ilkeämielisen bansheen teoista.

Bansheen silmät välkähtivät Paholaismaisesti hämärässä, kun se sähähti vihoissaan Mirtaliélle. Olennon kurkusta kuului korskahtava ääni, ja Legolasin veltostunut ruumis nousi hitaasti ilmaan. Mirtalién silmät laajenivat, kun banshee muovasi vetisestä maapalasta suojamuurin haltiaprinssin ympärille.

"Sanoinhan jo, ettet koske häneen!" Mirtalié kuohahti ja otti askelen lähemmäs suohengetärtä.
"Et määrää minua, senkin kurja haltia! Teen, mitä tahdon, etkä sinä voi sitä estää!" olento nauroi kylmästi ja silitti toisella kädellään Legolasin poskea. "Hän on nyt minun!"

Mirtalién kahleet alkoivat polttaa ranteissa ja nilkoissa, ja maa vajota neidon alla. Haltia yritti taistella vastaan, mutta tilanne näytti toivottomalta. Bansheen mahti oli väkevämpi kuin mitä Mirtalié oli kuvitellut. Se pakotti hänet alistumaan, eikä vastahankaisuus auttanut asiaa.

"Sinä kuolet, kauniskasvo, eikä uljas prinssisi voi sinua pelastaa, vaikka hän näkee ja tajuaakin kaiken, mitä hänen ympärillään tapahtuu!" suohengetär kirkui ja katsoi katse kylmänä alas Mirtaliéhen, jota suo ahmi jo vyötärön kohdalta. "Namárie, vende!" *2

~~~

*1: Katso silmiini, haltia... Tunne viehkeyteni jokaisella henkäisylläsi... Luo jokainen ajatuksesi minua varten - olethan minun!

*2: Hyvästi, tyttö!
---

A/N: Tulipahan kerrankin melko pitkä jatko... *röyhistää rintaansa* Toivottavasti on mieleistä, eikä kukaan pety, ja jos joku pettyykin niin sanokoot sen sitten suoraan! Ja noista haltiakielisistä lauseista en ole yhtään varma, että ovatko ne oikein...

-DF-

[Nerwen]

Huuh.. Tämä osa oli.. erilainen. Mistä olet nuo suonhengettäret keksinyt? Ja banshhet? Muistelen kuulleeni jossain, mutten nmuista miten ja missä yhteydessä. Olisi kiintoisaa tietää lisää... (ja minähän en suhtaudu yhtään tiedonhaluisesti taruihin ja sen sellaiseen, vai..?)

Tämä jatko oli todellakin erilainen, enpä ole tämänkaltaista juttua täällä tullut lukeneeksi. Ehkä jopa vähän ylidramaattinen, koko ajan tapahtui lisää ja lisää.. Toisaalta joku voi pitääkin, mutta mielestäni tämä meni ehkä jo hiukan yli. Toivottavasti kaikella tällä on jokin tarkoitus, joka selviää... On omituista, jos tapahtumat vain ovat vailla syytä.

Tässä oli outo tunnelma, joka oli omalla tavallan hieno. Joissakin kohdissa oli jo vaikea hengittää. Raskas, jos sitä sanaa voi tässä yhteydessä käyttää. Käytit kauniita sanoja monissa kohdissa.

Ja sitten tämä jäi taas tälläiseen kohtaan... Noh, kyllä me odotetaan, kun ei muuta voi.

[Dragonfly]

Heh! Kiitos, Nerwen! Bansheet 'keksin' W.i.t.c.h. -nimisestä sarjakuvalehdestä, jota tulin lukeneeksi yhdessä vaiheessa todella ahkerasti...

"Banshee on irlantilainen taruolento, joka itkien ja valittaen erittäin kovaäänisesti ennustaa omaisen tai läheisen kuolemaa. Se esiintyy useimmiten nuoren naisen, ylvään rouvan tai vanhan ruman naisen hahmossa. Perimätiedon mukaan banshee ilmoittaa vain viiden suuren irlantilaissuvun jäsenten kuolemista. Banshee voi pohjautua muinaiseen kolmihahmoiseen kelttiläiseen sodan- ja kuolemanjumalattareen (Badhbh, Macha ja Mor-Rioghain), johon viittaisi myös Bansheen kyky esiintyä kolmessa hahmossa."

Tuossa ote Wikipedian artikkelista, kun en itse jaksanut alkaa selitellä...

Hmmmh, huomasin itsekin että tästä osasta tuli todellakin hieman erilainen ja jokseenkin ahdistava... ja tuo loppu - en tiedä, miten sitä selittäisin, mutta minusta on jotenkin hauska jättää luku noin kesken, kuten kaikissa muissakin fantasia -kirjoissa on aina ollut tapana... Yritän kyllä kaikkeni, että tarinasta tulisi monipuolinen ja että (vaikkapa vain ihan sinun mielenterveytesi tähden) päätän seuraavan jatko-osan vähän 'hillitymmin'...

Kiitos ja kumarrus, Nerwen! Rakastan yli kaiken kunnollisia ja rakentavia palautteita!

[Mithrellas]

Oho, olipas tämä melkoinen! Aika erilaista ja mystistä tosiaan, mutta minä en pistä tällaista tekstiä ollenkaan pahakseni. Tietysti voidaan keskustella siitä, onko järkevää sijoittaa Keski-Maahan muusta fantasiakirjallisuudesta lainattuja otuksia, mutta en minä sitä ainakaan tällaisessa tilanteessa näe kovin pahana rikkeenä. Voin hyvin kuvitella Keski-Maahan salaperäisiä suomaita, joissa voisi asustella suohengettäriä, bansheeitä tai jotain muuta omituista.

Minusta tämä luku oli tosi hienosti kirjoitettu - voisi sanoa että melkein horroria. En ole ko. lajiin kovin usein ficeissä törmännyt, niin että sitä oli ihan hauska lukea. Ahdistava ja painostava tunnelma säilyi hyvin alusta loppuun saakka. Ja samalla tietysti heräsi mielenkiinto, että kuinka ne oikein tuosta mahtavat selvitä.

Oletko sinä opiskellut haltiakieltä vai kuinka oikein osasit kääntää tuon lauseen? En kyllä osaa arvioida onko se oikein, koska en itse osaa haltiakieltä käytännössä yhtään, mutta hienolta ja vaikuttavalta se kuulosti. :)

[Dragonfly]

Mithrellas: Kiitos palautteestasi! On todella hienoa kuulla lukijoiltaan, että omat ficit ovat 'mystisiä', ja että niitä on mukava lukea. Itse pidän tästä jatko-osasta varsin paljon juuri noiden bansheiden (jep, noin tuo sana kaiketi taipuu... ) takia... Tiedän, että itse Tolkien oli kovasti eri myyttien ja tarujen sekoittamista vastaan, mutta itseäni se kiehtoo (ainakin jollain tasolla). Kiitos kaunis! <3

Ja aivan, nyt Nerwen taitaa miettiä, että missäs kiitokseni ovat hänelle, ja vastaukseni on se, että kirjoitin kyllä sinulle pitkänkin vastauksen, mutta yrittäessäni lähettää sitä, se ei tullutkaan foorumin puolelle, koska kone herjasi, että kirjoituksessa oli jokin vialla(?) O_o

Yritän nyt laittaa tähän viestini sinulle, Nerwen. Tässä se tulee:

"Heh! Kiitos, Nerwen! Bansheet 'keksin' W.i.t.c.h. -nimisestä sarjakuvalehdestä, jota tulin lukeneeksi yhdessä vaiheessa todella ahkerasti...

"Banshee on irlantilainen taruolento, joka itkien ja valittaen erittäin kovaäänisesti ennustaa omaisen tai läheisen kuolemaa. Se esiintyy usein kauniin naisen, ylvään rouvan tai vanhan, ruman naisen hahmossa. Perimätiedon mukaan banshee ilmoittaa vain viiden suuren irlantilaissuvun jäsenten kuolemista. Banshee voi pohjautua muinaiseen, kolmihahmoiseen kelttiläiseen sodan- ja kuolemanjumalattareen, johon viittasi myös bansheen kyky esiintyä kolmessa muodossa."

Tuossa ote Wikipedian artikkelista, kun en itse jaksanut alkaa selitellä...

Hmmmh, huomasin itsekin että tästä osasta tuli todellakin hieman erilainen ja jokseenkin ahdistava... ja tuo loppu - en tiedä, miten sitä selittäisin, mutta minusta on jotenkin hauska jättää luku noin kesken, kuten kaikissa muissakin fantasia -kirjoissa on aina ollut tapana... Yritän kyllä kaikkeni, että tarinasta tulisi monipuolinen ja että (vaikkapa vain ihan sinun mielenterveytesi tähden) päätän seuraavan jatko-osan vähän 'hillitymmin'...

Kiitos ja kumarrus, Nerwen! Rakastan yli kaiken kunnollisia ja rakentavia palautteita! "

[Fuu]

Koko foorumi on nyt vähän kökkönä...
Mutta näin offina: Dragonfly, vastauksesi tuli noin viiteen kertaan tähän topikkiin, jätin yhden niistä näkyviin :D Ei kannata hermostua tai yrittää väkisellä runnoa viestejä perille, Loftis on ollut tällainen känkkäränkkä koko päivän. Viesti joko menee, menee nylkyttämällä tai sitten ei mene. Koitetaan kestää. x)

[Dragonfly]

Fuu: Joo, huomasin... Anteeksi taas tämä kaikki vaiva, mutta todellakin säikähdin, etten saisi enää lähetettyä viestejä tänne... Noh, toivottavasti te modet ja Haltsu saatte vian korjatuksi, eikä kellekään jää paha mieli.

-DF-

Jatkoa tulossa tämän viikon aikana!

(Ajattelinpahan vain ilmoittaa, ettette te lukijat luovu toivosta tämän esikoiseni suhteen... )

Tähän samaan syssyyn laitankin sitten vielä kiitokset kaikille tätä ficciä kommentoineille immeisille! Toivottavasti jaksatte lukea ja antaa palautetta jatkossakin!

Hih! Olen tällä hetkellä koulussa, eikä opettaja yhtään kato otsa rypyssä mun touhujani, ei... Loftiksesta ei vaan pysty pysymään erossa! <3

(Anteeksi melkoinen off-topic!)

//Newra yhdisti tuplapostauksen. Edit-nappi on kätevä väline : )

[Dragonfly]

OSA 5


Mirtalié ponnisteli kauhun ja raivon vimmalla pysyäkseen upottavan suon pinnalla, ja kaiken aikaa banshee tarkkaili tilannetta tyytyväinen hymy ohuilla huulillaan.

En voi mitenkään antaa periksi! Legolas tarvitsee minua, haltianeito ajatteli epätoivoissaan. Vetinen maa ylsi neitoa jo leukaan asti, eikä hänen jaloissaan ollut enää tuntoa.

Legolas otti varovaisen askelen eteenpäin. Kaikki hänen ympärillään kieppui valkoisena ja värittömänä usvan tavoin. Oli hiirenhiljaista.

"Mirtalié!" Legolas yritti huutaa, mutta hänen kurkustaan ei kuulunut pihahdustakaan. Soiva, murskaava hiljaisuus jatkoi hallintoaan tyhjyydessä.

Haltiain käsi asettui omalle kurkulleen. Mikä häntä vaivasi? Ja ennen kaikkea – missä hän oli? Näkikö hän unta?

Yhtäkkiä jokin kylmä ja siro esine osui Legolasin sormenpäihin, ja haltia hätkähti kummissaan. Hän tunnusteli esinettä ja arveli sen olevan jonkinlainen koru. Haltiaprinssi otti kaulaketjun kaulaltaan ja laski sen
kämmenilleen. Siinä hänen haltiasilmiensä edessä lepäsi hohtava, hopeinen jalokivikoru, joka kimalsi punaisen, vihreän ja sinisen eri sävyissä.

"Mirtalié pyysi antamaan tämän sinulle ennen lähtöään. Se on tehty mithrilistä..."

Sanat iskostuivat voimakkaina ja kirkkaina hänen mieleensä. Legolas tunsi olonsa lämpimäksi ja onnelliseksi, ja ennen kuin kunnolla edes tajusi, oli hän alkanut hilpeän laulun. Haltia muisteli isäänsä ja veljiään,

Synkmetsän kansaa – ja Mirtaliéta. Sankka usva ja sumu haltian ympärillä alkoi haihtua ja tilalle tulla synkkä, valoton metsämaisema. Kaiken sen keskeltä Legolas erotti bansheen ja Mirtalién, joka alkoi olla jo kokonaan suonsilmän vallassa. Haltiaprinssi tyrmistyi näkemästään. Korvissaan kaikui suohengettären ilkeä pilkkanauru ja silmiään täytti kuva tuskaisesta haltianeidosta."Päästä hänet!" Legolas karjaisi vihoissaan.

"Mitään ei ole hän, enkä minä liioin, sinulle tai kansallesi tehnyt!"

Suohengetär hätkähti Legolasin vihankylläisiä sanoja ja kääntyi tuon raivoisan haltian puoleen, joka tuijotti olentoa kädet nyrkkiin puristettuina, mutta silmät tyyninä ja rauhallisina.

"Ja miksi luulet, että tekisin niin?" banshee raakkui pahanilkisesti ja vilkaisi suohon uppoavaa haltianeitoa.

"Koska minä, Synkmetsän ikuinen prinssi ja palvelija, käsken sinua!" Legolas vastasi. Hänen katseensa osui pahaa-aavistamatta Mirtaliéhen, jonka olinpaikasta ei enää näkynyt muuta kuin puihin sidotut vankikahleet, jotka työntyivät jäykkinä ylös suosta.

Legolas hivutti toisen kätensä vyötäisilleen ja tunnusteli kuumeisesti terävää tikarinterää, katse suohengettäressä. Yhtäkkiä jokin kylmä ja pistävän terävä osui hänen käteensä ja oli vähällä, ettei haltia naurahtanut helpotuksesta.

"Tämä Mirtalién puolesta!" Legolas huusi, ojensi tikarin kohti taivasta ja lähti juosten kohti hämääntynyttä bansheeta.

Haltia oli juuri suohengettären kohdalla, kun olento heilautti kättään kohti maata ja sen syvyyksistä ilmestyi kaksi köynnöskasvia jotka tarttuivat Legolasia nilkoista ja kaatoivat hänet nurin. Haltiaprinssi kurottautui kuitenkin etukenoon kaatuessaan ja tikarin kylmä, välkähtelevä terä upposi suoraan bansheen rintakehään.

Tummanpunaista verta alkoi valua tuohon olentoon pistetystä haavasta ja sydäntäriipivä kiljahdus täytti ilman ohikiitävän hetken ajan, kunnes kaikki oli ohi. Bansheen ruumis lyyhistyi maahan ja kylmä, uliseva tuuli pyyhkäisi sen murentuneet jäänteet mennessään.

Legolas laski tikarin alas, eikä osannut hetkeen tehdä muuta kuin tuijottaa kohtaa, johon oli surmannut suohengettären, ja josta sitten tämän ruumis oli kadonnut kuin tyhjästä.

"Mirtalié", Legolas henkäisi ja ponkaisi ylös lehtien peittämästä, soisesta maasta.

Hän juoksi, minkä jaloistaan pääsi, mutta silti hänestä tuntui, että olisi pitänyt juosta paljon nopeampaa...Legolas pysähtyi maasta työntyvien kahleiden kohdalle ja alkoi vetää Mirtaliéta niiden avulla ylös suosta.

Voimanpinnistys toisensa jälkeen kahleet nousivat suosta ja lopulta myöskin tajuton haltianeito. Legolas raahasi hänet pois suistoalueelta korkean jalavan varjoon ja koetti sitten Mirtalién rannetta tunteakseen
sydämen sykkeen. Löydettyään sen, hän huokaisi helpotuksesta ja lausahti lempeään tuuleen:

"Ole kiltti ja herää, Mirtalié..."

Neidossa ei kuitenkaan näkynyt niin minkäänlaista reaktiota. Legolas tarkasteli hänen lyhyitä hiuksiaan ja kuvankauniita kasvoja, ja yritti muistaa, miltä Mirtalién ääni kuulosti, kun tämä puhui tai lauloi.

Hetken kuluttua Legolas luopui toivosta saada Mirtalié hereille ja päätti kantaa neidon haltiakaupunkiin, isänsä hoviin. Siellä Mirtalié olisi hyvissä ja varmoissa käsissä ja paranisi nopeasti, tai niin haltiaprinssi ainakin toivoi koko sen matkan, jonka kantoi tajutonta ystäväänsä käsivarsillaan.

Seuraavat kolme päivää ja kolme yötä Mirtalié vietti kuningas Thranduilin koreassa ja loisteliaassa hovissa ja toipui 'mahdottoman hurjaa vauhtia', kuten useimmat häntä katsomassa käyneet totesivat alituiseen.

Neidon viimeisen lepopäivän iltana Legolas nousi leveät, marmoriportaat linnan korkeimman tornin makuukamariin Mirtalién tykö. Hän koputti oveen merkiksi tulostaan ja hivuttautui sitten vähän ajan kuluttua ovenraosta valoisaan huoneeseen.

Neito nukkui vuoteellaan hiljaa tuhisten ja tämän kauniit kasvot olivat levolliset ja kuulaat. Legolas sulki oven perässään ja asteli tuon kuvankauniin ystävänsä sängyn viereen.

Miten kaunis ja suloinen hän onkaan nukkuessaan, Legolas ajatteli hymyillen. Haltiaprinssi otti matalan tuolin läheisestä nurkasta, yöpöydän vierestä ja istahti sille, käsi Mirtalién kädessä. Legolas tuijotti nuokkuvan neidon punaisia, lyhyiksi kynittyjä hiuksia ja kalpeita kasvoja syyllisyys sydäntään rengastaen. Haltia kohotti kätensä ja sipaisi yksinäisen hiussuortuvan pois Mirtalién suljetuilta silmiltä. Kunpa uskaltaisin kertoa sinulle, mitä todella tunnen, Legolas ajatteli murheellisesti. Kunpa sinä tietäisit, että todella rakastan sinua...

---

A/N: Enpä nyt tiedä, oliko tämäkään niin pitkä jatko... Lisää on kuitenkin tulossa (kunhan saan sitä kirjoitetuksi), joten ei ole pelkoa, että jättäisin tämän kirjoittamisen kokonaan, vaikka aika vähän venähtäisikin... Pyydän siis, että olisitte kärsivällisiä kaikkien ficcieni suhteen, sillä hyvät (ja huonot) ideani kehkeytyvät, kun olen niitä vähän aikaa miettinyt ja kehitellyt. Hyvää viikonloppua kaikille, ja erityiskiitokset niille, jotka kommentoivat tätä tekelettäni edelleen!

[Nerwen]

Hmmh. Täytyy tunnustaa, ettet ole ainut, joka on erehtynyt lukemaan Witchiä... Minä myös. Se näin edelliseen kommenttiin viitaten, luulen että juuri sieltä kuulin bansheistä, en vain muistanut..

Nyt sanat ovat pahemman kerran hukassa. Tämä luku oli... ihan mukava. Muuta en oikein keksi näin aloitukseksi. Kuvailusi on edelleen kaunista.

Hyvä, että kaikki selvisi, ja Legolas sai sen kamalan otuksen tapettua. Silti, kuten Mithrellas jo tuossa edelliseen lukuun kommentoi, en minäkään oikein tiedä muiden tarujen ja taruolentojen sekoittamisesta Tolkienin Keski-Maahan, mutta kyllä tämä kuitenkin toimii.

Tuo loppu oli hieman nopea, mieluummin olisin ehkä lukenut hiukan lisää tuosta matkasta takaisin hoviin jne., koska se matka ei taatusti ollut helppo. Se selvitettiin vähän liian nopeasti, kuin vaikea aihe olisi tahdottu sivuuttaa. Tai sellainen olo itselleni jäi... Ja viimeinen lause jättää taas kaiken auki.

Lukujen pituudella ei niin ole väliä, jos kaikki tarpeellinen tulee ilmi. Ei haittaa, vaikka vähän venyisikin, aina ideat ikänsä myötä paranevat.