Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 35. luku 16.8. VALMIS

[Nerwen]

Sanoihan, ettei tämä luku ole huono, eikä se ollut.

Nyt vain pitää ihmetellä, mitä sille kalastajalle tapahtui. Mutta tämä oli hienosti yhdistetty sen yhden luvun salaperäiseen alkuun, ja nyt alan ihmetellä sitetn oikein kunnolla. Sinulta ei ainakaan ideoita puutu, ja se on hyvä se.

Kuvasit kovin kauniisti tuota, kun Aratovar ja Ciryamo kävivät kalastajan perheen luona. Aloin oikein ajatella tuota kauniin vihreät mutta kyyneleistä punaiset ja kylmät. -kohtaa. Kylmät, toden totta, en ole ikinä osannut ajatella että itku tekee silmistä kylmät, mutta tuohon se sopii paremmin kuin nenä päähän. Kaunis, kaunis, kaunis.

Ja tässä saman tien voi aavistella jotain Aratovarin kohtalosta, ihan näin sivuhuomautuksena vain...

Ja jälleen kerran Quessen ja Aratovarin keskustelu oli varsin hienoa tekstiä. Saatoin jo jotenkin arvata, mitä tapahtuu, mutta nyt se on varmaa. Heität jotain siis Quessen veljenkin tielle. Ja lopetus oli hieno, hauska... nyt en löydä sitä adjektiivia mikä siihen sopii, mutta tykkäsin silti.

[Mithrellas]

Aratovar ja kalastajamökin tyttö. No, joka tapauksessa, minä tykkäsin tästä luvusta tosi paljon. Tässä oli monta kaunista kohtaa, ja tapahtumiakin mukavasti ja tuo lopun dialogikin oli minusta todella hyvä.

Hyvä että tuon kalastajaperheen kuvioihin palattiin. Se aiemmin ollut pieni pätkä tuntui silloin aika irralliselta, ja nyt oli kiva nähdä, miten he oikein liittyvät tähän Eldarionin ja Quessen tarinaan. Kurja juttu, että isäpappa oli ilmeisesti hukkunut. Ciryamo ja Aratovar tekivät kauniisti lähtiessään esittämään suruvalittelut ihan henkilökohtaisesti. Luultavasti tuossa kylässä ei ole kovin paljon asukkaita, ja sen takia heidän on mahdollistua osallistua kyläläisten elämään noin läheisesti. Tuo Aratovar seisomassa tuolla hautajaisissa, tavallaan ulkopuolisena, oli jotenkin tosi kaunis kohtaus.

Tuo auringon suutelemat kasvot on mielenkiintoinen sanonta. Mietin ensin, että tarkoittaako se päivettynyttä ihoa vai pisamia, mutta ilmeisesti pisamia, kun Súirella kerran sellaisia oli.

En kyllä yhtään ihmettele tuota Aratovarin hämmennystä, koska ei hän varmaankaan koskaan kuvitellut ihastuvansa (kaipa siinä ihastumisesta voi jo puhua) kalastajamökin tyttäreen. Pidin tuosta, miten hän halusi lohduttaa tyttöä ja saada tämän jälleen hymyilemään. Tavallaan se muistuttaa vähän Faramir/Éowyniä (ainakin omassa mielikuvituksessani), ja myös erästä toista pariskuntaa, josta kuulet enemmän myöhemmin. Minulla ei kai aiemmin ole ollut oikein selvää kuvaa tuosta Aratovarista ihmisenä, mutta tällainen juonen käänne kyllä herätti kiinnostukseni miestä kohtaan.

Eli erittäin hyvä luku jälleen. Minulle tuli tämän lukemisesta sellainen olo, että on pakko käydä vähän lisäilemässä kuvailua omaan ficciin, sen verran kauniin tunnelman olit onnistunut tähän luomaan.

[Silvertiggy]

Luin nyt nämä kolme viimeisintä lukua ja jäin tähän ficciin taas koukkuun. Ihanaa tekstiä. Harmi, kun luvut olivat kovin lyhyitä ;D

Ensimmäisessä luvussa rakastin Quessen ja Aratovarin keskustelua. Tykkäsin jotenkin erityisesti tästä lauseesta: ”Miten niin? Olen iloinen mutta myös vihainen, siis täysin sekaisin. Se oli jotenkin - eh, en minä osaa sanoa, tykkäsin kuitenkin. Siinä oli jotain. Pidin myös veljensä piikkittelystä, hienoa että olet laittanut tähän huumoria mukaan ;) Ihanan.. sisarusmaista :D Jännä saada myös sivujuoni mukaan.

Quesselle todellinen järkytys kuulla Eldarionin ikä. (Tai no oikeastaan minullekin, en ollut tajunnut kuinka vanha mies oikeasti on) Siinä sai varmaan keräillä ajatuksiaan jonkin aikaa. Kiva, että heidän ratsastusretkensä ei mennyt aivan täysin pilalle paljastuksen takia.

Voi miesparkaa ja hänen lapsiaan. Minustakin kaunis ele käydä perheen luona henkilökohtaisesti menetyksen johdosta. Oli jotenkin hieno lukea, että itse ruhtinas kävi heitä tapaamassa. Eikä unohdeta uusia rakkasutarinoita. Njeh njeh, Aratovar siis ihastui kalatyttöön :D Ihanaa saada uusi romanssi tähän ( jos siitä sellasita kehkeytyy? ;) )
Rakastuin viimeiseen pätkään, tuohon sisarusten keskusteluun. Quessella ja Aratovarilla oikestaan saman luokan ongelmia. Ihanaa, että he pystyvät puhumaan keskenään, että he ovat läheiset toisilleen. Olisi kamalaa jos Quesse ei pystyisi kertomaan huolistaan ja ongelmistaan veljelleen. ”Olemme mekin sisarukset”, mies naurahti, ”yhtä eksyksissä molemmat.” Tämä viimeinen lause oli ihana, se kolahti, jos niin voi tässä tapauksessa sanoa, heti. :)

Mitä enemmän luen tätä ficciä, sitä enemmän pidän tekstistäsi ja juonestasi ja jään koukkuun siihen ja haluan että julkaiset heti monta uutta lukua :D Jee, ehkä lopetan nyt, kiitos.

[Andune]

Kiitos kommenteista!

Nerwen: Tuo "silmä"kohta taitaa olla aika outo. En minä oikein tiedä tekeekö itkeminen silmistä kylmät mutta nyt tekee. Minä en oikein osaa kirjoittaa mitään näihin kommakommiin kuin vaan kiitellä kamalasti

Mithrellas: Auringonsuutelemat kasvot, en oikein tiedä mistä se tuli, mutta olet aivan oikeassa, tarkoitin pisamia. Tuntui vain tylyltä sanoa että neidolla oli pisamia.

Mitä?! Heräsi mielenkiinto tuota toista pariskuntaa kohtaan, mistä mainitsit....salaperäistä

Tuntuu että olen aina ollut huono kuvailuissa (kuinkahan mones kerta tämä on kun asiasta mainitsen ) joten ihanaa jos pidit niistä.

Silvertiggy Herätti muuten hilpeyttä tuo "Aratovar siis ihastui kalatyttöön" *yrittää kuvitella Súiren evillä*

Luulen että vastaisuudessa luvuista tulee hieman pitempiä, sillä nyt tuntuu että joka lukuun pitäis laittaa hirmuisesti asiaa että ehdin kaiken


No niin, viimein seuraa jatkoa (en sitten tiedä onko se hyvä vai huono asia). En osaa sanoa tästä luvusta oikein mitään. Tai no, en halua sanoa tästä mitään. Mitä tässä turhia lörpöttelemään, lukekaa itse

Luku XV

Kuninkaan vierailu Tolfalasissa läheni loppuaan ja Eldarion alkoi käydä jo rauhattomaksi. Miehestä tuntui, ettei hän ollut saanut mitään aikaan ja näytti mahdottomalta järjestää luonteva kohtaaminen neidon kanssa, saati sitten että hän olisi päässyt juttelemaan Quessen kanssa kahden kesken. Ainoa mahdollisuus näytti olevan uusi ratsastusretki, mutta Eldarionin ollessa vieras, ei hänestä tuntunut soveliaalta alkaa kysellä ruhtinaan tyttäreltä josko tämä lähtisi hänen kanssaan ratsastamaan ruhtinaan maille.

Quesse painiskeli samankaltaisten ajatusten kanssa huoneessaan. Enää muutama päivä ja Eldarion olisi poissa ikuisesti, siltä neidosta ainakin vaikutti. Ei Quesse edes tiennyt mitä olisi miehelle sanonut kuulostamatta luonnottomalta. Sen, että neito haluaisi miehen syleilyyn ja olla tämän kanssa ikuisesti ääneen sanominen ei tainnut olla paras vaihtoehto keskustelun aloittamiseksi. Aratovarilta oli turha hakea apua tai neuvoja. Veljen neuvot eivät kuitenkaan olisi käyttökelpoisia ja tämä itsekin painiskeli omien ongelmiensa kanssa.

Viimein Quesse päätti lähteä rantaan. Meren kohina oli aina rauhoittanut hänen mieltään ja hermojaan ja auttanut häntä unohtamaan kaikki ongelmat. Tällä kertaa hänelle ei kuitenkaan mielenrauhaa suotu, sillä päästyään rannalle hän huomasi Aratovarin ja Eldarionin seisoskelevan aallonrajan tuntumassa. Neito pystyi jo kuvittelemaan mielessään Aratovarin merkitsevät katseet ja vihjailut, hänen oman punastumisensa ja Eldarionin hämmennyksen.

”Sisar-hyvä, sinäkin täällä? Emme olekaan ainoita jotka hakevat mereltä mielenrauhaa.”
Quesse manasi veljeään ajatuksissaan. Neidon helpotukseksi hämmennyksen sijasta Eldarion naurahti:
”Miksipä ei? Kivikaupungin jälkeen meren aaltoja osaa todella arvostaa. Luulin etten saisi lokkien kirkunalta nukutuksi, mutta sen sijaan tunnen rauhoittuvani.”
”Mukavaa kuulla, että olette nauttineet täällä olostanne” Quesse sanoi suoden miehelle lämpimän hymyn. ”Nyt tai ei koskaan”, neito ajatteli ja iloitsi hiljaa mielessään saadessaan vastakaikua hymylleen.

”Melkein unohdinkin, minunhan piti tavata isä puolen päivän jälkeen. Sallinette”, Aratovar sanoi ja lähti sisälle. Quesse olisi hymyillyt jos olisi uskaltanut. Vai piti veljen tavata isä. Quesse tiesi varsin hyvin että Ciryamo ja Kuningas olivat lähteneet kiertämään saaren toista puolta varhain aamulla. Ja saman tiesi Eldarionkin, mutta pysyi vaiti.

Molemmat katselivat hetken Aratovarin loittonevaa selkää ja kääntyivät kuin yhteisestä sopimuksesta katselemaan kohti välkehtivää ulappaa. Hetken mielijohteesta Quesse otti kenkänsä pois jalastaan ja kahlasi veteen varoen kastelemasta hameen helmaansa. Neito ei enää jaksanut välittää veljen hänelle suomasta tilaisuudesta. Oli se ja sama jättäisikö hän jäähyväiset miehelle rannalla vai vedessä seisten.

”Onko vesi kylmää?”
”Ei kovin. Tosin jalkani alkavat varmasti sinertää jos viivyn liian kauan.”
Eldarion kyykistyi ja huljutti kättään vedessä.
”Vai ei kovin kylmää? Tämähän on jäätävää. Tai sitten minä olen tottunut liiaksi kuumaan kylpyveteen”, Eldarion naurahti.

Quesse seisoi vielä hetken viileässä merivedessä. Veden pinta lainehti, se ulottui häntä puoleen sääreen. Pian neito kuitenkin kääntyi ja tuli pois vedestä ja laittoi märät jalat kenkiin.
”Haluaisitteko lähteä ratsastamaan? Ikävä kyllä ratsastusreitti on sama kuin ensimmäiselläkin kerralla, mutta toivottavasti se ei haittaa teitä.”
”Lähden mielelläni”, Eldarion sanoi hymyillen.

Matka talleille sujui jo vapaamman keskustelun vallitessa. Quesse kyseli niitä näitä Minas Tirithistä Eldarionin vastaillessa.
”Oletteko milloinkaan ollut taistelussa?” neito kysyi yllättäen.
”Taistelussa? Määritelkää ensin minulle, mitä pidätte taisteluna.”
”Tarkoitan…taistelua, kunnon taistelua. Ei mitään pikkukahakoita, vaan todellista taistelua.”
Eldarion oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi:
”Kunnon taisteluja on vain sodassa. Kaikki muut ovat kahakoita, pieniä tai suuria. Gondorilla on kylliksi sotilaita ja päälliköitä hoitamaan örkkijoukot rajoillamme. Olen vain muutaman kerran vetänyt miekkani huotrasta toista vastaan surmaaminen tarkoituksenani. Olen ollut isäni mukana muutamilla retkillä, kun hän on ollut solmimassa rauhaa muiden kansojen kanssa. Örkkejä on yhä, niitä on vähän, mutta niitä on silti. Muutaman kerran matkoillamme kimppuumme on hyökätty ja minäkin olen päässyt kokeilemaan miekkataitojani. Mutta todellisessa taistelussa, jona minä sen näen, en ole ollut. En ole ollut puolustamassa kaupunkia tai linnoitusta vihollisarmeijaa vastaan. Viimeiset todelliset taistelut käytiin Sormuksen Sodassa ja sen jälkeen.”

”Nautitteko te siitä, örkkien surmaamisesta?”
”Te näette asian kuin kuka tahansa muu. Minun pitäisi nauttia niiden surmaamisesta, ovathan ne vihollisia. Mutta en nauti. En nauti minkään elollisen surmaamisesta.”
”Mutta örkit ovat vihollisia, jos niitä ei surmaa, ne surmaavat.”
”Totta. Ja on armollisempaa niitä kohtaan tappaa ne kuin antaa elää. Mutta minä säälin niitä. Te, neito, ette ole koskaan örkkiä tavanneet ja toivon ettei se päivä tule koskaan koittamaankaan. Olen kuullut kertomuksia örkeistä, kuinka ne ennen olivat pelottomia raakalaisia. Mutta nyt ne ovat kurjia otuksia, jotka tuntuvat hyökkäävän sotilaiden kimppuun vain, jotta saisivat päättää kurjan elämänsä. Olen nähnyt niitä. Ne haluavat kuolla, koska niillä ei ole enää mitään jäljellä. Ne eivät ole loppujen lopuksi kovinkaan erilaisia kuin me.”

Quesse oli vaiti. Miehen vastaus oli ollut niin tyhjentävä, ettei hän tiennyt mitä sanoa. Siinä samassa hän tunsi itsensä typeräksi, lapseksi. Neito mietti Eldarionin sanoja ja totesi niiden olleen viisaita. Oliko hänellä edes oikeutta toivoa tämän miehen rakkautta?

Hiljaisina he satuloivat ratsunsa ja Quesse edellä lähtivät pitkin tietä. Neidolle tuli ontto olo kun tämä todella tajusi että enää muutama päivä ja hän katselisi Eldarionin lähtöä.
”Loukkasinko teitä jotenkin?” Eldarion kysyi varovaisesti rikkoen hiljaisuuden.
”Ette toki. Saitte minut vain ajattelemaan. Puhuitte viisaita…kuin todellinen kuningas.”
Tämän sanottuaan Quesse käänsi päänsä muualle, ettei hänen tarvitsisi kohdata Eldarionin katsetta.

Eldarion ei tiennyt mitä sanoa. Hän oli todella hämmentynyt neidon sanoista. Samalla mies kuitenkin tunsi pientä iloa. Neidon sanat herättivät hänessä luottamusta itseensä, jota hän harvoin tunsi.

Lopulta he saapuivat sille samaiselle kielekkeelle, johon olivat viimeksikin pysähtyneet. Sanattomasta sopimuksesta molemmat laskeutuivat alas ratsailta ja sitoivat hevoset puuhun. Quesse käveli lähemmäs reunaa ja istui alas välittämättä lehdistä ja mullasta. Eldarion istui hänen viereensä. Ainoat äänet olivat heidän tasainen hengityksensä, lehtien kahina vienon tuulen puhaltaessa mereltä ja lehtien rahina hevosten liikehtiessä.

”Tiedättekö”, Eldarion aloitti varovaisesti, ”olette olleet usein ajatuksissani sen jälkeen kun lähditte Minas Tirithistä.” Mies ei pitkänkään pohdinnan jälkeen ollut keksinyt muuta hienovaraisempaa aloitustapaa, miten viimein paljastaisi ajatuksensa ja tunteensa neidolle päivien kuluessa vähiin.
”Niinkö?” neito kysyi yllättyneenä. Eldarion manasi mielessään. Quessen reaktio oli tehnyt asiasta vielä vaikeampaa.
”Niin”, Eldarion sanoi vaivautuneena. Quesse käänsi taas katseensa kohti laskevaa aurinkoa.

”Äh, mitä tässä nyt turhia kiertelemään ja kaartelemaan. Sen kun vain tunnustat rakkautesi ja kosit neitoa, sillä selvä”, sanoi ääni Eldarionin päässä. Eldarion huomasi olevansa samaa mieltä. Romanttiselta kuulostava syliinkaappaus ja suuteleminen ennen kosintaa ei kuitenkaan tainnut olla tässä tilanteessa se paras vaihtoehto. Eldarion päätti hoitaa asiansa hillitymmin ja vähemmän riskialttiisti.

Mies tunsi olonsa raskaaksi, kuin hän ei olisi voinut liikahtaakaan.
”Miksi olette niin jännittyneen näköinen?”
”Ei minua mikään vaivaa, minä vain…”, Eldarion kiirehti sanomaan mutta jätti lauseensa kesken tietämättä miten jättää.
”Te mitä?”
”Mietin vain…asioita.”

Quesse nyökkäsi. Hänenkin aikansa oli viime aikoina kulunut asioita miettiessä. Hieman suruissaan hän vilkaisi Eldarionia. Pian tämä varmaan ehdottaisi, että jatkettaisiin matkaa. Vaikka heidän kahdenkeskinen hetkensä ei ollut kummoinenkaan, neito halusi pitää siitä kiinni.

”Olen pahoillani, minun tulisi kai olla seurallisempi. Mutta ymmärrätte kai, ettei tämä ole helppoa”, Eldarion sanoi vaivautuneesti.
”Mikä ei ole helppoa? Nyt en ymmärrä”, Quesse kysyi hämillään.
Mies ärähti turhautuneena ja kääntyi katsomaan neitoa suoraan silmiin.

”Quesse, minä en jaksa yrittää olla tahdikas ja kohtelias saati varovainen. Pyydän valmiiksi anteeksi mahdollista röyhkeyttäni ja suorapuheisuuttani. Mutta en nyt jaksa välittää kaikista käytösrituaaleista asiaani liittyen.”

Eldarion piti pienen hengähdystauon, mietti hetken ja jatkoi:
”En tiedä mitä sinä tunnet, vai tunnetko mitään, mutten halua murehtia sitä nyt. Tarkoitan, minä todella välitän sinusta, enemmän kuin ystävänä, totta puhuen minä rakastan sinua. Toivon ettet pelästy suorapuheisuuttani. Rakastuin sinuun jo silloin kuin ensi kerran näin sinut. Siksi haluankin kysyä sinulta, tulisitko vaimokseni?”

Mies hengähti; nyt kaikki oli viimein sanottu. Hän ei yhtään ihmettelisi, vaikka Quesse lähtisikin pelästyneenä pois, mutta hän oli parhaansa mukaan yrittänyt valmistautua tähän ei-niin-toivottuun reaktioon. Quesse ei sanonut sanaakaan, neito katseli vain eteensä sekaisin tuntein.

Eikö tämä ollut se hetki mitä Quesse oli odottanut, salaa toivonut mutta yrittänyt karkottaa mielestään sellaiset toiveet, joita oli pitänyt turhina. Mikä häntä enää epäilytti? Jokin esti neitoa suoraan vastaamasta. Kuin järki olisi takonut hänen päässään, huutanut ja vaatinut, että hänen pitäisi vielä miettiä eikä rynnätä suin päin johonkin mitä saattaisi myöhemmin katua.

Neito selvitti kurkkuaan ja vastasi hiljaa vältellen Eldarion katsetta:
”Olen erittäin otettu, mutta minun täytyy miettiä asiaa.”
”Miettiä? Arvon neito, minä pyydän. Teidän ei tarvitse olla kohtelias. Ei, tämä on silkkaa julmuutta. Kaksi vuotta minä odotin, epäröin ja olin sekaisin. Mutta nyt sain tilaisuuteni. Quesse, minä rakastan sinua ja toivon että olet rehellinen. Jos ette välitä minusta tuon taivaallista, pyydän että kerrot minulle. Mutta älä anna minun enää odottaa.”

Quesse nosti katseensa. Miehen ääni oli tasainen ja vakaa. Siinä ei ollut vihaa, ei katkeruutta, vain sitä voimaa joka olisi valmis kestämään mitä tuleman piti. Quesse oli hetken vaiti. Hän halusi palavasti heittää pois epäluulonsa ja puhua, mutta hän tunsi itsensä niin heikoksi. Kuinka helppoa olisikaan vain kieltäytyä, lähteä ja piiloutua varjoihin uskotellen itselleen, ettei hän olisi miehelle se oikea. Ja kuitenkin, kuinka paljon hän oli kiduttanut itseään ajatuksella, ettei mies häntä rakastanut.

Vahva käsi tarttui Quessen käteen ja neito tunsi ihonsa kihelmöivän.
”Minä pelkään”, sai neito viimein sanotuksi painaen päänsä alas häpeillen.
”Pelkäät.”
Se ei ollut kysymys, vain toteamus joka kehotti jatkamaan.
”Sinun täytyy ymmärtää”, Quesse kuiskasi, ”Elämäni aikana olen salaa toivonut ja haaveillut monista asioista, mutta en ole niitä uskaltanut toteuttaa. Järki sotii sydäntä vastaan, parempi vain olla hiljaa, sulkea ovi takanaan ja katsoa muualle.

Neito ei ymmärtänyt itseään. Ei hän pelännyt, hän halveksi itseään. Nyt kun viimein sai vastakaikua tunteilleen, hän halveksi itseään ja heikkouttaan. Quesse päätti, että olisi parempi kertoa heti mitä hänen mielessään liikkui. Eldarion ymmärtäisi, lohduttaisi, poistaisi epäilykset ja harhaluulot jättäen jälkeensä rauhan.

”Voi miten minä halveksin rakkautta. Olin halveksinut siitä lähtien kun siitä jotain ymmärsin. Miten se teki ihmiset heikoiksi ja haavoittuvaisiksi. Mutta en minä ole sen vahvempi. Luulin että olin, kunnes sinä tulit, olit kohtelias, halusit kuunnella ja ymmärtää. Ja sitten me lähdimme ja jätit minut epäluulojen valtaan. Nyt kun viimein aloin tottua tilanteeseen, saavutkin sinä, sekoitat pääni ja täytät ajatukseni. Se on typerää; sanoin että minun pitäisi miettiä, mutta ei…”

Mutta Quesse ei ehtinyt päättää lausettaan Eldarionin kietoessaan kätensä neidon ympärille vetäen tämän hellään suudelmaan. Neito tunsi kyyneleiden kohoavan hänen silmiinsä. Olivatko ne ilon, helpotuksen vai väsymyksen kyyneleitä, siitä hän ei välittänyt. Quesse antoi niiden valua tietäen, että pian Eldarion pyyhkisi ne pois hymyillen.


A/N: Nyt on aika höttö olo. Tästä taisi tulla (ainakin omasta mielestäni) melko tunnerikas luku

[Silvertiggy]

Hmm, mielenkiintoinen, kiva luku. Ihanaa, kun Eldarion uskalsi puhua suoraan tunteistaan Quesselle. Naisen reaktio ei ollut sellainen kuin olisin itse kuvitellut. Mutta saatiinhan se suudelma sieltä! ;D Innolla jälleen odotan seuraava lukua.

"Olen vain muutaman kerran vetänyt miekkani huotrasta toista vastaan surmaaminen tarkoituksenani."

Yksi parhaimmista lauseista, jäi päähän pyörimään ja sopii täydellisesti Eldarionin suuhun

"Puhuitte viisaita…kuin todellinen kuningas.”

Tämä myös hieno lausahdus. Quesse osoitti kunnioituksensa Eldarionia kohtaan.

Käytit tässä kivoja sanavalintoja. Pari kertaa oli pienimuotoista toistoa, mutta eipä se menoa haitannut ^_^

[Hmph. Sori mään, olisi pitänyt jättää kommaaminen muuhun ajankohtaan ]

[Mithrellas]

Ihana luku. Eldarion sitten uskalsi. Oikeastaan olin aika yllättynyt tästä edistysaskeleesta, kun tuo kanssakäyminen noiden kahden välillä tuntui niin pitkään olevan tuollaista muodollisen kohteliasta. Mutta ehkäpä tämä nyt sitten sai tuon muurin murtumaan heidän väliltään.

Minusta tuo heidän dialoginsa oli erinomaista. Pidin siitä, miten Eldarion jo vähän tuohtui tuossa kosintaa yrittäessään. Sellaista varmaan vähän tarvittiinkin, että hän sai homman hoidettua. Quessen reaktio oli minusta oikeastaan aika luonnollinen. Toisaalta se oli vähän hassu, koska Quesse tuntui odottaneen tuota Eldarionin kosintaa enemmän kuin mitään muuta, ja varmaan ehti jo vähän menettää toivoaan, ja sitten kun se viimein tuli hän ei olekaan varma, mitä haluaa. Mutta toisaalta taas, sellaisia ihmiset ovat. Elämänmuutokset ahdistavat, vaikka ne olisivat sävyltään myönteisiä.

Mitä Eldarionin kokemukseen sotilaana tulee, niin ehkä minä olisin kuvitellut hänellä olevan kokemusta vähän muistakin kuin pikkukahakoista. Ajattelitko, että kaikki Sormuksen sodan jälkeiset suuremmat taistelut olisi käyty aivan Neljännen Ajan alussa, ennen kuin Eldarion oli riittävän vanha sotilaaksi? Vai että Eldarion ei vain pitänyt näitä taisteluita niin suurina? Tolkienhan on kyllä maininnut, että Neljännen Ajan alussa vielä oli jonkun verran taisteluita, jäljelle jääneiden örkkien jahtaamista ja varmaan jotain suurempaakin itäläisten ja eteläisten kanssa (tai niin olen itse kuvitellut), mutta onhan sekin kyllä ihan mahdollista, että suurimmat selkkaukset olisi saatu ratkaistua Eldarionin aikoihin mennessä. Oikeastaan pidän siitä ajatuksesta, että Gondorissa olisi viimein turvallista ja rauhallista.

Ne haluavat kuolla, koska niillä ei ole enää mitään jäljellä. Ne eivät ole loppujen lopuksi kovinkaan erilaisia kuin me. Tämä oli vähän sellainen kohta, jota jäin miettimään. Että mihin Eldarion tarkalleen ottaen viittaa sanoessaan, etteivät örkit ole kovinkaan erilaisia kuin ihmiset? Viittaako siihen, että örkit eivät enää hyökkää ihmisten kimppuun yksinkertaisesti pahuuttaan, vaan koska heidän on tavallaan pakko, koska he haluavat kuolla (kuten ihmisten on pakko hyökätä örkkien kimppuun säilyttääkseen henkensä)? Sinänsä Eldarion vaikutti kyllä viisaalta ja kuninkaalliselta tuossa puhuessaan, niin kuin Quesse sanoikin.

[Nerwen]

Yhdyn edellisten sanoihin, ihana luku toden totta. Tyhmä hymy valtasi naamani useammin kuin kerran.

Alussa oli hiukan toistoa, josta on pakko mainita, kun luet toisen kappaleen, varmaan huomaatkin.

Aratovar oli ihanan.. ää, mikä se sana on? Hukkasin sen ihan kokonaan. Niin, ihanan hienotunteinen keksiessään tekosyyn ja lähtiessään. Ja jopa keksi tuon tekosyyn, vaikka ei se ilmeisesti kovin hyvä syy ollut. Ja tuo veteen kahlaaminen oli jotenkin niin Quesselle luonteenomaista. Sopi häneen ja koko kohtaukseen hyvin.

Eldarion oli ihana. Taisteluista puhuminen ja kaikesta muustakin. Tämä sai naurahtamaan: ”Mutta örkit ovat vihollisia, jos niitä ei surmaa, ne surmaavat.” Aukotonta päättelyä Quessen taholta...

Ja taas on pakko lainata. Puhuitte viisaita…kuin todellinen kuningas. Se oli jotenkin uskomattoman hienosti sanottu.

Quessen ja Eldarionin vuoropuhelu oli hienosti tehty ja aito. Kumpikaan ei tiedä mitä oikein sanoa ja miten, ja nuo Quessen vastaukset varmasti olisivat saaneet kenet tahansa hyppimään seinille, mutta toisaalta siihen olisi ollut vaikea keksiä muutakaan. Eli aitoakin aidompi tilanne.

Minä hieman yllätyin, kun Eldarion saikin itsensä koottua, mutta positiivisesti tietenkin. Juuri sellainen purskautus tuo sitten tuntui olevankin, hänen tunnustuksensa ja kysymyksensä. Quessen reaktio oli aito, vaikka mietin vähän samaa kuin Mithrellas, jos hän kerran sitä odotti, niin silti... no niin.

Juuh, tunnerikasta oli, ja ihanaa tekstiä. Jatkoa odotan.

[Andune]

Kiitos kommenteista!

Silvertiggy: Eipä mitään, ei se kommentin sisältö ole niin tärkeää, enemmän merkitsee se, että on edes jotain kommentoitu

Mithrellas: Juu, kai Eldarion asiansa loppujen lopuksi ilmoitti aika topakasti joka saattoi pelästyttää Quessen, siksi tuo epäröinti.
Itse ajattelisin että Eldarionin saavuttaessa miehuutensa, suurimmat kahakat olisi jo käyty, joten miehellä ei ole juuri kokemusta "kentältä".

Niin, tuo miettimäsi kohta tosiaan olisi kaivannut vähän lisäselvitystä. Eivätkö ihmiset halua kuolla, kun kaikki toivo on mennyttä eikä mitään ole jäljellä (ajattelin tässä lähinnä juuri Denethoria) niin örkeillä on sama tilanne, niillä ei ole tulevaisuutta joten parempi kuolla ennemmin eikä myöhemmin. Tai jotenkin noin. Äh, en osaa selittää tätä nyt selkeästi. Kyllä mä tiedän sen pääni sisällä mitä olen tarkoittanut mutta en osaa pukea sanoiksi. Toivottavasti tuosta epämääräisestä selvityksestä oli edes vähän apua.

Nerwen: Kappas vain Sen siitä saa kun ei syynää tarkkaan ennen postaamista.
Jep, aukotonta päättelyä tosiaan, Quesse on välillä katsos melkoinen Sherlock.

Minä ehdin jo moneen kertaan hermoilla Eldarionin ja Quessen välisen jutun aidontuntuisuutta, ihanaa kuulla jos onnistuin siinä. Niin, saihan se Eldarion vihdoin itsensä koottua, kyllä siinä nyt vähän sisua sentään on.



No niin, nyt olisi uuden luvun aika joten beware! Pahoittelen, tästä tuli melkoisen pirstaleinen luku mutta en vain jotenkin saanut noita sidottua paremmin toisiinsa (mahtavat sanavalinnat tänään). Tässä sitä nyt sitten olisi.

Luku XVI

Quesse ja Eldarion olivat juuri palanneet ratsastamasta. Nyt Eldarion seisoi isänsä huoneen ovella vielä miettien miten asiansa esittäisi. Viimein hän koputti oveen. Kuultuaan sisään kehotuksen, Eldarion avasi oven ja astui sisään. Hänen isänsä istui pienen kirjoituspöydän ääressä tutkaillen kirjeitä.
”Kas Eldarion. Sain tänään äidiltäsi kirjeen, hän on todella nauttinut vierailustaan Rohanissa. Éothain on kuulemma melkoisen vilkas poika ja ilo vanhemmilleen.”
”Jos poika on yhtään tullut Aiwëen, en sitä ihmettele.”

Kuningas silmäili vielä hetken kirjettä kunnes nosti katseensa ylös Eldarioniin.
”Niin, mitä asiaa sinulla olikaan?”
”En ole ehtinyt sitä vielä esittää”, Eldarion sanoi ja piti pienen tauon Aragornin odottaen kärsivällisesti.
”Isä, luotatko arvostelukykyyni?”
”Tietysti, miksen luottaisi? Ihmettelen vain miksi moista tiedustelet.”
”Katsos isä, minä olen tehnyt erään varsin merkittävän päätöksen koskien elämääni”, Eldarion jatkoi.
”Vai niin, joko viimein päätit kosia Ciryamon tytärtä? Jo oli aikakin”, Aragorn totesi.

Eldarion ei voinut hetkeen tehdä muuta kuin vain tuijottaa isäänsä hämmentyneenä ja yllättyneenä. Aragorn huomasi poikansa ilmeen ja naurahti:
”Voi poikani, isäsi saattaa olla jo vanha, mutta ei sokea. Kyllä minä olen sinua katsellut ja arvannut mitä mielessäsi liikkuu.”
”Kuinka moni tästä sitten tietää?” Eldarion sanoi ja istuutui läheiselle tuolille.
”Vai minä. Äidilläsikin oli joitain arveluita, mutta ei sen enempää. Minä itse asiassa odotin, että olisit tullut puheilleni aiemmin. Aloin jo epäillä päättelykykyäni. Mutta tulithan sinä viimein. Milloin aiot kosia häntä? Minun tuskin tarvitsee sanoa että vierailupäivämme alkavat käyvät vähiin.”

”Itse asiassa”, Eldarion selvitti kurkkuaan, ”minä olen jo häntä kosinut ja saanut myöntävän vastauksen.”
Aragorn katseli poikaansa hetken hiljaisena kunnes hymy levisi miehen kasvoille.
”Vai niin. Entä mitä mieltä neidon isä on asiasta?”
”En ole puhunut asiasta vielä Ciryamolle. Ajattelin että olisi ensin parempi hankkia neidon suostumus ja sinun siunauksesi ennen kuin menen ruhtinaan puheille.”
”Ovelaa, et jätä Ciryamolle paljon vaihtoehtoja”, Kuningas sanoi ja naurahti.

”Onnea poikani.”

**********

Aamulla Quesse heräsi outoon, mutta lämpimään tunteeseen. Hän katsahti kättään. Nyt oli vasempaan nimettömään ilmestynyt ohut hopeinen sormus, johon oli kiinnitetty kristalli. Siinä se oli, juuri sopivan kokoinen, osoitus ja lupaus läpi elämän kestävästä rakkaudesta. Hetken hän käänteli kättään sormusta katsellen ja hymyillen. Lopulta hän kuitenkin nousi ylös ja pukeutui.

Aamu oli vielä aikainen Quessen saapuessa ruokasaliin. Aamiainen oli jo katettu ja vielä koskematon. Neito nautti yksinäisen aamiaisen pidellen kättään pöydän alla. Hän ei halunnut, että joku yllättäisi hänet ja heräisi etukäteen kysymyksiä. Välillä hän vilkuili ovelle odottaen talon muita asukkaita saapuvaksi.

”Huomenta”, kuului ääni Quessen takaa. Säpsähtäen neito kääntyi ja näki Eldarionin. Yllättynyt ilme muuttui hetkeksi hymyksi ja Quesse vastasi:
”Huomenta. En kuullut tuloasi.”
”Jotkin isäni opit ovat siis menneet perille,” mies vastasi hymähtäen ja istuutui Quessen viereen.

Pikkuhiljaa saapuivat muutkin aamiaiselle. Quesse ei uskaltanut vilkaistakaan Eldarionia ja yritti käyttäytyä kuin ennenkin. Hymyään hän ei kuitenkaan kyennyt salaamaan ja tämän Mírë huomasi.
”Mikä sinua nyt noin hymyilyttää”, hän kysyi tyttäreltään. Quesse meni hämilleen ja sanoi vain nopeasti:
”On vain niin kaunis aamu.”

Pian neito poistui pöydästä pitäen vasemman kätensä piilossa katseilta, ja lähti rannalle. Kauaa ei hän ehtinyt yksinään aaltoja katsella kun kuuli takanaan hiekan rahisevan.
”Etpä tällä kertaa saanut minua yllätettyä”, Quesse sanoi kepeästi käännähtäen ympäri. Neito koki yllätyksen nähdessään isänsä.
”Anteeksi, luulin sinua…”
”Taidan tietää ketä odotit”, Ciryamo sanoi pilke silmäkulmassa. Neito tunsi miten puna nousi hänen poskilleen. Hämillään hän katseli isäänsä ja huomasi tämän hymyilevän.

”Kenties jo tiedätkin, että eräs nuorimies tuli puheilleni aamiaisen jälkeen. Turhaan siis sormustasi piilottelet,” Ciryamo sanoi laskien kätensä tyttärensä olkapäille.
”Olen onnellinen puolestanne. Toivottavasti hän tekee sinut onnelliseksi. Kai olet varma tästä?”
”Totta kai, enemmän kuin mistään. Kiitos isä”, Quesse vastasi ja halasi Ciryamoa.

Ciryamo palasi sisälle Quessen jäädessä vielä rannalle. Ei aikaakaan kun vahvat käsivarret kietoutuivat neidon ympärille.
”Taisin yllättää sinut jälleen”, Eldarion sanoi matalalla äänellä. Quesse naurahti:
”Niin teit. Sinun täytyy lopettaa tuo hiiviskely.”
”Vai hiiviskely?” Eldarion hymähti, ”Kenties sinut pitää viedä hetkeksi muualle, että saat tuon meren kohinan pois korvistasi. Kuulisit muitakin maailman ääniä. Esimerkiksi hiiviskelyni.”

Quesse hymyili yhä leveämmin. Lämmin tunne, joka oli pitänyt neitoa otteessaan koko aamun, voimistui entisestään.
”Niin, ehkä se olisi parempi”, neito kuiskasi ja sulki silmänsä.

**********

Siellä hän taas oli. Istumassa rantakalliolla merelle katsellen, viimasta ja kylmyydestä välittämättä. Súire käänsi katseensa pois ikkunasta ja keskittyi töihinsä. Hänellä oli kasa parsintaa kaipaavia sukkia odottamassa ja ruokaakin pitäisi tehdä. Veljet palaisivat tunnin sisällä mereltä ja olisivat varmasti nälkäisiä. Súire oli leiponut aamulla, veljet varmasti ilahtuisivat saadessaan tuoretta leipää. Neito ei voinut vastustaa kiusausta ja vilkaisi jälleen ulos. Siitä oli kulunut jo viikko, kun hän oli nähnyt miehen ensimmäisen kerran kallioilla, juuri samassa paikassa missä Súiren oli tapana olla kun hän kaipasi omaa rauhaa ja yksinäisyyttä. Tottahan neidolla riitti yksinoloa veljien ollessa kaiket päivät merellä, mutta kotityöt veivät aikaa ja ajatukset. Vain iltaisin neidolla oli aikaa olla rauhassa kun päivän työt oli tehty. Mutta silloin ei mökissä ollut kovinkaan rauhallista. Wingon ja Saegon puhelivat joskus melko kovaäänisestikin kaikesta mahdollisesta, usein korjaten samalla verkkojaan. Silloin tällöin Wingonin kihlattu, Melin tuli istumaan iltaa ja silloin ei muusta puhuttukaan kuin tulevista häistä, jotka oli määrä pitää tulevana kesänä. Tällöin Súiren piti tietysti olla paikalla sanomassa mielipiteensä kaikesta mahdollisesta, eiväthän miehet tienneet mitään häiden suunnittelusta.

Vaikka Súire pitikin Melinista ja tiesi tämän tekevän Wingonin onnelliseksi, ei neito ollut kovin innoissaan ajatuksesta, että Melin pian muuttaisi pysyvästi heidän pieneen mökkiinsä. Se tietäisi päivästä toiseen jatkuvaa puhumista ja päivittelemistä ilman hetkenkään rauhaa. Silloin Súiren paikka rantakallioilla tulisi yhä tärkeämmäksi, eikä neito pitänyt ajatusta että hänen lempipaikkansa oli vallannut tuntematon mies. Huomenna hänen pitäisi olla nopea töissään, jotta ehtisi aikaisin kallioille. Mies pysyisi silloin varmasti poissa kun ymmärtäisi, että oli melkein vallannut hänen yksityisyyden tyyssijansa.

Outo mies oli ollut paikallaan, liikkumattomana, jo pitkään. Tämä istui kivellä nojaten käsillään polviinsa. Tämä ei varmasti ollut kukaan kalastajista, kellään ei olisi varaa vain istuskella joutilaana niin montaa päivää. Súire miltei poltti näppinsä unohtuessaan katselemaan miestä. Tämä oli totisesti outo tapaus.

Pata miltei kiehui yli kun neito siirsi sen nopeasti pois tulelta. Rukoillen ettei ollut polttanut muhennosta pohjaan, Súire kantoi padan pöytään leipäkorin viereen. Wingon ja Saegon olisivat kotona hetkellä minä hyvänsä.

**********

Viimein koitti päivä, jolloin Kuningas palaisi takaisin Minas Tirithiin. Hän oli päättänyt palata päivän myöhemmin kuin oli tarkoitus, sillä tottahan heidän piti juhlia Eldarionin ja Quessen kihlausta. Minas Tirithissä asiasta ei vielä tiedetty, tosin lähetti oli oitis lähtenyt viemään kirjettä Kuningattarelle. Asiasta ilmoitettaisiin julkisesti vasta sitten kun Kuningas olisi palannut kaupunkiin. Häät oli päätetty pitää niin pian kuin mahdollista. Mutta toistaiseksi Eldarionin ja Quessen piti jättää hyvästit toisilleen. He olivat vetäytyneet Quessen huoneeseen vaihtamaan viimeiset sanat ennen miehen lähtöä.

”Kirjoitathan minulle, heti kun olet perillä?”
”Se tulee olemaan ensimmäinen asia, minkä teen kun matka päättyy.”
”Tuntuu oudolta, että lähdet. Minä totuin jo näkemään sinut aamiaispöydässä. En haluaisi päästää sinua lähtemään”, Quesse sanoi miehen kietoessaan kätensä neidon ympärille.
”Minä ottaisin sinut heti mukaani jos voisin. Eron hetki on ohi nopeammin kuin huomaatkaan ja pian minä jo odotan sinua saapuvaksi Minas Tirithiin sitä entisestään kaunistamaan.”
”Silti, odotus tuntuu pitkältä etenkin kun en tiedä, milloin pääsen taas luoksesi.”
”Minä otan selville kuinka pian häät voidaan pitää ja kirjoitan sinulle heti kun tiedän. Rauhoittaako se sinua?” Eldarion kysyi hymyillen.
”Toivottavasti”, Quesse hymähti ja suuteli miestä. Siinä samassa ovelta kuului koputus. Palvelija tuli ilmoittamaan, että Kuningas oli nyt lähdössä ja toivoi poikansakin liittyvän seurueeseen.

Eldarion ja Quesse vaihtoivat vielä yhden suudelman, ja niin mies lähti. Quesse jäi seisoskelemaan keskelle huonettaan tuntien itsensä yksinäisemmäksi kuin milloinkaan. Neidosta tuntui, ettei hän pystyisi nukkumaan tulevia öitä rauhassa, ennen kuin saisi kaipaamansa kirjeen Valkoisesta Kaupungista.

**********

Kuningas oli palannut pari päivää sitten Tolfalasista ja julkistanut poikansa kihlauksen. Siinä samassa lähtivät huhut liikkeelle. Monet ihmettelivät, kuinka Kuninkaan poika Tolfalasista oli tulevan vaimonsa löytänyt. Monien Minas Tirithin ylimysneitojen mieliä hieman kirveli, moni kun olisi nähnyt mieluusti itsensä Kuninkaan perijän käsipuolessa. Ja nyt he joutuisivat katselemaan jotain rannikon villikkoa itsensä sijasta. Ties kuinka outoja tapoja neito toisi mukanaan ja mistäs sitä tiesi, oliko tätä edes kasvatettu kunnolla.

Vilkkaimmat kielet ehtivät Gondorissa kehitellä ties millaisia teorioita. Jotkut puhuivat, että Kuninkaan pojan oli pitänyt mennä naimisiin jonkun toisen neidon kanssa, mutta oli viime kädessä muuttanut mielensä. Toiset taas puhuivat Kuninkaan hyväksyneen Ciryamon kutsun vain poikansa kosioretkeä ajatellen. Oli miten oli, totta oli ainakin se, että kuukauden kuluttua Eldarion, Kuningas Elessarin poika ja perijä viettäisi häitä Tolfalasin ruhtinaan Ciryamon tyttären, Quessen kanssa.

Yleisesti kaupungissa kihlaus hyväksyttiin mukisematta. Tulihan neito hyvästä suvusta. Ciryamo oli tehnyt loistavat naimakaupat, sitä ei käynyt kiistäminen. Kukaan ei juuri tiennyt, millainen tuleva morsio oli. Useimmat odottivatkin näkevänsä neidon, joka koreilisi koruilla ja vaatteilla, eikä jättäisi epäilyksen varaa siitä, miksi oli suostunut kosintaan.

Morsian saapuisi Kaupunkiin viikkoa ennen häitä, jotta ehtisi asettumaan ja tottumaan linnan elämään ennen häitä. Järjestelyt oli jo aloitettu ja ylimykset odottivat kutsuja saapuvaksi. Huhuttiin että häihin olisi myös saapuva Kuninkaan vanhoja ystäviä Pohjoisesta. Viestinviejät olivat kuulemma jo lähteneet Pohjoiseen Valtakuntaan, Kontuun sekä Viherlehtien metsään ja Ereborille, Rohania ja Kimaltavien luolien kääpiöitä unohtamatta. Tiedossa olisivat epäilemättä suuret juhlat.

**********

”Oletko hermostunut?”
Eldarion säpsähti. Hän huomasi äitinsä seisovan takanaan.
”Miten niin?”
”Eldarion, kyllä minä sinut tunnen. Et tiedä mitä tekisit. Ymmärrän kyllä, naimisiinmeno on suuri asia ja tärkeä käännekohta elämässäsi. Mutta älä turhia murehdi, kaikki menee varmasti hyvin”, Kuningatar sanoi.
”En minä murehdi. Mutta kuukausi, se tuntuu vain niin pitkältä ajalta. En tiedä miten aikani kulutan, Quessekin saapuu vasta viikkoa ennen häitä. Arwen naurahti.
”Isäsi ja minä jouduimme odottamaan lähes neljäkymmentä vuotta. Sen rinnalla pari viikkoa on hetkessä ohi. Jos haluat, mene isäsi puheille, eiköhän hän saa mielesi rauhoittumaan”, Kuningatar sanoi ja poistui. Eldarion seisoi hetken aatoksissaan, kunnes päätti mennä kirjoittamaan Quesselle. Vain kirjeiden kirjoittaminen tuntui saavan hänet pysymään edes hetken aloillaan.



A/N: Aragornista tuli aika hömppä. No, kaikissa meissä on oudot puolemme.

[Mithrellas]

(Edellisen luvun kommentistani vielä, että kyllähän minä taisin alusta asti ymmärtää sen yhden kohdan, eli että tarkoitit juuri tuota, että örkit ja ihmiset tappavat itsensä samoista syistä (koska ei ole enää syytä elää). Taisin kai jotenkin tahallani ymmärtää sen väärin, koska kaipasin siihen selvennystä, esim. tähän tapaan: Ne eivät ole loppujen lopuksi kovinkaan erilaisia kuin me ihmiset silloin, kun menetämme toivomme.)

Eihän tuo Aragorn mikään hömppä ollut, vaan ihan mukava ja sympaattinen mies. Voisin hyvin kuvitella Aragornin muuttuneen leppoisammaksi vanhoilla päivillään. Minusta tämä oli lukuna kyllä ihan selkeää, eli tuota kosimisen jälkipuintiahan tämä oli enimmäkseen. Mukavaa, että Aragorn ja Ciryamo olivat asiasta noin mielissään. Ja miksi eivät olisi olleet, kyllähän Quesse on kaikin puolin sopiva puoliso Eldarionille. Voin tosin hyvin ymmärtää nuo kaupunkilaisten puheetkin. Nimittäin varmaan tuollainen saaressa, tavallaan eristyksissä muusta maasta, kasvanut neito herättää ennakkoluuloja. Tämä oli muuten ihanan Kaari Utriomaisesti sanottu: Ties kuinka outoja tapoja neito toisi mukanaan ja mistäs sitä tiesi, oliko tätä edes kasvatettu kunnolla.

Tykkäsin myös tuosta, kun Súire kummasteli hänen mielipaikkansa vallannutta Aratovaria. Voin jotenkin hyvin eläytyä Súiren asemaan tuossa tilanteessa: on varmasti ärsyttävää, jos joku ihme hyyppä on vienyt oman lempipaikan ja vielä kyylää sieltä oudosti. Hih, Aratovarin kyllä kannattaisi rohkaista itsensä ja mennä jututtamaan neitoa, kun kerran veljetkin ovat tiessään suurimman osan päivästä.

Tuo kuukauden kihlausaika tuntuu aika lyhyeltä. En oikein usko, että kaikki vieraat ehtisivät häihin siinä ajassa, jos vieraita kerran kutsutaan ihan ympäri Keski-Maata. Pelkästään kutsujen vientiin menee oma aikansa. (Ja luulisin Gondorissakin etäisyyksien olevan sen verran pitkiä, ettei vierailla jäisi oikein aikaa valmistautumiseen ja matkantekoon.) Tietysti Eldarionin ja Quessen kannalta on mukavampi, ettei tarvitse kovin pitkään odottaa.

Mukava luku tämäkin. Alkaako ficci jo lähetä loppuaan? Varmaan ainakin Aratovarista tulee vielä paljon juttua, eikös vaan?

[Andune]

Kiitos kommentista Mithrellas! Nyt on pakko heti kommakommata.

(Juu,olisihan edellisessä luvussa sitä voinut selventää hiukan, mutta olkoot nyt noin)

Vai Kaari Utriomaisesti sanottu...hmm, jännää, minä kun en ole lukenut yhtään hänen kirjaansa.

No, minä en kyllä oikein itsekään vielä tiedä miten kehittelen Súiren ja Aratovarin juttua eteenpäin. Ja voisi olla kyläläisten mielestä outoa jos ruhtinaanpoika alkaa hiippailemaan omia aikojaan erääseen pikkumökkiin.

Kuukauden kihlausaika on lyhyt, totta nyt kun tarkemmin aloin miettimään No.....sovitaan että ne on supernopeita lähettejä. Mulla oli niin kiire saada ne naimisiin etten tullut miettineeksikään tuota. No, olkoot nyt siellä kuitenkin.

Ficin loppumiseen sanon sen verran, että minä aion kirjoittaa tämän loppuun asti. Siis todella loppuun asti niin, ettei myöhemmin ala häiritsemään etten jatkanut loppuun. Kirjoitan tämän niin loppuun kuin mahdollista, ettei ole jatkon mahdollisuutta. Tämä tarkoittaa että tämä ficci lienee tällä hetkellä suurinpiirtein puolessa välissä. Toivottavasti ette kyllästy Itse asiassa, olen jo kirjoittanut viimeisen luvun ja sen loppujutun, mikä se nyt on...epilogi? No joku -logi juttu kuitenkin

[Nerwen]

Nyt täytyy miettiä hetki, en tiedä mitä sanoa. Pidin kuitenkin oikein kovasti.

Eldarionin ja Aragornin keskustelu... Se oli mukavaa luettavaa. Juu, ei Aragorn ole sokea. Älä ihmeessä kysy miksi, mutta pidin siitä keskustelusta silti. Ja loppukommentti jotenkin kiteytti kaiken. Niin yksinkertainen onnentoivotus, ja sinä sait sen kuulostamaan niin... niin.. hienolta. Sellaiselta. (Minullako sanat hukassa?)

Quesse taitaa todella olla onnellinen. Tuolla rannassa se, kun hän luuli isäänsä Eldarioniksi, voi elämä. Minulla oli hauskaa, jostain syystä väärinkäsitykset ovat aina turhan naurettavia. Ja hiiviskely! Jostain syystä minulle tuli mieleeni se kohta TSH:ssa, kun Sam valittaa Klonkun "hiiviskelyä".

Ja Aratovar on sitten mennyt valtaamaan Súiren oman kolkan. Olit kuvannut neidon tunteita aidosti, minäkin olisin ihan äimänä tuossa tilanteessa.

Eron hetki on ohi nopeammin kuin huomaatkaan ja pian minä jo odotan sinua saapuvaksi Minas Tirithiin sitä entisesti kaunistamaan.” Tuo oli pakko lainata kahdestakin syystä. Ensinnäkin se on kauniisti sanottu, mutta toiseksi siinä on pikkiriikkinen virhe. Entisestään, tarkoitit kai? Minä jostain syystä koen itseni nillittäjäksi. ja sitten oli toinenkin. Huhuttiin että häihin olisi myös saapuva Kuninkaan vanhoja ihmisiä Pohjoisesta. Kuninkaan vanhoja ihmisiä..?

Mutta pidin, ja yhtä hyvää jatkoa odotan.

[Silvertiggy]

Aloin lukea tätä koulussa ja totta kai tunti loppui, kun olin päässyt puoliväliin. Kotona ensimmäisenä läppäri auki ja lukemaan. No, kommaaminen jäi myöhempään mutta mikäs siinä Mutta nyt asiaan.

Hip hip, hurraa, häät! Rakastan häitä! Kierros kaikille!

No ei nyt. En malta odottaa seuraavaa lukua! Tai, tiedä sitä mitä olet parin tulevaisuuden varalle juoninut

Hyi, Aratovaria, valtaamaan nyt toisen rauhansijaa. Súiren ajatuksista tuli mieleen jotkin ala-asteen välituntien leikit. Minulla ja kaverillani oli vakava ongelma, kun emme ehtineet hakea niitä parhaita palloja ja hyppynaruja, vaan aina ne samat tytöt saivat leikkiä niillä. Jotain samankaltista tuli tässä esille, kun Súire päätti tehdä seuraavan päivän työnsä nopeasti ehtiäkseen ensin kalliolle. Toivottavasti näidenkin kahden välille kehittyy jotain hieman lämpimämpää, vaikka niinhän Súiren tiirailut antavat ymmärtää

”Isäsi ja minä jouduimme odottamaan lähes neljäkymmentä vuotta. Sen rinnalla pari viikkoa on hetkessä ohi."

Taas löytyi loppupuolelta lausepari, joka oli pakko lainata. Näissä oli taas jotain ylihienoa : D

Kuten varmaankin tiedät: Tahtoo lisää! : D

[Andune]

Kiitos jälleen kerran kommenteistanne!

Nerwen: Täytyy tunnustaa, että tuosta hiiviskely-kohdasta menee täydet propsit Samille ja Klonkulle. Se vaan tuntui sopivalta tuohon
Voi ei noita virheitä, piti heti korjata kun luin kommenttisi. No, sattuuhan sitä

Silvertiggy: Näillä näkymin tälle parille ei ole tiedossa mitään juonia...tosin eihän sitä koskaan tiedä.

Pelkäsin että tuo Súire-kohta olisi kamalan jäykkä ja epäaito, mutta päätellen kommenteistanne, se taisi sittenkin onnistua(?). No, jätän analysoinnin muille.



Uutta lukua pukkaa. Tuo loppu jäi vähän vaivaamaan, mutta olkoot.

Luku XVII

Oli aikainen aamu Quessen herätessä rauhattomasta unestaan. Avatessaan silmänsä hänen katseensa osui ensimmäisenä täyteen matka-arkkuun. Vaatekaapin ovet olivat auki ja kaappi ammotti tyhjyyttään. Huoneen miltei kaikki pikkutavarat olivat poissa. Ei ollut pienintäkään vihjettä siitä, millainen huoneen asukas oli. Nyt se oli vain tavallinen makuuhuone kalusteineen.

Quesse nousi vuoteesta ja venytteli. Uni painoi vielä silmiä, mutta oli jo aika nousta. Juuri kun neito oli pukeutumasta, kuului ovelta koputus.
”Quesse, oletko jo hereillä? Sinun täytyy tulla jo aamiaiselle, vaunut lähtevät tunnin kuluttua”, Mírën ääni kuului oven takaa.
”Tulen kohta”, Quesse sanoi ja laittoi pukunsa napit kiinni. Hajamielisenä hän kampasi hiuksensa ja kiinnitti päällimmäiset hiukset ylös. Pian hänen täytyisi pitää hiuksensa aina kiinni, paitsi öisin, kun hän astuisi avioon. Naimisissa olevalle naiselle ei sopinut kuljeskella hiukset auki ja valtoimenaan, etenkään jos olisi Kuninkaan pojan vaimo.

Quesse hymyili hieman surumielisenä peilikuvalleen. Tämä oli ollut hänen viimeinen yönsä kotona. Tänään hän matkustaisi Minas Tirithiin sulhasensa luo ja viikon päästä vietettäisiin häitä. Neito päätti nauttia pikaisen aamiaisen ja mennä vielä rannalle kävelemään ennen lähtöä. Quessella oli edessään pitkä matka Valkoiseen kaupunkiin, varsinkin kun hän matkustaisi yksin. Vaunut veisivät hänet Pohjoissatamaan, josta lähtisi laiva puolen päivän aikaan kohti Pelargiria. Siellä häntä toivon mukaan odottaisivat toiset vaunut jotka veisivät hänet Minas Tirithiin. Quesse olisi mieluusti matkustanut laivalla Osgiliathiin asti, mutta koska Anduinin virtaus oli voimakas ja tuuli puhalsi sisämaasta, matka vaunuilla sujuisi nopeammin.

Neidon aikeet pienestä ja nopeasta aamupalasta eivät toteutuneet, sillä Mírë vahti vieressä että hänen tyttärensä söisi kunnolla, ties koska saisi seuraavan kerran murua rinnan alle. Aamiaisen jälkeen Quesse ei pettymyksekseen päässyt vilahtamaan rannalle sillä viimeisen suupalan jälkeen hänen äitinsä oli patistamassa neitoa pakkaamaan loput tavaroistaan. Mírë tuli myös ylös ja alkoi laskostaa joitain vaatteita uudelleen, asetteli pikkutavaroita paremmin, etteivät ne rikkoutuisi matkan aikana ja varmisti moneen kertaan, että kaikki oli varmasti mukana. Quesse istui vuoteensa reunalla, äännähdellen ja nyökäten äitinsä kysymyksille.
”Äiti, kyllä kaikki on varmasti mukana”, neito viimein parahti kun Mírë yhä varmisteli erinäisten tavaroiden mukanaoloa.
”Haluan vain olla varma. Tiedäthän sinä, ettei tämä ole minulle ja isällesi helppoa. Pikkutyttömme lähtee kotoa, vieläpä Minas Tirithiin.”
”Ei se ole helppoa minullekaan. Ajattelin aina pikkutyttönä että jäisin tänne asumaan. Älä murehdi matkatavaroistani, jos jotain unohtuu, voitte tuoda ne sitten kun saavutte häihin. Vaunut lähtevät pian, ja minä haluaisin käydä vielä rannalla. En voi lähteä ennen kuin olen luonut viimeisen silmäyksen merelle”, Quesse sanoi.
Mírë nyökkäsi ja halasi tytärtään.
”Tottahan sinä vielä meidän luonamme käyt, vaikka sitten ilman Eldarionia. Lupaathan sen, että tulet vielä käymään. Lupaathan?”
”Lupaan, tietenkin minä tulen.”

Meri oli tyyni ja kaunis. Se velloi rauhallisena, omassa tahdissaan välittämättä pienestä tuulenvireestä. Quesse hengitti syvään ja hänestä tuntui kuin hänen kaikki aistinsa olisivat terävöityneet. Hän haistoi meren ja sen suolan tuoksun voimakkaammin kuin ennen, kuuli laineiden liplatuksen entistä paremmin ja näki terävästi korkealla lentelevät lokit. Suuri helpotus täytti neidon; meri olisi aina täällä, se ei kaikkoaisi minnekään. Vaikka hän palaisi takaisin rannalle vasta monien vuosien päästä, se olisi yhä siinä, samanlaisena, yhtä tuttuna ja arvoituksellisena kuin aina ennenkin. Neito loi viimeisen vilkaisun ja käänsi selkänsä laineille. Vaunut odottivat jo ja pian hänen matkansa uuteen kotiin alkaisi.

**********

Eldarion seisoskeli muurilla katsellen kaukana kimmeltelevää Anduinia. Tänään oli se päivä, milloin Quesse viimein saapuisi. Mies oli koko päivän säntäillyt hermostuneena linnassa sinne tänne, varmistellen palvelijoilta, että kaikki oli varmasti kunnossa, huone siivottuna ja valmiina ja häävalmistelut ajallaan. Kuningaspari oli seurannut hymy huulillaan esikoisensa hermostuneisuutta ja muistelleet, millaista se oli silloin ollut, kun heidän kohdallaan pitkä odotus oli ollut ohitse ja Gondorissa oli jälleen vietetty kuninkaallisia häitä.
”Vaikka hän kelpo poika onkin, mietin missä hänen kärsivällisyytensä on. Eldarion on aina niin rauhallinen mutta nyt hän on tuli hännän alla”, Kuningas nauroi vaimolleen nähdessään miehen jälleen kerran porhaltavan käytävää pitkin.
”Sinulla oli silloin muutakin ajateltavaa kuin vain naimisiinmeno. Mitä siitäkin olisi tullut jos olisit kesken miekaniskun jäänyt pohtimaan, millaisista kukista pidän”, Arwen tokaisi hymyillen.

**********

Quesse istui vaunuissa. Laivamatka Pelargirin oli mennyt odotettua nopeammin ja jäljellä oli matkan viimeinen osio. Neito oli hieman alakuloinen. Hän moitti itseään; tämähän oli iloinen päivä, hän näkisi viimein Eldarionin. Niin, Eldarion. Hymy levisi neidon kasvoille hänen ajatellessaan miestä. Eldarion saisi hänen mielialansa kohoamaan, kietoisi kätensä hänen ympärilleen ja saisi hänet tuntemaan olonsa kotoisaksi.

Perheen hyvästeleminen oli ollut kyyneliä täynnä. Quesse oli itkenyt, äiti oli itkenyt ja Ciryamo ja Aratovarkin vaivihkaa pyyhkineet silmäkulmiaan. Mírë oli käskenyt kirjoittamaan heti kun Quesse pääsisi perille, Ciryamo oli toivottanut onnea ja Aratovarkin oli antanut pikkusiskolleen muutaman sarkasmintäytteisen neuvon.
”Älä sitten saata itseäsi vaikeuksiin, minä kun en ole sinusta huolehtimassa”, veli oli sanonut halatessaan Quessea.
”Enköhän minä selviä”, neito oli naurahtanut kyynelien yhä valuessa pitkin hänen kasvojaan.

Nyt kyyneleet olivat jo kuivuneet eivätkä silmätkään enää punoittaneet. Quesse vilkaisi pukuaan. Se oli hieman rypistynyt matkan takia, mutta neito arveli näyttävänsä tarpeeksi säädylliseltä kun viimein saapuisi kaupunkiin. Hän siunasi sydämessään vaunun ikkunoiden paksuja verhoja joista ei näkynyt läpi. Monet katseet varmasti seuraisivat vaunua kun se viimein kulkisi pitkin kaupungin katuja. Quesse ei tosin ollut varma, pystyisikö hän hillitsemään oman uteliaisuutensa ja olla katselematta itse ikkunasta ulos.

Ajaja koputti vaunun kattoon ja Quesse raotti verhoa. Kaupunki näkyi jo, se oli valkeampi ja kauniimpi kuin neito muistikaan. Korkeat muurit suojasivat kaupunkia ja korkeiden tornien huipuilla liehuivat Kuninkaan liput: valkoinen puu ja seitsemän tähteä mustalla pohjalla. Viimein vaunut saapuivat Kaupungin porteille ja nousivat tasolta tasolle, pitkin valkoisia katettuja katuja. Kuninkaan tallit sijaitsivat kuudennessa piirissä, siellä olivat lähettien hevoset valmiina lähtemään matkaan. Quesse oli hädin tuskin ehtinyt nousta vaunuista kun jo näki Eldarionin tulevan häntä kohti hymyillen.

”Tervetuloa Minas Tirithiin”, Eldarion sanoi ja suuteli Quessea.
”Tule, näytän sinulle huoneesi ja esittelen linnan”, mies sanoi ja lähti johdattamaan neitoa kohti linnan ovia. Quesse ilahtui huomatessaan huoneensa olevan sama, mihin hän oli majoittunut viimeksi kaupungissa ollessaan. Neito oli pian pyörällä päästään Eldarionin johdattaessa häntä pitkin käytäviä ja portaita. Quesse ei ollut ennen tajunnut, miten suuri linna olikaan. Neito päätti että ainakin aluksi kulkisi vain niissä osissa jotka jotenkuten tunsi. Hän ei halunnut eksyä heti ensimmäisenä uuteen kotiinsa saavuttuaan.

Saatuaan kierroksensa loppuun, Eldarion ja Quesse suuntasivat kohti Kuningattaren oleskeluhuonetta.
”On varmaan parempi, ettemme mainitse pikkukierroksestamme, äiti kun vannotti että meidän olisi käytävä häntä tervehtimässä heti saapumisesi jälkeen”, Eldarion sanoi hymyillen ja koputti oveen. Saatuaan vastauksen, mies avasi oven ja siinä samassa Quesse tunsi miten viisi silmäparia katseli häntä. Kuningatar nousi oitis tervehtimään häntä ja seuraneiditkin nousivat ja niiasivat mutisten tervetulotoivotuksia.
”Tervetuloa Minas Tirithiin. Oletan että poikani on jo esitellyt sinulle linnan?”
Quesse vilkaisi Eldarionia hymyillen ja vastasi:
”Kyllä, Teidän armonne.”
”Minä toivoin että olisitte tulleet ensin luokseni, mutta Eldarion on niin malttamaton. Olen oikeastaan helpottunut että olet viimein saapunut, minulla ja Aragornilla oli täysi työ pidätellä Eldarionia, ettei hän olisi lähtenyt sinua jo noutamaan”, Kuningatar naurahti.
”Tiedätkö missä isä on?”, Eldarion pisti väliin ennen kuin hänen äitinsä jatkaisi kiusoitteluaan.
”Työhuoneessaan todennäköisesti. Vaan ei, kirjastossahan hän, tänään saapui joitain uusia kääröjä joita hän halusi oitis tutkia”, Kuningatar vastasi ja jatkoi, ” Oikeastaan, minä voisin tulla mukaanne.”

Kaikki neljä seuraneitiä nousivat oitis ylös odottaen, josko heidät pyydettäisiin mukaan, mutta Arwen antoi heille luvan poistua. Neitojen poistuttua Arwen sanoi:
”Pian hekin ovat jo naimaikäisiä. Tuskin tarvitsen enää seuraneitejä heidän jälkeensä. Kun on koko ajan ihmisten ympäröimänä, alkaa kaivata omaa rauhaa.”

He lähtivät kohti kirjastoa Kuningattaren kysellessä Quesselta tämän matkasta. Quesse oli yllättynyt; hän oli odottanut Kuningattaren olevan paljon etäisempi. Tämä kuitenkin suhtautui poikansa morsiameen ystävällisesti ja lämminhenkisesti, ja Quesse tunsi olonsa rentoutuvan. Neito oli kieltämättä hieman pelännyt Kuningattaren tapaamista, mutta nyt tuo pelko tuntui lähinnä naurettavalta. Quesse alkoi tuntea olonsa yhä kotoisammaksi.

**********

Viimein ilta saapui ja pimeys kietoi Minas Tirithin syleilyynsä. Eldarion oli vienyt Quessen puutarhaan, siihen samaan paikkaan, missä he olivat kaksi vuotta sitten olleet tähtiä katsellen.
”Kerro minulle Eärendilistä”, Quesse sanoi rikkoen hiljaisuuden.
”Miksi?”
”Koska minä haluan tietää. Etkö muista, kun näytit minulle taivaalta Eärendilin ja lupasit kertoa hänestä joskus myöhemmin. Eikö nyt olisi sen aika?”
Eldarion oli hetken hiljaa kunnes myöntyi.
”Mutta laulamaan en ryhdy”, mies lisäsi naurahtaen.

”Eärendil oli Tuorin ja Gondolinin kuningas Turgonin tyttären Idrilin poika. Hän oli puolhaltia joka luettiin myöhemmin haltioihin. Melkorin hyökätessä Gondoliniin, Tuor, Idril, Eärendil ja monet muut pakenivat salateitä ja saapuivat Sirionin Suulle. Siellä Eärendil tapasi Elwingin, tulevan vaimonsa ja he saivat kaksoispojat, Elrosin ja Elrondin. Sirionin Suun haltiasatamassa Eärendil rakensi itselleen laivan ja nimesi sen Vingilotiksi. Sillä hän purjehti pitkin maita ja meriä etsien vanhempiaan. Tuor ja Idril olivat vuosia aiemmin lähteneet kohti Valinoria, ja Tuor on ainoa ihminen maailmassa, joka on jättänyt kuolevaiset maat ja saapunut Valinoriin. Siksi hänet luetaan haltioihin.

Ensimmäisen ajan lopulla Morgoth voimistui entisestään ja tuhosi haltiavaltakunnan toisensa perään. Keski-Maan kansojen kärsiessä hätää, viimeisenä toivona Eärendil päätti rikkoa Noldorin pannan, ja lähteä länteen pyytämään Valaria avuksi. Hän kuitenkin eksyi merellä tuulessa ja sumussa ja olisi kuollut mutta Elwing tuli linnun hahmossa ja laskeutui Vingilotin kannelle Silmaril otsallaan. Silmarilin valon avulla Eärendil ja Elwing saapuivat Valinoriin ja veivät sanan Valarille. Valarin tuomari Mandos käski Eärendilin valita, tuomitaanko hänet haltioiden vai ihmisten kohtalon mukaan. Eärendil valitsi haltioiden kohtalon Elwingin vuoksi ja Valar asettivat Eärendilin Silmarileineen purjehtimaan laivallaan Vingilotilla joka yö maailman ylle merkiksi ihmisten ja haltioiden uudesta toivosta.

Eärendilin ansiosta Valar lähtivät viimeisen kerran sotaan Keski-Maahan. Vihan Sodassa Morgoth vangittiin ja heitettiin maailman ulkopuolelle ikuiseen pimeyteen. Eärendil purjehti taivaita Silmaril otsallaan ja surmasi laivansa kannelta Ancalagon Mustan, suurimman lohikäärmeen, jonka Morgoth oli kasvattanut. Yhä Eärendil kyntää taivasta Vingilotilla ja Elwing asuu tornissa joka rakennettiin Erottavien Merien rannalle. Ja aina kun Eärendil palaa purjehdukseltaan taivaalta, lentää Elwing häntä vastaan. Näin heistä kerrotaan. Tämä tosin oli vain lyhennelmä, tarinan kokonaisuudessaan muistaa vain isoisäni, joka on jo purjehtinut Meren taa.”

Quesse oli hetken hiljaa miettien kuulemaansa.
”Tunsiko isoisäsi muita taruja?”
Eldarion naurahti synkästi.
”Hän muisti ne, kokonaisuudessaan. Onhan hänellä ollut joissain taruissa osansa. Elrond on minun isoisäni ja hän tuntee monet tarut. Isäni on koonnut kirjastoon vanhoja haltiataruja, etteivät ne vaipuisi unhoon.”
”Sinä olet sukua Eärendilille?” Quesse kysyi hämmästyneenä. Samassa neito tajusi miten vähän hän oikeastaan Eldarionista tiesi.
”Kyllä, ja Elwingin kautta myös Berenille ja Lúthienille. Sillä Elwing oli Diorin tytär, joka oli Berenin ja Lúthienin poika. Olen myös käytännössä sukua kaikille Númenorin Kuninkaille, olihan Elros minun isosetäni. Ja jos miettii pidemmälle, olen sukua kaikille niille Gondorin asukkaille, jotka polveutuvat Númenorin kuninkaista. Onnea vain sille, joka haluaa ryhtyä tekemään sukuselvitystä.”

Quesse naurahti. Hän alkoi arvostaa Eldarionia yhä enemmän. Mieheen liittyi vielä paljon asioita, joista neito halusi ottaa selvää. Onneksi heillä oli koko loppuelämä aikaa.
”Ilma alkaa viiletä, on aika mennä sisälle”, Eldarion sanoi lopulta.
Kuin asian vakuudeksi, kylmä viima puhalsi yllättäen puutarhaan saaden neidon värisemään. Eldarion saattoi Quessen tämän huoneen ovelle, antoi neidolle hyvänyön suukon ja meni nukkumaan.

Quesse makasi vielä pitkään valveilla vuoteessaan kunnes viimein tuudittautui rauhaisaan uneen.

**********

Súire näki lähestyvän hahmon jo kaukaa. Oli sumuinen ja kylmä päivä, joten veljet olivat päättäneet olla lähtemättä merelle. Heidän jäätyä mökkiin, neito oli livistänyt lempipaikalleen. Wingon ja Saegon paikkaisivat kuitenkin koko päivän verkkoja ja jossain vaiheessa Melinkin ilmestyisi häistä puhumaan.

Súiren ajatukset vetivät häntä kahtaalle; toisaalta hän halusi olla yksin mutta toisaalta hän halusi tietää, kuka mies oli. Ei aikaakaan kun tämä oli tarpeeksi lähellä, jotta neito näki kunnolla miehen kasvonpiirteet. Súire koki järkytyksen; mieshän oli ruhtinaan poika. Neito ei tiennyt mitä tehdä. Pitäisikö hänen odottaa ja tervehtiä kohteliaasti vai poistua paikalta nopeasti. Súiren vielä miettiessä, mies oli jo sen verran lähellä, että äkillinen poistuminen olisi ollut verrattain epäkohteliasta. Parempi vain odottaa ja katsoa mitä tulevan piti.

Súire nousi ylös ja niiasi. Hän ei saanut sanottua sanaakaan.
”Hyvää päivää neiti. Anteeksi jos häiritsen, tarkoitukseni oli vain tulla tyhjentämään ajatuksiani. Olen Aratovar, ruhtinas Ciryamon poika”, mies esitteli ja jäi odottamaan vastausta.
”Älkää suotta pyydelkö anteeksi, olin juuri lähdössä”, Súire sanoi nopeasti.
”Mutta juurihan te saavuitte. Mikä olikaan nimenne?”
Súire manaili mielessään. Varsinainen ensivaikutelma.
”Olen Súire, kalastaja Celgonin tytär”, neito sanoi ja niiasi toistamiseen.
”Kyllä, muistin nimenne oikein. Olen pahoillanne isänne puolesta”, Aratovar vastasi.

Súire yllättyi todella. Hän oli aina pitänyt itseään sen verran mitättömänä, ettei jäisi kenenkään mieleen. Mies muisti hänet, hänen nimensä. Neito muutti suhtautumistaan oitis hieman myötämielisemmäksi. Eihän hän voinut käyttäytyä töykeästi ruhtinaan poikaa kohtaan.
”Minun pitäisi kenties pyytää anteeksi. Oletan, että tulette tälle paikalle usein, ja minä olen sen jo monena päivänä vallannut”, Aratovar sanoi hymyillen hieman poikamaisesti.
”Ei se mitään, ei paikka ole minulle niin tärkeä. Ymmärrän kyllä jos haluatte tulla silloin tällöin ajattelemaan”, Súire kiirehti sanomaan. Miehen hymy oli kiusallisen valloittava. Kuitenkaan tämä ei vaikuttanut kovinkaan naistenmieheltä. Aratovar oli aidon poikamainen ja huoleton, ja kuitenkin vakava.

Súire yritti vaikuttaa mahdollisimman luonnolliselta ja rennolta. Hän oli aina halveksinut ikäisiään neitoja jotka kikattivat nuorukaisten sutkautuksille. Nyt hän toivoi, että saisi hyvän syyn poistua paikalta, ettei alkaisi itsekin pian hymyilemään ja punastumaan. Hiljaisuuskin alkoi jo olla kiusaava.
”Oli hauska tavata, hyvä herra. Minun täytyy nyt mennä valmistamaan ruokaa veljilleni”, Súire sanoi yrittäen kuulostaa kunnioittavalta.
”Ilo on minun puolellani. Toivottavasti tapaamme vielä uudelleen”, Aratovar vastasi hymyillen.

Súire niiasi ja lähti pois niin nopeasti kuin kehtasi.
”Mikä minua vaivaa, aivan punastun”, neito ajatteli saapuessaan mökille. Hän vilkaisi olkansa taakse ja huomasi yllätyksekseen miehen katselevan häntä kalliolta. Nopeasti Súire avasi oven ja meni sisälle. Kuten hän oli arvellut, Melin oli siellä ja selitti jo täyttä päätä häistä. Súire huokaisi helpotuksesta, ilmeisesti kukaan ei ollut huomannut hänen tapaamistaan ruhtinaan pojan kanssa kalliolla.

Vielä illalla mennessään nukkumaan Súire ajatteli päivän tapahtumia. Hän tunsi itsensä typeräksi, harvemmin jokin asia oli jäänyt häntä vaivaamaan. Nuorukainen oli herättänyt Súiren mielenkiinnon, vaikkei neito voinut sanoa varsinaisesti pitävänsä tästä. Miehessä oli kuitenkin jotain vilpittömän miellyttävää. Neito pudisteli päätään yrittäen saada häiritsevät ajatukset pois mielestään. Jos hän ei pian saisi unen päästä kiinni, aamuherätys tulisi olemaan yhtä tuskaa.

**********

Aratovar makasi valveilla vuoteessaan. Súiren silmät olivat olleet kauniimmat kuin hän oli muistanutkaan. Kuva neidon ylväästä olemuksesta ja kauniista kasvoista oli pinttynyt nuorukaisen mieleen. Erilaisissa vaatteissa neito olisi ollut kuin ylhäisöneito; vaalea hipiä, kauniit kasvot joita kehystivät tummat laineilevat kutrit.

Aratovar hautasi kasvonsa tyynyyn. Tällaiset ajatukset alkoivat todella häiritä. Hän oli odottanut jo kauan tilaisuutta tavata neito uudelleen, mutta ensitapaaminen oli jättänyt miehelle kaikkea muuta kuin varman olon. Hänen pitäisi vain olla kärsivällinen.

[Mithrellas]

Ihana luku tämäkin.

Haikea tilanne tuo Quessen muutto pois kotoa, voin hyvin kuvitella sen olleen tuollaista hössötystä varsinkin äidin taholta. Kävi kuitenkin mielessä, että jos häihin on vain viikko, niin eikö noiden perheenjäsenten olisi kannattanut lähteä matkaan samalla kyydillä? Varsinkin kun tuo viikko on aika lyhyt aika matkantekoon. Tuo Quessen viimeinen silmäys mereen oli muuten todella kauniisti kuvattu kohtaus.

Eldarionin hermoilu oli suloista. Kiva, että nuo hänen vanhempansa osaavat suhtautua tuohon kaikkeen noin leppoisasti. Luulisin heillekin olevan aika iso muutos, kun linnaan tulee asumaan ihan uusi ihminen, josta on vieläpä tuleva jonakin päivänä Gondorin kuningatar. Quesse ei muuten ole tainnut tuota tulevaa kuningattaruuttaan juuri ajatella. Minullekin tuli vasta nyt mieleen, että siihen tehtävään on varmaan oma sopeutumisensa, vaikken sitten tiedä oliko kuningattarella kauheasti muuta virkaa Gondorissa kuin seisoskella kauniina miehensä rinnalla.

Miksei Eldarion olisi saanut esitellä linnaa Quesselle ennen kuin vasta Arwenin tapaamisen jälkeen? Esiliinan puuttumisen vuoksi vai koska Arwen oli niin innokas tapaamaan tulevan miniänsä? Tosin en nyt tiedä, olisiko niillä esiliinoilla niin väliäkään, kun häät ovat noin lähellä.

Tuo Eärendil... Voin jotenkin kuvitella jonkun Minas Tirithin asukkaan tiirailevan öiselle taivaalle ja toteavan, että juu, tuollahan se kuningattaren isoisä taas mennä viipottaa... Välillä nuo legendat ja tavallinen elämä tuntuvat olevan Keski-Maassa vähän liiankin lähellä toisiaan. Ehkä olen ruvennut näkemään Keski-Maan liikaa meidän maailmamme kaltaisena... Joka tapauksessa tuo Eärendilin tarina oli kiva kuulla tässä taas uudestaan. Nuo Silmarillionin tarut ovat jotenkin sen verran hämäriä mielessäni, että kertaus on paikallaan.

Aratovarkin pääsi sitten viimein vaihtamaan muutaman sanan Súiren kanssa. Neito taisi saada ihan positiivisen vaikutelman ruhtinaan pojasta, kun niin rupesi punastuttamaan. Lupaavalta vaikuttaa.

[Nerwen]

Oikein kiva luku. Sai hymyn huulille.

Voi, Quessen kotoalähtö. Haikea tapaus, Mirë oli jotenkin niin äiti. Tarkistaa moneen kertaan onko kaikki mukana. Mutta niinhän se on. Toisaalta tuo saattoi johtua siitä, että hän halusi olla tyttärensä kanssa, kun vielä pystyi...

Tuo merikohta. Nyt on pakko ottaa esille Finduilas, koska tuosta kohdasta näki heti sen, mikä häneltä puuttui. Itse asiassa se on tämä, tavattoman kaunis lause: Suuri helpotus täytti neidon; meri olisi aina täällä, se ei kaikkoaisi minnekään. Ja tuo kohta muutenkin oli kovin kaunis. Quesse ymmärsi, että meren luota lähtö ei ole maailmanloppu.

Eldarion. Hermostunut tuleva aviomies, sellaisen perikuva. Ja Arwenin ja Aragornin keskustelu oli hauska. Voin kuvitella tuon tilanteen niin elävästi. Niin, Arwenin sanant ovat harvinaisen totta. Ei olisi Gondorille tullut Kuningasta, jos tämä olisi hermoillut kuten poikansa....

Minäkin vähän ihmettelin tuota Quessen yksin matkaamista. Luulisi, etä perhe tulisi häihin mukaan, mutta menihän se noinkin ihan hyvin. Ja sitä paitsi noiden jäähyväisten vaihtaminen sopii jostain syystä paremmin Tolfalasiin, niin että Quesse on se lähtijä eikä muu perhe.

Eldarion on kovin innokas saatuaan Quessen vihdoin paikalle. Ja Arwen oli oma itsensä, voisin kuvitella hänen suhtautuvan noin. Yksi kohta sai minut pelkäämään. ”Pian hekin ovat jo naimaikäisiä. Tuskin tarvitsen enää seuraneitejä heidän jälkeensä. Kun on koko ajan ihmisten ympäröimänä, alkaa kaivata omaa rauhaa.”
Jos kerran kaikki ovat jo kuolleet, niin kai se heidänkin aikansa sitten pian koittaa, ja minua alkoi pelottaa suunnattomasti.

Súiren ja Aratovarin tapaaminen oli taas sellainen hienon vaivautunut. Miten osaat saada sellaisen tunnelman, kun sitä tarvitaan? Ja kun Súire niin punastui, niin kaipa jotain on luvassa... Voisin ainakin kuvitella näin.

Jatkoa sitten vain, täällä on yksi joka haluaa häihin.