Kiitoksia taas kaikille kommenteista!
Andune: Minäkin pidän Beregondista ihan hirveästi. Innostuin tuosta Beregondin ja hänen vaimonsa tarinasta, niin että se uhkasi laajeta vähän liikaa. Niin, että minun oli pakko tiivistää, kun ei tämä ficci heistä kuitenkaan varsinaisesti kerro. Niin, ja kelläpä niitä salaisuuksia ei olisi.
Nerwen: Kiva, että pidit tuosta Bergilin ja Beregondin keskustelusta. Ja, minä olen ajatellut tuosta yhdessäliikkumisjutusta suunnilleen samoin kuin Mithrellas (vaikka en osannutkaan yhdistää sitä noin taitavasti Tolkienin ajatuksiin), eli siis juuri tuo, että ihmiset olivat kunniallisia, eikä Hinnaelin tarvinnut oikeastaan pelätä mitään säädytöntä tapahtuvan, vaikka hän lähtikin Bergilin mukaan. Sitäpaitsi nehän ovat ystäviä, jotka kiertävät paikallisia nähtävyyksiä.
Mithrellas: Oi ihanaa, kohtalotoveri! Beregond on ihana kaveri ja sinä kuvailit sen aivan mahtavasti. Minä olen tosi tyytyväinen, jos sain sinut ihastumaan siihen.
Ja nauroin ääneen tuolle sinun toteamuksellesi Faramirista ja Éowynista. Kevytkenkäiset hurjastelijat, totta tosiaan. Minä nyt en mitään järkevää taida saada sanottua, mutta kiva että pidit luvusta.
Unikeko: Kiva, että pidit ja hieno homma, että tämä vaikutti mielenkiintoiselta. Jatkoa seuraa nyt.
Luku 6
Portinpylvästä vasten nojailu oli ehdottomasti kielletty, kun oli vartiossa kaupungin portilla. Ryhdikkäinä asennossa seisovista vartioista Emyn Arnenin asukkaat saattoivat nähdä, että kaupungin puolustus oli hyvissä käsissä. Moinen juhlallisuus tuntui vain hivenen turhauttavalta, kun ketään ei näkynyt virstojen säteellä ja aurinko porotti taivaalta koko keskipäivän voimallaan. Bergil ei silti tohtinut ottaa turhaa riskiä ja rentoutua. Aina oli se mahdollisuus, että joku auringon armoille uskaltautunut kaupungin asukas ilmestyisi näköpiiriin ja kipittäisi kertomaan päällikölle hänen poikansa veltosta olemuksesta. Siitä taas seuraisi sellainen ojennus, ettei Bergil uskaltanut sitä ajatellakaan. Hän pakottautui kestämään rääkkinsä loppuun, mutta tunsi kiitollisuuden ailahduksen, kun Hámir saapui vaihtamaan vuoroa täyden vesileilin kera.
”Et juo kaikkea”, Hámir älähti kiskaisten leilin takaisin, kun Bergil oli saanut hädin tuskin suunsa kostutettua. ”Tämän pitää riittää minulle koko vartiovuoron ajaksi.”
Bergil antoi asian olla, hänhän tosiaan pääsisi pian pois tästä polttopisteestä, kun taas Hámirilla olisi pitkä iltapäivä edessään. ”Kuule, Hámir”, hän sanoi sen sijaan. ”Minä olen vähän miettinyt. Hinnaelia -”
”Todellako. Sinäkö mietit Hinnaelia? Ei olisi tullut mieleenikään”, Hámir sanoi ivallisesti. Bergil antoi irvailujen valua ohi korviensa. ”Niin, Hinnaelia. Minä pidän hänestä todella. Mutta minä vain mietin, että mahtaako hän pitää minusta? Tai siis, pitäisikö minun kysyä häneltä?”
”Älä vain rupea säikyttelemään häntä, Bergil”, Hámir sanoi sen oloisena, että hänen mittansa tytön suhteen alkoi pikkuhiljaa olla täysi. ”Anna asioiden edetä omalla painollaan. Kyllä hän tykästyy sinuun, jos niin on tarkoitus.”
Bergil päätti uskoa ystäväänsä, olihan tällä toisinaan varsin toimiviakin ideoita. Hän katsahti Hámiria, joka silmäili tyhjälle tielle päin.
”Muistatko Bergil, kun meillä oli aina tapana valittaa siitä, miten täällä ei ikinä tapahdu mitään?”
”Ym”, Bergil äännähti mitäänsanomattomasti.
”Minusta jotenkin tuntuu, että se ei ole häirinnyt sinua viime aikoina ollenkaan”, Hámir tarkasteli häntä hymynkare suupielessään leikkien.
Bergil hymyili hämillisesti. Totta oli, että hänen mielessään olivat hiljattain pyörineet aivan muut asiat. Hän oli onnistunut näkemään Hinnaelin vain vilaukselta viime päivien aikana. Tämä tuntui olevan työn touhussa aina Bergilin käydessä kartanolla. Ja ehkä hän oli tosiaan puhunut tytöstä enemmän kuin Hámirin korvat saattoivat kestää.
”Olenko minä jotenkin tylsistyttävä?” Hän pakottautui kysymään. Hámir katseli häntä pää kallellaan aivan kuin harkiten vastaustaan. ”Et”, tämä päätti lopulta. ”Vain hiukan huvittava.”
Bergil tuhahti. ”Kuule, minä tulen hakemaan sinut illalla, kun olen päässyt Elboronia vahtimasta. Tehdään jotain yhdessä, enkä minä mainitse Hinnaelia koko iltana.” Niine sanoineen hän taputti Hámiria olkapäälle ja toivotti tälle leppoisaa vartiovuoroa.
***
Elboron säntäili Bergilin edellä kuin viikon vankeuden jälkeen vapaaksi päästetty koiranpentu. Kyllästyttyään meuhkaamiseen hän palasi Bergilin vierelle ja tivasi, että mitä he tänään mahtaisivat tehdä. Bergil tuumasi asiaa.
”Mitäs sanoisit, jos leikittäisiin Örkkiä ja samoojaa?”
”Juu”, Elboron innostui ja jatkoi samaan hengenvetoon. ”Miten sitä leikitään?”
”Etkö sinä tiedä?” Bergil äimistyi. Hän itse oli kokenut jännityksen hetkiä kyseisen leikin pauloissa suunnilleen koko pienen ikänsä ja tuntui hassulta ajatella, ettei sen juoni ollut Elboronille itsestään selvä. Toisaalta Faramirin pojalla ei tainnut olla saman ikäisiä leikkitovereita, joten ei loppujen lopuksi ollut kovin ihmeellistä, ettei tämä ollut päässyt selville tuon jalon leikin säännöistä.
”No, niin. Ensin meidän täytyy päättää, kumpi on örkki ja kumpi samooja”, Bergil aloitti selityksen. ”Samooja peittää silmänsä ja örkki piiloutuu sillä välin metsään. Samooja lähtee sitten etsimään örkkiä, joka saa liikkua piilopaikasta toiseen ja yrittää tietysti pysyä samoojan näkymättömissä. Kun samooja äkkää örkin, hänen on vielä saatava tämä kiinni, jotta peli päättyy. Ymmärsitkö?” Bergil silmäsi Elboronia nähdäkseen oliko hänen selvityksensä uponnut tämän mieleen.
Elboron nyökytteli ja suostui olemaan ensimmäinen örkki. Hän säntäsi piiloon luvattuaan ensin Bergilille pysyvänsä lähettyvillä. Bergil kyyhötti kiven takana odottamassa, mutta lähti melko nopeasti liikkeelle, kun Elboron oli kipittänyt piiloon. Hän äkkäsi Elboronin kirkkaansinisen nutun pilkottamassa puun takaa, mutta lisätäkseen jännitystä esitti etsivänsä poikaa ensin muualta. Elboron kihersi jännittyneenä, kun Bergil hiippaili hänen piilonsa ohitse, mutta pinkaisi samassa kirkuen karkuun, kun Bergil lähti takaa-ajoon.
Omat lapsuusmuistot palasivat rykelmittäin Bergilin mieleen, kun hän ravasi Elboronin perässä puiden oksien riipiessä hänen kasvojaan. Se kihelmöivä jännitys, kun millään muulla ei ollut merkitystä kuin sillä, että örkit oli saatava kiinni. Hän oli esittänyt olevansa urhea samooja, hiippaillut ääntäkään inahtamatta päästäkseen yllättämään piiloutuneen örkin täydellisesti. Ikinä se ei ollut onnistunut, örkit olivat aina olleet liian valppaita. Nyt Elboronin kanssa leikkiessään hän ei vain enää päässyt tunnelmaan. Ehkä poikaa ei kuitenkaan ollut syyttäminen, Bergilin kasvamisellakin saattoi olla osuutta asiaan.
”Sainpas”, Bergil huikkaisi aikomuksenaan läimäyttää Elboronia olalle kiinnisaamisen merkiksi, mutta hän yliarvioi oman voimansa ja sai pojan muksahtamaan maahan. Peläten kuulevansa hysteeristä ulinaa, hän kumartui nostamaan tämän jaloilleen, mutta Elboronin kasvot loistivat edelleen innostusta ja hän pomppi Bergilin ympärillä kuin kumipallo.
”Nyt minä olen samooja!”
Muutamaa tuntia myöhemmin Bergil oli jo sitä mieltä, ettei Elboronin kanssa leikkiminen hävinnyt rankkuudessaan ollenkaan kaartin palvelukselle. Hän ei ymmärtänyt, kuinka viisivuotiaassa pojannappulassa saattoikin olla sellainen määrä energiaa. Hän istui piilossa maakuopassa ja pyyhki hikeä otsaltaan toivoen, että Elboronilta menisi pitkä tovi hänen etsimiseensä. Elboron kuitenkin tupsahti niin äkisti hänen eteensä, ettei hän ehtinyt edes jalkojaan oikaista.
”Kiinni jäit, kurja örkki”, Elboron kiljui kimeällä pojanäänellään ja huitoi häntä mukaansa poimimallaan kepillä.
”Elboron, älä”, Bergil väänsi kepin irti pojan otteesta ja katkoi sen varmuuden vuoksi pieniksi palasiksi. ”Sinun äitisi varmaan odottaa sinua jo illalliselle, meidän on aika lähteä takaisinpäin.” Ja Bergil itse halusi päästä eroon tästä ympärillään hyörivästä energiapakkauksesta. Elboron oli omalla tavallaan mainio kaveri, mutta ehdottomasti vain pieninä annoksina.
Elboroninkin jaloissa taisi väsymys jo painaa, koska tämä suostui vastalauseitta lähtemään kotiin päin kiristettyään Bergililtä ensin lupauksen, että he leikkisivät Örkkiä ja samoojaa toistekin. Bergil olisi halunnut taittaa matkan nopeasti, jotta saisi vahdittavansa palautettua ja suunnattua itse Hámirin luo, mutta Elboron laahasi jalkojaan hetki hetkeltä hitaammin ja valitti viimein, ettei jaksanut astua enää askeltakaan. Bergil katsahti taakseen. Pahuksen kakara istui maassa, suu itsepäisenä viivana, eikä ilmeisesti aikonut siitä mihinkään liikkua. Bergilin ei auttanut muu kuin nostaa poika selkäänsä ja raahata tämä koko matka kartanolle asti.
He lähestyivät Valkoista kartanoa takaapäin ja ensimmäiseksi Bergilin silmiin sattuivat illansuussa virinneessä hennossa tuulenvireessä heiluvat pyykit. Heti seuraavaksi hänen silmänsä poimivat näkymästä niiden ripustajan, joka kurottautui varpailleen ylettääkseen asettamaan valkoisen lakanan narulle ja sen tehtyään huitaisi tumman palmikkonsa sivuun liikkeellä, joka oli jo tullut Bergilille tutuksi. Hinnaelin näkemisestä seuraavaa sydämentykytystä hillitsi se tosiasia, että Bergil havaitsi olevansa metsässä juoksentelun jälkeen vaatteiltaan nuhjuinen ja hänen kasvonsa voittivat varmasti hehkullaan puutarhan laidassa kasvavat unikotkin. Hän pudotti unisen oloisen Elboronin selästään ja yritti tuloksettomasti sutia kutrejaan järjestykseen. Elboronin narinan hän vaiensi osoittamalla pojalle kartanoa. ”Koti näkyy jo, kyllä sinä sinne asti jaksat saapastella.”
Bergil nyppäisi vielä viimeisen lehden tukastaan ja repi sitä hermostuksissaan palasiksi samalla, kun suuntasi Hinnaelia kohti. Hän säästyi kuitenkin tervehdyksen keksimisen vaivalta, sillä Hinnael huikkasi: ”Hei, Bergil”, katsahdettuaan ensin ympärilleen pihamaalla. Bergil ei ollut ikinä ajatellut, että hänen oma nimensä saattaisi kuulostaa niin kauniilta.
”Oletko sinä vieläkin järkyttynyt kiipeilystä, vai kiinnostaisiko sinua tutustua uuteen osaan Emyn Arnenia?” Bergil kysäisi tytöltä, joka oli kääntynyt nostamaan pyykkikorista seuraavaa valkoista kangaskappaletta. Hinnael pudotti lakanan käsistään koriin kuullessaan kysymyksen, mutta kääräisi sen nopeasti takaisin käsivarsilleen. Hän puristi sitä kuivaksi kuin saadakseen aikaa miettiä ja kääntyi Bergiliin päin vasta heilautettuaan lakanan narulle. ”Kyllä, se voisi olla kivaa. Tosin tällä kertaa haluan tietää etukäteen mitä sinulla on mielessä.”
”Etukäteen”, Bergil toisti muka järkyttyneenä. ”Sehän vie kaiken jännityksen.”
Hinnaelin suupieliin hiipi hymynpoikanen. ”Ehkä minä en välitä sellaisesta jännityksestä.”
”Hyvä on. Vähän matkan päässä täältä, alamäkeen, on niitty, jonka jumalat ovat takuulla luoneet eväsretkiä varten. Siellä on pieni pyöreä lampi, johon laskee ylhäältä vuorilta tuleva puro ja jopa kivi, joka on laakea kuin pöytä. Miltä kuulostaa?”
”Kelpaa”, Hinnael virnisti. ”Minulla on vapaapäivä, odotahan… Ei huomenna, mutta sitä seuraavana päivänä.”
”Se sopii hyvin”, Bergil myöntyi. ”Minä tulen hakemaan Elboronin aikaisemmin ja leikin hänen kanssaan tavallista lyhyemmän aikaa. Sen jälkeen voidaan lähteä. Muuten, mihin se poika ehti kadota?” Bergil silmäsi ympärilleen, mutta pihamaa oli täysin tyhjä. Se nyt vielä puuttuisikin, että hän kadottaisi ruhtinas Faramirin pojan tämän omalla takapihalla.
”Hipsi sisälle aivan äskettäin”, Hinnael hymähti. ”On siinäkin lapsenvahti.” Ei vapaaehtoinen sellainen olisi Bergil halunnut huomauttaa, mutta päätti hetken tuumittuaan jättää sen sanomatta. Ehkä se, että hän huolehti Faramirin pojasta, oli Hinnaelista hyvinkin valloittavaa. Hän tyytyi heilauttamaan Hinnaelille kättään hyvästiksi ja katosi sisälle tarkastamaan, että Elboron varmasti oli siellä.
***
Hámir istuskeli kotinsa verannalla toipumassa vartiovuoronsa rasituksista. Hän ei vaivautunut nousemaan Bergilin nähdessään, viittasi tätä vain liittymään seuraan. ”Äiti paistaa kakkua”, hän selitti. ”Minä vähän niin kuin odottelen sitä.”
Bergil naurahti istahtaessaan Hámirin viereen rappusille. Hän piti Hámirin kodin tunnelmasta, tämän perhe kun oli paljon hänen omaansa suurempi ja eläväisempi. Tuntui ihanalta vain istuskella siinä, nauttia ilta-auringon säteistä ja kuunnella avoimesta keittiön ikkunasta kaikuvaa kattiloiden kalistelua. Bergil raotti laiskasti silmiään kuullessaan askeleita takaansa ja huomasi Helynin saapuneen verannalle. Helyn raahasi mukanaan valkoista kangasta, jonka hän levitti polvilleen asetuttuaan istumaan ja alkoi kirjailla sen helmaan monimutkaista kuviota.
”Älkää kuvitelko, että minä jotenkin etsisin teidän seuraanne”, hän sanoi huomattuaan heidän katseensa. ”Ulkona on enemmän valoa kuin sisällä.”
”Teetkö sinä kotonakin töitä”, Hámir ihmetteli Helynin aherrusta katsellessaan.
Helyn tuhahti, se vaikutti olevan hänen vakiovastauksensa jokseenkin kaikkeen. ”Minä korjaan omaa pukuani. Minä, toisin kuin eräät, en vietä kaikkea vapaa-aikaani lojumalla toimettomana.”
”Kannattaisi kokeilla joskus, ei siinä heti tylsyyteen kuole”, Hámir heitti häkeltymättä. Helyn avasi suunsa luultavasti vastatakseen loukkaukseen samalla mitalla, mutta juuri silloin Hámirin äiti astui vielä höyryävää kakkua kantaen heidän väliinsä.
”Älkää edes aloittako, te kaksi”, hän sanoi tiukasti ja asetti kakun verannan pöydälle. ”Hei, Bergil, hauska nähdä sinuakin. Minun on pitänyt jo jonkin aikaa kutsua sinut ja isäsi illalliselle. Luuletko, että teille sopisi seuraavalla viikolla?”
”Kyllä varmaan”, Bergil sanoi. ”Minun pitää tietysti kysyä ensin isältä.”
”Aivan niin”, Hámirin äiti hymyili. ”Ottakaa kakkua, olkaa hyvät. Isänne on työhuoneessaan. Minä taidan viedä palasen hänelle, niin hänen ei tarvitse vaivautua tänne saakka.”
”Isän jalka on taas huonommassa kunnossa”, Hámir selitti Bergilille leikatessaan kakusta muhkeita siivuja. Hámirin isä oli loukannut jalkansa sodassa, mutta pystyi edelleen jatkamaan työtään puuseppänä. Välillä tosin oli huonompia päiviä, kun jalka vaivasi erityisen pahasti. Bergil ei silti ollut kertaakaan kuullut Hámirin isän valittavan vaivastaan. Tämä sanoi aina, että oireileva jalka oli pientä verrattuna siihen, että monet olivat menettäneet henkensä, ja oli siinä tietysti oikeassa.
”Löysittekö te sen palvelusneidon, jota olitte etsimässä”, Helyn kysyi yhtäkkiä. Bergil hätkähti. Mistä tuokin oli Helynin mieleen juolahtanut? Hän yritti nielaista juuri puraisemansa kakunlohkareen kokonaisena päästäkseen virkkamaan Helynille jotakin ympäripyöreää, mutta Hámir ehti ensin. ”Kyllä vain, Bergil löysi rakkaan Hinnaelinsa.”
”Rakkaan?” Helynin kulmakarvat kipusivat lähes hiusrajaan asti. Bergil katsahti Hámiriin äkämystyneenä. ”Se on vain sanonta”, hän vakuutti Helynille, joka näytti erittäin epäileväiseltä.
”Lisää kakkua?” Hámir kailotti tarpeettoman kovalla äänellä. Bergil nyökkäsi ja ojensi lautasensa täytettäväksi. Hän tarvitsi ehdottomasti uuden palasen rauhoittaakseen hermonsa. Jos Hámir jatkaisi suuren suunsa kanssa tätä vauhtia, hänen salaisuutensa olisi kohta koko kaupungin tiedossa.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money
Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10