Kunniakysymys (PG, Bergil/OC, valmis 28.6)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Leida, kyllä sinä olet luvannut draamaa, tämän ficin genre näkyy olevan romance/draama. :D Mutta älä ota siitä mitään paineita, kirjoita vain sellainen itsesi näköinen ficci, sellaisethan ne yleensä ovatkin parhaita ja tärkeintä on tietysti se, että kirjoittaminen tuntuu hauskalta.

Alun kellarikohtaus oli sellaista mukavaa arkista kuvailua, joka jälleen syvensi Bergilin hahmoa. Minä tykkäsin siitä, vaikka toisaalta ehkä vähän ihmettelin sitä, miksi Bergilin kaltainen poika olisi pelännyt kellaria niin kovasti. Mutta kyllä se ainakin antoi Bergilistä inhimillisemmän kuvan, ainakin lapsena. ;)

Tuo "suolaa sokerin sijaan" oli hauska maininta perhe-elämästä Emyn Arnenilla, mutta kun kerran Faramir mainittiin minä en voi olla puuttumatta siihen. Miksi on onni ettei Faramir ollut kotona? Olisiko Faramir nostanut kauhean äläkän, jos hänen lempparijälkiruokansa osoittautuisikin kamalan makuiseksi, ja erottanut kokkipolon saman tien? Miksei se tietysti olisi voinut olla mahdollistakin. Marjahyytelö - Ithilienin hillityn suuriruhtinaan heikko kohta. :P

Uskottavaa kyllä ajatella, ettei Bergil tiedä tarkalleen, miten Beregond pelasti Faramirin. Minäkin mieluiten kuvittelen sen sellaiseksi tapahtumaksi, jonka yksityiskohdat ovat jääneet ulkopuolisilta pimentoon. Olisi kurja ajatella tavallisen kansan supisevan että Denethor se poltti itsensä hengiltä ja yritti polttaa Faramirinkin jne. Jotenkin tuntuu etteivät ne voisi suhtautua Faramiriin niin kuin valtiaaseen yleensä suhtaudutaan, jos he tietäisivät (no joo, meneepä taas offtopiciksi...).

Minä en oikeastaan kauheasti välitä ruusunpunaisesta romantiikasta, mutta tässä tuo Bergilin ja Hinnaelin jutustelu niityllä tuntui kaikesta suloisuudestaan huolimatta aidolta ja luonnolliselta. Mukava, että Hinnael on nyt alkanut avautua - minä ajattelin, että ehkä hänellä on jotenkin karmiva menneisyys ja hän pysyy siksi vaitonaisena perheestään, mutta eihän tuo nyt mitenkään erityisen kauhealta vaikuttanut. Ja aivan loppu oli minusta mielenkiintoinen, siis tuo, kuinka Hinnaelia pelottaa (mikä tosiaan on aivan inhimillistä) ja ettei hän halua kenenkään tietävän, eikä Bergil sitten uskalla paljastaa, että Hámir tietää jo. Aktivoi minun draamasensorini saman tien. :P
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Voi, aivan ihana luku! Tämä sulatti täysin :) Jäi lämmin olo, hrr...

Oli hyvä että selvitit hieman enemmän Hinnaelin menneisyydestä. Tuo niittyhetki oli ihana, lämmintunnelmainen, aito ja luonnollinen.

Jes, sokerihumala puoli yhdeltätoista lauantaiaamulla. Mielenkiinnolla jään odottelemaan seuraavaa lukua :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kiitoksia taas kaikille palautteesta!

Nerwen: Hih, minäkään en ole mikään kellarien ystävä. ;) Kiva, että pidit Hinnaelin ja Bergilin keskustelusta. Minusta dialogi on aina vähän hankalaa. Tai siis, kyllä sitä yleensä syntyy ihan mukavasti, mutta minä en ikinä osaa yhtään sanoa, että kuulostaako se aidolta vai teennäiseltä vai jostakin siitä välimaastosta. Ja kiva, että Hinnaelin pelko tuntui luonnolliselta. Jep, ja vaaleanpunaista tämä oli, pelkäsin jo, että liikaakin, mutta kiva jos sinusta ei.

Mithrellas: Juu, romance/draama siinä näkyy lukevan. Missähän minun silmäni ovat, kun niitä tarvitaan? Mutta en minä ole läpiä päähäni puhunut, koska sitä draamaakin on tulossa. ^^ Bergil tosiaan oli pieni pelätessään sitä kellaria ja minä pystyn hyvin kuvittelemaan hyvällä mielikuvituksella varustetun pikkupojan olevan peloissaan pimeässä ja kylmässä kellarissa. Ja ehkä Bergil on pelästynyt siellä jotakin pienenä. ;) Tuo Éowynin toteamus oli vain jotain, jota se purskautti suustaan sen enempää miettimättä (tai jota minä kirjoitin sen enempää miettimättä), mutta lähinnä ajatus oli se, että hyvä kun talon isäntä ei ollut paikalla. Vaikka en minä usko, että Faramir olisi siitä mitään kohtausta saanut.

Andune: Kiva, että sulatti. ;) Juu, oli varmaankin ihan sopiva aika Hinnaelinkin päästä ääneen. Hauskaa, että pidit niittyreissusta.

Seuraava luku tulee sitten tässä. Minä en ole pääsiäisen aikaan koneella käväissytkään, mutta tänään sitten viimeistelin tämän luvun.

Luku 8

Bergil avasi silmänsä väsyneenä kuin olisi nukkunut levotonta ja katkonaista unta, vaikka ei muistanut heränneensä ainoatakaan kertaa yön aikana. Hänen päätään pakotti, eikä eilisestä hyvänolontunteesta ollut paljonkaan jäljellä. Sääkin oli muuttunut. Pilvet olivat viimein verhonneet auringon ja pohjoistuuli puhalsi pistävänä Bergilin avonaisesta ikkunasta heiluttaen verhoja ja tunkeutuen Bergilin huovan alle. Bergil hoippui lyömään ikkunaluukut kiinni ja löi matkalla varpaansa lattialla lojuvaan kirjaan. Kiroten hän potkaisi kirjan tieltään ja vajosi takaisin vuoteeseensa. Koko edellinen ilta tuntui kuin unelta ja unta Bergil olisi voinut sen kuvitella olleenkin, jollei Hinnaelin tekemä kukkaseppele olisi roikkunut tuolin selkänojalla todisteena. Sen edellispäivänä aukinaisena hehkuneet kukat olivat nyt nuupahtaneet ja korostivat varsin osuvasti Bergilin mielialaa.

Bergil pyöriskeli vuoteessaan, mutta unet karkasivat päättäväisesti hänen ulottuviltaan ja ristiriitaiset ajatukset ajelehtivat niiden tilalle. Hinnaelin seura tuntui oikealta ja hyvältä, mutta eikö tyttö tuntenut samoin Bergiliä kohtaan. Kyllä tunsi, niin Bergil uskoi aina ollessaan tytön lähettyvillä, mutta myöhemmin epäilykset valtasivat hänet. Miksi Hinnaelin piti murehtia tulevaa? Eivätkö he voineet vain nauttia kesästä ja olla onnellisia yhdessä? Bergil hieroi otsaansa sormenpäillään, mutta kun ajatukset eivät siitä selkiytyneet eikä päänkivistyskään lievennyt, hän nousi haluttomasti ja veti vaatteet ylleen. Hän oli juuri avaamaisillaan huoneensa oven, kun siihen koputettiin napakasti. Vastausta odottamatta hänen isänsä työnsi oven auki lähestulkoon törmäten Bergiliin.

”Huomenta, olin tulossa sanomaan, että aamiainen-”, Beregondin silmät vaelsivat ympäri Bergilin huonetta ja hänen otsaansa ilmestyivät rypyt. ”Selvän teki. Minä en katsele talossani yhtään kauempaa huonetta, joka näyttää aivan örkinpesältä. Sinä hoidat tämän kuntoon, Bergil. Tänään.”

”Mitä? Ei”, Bergil tiuskahti ärtyneenä. Hän ei kerta kaikkiaan jaksanut väitellä isänsä kanssa mokomasta heti aamutuimaan, mutta vielä vähemmän hän halusi ruveta siivoamaan huonettaan, joka tosiaan näytti siltä kuin olisi joutunut pyörremyrskyn kouriin. Milloin tahansa muulloin, mutta ei tänä aamuna.

”Kyllä”, Beregondin ääneen ilmestyi tuttua tiukkuutta. ”Älä väitä vastaan, Bergil. Minä käskin sinua siivoamaan tämän sikolätin.” Bergilin olisi pitänyt sanoa ’kyllä isä’ ja tehdä työtä käskettyä, varsinkin kun vastaan väittämisestä ei ikinä ollut ollut sanottavasti hyötyä hänen isänsä kanssa. Mutta hän ei vain ollut yhtään sellaisella tuulella, että olisi niellyt tappionsa mukisematta.

”Minun täytyy mennä vahtimaan Elboronia.”

”Heti aamustako? Älä naurata”, Beregond tokaisi pisteliäästi. ”Itse asiassa minä satun muistamaan, että sinun pitäisi olla aamupäivä kaartin harjoituksissa, joihin olen itse sinut määrännyt. Mutta näin ollen minulle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin vapauttaa sinut harjoituksista, jotta saat työsi hoidettua.”

Bergilin kasvot venähtivät. ”Et sinä voi niin tehdä.” Hän ei todellakaan jäisi kaartin harjoituksista pois vain siivotakseen kuin joku piikatyttö.

”Kyllä voin ja teen.” Isän ilme ei lientynyt hitustakaan. Hän harppoi muutamalla ripeällä askeleella ulos huoneesta ja sulki oven perässään. Ei paukauttaen, mutta kenties hiukan tavallista kovempaa. Bergil huokaisi raskaasti ja vajosi takaisin sängylleen keräämään energiaa ennen urakkansa aloittamista. Hänestä ei olisi uhmaamaan isänsä käskyä, mutta ei hänen tarvitsisi hyväksyä sitä hymyssä suin. Hän päätti mielenosoituksellisesti jättää aamiaisen väliin.

***

Monta hikistä siivouksen täyttämää tuntia myöhemmin Bergil odotteli Valkoisen kartanon eteisaulassa, että Éowyn sai kiskottua takin poikansa ylle. ”Hyvä, että tulit, Bergil”, tämä sanoi Bergilille ikään kuin tällä olisi ollut vaihtoehtoja. Vai luuliko Èowyn kenties, että hän laukkasi täällä leikkimässä Elboronin kanssa hyvää hyvyyttään?

”Elboron on kiukutellut koko aamun”, Éowyn jatkoi ilmeisen tietämättömänä Bergilin mielialasta. ”Hän sotki Karhunsa vanukkaaseen aamulla niin, että se piti pestä ja nyt hän on murjottanut, koska ei saa sitä mukaansa.” Hän pörrötti pojan kiharaista päätä. ”Menehän sitten Bergilin kanssa, kultaseni.”

Bergil kietoi kätensä ympärilleen, kun he pääsivät pihamaalle ja lähtivät tapansa mukaan vaeltamaan metsään. Hänen auringon lämpöön tottunutta ihoaan paleli tuulen kynsissä, eikä hän ollut tietysti tajunnut ottaa takkia mukaansa. Oivallus ei mitenkään parantanut hänen mielialaansa.

Elboron oli havainnut erikoisen muotoisen kepin polulla ja pysähtyi Bergilin eteen poimimaan sitä niin äkisti, että tämä kompastui häneen ja he kaatuivat molemmat yhtenä sykkyränä maahan. Elboron nousi ylös muksahduksesta vähät välittäen ja puristi löytämäänsä puunpalasta tiukasti kädessään. ”Pahuksen kakara”, Bergil manasi tuijottaessaan eteenpäin hyppelevään Elboroniin ja irvistäen verille raapiutuneelle kädelleen.

He olivat hädin tuskin ehtineet leikkiaukiolleen, kun pilvissä rysähti ja suuret pisarat alkoivat putoilla tiiviiseen tahtiin heidän päälleen. Pian sade yltyi niin, että Bergilin vaatteet olivat parissa minuutissa läpimärät ja vesi valui hiuksista hänen kasvoilleen. Elboron ei näyttänyt sen paremmalta. ”Meidän täytyy lähteä kotiin, Elboron”, Bergil sanoi pojalle. ”Vilustumme muuten sateessa.” Tuuli näytti saaneen sateesta lisäpontta ja piiskoi kylmiä pisaroita yltyneellä voimalla heidän kasvoilleen.

”Mutta minä pidän sateesta”, Elboron sanoi vähääkään häiriintymättä ja kalasteli pisaroita kielellään. Bergil alkoi hermostua. Poika tosiaan vilustuisi, jos he eivät lähtisi pian takaisinpäin, niin että tämä saisi kuivat vaatteet ylleen. ”Nyt mennään, Elboron”, hän sanoi yrittäen saada ääneensä samanlaista arvovaltaa kuin isällään. Päättäväisesti hän tarttui Elboronia kädestä, mutta poika harasi vastaan. ”Minä en halua lähteä vielä”, hän inisi.

Bergil turvautui lahjomiseen. ”Jos suostut lähtemään nyt, niin minä leikin seuraavalla kerralla sinun kanssasi Örkkiä ja samoojaa, ja sinä saat olla ensimmäinen samooja.” Siitä ei ollut mainittavasti apua. Elboron könötti maassa, istui itse asiassa äskettäin muodostuneessa vesilätäkössä, ja sanoi itsepintaisesti, ettei halunnut lähteä mihinkään, vaan leikkiä ulkona. Kaikki Bergilin selitykset vilustumisista kaikuivat kuuroille korville. Pahuksen kakara. Bergil tuijotti maassa istuvaa suloista pikkupoikaa ja mietti, että kuinka kummassa tämä saattoi ärsyttää häntä niin paljon.

Kun Elboron vain läiskytti käsiään vesilätäkössä, eikä välittänyt Bergilin lähtökehotuksista, menetti Bergil pian viimeisetkin itsehillintänsä rippeet, heilautti pojan syliinsä ja lähti tämän parkunasta huolimatta astelemaan kartanoa kohti. Hän tuumi synkän huvittuneesti, että he mahtoivat olla mainio näky, hän raahaamassa potkivaa litimärkää kääröä, joka puolestaan ulvoi minkä jaksoi. Tosin tässä sateessa heitä ei kukaan varmasti ollut katsomassa.

Kartanon pihalla hän päästi Elboronin maahan luottaen siihen, ettei tämä enää katoaisi minnekään. Poika kipittikin hänen perässään sisälle ja lopetti jopa huutamisensa ennen kuin he pääsivät oven sisäpuolelle. Bergiliä hävetti seistä vettätippuvana kartanon hienossa eteisessä. Hänen kenkänsä litsahtelivat ja jättivät märkiä jälkiä pehmeään mattoon, kun hän nosteli jalkojaan kärsimättömänä.

Elboronin hoitaja riensi pian paikalle ja hukutti pojan suunnattoman suureen pyyhkeeseen. Elboron julisti päättäväisesti, että halusi olla märkä, mutta hänen vastalauseensa hiljenivät närkästyneiksi pärskähdyksiksi, kun hoitaja kiepautti pyyhkeen hänen päänsä yli. Bergil arveli, että Elboron oli hyvissä käsissä, eikä hänen apuaan tarvittu ja kääntyi lähteäkseen, mutta juuri silloin Éowyn kiiruhti käytävää pitkin heidän luokseen.

”Kylläpä meidät nyt myrsky yllätti”, tämä puheli katsoen pyyhkeeseen kiedotusta pojastaan edelleen vettä valuvaan Bergiliin. ”Vaikka kunnon sadekuuro on juuri se, mitä ruusuni kaipasivatkin.”

Bergil nyökkäsi vaivautumatta keksimään mitään valheellista kohteliaisuutta Valkoisen kartanon kukkapenkeistä. Hän ei kerta kaikkiaan ollut sellaisella tuulella, että olisi viitsinyt alkaa keskustelemaan kohteliaita kenenkään kanssa.

”Tämä sade ei ihan äkkiä lakkaakaan. Taivas näyttää kauttaaltaan harmaalta”, Éowyn sanoi tiiraillessaan ulos ikkunasta. ”Tyttö hyvä, ei sinun tarvitse tällaisella ilmalla ulos lähteä”, hän jatkoi käännähtäessään. ”Emme me mitään niin kipeästi tarvitse, etteikö se voi odottaa kunnes sää selkenee.”

Bergil käänsi katseensa yläkertaan johtaviin portaisiin ja näki Éowynin sanojen kohteen. Hinnael oli sitonut paksun huivin peittämään mustia hiuksiaan ja kietoutunut kokonaan harmaaseen viittaan. Kädessään hänellä oli jo tutuksi käynyt ostoskorinsa.

”Voi, ei siitä ole haittaa, arvon rouva”, Hinnael sanoi ja näytti tosiaan siltä kuin myrskyn armoille tunkeutuminen olisi vain miellyttävä seikkailu. ”Minä menen mielelläni ja kokilla ei ole kerrassaan yhtään rakuunaa jäljellä.”

Éowyn avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta katsoi sitten uudemman kerran Hinnaeliin ja tyytyi vain nyökkäämään hymyä suupielissään.

”Minä voin lähteä samalla ovenavauksella, niin tuuli ei suotta pääse tuiskuttamaan sisään”, Bergil tarjoutui ja kumarsi jonnekin rouva Éowynin ja Hinnaelin välimaastoon. Hän avasi oven valmiiksi Hinnaelille, joka hyppeli viimeiset portaat alas aulaan ja astui iloisesti ulos sateen armoille. Bergil irvisti ja veti hupun päähänsä, vaikka turhaa se oli, kun hiukset riippuivat jo litimärkinä kasvoilla. Sitten hän karaisi mielensä ja astui Hinnaelin perässä ulos.

***

”Joko sinä olet ehtinyt ajatella?”, Bergil kysyi yrittäen olla kuulostamatta pisteliäältä. Hän ei tiennyt miksi puhui Hinnaelille näin, luultavasti sateessa yltyneellä päänsäryllä oli osuutensa asiaan. Hinnael näytti ymmärtävän, että Bergil viittasi heidän edelliseen keskusteluunsa. ”Minun piti kertoa sinulle, Bergil-”, hän aloitti, mutta lause keskeytyi valtavaan aivastukseen. ”Anteeksi, pisara vain kutitti nenää”, hän selitti pyyhkien kasvojaan viittansa liepeeseen.

”Kävellään, niin ei kylmetytä”, Bergil ehdotti vetäen Hinnaelin liikkeeseen. Hinnael joutui lähes juoksemaan pysyäkseen hänen reippaiden harppauksiensa tahdissa, mutta se ei näyttänyt tyttöä häiritsevän. Tämä vain naurahti osuessaan molemmilla jaloillaan lätäkköön, niin että roiskuva vesi kasteli perusteellisesti hänen viittansa helman.

”Minä pidän sateesta”, hän uskoutui Bergilille. ”Olen aina pitänyt. Pikkutyttönä juoksin sateen sattuessa ulos ja hyppäsin jokaiseen näkemääni lätäkköön. Se ei tietysti ollut enää nuorelle neidolle sopivaa puuhaa, joten myöhemmin jouduin vain katselemaan sadetta hienostuneesti ikkunasta tai korkeintaan tekemään sivistyneen kävelylenkin. Täällä kukaan ei tosin taida olla katsomassa.”

”Eipä taida”, Bergil myönteli. Hetken mielijohteesta hän pysähtyi ja hyppäsi edessään olevaan erityisen suureen lätäkköön. Viileä vesi virtasi kenkiin ja sekoittui varpaiden jo lämmittämään veteen. Bergil kipristeli varpaitaan saaden ylimääräisen veden valumaan pois jalkineistaan. Hän kuuli Hinnaelin nauravan heleällä äänellään hänen takanaan, kun tämä matki häntä läiskyttelemällä lätäkön poikki.

”Mitä sinun piti sanoa?” Bergil kysäisi heidän jatkaessaan eteenpäin. Hinnael katsoi häntä ensin epävarmana, mutta sitten hymy nousi hänen kasvoilleen. ”Sateella ei keskustella, sateella vain nautitaan sateesta.” Hinnael taivutti päätään ylöspäin, niin että sadepisarat ryöppysivät hänen kasvoilleen. Bergil antoi huolestuneiden ajatuksiensa huuhtoutua veden mukana maahan ja seurasi tytön esimerkkiä.

Kun Bergil erosi Hinnaelista maustekaupan edessä hänessä ei ollut enää ainoatakaan kuivaa kohtaa, mutta jotenkin se ei jaksanut häiritä häntä. Hinnaelin seura näytti aina saavan hänet hyvälle tuulelle. Istuessaan hetkeä myöhemmin kotona kuivissa vaatteissa ja höyryävä teemuki kädessään ulkona ryöppyävään sateeseen katsellen, hän oli jo sitä mieltä, että sää oli oikeastaan varsin viihtyisä.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Heh, örkinpesävertaus oli hyvä. Sitä voitaisiin käyttää munkin huoneesta, eipä se kovin siisti ole. Ja takaisin asiaan.
Ihanaa, sadetta! Itsekin tekee usein mieli mennä sateella ulos. Hinnael ja Bergil olivat jotenkin ihanan lapsenmielisiä. Kaksi nuorta hyppelemässä vesilätäkköihin kuin kurittomat kakarat :P

Nyt jäi mietityttämään tuo, mitä Hinnael meinasi sanoa. Tuli käytyä monta eri vaihtoehtoa läpi mielessä. Ei tässä kai auta muu kuin jäädä odottamaan jatkoa.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Minäkin tykkäsin tuosta örkinpesävertauksesta. Muutenkin Beregond oli loistava, kunnon jämäkkä isä. Minä vähän ajattelin, että huomauttaakohan Beregond kellarista kadonneesta viinipullosta mitään. ;) Kävi myös mielessä, että mahtoiko Bergilin päänsärky olla sen viinin juonnin seurausta...

Olen jo monta kertaa sanonut, mutta sanon vielä, että Elboron on tosi aidontuntuinen kersa. Tuo vanukkaaseen sotkeutunut Karhu oli jotain todella suloista (pieni tietysti yritti syöttää nallukkaa). Samoin tuo huoleton suhtautuminen sateeseen ja sitten tuo julistus siitä, että haluaa olla märkä. Se oli jotain niin tyypillistä, mitä tuonikäinen lapsi voisi sanoa. Aivan ihana lapsi. Vaikka varmasti minullakin palaisi pinna ennen pitkään tuollaisen kanssa, ja nopeammin kuin Bergilillä. Minä olisin kyllä raahannut sen kotiin heti sateen alettua, vastalauseista ja kiukuttelusta välittämättä. :D (On kyllä vähän outoa lukea tuosta lapsi-Elboronista, kun on itse koko päivän kirjoitellut Elboronista nuorena miehenä...)

Minä en oikeastaan ole sateen ystävä, enkä kyllä ihan hevillä menisi ulos kastumaan, mutta tuo Hinnaelin ja Bergilin riehuminen oli suloista luettavaa. Tuo, että Hinnaelilta jäi taas jotain kertomatta, vain lisää mielenkiintoa jatkoa kohtaan. ;)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Mukava osa. Perustetaanko "örkinpesävertaus-kerho"? Minäkin pidin siitä :D Se sopi tähän varsin hyvin, eikä noita ole lainkaan helppo keksiä.

Tämä koko osa oli hyvin aito tapahtumiltaan. Ihmiset toimivat aidosti ja kaikki sopi hyvin tavalliseen elämään. Itselleni juuri tavallinen elämä tuottaa eniten vaikeuksia. Tuo miten Beregond halusi Bergilin siivoavan huoneensa, Elboronin käytös, aivan kaikki.

Hmm. Arvasin että Hinnael ilmestyisi rapuista tuossa kohdassa, missä se sitten tapahtuikin. Oli jotenkin hieno ajatus, että kuitenkin suhteellisen vanhat ihmiset hyppivät vesilätäköissä :D Hieno kohta. Tuokin.. :roll:

Tämä palaute ei nyt ole maailman parhaita.... :roll:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kiitoksia, palautteet piristivät kovasti kiireistä viikkoa!

Andune: Kiva, että tykkäsit örkinpesävertauksesta. ;) Juu, Bergil ja Hinnael tosiaan olivat lapsenmielisiä. Minä vähän hainkin sitä, että Elboronilta kielletään tuo sateessa oleilu ja sitten Bergil ja Hinnael lähtevät itse harrastamaan lätäköissä hyppelyä.

Mithrellas: Kyllä Bergilin päänsärky oli suureksi osaksi siitä viinin juonnista johtuvaa, mutta minä en sitä päätynyt sitten enää mainitsemaan itse luvussa. Ja, Beregond ei huomannut sen pullon katoamista. ;) Kiva, että Elboron tuntuu aidolta, sitä on kyllä hauska kirjoittaa. Minäkin olisin varmaan raahannut sen muksun heti kotiin, mutta Bergil ei ole kovin tottunut toimimaan lasten kanssa ja sitten se miettii aina, että kuinka painokkaasti se uskaltaa kohdella Faramirin lasta. Minä olen koiranomistajana sen verran talsinut sateessa, että en ole itsekään mikään sen suuri ystävä, mutta joskus se on kieltämättä ihan mukavaa.

Nerwen: Kylläpäs minun örkinpesäni saavutti suuren suosion. :D Minun on muuten pakko mainita, että minuun se vertaus ei sovi, minä olen oikeasti aika siisti ihminen. :wink: Minä pidän kovasti tavallisen elämän kirjoittamisesta, hyvä jos sen huomaa tekstistäkin. Tosin minusta sinäkin kirjoitat tavallisesta elämästä aivan ihanasti. Juu, Hinnaelin ilmestyminen oli varmasti ennalta-arvattavaa, mutta kun tämä ficci pyörii Bergilin ja Hinnaelin ympärillä, niin pakkohan sen oli olla Hinnael.

Luku 9

Bergil vihelsi matkien taitavasti viereisessä puussa istuvaa sydämensä pohjasta livertävää siivekästä ja sai Hinnaelin nauramaan. He istuivat metsässä vain ihan vähän kartanon pihan ulkopuolella ja uittivat paljaita jalkojaan purossa. Bergil katseli mietteissään tyttöä, joka loiskutteli vettä jaloillaan. Sananvaihtoa niityllä kumpikaan heistä ei ollut enää maininnut, mutta kuin sanattomasta sopimuksesta he välttelivät muita ihmisiä ja näiden uteliaita silmiä ollessaan yhdessä. Se oli oikeastaan kiehtovaa. Se teki heidän yhteisistä hetkistään entistä arvokkaampia ja sai Bergilin tuntemaan, että heillä oli yhteinen salaisuus.

Hinnael kääri jatkuvasti hameensa helmaa ylemmäs sen uhatessa kastua puron liplatuksessa. ”Minä olen joskus ajatellut, että miksemme me käytä hieman lyhyempiä hameita”, tyttö tuskastui viimein, kun hameenhelman pitsi oli jo auttamatta kostea.

”En minä vaan tiedä”, Bergil sanoi täydestä sydämestään. Naisten hameidenpituus kuului ehdottomasti niihin asioihin, joita hän ei ollut eläessään pohdiskellut. ”Mutta minulla on miekka mukanani, jos haluat, että korjataan tilanne sinun hameesi kohdalta nyt heti.”

”Uskallakin”, Hinnael kivahti. Hän tarttui kuitenkin Bergilin miekkaan ja veti sen ulos huotrastaan. Terä kimmelsi auringonvalossa, kun Hinnael nosti miekkaa kokeillakseen sen painoa. ”Osaatko sinä käyttää tätä hyvin?”

”Kohtalaisesti. Harvoin vain olen saanut kokeilla taitojani oikein todella. Eihän meitä täällä mikään ole aikoihin uhannut, ja pidemmille sotaretkille en ole päässyt mukaan.” Bergil yritti olla kuulostamatta katkeralta.

”Sinä taidat tosiaan olla sitä mieltä, että örkkilaumaan törmääminen olisi oikea onnenpotku.” Hinnael kuulosti huvittuneelta ja Bergil tunsi punan hiipivän poskilleen. Hinnael sai sen vaikuttamaan pikkupojan lapselliselta toivomukselta, kun taas Bergil omissa haaveissaan onnistui kuvittelemaan itsensä hyvinkin sankarilliseksi.

”Täällä alkaa olla jo melko viileää”, Hinnael sanoi vetäen varpaansa ylös purosta ja hieroen käsivarsiaan. Aurinko oli kulkenut niin, että heidän istumapaikkansa oli jäänyt varjoon. Bergil tajusi hätkähtäen, että aikaa oli täytynyt kulua jo vaikka kuinka paljon. Samalla hänen päähänsä iski yhtäkkiä, että hänen ja Hámirin oli ollut tarkoitus osallistua Theomonin partioon tänään. Hän oli luvannut hakea Hámirin mukaansa lähtiessään kartanolta, mutta olikin juuttunut tänne Hinnaelin kanssa kauemmaksi aikaa, kuin oli tarkoittanut.

”Partio, unohdin aivan”, Bergil sopersi sekavasti. Hän hyppäsi jaloilleen ja kiskoi kengät vedestä nihkeisiin jalkoihinsa. ”Minun on pakko mennä, mutta tulen takaisin, kun partio on hoidettu. Odotatko minua vaikka täällä auringon laskiessa? Tiedän paikan, jossa on suuri jäniksenpesä ja hyvällä onnella saattaa nähdä niiden leikkivän iltahämärässä. Mennään katsomaan sitä, jos haluat.”

Bergil hädin tuskin odotti Hinnaelin nyökkäystä ennen kuin käännähti ja pinkaisi vauhtiin. Hän kipaisi Hámirin kodin kautta, vaikka uskoikin tämän menneen jo edeltä, kun häntä ei ollut kuulunut. Hámirin pihan kohdalla hän kuitenkin pysähtyi. Kahden puun väliin ripustetusta riippumatosta kuului äänekästä kuorsausta ja käsi, joka eittämättä kuului Hámirille, retkotti sen reunan yli. Bergil säntäsi ravistelemaan ystäväänsä voimakkaasti saaden tämän sätkimään käsillään niin, että Bergil oli saada nyrkistä nenäänsä.

”Meillä on kiire, Hámir, ala nousta nyt”, hän kivahti saaden tämän viimein avaamaan vaivalloisesti silmänsä.

”Mitä nyt?” Hamir kähisi ilmeisesti aivan epätietoisena niin vuorokaudenajasta kuin lepopaikastaankin.

”Partio, Hámir. Me olemme jo myöhässä. Meidän täytyy ihan totta mennä.” Se sai Hámiriin vihdoin liikettä. Hän punnersi pystyyn ja lähti juoksemaan Bergilin perässä tivaten samalla, että kuinka tämä ei ollut aikaisemmin herättänyt häntä. Bergil yritti selittää unohtaneensa ja jääneensä viivyttelemään kartanolle, mutta hänen oli juoksusta hengästyneenä vaikea saada tarina kuulostamaan ymmärrettävältä.

***

Karu todellisuus odotti pihamaalla. Théomon partioineen oli lähtenyt, ja he olivat auttamattomasti myöhässä. Hámir pukkasi Bergiliä kylkeen ja osoitti synkkänä ulkorakennusten luo, josta marssi heitä kohti juuri se henkilö, jota Bergil ei olisi tässä tilanteessa halunnut nähdä.

”Muistaakseni minä olen sanonut, etten siedä myöhästymistä”, Beregond äyskäisi päästyään kuuloetäisyydelle. Pojat saattoivat vain nyökytellä toivottomina. Bergilin mieleen ei juolahtanut ainoatakaan keinoa, jolla luikerrella tilanteesta ulos.

”Partio odotti teitä jonkin aikaa, mutta kun ketään ei alkanut kuulua, minä käskin heitä lähtemään”, Beregond sanoi tiukasti. Bergil tutkaili kengänkärkiään vältelläkseen isänsä terävää katsetta. Päätään nostamattakin hän tiesi, että isän kulmakarvat olivat rypistyneet yhteen ja huulet vääntyneet paheksuvaan ilmeeseen. ”Minä haluan tehdä täysin selväksi, että tällaista ei saa tapahtua enää uudelleen. Nyt te saatte luvan siivota varastorakennuksen. Kaikki tavarat ulos, pesette ja järjestätte koko paikan. Kumpikaan ei astu askeltakaan ulos ovesta ennen kuin kaikki on valmista. Onko selvä?”

Bergil tunsi suunsa kuivuvan. Sekasorron vallassa olevan vajan siivoamiseen menisi ikuisuus ja Hinnael odottaisi häntä auringon laskiessa. Hän ei ikimaailmassa ehtisi ajoissa, vaan kuuraisi vanhaa vajaa korviaan myöten saippuavedessä vielä iltamyöhälläkin. Kuinka hän oli onnistunut sotkemaan asiat näin pahasti? Oli pakko yrittää jotakin. Hän katsahti isäänsä, mutta Beregond oli jo kääntynyt poispäin.

”Mutta -”, Bergil aloitti, eikä ehtinyt pidemmälle, kun Beregond jo käännähti ja katkaisi hänen lauseensa terävästi. ”Onko Bergilillä kenties jotain valitettavaa saamastaan tehtävästä?”

”Ei, päällikkö. Minä tiedän, että ansaitsen tämän, mutta minä vain mietin…Kävisikö mitenkään, että me tekisimme tämän seuraavana iltana?” Bergil tiesi kysymyksensä turhaksi jo ennen kuin viimeiset tavut olivat päässeet hänen huuliltaan. Beregond katsoi häntä hitusen ihmettelevästi, mutta pudisti sitten selvästi päätään. ”Ei käy, te hoidatte tämän tänään. Aloitatte heti”, hän sanoi ennen harppomistaan pois.

”Kurja juttu, Bergil”, Hámir sanoi hänen vierellään. Tämä ajatteli luultavasti edessä olevaa siivousurakkaa, mutta Bergilin ajatukset poukkoilivat lähinnä Hinnaelissa. Hänen aivonsa kiersivät kehää etsien epätoivoisesti jotakin ratkaisua, mutta sellaista ei ilmaantunut. Hän ei millään voinut jättää Hámiria tekemään työtä yksin, ja sitä paitsi hänen isänsä ilmaantuisi luultavasti jossakin vaiheessa tarkastamaan, että he todella suorittivat rangaistuksensa. Yhtä mahdottomalta tuntui sekin, että hän antaisi Hinnaelin odottaa häntä turhaan. Bergil päätyi lopulta parhaaseen mahdolliseen vaihtoehtoon.

”Kuule Hámir, minun täytyy auringon laskiessa käydä kertomassa Hinnaelille, etten pääse tulemaan tänä iltana. Muuten hän odottaa minua turhaan.”

Hámir vain nyökkäsi. ”Totta kai sinun täytyy.”

***

Aurinko oli jo painunut pitkälle taivaanrantaan, kun he viimein olivat saaneet lähes koko vajan sisällön kannettua ulos. Bergil ei ymmärtänyt, että miten ihmeessä pienessä varastorakennuksessa saattoi olla niin paljon tavaraa. Hän heitti nurmikolle kasan reikäpohjaisia kattiloita, joita oli kuljetettu mukana sotaretkillä ruoanlaittoa varten ja tiiraili ympärilleen. Partio oli tullut takaisin vähän aikaa takaperin, mutta miehet olivat häipyneet omiin touhuihinsa ja piha oli nyt autio.

”Minä menen nyt, Hamir. Tulen takaisin niin pian kuin mahdollista”, Bergil huikkasi sisällä ahertavalle ystävälleen. Hän tulkitsi pölypilven takaa kuuluvan murahduksen myönteiseksi vastaukseksi ja kiirehti kohti pikkupuroa, jonka luona Hinnael odottaisi.

Hinnael oli istuksinut kivellä, mutta nousi seisomaan Bergilin askeleet kuullessaan. Hän hymyili iloisesti, mutta hymy sammui hänen silmiensä tavoittaessa Bergilin omat.

”Minä en voi lähteä”, Bergil sanoi yksinkertaisesti. ”Myöhästyin partiosta ja rangaistukseksi me joudumme siivoamaan koko illan.”

Hinnael hymähti. ”Eipä sille sitten minkään voi”, hän sanoi ja niine sanoineen kääntyi ja suuntasi takaisin Valkoiselle kartanolle päin. Bergil jäi tuijottamaan tytön loittonevaa selkää. Osa hänestä olisi halunnut huutaa, että vähät rangaistuksista, kyllä he voisivat silti lähteä. Ehkä Hinnael olisi toivonut juuri sitä. Mutta Bergilistä ei ollut sellaiseen huolettomuuteen, ei edes Hinnaelin vuoksi. Hitaasti hän kääntyi ja hölkkäsi takaisin urakkaansa kohti.

Bergil oli avaamaisillaan vajan oven, kun hän kuuli puhetta sen takaa. Painaen korvansa sitä vasten hän sai juuri ja juuri selvää sanoista. ”Kerro minne hän on mennyt, Hámir?” Bergil kirosi äänettömästi. Hänen isänsä todellakin oli ajoitusten mestari. Haluttomasti hän avasi oven. Hámir seisoi ämpäri kädessään ja hämähäkinseittiä hiuksissaan Beregondin edessä ja oli selvästi ahdistuneen näköinen. Bergil ymmärsi hyvin miksi. Hámirin ei ollut helppo vastustaa päällikköä, mutta hän ei todellakaan aikonut paljastaa Bergilin salaisuutta. Siinä oli ystävä, josta kannatti olla ylpeä.

Kynnys narahti ja kiinnitti Beregondin ja Hámirin huomion Bergiliin. Beregond näytti vihaisemmalta kuin pitkään aikaan. Bergil luki hänen kasvoiltaan jotain muutakin, pettymystä kenties. Se sai hänen sisuksensa kiemurtelemaan syyllisyydestä.

”Muistatko mitä minä sanoin aikaisemmin, Bergil? Että kumpikaan teistä ei astu askeltakaan tästä vajasta ennen kuin koko työ on tehty.” Isä kamppaili pitääkseen äänensä tasaisena.

”Muistan, päällikkö”

”Miksi sinä siis toimit vastoin minun käskyäni?”

”Minä en olisi halunnut”, Bergil sanoi, vaikkei uskonutkaan selityksistä olevan apua. ”Mutta minun oli pakko hoitaa eräs asia. Oma asiani.”

Beregond oli hiljaa hetken aikaa, näyttäen harkitsevan tilannetta. Bergil oli varma, että hän rupeaisi tivaamaan selitystä, eikä oikeastaan uskonut omiin mahdollisuuksiinsa isänsä rautaisen tahdon edessä. Beregond kuitenkin sanoi vain: ”Hámir voi mennä kotiin, Bergil hoitaa lopun siivoamisen yksin.” Yhdellä jäätävällä ovenavauksella hän oli mennyt.

”Kyllä, minä voin jäädä auttamaan”, Hámir tarjoutui haluttomasti, kun he seisoivat vierekkäin tyhjässä vajassa. Bergil onnistui hymyilemään vaisusti. ”Tiedätkö Hámir, ei uhmata enää yhtään käskyä tänään. Mene sinä vain kotiin. Minähän meidät tähän pinteeseen järjestin alun alkaen.”

Hámir katsoi häntä myötätuntoisesti, mutta nyökkäsi sitten. Hän ojensi edelleen kädessään pitelemänsä ämpärin Bergilille ja livahti viileään ulkoilmaan. Bergil hypisteli ämpärin kahvaa käsissään, kunnes hetken mielenjohteesta viskasi sen seinää päin. Se ei helpottanut hänen oloaan yhtään, niin kuin oli ollut tarkoitus. Bergil lysähti seinän viereen ja hautasi kasvot käsiinsä. Miten hän olikin saanut aikaiseksi tällaisen sotkun.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Minä tykkäsin tästä luvusta tosi paljon. Mukava tosiaan saada tuollaista pientä draamaakin mukaan. (Ja Beregond on niiiin cool... kunnon jämäkkä isä eikä mikään pääntaputtelija.:D)

Hámir on tosi ihana, sellainen rento peruskaveri. Jotenkin huvittavaa tuo Hámirin nukahtaminen riippumattoon keskellä päivää. Tuntuu ettei se kauheasti pingota, ja Bergil saa sitten huolehtia hänenkin velvollisuuksistaan omiensa lisäksi. Toisaalta tuo lopussa ollut Hámirin lojaalisuus oli hieno piirre. Että vaikka Hámir onkin välillä turhan rento, hän on kuitenkin uskollinen ja rehti ystävä.

Hinnaelista saa vähän sellaisen pikkumaisen vaikutelman. Häneltä ei tunnu liikenevän kauheasti ymmärrystä Bergilille, kun niin vain lähti pois melkein kuin niskojaan nakellen. Vaikka ymmärtäähän sen, että hän oli varmaan pettynyt, mutta olisi se jotain myötätuntoista voinut sanoa... Toisaalta minusta olisi ollut hauska nähdä Bergilin oikeasti viis veisaavan rangaistuksista ja karkaavan Hinnaelin kanssa. Siis ihan siinä mielessä, että olisi hauska nähdä miten Beregond suhtautuisi sellaiseen. :P Ei taitaisi vajan siivoamiset enää riittää. Tuossa alussa vähän kummastelin tuota hameen helman lyhentämistä miekalla, ja ajattelin, että eikö veitsi olisi kätevämpi. Pidin kyllä muuten kohtauksesta ja tuosta sankaritekoja koskevasta sananvaihdosta.

Tuo Bergilin ja Hinnaelin suhde tuntuu kehittyvän aika hitaasti. Oikeasti mielenkiintoista nähdä, kuinka pitkälle he siinä oikein pääsevät. Ja saman tien kysyn uteliaisuuttani, että osaatko arvioida, miten pitkä juttu tästä on tulossa? Voisin sen perusteella sitten vähän arvioida, että miten paljon sopii odottaa. :wink:
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Mukava luku.

Alku oli hieno, minusta on kerrassaan ihana lukea tuollaista. Rauhallinen hetki illalla on niitä päivän kauneimpia, ja tuo kohtaus sopi siihen erittäin hyvin.

Keskeytys oli hyvin keksitty ja luonteva, Beregond käyttäytyi aivan kuin suuttunut isä ja kaikki kävi yhteen. Voi Hámir parkaa, joutui ilman syytä rangaistuksi, kyllä sitä vähän sääliksi kävi. Ja vielä kun Bergil häipyi kesken kaiken! Ymmärrän kyllä sen, että hänen piti kertoa Hinnaelille, ettei pääse, mutta siltikin. On ihan oikein että hän joutui hoitamaan urakan loppuun yksin... Olen oudolla päällä tänään, tavallisesti olisin kai voivotellut molempia.

Noh, tällaista tänään. Kommentti on mitä on, mutta nyt en osaa väsätä parempaakaan :?
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Taidan sympata nyt vähän väärää henkilöä, nimittäin Beregondia :D Taustalla todennäköisesti ovat kirjasta lähtöisin olevat sympatiat mutta minkäs teet.

Bergil-parkaa...Sitä se rakkaus teettää :wink: Hámir on reilu kaveri, pitää ystävänsä salaisuuden ja tarjoutuu auttamaan.

Hinnael vaikuttaa välillä jotenkin....etäiseltä ja kylmältä. En osaa sanoa paremmin :)

Pahoittelen palautteen laatua. Jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kiitoksia kauheasti taas kerran. ;)

Mithrellas: Kiva että tykkäsit. ;) Jep, Hámir tosiaan on rento kaveri eikä turhista huolehdi. Välillä minusta tuntuu, että turhankin rento, mutta sitten minä lohduttaudun sillä, että ehkä vastaavanlaisia ihmisiä kuitenkin on olemassa, vaikka minä en ole lähellekään. Minä pyörittelin mielessäni tuota Bergilin mahdollista karkaamista, mutta se ei sovi yksiin minun Bergilini kanssa. Se on liikaa isänsä poika tehdäkseen jotakin sellaista. Olet kyllä oikeassa, että Beregond olisi taatusti hurjistunut, koska siitä olisi tuntunut, että poika olisi pettänyt sen luottamuksen. Se hameenhelman lyhentäminen oli vain vitsi, ei niillä oikeasti ollut tarkoitus lyhentää sitä yhtään millään, ja jospa Bergilillä ei ollut veistä mukana. :) ^^ Minulla on kyllä luvut suunniteltu ja suurin osa loppuficistä jollakin tavalla kirjoitettu, mutta en ole ihan varma siitä, kuinka monta lukua ficin loppu ottaa, joten en uskalla sanoa ihan varmasti. Mutta, suunnilleen seitsemäntoista, hyvin epätodennäköisesti enemmän kuin kaksikymmentä. Ja älä odota liikoja noilta kahdelta. ;)

Nerwen: Minulle kelpaa edelleen minkälainen palaute tahansa, joten ei ole mitään tarvetta pahoitteluun. Minunhan tässä on syytä kiitellä, kun sinä jaksat säännöllisesti kommentoida. ;) Kiva, että pidit alusta. Juu, kyllä sitä Hámiria ehkä vähän sääliksi kävi, mutta toisaalta mitäs oli itse nukahtanut sinne riippumattoon. ;)

Andune: Jep, ja edelleen otan innolla kaikenlaiset kommentit vastaan. Kyllähän Beregondia saa sympata, se on kirjassa oikeasti ihan mahdottoman sympaattinen kaveri, minä pidän siitä kovasti siinä. Kiva oikeasti kuulla, minkälaisia mielikuvia muut saavat hahmoista, kun itse niistä tietää paljon sellaistakin, joka ei välttämättä tekstissä tule ilmi, niin välillä ei oikein tiedä, että miten henkilöt tarinassa tulevat esiin.

Luku 10

Bergil hypähti taaemmaksi torjuakseen häntä vastaan taistelleen kaartilaisen miekan ja pyörähti sitten ympäri käydäkseen itse hyökkäykseen. Puumiekat kalahtivat toisiaan vasten, niin että tärinä tuntui Bergilin käsivarressa. Hän tarttui paremmin miekkaansa ja kuvitteli hyökkävänsä löyhkäävää örkkiä vastaan. Hän esitti iskevänsä oikealta, mutta harhautti viime hetkessä ja käänsi miekkansa vasemmalle. Sen sijaan, että olisi saanut iskun perille, hän tunsi läimäyksen kädessään. Kaartilainen oli kiepauttanut miekkaansa taitavasti ja läväyttänyt sen voimia säästelemättä Bergilin käsivarteen.

”Sinun pitää vielä hiukan hioa tuota kuviota, poika”, mies sanoi hymyillen huvittuneesti. Hän oli Beregondia vanhempi, mutta iästään huolimatta vielä erittäin ketterä taistelija. Omien sanojensa mukaan hän oli sodan aikana niittänyt örkkejä lakoon kuin heinää. Eikä Bergil sitä epäillytkään. Hän oli vain kasvanut siihen, ettei omilla urotöillä mahtailu ollut soturin mitta.

Bergil puri hampaansa yhteen ollakseen irvistämättä kivusta ja hillitsi halunsa kalauttaa omalla miekallaan miestä päähän. Sen sijaan hän tyytyi nyökkäämään tämän sanoille, joiden mies ilmeisesti kuvitteli olevan hyvinkin hyödyllinen ohje. ”Jatketaanko vielä?” Hän kysyi ravistellen mahdollisimman huomaamattomasti kättään.

”Täytyyhän sitä jatkaa siihen asti, kunnes päällikkö lopettaa harjoitukset”, mies totesi leppoisasti. ”Nyt älä yritä niin vaikeita kuvioita, poika. Jos et pysty hyökkäämään minua vastaan, niin keskity puolustautumiseen. Vai haluatko, että annan sinulle tasoitusta?”

”Se ei ole tarpeen.” Bergil aprikoi, että uskaltaisiko pyytää miestä olemaan kutsumatta häntä pojaksi. Hän päätti, ettei uskaltanut. Mies voisi väittää hänen olevan epäkunnioittava ja raportoida päällikölle, eikä hän todellakaan kaivannut enää enempää hankaluuksia. Hän nosti miekkansa valmiusasentoon ja onnistui välttelemään suurempia osumia loppuharjoituksen ajan. Beregondin ilmoittaessa harjoituksen olevan ohi hän laski silti ilomielin miekkansa ja pyyhki hikeä paidanreunukseen.

”Hyvinhän se meni.” Kaartilainen taputti häntä isällisen oloisesti olkapäälle aivan kuin hän olisi ollut rohkaisua kaipaava lapsi. Bergil mutisi jotain myöntyvää ja marssi viemään puumiekkansa pois lähinnä päästäkseen kauemmas äskeisestä vastustajastaan.

”Bergil”, Beregond kailotti kentän toiselta laidalta.

”Niin, päällikkö?” Bergil kysyi lampsittuaan tarpeeksi lähelle.

”Kerää harjoitusmiekat ja vie ne varastoon. Niin, ja peseydy ennen kuin lähdemme illalliselle.” Aivan, Bergil oli jo ehtinyt unohtaa koko illallisen Hámirin luona. Edellisestä kerrasta olikin jo aikaa. Säännöllisistä illallisista oli vuosien saatossa ehtinyt muodostua rituaali, vaikka perheet eivät olleetkaan tunteneet toisiaan ennen Bergilin ja Hámirin ystävyyttä, joka oli alkanut kymmenisen vuotta sitten mojovasta riidasta koskien värikästä linnunsulkaa. Isä sanoi toisinaan, että olisi ollut erittäin vaikeaa olla tutustumatta mieheen, jonka kanssa oli joutunut tuon tuosta etsimään poikia, kun nämä eivät ilmeisesti millään ymmärtäneet, että kotiin oli tultava ajoissa. Bergil hymyili muistoilleen kokoillessaan miekkoja maasta.

***

Bergil antoi katseensa vaeltaa ympäri tuttua kotipihaa odotellessaan isäänsä, joka vaihtoi vielä vaatteita sisällä. Puutarha oli suuri, mutta varsin yksinkertainen. Kukkapenkkejä siellä ei juurikaan ollut, mutta rönsyilevät marjapensaat ja ryhmyiset hedelmäpuut saivat kesän kukoistuksessaan pihan näyttämään erityisen kodikkaalta. Bergil istutti mielessään ruusuja kuistin molemmille puolille arvellen niiden sopivan siihen mainiosti. Heti seuraavaksi hän ihmetteli, että oliko kenties viettänyt liikaa aikaa Valkoisen kartanon puutarhassa.

Isä astui ulos sulkien oven rauhallisesti perässään ja oikoen päällään olevaa takkia. ”Mennäänkö sitten”, hän sanoi vastausta odottamatta ja lähti reippaaseen tyyliinsä marssimaan eteenpäin. Bergil kiirehti hänen rinnalleen. Hän oli edelleen isäänsä puolisen päätä lyhyempi, vaikka olikin viime aikoina saanut tätä paljon kiinni pituudessa Mutta hänen isänsä olikin yksi pisimmistä.

He ohittivat maustekauppiaan putiikin ja Bergilin ajatukset lennähtivät äkisti Hinnaeliin. Hän oli tavannut tytön kerran heidän tekemättä jääneen retkensä jälkeen, ja vaikka Hinnael olikin vaikuttanut siltä, että oli unohtanut koko jutun, ei Bergil ollut saanut ehdotettua uutta retkeä. Edellinen oli päättynyt niin nolosti ennen kuin oli ehtinyt alkaakaan.

Isä uskoi siihen, että kun rangaistus oli suoritettu, ei siitä maksanut vaivaa enää puhua. Hän ei ollut maininnut sanallakaan varastorakennusta sen jälkeen, kun oli seuraavana aamuna tullut tarkastamaan työn tuloksen. Hän ei ollut löytänyt mitään valittamista putipuhtaaksi hangatusta vajasta, eikä Bergil ollut sitä odottanutkaan. Hän oli sentään ahkeroinut pitkälle aamuyöhön. Jokin isän käytöksessä antoi silti ymmärtää, että tämä oli loukkaantunut siitä, ettei Bergil ollut paljastanut tälle, minne oli livistänyt kesken siivouksen.

Nyt isä ei kuitenkaan vaikuttanut tippaakaan suuttuneelta, vaan alkoi rauhallisesti jutella kuistin katon korjaamisesta. He selviäisivät hommasta varmasti kaksin ja se olisi parasta hoitaa pois alta ennen syksyn sateiden saapumista. Bergil nyökkäili myöntyvän oloisena, vaikka olisi keksinyt parempiakin tapoja viettää viimeisiä kesäpäiviä.

***

Ovi lennähti auki juuri, kun Bergil kohotti kätensä naputtaakseen siihen. Kynnyksellä seisova Hámirin isä suki harmaantunutta partaansa ja astahti eteenpäin tervehtimään Beregondia voimakkaalla kädenpuristuksella. Bergiliä hän taputti olalle paljon sydämellisemmin kuin kaartilainen aikaisemmin iltapäivällä.

”Tulkaa sisään”, hän kutsui siirtyen vaivalloisesti pois oviaukon edestä ja viittilöiden heidät eteiseen. Herkullinen kypsyvän lihan tuoksu leijaili Bergilin sieraimiin hänen astuessaan peremmälle ja väistäessään puista naulakkoa, joka näytti siltä, että saattaisi minä hetkenä hyvänsä rysähtää kannattelemansa viittamäärän painosta Hänen isänsä näytti panneen merkille saman asian, koska viikkasi riisumansa takin eteisen tyhjälle tuolille ennen kuin seurasi heidän isäntäänsä peremmälle.

Hámir virnisti Bergilille tullessaan keittiöstä ja löyhytteli kiusallaan käsissään kantamaansa kastikekulhoa Bergilin suuntaan ennen kuin saatteli sen määränpäähänsä ruokasaliin. Takaisin palatessaan hän yritti varsin heikolla menestyksellä salata sen, että jauhoi jotakin suussaan.

”Se kaikki miekanheiluttelu teki minut nälkäiseksi”, hän puolustautui Bergilille. Bergilinkin mahassa kurisi ja hän oli iloinen, kun he varsin pian kokoontuivat pöydän ääreen.

”Helyn valmisti alkupalat”, Hámirin äiti sanoi ylpeästi ojennellessaan lautasta, jolla oli kalanpalasia kiedottuina jonkin Bergilille tuntemattoman kasvin lehtiin. Bergil näykkäisi varovaisesti kalanpalan kulmasta ja kohotti sitten vesituopin huulilleen saadakseen kellertävän yrtin terävän maun pois suustaan.

”Herkullista”, isä sanoi kohteliaasti työntäen kalanpalan kerralla suuhunsa, mutta hänen poskilihaksensa värisivät epäilyttävästi. Bergil kohtasi Hámirin silmät pöydän toiselta puolelta ja tukahdutti äkillisen naurunpuuskan lautasliinaan. Helyn luennoi kalan terveellisyydestä innoissaan, eikä ilmiselvästi huomannut ruokalajinsa nuivaa vastaanottoa ollenkaan.

Pääruoka, lihanpalasia herkullisesti maustetussa kastikkeessa, osoittautui Helynin keitoksia maukkaammaksi ja Bergil keskittyi lähinnä syömiseen kuunnellen hajamielisesti aikuisten keskustelua, joka polveili erityisen lämpimästä kesästä kaupungin ainoan majatalon laajentamiseen. Laajennus oli tarpeen, siitä kaikki tuntuivat olevan yhtä mieltä, mutta Hamirin vanhemmista majatalon omistajan suunnitelmat olivat liian suurelliset, kun taas Beregond ajatteli, että kannatti rakentaa kerralla kunnolla.

Bergil maisteli lähes kylläisenä toista annosta vadelmavanukasta ja tuumi laiskasti, että miten kukaan jaksoi keskustella majatalon rakentamisesta noin perinpohjaisesti, varsinkin kun tässä pöydässä lausutuilla mielipiteillä ei olisi lopputuloksen kannalta mitään merkitystä. Hän oli juuri kaatamassa itselleen lisää vettä, kun kuuli Helynin sanovan kirkkaalla äänellä. ”Oletteko jo tutustuneet Hinnaeliin, päällikkö Beregond?”

Bergil kolautti vesikannun takaisin pöytään ja nosti järkyttyneenä katseensa Helyniin. Tämä oli jättänyt jälkiruoan väliin ja taputteli parhaillaan suupieliään lautasliinalla samalla kuin tuijotti tiiviisti Beregondia.

”Minulla ei ole ollut sitä kunniaa”, isä sanoi hieman hämmästyneen näköisenä ja aikoi ilmeisesti jatkaa kysymällä, että kuka Hinnael mahtoi olla, muttei ehtinyt, koska Helyn painalsi jo eteenpäin. ”Sepä erikoista”, tämä sanoi edelleen niin kirkkaalla ja kantavalla äänellä, että se riipi Bergilin korvia. ”Olisin kuvitellut Bergilin tuoneen mielitiettynsä vierailulle tähän mennessä.”

Syntyi hämmentynyt hiljaisuus. Bergil olisi halunnut pudottautua pöydän alle päästäkseen pakoon joka ainoaa häneen nauliutunutta silmäparia. Hámirin vanhemmat vaikuttivat vain lievästi huvittuneilta, kun Helyn taas taitteli lautasliinansa siististi lautaselleen kasvoillaan itsetyytyväinen ilme. Selvästi hän kuvitteli tehneensä vain velvollisuutensa. Isä hätkähti ja naulasi katseensa Bergiliin, mutta ei sanonut mitään.

”Älähän nyt, Helyn. Nuoret ovat niin kainoja tällaisissa asioissa”, Hámirin äiti katkaisi viimein hiljaisuuden ja loi Bergiliin katseen, joka oli selvästi tarkoitettu ystävällisen rohkaisevaksi.

”Minusta vain on epäilyttävää, jos nuoret tapaavat toisiaan kertomatta vanhemmilleen”, Helyn selitti välittämättä vähääkään niistä myrkyllisistä katseista, joita sekä Hámir että Bergil häneen loivat.

Hámirin isä rykäisi äkisti. ”Beregond, oletko koskaan kuullut tarinaa siitä, kuinka minä ja vaimoni tapasimme. Se, jos mikä vaikutti ensin epäilyttävältä.” Hän asetti lusikkansa lautaselleen valmistautuen kertomaan pitkää tarinaa, joka oli ilmeisesti tarkoitettu vaihtamaan puheenaihetta ja onnistuikin siinä erinomaisesti.

***

Bergil ei odottanut mitenkään innolla, että Beregond saisi hyvästeltyä isäntäväen ja hän joutuisi epämiellyttävien kysymysten uhriksi heidän matkallaan kotiin. Isä uskoi vankkumatta rehellisyyteen, eikä pitänyt asioiden salailusta. Tämä pysytteli kuitenkin varsin pitkän aikaa hiljaa, kun he kulkivat hämärällä, hiljaisella tiellä kotiaan kohti.

”Sen tytön vuoksi sinä siis livistit tiehesi kesken vajan siivoamisen”, Beregond sanoi äkisti. Se ei ollut kysymys, isä enemmänkin totesi tosiseikan.

”Niin”, Bergil myönsi, kun ei muutakaan voinut. ”Olin luvannut tavata hänet sinä iltana ja minun oli pakko käydä kertomassa hänelle, etten pääsekään tulemaan.”

Beregond nyökkäsi. ”Ajattelinkin, ettei se ollut ollenkaan sinun tapaistasi. Miksi et kertonut minulle, Bergil?” Isän silmissä näkyi aavistus loukkaantumista.

Bergil kiemurteli vaivaantuneena. Tuntui vaikealta selittää isälle, ettei Hinnael halunnut joutua juorujen kohteeksi. Eikä hän oikeastaan tiennyt, mitä merkitsi Hinnaelille. Heillä oli hauskaa yhdessä, Bergil sai hymyn nousemaan tytön kasvoille, mutta halusiko Hinnael mitään enempää. ”Se on monimutkainen juttu”, hän sanoi toivoen, että isä tyytyisi siihen.

”Niinhän ne tuollaiset aina ovat”, Beregond myönteli. ”Mutta Bergil, kyllä sinä olisit voinut kertoa minulle. Vaikka en kaikissa asioissa olekaan samaa mieltä Helynin kanssa, niin kyllä minustakin vaikuttaa epäilyttävältä, että te hiiviskelette keskenänne kenenkään tietämättä. Saat tuoda hänet käymään, eiköhän minunkin olisi jo aika tutustua häneen.”

Bergil nyökkäili ja kirosi mielessään Helynia, joka ei sitten nähtävästi voinut olla puuttumatta asioihin, jotka eivät tälle kuuluneet.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Mukava luku, saatiin pikkaisen draamaakin mukaan :D

Juu. Tuo taisteluharjoitus, tai mikä olikaan, oli hienosti koottu. Pidin siitä, miten Bergil ajatteli vanhemmasta miehestä ja tämän itsekehusta. Oikein mukava kohta.

Illallinen sitten. Hámir varasti ruokaa... hih. Jostain syystä hauska yksityiskohta. Helynin alkupalat! Voin hyvin kuvitella. Jonkinmoisia kasviskääryleitä ilmeisesti? Toisaalta tuo terveysintoilu ei mielestäni aivan sopinut kuvaan, kun puhutaan tästä tietystä ajasta, mutta eipä tuo nyt suuresti haitannut. Jäipä kuitenkin mieleeni.

Helyn ei sitten ole kovin hienovarainen persoona. Lämäyttää tuollainen juttu kesken kaiken. Mutta mistäs hän tiesi, oliko tarkkaillut Bergiliä salaa vai arvasiko hän kaikkien niiden kyselyiden ja muiden jälkeen? Mutta jos jotain voiis sanoa, kohtaa olisi voinut pidentää esimerkiksi Bergilin selittely-yrityksillä, mutta tämä toimi oikeastaan vallan mainiosti näinkin. Jotenkin tuo miten sanoit Beregondin pitävän rehellisyydestä sopi varsin hyvin siihen kuvaan Beregondista, jonka Kirjasta sain.

Jatkoa sitten vain :wink:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Helynilla ei taida olla mitään tilanteentajua...tämäpä mukavaa. Toisaalta, en nyt odottanut Beregondin saavan jotain valtavaa raivokohtausta asiasta :)

Tuo mitä sanoit Beregondin rehellisyydestä, käy yksiin kirjan ja omien mielikuvieni kanssa. Vaikka Beregond taitaa olla välillä turhan jämähtänyt sääntöihin, mies taitaa loppujen lopuksi olla aika rento ja ymmärtäväinen. Suloista :)

Jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tuo alun miekkailukohtaus oli tosi hienosti kuvattu, tai sillä tavalla tarkasti, että minä jo ajattelin, että oletko itse harrastanut miekkailua. (Minusta noiden miekkailukohtausten kirjoittaminen ei ole mitään helppoa, joten ne tuppaavat ainakin minun kohdallani olemaan kuvailultaan melkoisen ylimalkaisia.) Tuo Bergilin vastustaja vaikutti kyllä aika ärsyttävältä tyypiltä, sellaiselta mahtailijalta. Minun on muuten monesti pitänyt sanoa, että on mukava lukea näin tarkkaa kuvailua sotilaan elämästä päivittäisine rutiineineen näin rauhan aikana. Minulla ei tosiaan ole mitään tietoa siitä, mitä tuon ajan sotilaat oikeasti olisivat tehneet, mutta olen kyllä valmis sanomaan näitä sinun kuvauksiasi uskottaviksi. :)

Nuo Helynin alkupalat. :D Sinä sitten päädyit poistamaan ne Beregondin värisevät viikset. :P Mutta tuo kohtaus, jossa Beregond söi kalanpalan oli joka tapauksessa kerrassaan hupaisa. Tuo Helynin puhe terveellisyydestä... en oikein tiedä, sopiiko terveellisyydestä puhuminen noihin olosuhteisiin, tai se kuulostaa hieman modernilta. Oikeastaan, nyt kun ajattelen, niin ehkäpä se kasvi, johon kalanpalat oli kääritty, teki siitä pahaa. Ja ehkä olisi sopinut paremmin, jos Helyn olisi kehunut sen kasvin terveysvaikutuksia? Koska kalaahan Gondorissa varmaan syötiin joka tapauksessa varsin paljon. (Helyn ja Hámir muuten vaikuttavat sisaruudestaan huolimatta tulevan aivan eri maailmoista.)

Ja Helyn kunnostautui jälleen kertomalla kaikille Bergilin salaisuuden. Mahtoiko tehdä senkin tahallaan, kun piti nuorten salaista tapailua sopimattomana? Ja tosiaan minäkin vähän mietin, että kuinka Helyn tiesi Bergilistä ja Hinnaelista, oliko mahtanut sittenkin nähdä tyttöä siellä Valkoisessa Kartanossa... Mutta mielenkiinnolla odotan jatkoa ja tuota Hinnaelin ja Beregondin tapaamista. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kiitos taas kaikille!

Nerwen: Kiva, että pidit taisteluharjoituksesta. ;) Se oli itseasiassa niitä kohtia, joita oli varsin helppo kirjoittaa, vaikken minä mitään miekkailusta ymmärräkään. Voi tosiaan olla, että tuo terveysintoilu ei ollut aivan keskimaalaista, mutta minä kai jotenkin ajattelin, että ne tietyllä tavalla tietävät, että kala on terveellistä syötävää, vaikka pääasiassa syövät sitä tietysti siksi, että sitä on helposti saatavilla. Juu, Helyn ei ole hienovarainen persoona, se on semmoinen ihminen, joka haluaa asioiden olevan vähän liiankin oikein ja kaikkien tietävän totuuden, vaikka se aiheuttaisi noloja tilanteita. Helyn sai Hámirilta ongittua vahvistuksen epäilyksilleen. Juu, Bergil ei oikein voinut kiistää tuota Helynin kertomaa, niin se ei halunnut ruveta selittelemään mitään tuossa kaikkien edessä.

Andune: Juu, Helyn on aika suoraviivainen persoona. Eikö Beregond tosiaan mitenkään raivostunut, mutta se tosiaan arvostaa rehellisyyttä. Ja ihanaa, jos olet saanut tuollaisen kuvan Beregondista. Se minusta nimittäin on tietystä järkähtämöttömyydestään huolimatta myös varsin ymmärtäväinen ihminen.

Mithrellas: Minä en tosiaan ole harrastanut miekkailua, enkä ymmärrä siitä yhtikäs mitään, mutta kiva, että tuo alun kohtaus toimi. ;) Minä olen vaivannut päätäni tämän ficin aikana sillä, että mitä nuo sotilaat tosiaan oikein tekevät päivät pitkät, mutta joo, minun sotilaani hoitavat partiointitehtäviä, vartioivat ja tietysti pitävät taitojaan vireillä. Tiedä sitten miten uskottavaa se on.^^ Joo, ei viiksiä, eikä siitä sen enempää :) Minäkään en itseasiassa nyt asiaa tarkemmin ajateltuani tiedä, kuinka uskottavaa tuo terveyspuhe on ja kasvin vaikutusten kehuminen olisi voinut toimia paremmin. Mutta olkoon noin nyt kuitenkin. Ja kyllä Hámir ja Helyn ovat tosiaan varsin eriluonteisia. Lisäksi erot korostuvat tässä, kun ne ovat kuitenkin sivuhenkilöitä, niin minä en raapaise kuin pintaa niiden luonteista, jolloin tietyt asiat korostuvat.

Luku 11

Sinä aamuna torilla puhuttiin vain ja ainoastaan yhdestä asiasta; suuriruhtinas Faramirin kotiinpaluusta. Asiasta kalkatettiin aivan kuin Faramir olisi ollut poissa vuosikaudet muutaman viikon sijaan. Vihannesten myyjä jutteli hilpeästi saaneensa juuri edellispäivänä nostettua maasta parhaimmanlaatuisia retiisejään. Hän näytti pitävän oikeana onnenpotkuna sitä, että retiisit olivat kaupan nyt, kun kaupungin valtias oli palannut. Bergil ei ymmärtänyt, mitä tekemistä Faramirilla ja retiiseillä oli keskenään, sillä tuskinpa tämä saapastelisi torille niitä ostamaan, mutta esitti kuuntelevansa kauppiasta samalla, kun silmäili ympärilleen torilla, siltä varalta, että tietty tummapalmikkoinen tyttö osuisi hänen näköpiiriinsä. Hinnael oli joskus kertonut, että sai yleensä asiakseen hoitaa kartanon ostokset ja Bergil elätteli toivoa, että tyttö olisi se, joka tulisi keräämään koriinsa noita valioretiisejä Faramirin kotiinpaluun kunniaksi. Toistaiseksi tätä ei ollut kuitenkaan näkynyt.

”Faramir haluaa sinut varmasti puheilleen”, Bergil sanoi isälleen, kun tämä oli saanut valikoitua tarvittavan määrän sipuleita ja he siirtyivät kalakauppiaan kojun eteen.

”Ruhtinas Faramir, Bergil, ja epäilemättä hän käskee minut antamaan selonteon tänään, mutta luulen, että hän haluaa ensin viettää aikaa perheensä kanssa.”

”Hienoa, minun ei sitten tarvitse mennä vahtimaan sitä kakaraa tänään.”

”Bergil”, Beregond kivahti terävästi. ”On se kumma, ettet sinä osaa puhua kunnioittavasti paremmistasi.”

”Anteeksi.” Bergil onnistui näyttämään sopivan katuvaiselta, ja leppynyt Beregond jätti aiheen sikseen ja kumartui kääntelemään pöydällä makaavia meren eläviä. Hän valitsi yhden erityisen suuren, punakylkisen ja ojensi sen kauppiaalle pakettiin pantavaksi.

”Semmoista puhutaan, että ruhtinas olisi tullut kotiin eilen illalla”, kauppias virkkoi karhealla äänellä kääriessään paperia kalan ympärille. Hän katsoi Beregondiin kuin odottaen tämän tietävän vastauksen. Se olikin varsin johdonmukainen olettamus. Totta kai portilla vahdissa ollut kaartilainen oli tiedottanut päällikölleen Faramirin palaamisesta.

”Niin puhutaan ja niin hän tekikin.” Beregond kaiveli kolikoita kukkarostaan. Hän ojensi ne kauppiaalle, joka näytti halukkaalta jatkamaan keskustelua, mutta ei voinut muuta kuin ottaa rahat vastaan ja luovuttaa kalanvonkaleen Beregondille.

”Mitähän me sitten tarvitsisimme?” Beregond ajatteli ääneen ja antoi katseensa vaeltaa ympäri toria. Bergilinkin silmät liikkuivat samaan suuntaan, mutta siinä missä isän katse jatkoi vaeltamistaan ohi leivänmyyjän pöydän, pysähtyivät Bergilin silmät tummatukkaiseen tyttöön, joka oli juuri lähtenyt sen edestä. Hinnael ei kuitenkaan ollut yksin. Hänen vierellään käveli toinen tyttö, joka oli pukeutunut samanlaiseen harmaaseen pukuun ja jonka kanssa Hinnael parhaillaan keskusteli iloisesti naureskellen.

Tytöt astelivat heitä päin ja Bergil yritti ankarasti pohdiskella, kuinka käyttäytyä tilanteessa. Hän päätti vain hymyillä ohimennen Hinnaelille, tämä kun tuskin tahtoisi jäädä juttelemaan hänen kanssaan ollessaan toisen palvelustytön seurassa ihmisiä parveilevalla torilla.

”Mitä ihmettä sinä tuijotat tyttöparkoja, Bergil”, isä uteli äkisti hänen vierellään. Bergil hätkähti. Hänen aikomuksenaan oli repiä katseensa irti Hinnaelista, mutta juuri silloin tyttö huomasi hänet ja pysähtyi häkeltyneenä.

”Ja nyt te tuijotatte molemmat toisianne”, isä oli salamannopeasti tilanteen tasalla. ”Onko tämä nyt se sinun Hinnaelisi? Esittelehän hänet minulle, ole hyvä.”

”Ei”, Bergil perääntyi. Tämän ei pitänyt tapahtua näin ennalta arvaamatta, kun Hinnael ei edes tiennyt hänen isänsä olevan tietoinen heistä, mutta Beregond oli jo lähtenyt palvelustyttöjä kohti, eikä Bergil voinut muuta kuin seurata perässä.

”Hei, Hinnael”, Bergil sopersi tuskin uskaltaen katsoa tytön kasvoihin, joissa ruskeat silmät olivat muuttuneet pistävän mustiksi kuin pippurit konsanaan.

”Hauska tavata. Minä olen, Bergilin isä, Beregond”, isä esitteli itsensä. ”Bergil on puhunut sinusta paljon.” Bergil voihkaisi sisäisesti. Miten hänen isänsä olikin osannut valita juuri väärät sanat. Hänestä oli monesti aikaisemminkin tuntunut, että maan alle vajoaminen olisi mainio tapa päästä pois hankalasta tilanteesta, mutta koskaan se ei ollut vaikuttanut yhtä käyttökelpoiselta kuin nyt.

Hinnael niiasi pienesti, mutta suuntasi Bergiliin kiukkua kipinöivän katseen. Hänen ystävänsä seurasi kohtausta selvästi ihmeissään. Beregond rupesi muina miehinä keskustelemaan kauniista säästä, eikä Hinnael voinut olla vastailematta, mutta oli ilmiselvää, että tilanne oli tälle yhtä kiusallinen kuin Bergilillekin. Bergil yritti tavoittaa Hinnaelin katseen ja viestittää tälle äänettömästi, ettei ollut voinut tilanteelle yhtään mitään, mutta Hinnael piti huolta siitä, ettei vilkaissut häneen päinkään.

Isä ei hyvällä tahdollaankaan saanut jatkettua keskustelua erityisen pitkälle. Kun Beregond oli lausunut hyvästinsä tytöille ja Bergil mumissut jotakin samantapaiselta kuulostavaa, niiasi Hinnael uudemman kerran ja tarttui toista palvelustyttöä käsivarresta lähtien raahaamaan tätä kiireesti poispäin.

”Ihan mukavan oloinenhan tuo sinun tyttösi oli. Vähän ujonpuoleinen ehkä”, Beregond totesi heidän jatkaessaan ostoksiaan.

Bergil kihisi sisäisesti. ”Tuskin hän on minun tyttöni enää tämän jälkeen”, hän kivahti ja jätti isänsä tuijottamaan peräänsä suunnatessaan suorinta tietä kotiin.

***

”Bergil.” Beregond naputti terävästi oveen, niin kuin hänen tapansa oli. Bergil vain painoi päänsä tyynyn alle ja yritti parhaansa mukaan teeskennellä, ettei ollut kuullut koko ääntä. Isä ei koputtanut uudestaan, vaan käänsi ovenkahvaa ja astui sisään. ”Bergil”, ääni kuului nyt aivan hänen sänkynsä vierestä, mutta Bergil ei tehnyt elettäkään liikkuakseen. Isä menetti nopeasti kärsivällisyytensä ja tempaisi pois tyynyn, jonka alle Bergil oli suojautunut.

”Bergil, minä en väitä ymmärtäväni mitä torilla tänään tapahtui -”

”Minä en halua puhua siitä.” Bergil ei tehnyt elettäkään noustakseen ylös.

”Mutta minä haluan”, Beregond puhui äänellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä. ”Tosin en juuri nyt. Meidät kutsuttiin ruhtinas Faramirin puheille, molemmat, joten ala nousta jaloillesi nyt, koska minä en aio viivytellä.” Bergil kohotti kasvonsa ja tutkaili tarkasti isäänsä, mutta epäilemättä tämä oli tosissaan. Tarkoituksellisen hitaasti hän nousi istumaan sängyllään. Isälleen hän saattoi oikutella, mutta ruhtinas Faramir oli asia erikseen.

Epämiellyttävä hiljaisuus leijui lähes käsin kosketeltavana heidän välissään, kun he hetkeä myöhemmin astelivat Valkoista kartanoa kohti. Bergil märehti mielessään sattumusta torilla ja sitä kuinka selittäisi asian parhain päin Hinnaelille, tietysti sillä edellytyksellä, että tämä suostuisi edelleen puhumaan hänelle. Isä luultavasti setvi ajatuksiaan, jotta saisi kaiken selostettua järjestyksessä ruhtinas Faramirille.

”Bergil, olet sitten millä mielellä tahansa, niin pidät itsesi kurissa, kun puhut ruhtinas Faramirille”, Beregond tokaisi yhtäkkiä, kun he olivat jo lähestulkoon kartanon portilla. Bergil katsoi isäänsä ärtyisästi. Minkä ikäisenä tämä häntä oikein piti? ”Älä huoli, ei sinun tarvitse minua hävetä”, hän sanoi pisteliäästi. Beregondin kulmat rypistyivät, varma merkki siitä, että hän oli vihainen. Bergil ihmetteli hetken itseään. Hän ei tavallisesti uskaltanut puhua siihen malliin isälleen, mutta nyt se ei tuntunut häntä haittaavan. Isä avasi suunsa, epäilemättä vihaiseen ryöpytykseen, muttei ehtinyt edes aloittaa, kun he jo olivat kartanon ovella. Sen sijaan hän loi Bergiliin katseen, joka sai tämän tärisemään ja iski sitten rystysensä oveen. Oven avaamaan tullut vaaleatukkainen palvelustyttö näytti pelästyneeltä heidän tuimien ilmeidensä vuoksi. Isä tyyntyi silmänräpäyksessä, jopa hymyili hiukan kertoessaan heidän tulleen tapaamaan ruhtinas Faramiria. Sen pidemmälle hän ei ehtinyt, kun Faramir jo saapui käytävää pitkin, sädehtiväsilmäinen Elboron takinliepeessään roikkuen.

”Beregond ja Bergil, tulkaa toki sisään”, Faramir kutsui hyväntuulisesti heidän kumartaessaan hänelle ja yritti irrottaa takkiaan poikansa sormien tiukasta puristuksesta. ”Kuule Elboron, mitä jos menisit katsomaan mitä äiti tekee?”

”Minä haluan olla sinun kanssa, isä”, poika ilmoitti päättäväisellä äänensävyllä, jonka Bergil oli oppinut jo tuntemaan ja jota vastaan hän ei ollut keksinyt keinoja taistella. ”Ja Bergilin”, Elboron lisäsi, kun huomasi myös Bergilin seisovan eteisessä Beregondin takana.

Faramir kumartui taputtamaan pojan kiharaista päätä. ”Myöhemmin sitten. Isällä on nyt työasioita. Muistatko mitä se tarkoittaa?”

Elboronin alahuuli valahti. Käytävän mattoa kiukkuisesti potkiskellen hän laahusti pois näyttäen niin murheen murtamalta kuin vain oli mahdollista. Faramir huokaisi seuratessaan poikansa kulkua, mutta siirsi sitten huomion vieraisiinsa. ”Mennään työhuoneeseeni”, hän sanoi kääntyen kulkemaan edeltä. Työhuone oli yhtä kotoisan sotkuinen kuin se oli ollut Bergilin edelliselläkin vierailulla. Korkeat paperinivaskat veivät edelleen valtaosan suuresta kirjoituspöydästä ja joku oli kiskonut kirjoja ulos kirjahyllystä jättäen ne vinoksi pinoksi lattialle. Avoimesta ikkunasta puhaltava tuulenvire heilutti verhojen lisäksi pöydällä aukinaisena lojuvan kirjan ohuita, kellastuneita sivuja.

”Istukaa, olkaa hyvät.” Faramir huiskautti kädellään pöydän edessään oleviin tuoleihin päin. Bergil istuutui jäykästi, paheksuva Beregond vierellään ja teräväsilmäinen Faramir edessään. Isä ja Faramir syventyivät tavanomaisten kohteliaisuuksien vaihtamiseen. Bergil tunsi itsensä epävarmaksi noiden kahden määrätietoisen miehen välissä. Hän ei tohtinut katsoa kumpaakaan, vaan seuraili katseellaan punaisessa matossa kiemurtelevia mustia viivoja ajatustensa lipuessa vääjäämättömästi Hinnaeliin. Tyttö oli täällä jossakin, samassa rakennuksessa. Askartelivatkohan tämänkin ajatukset aamuisin välikohtauksen kimpussa? Uskaltaisiko Bergil etsiä tytön käsiinsä?

Isän ärtynyt rykäisy keskeytti hänen ajatuksenjuoksunsa. Bergil havahtui nykyhetkeen ja havaitsi sekä Beregondin että Faramirin tuijottavan itseään Beregond näytti Faramirin silmiin luultavasti täysin tyyneltä, mutta Bergil tiesi isän hivenen kiristyneistä kasvonpiirteistä tämän peittelevän ärtymystään. ”Ruhtinas kysyi sinulta kysymyksen”, Beregond tiuskahti, kun hiljaisuus vain jatkui.

”Älähän nyt, Beregond”, Faramir totesi huolettomasti. ”Utelin vain, että kuinka sinulla sujuu kaartissa, Bergil.”

Bergil ajatteli viimeisimpiä saavutuksiaan kaartissa; hämähäkinseittien nuohoamista varastorakennuksen katosta. Hän ei uskaltanut katsoa isäänsä vastatessaan. ”Hyvin, herra.”

”Niin, varmasti”, Faramir myönteli. ”Meillä on Beregondin kanssa paljon asioita, jotka vaativat läpikäymistä, mutta halusin vaihtaa muutaman sanan sinun kanssasi ennen sitä. Olen kiitollinen siitä, että olet pitänyt seuraa Elboronille. Pojalla on ainakin omien sanojensa mukaan ollut hauskaa ja hän tuntuu pitävän sinua lähestulkoon esikuvanaan nykyisin. Toivottavasti hänestä ei ole ollut liikaa vaivaa.”

”Ei ollenkaan, poikanne on ollut mukavaa seuraa”, Bergil vakuutti ja sai pinnistettyä hymynkin kasvoilleen. Ruhtinas Faramir hymyili vastaan kuin ylpeä isä ainakin. ”Elboron taitaa olla aika tarmokas tapaus. Saitko sinä pidettyä hänet ruodussa?”

Bergil epäröi. ”Tuota, yritin parhaani. Poikanne osaa olla varsin päättäväinen toisinaan.” Faramir nyökkäili. ”Voit totta kai tulla edelleen silloin tällöin leikkimään Elboronin kanssa, olen varma, että hän ilahtuisi.”

”Mielelläni”, Bergil irvisti sisäisesti. Miten Faramir saikin ehdotuksensa kuulostamaan aivan palkinnolta?

Faramir rykäisi ja käänsi katseensa Beregondiin. ”Meidän kahden ei kai auta muu, kuin ruveta töihin. Bergil saa kaikin mokomin lähteä, ei tämä kovin mielenkiintoista tule olemaan.” Bergil nousi kiitollisena tilanteen saamasta käänteestä, kumarsi lähtiessään, mutta sitä ruhtinas Faramir ja Beregond tuskin enää huomasivat, nämä olivat jo painaneet päänsä jotakin pöydällä olevaa paperia kohti ja syventyneet keskusteluun.

***

Bergil sulki Faramirin työhuoneen oven perässään ja nojautui varovaisesti sitä vasten. Hän tuijotti vastapäiselle seinälle kiinnitettyä maalausta, joka kuvasi valtavan vesiputouksen vyöryä kallioseinämän yli. Lähes yhtä suuri tunteiden tulva kieppui Bergilin mielessä. Selkkaukset Hinnaelin ja myöhemmin isän kanssa pyörivät hänen ajatuksissaan, eikä hän tuntunut pääsevän niistä mitenkään eroon.

Bergil katseli ympärilleen tyhjässä käytävässä ja tuumiskeli, että pitäisikö hänen kerätä rohkeutensa ja mennä etsimään Hinnael. Hän ei kuitenkaan tehnyt elettäkään liikahtaakseen. Ajatukset tuntuivat olevan hänen omassakin päässään täydellisenä sekamelskana, eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä hän aikoi sanoa tytölle. Tuntien itsensä pelkuriksi, hän irrotti selkänsä puisesta ovesta ja livahti ulkoilmaan.

Oman huoneen tutussa sekasorrossa ongelmatkin vaikuttivat hitusen pienemmiltä. Kun Bergil oli pyöriskellyt sängyllään niin pitkään, että ilta-auringon säteet eivät enää kurkistelleet hänen ikkunastaan, oli hän päätynyt siihen, että etsisi Hinnaelin seuraavana päivänä ja yrittäisi selittää tytölle kaiken parhain päin. Tuon päätöksen tehtyään hän huomasi mahansa kurnivan nälästä. Hän hiippaili keittiöön hakemaan jotakin purtavaa, mutta astellessaan tuvan puolelle aikomuksenaan nauttia ateriansa siellä, hän näki Beregondin istuvan pöydän ääressä ja lukevan tiiviisti pergamentinpalasta. Bergil pysähtyi epävarmana ovensuuhun. Isä oli varmasti huomannut hänet, mutta tämä kuljetti sulkakynäänsä rauhassa lukemansa rivin loppuun ja siristeli silmiään sitä tutkiessaan. Isän näkö ei ollut enää entisenlainen.

”Lupasin kirjoittaa tämän raportin tänä iltana. Keskustelen kanssasi huomenna, Bergil.” Isä oli nostanut katseensa paperista ja tarkkaili nyt Bergiliä terävillä silmillään, jotka tosin eivät enää hohkanneet ärtymystä. Bergil nielaisi ja nyökkäsi. Hän istui penkin päähän mahdollisimman kauas isästä ja söi ateriansa niin nopeasti kuin pystyi. Sitten hän sanaakaan sanomatta kiipesi portaat takaisin yläkertaan ja paneutui levottomana nukkumaan. Hän ei odottanut mitenkään innolla seuraavan päivän keskusteluja.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Vastaa Viestiin