Kunniakysymys (PG, Bergil/OC, valmis 28.6)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Kunniakysymys (PG, Bergil/OC, valmis 28.6)

Viesti Kirjoittaja Leida »

Title: Kunniakysymys
Author: Leida
Genre: Romance/draama
Rating: PG
Pairing: Bergil/OC
Disclaimer: Kaikki mikä kuuluu Tolkienille on Tolkienin. Mukana myös muutama ihkaoma hahmoni.
Summary: Seitsemäntoistavuotias Bergil yrittää rakentaa elämäänsä isänsä tinkimättömien periaatteiden keskellä.

A/N: Tästä tulee varmasti useamman luvun mittainen, mutta en osaa vielä yhtään sanoa, että kuinka monen. Niin, ja Mithrellakselle suuri kiitos betaamisesta. Odottelen toiveikkaana palautetta ;)

Kunniakysymys

Luku 1

Bergil Beregondin poika lepuutti selkäänsä puuta vasten tarkkaillen sitkeästi ympäristöään. Metsä alkoi hämärtyä, varjot pidentyivät sulautuakseen kohta kaikkialla vallitsevaan pimeyteen. Vain Emyn Arnenin valot tuikkivat kotoisasti hänen takanaan. Nekin hiipuisivat hiljalleen, kun väki paneutuisi yöpuulle, ja vain muutama soihtu jäisi valaisemaan Valkoisen kartanon pihapiiriä. Puut kuiskivat toisilleen, heiluivat laiskasti pehmeässä etelätuulessa. Mikään muu ei metsässä liikkunut, kaikki henki tyyntä rauhaa. Bergil ei vahtivuoroillaan ollut koskaan nähnyt mitään oranssinpunaisen ketun metsästysretkiä erikoisempaa. Samaa sanoivat muutkin kaartin miehet. Yksin harhailevia örkkejä, suuremmista joukoista puhumattakaan ei enää liikkunut häiritsemässä Ithilienin asukkaita.

”Olkaa onnellisia siitä, miten hyvin asiat nyt ovat”, muistivat vanhemmat miehet aina toistaa, kun nuorukaiset valittelivat seikkailujen puutetta. He olivat sodan kokeneet, sen aiheuttamat kauhut olivat vielä kirkkaina heidän mielissään. Mitään hyvää, mitään innostavaa he eivät olisi örkkijoukon ilmestymisessä nähneet. Joltakulta örkki oli vienyt veljen, toiselta ystävän tai naapurin. Heidän sydämissään asui raivo noita viheliäisiä olentoja kohtaan, ja tunteettomasti he olivat teurastaneet örkkilaumat, jotka sodan jälkeen olivat harhailleet lähettyvillä. Koskaan enää he eivät halunneet pelätä rakkaimpiensa puolesta, kuten olivat silloin pelänneet.

Bergil muisti sodan, toki muisti. Hän oli ollut kymmenen vanha ja hän oli uskonut. Voittoon, toivoon. Lapsen tietämättömyyttä tai viisautta se oli ollut. Hän ei ollut pystynyt kuvittelemaan mahtavan Gondorin voimien romahtavan. Hän muisti liekkejä, palavia rakennuksia, ihmisten toivotonta kirkunaa, surun murtamia kasvoja. Hän oli nähnyt ne kaikki ja silti hän oli uskonut. Uskonut Gondorin uljaisiin miehiin. Ja hän oli ollut oikeassa. Ei, ei Bergil kaivannut sotaa. Hän ei toivonut epätoivon päiviä. Hän halusi vain jotakin tapahtuvaksi. Jotakin herättämään hänet tästä horroksesta, rikkomaan päivien säännöllisen kulun.

Emyn Arneniin johtavalta polulta alkoi kuulua tasaisia askelia. Bergil tunsi nuo askeleet, ne olivat hänen isänsä Beregondin, valkoisen komppanian päällikön. Pitikö tämän aina tarkastaa vartiot? Hän suoristi selkänsä ja peitti väistämättä esiin pyrkivän haukotuksen kämmenellään. Juuri ajoissa, isä näet kääntyi samaan aikaan polun mutkasta. Hän harppoi ripeästi ja varmasti ilman lyhtyä, sulautuen metsään tummissa vaatteissaan.

”Onko kaikki kunnossa, Bergil?” Isä puhui vaimeasti matalalla äänellään, haluamatta häiritä luonnon rauhaa.

”Mitään epäilyttävää ei ole näkynyt, niin kuin ei ikinä ennenkään”, Bergil sanoi ja oli kirota ääneen tunnistaessaan viimeiset esiin lipsauttamansa sanat. Hän tiesi varsin hyvin mitä niistä seuraisi. Saarna siitä, miten vartiossa ei saanut ikinä herpaantua. Ettei vuosienkaan rauha taannut sitä, etteikö juuri tänä nimenomaisena yönä jotakin voisi tapahtua, ja silloin riippuisi ainoastaan vahtien tarkkaavaisuudesta, että tapahtunut saatettaisiin kaartin tietoon. Lopuksi vielä jokin terävä huomautus siitä, miten Bergil saisi luvan korjata asennettaan.

”Anteeksi”, Bergil kiiruhti sanomaan estääkseen räjähdyksen. ”Minä olen pitänyt tarkasti vahtia, ihan todella” Pimeässä oli vaikea hahmottaa kasvonpiirteitä, mutta Bergilistä näytti siltä, että isän kasvoilla väreili tyytymätön ilme.

”Katso, että pidät vastakin”, tämä tyytyi kuitenkin vain murahtamaan ja katosi muutamassa hetkessä metsän pimeyteen. Bergil tuijotti mietteliäänä hänen peräänsä. Hänen isänsä palveli edelleen ruhtinas Faramiria samalla antaumuksella, joka oli saanut hänet käskyistä piittaamatta puolustamaan tätä, kun Denethor oli hulluudessaan ja epätoivossaan aikonut sytyttää poikansa tuleen. Kunnia ja käskyt, ne olivat Beregondille tärkeitä. Hän vaati paljon joka ainoalta kaartilaiselta, eikä päästänyt poikaansa muita helpommalla. Päinvastoin, isän tiukat oikeellisuuskäsitykset seurasivat Bergiliä myös palvelusajan ulkopuolelle, ja saivat hänet välillä puristamaan hampaansa tiukasti yhteen, jottei suusta lipsahtaisi mitään epäkunnioittavaa. Hänen isänsä tarkoitti hyvää, siitä Bergil oli varma. Se ei vain tehnyt asioita yhtään helpommiksi.

Pimeys oli syventynyt entisestään ja Bergil oli siirtynyt marssimaan edestakaisin saadakseen silmäkulmiinsa salakavalasti hiipineet unenrippeet karistettua, kun Théomon tuli viimein vapauttamaan hänet vahtivuorostaan. Hän antoi kieltävän vastauksen Théomonin rutiininomaiseen tiedusteluun, oliko mitään erikoista tapahtunut ja jätti tämän sitten nauttimaan yön hiljaisuudesta yksinään. Tuulenvire iski virkistävästi kasvoihin, kun hän tuttujen polunmutkien kautta teki matkaansa kotiin päin. Eräässä Valkoisen kartanon monista ikkunoista pilkotti kynttilän valon lepattava liekki. Bergil tiesi sen olevan ruhtinas Faramirin työhuone, suurten puisten kirjahyllyjen ja ympäriinsä lojuvien pergamenttirullien täyttämä kammio. Hän saattoi hyvin kuvitella Faramirin istuvan jonkin mielenkiintoisen kirjoituksen äärellä ajantajunsa unohtaneena. Ajatus sai hänet hymyilemään. Se tosiseikka, että oli hänen isänsä ansiota, että ruhtinas Faramir ylipäätään tutki jotakin vanhaa tarua, eikä maannut hengettömänä maan povessa, täytti hänet edelleen ylpeydellä.

Hänen isänsä ei koskaan puhunut tapahtuneesta - Käskynhaltija Denethorin ja kolmen muun miehen kuolemasta. Bergil tiesi vain hämärästi mitä pyhäkössä oli tapahtunut, eikä uskaltanut kysellä isältään, jonka kasvoille nousi sulkeutunut ilme milloin tapaus vain mainittiin. Isä oli uhrautunut pelastaakseen Faramirin. Mutta hyvälläkin tarkoituksella on hintansa, ja sitä hintaa kantoi Beregond edelleen omatunnollaan.

Näitä ajatuksia oli Bergil pyöritellyt mielessään niin usein, etteivät ne enää ahdistaneet. Pyyhkäisten mielestään kaiken ylimääräisen Bergil kulki viimeiset askeleet kotiovelle ja vaipui hetkeä myöhemmin niin syvään, rauhalliseen uneen, että vain työntäyteinen päivä saattoi sellaista aikaansaada.

***

Bergil vajosi huohottaen ruohikolle antaen harjoitusmiekan valahtaa kädestään, jota edelleen jomotti erityisen napakan iskun jäljiltä. Toisella kädellään hän pyyhkäisi pois otsalta valuvat hikinorot. Nyt iltapäivän auringon kääntyessä niin, että aukea, jota he käyttivät harjoituskenttänään, jäi viimein varjoon, alkoivat senpäiväiset ottelut tietenkin olla lopussa. Ainoastaan ruhtinas Faramir, joka oli vähän aikaa sitten saapastellut seuraamaan harjoituksia, miekkaili leikkimielisesti pienen poikansa kanssa. Pojan kasvot kiilsivät innostuksesta yhtä paljon kuin kuumuudesta hänen vastaillessaan isän varovaisiin iskuihin. Bergil tunsi pienen kateuden piston sitä katsellessaan. Bergilin ollessa pieni oli hänen isänsä pitänyt mitellä miekalla oikeita vihollisia vastaan, aikaa ei ollut juurikaan riittänyt lapsen kanssa leikkimiseen. Ne kerrat, jolloin Beregond oli ehtinyt opettaa poikaansa miekkailemaan tai ampumaan pienellä jousellaan olivat olleet Bergilin tähtihetkiä. Hän muisti katsoneensa pitkää kaartilaisisäänsä ihailua silmissään.

”Päällikkö ei varmaankaan edes harkitse näiden harjoitusten siirtämistä iltaan”. Hámir lysähti Bergilin viereen ja joi ahnaasti vesileilistään.

”Tuskinpa minun kannattaa edes vastata tuohon”, Bergil hymähti. Hän anasti vesileilin Hámirilta, mutta irvisti saadessaan valutettua vain muutaman pisaran karheaan kurkkuunsa. Hámir virnisti anteeksipyytävästi. ”Minun oli jano”

”Mitä sille 'ystävät jakavat kaiken keskenään' –aatteelle tapahtui?” Bergil tivasi. Hän harkitsi tönäisevänsä Hámiria kylkeen, mutta ajatus liikkumisesta tuntui aivan liian vaivalloiselta. Sen sijaan hän kohotti veltosti kätensä ja tähtäsi tätä tyhjällä vesileilillä, jonka Hámir helposti sieppasi käsiinsä.

He vaipuivat levolliseen hiljaisuuteen. Se soljui heidän ympärillään, mutta ei ahdistanut. Bergil oli tuntenut Hámirin kauan, jo Minas Tirithin ajoista lähtien. Muiden poikien mukana he olivat juoksennelleet sokkeloisilla pikkukujilla, pujahdelleet ihmisten välistä takaa-ajo leikeissään sekä väistelleet vaihtelevalla menestyksellä torimyyjien rattaita ja näiden vihanneksilla kuorrutettuja pöytiä. Bergil värisi edelleen ajatellessaan erästä onnetonta porkkanavyöryä.

”Tämä tuntuu välillä varsin turhalta”, Hámir rikkoi hiljaisuuden äkisti.

”Mikä niin?” Bergil yritti saada kuumuudessa hidastuneet aivonsa keskustelun tasalle.

”Se, että minä olen näin mahtava miekankäyttelijä, mutta en saa tilaisuutta näyttää sitä käytännössä. Eikö sinusta ikinä tunnu siltä kuin meidän taitomme menisivät hukkaan?”

”Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu”, Bergil siteerasi isäänsä. Se kuulosti hupsulta, vanhan vakavan harmaaparran puheelta. ”En silti väitä, ettenkö itsekin tuntisi oloani tylsistyneeksi silloin tällöin”, hän pakottautui myöntämään. ”Varo vain, ettet mene sanomaan mitään tuollaista päällikön kuullen”. Bergil oli ottanut tavakseen kutsua isäänsä päälliköksi. Se näytti saavan muut unohtamaan sukulaissuhteen heidän välillään. Alkuaikoina kaikki päällikköä koskeva napina oli tauonnut kuin taikaiskusta Bergilin vain ilmestyessä lähietäisyydelle. Vähitellen hänet oli hyväksytty miesten joukkoon, eikä hän olisi unissaankaan kuvitellut pilaavansa asemaansa toistamalla isälleen mitä tästä oli juoruiltu puolisella.

Hámir vain tuhahti. ”Enhän minä menisi tökkäämään múmakiakaan kepillä kylkeen”

***

Kun auringon viimeisetkin säteet alkoivat vaipua, Bergil nousi vastentahtoisesti ylös ja ravisteli heinänkorret vaatteistaan. Kylmennyt hiki sai hänet värisemään illan viileyden tunkeutuessa viitan alle. Kenttä oli nyt autio. Aika oli huvennut kummallisesti, kun Bergil ja Hámir olivat loikoilleet vanhan puun juurella jutellen. Oli uskomattoman vapauttavaa purnata pikkuasioista yhdessä toverin kanssa. Pieni ääni Bergilin pään sisällä muistutti, että se tuskin oli urhean kaartilaisen arvon mukaista, mutta hän huitaisi ajatuksen syrjään. Eihän täällä ollut ketään kuulemassa. Muut kaartilaiset olivat kadonneet heti luvan saatuaan ja hänen isänsä ja ruhtinas Faramirkin olivat lähteneet jo jonkin aikaa sitten syventyneinä innokkaaseen keskusteluun.

”Minun on pakko lähteä vartioon” Bergil venytteli käsiään. Ajatus tuntikausien seisoskelusta keskellä hiljaista metsää innosti häntä tänään vielä tavallista vähemmän. Mutta mentävä oli. Velvollisuuden väistäminen ei edes käynyt Bergilin mielessä. Ja saattaisi hänellä olla seuraakin. Ehkä lähellä pesäänsä pitävä kettu livahtaisi Bergilin ohi metsästysretkelle.

Hámir toivotti virnistellen hänelle rattoisaa vartiovuoroa ja lähti sitten omiin huvituksiinsa. Bergil suuntasi reippaasti vastakkaiseen suuntaan. Hän oli hädin tuskin ehtinyt puiden siimekseen, kun kimeä kirkaisu halkoi ilmaa. Jännitys tulvahti Bergiliin ja mielikuvat sankariteoista ja pelastusta kaipaavista neidoista välkkyivät hänen mielessään, kun hän ampaisi juoksuun ääntä kohti.

Bergil pysähtyi häkeltyneenä tuijottamaan edessään aukeavaa näkyä. Ei ollut mitään taistelua, johon sännätä mukaan. Ainoastaan Faramirin poika, Elboron seisoi metsän reunassa ja parkui täyttä kurkkua, vaikka mitään uhkaavaa ei sattunut ainakaan Bergilin näköpiiriin. Bergil asteli pojan luo ihmetellen mielessään, miten ruhtinas Faramir antoi tämän seikkailla yksin keskellä metsää hämärän jo laskeuduttua.

”Mikä hätänä?”, hän kysyi äänellä, jonka toivoi olevan ystävällisen rauhoittava. Hän ei tuntenut oloaan kovin kotoisaksi lasten kanssa. Poika kohotti kyyneleiset kasvonsa häneen päin ja osoitti sitten metsää. ”Minä näin örkin”, hän sopersi niiskutuksensa lomasta. Se sai Bergilin jähmettymään ja kääntämään katseensa kohti ryteikköä, jota kohden Elboron viittilöi. Mikään metsässä ei liikkunut, mutta Bergil aisti pahaenteisen hiljaisuuden. Faramir jaksoi aina kehua poikansa älykkyyttä, kenties Elboron oli oikeassa ja metsässä tosiaan oli kuljeksinut örkki. Bergil ei olisi halunnut mitään enempää, kuin rynnätä suin päin tutkimaan asiaa. Kuinka hienoa olisikaan palata antamaan selontekoa miekka örkinverestä kiillellen.

Pieni käsi tarttui epäröiden hänen käteensä. Bergil katsoi alas ja näki Elboronin napittavan häntä luottavaisena itkusta tihruisilla silmillään. Bergil tukahdutti manauksen. Hänen oli pakko luopua örkkijahdista ja viedä poika isänsä suojiin. Kevyesti hän heilautti pojan selkäänsä ja lähti vastentahtoisesti Valkoista kartanoa kohti.

Hänen isänsä ja ruhtinas Faramir seisoivat kartanon portinpielessä. Faramir huitoi käsillään selittäen jotakin nauraen, mutta hymy kuoli hänen huulilleen, kun hänen silmänsä sattuivat heitä kohti juoksevaan Bergiliin. ”Elboron!”, hän parkaisi nostaen pojan syliinsä Bergilin hartioilta. Bergilin hätäiseen selvitykseen tapahtumista sekoittuivat Elboronin ajoittaiset ”Se oli örkki, isä” –huudahdukset.

”Minun piti tuoda poikanne suojaan”, Bergil päätti puheensa epävarmasti tietoisena Faramirin harmaiden silmien terävästä katseesta. ”En voinut jäädä tutkimaan-”

”Toimit aivan oikein”, Faramir sanoi päättäväisesti. Hän puristi sylissään olevaa poikaa tiukemmin itseään vasten ja puhui tämän kiharan pään yli. ”Järjestä partiot, Beregond. Minä liityn seuraan heti vietyäni Elboronin sisään” Taakseen katsahtamatta hän harppoi suorinta reittiä kohti kartanon ovea. Se ei valitettavasti ollut pihatie. Bergil sääli rouva Eowynin ruusuja, jotka lakosivat maahan Faramirin jäljessä.

Beregond viittasi Bergilin mukaansa ja lähti yhtä ripeästi hakemaan miehiään. ”Bergil, sinä näytät meille, missä tämä tarkalleen tapahtui ja sitten palaat vartiopaikallesi”, hän sanoi. Isän sanat takoivat Bergilin päässä. Vartiopaikalle? Vartiointi oli viimeisenä Bergilin tärkeysjärjestyksessä juuri nyt. Eikö hän ollut nähnyt tämän tapahtuvan? Hänellä oli suurempi oikeus kuin kellään muulla ottaa selvää siitä mitä metsässä oli meneillään. Hän avasi suunsa vastustaakseen, mutta isä näytti tietävän mitä hänellä oli mielessä, koska kiirehti katkaisemaan vastalauseet ennen kuin Bergil sai ne ulos suustaan.

”Jos nuori herra Elboron tosiaankin näki örkin, niin me emme todellakaan voi hylätä vartioitamme.”

Kun Bergil ei näyttänyt vakuuttuneelta, hän lisäsi tiukasti. ”Se oli käsky, Bergil. Minulla ei ole aikaa valituksellesi juuri nyt.”

”Kyllä, päällikkö”, Bergil sihahti sanat yhteen puristettujen hampaidensa lävitse. Raivo hulmusi hänen sisällään, kun hän harppoi isänsä perässä. Tämä ei edes kääntynyt katsomaan taakseen.
Viimeksi muokannut Leida, To Kesä 28, 2007 9:39 pm. Yhteensä muokattu 18 kertaa.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Eka!*hih* *ei voinut itselleen mitään*

Hyvä ja mielenkiintoinen alku. Kuvailut olivat kauniita ja koko juttu todentuntuinen aina siitä tylsyydestä Elboronin kotiin viemiseen.

Vain yksi juttu tässä minusta tökki, Beregond oli vähän liian jyrkkä poikansa suhteen. Mutta tämä on vain minun mielipiteeni, eikä se paljoa haitannut. Silti hän voisi "löysätä" hiukan Bergilin suhteen. Olet muuten tehnyt Bergilistä mielenkiintoisen ja varsin todentuntuisen hahmon, pidin hänestä heti. Toivottavasti sekä isän että pojan ystävyys Pippiniin tulee esille myös, voisiko Pippin tulla mukaan tarinaan vaikka vain pienessä osassa? Huomaan toivovani omituisia asioita ja kun en edes Pippinistä niin välitä... No, kuitenkin.

Taakseen katsahtamatta hän harppoi suorinta reittiä kohti kartanon ovea. Se ei valitettavasti ollut pihatie. Bergil sääli rouva Eowynin ruusuja, jotka lakosivat maahan Faramirin jäljessä. tämä sai minut hymyilemään typerästi, siinä oli vain jotain sellaista.

Toivottavasti jatkoa tulee pian, sitä jään odottelemaan tänne :wink:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tämä oli kyllä lupaava aloitus ficille. Kuten jo sanoin, pidin valtavasti Bergilin hahmosta ja erityisesti noista hänen monitahoisista tunteistaan isäänsä kohtaan. Beregond vaikutti minusta aika oikeudenmukaiselta siinä, ettei hän päällikkönä anna mitään erityiskohtelua pojalleen, vaikka siitä saakin ehkä hieman kylmän vaikutelman. Mutta ei suosiminenkaan varmasti olisi järkevää. Minusta oli hienoa, että Bergil ymmärtää isän tarkoittavan hyvää ja tuntee samalla ylpeyttä siitä kun tämä pelasti Faramirin. (Yksi lempikohtiani tässä olikin se, kun Bergil näkee Faramirin huoneesta kajastavan valon ja ajattelee, että ilman isän urotekoa Faramir ei nyt olisi tuolla...) Ja sitten vastapainona ovat nämä hieman katkerat tunteet siitä, ettei isä ehtinyt antaa kovin usein huomiota pojalleen tämän ollessa lapsi ja sitten nuo ankarat periaatteet sopivaa käytöstä koskien. Ja päälle vielä tuo Bergilin kova hinku päästä tekemään sankaritekoja. On ihan ymmärrettävää, että Beregond-isä haluaa hieman hillitä poikansa intoa, eikä päästä örkkijahtiin keskellä yötä.

Tähän oli minusta helppo eläytyä, varmaankin noiden luontevien kuvailujen ansiosta. Tuon iltapäivän kuumuuden saattoi ihan tuntea itsekin. Elboron vaikutti todella suloiselta, kuten myös se miten Faramir häntä kohteli. (Niin ihanan hellä isukki. *Tykkää* :).) Mutta miksi tuo lapsi oli lähtenyt sinne metsään seikkailemaan? Karkumatkalla kenties, mutta miten Faramir ei ollut huomannut pojan puuttumista? Minäkin muuten pidin hirveästi tuosta, kuinka Faramir oikaisi ruusupenkkien läpi. Tuntuu luonnolliselta olla huomaamatta tuollaista, kun on tärkeämpääkin pohdittavaa, mutta Éowyn ei varmaan ole kovin mielissään. :P

Jätit tämän luvun sopivan jännään kohtaankin, niin että jatko kyllä kiinnostaa kovasti siitäkin syystä. Ja toivottavasti Faramirkin pyörii tässä mukana tavalla tai toisella. :D
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Peacemaker
Örkki
Viestit: 12
Liittynyt: Su Joulu 31, 2006 12:20 pm
Paikkakunta: Kokkola
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Peacemaker »

Kieltämättä mielenkiintoinen alku. Kuvailu oli sujuvaa ympäristössä ja hahmoissa, jotenkin mukaansatempaava kokonaisuus. Ensivaikutelma tästä ficistä oli todella hyvä, ja olisi kiva vielä lukea lisääkin. Tuli jotenkin tosi inhimillinen kuva tuosta Bergilistä, kun kuvailit hänen ajatuksiaan isäänsä ja Faramiria kohtaan, etenkin tuo miten Bergil olisi kaivannut lapsena enemmän huomiota isältään, ja piti niitä harvoja yhteisiä hetkiä hohdokkaina. Hámirin ja Bergilin ystävyys tuntui jotenkin aidolta ja luonnolliselta, pientä huumoria sait tuohon kohtaan myös mukavasti laitettua. Oli helppoa kuvitella heidät loikoilemaan jonnekkin auringonpaisteen alle.

Faramir olikin itse niin isä-tyyppiä tää pisti hymyilyttämään, ihanaa kun se jaksaa olla muutakin kuin sotaurho, ja hänellä ja Elboronilla tuntui olevan läheiset välit. Éowyniä tuskin haittaa parin ruusun taittuminen poikansa turvallisuuden vuoksi. : D

Mielenkiinnolla odottelen jatkoa..
Kerran sammuivat silmät kauniit ja kiltit niin, pysähtyi sydän kultaisin.
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kiitoksia kaikille, minä hypin täällä ihan onnessani!

Nerwen: Kiitoksia palautteesta, ja erityisesti mukavaa, että tämä vaikutti todentuntuiselta. Toivottavasti et ihan kauhean jyrkkää kuvaa Beregondista saanut, minä en nimittäin tarkoittanut tehdä hänestä mitään tyranni-isää. Hän on kyllä aika tiukan tuntuinen tässä ensimmäisessä luvussa varsinkin. Jatkossa tilanne hiukan lievenee. Beregondilla on kyllä tietyt periaatteet, mutta hän rakastaa poikaansa suuresti ja Bergilkin tietää sen. Isän ja pojan tietyllä tavalla erilaiset katsontakannat (Bergil on nuori ja innokas, eikä suhtaudu vapautensa rajoittamiseen kauhean hyvin) ja se, että Beregond on Bergilille sekä isä että päällikkö aiheuttavat kahnausta. Sen lisäksi tämä on tiiviisti Bergilin näkökulmasta kirjoitettu ficci, joten kaikki Bergilin mielipiteet eivät välttämättä ole kauhean reiluja. Jaa, minä en uskalla luvata tuota Pippiniä varmasti, mutta mahdollisesti tarinan loppupuolella...

Mithrellas: Kiitos vielä, hirvittävästi. Ihanaa, että tämä tuntui elävältä ja Bergil aidolta. Juu, kyllä Faramir tulee tässä jonkin verran pyörimään, Elboron vielä sitäkin enemmän. Tapahtumapaikka kun on suurimmaksi osaksi Emyn Arnen. Elboronin vaelteluun metsässä tulee vastaus seuraavassa luvussa.

Amarië~: Huh, sinulla oli hankala nimi kirjoittaa :) Kiitoksia kommentista. Hienoa todellakin, että Bergil tuntui inhimilliseltä, se oli tarkoituskin. Ja, se että Hámir ja Bergil kohta oli vähäsen hauska. Minusta aina tuntuu, että huumori ei ole minun lajini ollenkaan. Juu, kyllä Éowynilla taitaa poika mennä tärkeysjärjestyksessä ruusupuskan edelle ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Luku 2

Äkillinen tölväisy havahdutti Bergilin unesta. Urahtaen hän pyörähti kauemmas häiritsijästä, mutta liike aiheutti sen, että hän löysi itsensä kylmältä lattialta valtavan tömähdyksen saattelemana. Kammetessaan yön jäljiltä rähmäiset silmänsä auki ja siristellessään niitä vaivalloisesti kirkkaassa auringonvalossa hän havaitsi pudonneensa puupenkiltä, jolla oli kyyhöttänyt odottamassa tietoa metsän haravointioperaatiosta. Sitä hän oli ilmeisesti käyttänyt väliaikaisena vuoteenaan. Bergil kömpi haukotellen pystyyn. Niskaa särki kovan pieluksen takia ja levottomasti nukuttu yö sai hänen päänsä tuntumaan kummallisen raskaalta.

Saatuaan silmänsä sen verran hallintaan, että pystyi tähyilemään ympärilleen, Bergil näki isänsä seisovan vieressään. Tämä oli siis kiskonut hänet hereille. Isä näytti tarmokkaalta ja virkeältä kuin hyvin nukutun yön jälkeen, vaikka ei ollut millään voinut saada kuin muutaman tunnin lepoa. Vai oliko tämä nukkumaan mennytkään, Bergil ei tiennyt. Hän tunsi edelleen katkeruutta passituksestaan vartioon, mutta polttava halu saada tietää partioinnin tulos sai hänet nielemään kiukkunsa.

”Oliko siellä oikeasti örkkejä? Löysittekö te mitään?” Bergil pudotteli ilmaan ensimmäiset mielessään leijuvat kysymykset.

Beregond näytti yhtäkkiä turhautuneelta. ”Ei, me emme löytäneet mitään. Emme kerta kaikkiaan mitään. Ja me haravoimme kaikki lähialueet ja örkin piileskeltävät kolot. Maakin on niin kuivaa, että minkäänlaisia jälkiä ei pystynyt löytämään.” Hän epäröi hetken, mutta jatkoi sitten. ”En tietenkään sanonut tätä ruhtinas Faramirille, mutta suoraan sanoen uskon, että mitään örkkiä ei ole olemassakaan ja koko juttu on vain pojan mielikuvitusta.”

Bergil puntaroi tietoja mielessään. Pieni osa hänestä, se jota hän ei ikinä olisi myöntänyt muille, oli iloinen siitä, että jos hänellä ei ollut ollut mahdollisuutta sankaritekoihin, niin eipä niistä ollut päässyt osalliseksi kukaan muukaan. Ilmeisesti mitään örkkiä ei ollut edes piileskellyt lähettyvillä. Bergil kuitenkin muisti myös Elboronin hädän metsässä, eikä oikein jaksanut uskoa, että poika olisi pelästynyt jotakin kuvittelemaansa niin kovasti. Mutta toisaalta, mitäpä hän lasten ajatustenjuoksusta ymmärsi.

”Olen pahoillani, että herätin sinut”, isä sanoi katkaisten hänen ajatuksensa. ”Näytät todellakin siltä, että lepo voisi olla hyväksi. Mutta ruhtinas Faramir pyysi sinua puheilleen, enkä minä kehdannut kieltää vain sen takia, että kuorsaat vielä kuin karhu talviunessa.”

”Ruhtinas Faramir pyysi minua puheilleen?” Bergil toisti pöllämystyneenä.

”Haluaa varmaankin puhua tapahtuneesta. Sinun on paras kiirehtiä. Kunhan olet ensin siistiytynyt”, Beregond lisäsi Bergilin ollessa jo lähes ulkona ovesta. ” Näytät enemmän peikolta kuin Valkoisen komppanian kaartilaiselta.”

***

Muutamaa hetkeä myöhemmin Bergil harppoi puhtaissa vaatteissa kohti Valkoista kartanoa. Hänen niskaansa valui ikävästi vesipisaroita, koska hän oli yrittänyt saada unen jäljiltä pystyssä törröttävää tukkaansa taltutettua. Aurinko tosin kuivatti hiuksia tasaiseen tahtiin. Se oli jo kiivennyt melko korkealle heitellen kuumia säteitään kasvillisuuteen, joka alkoi veden puutteen vuoksi pikkuhiljaa ruskistua. Bergil tunsi ruohonkorsien ritisevän jaloissaan astellessaan nurmikon yli kartanon ovelle.

Varovainen koputus toi ovelle palvelustytön, joka tutkaili häntä ensin uteliaasti, mutta kun Bergil sai soperrettua tulleensa tapaamaan ruhtinas Faramiria, tyttö johdatti hänet läpi kartanon kauniiden, puisten käytävien tämän työhuoneen ovelle. ”Koputtakaa ensin”, tyttö muistutti tarpeettomasti. Bergil tunsi ärtyvänsä, ei kai hän mikään oppimaton pikkupoika ollut. Hän oli aikeissa sanoakin sen palvelustytölle, mutta tämä väläytti hymyn, joka sai Bergilin polvet notkahtamaan. Bergil jäi katsomaan, kuinka tyttö sipsutti poispäin ja heräsi todellisuuteen vasta, kun Faramirin työhuoneesta kuului tuolinjalkojen kirskuntaa. Hän naputti oveen ja teki parhaansa tasoittaakseen ilmeensä ennen kuin astui sisään.

”Kas, Bergil”, Faramir sanoi samalla, kun keräsi kokoon paperit, joita oli ollut tutkimassa ja lättäsi ne huolettomasti korkean paperikasan päällimmäiseksi. Bergil seurasi huolestuneena, kuinka kasa heilahti uhkaavasti, mutta onnistui juuri ja juuri säilyttämään tasapainonsa. ”Kiitoksia poikani pelastamisesta, Bergil”, Faramir jatkoi. Hänen tavallisesti iloiseen ääneensä oli hiipinyt vakavampi sävy.

Bergil repäisi katseensa irti huojuvasta paperipinosta ja naulitsi sen arasti Faramiriin. Hän yritti pohtia mitä hänen isänsä sanoisi vastaavassa tilanteessa. ”Minä tein vain velvollisuuteni”, hän totesi mietiskelyn päätteeksi. Se sai jostakin syystä hymynpoikasen kiipeilemään Faramirin suupielessä. Tämä kuitenkin tasoitti pian ilmeensä. ”Olen iloinen, että näet asian niin.”

”Tosin, jos metsässä ei liikkunutkaan mikään, niin ei se kovin kummoinen pelastus tainnut olla”, Bergil lipsautti. Hän oli purra harmissaan kieleensä. Möläytellä nyt tuollaisia ruhtinas Faramirin edessä. Faramir ei kuitenkaan vaikuttanut suuttuneelta, ainoastaan mietteliäältä.

”Tiedätkö Bergil, se on todellakin eriskummallista. Minä näet uskon poikaani, ja Elboron väittää itsepintaisesti nähneensä örkin. Mutta kuinka tätä örkkiä ei sitten löydy mistään, sitä minä en jaksa käsittää. Toisaalta, ehkä minä luotan liikaa viisivuotiaaseen. Muistat varmasti, Bergil, että Elboron oli mukanani harjoituskentällä eilen.” Bergilin nyökättyä Faramir jatkoi. ”Harjoitusten jälkeen minun piti keskustella isäsi kanssa erään kaartilaisen siirtämisestä Minas Tirithiin. Se ei tietenkään ollut mikään pikkupojan korvia hivelevä puheenaihe. Elboron tuli kärsimättömäksi, ja minä annoin hänelle luvan kävellä yksin kotiin, kunhan hän ei poikkeaisi minnekään. Matkahan on lyhyt ja Elboronille tuttuakin tutumpi. Mutta Elboron oli näköpiiristäni hävittyään lähtenyt seuraamaan oravaa ja päätynyt lopulta sinne mistä sinä noukit hänet mukaasi. ”

Faramir näpräsi sulkakynäänsä puhuessaan. ”Se oli viimeinen kerta, kun päästän hänet vaeltelemaan yksin. Sain kuulla kunniani Éowynilta. Hän pyysi minua kiittämään sinua siitä, että löysit hänen poikansa, josta isä ei ilmeisesti onnistu pitämään huolta.” Faramir hymyili hämillisesti. ”Hän osaa olla varsin suora toisinaan.”

Bergil rääkkäsi aivojaan keksiäkseen sopivan vastauksen moiseen kommenttiin. Turhaan, hänen aivoissaan loi täysin tyhjää. Onneksi Faramir pelasti tilanteen tarjoamalla hänelle tuolia, ennen kuin hän sai purskautettua suustaan jotakin mahdollisesti Éowynia loukkaavaa. Bergilillä oli tunne, että tavallisesti niin tasainen Faramir ei suhtautuisi kovin maltillisesti mainintaan vaimonsa temperamentista.

”Minulla oli muutakin asiaa” Faramir sanoi istuttuaan takaisin omaan tuoliinsa Bergilia vastapäätä. ”Minun on määrä lähteä käymään Minas Tirithissa huomenna. En mitenkään kehtaa ilmoittaa kuninkaalle, etten pääse tulemaan, vain koska meillä on täällä käynnissä olemattoman örkin metsästys. Joten minun täytyy mennä. Siksipä ajattelin -” Hän piti pienen tauon kuin miettien miten muotoilisi asiansa. Bergil tutkaili tuolin käsinojiin kaiverrettuja koristeita ja odotti.

”Poikani pitää sinua lähestulkoon sankarinaan nyt. Suostuisitko sinä pitämään häntä silmällä sillä aikaa, kun olen poissa. Éowyn pitää hänestä tietysti huolta ja onhan hänellä hoitajakin, mutta heillä ei ole aikaa juoksennella hänen perässään pitkin metsiä. Ja tämän kohtauksen jälkeen me emme haluaisi hänen leikkivän edes pihalla yksikseen. Jos voisit tulla päivittäin hakemaan hänet joksikin aikaa mukaasi, niin Elboron saisi purettua loppumatonta energiaansa ja Èowynilla jäisi aikaa muuhunkin.”

Bergilin sisällä hulmahti pettymys. Vai lapsenvahti hänestä tulisikin. Pienen hetken ajan hän oli kuvitellut, että Faramir kutsuisi hänet mukaansa Minas Tirithiin. Sen sijaan hän saisi juoksennella tämän pojan perässä kuin mikäkin palvelustyttö. Hän vilkaisi ruhtinas Faramiria, tämän katse oli kiinnittynyt hänen kasvoihinsa. Bergil pakotti hymyn kasvoilleen ja puhui välttämättömät sanat. ”Kyllä, herra, teen sen mielelläni.”

***

Bergil potkiskeli äkäisesti ruohotuppoja ilmaan. Mainio palkinto pelastustyöstä, saada tuo kiusankappale niskoilleen. Elboron oli nopeampi kuin kettu ja energisempi kuin lauma herhiläisiä. Ei tämän kaitseminen ollut kaartilaisen työtä, olkoon poika kuinka korkeaa sukua hyvänsä. Hän oli aikeissa tönäistä portin auki ja etsiä jonkun jolle voisi inistä epäreilua kohtaloaan, kun näky puutarhassa pysäytti hänet. Sama tyttö, joka oli avannut Bergilille oven, työskenteli nyt kartanon ruusupenkin ääressä. Bergil tunsi sydämensä hyppäävän kurkkuun. Tytön tummat hiukset -korpinmustiksi niitä olisi varmasti tarinoissa sanottu- valuivat tämän harteille. Olkoonkin, että tytöllä oli yllään yksinkertainen harmaa puku, Bergilin silmissä hänet oli verhottu valkoiseen silkkiin.

Tyttö tuntui aistivan Bergilin kiinteän katseen, sillä hän käänsi hitaasti päänsä työstään Bergilin suuntaan. Bergil tunsi väreiden juoksevan selkärankaansa pitkin. Hän oli kiusallisen tietoinen honteloista jaloistaan ja hintelistä hartioistaan. Mutta tyttö hymyili. Tyttö hymyili! Bergil vastasi hymyyn, suupielten venyessä leveään virnistykseen kaikki maailman huolet valuivat hänen päästään. Siinä katseessa oli ikuisuus. Viimein tyttö käänsi päänsä takaisin työhönsä ja jätti Bergilin huumaantuneena nojaamaan porttiin. Bergilin paino sai portin lävähtämään auki ja leiskautti hänet pitkin pituuttaan maahan, mutta mitäpä siitä. Bergil leijui kotiin.

Isä oli jostakin syystä vielä kotona ja oli jopa katsonut asiakseen valmistaa ruokaa. Isän keittotaito ei ollut hääppöinen, mutta palvelustytön ollessa lomalla siihen oli tyydyttävä. Bergilin mielialaa ei olisi latistanut, vaikka kattilasta olisi paljastunut kasa pilaantuneita silakoita. Hän poimi lusikan pöydältä ja alkoi lappaa ruokaa tasaiseen tahtiin suuhunsa.

”Mitä sanottavaa ruhtinas Faramirilla oli?” Isä uteli istuuduttuaan Bergiliä vastapäätä oman kulhonsa kanssa.

”Tahtoi kiittää. Ja värväsi minut vahtimaan poikaansa, kun on itse tapaamassa kuningasta.”

”Ja sinäkö suhtaudut moiseen tehtävään noin hyvin?” Isän leipä jäi puolitiehen suusta.

”No, sehän on minun velvollisuuteni”, Bergil sanoi iloisesti.

Beregond näytti hivenen epäuskoiselta, mutta päätti sitten jättää aiheen sikseen. ”Kuule, Bergil, minun oli tarkoitus puhua kanssasi. Siitä eilisestä. Minä olin ehkä hiukan tyly, mutta ymmärräthän, että sinun täytyy oppia -”

”Ottamaan käskyjä vastaan”, Bergil täydensi. ”Tiedän, minun olisi pitänyt totella heti. Olen pahoillani. Hyvää muhennosta, onko tätä lisää?” Hän virnisti isälleen, joka näytti täydellisen häkeltyneeltä. Eihän tämä voinut tietää, että Bergilin elämä oli juuri muuttunut täydellisesti.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Eka (juup, oli ihan pakko...)!

Päällimmäiseksi tästä jäi pari tunnetta; se, että nyt päästiin asiaan ja että tämä osa oli suloisen ihanalla tavalla kirjoitettu. Tölväisy -minä vain rakastan tuota sanaa. Tai ainakin tällä hetkellä. :roll: Se tuntui sopivan tuohon erinomaisen hyvin. Pikkuasia, mutta jäi mieleen.

Luku eteni mukavasti ja jostain syystä hieman paremmin kuin tuo ensimmäinen. Hmmh, jotain vielä piti yleisesti sanoa... Niin, tuo ensikohtaaminen oli mukavasti kirjoitettu, ensin ollan hiukan närkästyneitä ja sitten se hymy sulattaa kaiken. Silti olisi mukavaa, jos koko juttu ei perustuisi vain tuohon hymyyn... Ja uskon, että päästään syvällisempiinkin asioihin vielä, kunhan nyt sanoin tuonkin...

Ihana tuo lapsenvahti -juttu ja Bergilin ajatukset siitä. Se oli vain aito. Ja kuvaus Elboronista oli hauska, pidin :) .

Loppu oli mukava, isä häkeltyy täysin, kun poika käyttäytyy toisin kuin tavallisesti.. tai siis.. :roll: Sekavat selitykseni, mutta uskon että löysit pointin jostain tuolta sanametsän keskeltä...

Pidin tästä luvusta oikein paljon, jatkoa vaan... :wink:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Minä pidän edelleenkin Bergilistä todella paljon. Kuvailet hänen tunteitaan ja ajatuksiaan ihanan aidosti ja vivahteikkaasti, minkä ansiosta häneen on helppo samastua.

Ja Faramiristakin pidin. Tuo hänen huoleton asenteensa sellaisia juttuja kuin ylikorkeita paperipinoja ja ruusupenkkejä kohtaan on jotenkin todella suloista. Sopii sellaiseen "hajamielinen professori" -vaikutelmaan, minkä minä tässä saan hänestä. :P Muutenkin Faramir on mukavan kiltin ja rennon oloinen. Pidin myös tuosta Éowynin temperamentista, johon tässä viitattiin, vastaa hyvin omaa mielikuvaani hänestä. Tuo koko kohtaaminen Faramirin ja Bergilin välillä oli herkullinen, erityisesti nuo Bergilin hätääntyneet pohdinnat, miten uskaltaisi kommentoida Faramirin puheita. Jotenkin tuttu tilanne - varmaan olen itsekin joskus joutunut miettimään tuollaisia jotain ns. arvovaltaista tyyppiä tavatessa.

Tuosta Bergilin ihastumisesta jo jotain sanoinkin, ja pidin kyllä tästä ratkaisusta enemmän. Tietysti minäkin mielenkiinnolla odotan että nuo kaksi pääsevät puheväleihin asti. Bergilin tunteet tässä tuntuivat syttyvän aika nopeasti, ilman että hän tietää tytöstä mitään, vaikka toisaalta, kyllähän tällaisia ratkaisuja usein näkee romantiikkapuolen jutuissa ja kirjoissa, varsinkin miehiä kuvailtaessa, eikä niissä sinänsä ole mitään vikaa. Jostain syystä minä vain aina jotenkin säpsähdän kun jonkun tunteet hulmahtavat noin nopeasti. ^^

Beregond tuntui mukavalta tuossa lopussa kun oli ihan ruokaa mennyt kokkailemaan. Ja Bergilin ajatus, että kattilasta saisi ilmaantua vaikka pilaantuneita silakoita. :lol:

Kiva luku tämäkin. Jatkoa odotellessa.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Nerwen: Kiitoksia! Ihanaa, että sinä jaksat kommentoida ja tunnut vielä tykkäävänkin. Ja minusta oli oikeasti tosi kiva kuulla, että sinä pidit tuosta tölväisy-sanasta. Minulla oli se tässä ihan alussa, mutta kun muokkailin tätä, rupesin ajattelemaan, että se kuulosti hölmöltä ja vaihdoin sen tönäisyyn. Lopuksi pistin kuitenkin tuon tölväisyn, joten oli hauska kuulla, että se toimi. Juu, kyllä tässä vielä syvällisempiinkiin juttuihin päästään, kunhan tarina etenee. Ja, ymmärsin kyllä mitä tarkoitit tuolla lopulla, kiva että tykkäsit siitä. Minä hain juuri sellaista 'kun on innostunut jostain, eivät pikkuasiat merkitse enää mitään' -tyylistä asennetta.

Mithrellas: Kiitoksia, pitkästä kommentista! Jep, en tosiaankaan tiedä, kuinka uskottava tuo Bergilin ihastuminen oli, mutta minä vain halusin tästä sellaisen ns. äkillisen ensirakkauden. Ei kaikki jatkossa ihan noin ruusuisesti kuitenkaan mene. Minä tosiaan ajattelen Faramirin tietyllä tavalla huolettomana ja rentona, mutta tarvittaessa päättävisenä ja määrätietoisena. Hyvä jos se jotenkin välittyy myös lukijalle. Ja aivan ihanaa kuulla, että Bergil tuntuu aidolta :D
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Luku 3

Bergil nojaili laiskasti sammaleiseen kiveen ja haaveili. Metsäaukea muuttui kukkien ja säihkyvien kynttilöiden koristamaksi tanssiaissaliksi. Tummatukkainen tyttö leijui hänen käsivarsillaan, katsoi häntä rakkauden paistaessa kasvoilta. Ja muu väki seurasi heitä henkeään pidättäen, urheaa soturia ja neitoa, joka oli kauniimpi kuningatarta. Orkesterin soitto hidastui, ja Bergil sulki neidon syliinsä. Ja sitten…

”Bergil”, tomera ääni pudotti Bergilin pilvilinnoistaan. Elboron seisoi suu mutrussa hänen edessään puristaen toisessa kädessään rähjäistä nallekarhua ja toisessa metsästä poimimaansa kiemuraista keppiä. Bergil tukahdutti huokauksen. Hän oli hakenut Elboronin mukaansa, kuten oli Faramirille luvannut ja sietänyt sitä, että sai vuoroin syöksähdellä pojan perässä, kun tämä loputtomalla innollaan vilisti eteenpäin ja vuoroin odotella ikuisuuksia, kun Elboron antaumuksella tutki milloin erikoisenväristä kukkaa milloin karvaista matoa. Lopulta hän oli saanut vietyä pojan aukealle, joka oli aikoinaan ollut hänen rakkain leikkipaikkansa ja antanut tälle mahdollisuuden temmeltää vapaasti. Mitä muuta poika saattoi vielä haluta?

Kävi ilmi, että seuraa. ”Leikitkö sinä minun kanssani?” Elboron kysyi huolestuneesti, nallekarhu herpaantui pojan otteesta ja putosi maahan.

Bergil huokaisi. ”Totta kai”, hän lupasi ja tunsi hymyn nousevan kasvoilleen havaitessaan, kuinka tuo yksi ainoa sana vaikutti Elboroniin. Pojan kasvot kirkastuivat, hänen suupieliinsä nouseva virnistys toi Bergilin mieleen elävästi Faramirin.

”Tämä on nimeltään Karhu”, Elboron kiiruhti esittelemään nostaessaan pehmoeläimensä maasta.

”Kuvaava nimi”, Bergil hymähti. Nallekarhu oli varsin nukkavierun oloinen. Sen turkki oli kulunut niin, että mahassa kellotti paljas laikku ja sen toinen korva riippui repaleisena.

”Karhu oli ennen isän, mutta se tykkäsi minusta niin paljon, että siitä tuli minun karhuni”, Elboron kertoi. ”Sitä ennen se asui isän kanssa siellä linnassa. Se on kulkenut ympäri maailmaa, kun isä on käynyt sotaretkillä.”

Bergil ei voinut olla nauramatta. Mielikuva ruhtinas Faramirista ratsastamassa joukkojensa edessä lerppakorvainen nallekarhu pakkauksesta kurkistellen oli vain uskomattoman hullunkurinen. ”Elboron, minä en usko, että sinun isälläsi on ollut Karhu mukana sotaretkillä. Ei ainakaan pitkillä ja vaarallisilla sotaretkillä”, hän pehmensi, kun pojan virne alkoi uhkaavasti haipua. ”Isäsi ei varmaan halunnut, että Karhulle sattuisi mitään ikävää, joten hän jätti sen kotiin, kun oli pelkoa siitä, että joku saattaisi ampua siihen nuolen.”

Elboronin kasvot vääntyivät mietteliääseen ilmeeseen hänen tuumiessaan asiaa. Sitten hän näytti hyväksyvän Bergilin selityksen ja rupesi kiskomaan tätä jalkeille, jotta he saisivat rakennettua Karhulle vartiotornin. Bergil mietti kartanolla tapaamaansa tyttöä samalla kun keräsi sopivan kokoisia kiviä Karhun asumukseen tai ties mihin puolustuslinnoitukseen. Ajatuskin tytön ilkikurisesta hymystä ja sädehtivistä silmistä sai hänen sydämensä läpättämään kiihkeämmin. Tytön silmät olivat olleet tummanruskeat kuin orvokit. Vai olivatko ne olleet vihreät? Bergil vaivasi aivojaan, miten hän ei saanut niitä mieleensä. Ruskeat, hän päätti. Ehdottomasti ruskeat. Hän kantoi kivisaaliinsa paikkaan, jonka Elboron oli valinnut Karhun maapalaksi. Tuntui hyvältä keskittyä johonkin niin yksinkertaiseen, kuin kivien asettelemiseen ympyrän muotoon.

***

Bergil silmäili huolestuneesti rouva Éowynia miettien mitä tämä sanoisi Elboronin multaisista kasvoista ja käsistä. Hän oli yrittänyt houkutella poikaa pesemään ne purossa ennen kuin he palaisivat kartanolle, mutta Elboron ei ollut ottanut ehdotusta kuuleviin korviinsa. Bergil nielaisi katsellessaan kuinka Elboron juoksi äitinsä syliin ja kietoi multaiset kätensä tämän ympärille niin, että rouvan valkoista leninkiä värittivät pian harmaat tahrat. Éowyn vain nauroi ja pyöritti poikaansa ilmassa niin, että tämä hihkui riemusta. Laskettuaan Elboronin maahan hän pyyhkäisi käsiään yhteen yrittäen sitten huonolla menestyksellä pyyhkiä kuraa puvustaan.

”Olen pahoillani”, Bergil katsoi asiakseen sanoa. ”Minä yritin saada hänet puhdistamaan kätensä -”

Éowyn naurahti huvittuneesti. ”Enhän minä nyt tällaisesta loukkaannu. Omat käteni olivat hetki sitten aivan samannäköiset, kun työskentelin kukkapenkkieni kimpussa puutarhassa. Ja olisin ollut todella yllättynyt, jos sinä olisit saanut Elboronin peseytymään, se jos mikä vaatii tahdonvoimaa.”

Bergil kumarsi hyvästiksi tavallista syvempään kätkeäkseen hymynsä. Ruhtinas Faramirin vaimo oli toisinaan varsin erikoislaatuinen. Emyn Arnenin asukkaat olivat jo tottuneet siihen, että hän ahkeroi innokkaasti puutarhassaan kuin palvelija konsanaan eikä ratsastusretkelle lähtiessään suinkaan ilahtunut, jos hänelle satuloitiin tallin säysein tamma.

Bergil tähyili lähtiessään ympärilleen nähdäkseen edes vilauksen eräästä tietystä palvelustytöstä. Hän halusi kuollakseen puhua tytön kanssa. Ajatus sai hänen suunsa kaartumaan hymyyn, mutta samalla se sai hänen mahansa käpristymään kauhusta. Kuinka hän osaisi olla itsevarma ja keskustella älykkäästi? Ei, oli toivonta haaveillakaan sellaisesta. Parempi kysymys oli, kuinka hän osaisi olla nolaamatta itseään täydellisesti. Miten hienoa olisi, jos hän vain äkkäisi neidon pulassa, pelastaisi tämän sankarillisesti ja tyttö tajuaisi siinä samassa hänen urhoollisuutensa. Niinpä niin, yhtä todennäköistä oli varmasti toivoa neidon putoavan taivaalta hänen syliinsä.

Bergil ei tiennyt ollako pettynyt vai huojentunut, kun tyttö ei ilmaantunut näköpiiriin, vaikka hän hidasteli parhaansa mukaan vielä kartanon pihamaallakin. Yön aikana maahan langennut sade oli saanut puutarhan vihertämään entiseen malliin, ja kukat, mukaan lukien rouva Éowynin karmiininpunaiset ruusut, hehkuivat kirkkaissa väreissään. Nurmikolla kellotti valtava kasa heinänkorsia merkkinä siitä, että joku oli viettänyt päivän riipien rikkaruohoja kukkapenkeistä. Nyt pihalla ei silti näkynyt työntekijästä enää jälkeäkään.

***

Bergil tömähti istumaan Hámirin viereen ruokalassa ajatukset aivan muussa kuin edessään könöttävässä sipulikeitossa. Hikisen ja ryvettyneen näköinen Hámir lusikoi keittoa suuhunsa huomattavasti innokkaammin. ”Meillä oli kuntoharjoitukset”, hän tiedotti Bergilille lusikallisten välillä. ”Sanonpahan vain, että sinun isäsi on pahimmanlaatuinen orjapiiskuri. Mitä raskasta sinä sillä välin puuhasit, kun minä ryömin ojissa ja punnersin kentällä?”

”Minä olen rakentanut koko iltapäivän jonkinlaista linnoitusta nallekarhulle”, Bergil sanoi. ”Ja jos kuvittelet, että minä mieluummin vahdin sitä muksua, kun osallistun komppanian harjoituksiin, niin väärässä olet.” Se oli totta, mutta Bergil ei halunnut myöntää, että päivä Elboronin kanssa oli oikeastaan ollut varsin mukiinmenevä, vaikkei se kaartilaisen tehtäviä korvannutkaan.

Hámir intoutui selostamaan seikkaperäisesti harjoitetta ja erityisesti sen vaativuutta, mikä antoi Bergilille mainion tilaisuuden vajota omiin ajatuksiinsa. Hän heräsi niistä vasta, kun Hámir päivitteli kovaan ääneen hänen omituisuuttaan. ”Sinä et selvästi kuullut sanaakaan minun puheestani. Sinä olet kummallinen tänään, Bergil, tiesitkö sitä. Poissaoleva. Minun nuorempi sisareni käyttäytyi ihan samalla tavalla, kun hän oli ihastunut naapurin katonpaikkaajan poikaan.”

Bergil tunsi kauhukseen punan hiipivän kasvoilleen. Hän kumartui kulhonsa ylle ja vei suuhunsa muutaman lusikallisen jäähtynyttä keittoa toivoen hartaasti, ettei Hámir ollut huomannut hänen punastumistaan. Se oli tietenkin turha toivo. Hámir huudahti riemukkaasti, kun hänen arvoituksensa sai näin yllättäen ratkaisun. ”Hetkinen, kehen sinä olet -”

Viimeisin, mitä Bergil halusi, oli joutua koko komppanian hyväntahtoisen, mutta viiltävän ivan kohteeksi. ”Hámir älä huuda sitä ääneen”, hän sähähti. Kun Hámir vain virnuili, hänen silmänsä sattuivat soppakulhoa täyttävään keittäjään ja hän päätti turvautua uhkailuun. ”Minä kerron muuten keittäjälle, että sinä tykkäät siitä.”

Hámir ei sanottavasti säikähtänyt. ”Keittäjähän on ainakin viidenkymmenen. Jos sinä menet väittämään sille jotakin tuollaista, niin sinua se lyö kauhalla päähän eikä suinkaan minua.”

Itsekseen Bergil ajatteli, että Hámir oli todennäköisesti oikeassa. ”Älä kerro kenellekään”, hän pyysi vaisusti. Hámir virnisti ja kumartui taputtamaan Bergiliä päälaelle aivan kuin tämä olisi ollut pikkupoika. ”Kyllä sinä sitten osaat olla hupsu, Bergil. Näinkö paljon sinä luotat ystävääsi? Tietenkään minä en kerro kenellekään. Mutta sinä kerrot minulle, etkös vain. No, mikä hänen nimensä on?”

”Minä en tiedä”, Bergil myönsi vaivalloisesti. ”Minä olen nähnyt hänet vain kerran.” Hän näki Hámirin ilmeestä, että tämä oli odottanut jotakin mehukkaampaa. ”Kuinka sinä sitten tiedät, että olet, öh, ihastunut häneen, jos sinä et tiedä hänestä mitään?”

”Minä vain tiedän”, Bergil kimpaantui, kun Hámir ei tuntunut ottavan häntä todesta. ”Minä tunsin sen heti, kun näin hänet. Ja, kyllä minä hänestä jotakin tiedän. Hän on palvelusneito ruhtinas Faramirin talossa, enkä ole koskaan aikaisemmin nähnyt häntä, joten hän ei varmaan ole asunut Emyn Arnenissa kauan.”

Hámir avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta päätti ilmeisesti nielaista lauseen katsahdettuaan Bergiliin. Hetken kuluttua hän sanoi sen sijaan: ”Minun vanhempi sisarenihan on sen ompelijan apulaisena, joka tekee asusteita Faramirille ja hänen vaimolleen. Hän on käynyt kartanossa aika usein viime aikoina ja tuntee joitakin siellä työskentelevistä palvelijoista. Sinä voisit käydä kysymässä häneltä, jos hän tuntisi tämän yhden.”

”En minä uskalla”, Bergil kauhistui. Hámirin vanhempi sisar oli kuin oikeamielisyyden ruumiillistuma vailla huumorintajun hiventäkään. Bergil ei ymmärtänyt kuinka elämään rennosti suhtautuvalla Hámirilla saattoikin olla sellainen sisar. Hänen mieleensä oli lähtemättömästi jäänyt tapaus lapsuudesta, kun hän ja Hámir olivat anastaneet pyykkinarulta Hámirin äidin lakanan saadakseen purjeen merirosvolaivaansa. Äiti oli uskonut navakan tuulen lennättäneen lakanan tiehensä ja jättänyt asian siihen, mutta Hámirin isosisko oli hiippaillut salaa heidän perässään ja kipittänyt sitten ilmiantamaan heidät äidilleen. Bergil ja Hámir olivat saaneet kärsiä seuraukset nahoissaan.

Hámir näytti huvittuneelta. ”Ei hän sinua syö. Ja voin minä tulla mukaankin”

”Tule vain”, Bergil hymyili helpottuneena. Hän ei voinut sille mitään, että Hámirin sisar sai hänet edelleen tuntemaan itsensä pahanteossa olleeksi pikkupojaksi.

”Pojat”, Beregond rykäisi yllättäen heidän takanaan. Bergil kompuroi seisomaan aprikoiden samalla mielessään, kuinka paljon hänen isänsä oli mahtanut kuulla heidän keskustelustaan. Tuskin paljoakaan, hän vakuutti sitten itselleen. Isällä ei juuri ollut tapana salakuunnella, ei poikansa eikä muidenkaan keskusteluja.

”Saitteko syötyä?” Beregondin katse lipui heidän tyhjyyttään ammottaviin keittolautasiinsa. ”Mainiota, saatte lähteä Théomonin partion mukaan tarkastamaan lähiseutua. Meidän täytyy olla erityisen valppaina nyt, kun tuota örkkitapausta ei ole vielä selvitetty, ja ruhtinas Faramir on kaiken lisäksi poissa kaupungista. Mars matkaan nyt, Théomon odottaa jo pihalla.”

Hámir tallusteli haluttomasti ovelle mutisten jotakin väsyneistä lihaksistaan, mutta pitäen äänensä huolellisesti niin hiljaisena, ettei Beregond kuullut pihaustakaan. Bergil tuli innokkaammin perässä. Yksinkertaista toimintaa - juuri sitä hän kaipasikin harhailevien ajatustensa vastapainoksi.

A/N: Sitten voikin mennä opiskelukiireiden takia vähän pidempään ennen kuin minä saan seuraavaan luvun lisättyä, mutta kyllä se tulossa on. Ja palautetta otan edelleen enemmän kuin mielelläni vastaan. :wink:
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Minä todella pidän tämän ficin leppoisasta tunnelmasta. Mielenkiintoista nähdä, kuinka pitkään tuo leppoisuus jatkuu - odotan jännityksellä miten Bergilin ja salaperäisen palvelusneidin suhde lähtee kehittymään. Oikeastaan oli mukava, että tässä ei nyt vielä menty varsinaiseen asiaan, vaan keskityttiin noihin Bergilin tuntemuksiin. Minä pidän muuten siitäkin, että tämä juttu on ollut koko ajan pelkkää Bergilin näkökulmaa - se ainakin selkeyttää tarinan kulkua ja helpottaa päähenkilöön samastumista. (Olen joutunut omissa jatkoficeissäni tuskailemaan noiden näkökulmien vaihdosten kanssa, kun täytyy koko ajan muistella, että mitä kukakin nyt ajattelee ja tietää erinäisistä tapahtumista, ja ajatus pelkästään yhden ihmisen kokemuksiin keskittymisestä tuntuisi tosi rentouttavalta.)

Tuo Elboronin perintönalle oli jotain tavattoman suloista, kuten jo sanoinkin. Taidan kuitenkin uskoa Bergiliä siinä, ettei se nalle ole tainnut ainakaan sotaretkillä Faramirin mukana matkata. Minun on vaan jotenkin vaikea nähdä Faramir uskottavana päällikkönä pehmonalle kainalossa, tai mistäpä sitä tietää, vaikka sotilaat olisivatkin katsoneet tällaista omalaatuisuutta läpi sormien (korkea-arvoisille annetaan enemmän anteeksi käyttäytymisen suhteen), mutta ei, jotenkin vähän liian hassua. :lol:

Éowyn oli tässä aivan ihana, ja vastaa omaa kuvaani hänestä ainakin jossain määrin. Minun piti alun perin kirjoittaa Arwen/Faramir -ficciini sellainen kohtaus, jossa Éowyn on palvelusväen mukana kitkemässä kukkapenkkejä, mutta se jäi sitten pois. Nyt en ole ihan varma, tekisinkö Éowynistä ihan niin käytännöllistä, mutta ajatuksena se on kyllä aivan mahdollinen.

Bergilin ja Hámirin keskustelu oli hienoa luettavaa, tuollaista luonnollista teinipoikien jutustelua. Noiden kahden ystävyys on yksi sellainen juttu, joka minusta on tässä ficissä kuvattu todella onnistuneesti. Ja kiva, että Hámir suhtautui noin luontevasti Bergilin ihastukseen ja tarjosi vielä apuaan.

Hieno ficci. Odottelen jatkoa innolla.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Hienoa, taas lisää luettavaa :D

Noniin, asiaan sitten. Tuo nalle oli herttainen. Aloin naureskella, kun Elboron kertoi isänsä pitäneen nallea joka paikassa mukanaan. Voi voi.

Toinen kohta, jossa hymy nousi huulille, oli se, kun Bergil uhkasi mennä sanomaan keittäjälle Hámirista piloillaan... En voi sille mitään, mutta mieleeni tuli väkisin pulskanpuoleinen ja muutenkin hieman romuluinen keittäjätätönen, joka tarkkailee poikia haukankatseellaan, jotta nämä söisivät lautasensa tyhjiksi.

Kaipailen edelleen puolituntemattoman tyttösen toista tapaamista... Tämä luku oli mukava, hieman väliluvun tuntuinen, mutta silti paikallaan. Sopii hyvin hengähdykseksi ennen tapahtumia, joita seuraavalta luvulta odottelen... :roll: Hmmh. epäselvää jälleen kerran. No, pidin siltikin, ja jatkoa vaan sitten kun ehdit, ei kiirettä (vaikka kyllä sitä aina odottamaan jääkin, älä ota tätä niin etten jatkoa odottaisi! Tietysti odotan, aina...).
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Elenya
Örkki
Viestit: 180
Liittynyt: Pe Tammi 13, 2006 6:32 pm

Viesti Kirjoittaja Elenya »

Oi! Ihanaa, aloitin lukemaan uutta ja yllätyin iloisesti. Vaikutat taitavalta kirjoittajalta. Olet luonut Bergilistä varsin mielenkiintoisen hahmon, jonka pään sisään on helppo päästä. Minusta oli hauska miten toit tuon tummatukkaisen palvelustytön tarinaan ensin ns. "sivullisena", vähän niinkuin ei niin tärkeänä hahmona. Tosin se hymy kyllä jo kertoi että Bergil ihastuisi tyttöön. Ehkä kuitenkin olisin odottanut tytöltä vähän kainompaa käyttäytymistä, en tiedä.

Bergil tunsi sydämensä hyppäävän kurkkuun. Tytön tummat hiukset -korpinmustiksi niitä olisi varmasti tarinoissa sanottu- valuivat tämän harteille. Olkoonkin, että tytöllä oli yllään yksinkertainen harmaa puku, Bergilin silmissä hänet oli verhottu valkoiseen silkkiin.

Haha, tämä oli yksi hauskimmista kohdista. Myös Karhu-kohtaa nauroin aika lailla:

”Isäsi ei varmaan halunnut, että Karhulle sattuisi mitään ikävää, joten hän jätti sen kotiin, kun oli pelkoa siitä, että joku saattaisi ampua siihen nuolen.”
Heti kuvittelin julman nuolen törröttämään karhun pulleasta massusta. Ja naurut revin siitäkin. Hah!

Éowynistäkin on tehty hieno hahmo, hän tuntuu ihanan iloiselta säilyttäen silti vahvatahtoisuutensa.

Jees. Että kyllä tämä hyvältä vaikuttaa. Pian lisää tänne ^^
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Mithrellas: Kiitoksia taas sekä betauksesta että pitkästä kommenteista. Minusta tosiaan tuntuu, että tietyllä tavalla tuo leppoisuus säilyy tässä koko ajan, koska se on osaltaan se tyyli millä minä tätä ficciä kirjoitan. Tämä luultavasti tulee olemaankin pelkkää Bergilin näkökulmaa, joskin minua kyllä joskus kiinnostaisi kirjoittaa useammasta näkökulmasta (vaikka en uskoisikaan selviäväni niin monesta, kuin sinä Deja Wu:ssa), mutta tosiaan, ei varmaan tässä ficissä. Juu, kyllä taisi olla ihan Elboronin omaa kuvitelmaa, että Karhu olisi sotia kiertänyt. Olisihan se unikaverin kainalossa puristaminen tietyllä tavalla syönyt päällikön uskottavuutta. :) Tuo puutarhanhoito on tässä Éowynille ns. harrastus ja minä ajattelen, että jos Éowyn halusi puutarhassaan työskennellä, niin hän ei todellakaan antanut asemansa sitä estää.

Nerwen: Kiitoksia. Sinulla on keittäjästä varsin samanlainen kuva, kun minullakin. ;) Jep, palvelustyttösen saat tavata, mutta älä nyt ihan järisyttäviä tapahtumia odottele, aika rauhassa tässä edetään.

Elenya: Kiitoksia kommentista ja kiva että pidit lukemastasi! Eihän tuo tyttönen mitenkään kaino tosiaan ollut, mutta ei se sentään vielä kauheasti muuta tehnyt kuin hymyillyt. Voi kauhea, onneksi Karhun massusta ei ole sentään nuolta ikinä törröttänyt, vaikka kyllä se on Boromirin ja Faramirin leikeissä kovia saanut kokeakin. ;)

Ja seuraava luku sitten tässä.

Luku 4

”Onkohan tämä varmasti hyvä ajatus?” Bergil mutisi luoviessaan myyntipöytien ja niiden ympärillä parveilevien ihmisten välistä kohti pienen torin toisella laidalla sijaitsevaa ompelijanliikettä. Hámir ei näyttänyt kuulleen hänen urputustaan, vaan jatkoi määrätietoista etenemistään niin vauhdikkaasti, että sai puisia kauhoja tutkivan rouvashenkilön horjahtamaan ja pudottamaan ruoanlaittovälineet maahan. Koska Hámir vain paineli eteenpäin autuaan tietämättömänä aiheuttamastaan epäjärjestyksestä, Bergil kumartui kalastamaan pudonneet tavarat maasta ja hymyili rouvalle tavalla, jonka toivoi lepyttävän tämän. Turhaan. Rouva aloitti motkotuksen nuorukaisista, jotka eivät vaivautuneet kunnioittamaan vanhempia ja viisaampia. Bergil kuunteli näennäisen anteeksipyytävä ilme kasvoillaan ja tähyili samalla Hámirin vihreää takkia väkijoukon seasta.

Hámir seisoskeli ompelijanliikkeen edessä ja viittoili Bergilille kärsimättömänä. Bergil tuhahti ärsyyntyneenä, Hámirhan koko sotkun oli aikaansaanut. Kun rouva keskeytti valituksensa vetääkseen henkeä, Bergil kumarsi kohteliaasti ja livisti vikkelästi tiehensä ennen kuin nainen sai suutaan uudestaan auki. Hámir katsoi Bergiliä kysyvästi tämän viimein päästessä hänen viereensä. ”Miksi ihmeessä sinä jäit juttelemaan tuon syöjättären kanssa?”

Bergil pudisti toivottomana päätään. Hän ei millään jaksanut ruveta selittämään koko jupakkaa ja Hámirin osallisuutta asiassa. Sen sijaan hän silmäili liikettä, jossa Hámirin sisar Helyn työskenteli. Se oli ulkopuolelta moitteettoman siistin näköinen; seinä hohti vastamaalatun kiiltävänä ja katu puodin edestäkin oli lakaistu roskattomaksi. Yliluonnollinen siisteys tuntui jotenkin luotaan työntävältä. Bergil ihmetteli, miksi oli edelleenkin niin haluton toteuttamaan tätä suunnitelmaa. Hän halusi tietää lisää salaperäisestä palvelustytöstä, halusi enemmän kuin mitään muuta. Tietojen urkkiminen näin tuntui vain jotenkin kunniattomalta. Hámir sen sijaan ei nähnyt asiassa mitään ongelmaa, vaan oli iloisesti todennut, että oli vain luonnollista kerätä ensin tietoja vastapuolesta. Bergil oli huomauttanut, ettei kyseessä ollut mikään sotilasoperaatio ja kuulosti enemmän siltä, että Hámir puhui vihollisesta eikä Bergilin mielitietystä. Se oli saanut Hámirin nauramaan Bergilin herkkänahkaisuudelle.

”Mitä jos Helyn kertoo jollekin kartanossa asuvalle, mitä me kävimme utelemassa?” Bergilin oli vielä pakko kysyä.

Hámir hymyili huvittuneesti. ”Helyn ei edes tiedä mitä juoruileminen tarkoittaa”, hän vakuutti ja veti oven auki, niin ettei Bergilille jäänyt enempää aikaa huolehtimiseen. Hän tyytyi seuraamaan Hámiria sisälle liikkeeseen, joka osoittautui sisäpuolelta yhtä tahrattoman puhtaaksi kuin ulkopuoleltakin. Siististi järjestykseen asetetut monen väriset kangaspakat reunustivat huonetta ja kokoelma juhlavaatteita roikkui vastapäisellä seinällä. Pelottavan aidonnäköistä mallinukkea lukuun ottamatta huoneessa ei kuitenkaan näkynyt merkkiäkään kaksijalkaisista.

”Ruokatauon aika”, Hámir selitti. ”Juuri siksi me valitsimme tämän hetken. Helyn heittäisi meidät ulos, jos tulisimme häiritsemään häntä kesken työn.”

Bergil katseli uudemman kerran ympärilleen, vaikkei pienessä puodissa kerta kaikkiaan ollut paikkaa kenenkään piileskellä. ”Yhtä huonolta vaihtoehdolta minusta vaikuttaa se, ettei hän ole paikalla ollenkaan.”
”Äsh, kyllä Helyn on paikalla, varmaankin takahuoneessa. Hän pakkaa joka aamu paloitellun porkkanan ja omenan mukaansa ja syö ne työskentelyn lomassa, jottei yhtään kallisarvoista työaikaa mene hukkaan.”

Bergil hymähti. Se tosiaan kuulosti tyypilliseltä käytökseltä Hámirin siskolle. Hámir naputti takaseinällä seisovaan oveen ja sai pian kuulla terävän kehotuksen astua sisään. Helyn kohotti katseensa työstämästään kevyestä, vaaleansinisestä kankaasta tulijat nähdäkseen. Hänen hymynsä haipui, kun hän tunnisti pikkuveljensä ja tämän ystävän.

”Hámir, Bergil”, hän tervehti nyökäten pienesti ja palasi saman tien takaisin silkkikankaansa pariin. Tai ainakin Bergil arveli sen olevan silkkiä. Tosin hän ei olisi laskenut kovin paljon oman muotitietoisuutensa varaan.

”Mitä te täältä haluatte?”

”No, mehän tulimme tietysti tervehtimään sinua, sisko rakas”, Hámir sanoi Bergilin mielestä sangen epäuskottavasti. Helynkaan ei näyttänyt kovin vakuuttuneelta nostaessaan katseensa toistamiseen työstään ja silmäillessään veljeään tiukasti kuin olisi näin saanut selville minkä juonen parissa tämän ajatukset sillä hetkellä kiemurtelivat.

”Kauppias ei ilahdu, jos löytää teidät täältä sotkemasta kankaita ja häiritsemästä työskentelyä”, Helyn virkahti vihjaavasti sovitellen nyt erisävyisiä nauhoja kankaan reunaan. Ärtymys ailahti Bergilin yli. Miten Helyn saikin yhdellä lauseella alistettua heidät vähä-älyisiksi pojanvekaroiksi. Hámir, joka oli paljon tottuneempi sisarensa kielenkäyttöön, vain valahti laiskasti pöydän vieressä jököttävään tuoliin ja jatkoi hymyilemistään. ”No, kauppias ei ole nyt täällä ja minä lupaan huolehtia siitä, ettei Bergil niistä nenäänsä sinun keskeneräiseen juhlakolttuusi”, Hámir irvaili. Bergil irvisti tälle, mutta pelästyi huomatessaan samanlaisen irvistyksen Helynin kasvoilla. Ei hän, herra paratkoon, halunnut muistuttaa Hámirin ilonpilaajasisarta.

”Teetkö sinä tuota pukua jollekulle kartanossa?” Hän kysyi saadakseen vähän edistystä heidän asiaansa. Helyn vain katsoi häntä kulmat kurtistettuina ennen kuin sanoi halveksivalla äänensävyllä: ”Kauppias tekee tärkeimmät puvut itse, minulla ei ole paljonkaan sanomista suuriruhtinas Faramirin ja rouva Èowynin vaatteiden suunnittelussa.”

”Mutta olethan sinä ollut kartanossa”, Hámir sanoi. ”Ainahan sinä puhut siitä kuinka komealta siellä näyttää ja -”

”Minä olen käynyt ottamassa mittoja muutaman kerran ja vienyt pukuja sovitettavaksi, mutta en minä ole siellä yhtenään ravannut. En minä niin tärkeä henkilö ole.” Nyt Helyn kuulosti selvästi vihaiselta. Hänen poskillaan paloivat punaiset läikät ja hän puristi neulatyynyä kädessään niin kovaa, että Bergil pelkäsi neulojen työntyvän hänen kämmeneensä.

”Sinä tunnet kuitenkin kartanon palvelusväkeä, eikö totta”, Hámir jatkoi itsepintaisesti, vaikka Bergil olisi jo pitänyt viisaampana harkittua vetäytymistä. ”Tai siis, satutko sinä tuntemaan ketään, jolla on tummat hiukset ja… Miten se menikään, Bergil?”
”No, tuota tummat, pitkät hiukset ja hän on aika lyhyt ja kaunis.”

”Eipä ole kävellyt vastaan”, Helyn sanoi purevasti. ”Nyt, minä en jaksa kuunnella teidän aivottomuuksianne enää kauempaa. Alkakaa laputtaa molemmat.” Ja päättäväisesti hän lakaisi heidät kadulle.

***

”Se ei mennyt ihan nappiin”, Hámir sanoi pahoittelevasti, kun he olivat taas ulkona. ”Helyn ei oikein tykkää siitä, kun joku vihjaa, että hän olisi jotenkin vähäpätöinen.”

”Ihanko totta”, Bergil sanoi ivallisesti. Häntä nolotti jo koko jupakka eivätkä he sitä paitsi olleet saaneet selville yhtikäs mitään. ”Olisi pitänyt tähän mennessä oppia, että sinun suunnitelmasi epäonnistuvat aina”, hän heitti Hámirille mielessään lapsuuden lukuisat pieleen menneet kepposet.

Hámir näytti loukkaantuneelta. ”Minä yritin vain olla avuksi”, hän jupisi saaden Bergilin välittömästi häpeämään omaa käytöstään.

”Anteeksi”, hän sopersi. ”Tietysti minä arvostan sitä, että sinä vaivaudut auttamaan minua. Tuo äskeinen tuntui vain niin turhauttavalta.” Hámir murahti jotakin vastaukseksi, mutta vilkaisi sitten Bergilia ja virnisti niin, että sai kiven putoamaan tämän sydämeltä. Hän ei tosiaankaan kaivannut riitaa parhaan ystävänsä kanssa. Hivenen masentuneen hiljaisuuden vallitessa he lähtivät kävelemään eteenpäin, ja juuri silloin Bergilin silmiin sattui jotakin, joka sai hänet pysähtymään kuin seinään ja hieraisemaan silmiään peläten, että näky katoaisi. Maustekauppiaan putiikista oli juuri astunut ulos tyttö, jonka piirteitä Bergil oli mielessään vaalinut päiväkausia. Tämä heilautti letillä olevat tummat hiuksensa selkäänsä ja asetteli koriaan paremmin käsivarrelleen. Mene hänen peräänsä, takoi Bergilin päässä, mutta hänen jalkansa olivat nauliutuneet maahan. Hámir tuijotti häntä kummissaan. ”Mikä sinun nyt on, Bergil?”

Bergil pakotti sanoja kurkun läpi, joka yhtäkkiä tuntui kovin karhealta. ”Se on hän… Tuo tyttö -”

Hän”, Hámir varmisti ja pyörähti kantapäillään etsiäkseen väkijoukosta ihmistä, joka vastaisi Bergilin kuvausta. Tori oli sillä hetkellä varsin aution oloinen, joten hän osui ensi yrittämällä oikeaan.

”Tuoko?”, hän osoitti tyttöä, joka oli nyt pysähtynyt vihannesmyyjän kärryjen eteen ja tutkiskeli ilmeisesti suurella mielenkiinnolla porkkanoita. Bergil nyökkäsi. Hänen raajansa alkoivat taas olla hänen hallinnassaan, mutta äskeisen turtuuden korvasi äkillisesti kihelmöivä jännitys. Sellaista tunnetta hän ei ollut kokenut koskaan aikaisemmin elämässään. Olihan hän toki jännittänyt ennenkin, kuten nyt vaikka silloin, kun ruhtinas Faramir oli katsonut hänet kelvolliseksi liittymään kaartiin. Mutta se oli ollut erilaista, sen tilanteen hän oli hallinnut.

”En minä nyt tiedä näyttääkö hän mitenkään erityisen -”, Hámir naurahti hämillisesti kohdatessaan Bergilin äkämystyneen katseen. ”Nyt Bergil, sinä menet juttelemaan hänen kanssaan.” Ja vastausta odottamatta Hámir työnsi hänet liikkeelle. Bergil kompuroi ensimmäiset askeleet ennen kuin sai jalat kunnolla alleen ja jatkoi sitten kohti neitoa, joka parhaillaan nosteli porkkanoita koriinsa. Mitä ihmettä minä sanon hänelle, Bergil aprikoi samalla, kun hänen jalkansa kuljettivat häntä vääjäämättä eteenpäin. Miten hän toivoikaan, että jostakin ilmestyisi velho, joka sauvaansa heilauttamalla taikoisi hänen suuhunsa älykkäitä puheenaiheita.

Tyttö oli saanut ostoksensa pakatuksi ja suuntasi ilmeisesti kartanolle johtavalle tielle. Bergil säntäsi perään ja oli pian niin lähellä tyttöä, että tämä kuuli hänen askeleensa ja kääntyi katsahtamaan taakseen. Bergil kirosi mielessään. Hänen olisi pitänyt ilmaantua tyylikkäästi läheiseltä sivukujalta eikä ravata neitokaisen perässä, kuin lemmenkipeä kulkukoira. Tyttö varmasti jo nauroi hänelle päänsä sisällä.

Nyt oli kuitenkin liian myöhäistä perääntyä. Muutamalla ripeällä harppauksella Bergil oli tytön vieressä. Hän rykäisi ja sai puserrettua jonkinlaisen tervehdyksen kurkustaan. Tytön silmissä, ruskeissa silmissä, välkähti tunnistaminen. Bergil tunsi mielialansa kohoavan, tyttö muisti hänet.

”Minä olen Bergil Beregondin poika”, Bergil rohkeni esitellä itsensä. Ääni tuli vieläkin kurkun lävitse kummallisen karheana.

Tyttö epäröi hetken, mutta sanoi sitten hiljaisella äänellä. ”Minä olen Hinnael.”

Hinnael, Bergil maisteli nimeä suussaan ja havaitsi pitävänsä siitä tavattomasti. Tytön äänen pehmeä sointi sai hänen sydämensä läpättämään. Hän yritti olla tuijottamatta Hinnaelia suoraan, mutta ei saanut silmiään irti tämän kiiltävistä hiuksista, kasvonpiirteistä, vartalon kauniista kaarista.

”Oletko menossa kartanolle?” Bergil tiedusteli asettaen samalla oman askelluksensa samaan tahtiin Hinnaelin hitaamman vauhdin kanssa. Tyttö nyökkäsi. Hänen ilmeensä ei varsinaisesti paljastanut Bergilille, mitä hän ajatteli rinnalleen yhtäkkiä rynnänneestä nuorukaisesta, mutta ainakaan hän ei näyttänyt paheksuvalta.

”Kelpaako matkaseura? Olen itsekin menossa kartanolle hakemaan ruhtinas Faramirin poikaa mukaani.” Bergil onnitteli itseään mainiosta tekosyystään. Eikä se oikeastaan edes ollut tekosyy. Hän oli luvannut viedä Elboronin leikkimään iltapäivällä, mutta saattoi hyvin tehdä sen jo vähän aikaisemmin.

Hinnael näytti hetken epävarmalta, mikä sai kylmän tunteen hiipimään Bergilin sisälle. Sitten hän kuitenkin hymyili. ”Sopiihan se.”

Bergil hengähti helpottuneena. ”Anna minä kannan koriasi”, hän tarjoutui ritarillisesti ja onki tytön vastusteluista huolimatta tämän ostoskorin omalle käsivarrelleen.

”Oletko asunut täällä kauan?” Hinnael kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Bergil, katsahti tyttöön kummastuneena. Hinnaelin täytyi tosiaan olla uusi tulokas Emyn Arnenissa, jos nimi Bergil Beregondin poika ei sanonut tälle mitään. Lähes jokainen asukas tunsi kyllä kaartin päällikön ja sitä kautta myös tämän pojan, asia jota Bergil piti enemmän ylimääräisenä harmina kuin siunauksena.

”Lähestulkoon seitsemän vuotta”, hän vastasi Hinnaelille. ”Sinä sen sijaan taidat olla vasta muuttanut tänne.”

Hinnael vilkaisi häntä yllättyneesti ihmetellen ilmeisesti kuinka Bergil saattoi sen tietää. Kummastus puki Hinnaelia. Hän näytti suunnattoman suloiselta huulet hiukan raollaan ja silmät tavallista suurempina. ”Tulin kartanon palvelusneidoksi vasta aivan vähän aikaa sitten”, Hinnael myönsi. ”Sitä ennen asuin Minas Tirithissa.”

”Sitten et varmaan tunne Emyn Arnenia vielä erityisen hyvin”, Bergil arvasi. ”Sen paikkoja tai ihmisiä” Puhuminen sujui hetki hetkeltä helpommin. Pienen epäröinnin jälkeen hän lisäsi vielä. ”Jos haluat, niin minä voisin esitellä sitä sinulle jonakin päivänä?”

”Se olisi mukavaa”, Hinnael hymyili pehmeästi. Hänen hymynsä oli iloista ja tarttuvaa, Bergil tunsi hymyilevänsä takaisin.
Mielessään hän tosin aprikoi, että mitä nähtävää Emyn Arnenissa oli tytölle, joka oli viettänyt koko ikänsä Minas Tirithin loistossa. Esittelisikö hän Hinnaelille hevostallit ja sotilaiden harjoituskentät? Vai ne muutamat suuremmat ja loisteliaammat rakennukset, jotka Valkoisen kartanon lisäksi tähdittivät Emyn Arnenia. Ei, hän sanoi sitten itsekseen. Hän esittelisi vuorilta kiemurtelevat suloisesti solisevat pikku purot, aukion jolle jänikset kerääntyivät iltahämärässä ja lehtoniityn, joka oli ihanteellinen kesäisiin eväsretkiin. Sillä luonnossa oli Emyn Arnenin kauneus, ei majesteettisissa rakennuksissa.

Hinnael oli pysähtynyt katselemaan häntä ja Bergil tajusi hätkähtäen, että he olivat saavuttaneet kartanon portin. Tyttö ojensi kätensä. Bergil oli jo aikeissa painaa oman kouransa siihen, mutta tajusi viime tipassa, että hänen kätensä sijaan Hinnael kaipaili koriaan takaisin. Heidän sormensa kohtasivat hetkeksi Hinnaelin tarttuessa koriin. Bergil sävähti toisen lämpimien sormien kosketusta.

”On aina mukavaa saada ystäviä”, Hinnael sanoi pehmeällä äänellään ennen kuin kääntyi ja pujahti portin läpi. Bergil katseli tämän kiertävän kartanon sivulle ja puikahtavan sisään keittiön ovesta. Bergil jäi tuijottamaan tytön perässä kiinni paukahtanutta ovea. Hämmennys velloi hänen sisällään. Hinnael oli ollut ystävällinen, hymyillyt, keskustellut hänen kanssaan. Ja kutsunut häntä ystäväksi. Bergil ei halunnut olla ystävä. Tai paremmin sanottuna, hän halusi olla enemmän kuin ystävä. Vai pitikö hänen olla ystävä ennen kuin hän saattoi olla mitään muuta? Siinä oli ihan liian paljon ajateltavaa yksille aivoille. Bergil kääntyi kannoillaan. Ehkä oli turha tuppautua hakemaan Elboronia vielä, oli varmaankin parasta mennä etsimään Hámir.
Viimeksi muokannut Leida, Su Maalis 11, 2007 10:28 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Minun on jo aikaa sitten pitänyt lukea tämä, mutta en ole saanut aikaiseksi. No, olen onnellinen että viimein luin :)

Tekstisi on sujuvaa ja Bergilin ajatukset ja käytös tuo hymyn huulille. Tarina pysyy hyvin koossa, se pitää otteessaan ja pitää mielenkiinnon yllä.

Bergil on kyllä sitten suloinen tapaus :D Olet kuvannut hänet hyvin, kuvauksesi on todella lähellä omia mielikuviani.
Hámir on myös sympaattinen, tuollainen rento kaveri.

Elboron *naur* Ja Karhu, jospa Faramir vain tietäisi mitä poika puhuu :)

Hinnael, kaunis nimi. Mieleeni tulee pieni ja siro neito :)

Palautteen antoni ei ole mitään luksusluokkaa, nämä nyt olivat tällaisia raapaleita joita jäi päälimmäiseksi mieleen. Teksi oli niin kepeää ja humoristista, ettei hihittelyn ja hymähtelyn seassa kovin alkanut miettimään tapahtumien syvempää merkitystä. Jospa yrittäisin seuraavaa lukua varten ryhdistäytyä. Jatkoa jäädään odottelemaan!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Vastaa Viestiin