Kunniakysymys (PG, Bergil/OC, valmis 28.6)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Piratesse
Vitam Piratae Aligo
Viestit: 781
Liittynyt: Su Marras 06, 2005 11:26 pm
Paikkakunta: Shin-Ra HQ

Viesti Kirjoittaja Piratesse »

Tarina etenee kepeästi ja herttaisesti. Oikeasti, en löydä parempaa sanaa kuin herttainen tätä ficciä kuvaillessa. Kuvailet ja kuljetat juonta mutkattomasti eteenpäin, vaikka kovin suuria yllätyksiä ei matkan varrella tullutkaan. Minä jotenkin oletin aika alkumetreiltä, että Hinnaelilla on joko kihlattu, sillä on jotain pahoja kokemuksia ja henkisiä haavoja tai vaikeat kotiolot. Joten tuo paljastus ei tuntunut yllättävältä. Toisaalta, tästä tarinasta olettaa aika helposti mitä on tuleva, mutta ei kuitenkaan voi olla varma, tapahtuuko niin sittenkään? Mukava muuten lukea välillä juttuja, missä päähenkilöt eivät ole täydellisiä, vaan niillä on inhimillisiä heikkouksia. Myös se, että hahmot ovat aivan tavallisia ihmisiä, tuo tähän mukavan lisämausteen. Pyykinpesusta, ompelijoista, perheiden välisistä illallisista yms. on todella mukava lukea. Tarinaasi lukiessa pääsee hienosti pakoon tämän maailman murheista ja pääsee mukavan aurinkoiseen paikkaan.

Beregond tuntuu tosi hyvältä tyypiltä ja kunnon isältä. Minä olen kovin tykästynyt sen persoonaan. Sillä on selvä työminä ja sitten on taas kotiminä; fiksu ja empaattinen isä, joka ei kuitenkaan sorru liialliseen paapomiseen. Sillä on järkevät rajat Bergilille ja tuntuu toimivan hyvin maalaisjärjellä. Olet saanut tuntumaan sen hyvin aidolta ihmiseltä. Toivottavasti noin mukava mies ei joutuisi olemaan leskenä ja yksin lopun ikäänsä. Se ansaitsisi ehdottomasti uuden rakkauden. (ja tässä kohtaa vaaleanpunainen pilvi valtaa alaa...)

Mainittiinko jossain minkä ikäinen Bergil on? Minä saan siitä hirmuinen nuoren kuvan ja hän tuntuu kaikesta kaartilaiskoulutuksesta huolimatta olevan hurjan viaton ja hänellä on todella romanttinen maailmankuva monessakin mielessä. Jäin oikein miettimään, minkä ikäinen herra mahtaa olla? Bergilin kohdalla tulee väkisinkin mieleen mummoni hurmaava lausahdus; "kyllä maailma sut vielä mänttää." :P Elämä tuntuu hänelle olevan vielä kovin tahratonta ja mustavalkoista. Tuo Elboronin hoitokeikka ja Karhun seikkailut saivat minut hymyilemään moneen otteeseen, vaikka en lapsi-ihminen olekaan.

Herran raivo Hinnaelin kihlauksesta oli myös luontevan tuntuista. Oikein klassinen, kun minuun sattuu, niin muilla ei ole oikeutta loukkaantua tai olla myös onneton. Heh. Minusta kovasti näyttää siltä, että Hinnael ei oikein välitä kihlatustaan, eikä tahdo tuota liittoa. Josko tuo Bergilin nimeä totteleva höntti poikanenkin sen vielä tajuaisi?

Hamirista pidän myös kovasti. Se on sellainen tyyppi, minkä pystyn melkein hahmottamaan myös oikeaksi ihmiseksi. Tai no, tiedän ihmisiä, jotka toimivat juuri noin ja Hamirin tapa suhtautua asioihin tuntui hyvin tutulta siinä mielessä.

Ihmisten välisiä suhteita, käyttäytymistä, kunnioitusta ja puhetapaa olet kuvannut mielestäni hyvin, mutta yksi kohta tökähti minulle aika pahasti. Varsinkin, kun tässä päästään juuri kunniaa ja häpeää käsitteleviin kysymyksiin. Se kohta, missä Bergil ja Hinnael istuvat puron reunalla liottamassa jalkojaan, oli aika outo. Tai koko se hameen helman nostaminen ja siihen liittyvät keskustelut. Sanoitkin jossain vaiheessa, että yrität hakea "menneen maailman" tunnelmaa ja juuri siistä syystä se kohta tosiaan tuntui vaikealta. Tuo nilkkojenkin näkeminen on jo varsin suuri seksuaalinen viittaus, saati sitten, että tyttö nostaisi helmaansa koko ajan ylemmäs. Aika rohkeaa ja suoraan ehdottelevaa, sanoisin. Ja oudommaksi sen tekee vielä se, että Bergil ei reagoi siihen mitenkään, vaikka niiden kiivetessä kallioille, ihalee Hinnaelin nilkkoja ja sääriä.

Mutta kaiken kaikkiaan pidän kovasti tavastasi kirjoittaa ja seuraan tätä kyllä aktiivisesti. En vaan oikein ehdi ja jaksa kommentoida samaan tahtiin lukujen ilmestymisen kanssa.
Vuoden tulokas 2006/ Vuoden Originaalikirjoittaja 2007/2008
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Hei vaan ja hauskaa kesäkuuta kaikille! Minä vastailen kommentteihin tässä vaiheessa, koska olen tämän viikon ja osan seuraavaa muilla mailla vierahilla, enkä sitä ennen ehdi postata seuraavaa lukua teidän iloksenne (tai kiusaksenne, kuinka vain ;)). Kiitos taas hurjasti siitä, että olette jaksaneet kirjoitella palautetta. Tämän ruudun takana sitä arvostetaan hirveästi. ;)

Andune: Jep, nyt selvisivät Hinnaelin oudot kuviot, mutta toisaalta eivät erityisen kivasti Bergilin kannalta. Kiva kuulla että pidät Bergilistä ja Beregondista. Minä olen tosi iloinen, kun joku on sitä mieltä, että olen onnistunut hahmojen kanssa.

Nerwen: Voi sentään, ihanaa kuulla, että sinä pidit noin paljon. Tämä tosiaan oli lukuna varsin erilainen noihin edellisiin erittäin kepeätunnelmaisiin verrattuna. Ja hauskaa, että Bergil tuntui uskottavalta tuossa tunnemyrskyssään.

Mithrellas: Juu, Bergil tosiaan reagoi aika vahvasti tilanteeseen. Minä ajattelin sen johtuvan osaltaan siitä, että Bergil on Hinnaelin lisäksi vihainen myös itselleen ja tuntee itsensä hölmöksi, koska siitä tuntuu, että sen olisi pitänyt arvata tämä tilanne. Vaikka minäkin olen sitä mieltä, että Bergil liioittelee taas, niin kuin monesti muulloinkin. Jep, Faramir ei todellakaan jätä asiaa tuohon, mutta se tosiaan näki, ettei Bergilistä ollut keskustelemaan tuolla hetkellä. Vähän minäkin mietin, että vaikuttaako se epäuskottavalta, ettei se rupea vaatimaan selitystä. Jossakin kohtaa Bergilin ja Faramirin keskustelu oli siinä kohtaa, mutta sitten se minusta rikkoi luvun rakenetta ja se meni nyt näin. Oikeasti kiva kuulla, että pidit noista tunnekuvauksista, koska minä vähän pelkäsin ampuvani yli tämän luvun dramaattisuudella.

Piratesse: Kiitoksia, minä näin aloittelevana kirjoittajana arvostan todellakin palautettasi. Tämä on pisin juttu, jonka olen tähän mennessä kirjoittanut ja nyt jo katsoen tässä on monta sellaista juttua, joihin en ole enää lainkaan tyytyväinen. Mutta ehkä minä olen tässä matkan varrella vähäsen kehittynytkin. Juoni ei tosiaan tarjoa kovin suuria yllätyksiä. Minä pidän itse ns. tavallisen elämän kirjoittamisesta kovasti, mutta kieltämättä lukija varmasti joutuu peittelemään haukotuksia kämmenensä taakse aina välillä tätä lukiessaan. Hinnaelin oli tosiaan tarkoitus olla alusta alkaen hieman etäinen ja eihän siihen silloin kovin montaa vaihtoehtoa jää, joista se voisi johtua, vaikka yritinkin olla sitä suoraan sanomatta.

Olen iloinen, että henkilöt tuntuivat sinusta inhimillisiltä, se on minulle aika tärkeä asia. Beregond on jollakin tavoin ollut koko ajan luonnollinen ja helppo hahmo kirjoittaa, mukavaa jos se näkyy tekstistäkin. Summaryyn minä taisinkin kirjoittaa, että Bergil on seitsemäntoista ja se kyllä varmasti tuntuu nuorelta ja niin se on suureksi osaksi ollut tarkoituskin. Minä olen hyvin voinut sanoa, että haen menneen maailman tunnelmaa, joskin en nyt muista, että missä vaiheessa. Nyt sanoisin ehkä, että haen lähinnä keskimaalaista tunnelmaa, mutta toisaalta nämä kaksi ovat varsin sama asia. Tuo kohta tosiaan töksähtää, kun sen noin minulle kertoo. Se on siellä yksinkertaisesti sen vuoksi, ettei minulle kirjoittaessani tullut mieleen ajatella sitä noin. Ja nyt on hyvin helppo ihmetellä, että miksei tullut ja mitähän minä olen taas ajatellut vai olenko mitään. ;)^^ Kiva että olet pitänyt lukemastasi ja kiitoksia kommentista, siitä oli kovasti hyötyä.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

A/N: No niin, seuraava luku on nyt sitten tässä, pahoitteluni, että siinä kesti. Ja nyt ruvetaan todellakin olemaan ficin loppupuolella eli pari lukua vielä tämän jälkeen edessä.

Luku 15

”Bergil”, isä sanoi ja pysähtyi kynnykselle jääden nojaamaan ovensuuhun. ”Ruhtinas Faramir sanoi haluavansa puhua kanssasi.”

Bergil hätkähti ja pudotti miekkansa, jota oli ollut innottomasti teroittamassa. ”Pitääkö minun mennä tapaamaan häntä?”

Beregond pudisti päätään. ”Hän sanoi tulevansa tänne.”

”Tänne, meille?” Bergil silmäsi ympäri siistiä, mutta suhteellisen vaatimattoman näköistä tupaa. ”Miksi ihmeessä?”

”En tiedä, enkä katsonut asiakseni kysyä.”

”Milloin?”

”Pian.”

Bergil tunsi ahdistuksen nousevan sisällään. ”Mitä minä kerron hänelle?”

Isän kulmakarvat kohosivat jyrkästi. ”Totuuden tietysti.”

”Mutta-”, Bergil aloitti, muttei päässyt pidemmälle, kun isä keskeytti hänet terävästi. ”Älä edes kuvittele valehtelevasi ruhtinas Faramirille. Ikään kuin siitä olisi edes mitään hyötyä, kyllä hän osaa kaivaa totuuden esiin yhdestä keskenkasvuisesta pojannulikasta. Mutta Bergil, luulisi sinun viime päivien aikana oppineen, mitä voi seurata, jos ihmiset eivät ole rehellisiä toisilleen.”

”Niin”, Bergilin katse harhaili ympäri huonetta. Näin jälkikäteen häntä harmitti purkauksensa Hinnaelin huoneessa. Tietysti ruhtinas Faramir katsoi asiakseen selvittää, mitä hänen oman kattonsa alla tapahtui. Ihme, että tämä oli odottanut näinkin pitkään. Mutta tämä ei siitä huolimatta ollut Faramirin asia ja Bergil kammoksui ajatusta siitä, että joutuisi selvittämään koko sotkun miehelle, jota kunnioitti niin suuresti.

Hän jatkoi työtään hajamielisenä, mutta kuulosteli koko ajan koputusta ovelta ja säpsähti jokaista kolausta, oli se sitten lattialaudan narahdus tai lähtöisin isästä, joka latoi polttopuita pinoon pihamaalla. Hän oli melkein helpottunut kuullessaan avoimen ikkunan kautta askelia pihatieltä ja Faramirin vaihtavan muutaman sanan Beregondin kanssa. Isä kuului kertovan, että Bergil oli sisällä. Faramir vastasi jotakin hivenen hiljaisemmalla äänellä, sitten tämän askeleet kantautuivat jo kuistin portailta.

Bergil sysäsi miekkansa sivuun ja nousi hermostuneesti seisomaan valmistautuen avaamaan oven ruhtinas Faramirille. Tämä ei kuitenkaan koputtanut, vaan astui suoraan sisään, luultavasti Beregond oli kehottanut tekemään niin. Faramir pysähtyi otettuaan pari askelta peremmälle huoneeseen ja vilkaisi pikaisesti ympäri tuvan katseella, joka tuntui ottavan kaiken huomioon. Sitten hän naulitsi terävät silmänsä Bergiliin. ”Hyvää päivää, Bergil.”

”Päivää, herra”, Bergil katseli edessään seisovaa miestä, joka tuntui häntä itseään niin paljon suuremmalta.

Faramir istuutui penkille pöydän päähän irrottamatta katsettaan Bergilistä. Hän ei eleelläkään osoittanut, että Bergilin sopisi käydä istumaan, joten Bergil jäi paikoilleen ja risti kätensä selkänsä taakse.

Faramir rykäisi. ”Minä tulin pitämään sinulle puhuttelun, Bergil.” Ruhtinaan äänessä kuului tyyneyden lisäksi myös terävämpi vivahde.

Bergil nielaisi. ”Niin, herra”, hän sanoi yrittäen saada äänensä kuulostamaan tasaiselta.

”Sinä jätit lähtiessäsi tuon palvelustytön, Hinnaelin, melkoisen sekavaan mielentilaan. Minä puhuin hänen kanssaan, kun hän oli vähän rauhoittunut ja hän kertoi loukanneensa sinua valehtelemalla jostakin teille molemmille tärkeästä asiasta.” Bergil nyökkäsi arasti. Hinnael ei siis ollut kertonut koko tarinaa.

”Minä ymmärrän, että sellaisen täytyy tuntua turhauttavalta, mutta Bergil, kukaan, ei kukaan ryntää minun talooni riehumaan tuolla tavoin, eikä myöskään käyttäydy noin ketään palveluskuntaani kuuluvaa kohtaan. Ymmärrätkö?”

”Kyllä, herra.” Bergil piti katseensa tiiviisti lattiassa.

”Asiat eivät yleensä selviä huutamalla tunnemyrskyn vallassa, luulisi sinun ymmärtävän sen. Tämä ei muutenkaan tuntunut ollenkaan sinun tapaiseltasi, Bergil. Mistä sinä oikein suutuit niin paljon?”

Siinä se kysymys nyt tuli. Bergil katsoi ruhtinas Faramiria, joka nojasi kyynärpäillään pöytään ja odotti vastausta. Mahdolliset selitykset pyörivät hänen päässään. Pitäisikö hänen kertoa koko juttu? Hinnael oli toki Faramirin palveluksessa, mutta muuten tapahtunut ei kuulunut Faramirille. Hän kokosi rohkeutensa. ”Ruhtinas Faramir, Hinnael on minun… ystäväni, ja tämä on meidän välisemme asia.”

Faramir nosti kätensä pöydältä ja nojautui taaksepäin penkillä kuin harkiten tilannetta. Hän oli hetken aikaa hiljaa. Bergil seisoi myös vaiti ja odotti. Pitikö ruhtinas Faramir häntä röyhkeänä, kun hän ei suostunut vastaamaan tämän kysymykseen? Vaatisiko tämä selitystä?

”Niin on. Se on teidän välisenne asia”, Faramir sanoi viimein. ”Mutta se mitä tapahtuu minun talossani, on minun asiani, ja mitään tämänkaltaista siellä ei enää tapahdu.”

”Niin, herra. Tämä ei tule toistumaan”, Bergil vakuutti. ”Minä vain en ajatellut.”

Faramir hymähti. ”Et, sinä et tosiaankaan ajatellut, sen kyllä huomasi. Vastaisuuden varalle, Bergil, joskus kannattaa pysähtyä ajattelemaan. Sen minä olen elämäni varrella huomannut.”

”Kyllä, herra”, Bergilin katse eksyi Faramirin silmiin, jotka näyttivät nyt hieman vähemmän pistäviltä.

”Hyvä on”, Faramir sanoi noustessaan seisomaan niin, että Bergil joutui yhtäkkiä katsomaan häntä ylöspäin. ”Eiköhän jätetä tämä tähän, erehdyksiä sattuu meille kaikille. Joskin neuvoisin sinua selvittämään asian vielä tuon nuoren neitosen kanssa.”

Bergil nyökkäsi, vaikkei uskonutkaan etsivänsä Hinnaelia käsiinsä. Sitä hänellä ei kuitenkaan ollut aikomusta sanoa ruhtinas Faramirille. Hän jäi tuijottamaan käskynhaltijan perään, kun tämä hävisi ovesta ulos.

***

”Bergil.” Hiljainen huhuilu lähes hukkui omenapuiden havinaan. Bergil luuli hetken kuvitelleensa koko äänen, olihan se soinut hänen päässään taukoamatta viime päivien aikana. Hän kuitenkin raahautui ikkunaan ja näki Hinnaelin seisovan suuren omenapuun vierellä. Kuka tahansa muu olisi sanonut tytön harmaassa hameessaan sulautuvan illan alati kasvavaan hämärään niin, että häntä tuskin erotti sen keskeltä, mutta Bergilin silmiin Hinnael loisti kirkkaana kuin myrskylyhty.

”Bergil”, Hinnael henkäisi uudelleen ja Bergil tajusi tytön nähneen hänet seisomassa siinä ikkunassa. Hän ei vastannut, mutta ei osannut liikkua poiskaan. Hän saattoi vain seisoa siinä ja katsella Hinnaelin piirteitä, jotka näyttivät hänestä yhtä ihastuttavilta kuin sinä päivänä, jona hän oli törmännyt tyttöön ensimmäisen kerran.

”Bergil, kiltti”, Hinnaelin ääni alkoi haipua. ”Minä haluan selittää sinulle -”

”Miksi sinä luulet, että minä olisin kiinnostunut mistään mitä sinulla on sanottavana?” Bergil kysyi äänessään pisteliäs sävy, jolla hän ei viikkoa aikaisemmin olisi voinut kuvitellakaan puhuvansa Hinnaelille. Mutta silloin hän ei ollut kuvitellut monia muitakaan asioita. Hän kuitenkin viipyi edelleen ikkunassa, sillä pohjimmiltaan hän halusi tietää, mitä Hinnaelilla oli sanottavaa.
”Bergil, sinä ansaitset tietää ja minä haluan kertoa sinulle.” Hinnaelin ääneen oli ilmestynyt päättäväinen sävy, jota Bergil ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut.

Bergil epäröi. Hän ei uskonut, että oli olemassa selitystä, joka muuttaisi asioita mihinkään suuntaan ja hän pelkäsi Hinnaelin lähettyvillä olemista, koska huomasi haluavansa sitä. Mutta hänen päänsä oli täynnä umpisolmuja ja jos Hinnael pystyisi selvittämään niistä osan, niin ehkä unohtaminen olisi vielä joskus mahdollista.

”Bergil?” Hinnael oli liikkunut aivan ikkunan alle.

”Odota siinä”, Bergil sanoi lyhyesti ja antamatta itselleen aikaa miettiä, mihin oli päänsä työntämässä kiskoi viitan ympärilleen ja hiipi portaat alas takaovelle. Hän oli kompastua isänsä kuraisiin saappaisiin, jotka tämä oli jättänyt rappusten alimmalle portaalle aiheuttaen näin mekkalan, joka sai iltapuulle valmistautuvan linnun lehahtamaan räkättäen tiehensä omenapuusta.

Hinnael liukui häntä kohti ja Bergil seisoi paikallaan tietämättä mitä ajatella. Hän yritti lukea Hinnaelin kasvonilmeitä, mutta hämärässä se oli mahdotonta. ”Mennään tänne”, hän sanoi ja johdatti Hinnaelin puutarhan perällä nököttävälle puiselle penkille, joka oli jo iltakasteesta kostea. Hinnael istuutui siirtäen hameitaan sirosti sivuun, liike, joka sai Bergilin sydämen hypähtämään ja heti sen perään hänet ärtymään itselleen.

”Minä en ole kihloissa, Bergil”, Hinnael sanoi kääntäen päänsä häneen päin, mutta tytön silmiä Bergil ei pimeässä nähnyt. Väite sai hänet silti raivostumaan. Kuvitteliko Hinnael tosiaankin muutaman valeen korjaavan kaiken? ”Luuletko sinä todellakin, että minä uskon tuon”, Bergil aloitti ääni piinkovana. ”Eorn-”, Hän ei ollut edes tiennyt muistavansa Hinnaelin sulhasen nimen, mutta se solahti hänen mielestään kuin olisi juurtunut sinne iäksi.

”Niin, Eorn”, Hinnael keskeytti. ”Eorn on vanhempieni hyvien ystävien poika ja kun minä vartuin, vanhemmilleni oli selvää, että minä menisin naimisiin hänen kanssaan. Eikä minulla ollut mitään asiaa vastaan, ei ennen kuin tulin tänne ja tapasin sinut. Eorn oli mukava, luotettava ja ystävällinen ja minä ajattelin tulevani kohtuullisen onnelliseksi hänen kanssaan. Kaikki pitivät meidän tulevaisuudessa tapahtuvaa avioliittoamme tosiasiana, mutta Eorn ei koskaan kysynyt minulta. Me olimme kihloissa muiden silmissä, emme omissamme. Oikeastaan en tiedä, kuvitteliko Eorn, että kaikki oli jo sovittu vai eikö hän ollut erityisen innostunut koko asiasta. En koskaan vaivautunut ottamaan selvää. ”

Bergil kuunteli Hinnaelin ääntä, joka kuulosti sinä iltana hyvin erilaiselta. Vakavammalta, todemmalta. Se ei silti muuttanut asioita. ”Se ei muuta mitään, Hinnael. Etkö sinä tajua? Sinä valehtelit minulle. Minä luulin tuntevani sinut, mutta sinä olit koko ajan jotakin muuta. Kaikki ne hetket, kun me olimme yhdessä, kaikki oli vain harhaa. Sinä valehtelit, Hinnael.”

”Minä olen pelkuri, Bergil, sinäkin olet jo varmasti huomannut sen. Minähän olin menossa naimisiin miehen kanssa, jota en rakasta, koska se tuntui turvalliselta enkä halunnut tuottaa huolta vanhemmilleni. Minun ei ollut tarkoitus valehdella sinulle, mutta minä valehtelin itsellenikin. Uskottelin itselleni, että me olimme vain ystäviä, vaikka tiesin, että olimme kaikkea muuta. Ja sitten sinä suutelit minua, enkä minä voinut enää pettää itseäni. Tiesin, että minun pitäisi kertoa sinulle totuus, mutta olin jo lykännyt sitä niin pitkään, että se tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. Minä olin pelkuri. Roikuin yhteisissä hetkissämme, vaikka tiesin, että ne olivat vain väistämättömän viivyttämistä.”

Bergil huomasi kauhukseen ymmärtävänsä Hinnaelia ja se sai hänet taas raivostumaan. ”Sinä et silti tajua, mitä olet tehnyt. Sinä loukkasit minun kunniaani. Sinä et aavistakaan, miltä tuntuu, kun on tietämättään osallistunut johonkin näin väärään, eikä voi elää sovussa itsensä ja sen kanssa mitä on tehnyt.” Bergil loikkasi pystyyn, penkillä rauhallisesti istuminen tuntui mahdottomalta.

”Kyllä minä luulen ymmärtäväni”, Hinnael sanoi edelleen oudolla vakavalla äänellään, joka tosin särähteli hieman. ”Ja olen pahoillani, Bergil. Tästä tuli suurempi juttu kuin minä aavistinkaan, etkä sinä olisi ansainnut tätä.”

Bergil ei voinut enää olla Hinnaelin lähellä. Kaikki oli niin solmussa ja tytön läsnäolo sekoitti solmua entisestään. ”Hyvää yötä, Hinnael”, hän sanoi karhealla äänellä ja jätti tämän sitten istumaan yksin penkille kadotessaan itse takaovesta takaisin sisään. Isä tuli häntä vastaan portaiden alapäässä.

”Missä sinä olet ollut, Bergil?” Isä tarkkaili häntä tiiviisti tummien kulmakarvojensa alta. Bergil ei vastannut, hänen katseensa vaelsi seinän kuluneissa laudoissa, jotta hän ei olisi kohdannut isänsä silmiä.

”Tapasitko sinä sen tytön?” Isän äänensävy terävöityi.

”Se on minun asiani.” Bergil tutkaili nyt kenkiään, jotka kaste oli kostuttanut.

”Minä olen sinun isäsi, Bergil.”

”Niin olet, ja etkä tiedäkään kuinka vaikeata on toisinaan olla sinun poikasi.” Bergilin temperamentti kuohahti yhtäkkiä ylitse. Hän katsahti isäänsä, joka näytti järkyttyneeltä, ja avasi suunsa, mutta sulki sen sitten sanomatta mitään. Isä kääntyi ja hävisi keittiöön. Bergil jäi tuijottamaan tämän perään tuntien olonsa, jos mahdollista, vielä kamalammaksi kuin hetki sitten.
Viimeksi muokannut Leida, Pe Kesä 15, 2007 3:14 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Kylläpäs nyt on kaikki mennyt lahjakkaasti sekaisin. Hinnael sanoi olevansa kihloissa, mutta ei oikeasti olekaan ja Bergil on ihan sekaisin. Bergilin viimeinen lausahdus isälleen nosti täällä suupieliä. Tosin seurauksena ei ollut leikkimielistä nälväilyä vaan loukkaantuminen. Bergilin tunnetiloja on helppo ymmärtää ja omata, ne välittyvät todella vahvasti lukijalle.

Jotenkin sitä toivoisi että tässä kävisi Bergilin kannalta hyvin. Minun sympatiani ovat pojan, miehen, pojan puolella.

Faramir oli onneksi ymmärtäväinen, ettei Bergilin tarvinnut koko tarinaa sepustaa.

Loma vie mielen mennessään, jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Ihanaa lukea taas jotain täältä, kun on hetken ollut ilman...

Kyllä asiat ovat nyt sekaisin tuolla päin maailmaa, ei voi muuta oikein todeta. Pidin tästä osasta, jotenkin Hinnaelista sai helpommin kiinni kuin aiemmin. Ja Bergilin tunnetilat olivat taas uskottavia ja aitoja, tämä ei olisi ollut mistään kotoisin, jos hän olisi uskonut toisen selityksen saman tien ja kaikki olisi ollut hyvin.

Hinnael on oikeassa itsensä suhteen, melkoinen pelkuri hän on, mutta rohkea silti samalla, kun uskalsi sittenkin kertoa Bergilille. Toivon, että kaikki kääntyy enemmän tai vähemmän hyvin noiden kahden kesken, niin että kumpikin saa rauhan.

Faramir oli ystävällinen, kun ei kaivanut Bergilitä totuutta vasten tämän toiveita. Juuri sellainen kuin Faramir on. Jotenkin asia selvitettiin, vaikkei sitä saatukaan yksityiskohtia myöten selville. Pidin kohdasta.

Tuo loppu pisti toivomaan, että Bergil ei joutuisi entistä pahempaan pulaan tunteidensa kanssa. Karulla tavalla hänen sanansa olivat hauskat, varmaan Beregondille melkoinen järkytys. Toivotaan, että kaikki sujuu hyvin.

Mutta että tämäkin loppuu pian. Mitäs nyt sitten luen, jos Mithrellas lopettaa pian ja sinäkin. Tämä ei ole reilua, ensin on monta ficciä yhtä aikaa ja kohta ei ole yhtään. No mutta jatkoa odotan, toivoen kaiken järjestyvän jotenkin ja ihan vain odottamisen ilosta, kun kauan ei ole mitä odottaa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Faramir... Oikeastaan yllätyin että hän vaivautui Beregondin taloon asti puhuttelemaan Bergiliä. Toisaalta se kyllä jotenkin sopii hänen luonteeseensa tässä ficissä, siis kun hän on tuollainen reipas ja mukava. Ja myös tuo, ettei hän sitten vaatinutkaan koko totuutta Bergililtä tuntui hänelle luonteenomaiselta. Siis että hän kunnioittaa toisten yksityisyyttä. Ja minun mielikuvaani hänestä sopii myös tuo välittäminen palvelusväen hyvinvoinnista.

Hinnaelilta hieno teko tulla selittämään koko juttu Bergilille. Ja kiva ettei tuo kihlaus sitten ollutkaan virallinen, vaikka toisaalta tuollaiset vanhempien odotukset voivat käytännössä tuntua aivan yhtä sitovilta tai enemmänkin. Varmaan ihan tavallista tuohon aikaan päätyä naimisiin tuohon tapaan, ja voin kuvitella, miten sekaisin Hinnaelin turvallinen ja ennalta-arvattava maailma on mennyt, kun hän huomaisikin yllättäen rakastuneensa johonkuhun muuhun. Bergilin ja Hinnaelin tulevaisuus näyttää nyt kuitenkin valoisammalta, kunhan tuo Bergil nyt palaisi tolkkuihinsa. Minusta hän oli tässä varsinainen ärripurri. Tuli vähän Potter mieleen kun olen tässä viime päivinä aloitellut Phoenixin lukua. Eli toisin sanoen en ihan pystynyt samastumaan Bergiliin tässä, mutta eiköhän se tuosta vielä rauhoitu. ;)

Tosiaan harmi, että tämäkin on pian loppumassa. Onhan täällä jo pitkään ollut hiljaista, mutta tuntuu että kohta hiljenee tyystin. Säälihän se on, mutta taitaa vaan olla niin, ettei Suomen kokoisesta maasta löydy kovin monta ficcailusta kiinnostunutta tyyppiä, varsinkaan nyt kun TSH on mennyt pois muodista... :?
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Andune: Kiva kuulla, että olen onnistunut välittämään noita Bergilin tunnetiloja lukijalle, ne kun tuntuvat olevan sille itselleen aika mysteeri tällä hetkellä. Hyvä juttu, jos Bergil vaikuttaa sympaattiselta. Minä kyllä tykkään sen hahmon kirjoittamisesta aika tavalla. Ja tosiaan vähän sekaisin asiat kieltämättä ovat, mutta kyllä ne tästä alkavat pikkuhiljaa selvitä. ;)

Nerwen: Hienoa, että Hinnaelista sai helpommin kiinni edellisessä luvussa. Sitä on tosiaan ollut vaikea kirjoittaa, kun olen yrittänyt saada siitä vähän salamyhkäisen ja ajattelin jo, että kaikki inhoavat koko tyttöstä. Kyllä Hinnael kai vähän pelkuri on, mutta asioista puhuminen tuntuu olevan monesti aivan ylitsepääsemättömän vaikeaa ihmisille, eikä Hinnael ole poikkeus tässä suhteessa. Minä ajattelen Bergilin kasvaneen sellaisessa ympäristössä, että rehellisyys on sille tavallaan ainut vaihtoehto ja siksi se loukkaantui niin paljon Hinnaelin toimista. Hyvä, että pidit Faramir-kohdasta, se oli jotenkin vaikea kirjoittaa.

Mithrellas: Faramir vaivautui myös sen vuoksi, että tässä ficissä Bergil on sille aika tärkeä ja se halusi saada selvyyden tuohon asiaan. Ehkä siksi se myös ymmärsi Bergiliä niin hyvin kuin teki. Ja olihan Bergil tosiaan melkoinen ärripurri, mutta niin ne ihmiset joskus minusta tuppaavat olemaan. En mitenkään tarkoituksella ole ottanut vaikutteita Potterista Bergiliin, mutta alitajuisesti ehkä kyllä, sen verran monta kertaa olen ne kirjat lukenut läpi. Ja minä oikeastaan pidän Phoenixin turhautuneesta Harrysta. Niin, kyllähän se Bergil alkaa tästä toeta. ;) ^^ Harmillista tosiaan, että täällä on näinkin hiljaista, mutta ei nyt anneta osaston kuolla tyystin. Minä ainakin jatkan ficcailua ja voi olla, että saan romance-puolellekin aikaiseksi uuden jatkoficin jossakin vaiheessa.

Toiseksi viimeinen luku sitten tässä. Olen sitä yrittänyt jo pidemmän aikaa hioa, mutta ei se tämän valmiimmaksi tule, joten menköön.

Luku 16

”Bergil, nyt tämä saa riittää”, isän jämäkkä ääni kantautui ovelta. Hän katseli paheksuvasti Bergilin huoneen vielä tavallistakin sekasortoisempaa olemusta, mutta pakottautui olemaan sanomatta siitä mitään. Huone näytti siltä, kuin joku olisi paiskonut kaiken sen sisällön ympäriinsä, ja se itse asiassa olikin lähestulkoon totuus. Bergil ei vastannut. Hän jatkoi keskittynyttä seinän tuijottamista kuin olisi odottanut sen puhkeavan puhumaan. Seinä ei vain kuluneiden päivien aikana ollut tarjonnut myötätunnon sanoja ja tuskin tekisi sitä tänäänkään.

Beregond järjesteli huolellisesti huoneen ainoalla tuolilla olevat tavarat pöydälle ennen kuin istuutui. ”Bergil, minä tiedän, että sinä olet masentunut koko tästä sekasotkusta, mutta itsesäälissä rypeminen ei ratkaise asioita millään tavalla. Sitä täytyy vain nousta pystyyn ja jatkaa eteenpäin elämässä.”

”Kumman helpolta sinä saatkin sen kuulostamaan”, Bergil murahti ärtyneenä. Eikö isä ymmärtänyt ollenkaan mitä hän oli kokenut?

”Bergil, lopeta. Sinulla ei ole mitään oikeutta puhua minulle noin. Luuletko, etten minä ole kohdannut vastoinkäymisiä elämäni aikana? Minä tiedän tarkkaan, mistä puhun. Elämä on sellaista, se heittää eteen mitä yllättävimpiä asioita. Ne täytyy vain hyväksyä. Aika usein auttaa.”

Bergil ei vastannut, mutta nousi istumaan sängyllään ja kietoi kädet polviensa ympärille. Isä istui eteenpäin nojautuneena tuolillaan, hänen tummissa silmissään oli hiven huolestuneisuutta, vaikka hän peittikin sen hyvin reippaalla äänensävyllään. ”Minä lähetän Theomonin partioimaan kauemmas muutamaksi viikoksi.”

”Niin.” Bergil ei jaksanut edes esittää kiinnostunutta.

”Ja käsken sinut ja Hámirin partion mukaan.”

Innostuksen kipinä pilkahti Bergilin silmissä. ”Ihan oikeastiko?”

”Kyllä, ihan oikeasti. Pääsette tutustumaan leirielämään. Tuossa iässä sitä jaksaa vielä innostua epämukavan juurakon päällä nukkumisesta ja kuivasta matkamuonasta”, isä sanoi ilmeisen tyytyväisenä siitä, että sai Bergilin ryhdistäytymään.

Bergil huomasi hymyilevänsä aidosti. Isä oli kai arvannut, että maisemanvaihdos oli juuri se, mitä hän tällä hetkellä kaipasi. Ehkä tämä ei olisi lähettänyt häntä ja Hámiria pidemmälle partion mukaan vielä tänä kesänä, jos sotkua hänen ja Hinnaelin välillä ei olisi tapahtunut, mutta Bergil ei oikeastaan välittänyt syystä. Tärkeintä oli, että hän saisi jotakin uutta ajateltavaa niiden samojen kuluneiden ajatusten sijaan, jotka kiersivät kehää hänen päässään.

Bergil katseli isänsä tuttuja kasvonpiirteitä ja havaitsi hätkähtäen, että tämän otsassa oli useampia uurteita kuin hän muistikaan. Hiukan syyllisyydentuntoisesti hän mietti, että kuinka monta niistä oli itse uurtanut tämän kasvoille. Häntä hävetti nyt edellisiltainen purkauksensa isälleen, mutta hän ei tiennyt miten olisi korjannut asian. Isä ei ollut maininnut tapausta sanallakaan, vaikka yleensä tämä halusi aina keskustella kaikki asiat selväksi.

Bergil ryki kurkkuaan. ”Isä”, hän aloitti, mutta ei sitten osannutkaan jatkaa. Beregond katseli häntä odottavaisen näköisenä, mutta vaieten. ”Se mitä minä sanoin eilen”, Bergil yritti uudelleen. ”Minä en tarkoittanut sitä niin… En minä haluaisi olla kenenkään muun poika.”

”Niin”, isä silmäili häntä miettiväisenä. ”Se mitä sanoit, oli silti varmasti totta. Voisin omalta osaltani sanoa, että toisinaan on hyvinkin hankalaa olla sinun isäsi. Tärkeät asiat ovat usein monimutkaisia.”

”Sinä et suuttunut?” Bergil varmisti. Helpotus valui hänen mieleensä.

”Täytyy myöntää, että olin hiukan hämmentynyt eilen illalla. Tiesitkö, että äidilläsi oli tapana tiuskaista minulle lähes samalla tavoin, kun meillä oli erimielisyyksiä? ’Kyllä on vaikeaa olla sinun vaimosi’, hän huusi tulistuessaan, mitä ei tosin tapahtunut usein. Mutta sinä vaikutit niin häneltä eilen, etten tiennyt mitä sanoa.”

”Minä en tiennyt, että äiti tapasi sanoa niin”, Bergil lausui hiljaa.

”Niin, me säästimme riitamme sinun korviltasi, eikä niitä usein ollutkaan”, isä sanoi ja nousi seisomaan. Päästyään käytävälle hän työnsi vielä päänsä Bergilin huoneeseen ja virkkoi: ”Järjestäthän tämän huoneen tänään, Bergil.”

Bergil huoahti, mutta äskeisen keskustelun jälkeen vastaan väittäminen olisi tuntunut lapselliselta. Hän nyökkäsi ja alkoi metsästää kenkiään sekamelskan keskeltä.

***

”Ja Bergil, teet tarkalleen niin kuin Theomon käskee, etkä lähde harhailemaan minnekään ilman lupaa.”

”Tietysti”, Bergil nyökkäsi isälleen. ”Kyllä minä osaan käskyjä noudattaa.”

”En olisi aina niinkään varma”, Beregond murahti, mutta ei kuulostanut vähääkään ärtyneeltä. Hän taputti Bergiliä selkään. ”Pidä huoli itsestäsi, me näemme sitten pian.”

”Juu.” Bergil oikaisi hartioitaan saadakseen pakkauksen paremmin selkäänsä. Sen keskellä tuntui olevan jotakin inhottavan kulmikasta, joka hankasi hänen selkäänsä vasten. Nyt ei kuitenkaan enää ollut aikaa ruveta purkamaan pakkausta ja järjestämään kaikkea uudelleen.

”Isä oli siirtynyt Theomonin viereen antaakseen tälle viimeiset ohjeet. Muut, parisenkymmentä mukaan lähtevää kaartilaista jutustelivat hilpeästi keskenään. Bergil vilkaisi Hámiria, joka virnisti hänelle leveästi, ja tunsi hymyn kohoavan omillekin kasvoilleen. Kun Theomon karjaisi lähtökäskyn, Bergil astui innokkaasti eteenpäin.

Bergil huomasi pian, että partiointi oli juuri se, mitä hän oli kaivannutkin. Päivän kävelyn päätteeksi hän oli unessa melkein siinä silmänräpäyksessä, kun painoi päänsä mytyksi kiedotulle viitalleen, joka toimitti tyynyn virkaa. Illalla heidän istuessaan nuotion ääressä aterian jälkeen joku miehistä aloitti sotajutun, jokaisena iltana edellistä värikkäämmän. Bergil istui itse melko hiljaisena, mutta kuunteli ahnaasti samalla, kun katseli nuotion syöksevän kipunoita taivaalle. Vaikka Hinnael vierailikin Bergilin ajatuksissa säännöllisesti, oli tehtävää niin paljon, että Bergil sai melko nopeasti tämän häipymään mielestään.

Se tapahtui aivan yllättäen. Bergil oli juuri levittämässä huopaansa maahan, kun hämärän keskeltä rynnisti örkkijoukko karjuen ja aseitaan uhkaavasti heilutellen. Bergilin sydän hypähti kurkkuun. Nyt tosipaikan tullen hän ei tuntenut oloaan ollenkaan sankarilliseksi. Tai voittoisaksi. Huudot kiirivät leirissä. Miehet haparoivat miekat käteensä ja kävivät örkkejä vastaan. Bergilkin nousi. Valarille kiitos, hänen jalkansa kantoivat häntä. Hän kohotti miekkaansa, joka pyrki lipeämään hänen hikisistä käsistään ja katseli ympärilleen. Eräs örkeistä oli naulinnut silmänsä häneen ja tömisti nyt ärjyen lähemmäksi. Sen taistelukirves oli mustan mönjän peitossa, Bergil tajusi tuijottaessaan lähestyvää petoa.

Örkki huitaisi kirveellään, mutta Bergil hypähti sivuun ja iski oman miekkansa sen kylkeen. Terä valui maiskahtaen örkin lihaan ja rysähti sitten kylkiluihin. Jotakin lämmintä roiskui Bergilin päälle ja hän räpytteli kiivaasti silmiään saadakseen näkökenttänsä vapaaksi. Örkki karjui tuskissaan ja vajosi maahan niin äkisti, että Bergil oli vähällä pudota sen päälle. Paha olo kirveli kurkussa, mutta hän nieleksi sitä sisäänpäin.

”Väistäkää”, vanhempi kaartilainen mylväisi hänen takaansa ja naulasi örkin keihäällä maahan saaden sen lopettamaan kuolonkorinansa. Bergil pakottautui vetämään miekkansa irti örkistä. Sen terä kiilteli tummasta verestä liukkaana ja siitä leijaileva löyhkä oli pahin, jonka Bergil oli koskaan haistanut.

Hän hypähti örkin yli ja yritti saada selvää taistelutantereen tilanteesta. Useita örkkejä lojui jo maassa ja taistelu vaikutti olevan kaartilaisten hallinnassa. Bergilin silmät etsivät Hámiria sekasorron keskeltä. Tämä miekkaili erään kohtalaisen pienen örkin kanssa, ja näytti pärjäävän mainiosti. Bergil oli jo kääntämässä katsettaan pois, kun hän näki toisen örkin lähestyvän Hámiria takaapäin ja kohottavan miekkansa iskuun. ”Ei”, Bergil karjaisi, vaikka tiesi, ettei kenelläkään ollut mahdollisuutta kuulla häntä siinä tiimellyksessä. ”Ei, Hámir!” Bergil säntäsi juoksuun sivuilleen vilkuilematta, mutta hän oli liian kaukana. Auttamattomasti myöhässä.

Örkin matkan pysäytti yllättäen sen selästä törröttävä keihäs. Örkin askeleet sekosivat, se kaatui maahan ulvoen ja huitoen sokeasti miekallaan ja viilsi vain Hámirin jalkaa. Keihään viskannut kaartilainen lopetti örkin ja samassa Bergil oli paikalla, tarttuen kiinni Hámiriin, joka huojui tasapainonsa menettäneenä. Hámirin kasvot olivat vääntyneet irvistykseen, eikä hän voinut estää valitusta karkaamasta huuliltaan. Se ei haitannut. Se oli merkki siitä, että hänen ystävänsä oli edelleen elossa. Valitti ja hengitti, vaikka hänen takanaan oli vain hetkeä sitten seissyt örkki miekka valmiina kourassaan.

Taistelu oli voitettu. Miehet kiertelivät tarkistamassa, että kaikki örkit olivat varmasti kuolleet. Theomon selvitti jo määrätietoisesti, että miten näin oli päässyt käymään, kuinka heidän vartionsa olivat pettäneet. Haavoittuneita hoidettiin. Bergil oli luullut tuntevansa voitonriemua taistelun jälkeen, mutta hän ei tuntenut muuta kuin valtavaa helpotusta ja tärinää jaloissaan. Hän auttoi Hámirin kannon nokkaan istumaan ja vajosi itse tämän vierelle. Verisen miekan hän heitti kauemmaksi itsestään ja hänen helpotuksekseen pitkä ruohikko kätki sen hänen näkyvistään.

***

”Sinä olisit voinut kuolla”, Bergil nojasi päätään käsiinsä. Hän oli sanonut sen jo monta kertaa sinä iltana ja kerta kerralta tuo totuus upposi syvemmälle hänen mieleensä. Hámir olisi voinut maata maassa hengettömänä, örkin likainen miekka selästään törröttäen. Bergil ei olisi enää koskaan saanut kuulla tämän ilkamoivaa naurua, nähdä leveää virnistystä. Se oli ollut niin lähellä. Miten se oli voinut olla niin lähellä?

”Bergil”, Hámir nojautui varovasti katsomaan häntä silmiin. Tämän toinen jalka oli siteessä, mutta kaikeksi onneksi örkki ei ollut viimeisillä voimillaan saanut aikaan muuta kuin pintahaavan. ”Se on ohi nyt.”

”Minä en ymmärrä. Miten sellaisia asioita voi tapahtua niin nopeasti? Hámir, sinä olisit voinut kuolla.”

”Mutta minä en kuollut.” Hámirin itsensä olisi voinut kuvitella suhtautuvan asiaan erittäin tyynesti, mutta Bergil tunsi ystävänsä tarpeeksi hyvin tietääkseen kuinka epätavallista täydellinen vakavuus tälle oli. ”Sellaisia asioita vain tapahtuu”, Hámir jatkoi hänelle niin outoon hymyttömään sävyyn.

”Ei pitäisi tapahtua”, Bergil sihahti. Hän loikkasi pystyyn ja käveli kohti pimeää metsänrajaa tietäen, että Hámir jalkansa kanssa tuskin seuraisi häntä. Jotakin Bergilin sisällä oli särkynyt tänään. Kuvitelma sankaruudesta oli osoittautunut harhaksi. Elämä ei ollut enää vahva virta, se oli ohut nauha, joka saattoi katketa hetkenä minä hyvänsä. Varoituksetta. Ja niin saattoi tapahtua kenelle tahansa. Isälle. Hinnaelille. Hänelle itselleen.

Entä, jos olisikin ollut Bergilin kohtalo saada örkin miekka sisuksiinsa juuri tänään. Hän ei olisi enää ikinä nähnyt niitä ihmisiä, joita rakasti. Ja hän rakasti isäänsä. Rakasti huolimatta tämän ankarista periaatteista ja tiukoista käsityksistä ja juuri niiden vuoksi. Ja kyllä, hän rakasti Hinnaelia. Ja hän sanoisi sen tytölle. Hän ei antaisi yhden virheen pilata elämäänsä. Juuri täällä, keskellä örkkien löyhkääviä ruumiita, Bergil tiesi voivansa antaa tytölle anteeksi. Elämä oli liian hauras asia pilattavaksi katkeruudella.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Aina mukava saada toimintaa. Tuo taistelukohtaus oli kivan eläväisesti kerrottu, ja hetken minä oikeasti luulin, että olit päättänyt tappaa Hámirin. :shock: Se olisi kyllä ollut kertakaikkisen anteeksiantamaton teko. Hámir on liian hauska uhrattavaksi. :)

Beregond tuntui taas mukavan ajattelevaiselta, kun päätti päästää Bergilin näkemään vähän leirielämää. Minusta olisi kyllä ehkä jollakin lauseella voinut mainita tuon partioinnin tarkoituksesta. Olivatko he nimenomaan aikeissa lähteä tuota örkkijoukkoa hävittämään, vaiko muuten vain harjoittelemaan eräelämää? Kyllähän nuo samoojat kiertelivät varmaan ihan muutenkin vain katsomassa, että lähialueilla on kaikki kunnossa.

Örkkien hyökkäys oli minusta ehkä hitusen yllättävä siirto. Minulla on oikeastaan sellainen käsitys örkeistä (en nyt muista olenko jostain lukenut vai päätellyt muuten), että nämä kaihtavat ihmisiä silloin, kun eivät ole jonkin suuren vihollisen (Morgoth, Sauron) palveluksessa. Eli kuvittelen nämä sellaisiksi aika pelkurimaisiksi otuksiksi, jotka hyökkäisivät ehkä korkeintaan yksittäisten harhailijoiden tai muiden helposti voitettavien kohteiden kimppuun, millaiseksi minä en välttämättä laskisi tällaista samoojaryhmää. Mutta kyllähän ne örkitkin tietysti voivat tehdä virhearvioita, kun eivät kuitenkaan ole ihan sieltä Keski-Maan olentojen fiksuimmasta päästä.

Ja loppu oli minusta hieno, kuinka Bergil tuon ystävänsä loukkaantumisen kautta alkoi ymmärtää, millaiset asiat ovat todella merkityksellisiä ja ettei tuo itsesäälissä rypeminen kannata.

Hieno luku, ja asiat näyttävät nyt varsin lupaavilta viimeistä lukua ajatellen. ;)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Toiseksi viimeinen? *huokaus*

Hyvä että Bergil ja Beregond selvittivät riitansa. Oikein hyvä. Ja mukavaa tuo, että Bergil pääsi ryhmän mukaan. Sai tosiaan muuta ajateltavaa eikä jäänyt yksin suremaan.

Kuten Mithrellas sanoi, tuo örkkien hyökkäys oli hieman yllättävä ratkaisu, mutta sopi tähän erinomaisen hyvin. Ja minäkin luulin Hámirin jo kuolevan oikeasti... Onneksi ei, onneksi ei. Pidän Hámirista, hyvä että tuo selvisi hengissä. :D

Ja lopun ajatukset olivat mielestäni aidot. Kyllä, juuri jotain tuollaista Bergil tarvitsi, pientä järkytystä. Nyt toivon mukaan kaikki menee oikein hyvin lopussa... :roll:

Niin, jään odottelemaan sitä viimeistä lukua.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Jes, taistelu *tuulettaa*

Ah, kunnon isä-poika keskustelu. Niissä nyt vaan on aina sitä jotain.

Minä myös luulin että Hámir kuolee. Bergilin ajatukset elämästä ja sankaruudesta olivat osuvia ja niissä oli jotain sellaista...niin, ne olivat oivalluksia. Hyvä että hän antoi Hinnaelille anteeksi, saadaan taas (toivottavasti) sitä romantiikkaakin kehiin :D

Jotenkin nuo Bergilin ajatukset elämästä...ne olivat hienoja. Wau.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kiitoksia taas kommentoinnista! Teidän kommenttinne ovat saaneet niin paljon hyvää mieltä aikaiseksi, ettei tosikaan. ;)

Mithrellas: Heh, vai Hámir liian hauska uhrattavaksi. Joo, enhän minä voinut sitä tässä ficissä tappaa, olisi muuten mennyt angstaamiseksi koko loppuosa. Partio oli nimenomaan sellainen rutiinihomma, kiertelyä lähialueella, eivätkä nämä osanneet odottaa örkkijoukkoon törmäävänsä. Tuo mitä sanoit örkeistä, kuulostaa minusta erittäin uskottavalta. Minä olen tässä ajatellut tilanteen lähinnä sellaiseksi yhteentörmäykseksi. Örkit eivät ole huomanneet samoojia ennen kuin varsin lähellä (mutta eivät nyt hirveän lähellä, koska samoojat tuskin ovat kuuroja niiden tömistykselle) ja koska niillä on ollut ylivoima eivätkä ne ole mitenkään suurella älyllä siunattuja, niin sitten ne ovat päättäneet hyökätä. Kyllä minä luulen, että örkkejä liikkui isoina laumoina pitkälti sormuksen sodan loppumisen jälkeen ja että ne hölmöyksissään/tekemisen puutteessaan/epätoivossaan saattoivat käydä samoojaryhmänkin kimppuun.

Nerwen: Juu, Beregondin oli tosiaan tarkoitus antaa Bergilille muuta ajateltavaa, kun hän päästi tämän partiointiryhmän mukaan ja niinhän siinä sitten kävikin. :) Hauska kuulla, että örkkihyökkäys sopi sinusta tähän hyvin. Onhan se kieltämättä vähän hassua, että alkuosan toiminta koostuu lähinnä linnoituksen rakentamisesta nallekarhulle ja kaikki action on ympätty tarinan loppuun, mutta tässä oli vähän se tarkoitus, että Bergil haaveilee ensin uroteoista ja sitten se joutuu näkemään, että mitä sotiminen oikeasti on.

Andune: Oikeasti hieno kuulla, että pidit Bergilin ajatuksista elämästä. Minä yritin vähän avata sen silmiä tuolla taistelukokemuksella. Jep, isä-poika keskustelua tässä ficissä on kyllä riittänytkin. No, jonkinlaista romantiikkaa on luvassa tässä viimeisessä luvussa. ;)


Viimeistä viedään sitten, eihän sille minkään voi. Täytyy kyllä myöntää, että Bergil ja Beregond ovat tulleet niin tutuiksi tämän ficin kirjoittamisen aikana, että vähän tuntuu haikealta nyt, kun tämä on tässä. Mithrellasille suuret kiitokset jokaisen luvun uskollisesta betaamisesta. :D Ja Nerwen, olen pahoillani, mutta Pippin ei nyt mahtunut tässä ficissä vierailemaan. Ehdotuksesi kyllä synnytti ideanpoikasia, joten jos minä joskus kirjoitan ficin Pippinin vierailusta Minasiin tai Emyn Arneniin, niin se on sitten sinun syytäsi. ;)

Luku 17

”Hienoa päästä kotiin”, sanoi Hámir ja Bergil oli kaikesta sydämestään samaa mieltä. He olivat liikkuneet tavallista hitaammin, koska Hámirin lisäksi muutamalla muullakin oli pieniä vammoja ja erästä jalkansa pahoin loukannutta kaartilaista kuljetettiin metsässä kyhätyillä paareilla. Lisäksi heidän täytyi tuoda takaisin kotiin vartiopaikalleen kuolleen sotilaan ruumis, sen joka ei koskaan ollut saanut varoitettua heitä örkkijoukon äkillisestä hyökkäyksestä. Bergil ei tuntenut tätä hyvin, ei tiennyt oliko tällä perhettä odottamassa ja oli kiitollinen siitä. Joskus tietämättömyys oli siunaus.

Theomon ei ollut saanut selville, miksi örkit olivat hyökänneet. Olihan näillä toki ollut suurikin ylivoima, mutta olisivatko ne oikeasti voineet kuvitella pärjäävänsä heille, joukolle hyvin varustettuja sotilaita? Theomon epäili örkkijoukon olleen turhan uhkarohkea, eikä se ollut voinut vastustaa kiusausta hyökätä, kun he olivat sattumalta osuneet kohdakkain. Bergiliä ei oikeastaan kiinnostanut mietiskellä örkkien sielunelämää. Ainut, mitä hän tästä retkestä muisti selvästi, oli se kaikennielevä pelko, jota hän oli tuntenut nähdessään örkin syöksyvän Hámirin taakse. Hän oli elänyt tuon hetken unissaan lävitse jo useamman kerran, ja halusi kiihkeästi nukkumaan oman huoneensa rauhaan, kodin turvallisten seinien sisälle.

Kun he vihdoin olivat sotilaiden rakennuksen pihamaalla, Bergil etsi isänsä tuttua hahmoa ihmisten seasta ja huomasi tämän pian. Isä harppoi heitä kohti niin nopeasti, että lähes juoksi ja ilme hänen kasvoillaan oli pelosta kireä. Hänen silmänsä liukuivat miehestä toiseen, kunnes pysähtyivät Bergiliin ja helpotus suorastaan paistoi niistä, kun Bergil onnistui hymyilemään tervehdykseksi. Hän pysähtyi Bergilin luo ja halasi tätä häkellyttävän tiukasti samalla, kun sanoi hiljaa. ”Valarille kiitos, sinä olet kunnossa Bergil. Mene vain kotiin, minä tulen perässä niin pian kuin voin.”

Bergil katseli isänsä perään, joka kulki läpi sotilasjoukon antaen tutkivan katseensa vaeltaa sen yli. Hän pysähtyi hetkeksi juttelemaan paareilla makaavalle miehelle ja antautui sitten tiiviiseen keskusteluun Theomonin kanssa. Bergil kuuli isänsä tiukan äänen ja näki Theomonin hartioiden valahtavan, muttei saanut selvää sanoista. Hän käänsi katseensa pois, nyökkäsi Hámirille hyvästiksi ja seurasi sitten pienen metsikön läpi polveilevaa oikotietä kotiin.

Bergil heitti pakkauksen selästään lattialle ja lysähti tuvan pöydän ääreen. Tutut, kuluneet huonekalut vaikuttivat häneen äärimmäisen rauhoittavasti. Hän antoi sormensa liukua pöydän vanhan palojäljen päällä, johon oli kaatunut kynttilä muutama vuosi sitten. Bergil vain istui siinä. Istui ja hengitti sisäänsä kodin tuttua tuoksua, joka poissaolon jälkeen ryöpsähti lohduttavan terävänä hänen nenäänsä.

Ovi kävi ja Beregond astui sisään eteisen kautta. Hän pysähtyi ovensuuhun ja tutkiskeli Bergiliä tarkkaan. ”Olethan sinä kunnossa?”

Bergil nyökkäsi. ”Yksikään örkki ei hipaissut minua.” Vain Hámiria.

”Minä kuulin mitä tapahtui. Todella valitettava tapaus.” Isä tuli istumaan hänen viereensä ja kietoi kätensä Bergilin hartioille. Bergil oli iloinen voimakkaasta käsivarresta ympärillään. Toisinaan isän vahvuus oli vain hyvä asia. ”Hámir olisi voinut kuolla”, Bergil yritti pitää äänensä vakaana. ”Se oli niin lähellä.” Aivan liian lähellä.

Isän ote hänen olkapäästään tiukentui, mutta tämä ei sanonut mitään, antoi vain Bergilin puhua. ”Minä luulin tietäväni millaista sota on. Mutta en minä oikeasti tiennyt. Eikä tämä ollut edes suuri taistelu, niin kuin silloin sodan aikana, vain pieni kahakka.” Bergil tuijotti ulos ikkunasta. Muutama pikkulintu kisaili sirkuttaen puutarhan suurimman omenapuun ympärillä.

”Kyllä se oli suuri taistelu, Bergil. Tietysti oli, sehän oli ensimmäinen, johon sinä jouduit mukaan ja toivottavasti seuraavaa ei tule pitkään aikaan.”

”Minä olin täysin paniikissa.”

”Sen mukaan, mitä minä kuulin, sinä et suinkaan ollut paniikissa, vaan taistelit urheasti.”

”Se saattoi ehkä näyttää siltä, mutta oikeasti… Minä pelkäsin hirveästi.” Bergil ei katsonut isäänsä myöntäessään sen. Hän tunsi itsensä heikoksi raukaksi, mutta koko taistelu, inhottavine löyhkineen, verivanoineen ja örkinruhoineen yökötti häntä yhä.

”Bergil, ei ole väärin pelätä, se on luonnollista”, Beregond sanoi varmuutta äänessään. Hän veti henkeä ja jatkoi: ”Taisteleminen ei ole kaunista. Kun tietää, että voi suojella itseään vain omalla miekallaan ja aina sekään ei yksinkertaisesti riitä, niin hölmö pitäisi olla, jos ei olisi peloissaan. Olen iloinen, että olet oppinut sen, mutta toivon, ettei samanlaista tilannetta osu kohdallesi kovin pian uudestaan.”

”Niin, minäkin”, sanoi Bergil hiljaa. Tuntui kummalliselta, kuinka nopeasti elämä saattoi muuttua. Hän oli sentään unelmoinut taistelemaan pääsemisestä ja urotöistä puolen ikäänsä, mutta nyt noista kuvitelmista oli valunut kaikki hohto pois.

***

”Isä”, Bergil sanoi, kun he myöhemmin illalla istuivat illastamassa yhdessä. Paistettu kala maistui taivaalliselta retkimuonan jälkeen, ja Bergil oli käynyt poimimassa marjoja jälkiruoaksi ihan siitä ilosta, että saattoi tehdä jotakin niin tavallista.

”Niin”, isä kohotti katseensa ja tarkkaili häntä terävillä silmillään, joissa kuitenkin pilkotti lempeä katse.

”Minä aion tavata Hinnaelin ja korjata meidän välimme. Hän ei oikeasti välitä siitä isänsä oppipojasta.”

Beregond vain nyökkäsi. Bergil pudotti lusikkansa kolauksen saattelemana. ”Eikö sinulla ole muuta sanottavaa?” Hän oli valmistautunut puheenvuoroonsa henkisesti koko aterian ajan, oli valmis väittelemään aiheesta isänsä kanssa ja tässä oli kaikki, mitä tämä aikoi sanoa. ”Eikö tämä sinusta ole väärä ratkaisu? Etkö aio sanoa, että rehellisyys on maailman tärkeimpiä asioita, eikä minun pitäisi olla missään tekemisissä ihmisen kanssa, joka on valehdellut minulle heti ensi tapaamisestamme lähtien?”

Beregond ei vastannut heti, mutta kun tämä viimein puhui, sanat tulivat ulos varmasti ja kuulostivat tarkoin harkituilta. ”Myönnän, että ehkä olisin toivonut sinun tekevän toisenlaisen ratkaisun, mutta minä olen sinun isäsi, enkä suhtaudu kovin myönteisesti ihmisiin, jotka loukkaavat poikaani. Olennaista on kuitenkin, että teit ratkaisun ja olet itse siihen tyytyväinen. Sinä olet kasvanut kovasti viime aikoina, Bergil. Minä olen ylpeä sinusta.”

Bergilin sisällä läikähti hyvänolon tunne. ”Minusta tuntuu, että tämä on oikea ratkaisu.”

”Jos sinusta tuntuu siltä, niin sitten se varmasti on. Se on hienoa, kun on nuori ja pystyy luottamaan.”

Bergil laski lusikkansa tyhjälle lautaselle. ”Kiitos”, hän sanoi isälleen, tietämättä oikeastaan, että mistä hyvästä. Sanat vain ilmestyivät jostakin hänen kielelleen ja tuntuivat juuri oikealta asialta sanoa. Beregond vain hymyili.

***

Bergil koputti varovasti Hinnaelin huoneen oveen. Tuntui kummalliselta seisoa siinä, kun ei enää ollut mitään salattavaa. Hän oli saattanut avoimesti tiedustella vastaan tulevalta palvelusneidolta Hinnaelin olinpaikkaa. Lattialaudat narisivat oven toisella puolen ja pian Hinnael raotti ovea varovaisesti. ”Bergil”, hän henkäisi heidän silmiensä kohdatessa, mutta kasvoille kohonnut hymy hälveni pian ja Hinnael näytti pelkästään epävarmalta.

Bergil nautti hetken, aivan pienen hetken siitä, että hän oli heistä se, joka tunsi olonsa itsevarmaksi. ”Mennään purolle”, hän sanoi ojentaen Hinnaelille kätensä. Tyttö tarttui siihen edelleen hiljaisena, jokin kimalsi tämän tummissa silmissä.

Puro solisi tyynesti läpi samojen mutkien, jotka se oli aina ennenkin kiertänyt. He pysähtyivät sen pientareelle. Bergil veti Hinnaelia käsistä lähemmäs. Tyttö kompuroi hieman, mutta kohotti sitten kasvonsa Bergiliä kohti. ”Minä olen niin äärettömän pahoillani.”

”Ei tarvitse olla, ei enää”, Bergil tarkkaili tytön silmiä, joihin oli aiemmin tuskin uskaltanut katsoa. Tapaus oli muuttanut heitä molempia. Bergil ei enää tuntenut tarvetta kohdella Hinnaelia kuin äärettömän herkkää perhosta. Hänen ei tarvinnut varoa jokaista sanaansa tai pelätä Hinnaelin katoavan, jos hän tekisi jotakin väärin. Tytön hymy sai edelleen jännityksen hulmahtamaan hänen vatsanpohjassaan, mutta hänestä tuntui, että se vain teki hänen omasta hymystään entistä leveämmän.

”Miksi sinä tulit takaisin, Bergil?” Hinnaelin silmissä välkkyi kysymys.

Bergil puristi lujemmin tytön pieniä, lämpöisiä käsiä ja puntaroi vastaustaan. ”Minä ymmärsin jotakin, Hinnael. Kuka minä olen tuomitsemaan sinua, kun joissakin asioissa myös minä olen pelkuri? Minä päätin, etten aio pilata elämääni yhden väärinkäsityksen vuoksi. Sanoin aikaisemmin, että tämä tuntuu oikealta ja olen edelleen sitä mieltä. Etkö sinä ole sitä mieltä, Hinnael?”

Hinnael nyökkäsi, mutta näytti edelleen epävarmalta. ”Mutta minä valehtelin”, hän henkäisi hiljaa.

”Niin. Ethän valehtele minulle enää koskaan? Sinun ei tarvitse pelätä totuuden kertomista minulle, Hinnael. Ikinä.”

Hinnael katsoi häntä suoraan silmiin. Päättäväisyys väritti tytön ilmettä, kun hän sanoi: ”Minä en valehtele, voit luottaa siihen.”

”Sitten minä olen tyytyväinen.” Bergil painoi Hinnaelin syliinsä ja tunsi heidän sydämiensä sykkivän samaan kiivaaseen tahtiin.

”Bergil, minun vanhempani eivät ilahdu. He eivät koskaan pakottaisi minua naimisiin vasten tahtoani, mutta tämä on heille suuri pettymys siitä huolimatta. Tulethan sinä mukaan kotiini, kun kerron heille?” Hinnaelin ääni särähti. Bergil painoi kätensä Hinnaelin hiuksiin ja suukotti tyttöä päälaelle. Mihin minä nyt olen sekaantumassa, hän ihmetteli itsekseen. ”Tulen”, hän sanoi. ”Kyllä minä tulen.”

Loppu

A/N: Loppu ei varmaankaan tullut kenellekään yllätyksenä, mutta minusta tämän vain piti mennä näin, olkoon sitten kuinka ennalta-arvattavaa tahansa. Maailmassa on niin paljon kliseitä, että olisihan se sääli jättää niitä käyttämättä. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Jes, loppu hyvin, kaikki hyvin. (Kyllä, kaikki kliseet on pakko käyttää, ei niitä voi jättää käyttämättä :D)

Mitähän osaisin sanoa tästä....Se on ohi nyt. Bergil on todella kasvanut tarinan aikana, tämä muistutti pelottavan paljon aikuista. Romantikkona olisin ehkä kaivannut hieman pitempää loppua, mutta eipä ole minun asiani :)

Kaikin puolin hyvä ficci, Bergilistä ja Beregondista saisi olla enemmän ficcejä. Kiitokset tästä!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Hieno lopetus! Vaikka täytyy myöntää, että osa minusta olisi ehkä halunnut lukea myös tuosta, miten nuo Hinnaelin vanhemmat sitten todella suhtautuivat asiaan - mutta olisihan se pitkittänyt tätä loppua ja varmaan ollut muutenkin ihan turha, koska kyllähän me tiedämme, että he hyväksyvät sen ennemmin tai myöhemmin. Tässä viimeisessä luvussa oli tuollainen mukava, rauhallinen tunnelma alusta loppuun. Kaikki tuntuu ratkenneen ja rauhoittuneen, eikä minua mikään kliseemäisyys tässä häirinnyt. Ei tässä varsinaisesti mitään kliseemäistä minusta edes ollut, ellei sitten halua ajatella, että onnelliset loput ovat aina eräänlaisia kliseitä. Mutta en minä muunlaista loppuratkaisu tällaiselle jutulle olisi voinut kuvitellakaan.

Bergil oli oikeastaan todella rohkea myöntäessään tuon pelkonsa. Harva sitä varmaan kehtaisi mennä myöntämään tuolla tavalla isälleen, joka on itse kuitenkin aikamoinen sankari. Beregond suhtautui asiaan kuitenkin hienosti. Olisin ehkä odottanut jotain "ei ole mitään muuta pelättävää kuin pelko itse" -tyyppistä saarnaa, mutta oikeasti tuollainen suora toteamus, että totta kai tuollainen tilanne pelottaa, kuulosti mukavalta vaihtelulta.

No, tätä viimeistä lukua on aina vähän vaikea kommentoida, kun kaikki on jo ratkennut. ;) Mutta kokonaisuudessaan tämä ficci on ollut todella ihana, ja on ollut hienoa päästä lukemaan tuollaisista sivuhahmoista kuin Beregond ja Bergil. Tämä on kyllä vaikuttanut todella paljon siihen, millaisina hahmoina minä heidät jatkossa oikein näen. Pidin erityisesti tavasta, jolla päästit lukijan Bergilin pään sisään. Tuo pikkutarkka tapa, jolla kuvailit hänen ajatuksiaan ja tunteitaan teki hänen asemaansa eläytymisen helpoksi. Ja se, että maailmaa katsottiin koko ficin ajan saman ihmisen näkökulmasta, oli minusta hyvä ratkaisu. En osannut muiden näkökulmia kaivatakaan, vaikka luonnollisesti kaikki lukijan saama tieto rajoittui vain siihen, minkä Bergil tiesi. (Tämä on yksi seikka, miksi minusta on vaikea kirjoittaa vain yhden ihmisen näkökulmasta - minun tekisi mieli selitellä asioita tarkemmin kuin mitä yksittäinen hahmo voi tietää, mutta ehkä sellainen ei sitten kuitenkaan ole aina tarpeen.) Olen tosi ylpeä siitä, että täältä Loftiksesta löytyy näin laadukkaita ficcejä. Samaa ei voi sanoa kovinkaan monesta ulkomaisesta fan fiction -paikasta, tai ainakin minun on ollut viime aikoina vaikea löytää kv-puolelta ficcejä, jotka vetäisivät vertoja loftislaisille.

Onnittelut tämän loppuun saattamisesta! Nyt sitten jäänkin innolla odottamaan, millaista tarinaa seuraavaksi lähdet rakentamaan. ;) (Eikä tuosta betaamisesta mitään vaivaa ollut, tekstisi kun ovat olleet lähes täysin virheettömiä.)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kiitoksia kauheasti palautteestanne ja siitä, että olette jaksaneet kommentoida jokaista lukuani. :D

Andune: Minusta tuntuu tosi hienolta kuulla, että sinusta Bergil on kasvanut tämän tarinan aikana. Tämän oli osaltaan tarkoitus olla juuri Bergilin kasvutarina. Kyllä, sinänsä loppu olisi voinut olla hiukan pidempi, mutta kun se tuntui tuollaisena sanovan kaiken mitä minä halusin sillä kertoa, niin en lähtenyt sitä pelkän pituuden vuoksi pidentelemään. Kiitokset itsellesi kommentoinnista! ;)

Mithrellas: Kiva että pidit lopetuksesta. :) Jossakin vaiheessa minä tosiaan kaavailin kirjoittavani tuosta Hinnaelin vanhempien tapaamisesta, mutta se olisi tuntunut jotenkin ylimääräiseltä ja minä oikeastaan halusin pysytellä täällä Emyn Arnenissa. Näin tämä tuntui oikealta.^^ Tämä tapa, jolla tämä ficci on kirjoitettu, eli tiiviisti Bergilin näkökulmasta, on minulle se kaikkein luonnollisin tapa kirjoittaa. Minusta on erittäin paljon yksinkertaisempaa kirjoittaa yhden henkilön näkökulmasta. Minä olen aina ihan solmussa, jos minulla on useampia henkilöitä, jotka kaikki ajattelevat ja tuntevat eri tavoin ja vielä tietävät eri asioita. ;) Ehkä tästä olisi tullut ihan onnistunut ficci niinkin, jos minä olisin hyppinyt Bergilin ja Hinnaelin näkökulmien välillä, Hinnaelista olisi varmasti ainakin saanut paremman kuvan. Tosin yllätysmomentti olisi kadonnut silloin.^^ Jaa, kyllähän minä jotakin rakentelen koko ajan, mutta sitä en tiedä, että koska minulla on jotakin esille laitettavaa. Suuret kiitokset vielä kommentistasi! ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Voi voi, nyt harmittaa että olin poissa. Pääsin lukemaan vasta nyt... Mutta hienoa että sait tämän valmiiksi ja tämä oli hyvä lopetus. Huomaa, etten ole ollut täällä aikoihin, kamala miettiminen mitä pitäisikään sanoa. :roll:

Alku oli mukavaa luettavaa, jotenkin kotiinpaluista on aina mukava lukea. Ja Beregond osoittautui mukavaksi isäksi. :wink: Hän oli ihana. Ja tämäkin oli:
”Taisteleminen ei ole kaunista. Tuo on niin totta, ja... En tiedä, jotenkin ihastuin tuohon lauseeseen.

Ja loppu, kyllä ne kliseet käyttää pitää, tottakai! :lol: Loppu oli juuri sellainen kuin piti olla, ja jätti hyvän mielen. Ja sopi tähän, eiköhän se ole tärkeintä.

Mukava ficci ja oli hienoa lukea. Jatka kirjoittamista, täällä on lukija ainakin.... Kun tämä osasto on loppujen lopuksi hiljainen. (Ja olisi hienoa lukea se Pippin-ficci :wink: )
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Vastaa Viestiin