Kunniakysymys (PG, Bergil/OC, valmis 28.6)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Minä pidin tästäkin luvusta todella paljon. Tuo Bergilin ja Hinnaelin ensikohtaaminen oli kyllä suloinen. Bergilin ajatukset varsinkin tuossa tytön seurassa olivat herttaisia ja huvittavia.

Helyn vaikutti aika kiinnostavalta persoonalta. :) Minulla kävi mielessä, että minun Elboronini saattaisi pitää hänen kaltaisestaan naisesta - siis nimenomaan pitää, en usko että hän aivan noin tiukkapipoiseen voisi rakastua, mutta ainakin hän arvostaisi naisen kurinalaista luonnetta. :D Sääli, ettei Helyn sitten osannut auttaa, ja toisaalta minusta tuntuu, ettei hän varmaan olisi auttanut, vaikka olisi tiennytkin, ketä Bergil etsi. Hänellä varmaan olisi vaikka mitä sanomista kahden nuoren seurustelua vastaan. :P

Olit taas viljellyt hauskoja ja toimivia vertauskuvia. Pidin varsinkin tuosta Bergilin toiveesta, että jostain ilmaantuisi velho taikomaan älykkäitä sanoja hänen suuhunsa ja toinen mille naureskelin, oli tuo lemmenkipeä kulkukoira. Bergil tosiaan näyttää ajattelevan kaikkea, ja se tekee hänestä tosi sympaattisen ja herttaisen kaverin.

Ja loppuun vielä tämä kuvaus Ithilienistä, josta pidin suuresti ja joka myös vastaa täydellisesti omaa mielikuvaani:
Hän esittelisi vuorilta kiemurtelevat suloisesti solisevat pikku purot, aukion jolle jänikset kerääntyivät iltahämärässä ja lehtoniityn, joka oli ihanteellinen kesäisiin eväsretkiin. Sillä luonnossa oli Emyn Arnenin kauneus, ei majesteettisissa rakennuksissa.
Juuri noin! :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Hii, jatkoa!

Pidin luvusta kovasti. Pari kirjoitusvirhettä jossakin, esimerkiksi kerran Helyn oli Helen, mutta eivätpä nuo haittaa, niitä oli kuitenkin niin vähän.

Helyn. Osaan hyvin kuvitella ärsyttävän ihmisen juuri tuollaiseksi, ja en sellaista kyllä haluaisi siskokseni! :roll: Näitä todella tärkeitä huomioita... Hámir oli kiltti yrittäessään auttaa, ja onneksi ei kauheaa riitaa syntynyt, kun Bergil niin turhautui. Suurin piirtein henkäisin helpotuksesta, kun pojat eivät alkaneet riidellä.

Hinnael on kaunis nimi, sopii hyvin siihen kuvaan joka minulle on hahmosta syntynyt. Mukavaa, miten Bergil hänet kohtasi. Pidin kohdasta kovasti, ja Bergilin ajatukset olivat erittäin todentuntuisia. Jostain syystä vain pidin heidän sanavaihdostaan.

Tekstisi on edelleen yhtä hyvää kuin on ollut koko ajan. Jatkoa vain mukaan, tätä on ilo lukea.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Elenya
Örkki
Viestit: 180
Liittynyt: Pe Tammi 13, 2006 6:32 pm

Viesti Kirjoittaja Elenya »

Uusi luku oli oikein suloinen. Hinnael on aivan ihana nimi ja sopii tytölle täydellisesti! Oi hän kuulostaa niin suloiselta. Ja Bergil on tosi liikkis ollessaan ihastunut.

Kommenteeraan myöhemmin enemmän, mutta nyt jäi mieleen joidenkin sanojen käyttö: vähä-älyinen, aivoton jne. Ne eivät mielestäni sovi tähän maailmaan ja puheenparteen josta ficci kertoo. Olen itsekin ensimmäisessä pitkässä ficissä erehtynyt samankaltaisiin ja vielä myöhemminkin. Heh ^^
Peacemaker
Örkki
Viestit: 12
Liittynyt: Su Joulu 31, 2006 12:20 pm
Paikkakunta: Kokkola
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Peacemaker »

Voi kamala mun kanssa, oon ihan unohtanu käydä tätä lukemassa. No nyt onneksi huomasin tämän taas. Siis tämähän paranee kokoajan, naureskelin varmasti typerä ilme naamallani melkein kokoajan lukiessani. Bergil on niin hupaisa, etenkin tuossa kun yhtäkkiä ilmaantui Hinnaelin luo, tietenkin tytön näkökulmasta ajatellen. Onneksi Hinnael kuitenkin otti Bergilin ihan tosissaan, kuvittelin jo tuossa lukiessani neidon naamalle kaikkia kummaksuvia ilmeitä, mutta toisin meni. : D

Helyn oli tosiaan ihan mielenkiintoinen hahmo, hänestä kuulisin mielelläni vielä lisääkin. Anteeksi nyt tämä palautteentynkä, lupaan kurkistella ahkerammin tulevaisuudessa josko jatkoa olisi tullut. : D
Kerran sammuivat silmät kauniit ja kiltit niin, pysähtyi sydän kultaisin.
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kiitoksia kaikille kommenteista, minä taas luin niitä täällä hassu hymy naamalla!

Andune: Kiva että pidit. Ja minulle kelpaa kyllä minkälainen palaute vain, mutta siis sinun palautteesihan oli vallan mainio. Kiva kuulla, että minun Bergilini vastaa sinun mielikuviasi. Ja minun täytyy myöntää, ettei nimi Hinnael ole lähtöisin omista aivoistani, sisko toimi tässä nimigeneraattorina. ;)

Mithrellas: Kiitoksia taas! Heh, minä naureskelin tuota sinun Elboron juttuasi. Taitaa tosiaan olla, että näillä kahdella joissakin asioissa menee näkemykset hyvin kohdalleen. Joo, ei Helyn tainnut olla kovin innokas auttamaan, mutta aika noita se olisi saanutkin olla, jos olisi tuosta Bergilin kuvauksesta kyseisen tytön tunnistanut. Vai toimivia vertauskuvia... Enpä tiedä, että kuinka toimivia, mutta sait minut ainakin hyvälle mielelle. ;)

Nerwen: Kiitoksia huomautuksesta, täytyypä korjata nuo Helenit. Helynin työnimi oli ensin Helen, joten siksi sinne varmaan jäivät nuo kaksi Heleniä. Ja kiva, että pidit tuosta Bergilin ja Hinnaelin kohtaamisesta, minä pyörittelin sitä niin pitkään, etten lopuksi itse osannut olla koko kohdasta mitään mieltä.

Elenya: Hyvä havainto, kiitoksia siitä. Vähä-älyisen minä ehkä itse miellän vielä jotenkin Tolkien-maailmaan sopivaksi, mutta olet oikeassa, että minulla vilisee noita aivoja ja aivottomuuksia, eivätkä ne ehkä tähän tekstiin kuulu. Tosin jossakin vaiheessa minä olin tunkemassa tähän jo aivosolujakin, mutta onneksi Mithrellas huomautti siitä. :D

Amarië~: Juu, Bergil aina taitaa mielessään vähän liioitella noita tilanteita, tuskin se Hinnaelin mielestä ihan niin naurettavasti käyttäytyi kuin itse pelkäsi käyttäytyvänsä. Ja Helyn kyllä tässä vielä jossakin vaiheessa ilmaantuu esiin. :wink:

Luku 5

Bergil käänteli hajamielisesti kirjan sivuja, mutta ei onnistunut keskittymään lukemiseen. Hän katsahti miettiväisesti isäänsä, joka sytytteli parhaillaan kynttilöitä ajaakseen kesähämärän väijymään huoneen nurkkiin. Kun tupaa koristivat lepattavat liekit, isä kokosi varusteensa keittiön pöydälle ja alkoi tottunein liikkein korjata miekkavyötään. Se oli vanha ja kulunut, isä oli kantanut sitä vyöllään niin kauan kuin Bergil saattoi muistaa. Isällä oli tapana sanoa, että vanhassa vara parempi ja varusteet kestivät, kun niitä jaksoi huoltaa säännöllisesti. Yleensä huomautusta seurasi läksytys siitä, ettei Bergil kiinnittänyt varusteisiinsa riittävästi huomiota. Mikä oli useimmiten täysin totta, mutta tarvitsiko siitä toistuvasti nalkuttaa.

Äiti ei olisi ikinä antanut isän kantaa miekkaa ja nuoliviintään keittiön puhtaana hohtelevaan pöytään. Hän oli aina väittänyt haistavansa niistä veren ja taistelun ja käskenyt isän kiikuttaa ne saman tien pihalle. Isä oli mutissut, etteivät aseet haisseet kerta kaikkiaan millekään, mutta tehnyt työtä käskettyä. Nyt myöhemmin Bergil ajatteli, että äiti ei vain ollut halunnut nähdä mitään sotaan viittaavaa keittiössä, omassa valtakunnassaan. Hän vilkaisi isää, joka näytti täysin syventyneeltä työhönsä ja mietti, mahtoiko tämä muistaa sen vielä. Todennäköisesti. Vaimon kuolema oli ollut Beregondille vaikea paikka. Se oli uurtanut ryppyjä isän kasvoihin ja saanut tämän tarrautumaan tiukasti työhön ja velvollisuuksiinsa. Beregond puhui edelleen harvoin vaimostaan, mutta tuskin hän oli unohtanut ainuttakaan tämän kanssa viettämäänsä hetkeä.

Bergil hypisteli kirjan sivua mietteissään. Hän saattoi nykyisin, viisi vuotta äidin kuoleman jälkeen, ajatella tätä ilman surua ja murhetta, joskin pientä haikeutta ei käynyt välttäminen. Aluksi hän ei ollut saanut mielestään äitinsä kalvenneita kasvoja sairasvuoteella. Nyt tuon kuvan olivat korvanneet muut muistot: äiti lohduttamassa häntä, kun hän oli onnistunut putoamaan puusta, kertomassa hänelle satua vuoteen vieressä ja kieltämättä myös seisomassa tuiman näköisenä oviaukossa, kun Bergil saapui kotiin aivan liian myöhään. Muistoja, joille Bergil saattoi hymyillä. Ehkä hivenen surumielisesti, mutta hymyillä kuitenkin.

”Bergil, älä taita sen kirjan sivuja.” Isä ei ilmeisesti ollutkaan niin keskittynyt, kun Bergil oli ajatellut.

”Anteeksi.”

Bergil asetti kirjan takaisin hyllykköön ja tassutteli sitten hetken mielijohteesta keittiön pöydän ääreen istumaan isäänsä vastapäätä. Beregond vilkaisi häntä, mutta palasi mitään sanomatta takaisin aherruksensa pariin. Isä ei ikinä patistanut häntä puhumaan asioistaan, vaan luotti siihen, että Bergil kertoi itse, jos tunsi siihen tarvetta.

”Miten sinä ja äiti tutustuitte?” Bergil henkäisi ilmaan kysymyksen, joka oli kummitellut hänen aivoissaan. Beregond pudotti miekkavyön käsistään, sen aiheuttama kolaus kaikui hiljaisessa tuvassa.

”Minä ymmärrän, jos et halua kertoa”, Bergil kiirehti lisäämään. ”Minä olen vain ajatellut sitä. Tai siis minua kiinnostaisi tietää, mutta -” Beregond kohotti kätensä vaientaakseen Bergilin puhetulvan ja saikin hänet sulkemaan suunsa välittömästi. Ele oli niin päällikkömäinen, Bergilille tuttu kentältä.

”Kyllä, minä voin kertoa sinulle, Bergil”, isä puhui hitaasti kuin ajatellen tarkasti jokaista sanaa ennen kuin päästi ne ulos suustaan. Miekkavyö oli jäänyt lojumaan pöydälle. Isä laski työkalutkin kädestään ja vilkaisi Bergiliä siirtäen sitten katseensa kynttilässä tanssivaan liekkiin ja alkoi puhua.

”Minä olin silloin suunnilleen viidenkolmatta ikäinen ja asuin edelleen Lossarnachissa. Isäni kertoi, että hänen vanha ystävänsä Minas Tirithista oli tulossa käymään, liekö tällä ollut asiaa kaupunkiimme. Joka tapauksessa hän otti mukaansa myös tyttärensä, jota ei hennonut jättää yksin Minas Tirithiin. Äitisi äiti oli jo silloin kuollut. Isä vihjaisi, että tytär oli vain muutaman vuoden minua nuorempi ja varmasti hyvää vaimoainesta. Minä vain pudistin päätäni ja sanoin, etten minä tahtonut itselleni vaimoa, minä halusin päästä taistelemaan. Isä hymähti ja sanoi, ettei näitä kahta suinkaan ollut mahdotonta yhdistää ja kehotti minua harkitsemaan asiaa. Hitusen surullisesti hän lisäsi, että enköhän minä vielä saisi taisteluista kyllikseni. Silloin kumpikaan meistä ei tainnut ymmärtää, kuinka todeksi nämä sanat vielä osoittautuisivat.”

Beregond piti pienen tauon ja vilkaisi Bergiliin löytäen tämän täysin tarinan lumoissa. Bergil olisi halunnut vain hoputtaa isäänsä jatkamaan, mutta hillitsi itsensä ja pakottautui antamaan tälle aikaa löytää oikeat sanat.

”Pian he sitten saapuivatkin, Elodie ja hänen isänsä. Sinun äitisi oli hauskaa seuraa ja suloinenkin. Hänen isänsä hoiti asioitaan, joten Elodie vietti paljon aikaa meillä ja minä olin tietysti luonnollinen valinta seuranpitäjäksi. Luulen, että se sopi mainiosti myös meidän isiemme suunnitelmiin. He viipyivät muutaman kuukauden ja minä kiinnyin Elodiehin, vaikka yritinkin kieltää sitä. Ja kun he olivat lähteneet kotiin, minusta tuntui omituisen tyhjältä, kuin elämästäni olisi puuttunut jotakin. Jonkin ajan kuluttua sanoin isälleni, että haluan lähteä Minas Tirithiin ja tulla Tornin kaartin asemieheksi. Ja niin minä halusinkin, mutta jokin muukin Minas Tirithissa veti minua puoleensa. Kun tapasin Elodiehin uudestaan, ymmärsin, etten enää tahtonut elää ilman häntä, kuin hän olisi ollut se avain, joka sopi juuri minun sydämeeni.”

Bergil ei uskaltanut kunnolla katsoa isäänsä. Tämän kertoma kuulosti niin yksityiseltä, että hänestä tuntui melkein väärältä kuunnella sitä. Mutta toisaalta hän tunsi tämän lähentävän heitä, isää ja poikaa. Sillä samalla, kun Beregond puhui vaimostaan, hän puhui myös Bergilin äidistä. Elodie oli ollut molempia ja hän kuului heille molemmille.

Isä nojasi päätään käsiinsä katse edelleen kynttilässä, mutta hänen silmänsä tuntuivat katsovan jonnekin kauemmas. Tuntien, että isän piti saada olla yksin juuri nyt, Bergil hivutti jalkansa pöydän alta ja hiippaili yläkertaan johtaviin portaisiin. Hän avasi oman huoneensa oven varovaisesti, sävähtäen sen narinaa, vaikkei hänellä oikeastaan edes ollut todellista syytä pysytellä hiljaa. Hän ei vain halunnut rikkoa tunnelmaa. Hän potkiskeli lattialla lojuvia tavaroitaan sivuun raivatessaan tietään avonaiselle ikkunalle. Ulkoilma tulvehti sisään kantaen mukanaan kesän kukkasten makeaa tuoksua ja illan kosteutta.

Bergil nojasi ikkunalautaan ja mietti. Tulisiko hän joskus pitämään Hinnaelista yhtä paljon kuin hänen isänsä oli pitänyt äidistä? Milloin? Ja miten kauan siihen mahtaisi mennä? Vai eikö sitä koskaan edes tapahtuisi. Tämän viimeisimmän vaihtoehdon soljuessa hänen mieleensä Bergil tunsi kurkkuaan kuristavan.

***

”Aseta jalkasi tuohon kallionulkonemaan – juuri noin ja ojenna kätesi minulle” Bergil tarttui voimakkaalla kourallaan Hinnaelin hentoon käteen ja veti tämän vaivattomasti kielekkeelle. Luonnossa liikkumaan tottuneelle Bergilille kiipeäminen ei aiheuttanut edes hengästymistä, mutta Hinnael puuskutti ja haroi hikiseltä otsaltaan pois sille liimautuneita mustia suortuvia.

”Ei enää pitkälti”, Bergil osoitti heidän yläpuolellaan olevaa suurempaa tasannetta.

Hinnael vilkaisi tuskastuneen näköisenä ylöspäin. ”Näköalan on sitten paras olla kaiken tämän vaivan arvoinen.”

”Se on”, Bergil vakuutti täydestä sydämestään. ”Kuule, mene sinä ensin tällä kertaa, niin minä tulen perässä ja huolehdin, ettet varmasti putoa.” Ja samalla hän saisi tilaisuuden ihailla tytön polviin asti vedetyn mekon paljastamia sääriä. Hassu hyvänolon tunne takoi hänen rinnassaan. Bergil oli kohdannut Hinnaelin Valkoisen kartanon edustalla ja pyytänyt tätä lunastamaan lupauksensa Emyn Arnenin ympäristöön tutustumisesta. Tyttö oli suostunut iloisesti naurahtaen ja oli illansuussa odottanut Bergiliä kasvot hymyssä ja kermakakun näköinen keltaisilla kukkasilla koristeltu hattu auringon suojana. Hinnael ei ehkä ollut osannut arvata, että Bergilillä oli mielessään kiipeilyretki, sillä ilme tämän hengästyksestä punertuneilla kasvoilla ei ollut enää yhtä valoisa kuin lähtiessä. Saatuaan hengityksensä tasattua tyttö kuitenkin jatkoi ylöspäin, vaikka Bergil olikin kuulevinaan tämän suusta vähemmän ihastunutta mutinaa.

Aurinko oli jo lähestulkoon matkansa päässä, kun he molemmat viimein saivat kömmittyä tasanteelle. Hinnael lysähti heinikolle voipuneen näköisenä. Se sai Bergilin aprikoimaan, että olikohan hän yliarvioinut tytön voimat tuodessaan tämän tänne. Hän oli vain halunnut näyttää Hinnaelille miten itse näki Emyn Arnenin, ja tämä kukkula oli ehdottomasti paras paikka havaita sen kauneus.

”Tule katsomaan alas”, hän sanoi tytölle ja asteli itse silmäilemään vuosien varrella tutuksi käynyttä näkymää, joka nyt kylpi päivän viimeisissä auringonsäteissä.

Hän kuuli kevyitä askelia sekä niiden perään henkäyksen vierestään ja oli iloinen havaitessaan, että näköala oli tehnyt Hinnaeliinkin vaikutuksen.

”Sinä taidat pitää tästä paikasta kovasti”, Hinnael suuntasi ruskeat silmänsä Bergiliin. Bergil nyökkäsi. Hän antoi katseensa vaeltaa tutuissa maastonpiirteissä ja poimi näkymästä itselleen tärkeät maamerkit. Valkoinen kartano piirtyi selvästi omalle kukkulalleen ja Éowynin huolella hoitama kukkameri erottui häivähdyksenä tänne saakka. Tori lepäsi kaupungin keskellä ja sen oikealta puolelta lähti luikertelemaan katu, jonka päässä Bergilin oma kotitalo sijaitsi. Tuo kummallisen vänkyrä puu taas kasvoi aivan lähellä sitä aukeaa, jossa he olivat Elboronin kanssa käyneet leikkimässä, ja jossa Karhun vartiotorni laajeni reipasta vauhtia kokonaiseksi linnaksi.

”Tämä on minun kotini”, Bergil sanoi yksinkertaisesti. Jos hän olikin alkuaikoina kaivannut Minas Tirithiin, niin ne tuntemukset olivat hävinneet pian ja Emyn Arnen oli alkanut tuntua kodilta. Kaupunki ei ollut suuri vieläkään, vaikka olikin kasvanut samaa tahtia Bergilin kanssa. ”Välillä täällä tosin tuntuu vähän liiankin rauhalliselta”, hän sanoi ääneen Hinnaelille, joka hymyili ymmärtäväisesti, Minas Tirithin asukkaita kun oli.

Hinnael, joka oli jo jonkin aikaa vaihdellut painoa jalalta toiselle, antoi periksi ja vajosi istumaan keräten hameensa helmat ympärilleen. ”Minun on pakko levätä ennen kuin me lähdemme takaisinpäin”, hän sanoi hitusen puolustelevan oloisesti.

”Totta kai” Bergil laskeutui Hinnaelin viereen. Heidän välilleen lankesi hiljaisuus ja Bergil oli äkkiä selvän tietoinen tytön läsnäolosta vierellään. Hinnaelin seura oli kiipeilyn lomassa ruvennut tuntumaan luonnolliselta, mutta nyt heidän istuessaan siinä niin lähekkäin, että Bergil saattoi kuulla tytön vielä hiukan puuskittaisen hengityksen, hänen tajuntaansa iskostui, ettei hän tiennyt tästä juuri mitään. Hän olisi halunnut sukeltaa tytön mieleen, saada selville, mitä tämä ajatteli juuri nyt, tuijottaessaan mietteliäästi edessään leviävää näkymää. Hän olisi halunnut tietää, mitä tyttö ajatteli hänestä tai ajatteliko tyttö ylipäätänsä häntä. Niin, ja sitten hän olisi halunnut nojautua tyttöä vasten ja painaa huulensa tämän huulille. Unohtaa sen, että maailmassa oli monimutkaisia asioita.

Sen sijaan hän kysyi. ”Millaisesta perheestä sinä tulet?”

Hinnael katsahti häntä lähestulkoon säikähtäneesti tai siltä se ainakin Bergilistä näytti. ”Isäni on seppä. Ja minulla on kaksi nuorempaa veljeä. Äitini on ollut linnan palvelusneitona ja osittain sen takia minä sain tämän paikan.” Lyhyet, töksähtelevät lauseet tekivät erittäin selväksi sen, ettei Hinnael suuremmin välittänyt puhua perheestään. ”Entä sinä?” Hinnael heitti kysymyksen ilmeisen innokkaana vaihtamaan puheenaihetta.

”Minä asun isäni Beregondin kanssa. Hän on -”, Bergil pysähtyi miettimään, mutta oli liian monimutkaista saada sanoiksi asti se, mitä hän tunsi isäänsä kohtaan. ”Hyvä mies”, hän päätti lauseen vaisusti. ”Sisaruksia minulla ei ole ja äitini on kuollut.” Hän silmäsi Hinnaelia nähdäkseen miten tämä reagoisi viimeksi mainittuun. Hän oli tottunut näkemään säälin leviävän kuuntelijan kasvoille tämän huokaistessa myötätuntoisesti ja lausuessa jotakin lohduttavaksi tarkoitettua. Hinnael kuitenkin vain sävähti hiukan ja tuumasi sitten tasaisella äänellä. ”Sellaista se elämä on.”

”Niinhän se on”, Bergil myönteli. He katsoivat toisiaan ja ensimmäistä kertaa Bergil uskalsi naulita katseensa suoraan Hinnaelin orvokkisilmiin. Bergilin sydän takoi tuskallisen lujaa ja hän olisi voinut vannoa, että jotakin liikkui myös Hinnaelin sisimmässä. Hän tarttui varovasti sormillaan Hinnaelin lämpöiseen käteen. Hetken, yhden täydellisen onnellisen hetken, he istuivat vierekkäin kädet yhteen liitettyinä. Sitten Hinnael puuskahti jotakin palelemisesta ja veti kätensä pois noustessaan seisomaan. Bergil oli epävarma siitä, mitä oli tapahtunut. Hetki oli mennyt, mutta sen muisto lämmitti häntä edelleen.

Aurinko oli päässyt päivän retkensä päähän, eikä enää heitellyt säteitään heidän ylleen. Ehkä oli tosiaan jo aika palata takaisin. Bergil katseli Hinnaelin varovaisia liikkeitä tämän laskeutuessa rinnettä alaspäin. Tyttö oli toisenlainen kuin hän oli aluksi ajatellut, mutta se ei vähentänyt tämän mielenkiintoisuutta vähääkään.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Minulle tuli surullinen olo Beregondin puolesta. Olen aina pitänyt hänestä kirjassa, ja mies kertomassa elämänsä rakkaudesta on suloista mutta samalla surullista, kun vaimo on kuollut.

Hinnaelilla tuntuu olevan salaisuuksia :P Tai, yhtäkkiä tyttö vaikutti erilaiselta. Tai sitten se on vaan tämä aamu :roll: Huvittavaa lukea kiipeilyretkestä, Hinnael ei ollut oikein varautunut sellaiseen vaihtoehtoon. Jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Mukava jatko, ihanan lämminhenkinen luku. Se sai haikean hymyn huulille.

Voi, ajatus Beregondin ja Bergilin keskustelusta on ehdottomasti kaunis. Tavallinen iltapäivä, joka kuitenkin saa epätavanomaisen käänteen tarinan muodossa. Pitäisi itsekin muistaa, että aina ei tarvita mitään kovinkaan ihmeellistä, sillä tuo oli aivan tarpeeksi. Jos tajuat, mitä yritän sepustaa...

Tarina oli liikuttava. Siis tuo Beregondin ja hänen vaimonsa juttu. :roll: Hullu romantikko ainakin täällä tykkäsi kovasti.

Hinnaelin ja Bergilin tapaaminen oli hieman ehkä nopeasti ohitettu, mutta toisaalta tiivistäminenkin on hyväksi. Toisaalta hiukan ihmettelen (minusta on tullut nipottaja Loftiksessa tämän asian suhteen, huomasin äsken), miten Hinnael suostui lähtemään toisen mukaan noin vain, varsinkin kun tämä on vastakkaisen sukupuolen edustaja. Noihin aikoihin viitaten vain... Noh, tuo tapaaminen sopi tähän paremmin kuin hyvin ja pilkunviilaukseni on vähän turhaa.

Hinnaelin ja Bergilin keskustelu oli hienosti kuvattu ja tuon kädestä kiinni pitämiskohdan tunnelma oli ihana.

Pidin luvusta ja toivottavasti jatkoa tulee pian :D
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tämä oli tosi suloinen luku, vaikka olihan tässä myös noita surumielisiä aineksia (mutta minusta surumielisyys voi joskus olla suloistakin). Pidin kovasti tuosta Bergilin ja isänsä keskustelusta. Jotenkin tuo Beregondkin oli tässä kuvattu niin luontevasti, että hänet saattoi ihan oikeasti nähdä siinä pöydän ääressä puuhastelemassa aseidensa kanssa - vakava ja hiljainen mies, joka hyväksyy osansa sellaisena kuin se on hänelle annettu. Pidin siitä miten hän puhui vaimostaan, asiallisesti mutta luontevalla tavalla, mitenkään turhaan dramatisoimatta. (Minä alan oikeasti nähdä hänet silmissäni... charmantisti ikääntynyt mies, mutta vielä miehisyytensä huipussa, muutama harmaa suortuva pitkissä tummissa hiuksissaan, vakavat ja surumieliset, monenlaisia kauhuja nähneet silmät... No nyt sinä teit sen - sait minut ihastumaan Beregondiin :P.)

Minusta Hinnaelin ja Bergilin tapaaminenkin oli tosi kauniisti kuvailtu. Tuo että tytön taustassa vaikuttaa olevan jotain salaperäistä, ei tosiaankaan vähentänyt hänen mielenkiintoisuuttaan niin kuin Bergil asian ilmaisi. Minusta on myös kiva, etteivät ne olleet heti suutelemassa ja kieriskelemässä kukkakedossa, kuten ensin vähän pelkäsin. ;) Mutta näin heidän suhteensa kehitystä on paljon kiinnostavampi seurata. Tälle toteamukselle minä nauroin suorastaan ääneen:
Niin, ja sitten hän olisi halunnut nojautua tyttöä vasten ja painaa huulensa tämän huulille. Unohtaa sen, että maailmassa oli monimutkaisia asioita.

Tosi osuvasti sanottu!

En oikeastaan nähnyt siinä paljonkaan mitään arveluttavaa, vaikka kaksi vastakkaista sukupuolta olevaa nuorta vietti aikaa keskenään ilman aikuisen valvovaa silmää. (Ja Hinnaelhan oli jo aikaisemmin suostunut lähtemään Bergilin kanssa.) En usko, että Keski-Maassa oltiin niin hirveän tiukkoja näiden juttujen kanssa (vaikka omassa ficissäni jotain sellaista olen vihjannutkin), nimittähän kyllähän kirjassakin Faramir ja Éowyn viettivät aikaa kahdestaan puhellen ja puun alla istuksien jo ennen heidän kihlaustaan (ne kevytkenkäiset hurjastelijat!!). Mutta Tolkien varmaan sanoisi, ettei mitään tiukkoja moraalikoodeja tarvittu, koska kulttuuri oli "puhtaampi" ja ihmiset osasivat käyttäytyä "säädyllisesti" ihan luonnostaan (Tolkien siis oikeasti vihjasi jotain tuon suuntaista yhdessä kirjeistään).

Eli siis lyhyesti sanottuna, pidin tästä luvusta todella paljon. Ei muuta kun jatkoa kehiin!
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Unikeko
Örkki
Viestit: 96
Liittynyt: To Helmi 09, 2006 6:58 pm

Viesti Kirjoittaja Unikeko »

Miten minä luinkin tämän vasta nyt!? x_x

Ja minultahan on turha odottaa rakentavaa palautetta, mutta sen vain sanon että tämä oli mahtava!
Ja tosiaan, mielenkiintoinen ensimmäisestä luvusta asti, ja mielenkiintoisemmaksi vain menee, jos mahdollista :D

Tahtoo lisää...! :P
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kiitoksia taas kaikille kommenteista!

Andune: Minäkin pidän Beregondista ihan hirveästi. Innostuin tuosta Beregondin ja hänen vaimonsa tarinasta, niin että se uhkasi laajeta vähän liikaa. Niin, että minun oli pakko tiivistää, kun ei tämä ficci heistä kuitenkaan varsinaisesti kerro. Niin, ja kelläpä niitä salaisuuksia ei olisi. :wink:

Nerwen: Kiva, että pidit tuosta Bergilin ja Beregondin keskustelusta. Ja, minä olen ajatellut tuosta yhdessäliikkumisjutusta suunnilleen samoin kuin Mithrellas (vaikka en osannutkaan yhdistää sitä noin taitavasti Tolkienin ajatuksiin), eli siis juuri tuo, että ihmiset olivat kunniallisia, eikä Hinnaelin tarvinnut oikeastaan pelätä mitään säädytöntä tapahtuvan, vaikka hän lähtikin Bergilin mukaan. Sitäpaitsi nehän ovat ystäviä, jotka kiertävät paikallisia nähtävyyksiä. :wink:

Mithrellas: Oi ihanaa, kohtalotoveri! Beregond on ihana kaveri ja sinä kuvailit sen aivan mahtavasti. Minä olen tosi tyytyväinen, jos sain sinut ihastumaan siihen. ;) Ja nauroin ääneen tuolle sinun toteamuksellesi Faramirista ja Éowynista. Kevytkenkäiset hurjastelijat, totta tosiaan. Minä nyt en mitään järkevää taida saada sanottua, mutta kiva että pidit luvusta. :D

Unikeko: Kiva, että pidit ja hieno homma, että tämä vaikutti mielenkiintoiselta. Jatkoa seuraa nyt.

Luku 6

Portinpylvästä vasten nojailu oli ehdottomasti kielletty, kun oli vartiossa kaupungin portilla. Ryhdikkäinä asennossa seisovista vartioista Emyn Arnenin asukkaat saattoivat nähdä, että kaupungin puolustus oli hyvissä käsissä. Moinen juhlallisuus tuntui vain hivenen turhauttavalta, kun ketään ei näkynyt virstojen säteellä ja aurinko porotti taivaalta koko keskipäivän voimallaan. Bergil ei silti tohtinut ottaa turhaa riskiä ja rentoutua. Aina oli se mahdollisuus, että joku auringon armoille uskaltautunut kaupungin asukas ilmestyisi näköpiiriin ja kipittäisi kertomaan päällikölle hänen poikansa veltosta olemuksesta. Siitä taas seuraisi sellainen ojennus, ettei Bergil uskaltanut sitä ajatellakaan. Hän pakottautui kestämään rääkkinsä loppuun, mutta tunsi kiitollisuuden ailahduksen, kun Hámir saapui vaihtamaan vuoroa täyden vesileilin kera.

”Et juo kaikkea”, Hámir älähti kiskaisten leilin takaisin, kun Bergil oli saanut hädin tuskin suunsa kostutettua. ”Tämän pitää riittää minulle koko vartiovuoron ajaksi.”

Bergil antoi asian olla, hänhän tosiaan pääsisi pian pois tästä polttopisteestä, kun taas Hámirilla olisi pitkä iltapäivä edessään. ”Kuule, Hámir”, hän sanoi sen sijaan. ”Minä olen vähän miettinyt. Hinnaelia -”

”Todellako. Sinäkö mietit Hinnaelia? Ei olisi tullut mieleenikään”, Hámir sanoi ivallisesti. Bergil antoi irvailujen valua ohi korviensa. ”Niin, Hinnaelia. Minä pidän hänestä todella. Mutta minä vain mietin, että mahtaako hän pitää minusta? Tai siis, pitäisikö minun kysyä häneltä?”

”Älä vain rupea säikyttelemään häntä, Bergil”, Hámir sanoi sen oloisena, että hänen mittansa tytön suhteen alkoi pikkuhiljaa olla täysi. ”Anna asioiden edetä omalla painollaan. Kyllä hän tykästyy sinuun, jos niin on tarkoitus.”

Bergil päätti uskoa ystäväänsä, olihan tällä toisinaan varsin toimiviakin ideoita. Hän katsahti Hámiria, joka silmäili tyhjälle tielle päin.

”Muistatko Bergil, kun meillä oli aina tapana valittaa siitä, miten täällä ei ikinä tapahdu mitään?”

”Ym”, Bergil äännähti mitäänsanomattomasti.

”Minusta jotenkin tuntuu, että se ei ole häirinnyt sinua viime aikoina ollenkaan”, Hámir tarkasteli häntä hymynkare suupielessään leikkien.

Bergil hymyili hämillisesti. Totta oli, että hänen mielessään olivat hiljattain pyörineet aivan muut asiat. Hän oli onnistunut näkemään Hinnaelin vain vilaukselta viime päivien aikana. Tämä tuntui olevan työn touhussa aina Bergilin käydessä kartanolla. Ja ehkä hän oli tosiaan puhunut tytöstä enemmän kuin Hámirin korvat saattoivat kestää.

”Olenko minä jotenkin tylsistyttävä?” Hän pakottautui kysymään. Hámir katseli häntä pää kallellaan aivan kuin harkiten vastaustaan. ”Et”, tämä päätti lopulta. ”Vain hiukan huvittava.”

Bergil tuhahti. ”Kuule, minä tulen hakemaan sinut illalla, kun olen päässyt Elboronia vahtimasta. Tehdään jotain yhdessä, enkä minä mainitse Hinnaelia koko iltana.” Niine sanoineen hän taputti Hámiria olkapäälle ja toivotti tälle leppoisaa vartiovuoroa.

***

Elboron säntäili Bergilin edellä kuin viikon vankeuden jälkeen vapaaksi päästetty koiranpentu. Kyllästyttyään meuhkaamiseen hän palasi Bergilin vierelle ja tivasi, että mitä he tänään mahtaisivat tehdä. Bergil tuumasi asiaa.

”Mitäs sanoisit, jos leikittäisiin Örkkiä ja samoojaa?”

”Juu”, Elboron innostui ja jatkoi samaan hengenvetoon. ”Miten sitä leikitään?”

”Etkö sinä tiedä?” Bergil äimistyi. Hän itse oli kokenut jännityksen hetkiä kyseisen leikin pauloissa suunnilleen koko pienen ikänsä ja tuntui hassulta ajatella, ettei sen juoni ollut Elboronille itsestään selvä. Toisaalta Faramirin pojalla ei tainnut olla saman ikäisiä leikkitovereita, joten ei loppujen lopuksi ollut kovin ihmeellistä, ettei tämä ollut päässyt selville tuon jalon leikin säännöistä.

”No, niin. Ensin meidän täytyy päättää, kumpi on örkki ja kumpi samooja”, Bergil aloitti selityksen. ”Samooja peittää silmänsä ja örkki piiloutuu sillä välin metsään. Samooja lähtee sitten etsimään örkkiä, joka saa liikkua piilopaikasta toiseen ja yrittää tietysti pysyä samoojan näkymättömissä. Kun samooja äkkää örkin, hänen on vielä saatava tämä kiinni, jotta peli päättyy. Ymmärsitkö?” Bergil silmäsi Elboronia nähdäkseen oliko hänen selvityksensä uponnut tämän mieleen.

Elboron nyökytteli ja suostui olemaan ensimmäinen örkki. Hän säntäsi piiloon luvattuaan ensin Bergilille pysyvänsä lähettyvillä. Bergil kyyhötti kiven takana odottamassa, mutta lähti melko nopeasti liikkeelle, kun Elboron oli kipittänyt piiloon. Hän äkkäsi Elboronin kirkkaansinisen nutun pilkottamassa puun takaa, mutta lisätäkseen jännitystä esitti etsivänsä poikaa ensin muualta. Elboron kihersi jännittyneenä, kun Bergil hiippaili hänen piilonsa ohitse, mutta pinkaisi samassa kirkuen karkuun, kun Bergil lähti takaa-ajoon.

Omat lapsuusmuistot palasivat rykelmittäin Bergilin mieleen, kun hän ravasi Elboronin perässä puiden oksien riipiessä hänen kasvojaan. Se kihelmöivä jännitys, kun millään muulla ei ollut merkitystä kuin sillä, että örkit oli saatava kiinni. Hän oli esittänyt olevansa urhea samooja, hiippaillut ääntäkään inahtamatta päästäkseen yllättämään piiloutuneen örkin täydellisesti. Ikinä se ei ollut onnistunut, örkit olivat aina olleet liian valppaita. Nyt Elboronin kanssa leikkiessään hän ei vain enää päässyt tunnelmaan. Ehkä poikaa ei kuitenkaan ollut syyttäminen, Bergilin kasvamisellakin saattoi olla osuutta asiaan.

”Sainpas”, Bergil huikkaisi aikomuksenaan läimäyttää Elboronia olalle kiinnisaamisen merkiksi, mutta hän yliarvioi oman voimansa ja sai pojan muksahtamaan maahan. Peläten kuulevansa hysteeristä ulinaa, hän kumartui nostamaan tämän jaloilleen, mutta Elboronin kasvot loistivat edelleen innostusta ja hän pomppi Bergilin ympärillä kuin kumipallo.

”Nyt minä olen samooja!”

Muutamaa tuntia myöhemmin Bergil oli jo sitä mieltä, ettei Elboronin kanssa leikkiminen hävinnyt rankkuudessaan ollenkaan kaartin palvelukselle. Hän ei ymmärtänyt, kuinka viisivuotiaassa pojannappulassa saattoikin olla sellainen määrä energiaa. Hän istui piilossa maakuopassa ja pyyhki hikeä otsaltaan toivoen, että Elboronilta menisi pitkä tovi hänen etsimiseensä. Elboron kuitenkin tupsahti niin äkisti hänen eteensä, ettei hän ehtinyt edes jalkojaan oikaista.

”Kiinni jäit, kurja örkki”, Elboron kiljui kimeällä pojanäänellään ja huitoi häntä mukaansa poimimallaan kepillä.

”Elboron, älä”, Bergil väänsi kepin irti pojan otteesta ja katkoi sen varmuuden vuoksi pieniksi palasiksi. ”Sinun äitisi varmaan odottaa sinua jo illalliselle, meidän on aika lähteä takaisinpäin.” Ja Bergil itse halusi päästä eroon tästä ympärillään hyörivästä energiapakkauksesta. Elboron oli omalla tavallaan mainio kaveri, mutta ehdottomasti vain pieninä annoksina.

Elboroninkin jaloissa taisi väsymys jo painaa, koska tämä suostui vastalauseitta lähtemään kotiin päin kiristettyään Bergililtä ensin lupauksen, että he leikkisivät Örkkiä ja samoojaa toistekin. Bergil olisi halunnut taittaa matkan nopeasti, jotta saisi vahdittavansa palautettua ja suunnattua itse Hámirin luo, mutta Elboron laahasi jalkojaan hetki hetkeltä hitaammin ja valitti viimein, ettei jaksanut astua enää askeltakaan. Bergil katsahti taakseen. Pahuksen kakara istui maassa, suu itsepäisenä viivana, eikä ilmeisesti aikonut siitä mihinkään liikkua. Bergilin ei auttanut muu kuin nostaa poika selkäänsä ja raahata tämä koko matka kartanolle asti.

He lähestyivät Valkoista kartanoa takaapäin ja ensimmäiseksi Bergilin silmiin sattuivat illansuussa virinneessä hennossa tuulenvireessä heiluvat pyykit. Heti seuraavaksi hänen silmänsä poimivat näkymästä niiden ripustajan, joka kurottautui varpailleen ylettääkseen asettamaan valkoisen lakanan narulle ja sen tehtyään huitaisi tumman palmikkonsa sivuun liikkeellä, joka oli jo tullut Bergilille tutuksi. Hinnaelin näkemisestä seuraavaa sydämentykytystä hillitsi se tosiasia, että Bergil havaitsi olevansa metsässä juoksentelun jälkeen vaatteiltaan nuhjuinen ja hänen kasvonsa voittivat varmasti hehkullaan puutarhan laidassa kasvavat unikotkin. Hän pudotti unisen oloisen Elboronin selästään ja yritti tuloksettomasti sutia kutrejaan järjestykseen. Elboronin narinan hän vaiensi osoittamalla pojalle kartanoa. ”Koti näkyy jo, kyllä sinä sinne asti jaksat saapastella.”

Bergil nyppäisi vielä viimeisen lehden tukastaan ja repi sitä hermostuksissaan palasiksi samalla, kun suuntasi Hinnaelia kohti. Hän säästyi kuitenkin tervehdyksen keksimisen vaivalta, sillä Hinnael huikkasi: ”Hei, Bergil”, katsahdettuaan ensin ympärilleen pihamaalla. Bergil ei ollut ikinä ajatellut, että hänen oma nimensä saattaisi kuulostaa niin kauniilta.

”Oletko sinä vieläkin järkyttynyt kiipeilystä, vai kiinnostaisiko sinua tutustua uuteen osaan Emyn Arnenia?” Bergil kysäisi tytöltä, joka oli kääntynyt nostamaan pyykkikorista seuraavaa valkoista kangaskappaletta. Hinnael pudotti lakanan käsistään koriin kuullessaan kysymyksen, mutta kääräisi sen nopeasti takaisin käsivarsilleen. Hän puristi sitä kuivaksi kuin saadakseen aikaa miettiä ja kääntyi Bergiliin päin vasta heilautettuaan lakanan narulle. ”Kyllä, se voisi olla kivaa. Tosin tällä kertaa haluan tietää etukäteen mitä sinulla on mielessä.”

”Etukäteen”, Bergil toisti muka järkyttyneenä. ”Sehän vie kaiken jännityksen.”

Hinnaelin suupieliin hiipi hymynpoikanen. ”Ehkä minä en välitä sellaisesta jännityksestä.”

”Hyvä on. Vähän matkan päässä täältä, alamäkeen, on niitty, jonka jumalat ovat takuulla luoneet eväsretkiä varten. Siellä on pieni pyöreä lampi, johon laskee ylhäältä vuorilta tuleva puro ja jopa kivi, joka on laakea kuin pöytä. Miltä kuulostaa?”

”Kelpaa”, Hinnael virnisti. ”Minulla on vapaapäivä, odotahan… Ei huomenna, mutta sitä seuraavana päivänä.”

”Se sopii hyvin”, Bergil myöntyi. ”Minä tulen hakemaan Elboronin aikaisemmin ja leikin hänen kanssaan tavallista lyhyemmän aikaa. Sen jälkeen voidaan lähteä. Muuten, mihin se poika ehti kadota?” Bergil silmäsi ympärilleen, mutta pihamaa oli täysin tyhjä. Se nyt vielä puuttuisikin, että hän kadottaisi ruhtinas Faramirin pojan tämän omalla takapihalla.

”Hipsi sisälle aivan äskettäin”, Hinnael hymähti. ”On siinäkin lapsenvahti.” Ei vapaaehtoinen sellainen olisi Bergil halunnut huomauttaa, mutta päätti hetken tuumittuaan jättää sen sanomatta. Ehkä se, että hän huolehti Faramirin pojasta, oli Hinnaelista hyvinkin valloittavaa. Hän tyytyi heilauttamaan Hinnaelille kättään hyvästiksi ja katosi sisälle tarkastamaan, että Elboron varmasti oli siellä.

***

Hámir istuskeli kotinsa verannalla toipumassa vartiovuoronsa rasituksista. Hän ei vaivautunut nousemaan Bergilin nähdessään, viittasi tätä vain liittymään seuraan. ”Äiti paistaa kakkua”, hän selitti. ”Minä vähän niin kuin odottelen sitä.”

Bergil naurahti istahtaessaan Hámirin viereen rappusille. Hän piti Hámirin kodin tunnelmasta, tämän perhe kun oli paljon hänen omaansa suurempi ja eläväisempi. Tuntui ihanalta vain istuskella siinä, nauttia ilta-auringon säteistä ja kuunnella avoimesta keittiön ikkunasta kaikuvaa kattiloiden kalistelua. Bergil raotti laiskasti silmiään kuullessaan askeleita takaansa ja huomasi Helynin saapuneen verannalle. Helyn raahasi mukanaan valkoista kangasta, jonka hän levitti polvilleen asetuttuaan istumaan ja alkoi kirjailla sen helmaan monimutkaista kuviota.

”Älkää kuvitelko, että minä jotenkin etsisin teidän seuraanne”, hän sanoi huomattuaan heidän katseensa. ”Ulkona on enemmän valoa kuin sisällä.”

”Teetkö sinä kotonakin töitä”, Hámir ihmetteli Helynin aherrusta katsellessaan.

Helyn tuhahti, se vaikutti olevan hänen vakiovastauksensa jokseenkin kaikkeen. ”Minä korjaan omaa pukuani. Minä, toisin kuin eräät, en vietä kaikkea vapaa-aikaani lojumalla toimettomana.”

”Kannattaisi kokeilla joskus, ei siinä heti tylsyyteen kuole”, Hámir heitti häkeltymättä. Helyn avasi suunsa luultavasti vastatakseen loukkaukseen samalla mitalla, mutta juuri silloin Hámirin äiti astui vielä höyryävää kakkua kantaen heidän väliinsä.

”Älkää edes aloittako, te kaksi”, hän sanoi tiukasti ja asetti kakun verannan pöydälle. ”Hei, Bergil, hauska nähdä sinuakin. Minun on pitänyt jo jonkin aikaa kutsua sinut ja isäsi illalliselle. Luuletko, että teille sopisi seuraavalla viikolla?”

”Kyllä varmaan”, Bergil sanoi. ”Minun pitää tietysti kysyä ensin isältä.”
”Aivan niin”, Hámirin äiti hymyili. ”Ottakaa kakkua, olkaa hyvät. Isänne on työhuoneessaan. Minä taidan viedä palasen hänelle, niin hänen ei tarvitse vaivautua tänne saakka.”

”Isän jalka on taas huonommassa kunnossa”, Hámir selitti Bergilille leikatessaan kakusta muhkeita siivuja. Hámirin isä oli loukannut jalkansa sodassa, mutta pystyi edelleen jatkamaan työtään puuseppänä. Välillä tosin oli huonompia päiviä, kun jalka vaivasi erityisen pahasti. Bergil ei silti ollut kertaakaan kuullut Hámirin isän valittavan vaivastaan. Tämä sanoi aina, että oireileva jalka oli pientä verrattuna siihen, että monet olivat menettäneet henkensä, ja oli siinä tietysti oikeassa.

”Löysittekö te sen palvelusneidon, jota olitte etsimässä”, Helyn kysyi yhtäkkiä. Bergil hätkähti. Mistä tuokin oli Helynin mieleen juolahtanut? Hän yritti nielaista juuri puraisemansa kakunlohkareen kokonaisena päästäkseen virkkamaan Helynille jotakin ympäripyöreää, mutta Hámir ehti ensin. ”Kyllä vain, Bergil löysi rakkaan Hinnaelinsa.”

”Rakkaan?” Helynin kulmakarvat kipusivat lähes hiusrajaan asti. Bergil katsahti Hámiriin äkämystyneenä. ”Se on vain sanonta”, hän vakuutti Helynille, joka näytti erittäin epäileväiseltä.

”Lisää kakkua?” Hámir kailotti tarpeettoman kovalla äänellä. Bergil nyökkäsi ja ojensi lautasensa täytettäväksi. Hän tarvitsi ehdottomasti uuden palasen rauhoittaakseen hermonsa. Jos Hámir jatkaisi suuren suunsa kanssa tätä vauhtia, hänen salaisuutensa olisi kohta koko kaupungin tiedossa.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Iih, Elboron on suloisen ärsyttävä lapsi :D Örkki ja Samooja, miksen minä ole ikinä päässyt sellaista leikkimään pienenä :P. Toivottavasti Hámir ei ole kovin suulas, muuten saattaa Bergilille tulla vaikeuksia... Hinnaelin epäröinti oli huvittavaa, edellisen esittelykierroksen tuskat olivat varmasti vielä todella hyvässä muistissa :) Jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Mukava osa, ihanan leppoisa tunnelma.

Ei ole vaikeaa kuvitella Hámirin kyllästyneen, jos kerran Bergil jaksaa puhua vain Hinnaelista.

Örkki ja Samooja, ihana peli! Idea on kaiketi vähän sama kuin kuurupiilossa? Hienosti sait sen sovitettua Keski-Maahan sopivaksi leikiksi. Ja voi, tuo viisivuotiaan loppumaton energia.. Kellä on viisivuotias pikkusisko, joka ei ole hetkeäkään hiljaa tai paikoillaan? Kyllä, se osaa välillä olla todella ärsyttävää, mutta toisaalta... Hetken aikaa leikkiminenkin voi maistua, mutta kun itse olet kyllästynyt, on toinen vasta alussa. Ja tällä yritän sanoa sitä, että tuo oli todella todentuntuisesti kerrottu kohta... Tuntui hyvinkin tutulta.

Tuo Bergilin mainitsema eväsretkipaikka kuulostaa ihanalta. :D Tuskin maltan odottaa, että kaksikko pääsee sinne. Olen jo nyt kateellinen.

Hámirin perhe otettiin hienosti mukaan, vaikka enemmänkin olisi voinut tietysti kertoa. Helyn oli oma itsensä, ja ilmeisesti sisarusten riitely on arkipäivää, sillä heidän äitinsä oli heti sen lopettamassa... Loppu jätti ihanan rauhallisen olon sisimpään.

Jatkoa vain mahdollisimman pian, odottelen taas :wink:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Ihana ja leppoisa luku. Ja samalla minun kärsimätön ja ahne sivuminäni vaatii tietää, että koska me oikein saadaan sitä draamaa? :P (Täällä katsokaas tykätään kovasti draamasta).

Tuo Örkki ja samooja -leikki oli aivan hurmaavasti kuvattu. Elboron oli tosi suloinen pallero - tekisi mieli adoptoida se, mutta luulenpa, etteivät Faramir ja Éowyn suhtautuisi asiaan kovin myötämielisesti. Tosin samalla kävi mielessä, että pojan papereihin voisi varmaan lyödä jo ADHD-leiman. :wink: Melkoisen vauhdikas kersa tuntuu olevan. Ei ihme että F & É ovat valinneet ketterän ja kestävän soturinalun lapsenpiiaksi.

Minusta on muuten vähän kurjaa, ettei Elboronilla ole ikäistään seuraa. (Eivätkö Faramir ja Éowyn muuten ole ajatelleet kasvattaa lapsikatrasta? Kun esikoinen on sentään jo tuon ikäinen. ;))

(Öh, joo palautteeni on lipsumassa taas epäolennaisuuksiin - syytän sitä että on arki-ilta, minun pääni kun ei koskaan toimi arki-iltaisin kroonisen univajeen vuoksi, jos sen nyt yleensä voi koskaan sanoa toimivan edes osittain kunnolla.) Mutta niin, vielä tuosta lopusta. Mukava perhekohtaus - minulle tuli siitä vähän sellainen Harry Potter Weasleyn perheen luona -mielikuva. Helyn vaikutti taas tosi "mukavalta" tässä. :D Mielenkiintoista nähdä, mitä tästä nyt seuraa, kun Helyn varmaan alkaa epäillä jotain. Ja jospa hän sittenkin tuntee Hinnaelin.

Joo, hauska luku, ja jatkoa odotan. (Pahoittelen sekalaista palautetta.)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kiitos, kiitos ja kiitos vielä kerran. Palaute ilahduttaa aina. :)

Andune: Hienoa, että Elboron on suloisen ärsyttävä, sellaista mielikuvaa minä olen yrittänyt hakeakin, kun Bergil ei kuitenkaan pohjimmiltaan oikeastaan pidä lapsista suuremmin.

Nerwen: Juu, minäkin innostuin tuosta Örkki ja samooja leikistä, vähän liikaakin. Kehittelin siihen jo monimutkaisemmat enemmän pelaajia vaativat säännöt, mutta en päässyt harmikseni kokeilemaan sitä oikeasti. :wink: Kiva, että pidit Hamirin perheestä. Minä en halunnut painottaa sitä liikaa, mutta kyllä heihin vielä tämän ficin aikana törmätään.

Mithrellas: Olenko minä luvannut draamaa jossakin vaiheessa? :wink: No ei, sitä on jollakin tavalla luvassa ficin loppupuolella. Ja minä tosiaan jo selittelin, että olen kyllä kirjoittanut hiukan kepeämmällä otteella, kun alkujaan oli ehkä tarkoitus. Mutta ehkä juuri siksi tätä on ollut tosi hauska kirjoittaa. Kyllä Faramir ja Eowyn varmaan useamman muksun haluavat, mutta se ei kauheasti Bergiliä kiinnosta. Sovitaanko vaikka niin, että Elboron saa piakkoin pikkusisaruksen, mutta tämä ei ikävä kyllä ehdi nähdä päivänvaloa tässä ficissä. Täytyy myöntää, että luin Feeniksin kiltaa englanniksi (samalla kun malttamattomana odottelin ja odotan yhä, viimeisen kirjan ilmestymistä), kun kirjoitin tuota lukua, eli olen hyvinkin mahdollisesti ottanut alitajuisesti vaikutteita Weasleyn perheestä Hamirin perheeseen.

Luku 7

Bergil heilui vaarallisesti jakkaralla yltääkseen ruokakomeron ylähyllylle. Hän oli jo kerännyt eväskoriinsa palan kinkkua ja juustokimpaleen ja sai ylähyllyn tutkittuaan lisättyä saaliiseensa vain pari päivää sitten leivottuja keksejä ja hillopurnukan. Bergil hypähti jakkaralta alas ja kuulosteli askeleita, mutta talo hänen ympärillään vaikutti täysin hiljaiselta. Hän sytytti kynttilän, jonka keltainen liekki tuskin erottui kirkkaassa päivänvalossa, mutta Bergilin avattua kellarin oven, sen loiste riitti valaisemaan jyrkät rappuset ja kosteat nurkat. Bergil asteli varovaisesti läpi kellarin ummehtuneen ilman ja poimi hetken epäröityään hyllyltä yhden pienistä viinipulloista. Sen tehtyään hän palasi mieluusti takaisin auringonvaloon ja sulki kellarin pimeyden taakseen.

Bergil oli lapsena pelännyt kellaria kuollakseen. Sen sisällä hohkaava viileys ja kosteus oli muistuttanut häntä vankityrmästä, eikä hän olisi lainkaan ihmetellyt, jos kahleisiin kytketty nälästä puolikuollut mies olisi jonakin päivänä raahautunut siellä häntä vastaan. Hän ei ollut suostunut astumaan kellariin jalallakaan ilman kunnollista lamppua, kynttilähän saattoi sammua pienimmästäkin henkäyksestä ja jättää hänet täydelliseen pimeyteen. Täällä Emyn Arnenissa hän ei tietenkään ollut enää pelännyt, vaan Minas Tirithin kodissa. Heidän talonsa oli selvinnyt sodasta lähestulkoon vahingoittumattomana ja oli myyty jollekin isän sotilastovereista silloin, kun he olivat muuttaneet tänne. Bergil mietiskeli hetken, että asuikohan talossa nyt joku toinen pikkupoika, joka pelkäsi astua kellarin pimeyteen. Isä luultavasti tietäisi.

Bergil sijoitti viinipullonkin eväskoriinsa ja hetken mietiskelyn jälkeen taitteli sen päälle vielä huovan. Hän koukkasi korin käsivarrelleen ja astui ulos ovesta hymyillen itsekseen, kun auringonsäteet tavoittivat hänet. Lämpimät kesäiset päivät jatkuivat vielä ja Emyn Arnenin ympäristö kukkaketoineen ja solisevine puroineen vaikutti kauniimmalta kuin koskaan. Tuulenvire ravisteli Bergilin hiuksia, mutta sen kosketus tuntui leppeältä, tuskin ollenkaan virkistävältä. Hän käveli hitaasti Valkoista kartanoa kohti hyräillen itsekseen surumielistä balladia sanomattoman hyvällä mielellä. Vähän ennen perille saapumistaan hän koukkasi tieltä sivuun ja piilotti korinsa kahden kiven varjoon odottamaan iltapäivää.

***
He kävelivät vierekkäin metsäpolulla, vaikka se olikin niin kapea, että Bergil joutui oikeastaan astelemaan polun vieressä ja sai väistellä eteensä sattuvia kiviä ja puunjuuria. Hinnael, josta näkyi paljastuvan uusia piirteitä harva se päivä, oli nähtävästi päättänyt olla erinomaisella tuulella ja innostui selittämään yksityiskohtaisesti, kuinka eräs palvelustytöistä oli maustanut marjahyytelön sokerin sijaan suolalla. Kokki oli tuon kauhean järkytyksen jälkeen viettänyt koko loppupäivän vuoteessa päänsärkynsä uhrina, mutta rouva Éowyn oli vain nauranut ja sanonut iloisesti, että olipa onni, ettei hänen miehensä ollut paikalla.

”Koska ruhtinas Faramir muuten tulee kotiin?” Bergil kysäisi. Eihän sitä tiennyt, jos vaikka tämä tiedonmurunen olisi sattumalta osunut Hinnaelin korviin. Mutta Hinnael pudisti päätään epätietoisena. ”Tuskin siihen kovin kauan enää menee. Kokki on jo ruvennut suunnittelemaan juhla-ateriaa isännän paluun kunniaksi ja minä vähän luulen, että hän valmistaa sen kokonaan omakätisesti.”

Bergil nauroi tietämättä oikein itsekään mille. Hänen sisimpänsä vain pulppusi iloa, jonka oli pakko purkautua, jottei hän pakahtuisi siihen. Hänen syvän hekotuksensa seassa soi pian Hinnaelin heleämpi nauru. Bergil tarttui varovasti Hinnaelin käteen, eikä tyttö tällä kertaa vetänyt omaansa pois. He astelivat puhumatta vähän aikaa ja Bergil huomasi, ettei hiljaisuus heidän välillään enää soinut. Se ei tuntunut vaivautuneelta, ei häiritsevältä. Se oli vain sanojen puutetta.

Niitty pilkotti puiden välistä näyttäen juuri niin kauniilta, kun Bergil muisti sen aina olleen. Kukkaset kilpailivat toinen toistaan loistavimmilla väreillä ja vaikka puro oli kuumuudesta johtuen hiukan kutistunut, niin virtasi se silti uomassaan elinvoimaisena.

”Kaunista”, Hinnael henkäisi kuulostaen aidosti ihastuneelta. Bergil hymyili itsekseen aivan kuin niityn kauneus olisi ollut hänen henkilökohtainen aikaansaannoksensa. Pian he seisoivat keskellä niittyä taustanaan lintujen liverrys ja kattonaan kirkkaan sininen taivas. Bergil vajosi ruohomaton sekaan ja Hinnaelilla, jonka käsi oli edelleen tiukasti hänen kädessään, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin seurata perässä.

Tuntui siltä kuin millään muulla maailmassa ei olisi enää merkitystä. Olivat vain he kaksi ja tämä hetki. Eväskori unohtui lojumaan auringonpaahteeseen, viinipullon Bergil oli sentään vienyt viilentymään puroon. Bergil veti sieraimiinsa kesäisen heinän tuoksua ja kukkasten huumaavaa parfyymia. Hinnael tuijotti pilvettömälle taivaalle, mutta vaistosi Bergilin katseen itsessään ja käänsi päätään. Bergil hukkui taas tytön ruskeisiin silmiin, jotka loistivat erikoisen kirkkaasti juuri tänään. Bergil olisi voinut katsella niitä koko päivän.

”Minä olen onnellinen täällä”, Hinnael sanoi äkisti. Hänen sormensa taiteilivat kedolla kasvavista kukista taidokasta seppelettä samalla, kun hän puhui. ”Minä viihdyin toki Minas Tirithissäkin, mutta täällä olen jotakin enemmän. Se, ettei kenenkään tarvitse pitää minusta huolta on uskomattoman vapauttavaa. Minä pystyn itse huolehtimaan itsestäni.”

”Miksi sinä tulit tänne alun alkaen?” Bergil kysyi varovaisesti. Hinnael puhui nyt avoimesti itsestään, eikä hän halunnut saada tyttöä käpertymään itseensä, kuten silloin kun hän oli udellut tämän perheestä. Välillä tuntui kuin hänen ja Hinnaelin välillä olisi ollut muuri, jonka läpi Bergilin piti päästä. Mutta ehkä se oli vain sitä toiseen tutustumista.

”Perheen toimeentulo alkoi olla vähän tiukalla. Isä on seppä, mutta hänellä on ollut tavallista vähemmän töitä viime aikoina. Ja veljeni kasvavat kuin hevosvarsat ja syövät kuin joka ateria olisi heidän viimeisensä. Kyllä me olisimme silti pärjänneet, mutta minä halusin lähteä ja kokea jotakin muuta kuin Minas Tirithin ja kotitalon. Onneksi isä antoi luvan.”

”Onneksi”, Bergil toisti saaden Hinnaelin katsahtamaan häneen ja hymyilemään kummallisesti. ”Sinulle se on itsestäänselvyys, Bergil. Että pidät huolta itsestäsi ja teet mitä itse haluat. Minä jouduin anelemaan, että pääsin tänne.”

”Enpä tiedä”, Bergil hymähti. ”Tuskin isäni olisi ilahtunut, jos olisin ilmaissut haluni ruveta vaikka teurastajaksi. Hän on ylpeä siitä, että hänen ainoa poikansa päätti seurata hänen jalanjälkiään. Mutta en minä ruvennut kaartin sotilaaksi isäni takia. Minä tiesin jo pikkupoikana mitä halusin, sodan jälkeen olin entistä varmempi. Muistatko sinä sodan, Hinnael?”

”Toki minä muistan sodan”, sanoi Hinnael. ”Meidät lähetettiin turvaan pois kaupungista, ja minä istuin veljieni vieressä ja itkin ja sain heidätkin itkemään, vaikka he olivatkin niin pieniä, etteivät kunnolla ymmärtäneet mitä tapahtui. Äiti yritti lohduttaa meitä, mutta minä näin, että hän itsekin oli lähellä kyyneleitä, sillä isä oli kaupungissa, eikä äiti uskonut hänen selviävän.”

”Minäkin olin kaupungissa”, Bergil sanoi hiljaa. Muistot noista päivistä tuntuivat kummallisen utuisilta. Suurimmaksi osaksi päivät ja yöt olivat kietoutuneet hänen mielessään sekavaksi hälinäksi. Vain jotkin asiat, kuten se, kuinka kuningas Elessar oli herättänyt ruhtinas Faramirin Parannuksen tarhassa, piirtyivät mieleen kirkkaina ja selkeinä. Kaikesta epätoivosta huolimatta hän oli iloinen, että oli ollut paikalla ja kokenut sen kaiken.

”Oletko sinä nähnyt kuningasta?” Hän kysäisi Hinnaelilta mietteissään.

”Muutaman kerran, varsin kaukaa. Mutta hänestä puhutaan paljon hyvää. Minas Tirith on kauniimpi ja onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Olen varma, että hän on hyvä kuningas.”

”Sitä hän varmasti on”, Bergil myönteli. Aluksi hän oli tuntenut jonkin vääryyden kohdanneen ruhtinas Faramiria, kun tämä oli joutunut luovuttamaan asemansa Gondorin valtiaana. Mutta kuningas Elessar oli oikea kuningas. ”Mitä muutakaan hän voisi olla, hän armahti isänkin.”

”Miksi ihmeessä?” Hinnael katsoi häntä kummastuneena. ”Mitä sinun isäsi oli tehnyt? Kaikki mitä olen hänestä kuullut täällä puhuttavan, on ollut pelkästään myönteistä.”

Bergil harmitteli mielessään, että oli tullut johtaneeksi puheen tähän aiheeseen. Hänen isänsä ei mielellään puhunut asiasta ja Bergil oli kunnioittanut hänen tahtoaan. Mutta eihän Hinnael ollut kuka tahansa, kyllä tälle saattoi kertoa.

”Isä pelasti ruhtinas Faramirin hengen. En tarkalleen tiedä kuinka, enkä uskalla kysyä isältäni, mutta hän jätti vartiopaikkansa sen vuoksi ja kolme miestä kuoli. Noista rikoksista rangaistaan kuolemalla, mutta kuningas armahti isäni ja teki tästä Faramirin komppanian päällikön.” Hän katsahti Hinnaeliin. Tämä seurasi silmillään edessään lepattelevaa sinisiipistä perhosta. Kun perhonen hukkui taivaan sineen, Hinnael käänsi katseensa Bergiliin. ”Että sinä olet sitten sankarin poika.”

Bergil hymyili. ”Minun isäni tuskin näkee sitä aivan noin. Mutta epäilemättä, minä olen sankarin poika.”

***

He puhuivat kauan. He puhuivat niin pitkään, että aurinko laski kultaiset säteensä puiden taakse ja antoi tilaa illan viileydelle. Silloin Bergil muisti heidän eväskorinsa, haki viinipullon puron kuohuista ja he nauttivat yksinkertaisen illallisen, joka voitti herkullisuudellaan useimmat juhla-ateriat. Kaikki tuntui niin tarunomaiselta. He kaksi istumassa tässä ruohikossa, jossa iltakaste jo teki työtään ja nauttimassa toistensa seurasta niin, että Bergil toivoi hetken jatkuvan loputtomiin.

Hinnael solmi tekemänsä kukkaseppeleen kiinni ja asetti sen Bergilin päähän, mutta se oli niin suuri, että luiskahti Bergilin kaulaan, kun hän heilautti päätään. Hinnael nauroi posket punertuneina, palmikko auenneena, jolloin mustat kiharat hyppivät poskipäillä, eikä Bergil voinut itselleen enää mitään. Hän veti tyttöä lähemmäksi, haroi kiharoita pois tämän kasvoilta ja tunsi tämän hengittävän pehmeästi kasvoilleen. Hän ei enää ajatellut, hän vain painoi huulensa tytön huulille, jotka vielä maistuivat savustetulta lihalta, eikä Hinnael vastustellut vaan vastasi suudelmaan. Se hetki tuntui jatkuvan iäisyyksiin, mutta silti Bergilistä tuntui, että vain silmänräpäys oli kulunut, kun he irrottautuivat toisistaan.

”Minua pelottaa”, Hinnael kuiskasi, mutta pysyi edelleen tiiviisti hänen sylissään.

”Mikä sinua pelottaa?” Bergil kuiskasi. Hän halusi suojata Hinnaelia kaikelta, joka tätä mahdollisesti saattoi kauhistuttaa. Hän halusi pitää Hinnaelin turvassa, niin ettei tämän ikipäivänä tarvitsisi pelätä ainoatakaan asiaa. Se, että hän saattoi pitää Hinnaelia sylissään, tuntea neidon hengityksen rintaansa vasten, oli unelmien täyttymys.

”Tämä”, Hinnaelin pehmeä ääni kuiskutti hänen korvaansa. ”Tämä, mihin me olemme syöksymässä.”

Bergil nojautui taaksepäin ja näki epävarmuutta tytön silmissä. ”Ei sinun tarvitse pelätä minua”, hän vakuutti ja veti tytön seisomaan. Hinnael suoristi pukunsa helmaa, asetteli kaulustaan paremmin. Sitten hän katsoi Bergiliin. ”En minä sinua pelkää.” Ajatus näytti miltei naurattavan häntä, koska hänen huulensa kääntyivät ylöspäin. Vakavammin hän jatkoi. ”Minä pelkään syöksymistä tuntemattomaan. Minä olen niin yksin täällä ja kaikki tapahtuu niin nopeasti.”

”Mutta tämä tuntuu niin oikealta”, Bergil sopersi.

”Niin tuntuu”, Hinnael huokaisi. ”Niin tuntuu. Minun täytyy ajatella. Minä en halua kenenkään tietävän meistä vielä, Bergil. En halua nähdä tietäväisiä katseita ympärilläni.”

”Minä en kerro kenellekään”, Bergil vakuutti päättäen viisaasti jättää mainitsematta, että hänen ystävänsä tiesi jo.

Ilta kietoi heitä sinertävään hämäräänsä, kun he käsi kädessä tekivät tietään takaisinpäin.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Ihana osa, jäi lämmin ja iloinen olo... :D

Hmm. Mistäs aloittaisin (alusta varmaan? :lol: )? Noh. Alku oli mukava, oli ihanaa lukea jostain sellaisesta kuin Bergilin lapsuus, äläkä missään nimessä kysy minkä takia. Tuo kellarin pelkääminen oli suloista. Ja täytyy myöntää, että kyllä sitä kellaria on tullut pelättyä täälläkin...

Hinnaelin ja Bergilin rauhallinen jutustelu on ihanan luontevaa lukea, kun itse on tapellut viime aikoina tuon dialogin kanssa. Sait arkipäiväisistä aiheista aikaan sellaisen keskustelun kuin kai oikeastikin syntyisi. :roll: Hyvät selitykset jälleen...

Tuo niitty kuulostaa edelleen ihanalta paikalta, sellaiselta minkä voisi Emyn Arneniin kuvitella varsin hyvin. Tuo sana parfyymi pisti jotenkin silmään. Ei se varmasti ollut vieras Keski-Maassa, mutta se kiinnitti huomion.

Loppu, juuri sellaista sopivan höttöistä ja vaaleanpunaista minun romantikkomielelleni... Tuo miten Hinnael pelkäsi, kuulosti jostain syystä niin luontevalta. Tai ainakin omiin korviini... Mutta ehkä juuri tuo loppu jätti mukavan ja hymyilevän olon jälkeensä. Pidin tästä osasta jälleen.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Vastaa Viestiin