Kunniakysymys (PG, Bergil/OC, valmis 28.6)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Tämä oli ihan mukava osa.

Toisaalta oli hauska lukea, miten Faramirin kotiintulosta kuhistiin. Voisin hyvin kuvitella sen todeksi. Mutta sitten Beregondin käytös Hinnaelin suhteen... *Myötähäpeä* Voi Bergil parkaa, tuossa tilanteessa ei olisi kiva seistä. Ihmettelin hiukan, miksi Hinnael oikeastaan suutahti. Siksi, että Bergil oli "kertonut" isälleen? Herkkänahkainen neitonen.

Tapaaminen Faramirin kanssa oli melko... sanoisinko huvittava? Elboron oli aito pikkupoika taas kerran. Bergil ei taida noudattaa tuota Elboronin kanssa leikkimistä kovin mielellään, jos edes tekee niin... :lol:

Tämän palautteen taso on jossain lattian tienoilla, mutta en saa parempaa aikaan juuri nyt. Jatkoa odottelen.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Beregond kyllä suuttuu yllättävän helposti mutta jotenkin se on vain niin luonnollista hahmolle.
Tunnen kyllä syvää myötähäpeää Bergilin puolesta, mutta myös ihmettelen Hinnaelin suuttumusta. "Bergil on puhunut sinusta paljon" miksi noin aina sanotaan vaikka henkilö ei olisi puhunutkaan asiasta? Jep, vain minua voi alkaa mietityttämään tuollaiset asiat :P

Elboron on suloinen, tosin ehkä hieman hemmoteltu mutta luonteenlaatu vaikuttaa asiaan.

Toivottavasti Bergil saa asiat kuntoon Hinnaelin kanssa (edellyttäen että tämä suostuu kuuntelemaan) Jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tuo Faramirin kotiinpaluusta hössöttäminen oli tosi söpöä. Ihanaa että se on niin suosittu. Ja ajatus Faramirista retiisiostoksilla oli hulvaton. :)

Beregond ja Faramir olivat tässä niin hauskoja. Olit kuvannut tosi ihanasti, miten sujuvasti nuo herrat onnistuvat tulkitsemaan Bergilin ajatuksia täysin pieleen. Tuo miten Beregond lähestyi Hinnaelia ja piti tätä sitten ujona, kun tyttö ei ollut kauhean innostunut keskustelemaan, oli juuri niin tyypillistä. Ja toinen, mille nauroin oli tuo kun Faramir auliisti lupasi, että Bergil saisi kyllä käydä leikkimässä Elboronin kanssa jatkossakin. :D

Minusta Hinnaelin suuttuminen tuntui luonnolliselta. Ajattelin sen johtuvan ilman muuta siitä, että hän kuvitteli Bergilin menneen juoruamaan isälleen kaiken mahdollisen heidän suhteestaan, vaikka oli luvannut pitää sen salassa. Ja minä olen muutenkin saanut Hinnaelista sellaisen käsityksen, että hän suuttuu aika herkästi. Oikeastaan en kauheasti edes pidä Hinnaelista, enkä ole niinkään varma, että tuollainen hieman ylpeän oloinen hermokimppu olisi oikeanlainen tyttö mukavalle ja sympaattiselle Bergilille.

Tuo Faramirin takin liepeessä roikkuva Elboron oli taas niin suloinen pikku mussukka. Tietysti lapsonen halusi olla isänsä kanssa, kun tämä oli ollut pitkään poissa. Tuo Beregondin, Faramirin ja Bergilin tapaaminen oli muutenkin tosi herkullinen. Jotenkin minusta tuo Beregondin ärtyisä "Ruhtinas kysyi sinulta kysymyksen" oli tosi hauska, kun Faramir ei ollut muuta kuin kohteliaasti tiedustellut Bergilin kuulumisia. Huomaa miten tosissaan Beregond ottaa tehtävänsä ja miten suuresti kunnioittaa herraansa.

Eli lyhyesti sanottuna, pidin tästä luvusta tosi paljon. (Eikä sillä tietenkään ole mitään tekemistä sen kanssa, että Faramir oli mukana. :P)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Piratesse
Vitam Piratae Aligo
Viestit: 781
Liittynyt: Su Marras 06, 2005 11:26 pm
Paikkakunta: Shin-Ra HQ

Viesti Kirjoittaja Piratesse »

Luin sitten sairaspäivän ratoksi tämän tänään kokonaan. Tämä on niin söpö ja suloinen, etten oikein tiedä mitä tästä sanoisi. Sopi loistavasti ankeaan fiilikseeni. Jotenkin ihanan viatonta. :)

Kommailen paremmin, kun saan tämän kuumeen vähän talttumaan. Ajattelin vain kuitata yhden uuden lukijan.
Vuoden tulokas 2006/ Vuoden Originaalikirjoittaja 2007/2008
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Hei taas ja kiitoksia kommenteista, ne edelleen saavat hymyn huulille ja piristävät kovasti. ;)

Nerwen: Tottakai Faramir on juuri noin suosittu, siitä ei ole epäilystäkään. ;) Ei tosiaan ollut Bergilille kovin mukava tilanne. Kummallista sinänsä, että minä en itse pysty kunnolla lukemaan tuollaisia kohtia toisten teksteistä, koska tunnen juuri jonkinlaista myötähäpeää, mutta sitten minulla ei ole mitään ongelmia kirjoittaa omia hahmojani moisiin tilanteisiin. ^^ Hinnael tosiaan pahastui siitä, että luuli Bergilin juorunneen isälleen.

Andune: Niin, minä olen ehkä itse ajatellut Beregondin olevan varsin hillitty, mutta jokainen muodostaa toki omat käsityksensä ja ehkä se tosiaan vaikuttaa siltä, että Beregond menettää malttinsa aika helposti toisinaan. Niin, miksi niin tosiaan sanotaan, enpä tiedä. Beregond käytti tässä tuota ilmaisua ollakseen kohtelias.

Mithrellas: Jep, tottakai Faramir on suosittu. ;) Kiva että löytyi hauskoja kohtia. :) Hinnael tosiaan suuttui juuri tuosta syystä. Ja, no minä en ole kaikilta osin ihan tyytyväinen siihen, miten olen Hinnaelia kuvannut. Minä itse itseasiassa pidän siitä, mutta en ole välttämättä tuonut sitä esiin ihan oikealla tavalla. Beregond tosiaan ottaa erittäin vakavasti velvollisuutensa ja kyllä, kunnioittaa suuresti Faramiria. Hieno juttu, jos tämä näkyy tekstistä.

Piratessa: Uusi lukija, hienoa. :D Että sinä jaksoit sitten kahlata koko sotkun kerralla läpi, aika saavutus. Mutta kiva, jos tämä sai vähän piristymään. Ja yritähän parantua. ;)

Luku 12

Seuraavana aamuna Bergil viivytteli mahdollisimman kauan huoneessaan, mutta lopulta hänen ei auttanut muu kuin lähteä alakertaan aamiaiselle. Beregond vuoli parhaillaan juustosta siivuja ja nyökkäsi Bergilille tervehdykseksi. ”Pitäisi ilmeisesti teroittaa keittiöveitsetkin”, hän sanoi kokeillessaan puukon terää sormellaan. ”Ehkä sinä voisit tehdä sen.”

”Kyllä, isä”, Bergil sanoi samalla, kun kaatoi itselleen teetä, jota sitten jäi puhaltelemaan sen jäähtymistä nopeuttaakseen. Hento kamomillan tuoksu sekoittui mukista leijailevaan höyryyn.

”Bergil.” Beregond haukkasi riuskasti leivästä ja kulautti teetä palanpainikkeeksi.

”Niin, isä?”

Beregond hymähti mukiinsa. ”Kylläpä sinä olet säyseällä päällä tänään.”

”Minä olen pahoillani siitä eilisestä”, Bergil kiirehti sanomaan huomatessaan helpottuneena, ettei tästä tulisikaan korotetuilla äänillä ja vihaisilla ilmeillä maustettu keskustelu.

Isä katsoi häneen tutkivasti. ”En minä kaipaa anteeksipyyntöjä, vaan selitystä. Mistä sinä niin harmistuit? Mitä ihmettä siellä torilla tapahtui?”

Bergil yritti rakentaa mielessään selitystä, joka kuulostaisi edes jotenkin järkeen käyvältä. Totta puhuen hän ei enää itsekään ymmärtänyt, mitä hänen ja Hinnaelin välillä tarkalleen ottaen oli. Hinnael tuntui useimmiten iloiselta ja ystävälliseltä, mutta toisinaan oudon etäiseltä. Eikä heidän välillään tapahtunut mitään. Hän ei ollut edes suudellut Hinnaelia kuin sen yhden ainoan kerran. ”Minä lupasin Hinnaelille, etten kerro meistä kenellekään muulle, mutta nyt tietävät vaikka ketkä. Koko Hámirin perhe ja sinä. Ja kun sinä rupesit juttelemaan Hinnaelin kanssa torilla eilen, niin hän tajusi, että minä olen rikkonut lupaukseni.”

”Vai sillä tavalla”, Beregond käänteli tyhjää mukiaan mietteissään. ”Kylläpä te olette saaneet tehdyksi asioista monimutkaisia, mutta ymmärrän kyllä nyt, miksi se tyttö loukkaantui. Ja miksi sinä loukkaannuit. Vaikka koko jupakka olisi ollut vältettävissä, jos te olisitte olleet avoimia alusta alkaen.” Hän katsahti Bergilin alakuloisiin kasvoihin. ”Puhumalla näistä asioista selviää, Bergil. Menet juttelemaan sen tytön kanssa ja selvitätte asian. Eihän tämä ole ollut kuin suurta väärinymmärrystä koko juttu.”

Bergil nyökkäsi ja onnistui jo hymyilemään. Kun isä sanoi sen noin, tuntui heti, että asiat vielä luonnistuisivat. Hän hörppäsi viilenneen teensä loput ja mukin pohjalle valunut hunaja kihelmöi makeana hänen suussaan.

Beregond nousi tarmokkaana seisomaan. ”Ja nyt meidän täytyy lähteä töihin. Ruhtinas Faramir tulee seuraamaan harjoituksia, ja minä haluan kitkeä kaiken velttoilun pois miehistä ennen kuin hän saapuu.”

***

Beregond halusi selvästi kitkeä heistä pois kaiken velttoilun sekä ennen Faramirin saapumista että sen jälkeen. Bergil, joka oli tottunut pitämään itseään varsin hyväkuntoisena, oli aivan poikki harjoituksen loppupuolella. Isä olisi mielellään komentanut hänet vielä partion mukaan, mutta Faramir astui pelastavana enkelinä väliin ja virkkoi Bergilille, että Elboron väitti heidän rakentaneen metsäaukiolle linnoituksen, jonka rinnalla Valkoinen kartanokin kalpeni ja tahtoi mielellään esitellä sen isälleen, mutta ei osannut perille ilman Bergiliä. Bergil lähti iloisena ruhtinas Faramirin mukaan, ensin hakemaan Elboronia kartanolta ja sitten heidän tavanomaiselle leikkiaukiolleen.

”Minäkin leikin tuolla nallekarhulla ollessani lapsi”, Faramir sanoi hymyillen, kun he kävelivät metsäpolkua eteenpäin. Hän nyökkäsi Elboronin kädessä heiluvaa nuhjuista pehmolelua kohti.

”Minä tiedän, herra”, Bergil sanoi muistaen äkisti Elboronin kertomukset Faramirin kanssa sotaretkillä liikuskelleesta Karhusta ja yritti epätoivoisesti estää itseään nauramasta.

”Se ressukka on saanut kärsiä kovia”, Faramir muisteli. ”Kerran veljeni Boromir suuttui minulle jostakin, keihästi Karhun harjoitusmiekallaan ja viskasi sen suoraa päätä suihkulähteeseen. Minä tietysti kastuin perusteellisesti yrittäessäni pelastaa sitä ja vilustuin vielä kaiken lisäksi, koska sattui olemaan kylmä syyspäivä. Isä oli kovin vihainen.”

”Varmasti”, Bergiliä nauratti.

”Isä”, Elboron oli seurannut heidän keskusteluaan ja nyki nyt isäänsä takinliepeestä. ”Bergil sanoi, että Karhu ei ole ollutkaan sinun kanssasi sotaretkillä.” Bergil tunsi punastuvansa. Miten juuri tämä juttu olikin jäänyt Elboronin mieleen? Ruhtinas Faramir vilkaisi Bergiliin hieman nolostuneena. ”Éowyn väittää aina, että minä sekoitan pojan pään, koska sotken oikeita ja kuviteltuja asioita, kun kerron iltasatuja hänelle. Mutta Elboron haluaa aina kuulla Karhusta, eikä tarina olisi yhtään niin mielenkiintoinen, jos Karhu olisi vain kyyhöttänyt linnassa pääsemättä mihinkään mukaan.”

Bergil hymyili leveästi. Siinä siis tuli selitys Karhusta sotaretkillä. Elboron näytti siltä, kuin aikoisi tivata isältään, mikä oli asioiden oikea laita, mutta ruhtinas Faramir käänsi taitavasti puheen Karhulle rakennettuun linnoitukseen ja Elboron unohti kaiken muun selittäessään isälleen, kuinka he olivat sitä rakentaneet. Bergilkin katseli melkoisen ylpeänä sammaleisen kiven juureen kyhättyä omituista kiviröykkiötä, olihan sen kokoamiseen mennyt varsin monta iltapäivää.

”Ja tässä on Karhun vankityrmä”, Elboron pälpätti innoissaan osoitellen maahan kaivettua koloa, joka oli päällystetty kepeistä tehdyllä ristikolla. Ruhtinas Faramir katseli sitä kulmat kurtussa. ”Onko sinusta ihan sopivaa opettaa viisivuotiasta poikaa kaivamaan vankityrmiä, Bergil?” Hän kysyi äänensävy tiukentuen.

Bergil vaihtoi vaivautuneena painoa jalalta toiselle. ”Elboron halusi vankityrmän, herra. Ja hän tuntui myös varsin hyvin tietävän, millainen sen piti olla.” Faramir silmäsi poikaansa, joka järjesteli touhuissaan kävyistä rustattuja lampaita riviin. ”Niin, en kai minä voi häntä elämältä suojella”, hän hymähti sitten, ja Bergil huokaisi helpotuksesta. Ruhtinas Faramir tuntui useimmiten leppoisalta ja hyväntuuliselta, mutta välillä päättäväisyys pilkotti hänen lävitseen niin, että Bergil saattoi elävästi kuvitella hänet sotajoukkojen johtoon.

He olivat jo lähdössä, kun Bergilin huomio kiinnittyi etäällä kulkevaan miekkoseen, joka keräili paksuja oksankappaleita käsivarsilleen. Hän tunnisti miehen; tämä asui pienessä mökissä hitusen syrjässä muusta asutuksesta ja viihtyi suurimmaksi osaksi yksikseen. Miehen uskomattoman pitkäksi kasvanut tuuhea parta ja hiuspörrö saivat hänet muistuttamaan melkoisesti karhua. Faramirkin vilkaisi miestä ja huusi tälle tervehdyksen, mutta mies ei edes kääntynyt katsomaan. Tämän tosin puhuttiin olevan melkoisen huonokuuloinen, tuskin hän muuten olisi kieltäytynyt valtiastaan tervehtimästä. Faramir kohautti olkapäitään ja kääntyi jatkaakseen matkaa, mutta juuri silloin Elboron äkkäsi miekkosen ja hypähti salamannopeasti turvaan isänsä selän taakse. ”Örkki”, poika sopersi osoittaen miestä kasvot äkisti kalvenneina.

”Älähän nyt hupsi, Elboron, ei se mikään örkki ole”, Faramir rauhoitteli poikaansa, mutta Bergilin mieleen palasivat tapahtumat siltä illalta, kun hän oli havahtunut Elboronin kirkaisuun metsässä. ”Elboron, oliko tämä samanlainen örkki kuin se, jonka näit aikaisemmin”, hän kysyi pojalta kyykistyessään tämän viereen ja näki ymmärryksen leviävän Faramirin kasvoille.

Elboron nyökkäsi pysytellen yhä tiiviisti isänsä selän takana. Faramir katsahti Bergiliin. ”Siinähän selvisi sitten sekin arvoitus”, hän totesi ennen kuin alkoi kärsivällisesti selostaa Elboronille, ettei kyseinen herra todellakaan ollut örkkien sukua, vaan tavallista parrakkaampi ja kumarampi mies. Bergil piti huvittuneisuutensa sisällään. Eihän Elboron tosiaan ollut ikänään nähnyt örkkiä ja tokkopa kukaan oli tälle sellaista myöskään kuvaillut. Ei oikeastaan ollut ihme, että poika oli erehtynyt. Isä tulisi olemaan helpottunut, kun tämä käänne selviäisi hänelle. Ehkä hän jopa luopuisi ylimääräisistä vartioista.

***
Bergil erosi käskynhaltijasta ja tämän perillisestä kartanon portilla, mutta ei lähtenyt kotiinpäin, vaan puikahti keittiön ovelle vakaana aikomuksenaan etsiä käsiinsä Hinnael. Keittiössä vallitsi illallista edeltävä tohina ja Bergil aikoi livahtaa uuneista hohkaavan kuumuuden ja ruoanlaittajien rönsyilevän pälpätyksen läpi peremmälle kartanoon, koska jo ensimmäinen pikainen silmäys kertoi hänelle, ettei Hinnael suinkaan ollut täällä. Hän kuitenkin tunnisti perunoita pilkkovan tytön samaksi, joka oli ollut Hinnaelin mukana torilla ja päätyi hetken epäröityään kysymään tältä Hinnaelin olinpaikkaa. Tyttö oli kuitenkin varmasti oivaltanut yhtä sun toista heistä kahdesta torilla käydyn keskustelun jälkeen.

”Hinnael on purolla pesemässä pyykkiä”, tyttö sanoi ja vilkaisi häntä uteliaasti ennen kuin kävi tarmokkaasti uuden perunan kimppuun. Hän ei kuitenkaan kysynyt mitään, mistä Bergil oli kiitollinen. Hän kiitti tiedosta ja painui saman tien ovesta ulos ja suorinta tietä purolle. Hän kuuli veden loisketta ja lätinää jo ennen kuin kääntyi polun mutkasta niin, että saattoi varsinaisesti nähdä Hinnaelin. Tyttö näytti yhtä kauniilta kuin aina, siitä huolimatta, että tämä oli käärinyt hihansa kyynärpäiden yläpuolelle ja peittänyt hiukset harmaalla huivilla.

Hinnael oli juuri nostamassa vedellä täytettyä ämpäriä, kun hänen silmänsä sattuivat Bergiliin. Ämpäri läsähti maahan ja vesi läiskyi Hinnaelin kengille, mutta siitähän tyttö piti, Bergil huomasi ajattelevansa. Hän pakottautui kävelemään lähemmäs etsien Hinnaelin kasvoista merkkiä siitä, mitä tämä mahtoi ajatella tilanteesta. Jos ne jotain paljastivat, niin Bergil ei sitä osannut ainakaan tulkita.

”Hei”, Bergil sanoi ajatellen, että se oli ainakin melkoisen riskitön aloitus.

Hinnael nyökäytti vastaukseksi päätään, mutta ei edelleenkään sanonut mitään. Hän vain haparoi ämpärin uudelleen käsiinsä ja upotti sen puroon. Bergil istuutui pienelle kivelle niin lähelle, että muutama pisara pärskyi hänen päälleen, kun Hinnael hilasi ämpäriä ylös purosta. Hän oli jotenkin ajatellut, että oikeat sanat pulpahtaisivat hänen mieleensä, kun hän näkisi Hinnaelin, mutta hänellä ei edelleenkään ollut aavistustakaan siitä, mitä hän aikoi sanoa. Metsänotkelma ei ollut hiljainen, puro pärskähteli ja linnut sirkuttivat, navakka tuuli havisutti lehtiä. Siitä huolimatta puheen puute tuntui hetki hetkeltä ahdistavammalta.

”Hinnael”, Bergil sanoi viimein, kun tyttö yritti metsästää saippuapalaa, joka luiskahti tämän otteesta kerta toisensa jälkeen. Hinnael sävähti, mutta jätti puuhansa kesken ja tuli jopa Bergilin vierelle. Bergil katsoi tyttöä kummissaan. Hän ei ollut varsinaisesti saanut Hinnaelista ujoa vaikutelmaa ja olikin uskonut tämän nyt puhkuvan ärtymystä, mutta sen sijaan tyttö vaikutti lähes pelästyneeltä.

”Hinnael”, Bergil sanoi uudestaan toivoen saavansa jonkin reaktion tytöstä esiin. Kun tyttö ei vastannut, hän alkoi epävarmasti selittää. ”Minä en tarkoittanut kertoa isälleni, mutta ennen kuin me sovimme, ettemme puhu kenellekään, minä kerroin ystävälleni ja hänen siskonsa kuuli myös vahingossa. Helyn, Hámirin sisko, kertoi sitten minun isälleni.”

”Minä tiesin, ettet sinä tarkoituksella rikkoisi lupaustasi, Bergil”, Hinnaelin ääni kuulosti edelleen kummallisen vaisulta.

”Sinä et siis ole vihainen minulle?” Bergil uskalsi kysyä ja näki ilokseen tytön pudistavan hennosti päätään. Helpotus tulvahti hänen sisimpäänsä. Hän nousi ja astahti eteenpäin kietoakseen käsivartensa tytön ympärille, mutta juuri sillä hetkellä Hinnael astui taaksepäin. Bergil pysähtyi hämmentyneenä. ”Hinnael, onko kaikki hyvin?” Hän kysyi epävarmasti.

Tyttö nyökkäsi tarmokkaasti. ”Minun täytyy vain saada työt tehtyä nyt”, hän sanoi ja aloitti uudelleen saippuan metsästyksen. Bergil astui lipeänkappaleen päälle estääkseen sitä luiskahtamasta tiehensä, mutta ei katsonut saippuaa, vaan sitä poimimaan kumartunutta tyttöä. Hinnael alkoi tarmokkaasti hangata vihreää leninkiä, eikä näyttänyt halukkaalta keskustelemaan sen enempää.

”Hyvä, että kaikki on kunnossa”, sanoi Bergil ja lähti tuntien, että jokin oli ehdottomasti pielessä ja kiroten itseään siitä, ettei hänellä ollut rohkeutta kysyä mikä.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Vai että semmoinen se Elboronin örkki oli :) Huvittavaa...

Minä en pääse Hinnaelista oikein selville. Neito vaikuttaa välillä rennolta ja iloiselta ja välillä taas etäiseltä ja sulkeutuneelta. Oikeastaan aika kiehtovaa.

Beregondin ja Bergilin suhde on mielenkiintoinen. Perinteinen isä-poika suhde mutta mukana on vähän tavallista enemmän kuria mutta myös ymmärtäväisyyttä. Mistähän mullekin nämä asiat tulee mieleen :roll:
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Tässä luvussa oli mukava tunnelma, leppoisa...

Jostain syystä nauroin Faramirille ja Elboronille. Vankityrmä, örkki, ja Karhu, tottakai... Voi voi sentään. Faramir on mukava isä ja oikea pelastava enkeli monessa suhteessa Bergilille, niin kuin tuolla ficissäkin luki.

Beregond onneksi ymmärsi. Hän on joskus todella ristiriitainen hahmo. Mutta ymmärsi, eiköhän se ole pääasia.

Mutta jos joku on ristiriitainen niin se on Hinnael. Ensin hän on avoin ja iloinen ja sulkeutuu äkkiä... Nyt jäi vain ihmetyttämään, että mikä tytöllä onkaan. Jokin on pielessä, olen siitä varma. Silti toivon kaiken menevän hyvin. Joskus hahmoja on kutkuttavaa kiduttaa, mutta toivon silti aina parasta.

Tämä kommentti ei nyt ole kovinkaan järkevä... Mutta jatkon varassa eletään.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Ihanaa että Faramir oli tässäkin mukana. Se on niin kiltin ja iloisen oloinen. :) Minusta on kiva, että saatiin vastaus nallekarhun ja örkin arvoituksiin. Minä kyllä tavallaan ymmärrän Éowyniä siinä, että ei välttämättä ole kauhean järkevä yhdistellä totuutta ja tarua tuolla tavalla kuin Faramir on tehnyt, vaikka toisaalta se on myös suloista. Minulle tuli nyt jostain syystä mieleen se joku Finnairin mainos, jossa lelupanda matkustelee ympäri maailmaa. :D Ja mukavaa, ettei se Elboronin örkki sitten ollut tuon kummoisempi. Kerrankos sitä lapsiparka erehtyy, varsinkaan kun tämä ei varmasti voi tietää, millaiselta oikea örkki näyttää. Se, että Faramir paheksui tuota vankityrmien rakentamista oli kanssa söpöä. Minusta on ihan uskottava ajatella, että Faramir olisi vähän ylisuojeleva varsinkin esikoistaan kohtaan.

Hinnaelista todellakin saa sellaisen vaikutelman, ettei hänellä ole ihan kaikki kohdallaan. Siis tarkoitan, että tuntuu kuin sillä olisi joku trauma taustalla, mikä estää häntä tulemasta läheisemmäksi Bergilin kanssa. Minusta Hinnael on koko ficin ajan ollut jotenkin sulkeutunut. Mutta ehkä me saamme vielä vastauksen tähänkin arvoitukseen.

Beregond oli edelleen oma itsensä, jämäkkä mutta ymmärtäväinen. Tykkään. :D
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kiitoksia kovasti kommenteista. Lienee tarpeetonta sanoa, että ne taas ilahduttivat suuresti. ;)

Andune: Kiva, jos Beregondin ja Bergilin suhde vaikuttaa mielenkiintoiselta. Minä tavallaan ajattelen, että keskimaassa lapset kunnioittivat (tai ainakin niiden oletettiin kunnioittavan) vanhempiaan aika tavalla, joten siinä mielessä näiden kahden suhde ei kuitenkaan ole niin kauhean erikoinen. Ja Hinnaeliin saa vähäsen selvyyttä seuraavasta luvusta. ;)

Nerwen: Kiva, että pidit tunnelmasta. Tässä ficissä on varmaan suurimmaksi osaksi leppoisa tunnelma, mutta eihän siinä mitään. Juu, Hinnael on ristiriitainen ja siihen tosiaan saa selvyyttä seuraavasta luvusta.

Mithrellas: Faramir on minusta ehkä vähän liiankin kiltin ja iloisen oloinen. Tai siis, minun mielikuvieni Faramir ei oikeastaan ole ihan samanlainen kuin tässä ficissä, mutta suokkarihahmoja on vaikea kirjoittaa. Joo, en tiedä kuinka fiksua tuo tosiaan oli Faramirilta, Éowyn oli varmaan oikeassa. Ei muksuja saa huijata. Minäkin muuten muistan tuon mainoksen. ;) Niin, ja Hinnaelista sinä tiedätkin jo. :)

Luku 13

”En olisi uskonut, että Helyn menisi lavertelemaan sellaisia asioita sinun isällesi”, sanoi Hámir ja iski tarmokkaasti kiinni annokseensa kalamuhennosta.

”Niin”, mutisi Bergil, joka oli kuullut saman selityksen melkoisen monta kertaa Hámirin kotona sattuneen illallisvälikohtauksen jälkeen ja joka ei mieluusti ajatellut koko Helyniä. ”Annetaan sen asian nyt jo olla, ei sille kuitenkaan enää mitään voi.”

”Mutta sinähän sait asiat puhuttua selviksi Hinnaelin kanssa, etkö saanutkin?” Hámir kysyi.

”No, kyllä”, Bergil epäröi. ”Mutta minä en vain aina ymmärrä häntä.”

”Hinnael on tyttö, Bergil. Ei niitä ymmärrä koskaan.”

”Ehkä niin”, Bergil hymyili. Oli erittäin vaikeaa olla muulla kuin hyvällä tuulella Hámirin seurassa, vaikka Hinnael vaivasikin hänen ajatuksiaan.

”Kuule, Helyn saattoi ehkä vähän kysellä sinusta ja Hinnaelista aikaisemmin ja minä tarkoittamattani sanoin… Tai siis, hän ei olisi välttämättä muuten puhunut mitään.” Hámirin vaivautunut ääni hiljeni joka sanan kohdalla kadoten viimein ruokalan kohinaan.

”Ei se mitään, Hámir, ihan oikeasti. Kyllä minä tiedän, ettet sinä tarkoittanut sitä.” Ja niin Bergil tiesikin. Sellainen Hámir vain nyt kerta kaikkiaan oli. Puhui ennen kuin ajatteli eikä kovinkaan usein ajatellut mitä puhui. Se tuntui joskus rasittavalta, mutta usein Bergil huomasi olevansa kateellinen Hámirin sanavalmiudesta, joka tuntui täyttävän erinomaisesti kiusalliset hiljaisuudet.

Hámir virnisti. ”Ainakin minä annoin Helynin kuulla kunniansa sen jälkeen.”

Bergil naurahti. ”Anna, kun arvaan. Te olette kinastelleet lakkaamatta siitä lähtien.”

Hámir pudisti päätään, mutta virne hänen kasvoillaan sanoi toista. ”Minä olen vain yrittänyt saada Helynin myöntämään, että hän teki väärin, kun paljasti sen asian.”

”Sinä et saa häntä ikinä myöntämään sitä, en ymmärrä miksi edes vaivaudut yrittämään. Enkä minä oikeastaan tiedä, että tekikö hän edes väärin.”

”Älä vain sano, että sinä olet jostakin asiasta samaa mieltä Helynin kanssa.”

”En minä tiedä, tai siis minä en oikein tiedä mitä ajatella.”

”No, minä ainakin tiedän. Meillähän on vielä taukoa jäljellä, joten minä menen hakemaan toisen lautasellisen muhennosta”, Hámir tuumasi ja Bergilin nyökättyä ponnistautui seisaalleen. ”Ja muista Bergil, että on kunnia-asia olla eri mieltä Helynin kanssa.”

Bergil hymähti ja keskittyi ensimmäisen lautasellisensa tyhjentämiseen. Ilmat olivat ruvenneet viilenemään ja tuuli oli kääntynyt pohjoiseen, joten muhennos lämmitti mukavasti valuessaan hänen kurkustaan alas. Hän nosti jalkansa penkille lepuuttaakseen niitä ennen kuin he palaisivat taas työn touhuun.

”Sinä et siis enää vahdi ruhtinaan poikaa?” Hámir kysäisi palatessaan kukkuraisen lautasensa kanssa ja alkaessaan lusikoida sitä suuhunsa samalla innolla kuin ensimmäistäkin annostaan.

”Faramir sanoi, että voin tulla silloin tällöin pitämään seuraa Elboronille, mutta minun ei enää tarvitse käydä hoitamassa häntä päivittäin. Ja nyt siitä örkkitapauksestakaan ei tarvitse enää huolehtia.”

”Niin, mutta se on silti hyvä tekosyy; aina kun meillä on jotakin ikävää ohjelmassa, sinä voit livistää leikkimään Elboronin kanssa.”

”Niin varmaan”, Bergil tuhahti. ”Päällikköhän nielisi sen mitään kyselemättä, varsinkin kun sattuu tietämään, etten minä mitenkään innosta hihkuen huolehtinut siitä kakarasta. Enkä minä jättäisi iltapäivän jousiammuntaharjoitusta väliin mistään hinnasta.”

”Minä jättäisin”, Hámir sanoi irvistäen. ”Minä olen niin huono siinä, kun en ikinä jaksa tähdätä kunnolla.”

***

”Bergil”, isän ääni kajahti ovelta päin. Bergil kääntyi penkillään ja näki tämän viittilöivän hänelle kiivaasti.”

”Varjelkoon, mitä sinä olet taas tehnyt?” Hámir ihmetteli katsoessaan toisesta toiseen.

”Ei aavistustakaan”, Bergil sanoi totuudenmukaisesti, mutta liu’utti jalkansa alas penkiltä ja nousi tottelevaisesti, joskin haukotellen. Hän ei voinut keksiä mitään, mikä olisi saanut isän hermostumaan, ei vaikka kuinka vaivasi aivojaan. Hyvä on, hänen huoneensa näytti kauheammalta kuin pitkään aikaan, mutta miksi ihmeessä isä saarnaisi siitä hänelle kesken päivän. Ei se nyt niin tärkeä asia ollut.

”Mennään minun työhuoneeseeni”, Beregond sanoi vain ja kääntyi harppomaan edeltä. Bergil pohdiskeli, että uskaltaisiko kysyä, että mikä nyt oli vikana, mutta katsellessaan isän mustanpuhuvaa olemusta hän arveli kyllä saavansa sen selville varsin pian. Isä piti työhuoneensa ovea auki, jotta Bergil pääsi sisään ja läimäytti sen sitten takanaan kiinni, niin että Bergil sävähti. Työhuone oli moitteettomassa järjestyksessä: jokainen vanha huonekalu omalla paikallaan, paperit säntillisesti järjestetty. Siellä ei todellakaan vallinnut sellainen kotoinen epäjärjestys kuin ruhtinas Faramirin omassa ja kenties se siksi oli vaikuttanut Bergilistä aina jotenkin pelottavalta.

”Istu alas, Bergil.” Isä veti hänelle puisen tuolin seinän viereltä.

”Kyllä, päällikkö.”

”Ei päällikkö vaan isä”, Beregond korjasi. ”Tämä ei koske kaartin asioita.”

”Hyvä on, siis kyllä isä”, Bergil sanoi hämmentyneenä. ”Mutta minä en kyllä ymmärrä yhtään, että mistä tässä on-” Beregond viittasi kädellään ja Bergil vaikeni kesken lauseen.

”Eran palasi tänään lomaltaan Minas Tirithistä, oli siellä katsomassa sukua. Minä vaihdoin muutaman sanan hänen kanssaan, kyselin, että kuinka matka oli sujunut. Kävi ilmi, että hänen veljensä asuu aivan Hinnaelin perheen naapurissa ja Eran vieraili luonnollisesti tämän luona.”

Isä vaikeni hetkeksi ja tarkkaili Bergiliä, jonka mielenkiinto nousi sana sanalta. ”Niin”, hän hoputti, kun hiljaisuus vain jatkui.

Isä rykäisi. ”Se puhe Hinnaelista lähti oikeastaan siitä, että hän sanoi tuovansa terveisiä veljensä naapureilta näiden tyttärelle, joka on palvelustyttönä Valkoisessa kartanossa ja minä mainitsin, että sinä tunnet yhden tällaisen ja sitten kävi ilmi… Bergil, sinä et tiennyt, että Hinnael on kihloissa, ethän?”

”Mitä?” Bergilin maailma tuntui pyörivän. Hän tuskin huomasi ponkaisseensa seisomaan ja puristavansa kouristuksenomaisesti tuolin selkänojaa. Ilma kulki raskaina pihahduksina hänen keuhkojensa läpi.

”Mitä? Ei ole. Ei voi olla.” Ei. Bergil takertui tuohon yhteen sanaan, aivan kuin se voisi tehdä kaiken juuri sanotun olemattomaksi. Hinnael ei olisi voinut tehdä sellaista. Se oli varmasti erehdys. Hänen sisällään velloi epäusko.

”Minä tiesin, että sinä et voinut olla tietoinen”, isä ei kuulostanut enää vihaiselta, ainoastaan surulliselta. ”Tiesin, ettet lähtisi sellaiseen mukaan, jos tietäisit.”

”Minä”, Bergil aloitti ja lopetti siihen. Hän ei tiennyt mitä ajatella eikä hän osannut olla. Hänen katseensa vaelsi ympäri työhuoneen seiniä niitä oikeastaan näkemättä. Ei Hinnael olisi voinut tehdä sellaista, hän hoki itselleen, mutta hetki hetkeltä siihen oli hivenen vaikeampi uskoa. Sillä Hinnael oli halunnut piileskellä, hän oli halunnut salailla. Hänessä oli aina tuntunut olevan jokin puoli, jota Bergilin ei aivan onnistunut saavuttaa. Ja Bergil oli niellyt sen kaiken, eikä koskaan rohjennut kysyä miksi. Hän oli ollut onnellinen vain saadessaan olla tytön lähellä, vaikka olikin toisinaan ajatellut, ettei kaikki ollut kunnossa. Kuinka hän oli voinut olla niin hölmö? Sietämättömät nolouden pistokset alkoivat kieppua hänen mielessään.

”Mitä muuta sinä tiedät?” Bergil ei ollut varma halusiko edes tietää enempää, mutta jotenkin kysymys vain luiskahti hänen kurkustaan. Hänen isänsä istui edelleen näennäisen tyynenä tuolissaan, mutta tämän sormet pyörittelivät sulkakynää - varma merkki siitä, että isä oli poissa tolaltaan.

”En kovin paljon. Tyttö on kuulemma luvattu jo lapsena tuttavaperheen pojalle, joka taisi olla nimeltään Eorn, ja joka on tällä hetkellä oppipoikana Hinnaelin isän pajassa.” Sanat liukuivat Bergilin korviin ja sieltä ulos, mutta piirtyivät silti lähtemättömästi hänen mieleensä. Hölmö, varsinainen hölmö, hän ajatteli katkerasti. Hinnael sai pyörittää sinua mielensä mukaan ja sinulle riitti, kunhan vain sait nähdä häntä.

Kiukku alkoi nousta hänen sisällään. Miten tämä yksi hetki, yksi ainut keskustelu oli yhtäkkiä pilannut häneltä nuo kaikki niittyretket ja istuskelut suloisesti solisevalla purolla. Se oli tuhonnut kesän, jota Bergil oli pitänyt yhtenä elämänsä parhaista. Mutta ei, tämä keskustelu ei ollut noita hetkiä pilannut, Hinnael oli tehnyt sen itse. Miten Hinnael oli saattanut pilata sen kaiken? Oliko tyttö todellakin tehnyt niin? Hänen oli pakko nähdä Hinnael, sillä hän tiesi yhtäkkiä, että vain katsomalla tätä silmiin hän tietäisi totuuden. Ehkä oli olemassa järjellinen selitys, joka kääntäisi kaiken kohdalleen. Joka tapauksessa oli jo aika puhkaista heidän väliltään se muuri, jota Hinnael oli niin kauan pitänyt pystyssä. Hän kuuli isänsä huutavan peräänsä, mutta ei edes kääntynyt katsomaan rynnätessään ulos ja Valkoista kartanoa kohti.

A/N: Oi sentään, tuntuu ihanalta saada vähän selvitettyä tuota Hinnaelia, se on ollut vaikea hahmo kirjoittaa, kun minä olen pelännyt paljastavani liikaa, mutta silti yrittänyt rakentaa tätä asetelmaa. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Minusta oli tosi kiva saada vastaus tuohon Hinnaelin käyttäytymiseen, vaikkei se tietysti ollut kovin kiva juttu Bergilin kannalta. Ja tuo ratkaisu oli kyllä niin yksinkertainen ja todennäköinenkin, että minä tunnen itseni aika hölmöksi, etten osannut sitä arvata. (Minun oma teoriani taisi olla, että Hinnael on karannut vanhempiensa luota jostain syystä, mutta en minä totta puhuen niin kauheasti tuolla päätäni vaivannut.) Mutta niin, samalla minusta on ehkä aika yllättävää, että kihloissa oleva tyttö lähtee töihin noin kauas, tai ainakin pois kotikaupungistaan. Voisin arvata, ettei Hinnael ole kauhean innostunut tuosta tulevasta sulhasestaan, ja siinä mielessä on tosi kiinnostava nähdä, millaiseen ratkaisuun lopulta päädyt tässä ficissä.

Tuo, miten asia lopulta selvisi Bergilille, tapahtui aika mutkikkaasti, mutta toisaalta se tuntuu realistiselta, nimittäin juoruamallahan tämän tyyppiset tiedot leviävät. Ja minusta oli tavallaan kiva, että Bergil sai kuulla asiasta juuri Beregondilta, koska tämä osaa suhtautua poikaansa sellaisella myötätuntoisella tavalla. Tuo Beregondin järjestyksessä oleva työhuone oli hauska yksityiskohta – sopii hänen luonteeseensa. Jostain syystä minäkään en osaa kuvitella Faramiria tuolla tavalla järjestelmälliseksi, vaan pikemmin kuvittelen hänellä olevan liikaa muuta tekemistä että hän ehtisi siivota ja järjestellä tavaroitaan.

No, en enää muista oliko minulla jotain muutakin sanottavaa tästä luvusta, mutta minusta tämäkin oli hyvä ja valaiseva kokonaisuus. Ja odotan innolla tuota Bergilin ja Hinnaelin kohtaamista. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Yllättyneen iloinen tuosta Hinnael -selvityksestä.

Tämä luku oli mukava. Hámir on jollain lailla sympaattinen hahmo... Suloinen selittelijä. Tuo keskustelu oli mukavan rattoisa eikä kertonut mitään tulevasta... Johdit kivasti harhaan näillä parilla mukavalla luvulla (ja luvun alulla) ennen kuin pudotit pommin. Oikein hyvin suunniteltu.

Aloin pelätä taas jotain ihan aiheetonta, kun Beregond tuli hakemaan Bergiliä, mutta tuota en osannut sitten aavistaa lainkaan. Nimim. leuka putosi lattialle... :wink: Mutta tuo selvennys Hinnaelin suhteen tuli juuri sopivasti ja sopivaan aikaan, saatiin tuota draamaosuuttakin tähän.

Oikein mukava luku, jos saan sanoa niin edelliset ovat olleet vähän tylsähköjä tämän rinnalla. :roll:

Lisää vain!
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Mithrellas: Minä olen ihan iloinen siitä, ettei tuo Hinnael juttu ollut selvästi arvattavissa. Siihen minä vähän pyrinkin. Vaikka jossakin vaiheessa pelkäsin kyllä vihjailevani liian selkeästi. Juu, minä olen ajatellut, että Hinnael sai suhteiden kautta tämän työpaikan ja halusi itse nähdä muutakin maailmaa kuin Minas Tirithin, joten se sitten sai luvan lähteä. Vaikkei kovin helposti, josta se taitaa itsekin mainita jossain kohtaa tarinaa. ^^ Bergilin tiedonsaanti taisi tosiaan olla aika mutkikasta, minä nyt vasta heräsin huomaamaan sen. Minulle oli jotenkin alusta asti selvää, että se selviää Beregondin kautta, joten en siksi osannut ajatella tuota mutkikkaana ratkaisuna.

Nerwen: Olen iloinen, jos yllätin sinutkin. ;) Hámir tosiaan on aikamoinen selittelijä. Kyllä edelliset ovat varmasti tuohon viime lukuun verrattuna olleet tylsempiä, saahan siitä tottakai sanoa. Minä vain itseasiassa kirjoitan tavallista elämää aika mielelläni ja sitten siitä ehkäpä tulee helposti sellaista, että lukija joutuu välissä haukottelemaan. ;) Joo, tämä seuraava luku jatkaa kyllä tällä draamaosuudella.

Luku 14

Bergilin rintaan pisti hänen juostessaan kohti Valkoista kartanoa, joka irvaili hänelle mäen päältä. Näin lyhyen matkan ei olisi pitänyt aiheuttaa moista, mutta kipu tuntui tulevan jostakin syvemmältä. Bergil ei keskittynyt ajattelemaan muuta kuin seuraavaa askelta, jalan laskemista toisen viereen ja sitten nostamista uudestaan. Vihan hän antoi palaa täydellä liekillä sydämessään, koska se piti häpeän loitolla ja siihen hän pelkäsi hukkuvansa. Puutarhan portti paiskautui auki ja jäi heilumaan nitisten tuulessa. Bergil oli tiessään.

Hän rynnisti keittiön läpi kuurona siellä työskentelevien huudahduksille ja hämmästyneille kysymyksille. Ne jäivät kimpoilemaan seinistä, kun hämmentynyt työväki seisahtui ja jäi katsomaan valtakuntansa läpi rynnistänyttä puhuria. Bergil pysähtyi aulassa noustuaan portaat toiseen kerrokseen, koska tajusi yhtäkkiä, ettei tiennyt Hinnaelin olinpaikkaa. Hän pyöri epätietoisena ympyrää kantapäillään, kunnes kolmanteen kerrokseen johtavista portaista asteli tyttö pölyhuiskaa heiluttaen.

”Anteeksi, tiedättekö missä Hinnaelin huone on?” Bergil kysyi äänellä, joka kuulosti omituisen etäiseltä hänen omissa korvissaan.

Tyttö näytti hämmentyneeltä, mutta nyökkäsi portaisiin päin, jotka oli juuri laskeutunut alas ja sanoi: ”Kolmas ovi vasemmalta.”

Bergil ei vaivautunut kiittelemään. Hän harppoi matkansa viimeiset askelmat ja pysähtyi puisen oven kohdalle, joka ei eronnut vähääkään muista, mutta oli kolmas vasemmalta. Hän löi nyrkkinsä kerran oveen, niin että rystyset raapiutuivat ja tempaisi sen sitten auki.

Hinnael oli paikalla, tämä puristi ompelusta käsissään, mutta se putosi lattialle Bergilin syöksyessä huoneeseen. ”Bergil”, tämä sopersi ja kumartui nostamaan käsityötään niin, että mustat hiukset valuivat lattiaa kohti ja paljastivat hennon, vaalean niskan. ”Mitä sinä -”

”Minä tiedän, Hinnael”, sanoi Bergil ja sisällä myrskyävistä tunteista huolimatta hänen äänensä oli jäätä. ”Minä tiedän”, hän huusi, huusi toistamiseen, koska tajusi sillä hetkellä oikeasti tietävänsä. Jos hänen mielessään oli tähän mennessä säilynyt pieni toivonsäde, niin nyt katsoessaan Hinnaelia silmiin, hän menetti senkin. Hän oli toivonut Hinnaelin kertovan hänelle, että se oli kaikki vain väärinkäsitystä, mutta oli selvää, ettei Hinnaelilla ollut tarjota sellaisia sanoja.

Mitä ilmeisimmin Hinnaelkin tiesi, mistä oli kysymys. Hän valahti kalpeaksi ja pudotti ompeluksensa uudestaan, eikä tällä kertaa vaivautunut nostamaan sitä ylös. Hän purskahti itkuun, ei hiljaisiin kyyneliin vaan lohduttomiin repiviin nyyhkäyksiin ja riuhtaisi katseensa irti Bergilistä heittäytyessään sängylleen.

”Miten sinä saatoit, Hinnael?” Bergil huusi ja työnsi kaiken epätoivonsa noihin sanoihin. Häntä ärsytti se, kuinka Hinnael makasi sängyllään pienenä ja heiveröisenä, mustat kiharat sotkuisena sumppuna selkään valuen. Ei Hinnaelilla ollut oikeutta romahtaa, vain Bergilillä oli. ”Miten sinä saatoit pilata kaiken? Sinä olit typerä, Hinnael. Ja minä olin typerä. Me olimme molemmat typeriä.” Sanat vain pulppusivat Bergilin sisimmästä. Ei niissä ollut mitään järkeä, niin kuin ei ollut järkeä siinäkään, mitä juuri oli tapahtunut. Se kaikki tuntui niin epätodelliselta. Mutta kaikki oli todellista, ja Bergil ymmärsi sen siitä, miten kovasti hänen sisäänsä sattui ja miten huutaminen koski hänen kurkkuunsa. Ja silti hän jatkoi, vaikkei tiennyt, mitä sanoi ja kuuliko Hinnael itkultaan sanaakaan. Sanoilla ei ollut väliä; niin kauan kuin Bergil huusi, hän saattoi paeta todellisuutta.

Bergil ei kuullut askeleita takaansa ja hän huomasi ruhtinas Faramirin saapuneen vasta, kun tämä avasi suunsa kurkistaessaan sisälle huoneeseen. ”Mitä ihmettä täällä tapahtuu?” Faramirin kummastunut katse vaelsi itkevästä Hinnaelista edelleen raivostuneen näköiseen Bergiliin. Bergil oli liian vihainen välittääkseen siitä mitä Faramir mahtoi ajatella. Häntä vain harmitti, että hänen piti lopettaa huutaminen. Hän ei saanut suutaan auki vastatakseen Faramirille, sillä ei tähän tilanteeseen ollut oikeita sanoja. Kaikki kieppui sekavana vyyhtinä hänen päässään. Hänen sisällään raivoava kiukku hellitti hiljaisuudessa ja päästi hämmennyksen sekaisen nolouden valtaamaan hänen ajatuksensa. Bergil halusi pois, hän halusi pois kaikkien lähettyviltä, erityisesti oman virheensä, joka nyyhkytti edelleen sängyllään. Ennen kuin hän huomasikaan hänen kenkänsä jo kuljettivat häntä kohti käytävän päätä.

”Bergil”, Faramir huusi hänen peräänsä, mutta Bergil ei pysähtynyt. Portaikko oli jo lähellä. Rappuset alas ja pihalle niin hän olisi poissa muiden silmistä.

”Bergil, tule heti takaisin tänne ja ala selittää!” Faramirin ääni iski terävästi kuin saaliinsa kimppuun hyökännyt käärme ja pysäytti Bergilin jalat. Bergil kääntyi takaisin ja kaivoi järjellisiä sanoja peräkkäin mielestään. ”Meillä oli väärinkäsitys, mutta se on ohi nyt.” Ääni tuli ulos rosoisena huutamisesta karhean kurkun läpi. Bergil kääntyi katsomaan ruhtinas Faramiria, pyysi silmillään lupaa lähteä. Hän ei selostaisi tätä Faramirille, hän ei kertoisi tälle, miten hyväuskoinen typerys oli ollut. Ei ainakaan nyt eikä täällä, mielellään ei koskaan. Hän palasi portaisiin, eikä Faramir enää huutanut hänen peräänsä.

***

Bergil oli istunut puuhun nojaten, levännyt hetken, kunnes hänen oli taas pakko lähteä kävelemään. Hän ei ollut menossa minnekään, ei minnekään muualle kuin ajatuksiaan pakoon ja siksi hän ei tuntunut pääsevän perille. Hän ei voinut olla paikallaan, koska silloin itsesyytöksillä oli helpompi pääsy hänen mieleensä. Kun hän käveli, hän saattoi laskea askeleitaan, mutta istuessaan paikallaan hän ei voinut muuta kuin yrittää olla ajattelematta sitä, mikä oli mahdotonta unohtaa.

Miten hän oli voinut olla osallinen johonkin tällaiseen, johonkin näin kunniattomaan? Hän oli tehnyt sen tietämättään, mutta mitä se todisti? Ainoastaan sen, että hän oli täydellinen hölmö. Mitä jos ihmiset kuulisivat tästä? Jospa he aina ohittaessaan hänet kadulla ajattelisivat tätä onnetonta tapausta. Se ei ollut reilua, Bergil ei ollut tarkoittanut mitään tällaista tapahtuvan. Kaikki oli Hinnaelin syytä. Pahuksen tyttö. Miksi tämän oli pitänyt sotkea asiat? Bergil tuijotti pientä pyörteilevää puroa, joka lämpimän kesän jälkeen virtasi hitaasti uomassaan. Sitä mikään ei saanut järkkymään reitiltään. Hän käänsi purolle selkänsä ja kääntyi katsomaan metsään päin. Suuret vanhat puut kasvoivat niin tiiviisti vierekkäin, ettei ilta-aurinko juuri päässyt kurkistelemaan niiden oksien välistä. Mainiota, Bergil valahti istumaan paksuun puunrunkoon nojaten.

Hinnael. Muisto tytöstä itkemässä hervottomana sängyllään tuntui täyttävän hänen mielensä, mutta hänen onnistui kaivaa muististaan Hinnaelin lämmin hymy ja iloinen nauru. Oliko se kaikki ollut vain teeskentelyä? Hän oli luullut Hinnaelin aidosti pitäneen hänestä, ja kun hän muisti Hinnaelin kasvot hänestä hetken verran tuntui, että niin olikin ollut. Mutta sitten hän oli taas varma, että tyttö oli vain pitänyt häntä pilkkanaan. Tämä oli valehdellut koko ajan, eihän niin tehty niille, joista välitettiin.

Oksa rasahti. Bergil käännähti katsomaan ja näki isänsä lähestyneen niin hiljaa, että tämä seisoi jo kymmenen askeleen päässä. Hän huomasi ajattelevansa, ettei isän näkeminen tuntunut kovin pahalta. Isä tiesi. Bergilin ei tarvitsisi selittää mitään, eikä teeskennellä vahvaa.

”Miten sinä löysit minut?” Hän kysyi heikosti, vaikkei hän oikeastaan edes niin välittänyt tietää. Tämä ei ollut hänen lempipaikkojaan Ithilienin seudulla, mutta niihin hän ei voinut mennä, koska niissä mustahiuksinen tyttö oli istunut hänen vieressään ja nauranut helkkyvää nauruaan hänen kanssaan. Tai hänelle.

”Etsin vähän sieltä sun täältä.” Beregond tarttui hänen käsivarteensa vahvasti niin kuin hänen tapansa oli ja kiskoi hänet pystyyn. Bergil kompuroi jaloilleen ja mietti hetken aikaa, että oliko isä rämpinyt koko illan metsässä haeskelemassa häntä. Aurinkokin oli lähes laskenut. Jotenkin silläkään ei silti ollut väliä.

”Nyt mennään kotiin, Bergil. Minä keitän teetä.” Isän käsivarsi löysi hänen olkapäänsä. Bergil tyytyi seuraamaan.

Myöhemmin illalla Bergil siemaili kolmatta teemukillistaan ja murensi leipää palasiksi sormissaan. Isä tökki lähes sammuneita hiiliä tulipesässä. Eivät ne kohennusta tarvinneet, mutta luultavasti Beregond kaipasi jotakin tekemistä käsilleen. Bergil katseli pöydällä seisovan kynttilän liekin tanssia. Se lepatti korkeana, kurottautui ylöspäin kuin olisi halunnut saavuttaa tumman, varjoisen katon.

Isä yskähti ja asettui istumaan pöytään. ”Haluatko lisää teetä?”

Bergil nyökkäsi ja ojensi mukinsa täytettäväksi. Tee hölskyi lämpimänä hänen vatsassaan, mutta ajatuksia se ei lämmittänyt.

Beregond katseli häntä oman mukinsa yli. ”Kävitkö sinä kartanossa, Bergil?” Hän puuskahti viimein kysymyksen ilmoille varovaisesti, mutta selvästi se oli vaivannut häntä jo jonkin aikaa.

Bergil nyökkäsi.

”Ja?”

”Se on totta”, Bergilin ääni oli sävytön. Hän ei ollut halukas jatkamaan aiheesta. Hän ei halunnut edes ajatella sitä. Hän halusi vain katsella kynttilän liekkiä ja olla niin väsynyt, etteivät ajatukset kulkeneet.

Isä taisi vaistota sen. Hän katsoi Bergiliä, mutta ei jatkanut aiheesta. Kotvan kuluttua hän nousi ylös ja asteli ikkunaan. ”Taitaa tehdä sateen yöksi”, hän virkkoi. ”Minäpä menen kääntämään pihatynnyrin oikein päin, niin jotakin jää säästöönkin.”

”Minä menen nukkumaan”, Bergil hylkäsi lähes täysinäisen teemukinsa pöydälle. Hän haparoi käteensä kynttilän lipaston päältä ja sytytti sen keittiön pöydällä lepattavan kynttilän liekistä. Kynttilä värisi ilmavirrassa, kun hän kiipesi hämäriä portaita oman huoneensa rauhaan.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

*tuijottaa tyhjää ruutua, koska ei keksi kirjoitettavaa*

Juu. Niin tosiaan tuli tehtyä. Vau. tämä luku oli erittäin hieno, karulla tavalla kaunis, sellainen... minkä kuvailuun sanat loppuvat kesken. Ehdottomasti tähänastisista luvuista paras.

Bergilin ajatukset tuntuivat niin todellisilta hänen juostessaan ympäri kartanoa edes välittämättä siitä, mistä löytäisi Hinnaelin. :roll: Ja heidän kohtaamisensa... näin jälkitunnelmissa käy Hinnaelia sääliksi, mutta siinä tilanteessa osasin vain lukea eteenpäin hirveällä vimmalla. Bergilin mieliala tarttui...

En osaa sanoa enempää. Surkea kommentti jälleen kerran, mutta nyt ei ole sanoja tarpeeksi. Innolla odotan, mihin tämä vielä kääntyy, koska melkoisen sotkun nuo ovat aikaan saaneet.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Luku 13.
Voihan nyt sanonko mitä....Vaikea uskoa. Paitsi että nyt selvisi miksi Hinnael käyttäytyi välillä niin oudosti. Käy surku Bergiliä, minä todella pidän hänestä ja toivoisi että tämä päättyisi vielä hyvin Bergilin kannalta. Hinnael ei ikävä kyllä kerää sympatioita, mitäs salasi asian. Paitsi toisaalta, ymmärtäähän sen. Ehkä.

Luku 14.
Aika raju purkaus Bergililtä. Faramir paikalla ja Bergil lähtee vaan lätkimään. Auts. Vai että väärinkäsitys. Hätävalheet.

Toivottavasti Bergil selvittää Hinnaelin kassa asian. Vielä parempi olisi jos Hinnael itse menisi Bergilin luo ja puhuisi tämän kanssa ja olisi rehellinen.

Beregond on ihanan isällinen. Mahtava tyyppi :)

Joo, juuri nyt ei tule muuta mieleen. Jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tämä oli tosiaan erilainen kuin nuo aiemmat luvut, koska tuon aiemman suloisuuden ja sympaattisuuden sijaan Bergil on tässä melkoinen raivopää. Minä oikeastaan yllätyin aika paljon tuosta hänen voimakkaasta reaktiostaan, vaikka toisaalta siinä näyttää heijastuvan se, miten paljon Hinnael hänelle merkitsi. Hinnaelkin reagoi hyvin vahvasti, mikä näyttäisi puhuvan sen puolesta, että hänkin todella välitti Bergilistä ja pelkäsi salaisuutensa paljastumista.

Minä jotenkin arvasin, että Faramir törmäisi paikalle, tai siis kyllähän tuollainen käytös hänen kattonsa alla varmasti herättää hänen huomionsa. Minusta hän oli kuitenkin aika passiivinen, että olisin ehkä odottanut hänen pysäyttävän Bergilin ja vaativan kunnon selityksen, mutta toisaalta tuo hänen suhtautumisensa ehkä heijastelee sitäkin, että hän pystyi ymmärtämään Bergilin mielentilaa ja katsoi parhaaksi antaa pojan mennä.

Nuo Bergilin tunnekuvaukset olivat kyllä selvästi se juttu, joka luvusta päällimmäiseksi jäi mieleen. Tosi onnistuneita, ja tosiaan sellaisia, että niihin voi oikeasti eläytyä. Minusta tuo Ei Hinnaelilla ollut oikeutta romahtaa, vain Bergilillä oli oli mielenkiintoinen ajatus. Tuntuu että Bergil möyrii liiankin syvällä omassa murheessaan, tai ikään kuin hän tietyllä tavalla nauttisi siitä, että saa olla raivoissaan ja rangaista sillä itseään "omasta hölmöydestään" (niin kuin hän itse ajattelee, mutta minusta Bergil ei ole tehnyt mitään hölmöä, vaan on aivan liian ankara itselleen).

Beregond on tuossa vähäpuheisuudessaan ihanan empaattinen isä. (Toistan tässä itseäni, mutta oli nyt vain pakko mainita.) Pidän kovasti noista Beregondin ja Bergilin kotia koskevista kuvailuista, niistä välittyy sellainen kodikas ja lämmin tunnelma.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Vastaa Viestiin