Kunnian puolesta, PG-13, Legolas/MS UUSINTA UUTTA 17.3!
Lähetetty: Ma Joulu 25, 2006 5:47 pm
Joopa joo, otsikko muuten on, minkälainen on. Ajattelin nyt jäsenyyteni edellispäivänä aloittaneena julkaista ensimmäisen kunnon ficcini teidän iloksenne! Toivottavasti pidätte!
Title: Kunnian puolesta
Genre: Romance nyt ainakin...
Summary: Mirtalié on kuvankaunis haltianeito, johon Legolas rakastuu, mutta vastaako neito hänen tunteisiinsa? Legolasilla on myös muita huolia - Synkmetsää uhkaa taistelu kostonhimoisia örkkejä vastaan.
---
OSA 1
Puinen nuoli lensi vaakasuoraan ilman halki. Sen terävä, kolmionmallinen kärki osui suoraan kauempana odottavan maalitaulun keskiympyrään. Vähän matkan päässä taulusta seisoi komea haltianuorukainen, joka hymyili hyväntuulisesti suoritukselleen. Hänen miltei maidonvalkeat hiuksensa lepäsivät vihreän kankaan päällystämillä olkapäillä ja lihaksikkaat kädet kannattelivat yhä suurta jousta. Haltia otti maasta uuden nuolen, asetti sen huolellisesti jousiaseen joustavan kaaren ja jänteen väliin ja tähtäsi uudelleen kohti maalitaulua. Kuului nopea suhahdus ja nuoli osui jälleen aivan taulun keskustaan, edellisen nuolen viereen. Haltia ampui vielä loput kymmenkunta nuolta ennen kuin laski jousensa ja lähti kulkemaan smaragdinvihreän nurmen poikki maalitaululle. Hän tarttui ampumiinsa nuoliin ja väänsi ne kaikki yhtaikaa irti maalitaulun pehmeästä pinnasta.
Haltia tarttui maalitauluun ja lähti viemään sitä kohti punaista puuvajaa, joka sijaitsi vain sadan metrin päässä haltian harjoittelupaikasta. Sisällä vajassa hän tapasi puunhakkaajan, joka oli tuomassa sylintäydeltä puuhalkoja vajaan.
"Kas, kas! Hyvää päivää, prinssi Viherlehti!" puunhakkaaja huudahti ja laski ison halkolastinsa kärsineen näköiseen punoskoriin.
"Päivää, Filiús!" haltia tervehti takaisin ja raahasi reikiintyneen maalitaulun puuvajan tyhjään nurkkaukseen. Filiús oli juuri poistumassa vajasta, kun haltianuorukainen kosketti miestä olalle ja tämä kääntyi ympäri ja jäi odottamaan.
"Niin, kun asia on nyt niin, että... Oletko nähnyt Mirtaliéta?" haltia kysyi ja yritti häivyttää kiinnostuksen vaikutelman äänestään.
"Mirtaliéta?" puunhakkaaja toisti ja hänen huulensa kaartuivat ymmärtäväiseen hymyyn. "Olenhan minä, mutta saanen ihmetellä, mitä sinä hänestä haluat, Legolas?"
Legolasiksi kutsuttu haltia rykäisi hermostuneesti ja käänsi katseensa vajan seinällä roikkuvasta maalauksesta takaisin Filiúkseen, joka katsoi häntä varsin huvittuneena.
"Minä... En tiedä, tai oikeastaan -" Legolas aloitti, mutta puunhakkaaja keskeytti hänet sanomalla:
"Ei sen väliä, prinssi Viherlehti. Minä ymmärrän kyllä. Mirtalié oli kanssani metsässä. Hän auttoi minua hakkaamaan halkoja. Luultavasti neito on siellä vieläkin."
Legolas kumarsi kiitokseksi ja poistui sitten nopeasti paikalta. Hän suunnisti äänettömät askelensa metsään. Paikkaan, jossa arveli Mirtalién olevan eli hakkuualueelle. Prinssi mietti Filiústa ja sitä, miten hyvin vanha haltia oli arvannut hänen mietteensä. Hän kun todellakin piti Mirtaliésta kovasti. Neidon hiusten punaisesta väristä, joka oli hyvin harvinainen haltioilla, sekä hänen hyvästä huumorintajustaan ja kauniista hymystä, joka toi neidon persoonalliset hymykuopat esiin.
Legolas oli kulkenut mietteissään niin nopeasti, että huomasi kohtapuoliin seisovansa jo hakkuualueella. Hän katseli ympärilleen ja näki joka puolella haltioita hakkaamassa puita ja kuljettamassa halkoja ympäriinsä.
Kaiken sen keskellä oli Mirtalié. Neito auttoi puunhakkaajia lastaamaan halkoja puisiin laatikoihin. Legolas lähti kävelemään neitoa kohti, jonka hän oli erottanut nopeasti muusta joukosta punaisten hiusten ansiosta.
"Mirtalié!" haltianuorukainen huusi hymyillen.
"Legolas!" Mirtalié huudahti käännyttyään ympäri ja nähtyään nuoren haltiamiehen tulevan luokseen vaaleat hiukset hulmuten. "Mitä sinä täällä teet?"
"Tulin sinua tapaamaan."
"Vai niin", Mirtalié sanoi ja katsoi Legolasia syvälle silmiin kuin onkiakseen koko totuuden hänen silmistään.
Legolas alkoi nauraa nähtyään neidon tuiman, miettivän katseen. Hän silitti hellästi Mirtalién sileää poskea, mutta neito otti askelen taemmas kuin olisi vihastunut Legolasin eleestä.
"Mitä?" haltiamies kysyi ihmeissään. Hän laski kätensä, joka oli vielä hetki sitten koskettanut neidon kasvoja.
"Sinä nauroit. Miksi?" Mirtalié tiukkasi ja rutisti kasvonsa niin hassuun ilmeeseen, ettei Legolas voinut olla nauramatta uudelleen.
"Juuri tuon takia", prinssi sai sanotuksi naurunsa seasta.
Neito tönäisi Legolasia pienesti ja haltiamies joutui ottamaan askelen taaksepäin, ettei olisi kaatunut kosteaan maahan. Yksi vilkaisu riitti kertomaan, että Mirtalié oli napannut soljen Legolasin viitasta ja juoksi hurjaa vauhtia karkuun.
"Ota kiinni, jos saat!" neito huusi nauraen ja katosi puiden lomaan. Legolas lähti juosten hänen peräänsä ja huomasi useiden haltioiden tuijottavan häntä ihmeissään. Legolas ei kuitenkaan välittänyt vaan yritti saavuttaa Mirtalién, jonka näki juoksevan kohti kaunista vesiputousta, joka laski alas korkealta kalliolta. Prinssi ihasteli näkyä aikansa, kunnes muisti minkä takia oli tullut vesiputoukselle. Hän käveli äänettömästi risujen ja lakastuneiden kasvien yli yrittäen nähdä neidon tulipunaiset hiukset luonnon värejä vasten. Mitään ei kuitenkaan näkynyt ja hitaasti Legolas ohitti putouksen, jonka puhdas vesi kimalsi auringonvalossa niin
kirkkaasti, että se aivan häikäisi nuoren haltian silmiä.
"Mirtalié..." Legolas huhuili ja hänen sydämensä sykähti, kun haltia näki punaisen välkähdyksen paksun tammipuun takana. Haltia hiipi kohti puuta ja kosketti sen karheaa kaarnaa jännittyneenä. Legolas kiersi puun
taakse, mutta neitoa ei näkynyt missään. Legolas tunsi pettyvänsä ja hän oli jo kääntymäisillään takaisin, kun hänen takaansa kuului kiljahdus ja seuraavassa hetkessä haltianuorukainen makasi maassa pitkin pituuttaan ja tunsi kevyen painon päällään, Mirtalién painon.
Haltianeito nauroi makeasti, kun hän nousi Legolasin päältä ja auttoi prinssin pystyyn tarttuen häntä kädestä.
"Anteeksi, Legolas. En voinut vastustaa kiusausta", Mirtalié sanoi ja hänen pähkinänruskeat silmänsä näyttivät nauravilta. Neito ojensi hopeisen soljen takaisin Legolasille.
"Ei se mitään, Mirtalié", Legolas sanoi ja hymy puhkesi kukkaansa hänen kasvoillaan. Hetken he katsoivat toisiaan silmiin ja aika tuntui pysähtyneen heidän ympärillään hiljaisessa metsässä.
"Meidän pitäisi kai palata jo kylään", Mirtalié sanoi viimein ja loi katseensa maahan.
"Se voisi olla viisasta. Hämäräkin alkaa jo laskeutua", Legolas myönsi ja yritti tavoittaa Mirtalién katseen, mutta haltianeito katsoi tarkoituksellisesti poispäin. Neito kietoi käsivartensa ympärilleen ja Legolas huomasi, että tämä tärisi hieman, luultavasti kylmästä. Hän riisui viittansa yltään ja sanoi sitten kohteliaasti ystävälleen:
"Sinähän täriset, Mirtalié. Vaadin, että otat viittani. Täällä, isäni valtakunnassa ei kenenkään tule palella."
Mirtalié tarttui viittaan kiitollisena ja Legolas auttoi häntä laittamaan sen neidon sirojen hartioiden päälle.
"Kiitos kovasti, mutta miksi olet näin hyvä minulle? Olen vain pelkkä palvelustyttö, puunhakkaajan tytär. Miksi sinä, itse Synkmetsän prinssi olet ystäväni? Miksi välität minusta?" haltianeito kysyi, eikä hän enää katsonut muualle vaan suoraan Legolasin syvänsinisiin silmiin.
"Etkö todella tiedä vastausta tuohon, Mirtalié?" Legolas sanoi hiljaa, melkein kuiskaten. Haltianeito ei vastannut heti vaan tuijotti Legolasia kuin miettien, uskaltaisiko sanoa sen asian ääneen, jota he molemmat
miettivät. Legolas huomasi, että sekunnin murto-osan ajan neidon silmissä viipyi hehku, jonka kaltaista prinssi ei ollut koskaan aiemmin nähnyt kenenkään silmissä. Se hehku sai Legolasin tuntemaan itsensä onnelliseksi, lämpimäksi. Mirtalié liikahti levottomasti. Hän näytti hetken pelokkaalta, mutta sitten hän puhui itsevarmalla ja voimakkaalla äänellä:
"Sinä rakastat minua, kuten minä sinua - ystävänä."
Legolas katsoi haltianeitoa. Hän ei ollut osannut odottaa "ystävänä"-sanaa ja siksipä hän olikin kovin hämmentynyt, sisäisesti. Hän tunsi olevansa surullinen. Miksi kaiken piti aina olla niin vaikeaa?
"Juuri niin", Legolas sanoi lyhyesti soivan hiljaisuuden päätteeksi. Haltia käänsi nopeasti selkänsä Mirtaliélle ja lähti kävelemään hitain askelin kohti isänsä linnaan vievää polkua. Mirtalié saavutti Legolasin nopeasti ja kävellessään prinssin rinnalla metsäpolulla hän vilkaisi tätä syrjäkarein. Mirtalién huulille nousi pieni ja surumielinen hymy ennen kuin neito alkoi laulaa vanhalla haltiakielellä.
"Rakastan häntä, jota en voi saada. Oi, miksi itkee sydämeni? Miksi verta vuotavat silmäni? Rakastan häntä, jota en voi saada..."
Legolas nosti katseensa laulavaan haltianeitoon ja lumoutui täysin. Laulun sanat iskostuivat niin voimakkaasti Legolasin tajuntaan, ettei hän kyennyt pian enää ajattelemaan mitään muuta. Millään muulla kuin haltianeidon laululla ei ollut merkitystä.
Mirtalié huomasi Legolasin ihastuneen ilmeen, eikä lopettanut ennen kuin ei enää muistanut enempää laulun sanoja. Laulun lumous särkyi heti sen lakattua ja Legolas palasi normaalitilaan. Hän ei kyennyt kuin tuijottamaan neitoa, joka hymyili niin suloisesti, että prinssin teki mieli suudella häntä siinä ja heti. Hän kuitenkin hillitsi halunsa.
"Mikä se... se laulu oli?" Legolas Viherlehti kysyi hiljaa. Hän kuuli yhä sen lumoavan melodian päässään. Mirtalié hymyili yhä.
"Se oli rakkauslaulu, jonka haltiaäitini teki isälleni ennen lähtöään Kuolemattomille Maille. Laulun tarkoitus on lumota kaikki, jotka sen kuulevat. Erityisesti kaikki miehet."
Mirtalié katsahti Legolasiin, joka oli yhä hämmentynyt tapahtuneesta. Neidon kasvoilla loisti itsetyytyväinen ilme, jonka Legolas huomasi peittelyistä huolimatta.
"Odotas vain, Mirtalié. Vielä minä löydän laulun, joka lumoaa kaikki naishaltiat ja sitten SINÄ olet pulassa", haltianuorukainen sanoi ja alkoi nauraa. Mirtaliékin nauroi. He pitivät hauskaa koko matkan metsästä pimeydessä hohtavaan haltiakylään. Legolas ja Mirtalié kävelivät pitkin koristeltua pääkatua ja haltianeidon kotimökin kohdalla Legolas kumarsi ja suuteli Mirtalién kättä. Haltianeito riisui Legolasin viitan yltään
ja ojensi sen sitten prinssille, joka tarttui siihen ja veti sen itselleen.
"Näkemiin, kaunis neito. Tavatkaamme huomen aamulla Synkmetsän kauneimman omenapuun alla, kun aurinko on juuri nousemaisillaan ja luo taivaalle ensisäteitään", Legolas lausahti ja lähti sitten vihreä matkaviittansa tuulessa hulmuten kulkemaan katua pitkin ylös linnaan.
Prinssin kadottua koristeliaan sypressiaidan taakse Mirtalié-neito huokaisi ihastuneena ja kuiskasi sitten lauhaan iltatuuleen:
"Näkemiin, rakkaani."
Title: Kunnian puolesta
Genre: Romance nyt ainakin...
Summary: Mirtalié on kuvankaunis haltianeito, johon Legolas rakastuu, mutta vastaako neito hänen tunteisiinsa? Legolasilla on myös muita huolia - Synkmetsää uhkaa taistelu kostonhimoisia örkkejä vastaan.
---
OSA 1
Puinen nuoli lensi vaakasuoraan ilman halki. Sen terävä, kolmionmallinen kärki osui suoraan kauempana odottavan maalitaulun keskiympyrään. Vähän matkan päässä taulusta seisoi komea haltianuorukainen, joka hymyili hyväntuulisesti suoritukselleen. Hänen miltei maidonvalkeat hiuksensa lepäsivät vihreän kankaan päällystämillä olkapäillä ja lihaksikkaat kädet kannattelivat yhä suurta jousta. Haltia otti maasta uuden nuolen, asetti sen huolellisesti jousiaseen joustavan kaaren ja jänteen väliin ja tähtäsi uudelleen kohti maalitaulua. Kuului nopea suhahdus ja nuoli osui jälleen aivan taulun keskustaan, edellisen nuolen viereen. Haltia ampui vielä loput kymmenkunta nuolta ennen kuin laski jousensa ja lähti kulkemaan smaragdinvihreän nurmen poikki maalitaululle. Hän tarttui ampumiinsa nuoliin ja väänsi ne kaikki yhtaikaa irti maalitaulun pehmeästä pinnasta.
Haltia tarttui maalitauluun ja lähti viemään sitä kohti punaista puuvajaa, joka sijaitsi vain sadan metrin päässä haltian harjoittelupaikasta. Sisällä vajassa hän tapasi puunhakkaajan, joka oli tuomassa sylintäydeltä puuhalkoja vajaan.
"Kas, kas! Hyvää päivää, prinssi Viherlehti!" puunhakkaaja huudahti ja laski ison halkolastinsa kärsineen näköiseen punoskoriin.
"Päivää, Filiús!" haltia tervehti takaisin ja raahasi reikiintyneen maalitaulun puuvajan tyhjään nurkkaukseen. Filiús oli juuri poistumassa vajasta, kun haltianuorukainen kosketti miestä olalle ja tämä kääntyi ympäri ja jäi odottamaan.
"Niin, kun asia on nyt niin, että... Oletko nähnyt Mirtaliéta?" haltia kysyi ja yritti häivyttää kiinnostuksen vaikutelman äänestään.
"Mirtaliéta?" puunhakkaaja toisti ja hänen huulensa kaartuivat ymmärtäväiseen hymyyn. "Olenhan minä, mutta saanen ihmetellä, mitä sinä hänestä haluat, Legolas?"
Legolasiksi kutsuttu haltia rykäisi hermostuneesti ja käänsi katseensa vajan seinällä roikkuvasta maalauksesta takaisin Filiúkseen, joka katsoi häntä varsin huvittuneena.
"Minä... En tiedä, tai oikeastaan -" Legolas aloitti, mutta puunhakkaaja keskeytti hänet sanomalla:
"Ei sen väliä, prinssi Viherlehti. Minä ymmärrän kyllä. Mirtalié oli kanssani metsässä. Hän auttoi minua hakkaamaan halkoja. Luultavasti neito on siellä vieläkin."
Legolas kumarsi kiitokseksi ja poistui sitten nopeasti paikalta. Hän suunnisti äänettömät askelensa metsään. Paikkaan, jossa arveli Mirtalién olevan eli hakkuualueelle. Prinssi mietti Filiústa ja sitä, miten hyvin vanha haltia oli arvannut hänen mietteensä. Hän kun todellakin piti Mirtaliésta kovasti. Neidon hiusten punaisesta väristä, joka oli hyvin harvinainen haltioilla, sekä hänen hyvästä huumorintajustaan ja kauniista hymystä, joka toi neidon persoonalliset hymykuopat esiin.
Legolas oli kulkenut mietteissään niin nopeasti, että huomasi kohtapuoliin seisovansa jo hakkuualueella. Hän katseli ympärilleen ja näki joka puolella haltioita hakkaamassa puita ja kuljettamassa halkoja ympäriinsä.
Kaiken sen keskellä oli Mirtalié. Neito auttoi puunhakkaajia lastaamaan halkoja puisiin laatikoihin. Legolas lähti kävelemään neitoa kohti, jonka hän oli erottanut nopeasti muusta joukosta punaisten hiusten ansiosta.
"Mirtalié!" haltianuorukainen huusi hymyillen.
"Legolas!" Mirtalié huudahti käännyttyään ympäri ja nähtyään nuoren haltiamiehen tulevan luokseen vaaleat hiukset hulmuten. "Mitä sinä täällä teet?"
"Tulin sinua tapaamaan."
"Vai niin", Mirtalié sanoi ja katsoi Legolasia syvälle silmiin kuin onkiakseen koko totuuden hänen silmistään.
Legolas alkoi nauraa nähtyään neidon tuiman, miettivän katseen. Hän silitti hellästi Mirtalién sileää poskea, mutta neito otti askelen taemmas kuin olisi vihastunut Legolasin eleestä.
"Mitä?" haltiamies kysyi ihmeissään. Hän laski kätensä, joka oli vielä hetki sitten koskettanut neidon kasvoja.
"Sinä nauroit. Miksi?" Mirtalié tiukkasi ja rutisti kasvonsa niin hassuun ilmeeseen, ettei Legolas voinut olla nauramatta uudelleen.
"Juuri tuon takia", prinssi sai sanotuksi naurunsa seasta.
Neito tönäisi Legolasia pienesti ja haltiamies joutui ottamaan askelen taaksepäin, ettei olisi kaatunut kosteaan maahan. Yksi vilkaisu riitti kertomaan, että Mirtalié oli napannut soljen Legolasin viitasta ja juoksi hurjaa vauhtia karkuun.
"Ota kiinni, jos saat!" neito huusi nauraen ja katosi puiden lomaan. Legolas lähti juosten hänen peräänsä ja huomasi useiden haltioiden tuijottavan häntä ihmeissään. Legolas ei kuitenkaan välittänyt vaan yritti saavuttaa Mirtalién, jonka näki juoksevan kohti kaunista vesiputousta, joka laski alas korkealta kalliolta. Prinssi ihasteli näkyä aikansa, kunnes muisti minkä takia oli tullut vesiputoukselle. Hän käveli äänettömästi risujen ja lakastuneiden kasvien yli yrittäen nähdä neidon tulipunaiset hiukset luonnon värejä vasten. Mitään ei kuitenkaan näkynyt ja hitaasti Legolas ohitti putouksen, jonka puhdas vesi kimalsi auringonvalossa niin
kirkkaasti, että se aivan häikäisi nuoren haltian silmiä.
"Mirtalié..." Legolas huhuili ja hänen sydämensä sykähti, kun haltia näki punaisen välkähdyksen paksun tammipuun takana. Haltia hiipi kohti puuta ja kosketti sen karheaa kaarnaa jännittyneenä. Legolas kiersi puun
taakse, mutta neitoa ei näkynyt missään. Legolas tunsi pettyvänsä ja hän oli jo kääntymäisillään takaisin, kun hänen takaansa kuului kiljahdus ja seuraavassa hetkessä haltianuorukainen makasi maassa pitkin pituuttaan ja tunsi kevyen painon päällään, Mirtalién painon.
Haltianeito nauroi makeasti, kun hän nousi Legolasin päältä ja auttoi prinssin pystyyn tarttuen häntä kädestä.
"Anteeksi, Legolas. En voinut vastustaa kiusausta", Mirtalié sanoi ja hänen pähkinänruskeat silmänsä näyttivät nauravilta. Neito ojensi hopeisen soljen takaisin Legolasille.
"Ei se mitään, Mirtalié", Legolas sanoi ja hymy puhkesi kukkaansa hänen kasvoillaan. Hetken he katsoivat toisiaan silmiin ja aika tuntui pysähtyneen heidän ympärillään hiljaisessa metsässä.
"Meidän pitäisi kai palata jo kylään", Mirtalié sanoi viimein ja loi katseensa maahan.
"Se voisi olla viisasta. Hämäräkin alkaa jo laskeutua", Legolas myönsi ja yritti tavoittaa Mirtalién katseen, mutta haltianeito katsoi tarkoituksellisesti poispäin. Neito kietoi käsivartensa ympärilleen ja Legolas huomasi, että tämä tärisi hieman, luultavasti kylmästä. Hän riisui viittansa yltään ja sanoi sitten kohteliaasti ystävälleen:
"Sinähän täriset, Mirtalié. Vaadin, että otat viittani. Täällä, isäni valtakunnassa ei kenenkään tule palella."
Mirtalié tarttui viittaan kiitollisena ja Legolas auttoi häntä laittamaan sen neidon sirojen hartioiden päälle.
"Kiitos kovasti, mutta miksi olet näin hyvä minulle? Olen vain pelkkä palvelustyttö, puunhakkaajan tytär. Miksi sinä, itse Synkmetsän prinssi olet ystäväni? Miksi välität minusta?" haltianeito kysyi, eikä hän enää katsonut muualle vaan suoraan Legolasin syvänsinisiin silmiin.
"Etkö todella tiedä vastausta tuohon, Mirtalié?" Legolas sanoi hiljaa, melkein kuiskaten. Haltianeito ei vastannut heti vaan tuijotti Legolasia kuin miettien, uskaltaisiko sanoa sen asian ääneen, jota he molemmat
miettivät. Legolas huomasi, että sekunnin murto-osan ajan neidon silmissä viipyi hehku, jonka kaltaista prinssi ei ollut koskaan aiemmin nähnyt kenenkään silmissä. Se hehku sai Legolasin tuntemaan itsensä onnelliseksi, lämpimäksi. Mirtalié liikahti levottomasti. Hän näytti hetken pelokkaalta, mutta sitten hän puhui itsevarmalla ja voimakkaalla äänellä:
"Sinä rakastat minua, kuten minä sinua - ystävänä."
Legolas katsoi haltianeitoa. Hän ei ollut osannut odottaa "ystävänä"-sanaa ja siksipä hän olikin kovin hämmentynyt, sisäisesti. Hän tunsi olevansa surullinen. Miksi kaiken piti aina olla niin vaikeaa?
"Juuri niin", Legolas sanoi lyhyesti soivan hiljaisuuden päätteeksi. Haltia käänsi nopeasti selkänsä Mirtaliélle ja lähti kävelemään hitain askelin kohti isänsä linnaan vievää polkua. Mirtalié saavutti Legolasin nopeasti ja kävellessään prinssin rinnalla metsäpolulla hän vilkaisi tätä syrjäkarein. Mirtalién huulille nousi pieni ja surumielinen hymy ennen kuin neito alkoi laulaa vanhalla haltiakielellä.
"Rakastan häntä, jota en voi saada. Oi, miksi itkee sydämeni? Miksi verta vuotavat silmäni? Rakastan häntä, jota en voi saada..."
Legolas nosti katseensa laulavaan haltianeitoon ja lumoutui täysin. Laulun sanat iskostuivat niin voimakkaasti Legolasin tajuntaan, ettei hän kyennyt pian enää ajattelemaan mitään muuta. Millään muulla kuin haltianeidon laululla ei ollut merkitystä.
Mirtalié huomasi Legolasin ihastuneen ilmeen, eikä lopettanut ennen kuin ei enää muistanut enempää laulun sanoja. Laulun lumous särkyi heti sen lakattua ja Legolas palasi normaalitilaan. Hän ei kyennyt kuin tuijottamaan neitoa, joka hymyili niin suloisesti, että prinssin teki mieli suudella häntä siinä ja heti. Hän kuitenkin hillitsi halunsa.
"Mikä se... se laulu oli?" Legolas Viherlehti kysyi hiljaa. Hän kuuli yhä sen lumoavan melodian päässään. Mirtalié hymyili yhä.
"Se oli rakkauslaulu, jonka haltiaäitini teki isälleni ennen lähtöään Kuolemattomille Maille. Laulun tarkoitus on lumota kaikki, jotka sen kuulevat. Erityisesti kaikki miehet."
Mirtalié katsahti Legolasiin, joka oli yhä hämmentynyt tapahtuneesta. Neidon kasvoilla loisti itsetyytyväinen ilme, jonka Legolas huomasi peittelyistä huolimatta.
"Odotas vain, Mirtalié. Vielä minä löydän laulun, joka lumoaa kaikki naishaltiat ja sitten SINÄ olet pulassa", haltianuorukainen sanoi ja alkoi nauraa. Mirtaliékin nauroi. He pitivät hauskaa koko matkan metsästä pimeydessä hohtavaan haltiakylään. Legolas ja Mirtalié kävelivät pitkin koristeltua pääkatua ja haltianeidon kotimökin kohdalla Legolas kumarsi ja suuteli Mirtalién kättä. Haltianeito riisui Legolasin viitan yltään
ja ojensi sen sitten prinssille, joka tarttui siihen ja veti sen itselleen.
"Näkemiin, kaunis neito. Tavatkaamme huomen aamulla Synkmetsän kauneimman omenapuun alla, kun aurinko on juuri nousemaisillaan ja luo taivaalle ensisäteitään", Legolas lausahti ja lähti sitten vihreä matkaviittansa tuulessa hulmuten kulkemaan katua pitkin ylös linnaan.
Prinssin kadottua koristeliaan sypressiaidan taakse Mirtalié-neito huokaisi ihastuneena ja kuiskasi sitten lauhaan iltatuuleen:
"Näkemiin, rakkaani."