Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 35. luku 16.8. VALMIS

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 32. luku 23.2.

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tässä oli korkeatasoista ravintoa romantiikan nälkään, joka minua ei tosin useinkaan vaivaa, mutta siitä huolimatta pidin tästä luvusta kovasti. Tämä oli kokonaisuutena selkeä ja tykkäsin tavasta, jolla kuvailit Súiren suuren päivän etenemistä. Kiva tuon korun antamisepisodi. Aratovar oli joko häveliäs tai sitten hän ei uskaltanut rikkoa perinteitä ja tavata morsianta. Tavallaan nuo tuollaiset perinteet ovat minusta vähän hassuja, mutta toisaalta ne sopivat kyllä hyvin tuohon ympäristöön.

En ihmettele, että Súire kaipasi isäänsä tuollaisella hetkellä, ja pidin muutenkin siitä, kuinka Súiren vanhemmat olivat tavallaan läsnä tuona päivänä, ainakin Súiren ajatuksissa. Pidin tuosta Quessen ja Súiren tapaamisesta, koska siinä pääsi katsomaan Quessea jonkun toisen silmin. Hän vaikutti kyllä aika isosiskomaiselta, ja Quesse on minusta muutenkin muuttunut tässä ficin edetessä enemmän naismaiseksi ja sellaiseksi kypsemmäksi ja määrätietoisemmaksi, kun taas Súire on vielä aika tyttömäinen ja epävarma.

Vihkiminen rannalla ja kansaa mukana... hassua ettei Súirelle kerrottu siitä etukäteen. Vai ajatteliko Aratovar, että Súire kieltäytyisi, jos hänelle kerrottaisiin? Jotenkin vähän epärehellistä sulhaselta, jos niin oli, mutta onneksi Súire ei pahemmin hätkähtänyt. Ja olihan tuo tietysti kaunis ajatus, että kyläläisetkin pääsevät katsomaan. Tarkoittiko Ciryamo tuolla tilanteen erikoislaatuisuudella sitä, kun kyläläisetkin olivat katsomassa? En tiedä, mutta minusta sellaisen asian olisi voinut jättää sanomatta, koska se jotenkin korosti sitä eroa rahvaan ja ylhäisön välillä, ja tuollaisella hetkellä olisi ehkä hienompaa, jos kaikki voisivat hetken olla ajattelematta noita luokkaeroja.

Tuijotteleva Aratovar oli suloinen. :) Tuo itse vihkiminen oli minusta kuvailtu hyvin, tarkempaa en olisi kaivannutkaan, koska se Ulmon valakin jo esiteltiin siellä Wingonin ja Melinin häissä. Tykkäsin myös siitä, kuinka Súire osasi arvostaa kyläläisten läsnäoloa ja kuinka hän ajatteli, että pysyisi aina köyhänä kalastajan tyttärenä. Voisi hyvin kuvitella, että moni nainen muuttuisi tuollaisen avioliiton myötä paljonkin ja negatiiviseen suuntaan, mutta hyvä jos Súire ei aio unohtaa juuriaan. Miten se vaikuttaa häneen suosioonsa ja menestykseensä seurapiireissä on sitten toinen juttu, mutta minusta vähän tuntuu, ettei Súire sellaisesta paljon välitäkään.

Ja Aratovarilla on aihetta iloon kun rakas on nyt turvallisesti nalkissa. :) Dúrfin oli tosiaan melkoinen kammotus. "Hassua, tuo saattaisi olla minun lapseni." Tai sitten ei. Minä pidin kyllä paljon tuosta välikohtauksesta, inhottavista ihmisistä on hauska lukea. Jos Quessellä ja Eldarionilla olisikin vielä ongelmia, epäilen aika vahvasti että Dúrfin olisi ollut se henkilö, jolle Quesse olisi niistä avautunut... Oikeastaan minä olen sitä mieltä, että Eldarionin pitäisi haastaa Dúrfin kaksintaisteluun, vähemmästäkin on sellaisiin ryhdytty. Eikä olisi varmaan suuri menetys Tolfalasille, jos Dúrfin siinä heittäisi henkensä. :twisted: (Minä näköjään fanitan kaksintaisteluja... Luin juuri eilen sellaisen Välskärin kertomuksista ja nyt haluaisin taas nähdä niitä kaikkialla.)

Hieno luku ja loppu oli tosiaan suloinen. Vetäydyn tästä odottamaan uutta lukua. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Re: Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 32. luku 23.2.

Viesti Kirjoittaja Andune »

Nerwen: Kiitos jälleen kommentistasi :) Luin sitä typerä virne naamallani.
Mitähän voisin sanoa, ehkä muutaman sanasen Dúrfinista. Minä nimittäin olin melkein unohtanut hänet. Ja sitten muistin kuinka paljon Quesse miestä inhoaa. Suoraan sanottuna, oli ihan pakko sotkea hänet tähän ja ns. saattaa "päätökseen" hänen asemansa tässä ficissä. Olipas taas jotenkin henkevää.

Mithrellas: Kiitos sinullekin :) Minä jotenkin ajattelen noiden perinteiden sopivan myös Keskimaahan, osaksi siksi, että siveellisyyskäsitykset varmasti ovat hieman erilaisia tai niin, tiukempia. Ja itse jotenkin pidän tuosta perinteestä, en kyllä tiedä yhtään miksi.
Minä en kyllä voisi mitenkään kuvitella Eldarionia (ainakaan MINUN Eldarioniani) haastamassa ketään kaksintaisteluun. Sanotaan nyt vaikka, että hän on sellaisen yläpuolella.

Heti varoitus. Seuraava luku sisältää niin järkyttävän paljon vaaleanpunaista höttöä ynnä muuta sälää, että varautukaa. Nyt kun ficci on lopussa ja itsekin ihan onnessaan, että saan tämän viimein päätökseen, kaikesta tuntuu tulevan kamalan lennokasta. Ja on vaikea ryhtyä loppupuolella synkistelemään. 33. luku, olkaatte hyvät.


Luku XXXIII

Kuumat kyyneleet valuivat pitkin naisen hikisiä kasvoja tämän purressa hampaitaan lujasti yhteen. Nainen ei kuitenkaan voinut mitään kivulle ja hän älähti tuskasta.
”Teidän on nyt jaksettava. Laki näkyy jo. No niin, juuri noin. Ponnistakaa, pää on pian ulkona.”
Quesse ei juuri keskittynyt lapsenpäästäjän sanoihin. Hän yritti, keräsi voimansa yhä uudelleen ja uudelleen, huusi ja kiristeli hampaitaan ainoana päämääränä vain saada lapsi syliinsä ja päättää kipu ja polttelu.

”Hyvä, pää on ulkona. Vielä hartiat. Vielä yksi kunnon ponnistus. Kyllä te siihen pystytte.”
Quesse puristi kättään nyrkkiin ja tunsi kynsiensä pureutuvan kämmeneen kipeästi. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin uupuneeksi ja yritti todella keskittyä. Hetken hän jo halusi vain huutaa, ettei pystyisi, mutta ajatuskin sai pienen vihan kuohahtamaan naisessa. Hänen täytyisi jaksaa, löytää voimia lapsen takia. Tämä oli väärä hetki luovuttaa.

Viimein Quesse saattoi huokaista helpotuksesta. Lapsenpäästäjä piti itkevää pienokaista sylissään pyyhkien tämän kasvoja, pieniä raajoja ja rintaa. Nainen lysähti makaamaan ja huomasi yllätyksekseen nauravansa. Se oli ohi.

Vihdoinkin koitti se hetki, jota Quesse oli kenties eniten odottanut; hän sai ensimmäistä kertaa lapsensa käsivarsilleen. Erään parantajan avustamana nainen vei lapsen rinnoilleen syöttääkseen tämän. Nainen katseli pieniä kasvoja lumoutuneena ja hymyili.
”Terve poikalapsi”, lapsenpäästäjä sanoi ja nyökkäsi hymyillen.
Quesse huokaisi ja hymyili jälleen.

Nainen makasi vuoteella nojaten seinää vasten. Hänet oli tuettu ylös pehmeillä tyynyillä, joita vasten hän nyt painautui nukkuva pienokainen sylissään. Quesse ei voinut muuta kuin katsella poikaansa. Hän ei vieläkään voinut uskoa kaikkea todeksi. Lapsi tuntui niin ihmeelliseltä kun Quesse sai viimein pitää tätä sylissään.
”Tiedättekö, onko miehelleni jo viety sana?” nainen kysyi huoneessa vielä olevalta parantajalta. Ennen kuin tämä ehti vastata, oveen koputettiin hätäisesti ja hetkessä se oli jo avattu. Eldarion harppoi sisään kasvoillaan kenties onnellisin ilme, jonka Quesse oli milloinkaan niillä nähnyt.

Parantaja niiasi ja poistui hieman hymyillen huoneesta. Eldarion istui varovaisesti Quessen viereen vuoteelle ja katseli naisen käsivarsilla olevaa kääröä.
”Oletko kunnossa?”
”Niin kunnossa kuin synnytyksen jälkeen voi olla.”
”Minä olen vieläkin aivan…en tiedä mitä ajatella. Tämä tuntuu jotenkin uskomattomalta”, mies huokaisi haroen hiuksiaan.
”Niin onhan se hieman outoa. Mutta ihanaa. Ajatella, että meillä on nyt pieni poika.”
Eldarion katsoi oudon yllättyneenä Quesseen.
”Mitä, etkö tiennyt?”
”Minulle vain tultiin kertomaan, että synnytys oli ohi ja terve lapsi syntynyt. En tiedä, kai minulle kerrottiin meidän saaneen pojan, mutta en minä jäänyt kuuntelemaan, oli liian kiire tulla tänne.”
”Haluatko pitää häntä?”

Mies nyökkäsi ja otti pojan varovasti Quessen käsivarsilta. Poika ynähti hieman ja rauhoittui jälleen. Nainen tunsi valtavan hellyydenpuuskan sisällään katsellessaan Eldarionia ja lasta. Silmäluomet alkoivat tuntua uskomattoman raskailta ja Quesse vaipui uneen. Tämän huomatessaan Eldarion nousi varovasti vuoteelta ja käveli hieman huoneessa. Viimein mies asteli ikkunan ääreen ja katseli siitä avautuvaa näkymää.

Eldarion ei voinut oikein itsekään käsittää miten ylpeä oli pojastaan. Tämä oli tuskin tunnin ikäinen, mutta mies ei voinut olla miettimättä, minkä nimen he Quessen kanssa esikoiselleen antaisivat. Eldarion halusi antaa pojalleen nimen, joka todella merkitsisi jotain. Sen ehtisi toki myöhemminkin, sitten kun Quesse olisi taas voimissaan.

Eldarion katseli lumoutuneena, miten lapsi avasi pienet kätensä ja puristi ne jälleen nyrkkiin. Pientä päätä peitti tumma pehmeä haituva. Pojan iho punoitti vielä hieman tehden hänestä kiukkuisen näköisen. Nyt poika kuitenkin nukkui rauhallisesti isänsä sylissä. Eldarion meni istumaan takaisin vuoteelle Quessen viereen. Nainen näytti levolliselta. Tämän posket punoittivat hieman. Eldarion unohtui katselemaan vaimonsa kasvoja ja rakastamiaan piirteitä.

Miehen ajatukset palautti kuitenkin hänen sylissään olevan lapsen liikehdintä ja ynähtely, joka pian muuttui itkuksi.
”Eldarion, minä voin ottaa hänet.”
Quesse oli avannut silmänsä ja kumartui hieman saadakseen pojan käsivarsilleen.
”No niin pikkuinen, kaikki hyvin.”

**********

Eldarion yritti turhaan saada lasta lopettamaan itkunsa. Poika parkui miltei täyttä kurkkua, eikä mies ymmärtänyt mikä tätä vaivasi.
”Hei kuule, pikkumies. Pyydän, älä itke”, Eldarion älähti. Poika oli juuri syönyt ja nukkunut, eikä minkään muunkaan pitäisi olla vinossa. Mies keinutti ja hyssytteli poikaa yrittäen tuudittaa tätä uneen tai ainakin saadakseen tämän rauhoittumaan. Lopulta Eldarion alkoi laulaa laulua, joka oli pyörinyt hänen päässään jo monta päivää:

Kuuletko aaltojen lyövän,
rannoille Siunatun Maan?
Näetkö valkoisen tornin,
haltiakaupungin?

Valkoiset rannat kutsuvat kotiin,
väsynyttä vaeltajaa.
Valkein laivoin,
saapuu nyt kansa,
joka takaisin kutsuttu on.

Suru, kärsimys, vieraana ollut,
kansan kauniin ja viisaan.
Endóreen väsyneet,
rauhan ansainneet,
kotiin jo purjehtivat.


Lopetettuaan hän huokaisi helpotuksesta. Pojan itku oli tyyntynyt pieneksi ynähtelyksi, mutta Eldarion ei uskaltanut liikahtaa, ettei itku alkaisi taas uudestaan.

”Se oli kaunista.”
Eldarion nosti yllättyneenä päätään. Quesse oli viimein herännyt. Hän katseli väsyneesti ympärilleen ja hymyili.
”En kai herättänyt?”
Quesse pudisteli päätään.
”Et, heräsin muuten vain. Kuinka poika voi?”
”Itki hetki sitten pää punaisena. Sinulla on todella melkoiset unenlahjat.”
”Olen vieläkin vähän uupunut. Vaikka ei sitä uskoisi, kun muutenkin makaan koko ajan vuoteessa. Haluaisin jo nousta.”
”Niin varmasti, mutta parempi on että pysyt vuoteessa niin kauan kuin parantajat sanovat. Sitä paitsi, synnytyksestä on kulunut vasta pari päivää.”
”Tiedän, olen vain turhautunut. Mutta muista, tästä lähin sinä saat laulaa pojalle aina, kun en muuten saa häntä rauhoittumaan”, Quesse hymähti.

Eldarion hymyili ja laski pojan varovaisesti kehtoon. Sitten hän istuutui Quessen viereen vuoteen reunalle ja otti naisen käden omaansa.
”Mikä on vointisi?”
Quesse naurahti hieman.
”Olen hieman väsynyt, mutta se lähinnä johtuu siitä, ettei minulla ole juuri mitään tekemistä, laiskistun vallan. Olen täysin kunnossa muuten, jos sitä murehdit.”
”En minä mitään murehdi. Tai no, ehkä hieman, mutta…no, ymmärrät varmaan. Minä vain haluan varmistua siitä, että sinulla on kaikki hyvin.”
”Ole huoleti.”


”Minkä annamme hänelle nimeksi?” Quesse sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Niin, se pitäisi päättää”, Eldarion vastasi ja jäi katselemaan mietteliäänä kehtoa.
”Onko sinulla jokin tietty mielessäsi?”
”Monia nimiä on pyörinyt päässäni. En vain tiedä, mikä sopisi hänelle parhaiten. En halua antaa nimeä kevein perustein.”
”Voimme miettiä sitä vielä. Eihän meidän vielä tarvitse päättää.”
”Olet oikeassa.”

Eldarion viipyi vielä hetken Quessen luona, mutta pian hänen oli mentävä. Nainen olisi halunnut Eldarionin jäävän hänen seurakseen, mutta tämän piti hoitaa tehtävänsä. Olihan mies tullut hänen luokseen aina kun vain oli päässyt, oli Quesse nukkunut tai ei.

Nainen olisi jo halunnut nousta ylös. Hänen pelastuksensa oli Láith joka toi hänelle kirjastosta kirjoja ja välillä jäi juttelemaan ja auttamaan lapsen kanssa, lähinnä nostamaan pojan kehdosta, jos tämä tarvitsi äitiään. Parantaja oli sanonut, ettei Quessen kannattaisi yrittääkään nousta vielä pariin päivään, etteivät lapsivuoteen vaivat pahenisi. Enemmän kuin mitään muuta halusi Quesse päästä ulos puutarhaan kävelemään ja hengittämään raikasta ilmaa. Puutarha olisi varmasti kaunis nyt, kun kesäkin oli aluillaan.

Hieman huokaisten Quesse tarttui vierellään olevaan kirjaan ja syventyi lukemaan.

***********

Pienokainen kurotteli käsiään kohti tummia suortuvia. Pienet sormet tavoittivat pian haluamansa ja käsi puristui nyrkkiin. Lasta sylissään pitävä kaunis nainen naurahti heleästi ja irrotti hellävaroin hiuksensa lapsen otteesta.

Lempeä tuuli havisutti puutarhan puiden oksia. Puutarha oli puhjennut kevään myötä kauniiseen kukkaloistoon erilaisten kukkien aukaistessa terälehtensä aurinkoa tervehtimään. Ilma oli lämmennyt ja ruoho viheriöi entistä ihanammin. Siellä puiden, pensaiden ja hoidettujen kukkapenkkien keskellä käveli haltianainen nurmella paljain jaloin tuuditellen pientä poikalasta uneen. Pienokainen katseli naista suurin harmain silmin suun välillä kääntyen leveään hymyyn paljastaen paljaat ikenet.
”Sinun täytyisi nyt nukkua. Äitisikin on lepäämässä”, Arwen sanoi lempeällä äänellä ja istuutui valkealle penkille.

Lapsi käänteli päätään niin paljon kuin saattoi katsellen ympärilleen ihmeissään. Pieni väsymys painoi luomia, mutta uni ei ollut tullakseen. Viimein Kuningatar paransi pojan asentoa sylissään ja alkoi laulaa heleällä ja kirkkaalla äänellä.

Minä lehdistä lauloin, kultaisista, puut kultalehtiin puhkesivat,
minä tuulesta lauloin, ja tuuli nousi, ja lehvät kahisivat.
Tuolla puolen auringon ja kuun meri kuohui vaahdossaan,
ja rannoilla Ilmarinin puu kävi kultainen kasvamaan.
Iki-illassa Eldamarin se loisti valossa tähtien,
Eldamarissa juurella Tirionin haltiamuurien.
Siellä kultalehdet on kasvaneet ylle vuotten haarautuvain
ja Erottavien Merien taa sataa haltiain kyyneleet vain.
Oi Lórien! Jo talvi saa, saa aika tuo lehdetön,
jokeen putoavat lehdet puun, joki virtaa pois, kiireetön.
Oi Lórien! Niin kauan jo tällä rannalla asustin
ja solmin kruunuksi häipyväksi kukat kultaisen elanorin.
Vaan vaikka laivoista laulaisin, mikä laiva milloinkaan,
mikä laiva näin aavan meren taa minut tulisi noutamaan?*


Lapsi kuunteli laulua liikahtamatta. Se ei ollut varsinainen kehtolaulu, mutta Arwen piti siitä kovasti, osaksi sen surumielisyyden ja haikeuden tähden. Hän oli oppinut sen Lórienissa, joka oli nyt autio. Samalla laululla hän oli omia lapsiaan tuudittanut uneen. Sanoilla ei ollut juurikaan merkitystä, yleensä lapset olivat rauhoittuneet ja nukahtaneet vain kuullessaan äitinsä äänen ja laulun.

Arwenista tuntui kuin vuodet olisivat liikkuneet taaksepäin ja hän istuisi puutarhassa yrittäen saada Eldarionia nukahtamaan laulullaan. Niin paljon muistutti poika isäänsä, että Arwenista todella tuntui kuin hänen käsivarsillaan todella lepäisi hänen esikoisensa, eikä suinkaan tämän poika.

”Ajattelinkin löytäväni teidät täältä.”
Ääni havahdutti Kuningattaren siitä valveunesta, johon hän oli hetkeksi itsensä kietonut. Kohottaessaan päänsä hän näki Eldarion astelevan hyväntuulisena kohti.
”Vieläkö Quesse nukkuu?”
”Nukkuupa hyvinkin. Poika valvotti melkoisesti viime yönä. Nyt hän on näköjään jo väsähtänyt”, mies vastasi viitaten viimein nukahtaneeseen lapseen.
”Hän on todellakin isänsä poika, riittää kun laulaa niin hän rauhoittuu ja nukahtaa hetkessä”, Arwen sanoi ja hymyili.
”Et tiedäkään kuinka valtavasti hän sinua muistuttaa. Hetken minusta jo tuntui, kuin olisin ollut tuudittamassa sinua uneen.”
”Quesse ilmoitti minulle jo, että minun täytyy laulaa pojalle, jos tämä ei muuten rauhoitu”, Eldarion naurahti hiljaa.

Eldarion istuutui Arwenin vierelle ja silitti nukkuvan lapsen päätä.
”Hän on ihmeellinen, eikö totta?”
”Totta kai. Jokainen lapsi on ihmeellinen. Saat olla ylpeä pojastasi.”
”Sanopa muuta, välillä tunnen ratkeavani siitä kaikesta. Enkä ole ylpeä vain hänestä. Luulin, etten voisi rakastaa Quessea enää enempää, mutta olin kai väärässä. Miten kukaan mies voisi olla tuntematta ylpeyttä vaimosta, joka antaa tällaisen lapsen.”
Arwen naurahti lämpimästi.
”Rakkaus on ihmeellistä. Et tiedäkään, miten hyvältä tuntuu nähdä sinut noin onnellisena.”

Eldarion huokaisi hieman ja hymyili. Viimein hän nousi ylös.
”Minun pitää mennä. Se on vain niin outoa, välillä todella toivon, että aika kuluisi nopeammin jotta näkisin hänet jälleen.”
”Tietysti haluat viettää hänen kanssaan joka hetken jonka vain voit. Jos tämä yhtään lohduttaa, ei hän niin nopeasti isoksi kasva.”
”Tiedän. En vain halua menettää hetkeäkään. Taidan viimein ymmärtää täysin, miltä isästä on mahtanut tuntua...”, Eldarion sanoi mietteliäästi ja hyvästeltyään poikansa ja äitinsä lähti takaisin linnaan.

**********

Quesse tunsi olonsa oudon levänneeksi herätessään aamulla. Hän venytteli vartaloaan ja huokaisi sitten. Eldarion nukkui vielä, lapsi samoin. Nainen oli hieman ihmeissään, viime yönä poika oli herännyt vain kerran. Kuitenkin juuri kun Quesse oli ehtinyt ottaa hyvän asennon aikeissa levätä vielä jonkin aikaa, hän kuuli tutun yninän joka pian yltyi itkuksi.

Nainen heitti peiton pois päältään ja värähti hieman laskiessaan jalkansa viileää kivilattiaa vasten. Quesse nosti lapsen syliinsä ja palasi vuoteeseen.
”Onko sinulla nälkä? Odotahan hieman”, nainen puheli hiljaa pojalle.
”Huomenta.”
”Huomenta”, Quesse vastasi ja vilkaisi hymyillen Eldarioniin.
”Nukuitko hyvin?”

Mies naurahti hieman.
”Itse asiassa yllättävän hyvin. En muista heränneeni kertaakaan. Nukkuiko poika todellakin koko yön vai nukuinko vain sikeästi?”
”Hän heräsi vain kerran. Sinä et liikahtanutkaan.”

Nälkänsä tyydytettyään poika rauhoittui ja katseli nyt ympärilleen hieman ihmetellen. Välillä pienille kasvoille levisi leveä hymy.
”Tiedätkös, tuo pieni hymy valaisee koko huoneen, kuin aurinko”, Quesse sanoi.
”No syntyihän hän keskellä kauneinta päivää.”
”Meidän pitäisi viimein antaa hänelle nimi.”
”Olet oikeassa. Mietin vain…”, Eldarion hiljeni ja hieroi leukaansa mietteliäästi.
”Miksipä ei…aurinko…”, mies sanoi hiljaa itsekseen.
”Eldarion, mitä sinulla on mielessä?”
”Anardil”
”Anardil?”
”Niin, Anardil Telcontar. Mitä tuumit?”
”Se…”, Quesse sanoi mietteliäästi ja katsahti poikaansa. Lapsi katseli Quessea suurin harmain silmin.
”Se kuulostaa hyvältä”, nainen sanoi itsekin hymyillen.

Myöhemmin päivällä, pienen Anardilin nukkuessa päiväuntaan, Quesse otti esille paperia ja ryhtyi kirjoittamaan perheelleen Tolfalasiin. Kirjeen kirjoittaminen oli hieman jännittävää, sillä Quesse ei ollut varma, tiesivätkö hänen vanhempansa vielä pojan syntymästä.

Rakas äiti,

Olen sanoinkuvaamattoman onnellinen. On kulunut tasan kaksi viikkoa poikamme syntymästä. Hän on pieni ja vahva, ainakin keuhkoistaan. Hän on aivan Eldarionin näköinen, tummahiuksinen ja harmaat silmät. Päätimme antaa hänelle nimeksi Anardil. Toivon todella, että pääsette käymään Minas Tirithissä kun vain ehditte, te kaikki. Vietämme nimenantojuhlaa piakkoin, tarkempaa päivää en vielä kuitenkaan tiedä.

Mitä Tolfalasiin kuuluu? Ja ennen kaikkea, mitä kuuluu Súirelle? Minua harmittaa, etten ehtinyt tutustua häneen silloin paremmin. Toivon, että hän ja Aratovar pääsisivät pian tänne. Ymmärtääkseni he aikovat piakkoin käydä Pelargirissa ja en todellakaan panisi pahitteeksi jos tuo matka ulottuisi Valkoiseen Kaupunkiinkin.

Olen toipunut hyvin synnytyksestä. En voi kuvitella suurempaa iloa kuin pojastani huolehtiminen. Eldarion on erittäin kultainen, hän tulee luoksemme aina kun vain pääsee, vaikka vain hetkeksikin. Poika valvottaa öisin, mutta olen silti ihmeen pirteä, ainakin vielä toistaiseksi. Muuten lapsi on hyvin rauhallinen ja minäkin saatan nukkua väsymystäni pois päivisin pojan kanssa yhtä aikaa.

En tiedä mitä kirjoittaisin. Haluaisin kertoa teille jokaisesta hänen hymystään, siitä miten suloinen hän on nukkuessaan, kaiken. En pysty mitenkään kuvailemaan tunteitani. Kaikki on niin uutta ja ihmeellistä. En ole ennen ymmärtänyt, miten täydellisesti voi jotakuta rakastaa. Nyt vasta ymmärrän, mitä puheet äidinrakkaudesta todella tarkoittavat, mitä se todella merkitsee, että on valmis tekemään kaikkensa jonkun puolesta.

Lienee parasta, että yritän hillitä tunnekuohuni. Vastaathan minulle piakkoin!

Tyttäresi Quesse


**********

Súire kuljetti sormiaan kirjan sivuilla hitaasti, liikutellen huuliaan sanoja tapaillen. Lukeminen oli edelleen hyvin hankalaa, vaikka hän oli harjoitellut sitä päivittäin. Vaikka hän tunsikin nyt kirjaimet, häneltä meni vielä aikaa siihen, että hän kykeni muodostamaan niistä järkevän sanan. Hitaasti, mutta varmasti Súire eteni lähes uupumatta. Hän oli päättänyt oppia lukemaan sujuvasti niin pian kuin mahdollista ja laski kirjan harvoin kädestään. Aratovar oli monta kertaa ihmetellyt Súiren tahtoa ja pitkäjänteisyyttä, mutta parin tiukan sanan jälkeen oli ymmärtänyt olla häiritsemättä neitoa silloin, kun tämä luki.

Aratovar ja Mírë olivat vuorotellen opettaneet Súirea. Mírë oli ensin opettanut Súirelle kirjaimet kirjoittamalla ne yksittäin papereille. Samalla Súiren oli pitänyt kopioida niitä, jotta oppisi samalla kirjoittamaan. Aratovar oli vienyt Súiren aina ulos aurinkoisella säällä ja ensin väännettyään siitä, pitikö Súiren todella istua Aratovarin sylissä, neito oli lukenut ääneen nuorukaisen avustaessa paikoissa, joissa Súire epäröi. Pikku hiljaa kirjaimet jäivät Súiren mieleen ja hän luki nyt mieluummin yksin. Mírë oli luvannut opettaa hänet kirjoittamaan heti kun lukeminen sujuisi. Aratovarin läsnäolo taas oli pikemminkin haitaksi kuin hyödyksi. Välillä tämä kuitenkin puolittain pakotti Súiren ulos kävelemään tai tekemään jotain muuta.
”Ei tuollainen sisälläolo ja pänttääminen voi olla hyväksi, jos teet sitä yötä päivää. Tulehan nyt”, oli mies monta kertaa sanonut ja siepannut kirjan vaimonsa kädestä.
”Anna nyt, luen vielä sen sivun loppuun.”

Aratovar oli harvoin antanut periksi. Usein hän vei Súiren pitkälle kävelylle metsään, jossa hieman naista ärsyttääkseen jäi usein tutkailemaan jotain puuta tai kuuntelemaan linnun laulua.
”Kuule, karista se hiljaisuus korvistasi ja kuuntele ja hengitä tätä ilmaa. Päätäsi alkaa pian kivistää, jos olet koko ajan sisällä.”

Oven narahdus havahdutti Súiren ja hän nosti katseensa ylös kirjasta. Aratovar käveli sisälle kirjastoon tuttu virne kasvoillaan.
”Jaahas, ulkoilun aika.”
Súire hymähti ja laski katseensa takaisin kirjaan. Aratovar tuli hänen vierelleen ja vilkaisi nopeasti kirjaa.
”Etkö tulisi?”
”Aratovar, minun todella täytyy harjoitella”, Súire huokaisi.
”Sujuuko?”
”Jotenkuten. Ei tarpeeksi nopeasti vielä.”
”Tiedätkö, minusta sinun olisi hyvä pitää välillä muutama päivä taukoa. Sinä yrität niin kovasti, ehkä se olisi helpompaa jos tekisit välillä jotain muuta.”
”En minä halua pitää taukoa. Haluan oppia, todella”, nainen sanoi yrittäen kuulostaa päättäväiseltä.
”Kuule, noin sinä vain turhaudut. Ei sinun tarvitse mitään ennätyksiä tehdä, ei kukaan vaadi, että sinun täytyy osata lukea sujuvasti jo huomenna.”
”Et sinä ymmärrä”, Súire puuskahti.
”Mitä sitten?”

Súire oli vaiti. Miten hän voisi selittää asian Aratovarille? Ei ollut kyse vain siitä, että hän halusi oppia lukemaan ja kirjoittamaan, oppimaan ne perustaidot jotka edellytettiin ylimystöltä. Tämä oli hänen todellinen tulikasteensa, hänen täytyisi oppia tämä saadakseen arvoaan korkeammaksi. Hän halusi vaientaa niitä ääniä sisällään, jotka muistuttivat siitä, miten hän oli edelleen muita alempi arvoinen. Vaikka se totta olikin, neito halusi silti kohottaa arvoaan, myös Aratovarin silmissä. Tehdä mies ylpeäksi hänestä. Osoittaa ennen kaikkea itselleen, että hän pystyisi tähän, olemaan Aratovarin arvoinen.

”Minä vain haluan oppia nopeasti”, neito tyytyi toteamaan ja toivoi, ettei mies kyselisi enempää. Aratovar kyllä huomaisi, että Súire ei kertoisi totuutta, vaikka neito tekikin sen vain heidän parhaaksi. Súire ei halunnut väitellä asiasta.
”Minä en oikein usko, että se on ainoa syy. Mutta olkoot. Uskon sinua, jos tulet kanssani ulos.”
Aratovar ei jäänyt odottamaan vastausta vaan otti Súirea kädestä ja veti tämän ylös tuolilta. Súire oli aikeissa vastustella, mutta laski sitten kirjan alas ja lähti miehen perässä. Ehkä pieni tauko tosiaan olisi hyväksi.


A/N: Minä en tiedä synnytyksestä mitään, joten valituksia siihen liittyen ei oteta vastaan. Ja sanon nyt vielä, että Arwenin lauluhan on nyysitty Tsh:sta
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 33. luku 1.3.

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Loppu siis häämöttää uhkaavasti. ;) Onko tämän jälkeen siis tulossa vielä kaksi lukua?

Minusta tuo synnytyskuvaus oli hyvä, vaikkei minullakaan siis ole asiasta kokemusta (no, okei kaikkihan me ollaan joskus synnytty, mutta kun eivät nuo muistikuvat oikein yllä sinne asti...). Mutta sen perusteella, mitä olen kuullut, tuo vaikutti täysin uskottavalta. Minusta on tosi ihailtavaa, että uskalsit kirjoittaa tuon ja vielä synnyttäjän näkökulmasta. Ajattelin vain tuossa lukiessani, etten varmaan itse uskaltaisi, siis ei sillä että se olisi niin kauheata, mutta en vaan halua eläytyä siihen. ;)

Eldarion oli ihanan kiinnostunut lapsestaan. Minulla oli usein tuollaisia vastaavanlaisia kuvitelmia Faramirista ja Elboronistakin... en vaan tainnut niitä mihinkään kirjoittaa. Eldarionin pyörtyminen vain puuttui (noh, minun taitaa olla aika lopettaa omien kuvitelmieni muistelu ja jatkaa aiheesta). Nuo vauvakohtaukset olivat toki hiukkasen höttöisiä, mutta ei se minua häirinnyt. ;) Vauvat ovat suloisia ja olisin kyllä ollut aika järkyttynyt, jos Eldarion ei olisi osoittanut mitään tunteita lastaan kohtaan. Ja tuo laulu... sinä olet taas intoutunut runoilemaan. :) Se on minusta tosi hienoa, että osaat sepittää runoja tai lauluja ja käyttää niitä ficeissäsi. Tuokin oli sellainen, että se olisi hyvin voinut olla Tolkienin teosten sivuilta.

Eivätkös äidit aina herää lapsensa itkuun? Tai no, tuollaisen käsityksen olen vain jostain saanut, mutta paikkansa pitävyydestä en tiedä. Hyvät unenlahjat Quessellä joka tapauksessa oli. Tuo, että naisen täytyi maata iät ja ajat lapsivuoteessa, oli varmaan jonkinlainen tapa ennen vanhaan, eikä sille varmaan ollut silloin sen enempää tarvetta kuin nykyäänkään, vaikka saattoivathan nuo ylhäisönaiset tietysti olla jotenkin heikompia. Saatoin joka tapauksessa samastua hyvin tuohon Quessen haluun nousta ja haukata vähän raitista ilmaa.

Kiva nähdä Arweniakin. Missäs kuningas luurasi? Sekin olisi voinut pistäytyä... Minä tykkäsin tuosta, kun Eldarion totesi että Taidan viimein ymmärtää täysin, miltä isästä on mahtanut tuntua...” Vanhemmaksi tuleminen varmaan auttaa ymmärtämään paremmin omia vanhempiaan, tai jotain sen tapaista olen ainakin kuullut.

Anardil vaikuttaa hyvältä nimeltä (tulevan) kuninkaan pojalle. Siitä tulee vähän mieleen Anárion, mikä ei ole ollenkaan huono juttu. Ja Quesse kirjoitti taas niin ihanan kirjeen (ja tällä kertaa se taitaa vielä olla ihan tottakin ;)), että äiti varmasti ilahtuu tuon saadessaan. Nuo kirjeet ovat noiden runojen ohella toinen juttu, josta erityisesti pidän tässä ficissä. Saat ne niin luontevasti osaksi kerrontaa.

Lukemaan opettelua, tämä aihe onkin minulle tuttua, liiaksikin... 8) Tuossa vaiheessa, kun Súire on jo oppinut saamaan selvän sanoista, hänen ei varmaan autakaan muuta kuin lukea ja lukea, kunnes se alkaa sujuvoitua. Minusta Súiren pitäisi kyllä harjoitella kirjoittamista samaan aikaan, se nopeuttaisi oppimista. Ja Súiren ja Aratovarin olisi kannattanut lukea tuota kirjaa vuorotellen ääneen, niin että kumpikin lukee aina muutaman lauseen, sekin olisi parantanut Súiren taitoja ja ollut lisäksi hauskempaa kummallekin. Mutta en tosiaan kuvittele, että kukaan tuolla aikakaudella elävä tuntisi näitä asioita kovin hyvin, ja siinä mielessä on ymmärrettävää, jos heidän opetusmetodinsa eivät olleet kovin tehokkaita. Mutta minä kyllä ehdottomasti ihailen tuota Súiren päättäväisyyttä. Toisaalta se on myös vähän surullista, ettei hän koe yltävänsä muiden tasolle ennen kuin on oppinut lukemaan. Eikä Aratovar varmasti välittäisi, vaikkei Súire oppisikaan. Mutta ymmärrän kyllä Súirea, ei varmasti ole hauskaa olla ainoa lukutaidoton noissa ympyröissä.

No niin, tässä jotain palautteen tapaista. Minä tykkään niin lukea näitä juttuja, mutta palautteiden kirjoittamisen kanssa on aina vähän niin ja näin... No toivottavasti koit saavasi tästä edes jotain irti. Nyt minä suuntaan nukkumaan ja odottelemaan seuraavaa lukua. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Ilona
Last In Line
Viestit: 1239
Liittynyt: La Maalis 20, 2004 2:09 pm
Paikkakunta: Maribor, Slovenia

Re: Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 33. luku 1.3.

Viesti Kirjoittaja Ilona »

Ihana tarina. Olen nyt parin viime päivän aikana lukenut koko hoidon tähän asti, ja täytyy ihailla sinun pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä, että saat näinkin pitkän ja laajan kokonaisuuden pysymään kasassa. Se, miten tässä kerrotaan useamman eri pariskunnan ja niihin liittyvien ihmisten vaiheista, tekee tästä todentuntuisen - tärkeitä asioita tapahtuu monille samaan aikaan, eikä siistissä järjestyksessä vuorotellen.

Muutenkin olet saanut maailmasta niin elävän - sodista on toivuttu ja eletään rauhan aikaa, mutta historia on silti läsnä; taruissa ja siinä, että isä Aragorn ja häissä vierailleet hobitit näyttelivät tärkeää osaa lähihistorian tapahtumissa. (Hobittien vierailu häissä oli muuten ihana kohtaus, niin kuin monet siellä mainitsivatkin jo.) Ja Tolfalas on kuvailtu niin ihanasti, sen voi tosiaan kuvitella, ja Quessen rakkaus mereen etenkin siellä alussa (ja vieläkin, vaikkei se olekaan enää se ainut rakkaus).

Hahmoista olet myöskin saanut ihastuttavan eläviä ja inhimillisiä - kukaan ei ole täydellinen, ja sitä "täydellistä elämää" ei myöskään aina ole. Erityiskunniamaininta Arwenista (vaikkei hän varsinaisesti pääosassa olekaan), en koskaan oikein ole osannut suhtautua häneen ficeissä, mutta tässä hän on täydellinen. Lämminhenkinen, mutta silti selkeästi haltiamainen ja kuninkaallinen. Arvovaltainen, ja silti niin äiti. Ja vielä se, miten kaikki kehittyvät tarinan kuluessa. Súire, Eldarionin ja Quessen suhde, ehkä voisi kuvitella että Aratovarkin on muuttunut, vaikkei hänessä se muutos olekaan niin kovin näkyvää.

Súiren häät oli ihanasti kuvailtu, samoin kuin viimeisimmän luvun kohtaukset pienokaisen kanssa. Etenkin Arwenin ja Eldarionin keskustelu. Siinä(kin) on ihan älyttömän hyvin minusta saatu esiin tuo Arwenin.. öh.. haltiuus? No, kuitenkin, käsittänet mitä tarkoitan.

Ah, niin. Vielä piti mainita ihmisten puheesta, olet saanut sen kuulostamaan todella Keski-Maahan ja "aikakauteen" sopivalta, todella ihania sananparsia mitä ei välttämättä meidän maailman nykyihmisen suusta kuulisi. Ero ei ole suuri, niin että kuulostaisi yliampuvalta tai teennäiseltä missään kohtaa, mutta juuri sillai luontevasti sopivaa.

Ja, niin. Vaikka huomasinkin tämän vähän myöhään, niin viimeisiä lukuja odotellaan innolla. Vaaleanpunainen höttö on namia. *ajattelee hattaraa*
Behold, my friends, for I am justice. And when at last we meet, you will not like it.

Ilonan kirjoitukset.
Vuoden Loftisficcihahmo 2005, Entti 2010 & Gandalf 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 33. luku 1.3.

Viesti Kirjoittaja Leida »

Sinä olet ollut aktiivinen. :) Seuraava luku ilmestyi jo ennen kuin minä ehdin edellistäkään kommentoida. No, nyt tulee sitten molemmista kommenttia samalla kertaa.

Süiren ja Aratovarin häät olivat kauniit. Ja oli hienoa ”nähdä” ne viimein, kyllä niitä on tässä odotettukin. Süire oli ajatuksineen taas niin oma itsensä, tykkäsin erityisesti siitä kohdasta, jossa hän tajusi, että vaikka olikin mennyt naimisiin ruhtinaan perijän kanssa, niin tulisi silti aina olemaan kalastajan tytär ja, että siinä oli jotakin turvallista eikä mitään hävettävää. Hieno ajatus, noin kaiken kaikkiaan. Kertoo mielestäni tosi paljon siitä, mitä Süire on ja kuinka hän ei ole ylpistynyt tippaakaan tuona aikana, jonka on ollut kihloissa Aratovarin kanssa. Tähän sopi myös hienosti se, että kaikki kyläläiset oli kutsuttu seuraamaan tilaisuutta, kun he kuitenkin ovat Süirelle tärkeitä. Ja Aratovar oli ihana tapaus edelleenkin, kun en minä näemmä ole sitä ehtinyt tässä kommentissa vielä sanoa. :)

Oli kiva nähdä myös Quesse välillä Süiren silmien kautta ja Quessen hetki rannalla oli myös mielenkiintoinen. Ruhtinas Dürfin oli kyllä melkoisen epämiellyttävä ilmestys. Siitä on ilmeisesti jonkin aikaa, kun hän on tässä ficissä esiintynyt, koska minä en kyllä saa hänestä oikein minkäänlaista mielikuvaa päähäni. Aika rohkea tyyppi, joka tapauksessa, kun uskalsi ruveta puhumaan Quesselle tuohon sävyyn ja vielä tämän aviomiehestä eli sattumoisin varsin tärkeästä henkilöstä. Ei olisi luullut miehellä riittävän kanttia siihen tai no, lähinnä se oli ehkä typerää. Eldarion taas tuntuu itsevarmalta ja niin varmalta omasta asemastaan, ettei häntä moiset uhoamiset liikuta. Siis reagoi mielestäni hänelle aika luonteenomaisesti, vaikka ei varmasti ilahtunutkaan siitä, että joku rupeaa puhumaan tuollaisia hänen vaimolleen. Quessen inho kyllä välittyi hänen ja Dúrfinin keskustelusta hyvin, tykkäsin siitä kovasti. Quessen raskautta olet edelleen kuvannut kauhean hienosti ja aidosti, tai niin, että siinä odotuksessa on lukijana helppo elää mukana.

Ja sitten seuraavaan lukuun. Aah, sainpas nauttia Eldarionin laulusta. :) Ihastuttavaa. Se koko kohtaus oli niin mielettömän suloinen, etten oikein tiedä, miten sitä kuvailla. Siis Eldarion laulamassa pikkumiehelle (ihanaa, että hän sanoi sitä pikkumieheksi muuten) ja Quesse kuuntelemassa nukkuvaa esittäen. Ihana kohtaus, todellakin. Ihana on kyllä sopiva koko lukua kuvailevaksi adjektiiviksi myös. Tässä oli sellaista aitoa onnea ja vanhempien rakkautta ja kaikkea kuvattu tosi hienosti ja siihen pystyi kyllä hyvin eläytymään, kun on ensin nähnyt sen Quessen ensimmäisen lapsen menetyksen ja sitten tämän toisen odotusajan ja vähän joutunut pelkäämään lapsen puolesta.

Niin, minä olen samaa mieltä tuosta, että nuo laulut ja kirjeet ovat tavattoman hieno osa tätä ficciä. Omaperäistä ja hienoa. Kirjeet kuvastavat tosi kivasti aina noiden hahmojen persoonia ja erityisesti laulut tuovat ficin entistä lähemmäksi Keski-Maata, vaikka lähellä se olisi muutenkin, sinä tunnut upeasti tavoittavan Keski-Maan tunnelman tässä. Ja se, että hahmot ovat luonnollisia lauleskellessaan tuolla, kertoo myös siitä, kuinka sopivia he ovat Keski-Maahan. Ei toimisi joka ficissä, ei lähellekään.

Süiren pakkomielle lukemaan oppimisesta on hyvin uskottava. Ja varmasti se tuntuu vaikealta, erityisesti, kun on tuollainen asenne, että se täytyy oppia mahdollisimman nopeasti. Sen ymmärtää kyllä, että Süiren oli hankala alkaa selittämään sitä Aratovarille, kun ei toinen oikein voi ymmärtää, että miksi se on niin tärkeää. En väitä tietäväni lukemaan opettelusta juuri mitään (eikä se kyllä ole tässä ficissä kuin pienen pienessä osassa), mutta minulla on ollut se käsitys, että lukemaan ja kirjoittamaan opettelemista pidettiin aika lailla eri asioina. Tai ettei se, että osasi lukea, tarkoittanut, että osasi myös kirjoittaa, vaan se saatettiin opetella erikseen. Ja monet jossain 1800-luvun Suomessa kai osasivat lukea, mutta eivät kirjoittaa.

Surullista kyllä, ettei tästäkään ficistä saa enää pitkään nauttia, mutta onneksi sentään vielä hetken. Sitä jatkoa odotellessa siis. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 33. luku 1.3.

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Ihanaa, tämä jatkui näin pian (ja pääsen taas kerran ylikäyttämään tuota yhtä sanaa)!

Tämä luku oli jotenkin niin... En tiedä. Ihana on ainoa sana, mikänyt pyörii päässäni entistäkin vinhemmin, tykkäsin ihan älyttömän paljon, tämä oli varmaankin paras luku tähän asti (ainakin niistä, mitkä nyt tulevat mieleen. Alkuluvuista en ole ihan satavarma). Ja kyllä sinä tuota synnytystä kuvasit tosi hienosti, tai ainakin minuun upposi.

Nyt on niin paljon sanottavaa, etten tiedä mitä sanoa ensin! :roll:

Ehkä kuitenkin aloitan vauvan kuvailuista. Hellyyttäviä ja suloisia, tuli se mieleen kun oma pikkusisko oli ihan pieni. Kyllä, ihan selvä vauva, minä rakastuin noihin kuvailuihin. Ähinät ja yninät sun muut. Suloista (ja minä en sanonut ihana!).

Nuo laulut. Minä oikein jäin miettimään, että ne tekivät tähän hirveän paljon lisää, jotenkin toivat sitä samaa tunnelmaa mukaan kuin TSH:ssa on, koska sielläkin lauletaan paljon ja ficeissä se usein tuntuu jäävän pois. Nuo laulut kuitenkin kuuluvat niin olennaisesti Keski-Maahan, että on todella hienoa kun niitä on tässä, ja kun ne vielä kertovat jostain ja kytkeytyvät siten vielä paremmin alkuperäiseen. Oliko tuo ensimmäinen itse kirjoittamasi? Se oli upea. Ihana tunnelma.

Ja siitä päästään tunnelmaan, joka säilyi läpi koko luvun ja oli jotenkin niin käsinkosketeltavan pehmoinen.

Arwen sitten. Tuo kohta ulkona oli ihana. Sinä todellakin osaat tehdä Arwenin. Ja minä tunnistin tuon laulun! En ole sentään vielä ihan pihalla TSH:n maailmasta vaikka siltä välillä tuntuisi. Hänen keskustelunsa Eldarionin kanssa oli hienoa luettavaa, ja tuo Eldarionin lausahdus, jonka Mithrellas jo lainasi, sai minut vinkumaan täällä ääneen. Onneksi olen yksin kotona... *vilkuilee selkänsä taakse*

Quessen kirje oli -taas kerran- hieno, ja minä toistelen samaa kuin muutkin: nuo kirjeet kuuluvat hienosti tähän ficciin. Yksi kohta siellä jotenkin pisti silmään, enkä tiedä, onko kovin aiheellista edes mainita, koska se saataa olla omaa typeryyttäni. Mutta se "piakkoin" siellä kirjeen lopussa... En tiedä, mitä siinä oli, mutta jotenkin se häiritsevästi pomppasi silmille. :roll:

Súiren oppiminen sitten. Hänen asenteensa oli niin todelllisen oloinen, haluaa oppia kaiken heti eikä vain harjoitella ja edistyä hiljalleen. :) Vaikka voisi olla terveempää pitäää välillä tauko... Mutta kumminkin, minä ihastuin tuohon asenteeseen koska se on niin todellinen. Tulee mieleen juuri joku lukemaan opetteleva lapsi, jolla on hiukan kiire asiansa kanssa eikä hän halua muuta kuin oppia kaiken sillä sekunnilla. Noh, huono vertaus, mutta siis...

Tykkäsin paljon. Ja tämäkin lähenee siis loppuaan? Toivottavasti romancepuolen ficit eivät kuole sukupuuttoon....

Seuraavia lukuja odotan lopun lähenemisestä huolimatta.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Re: Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 33. luku 1.3.

Viesti Kirjoittaja Andune »

Suuret kiitokset!

Mithrellas: Kyllä, yksi tai kaksi lukua tiedossa, en ole ihan varma vielä.
Synnytys aiheutti kyllä vain pienoista päänvaivaa. Kun itselläkään ei sitä henkilökohtaista kokemusta ole, niin tuosta kohdasta tuli vähän yleispätevä. Mutta olen siihen kyllä oikeastaan tyytyväinen.

Tuo runo on itse asiassa aika vanha. Olen kirjoittanut sen ainakin yli vuosi sitten ja tuo kohta on itse asiassa ollut valmiina aika kauan. Minä itse pidän Tarussa paljon juuri noista lauluista ja runoista, osaksi sen takia niitä on pesiytynyt omaan ficciinikin.

Ilona: Kiitos! Ihanaa saada uusi lukija vaikka loppusuoralla ollaankin :) En voi oikein muuta kuin hymyillä typerästi. Kommenttisi sai minut kyllä todella hyvälle tuulelle.

Leida: Dúrfin esiintyi alkupuolen luvuissa, taisi itse asiassa tehdä ensiesiintymisensä ensimmäisessä tai toisessa luvussa. Minä olin lähes unohtanut koko miehen, kunnes päädyin selailemaan ficin alkupuolta ja muistin hänet.

Nerwen: Kyllä, kuten ylempänä jo sanoin, tuo ensimmäinen on oma tekeleeni.

Pakkoko teidän on kirjoittaa palautetta, johon ei voi oikein sanoa muuta kuin kiitellä valtavasti ja samalla hymyillä typerästi itsekseen? Tässä melkein hävettää kun vastaan pitkiin kommentteihinne näin lyhyesti, mutta kun olen oikeastaan aika sanaton. Toinen vaihtoehto olisi kiittää joka kehusta.

Vaikka vielä ei ole loppukiitosten aika, kiitän joka tapauksessa, muah. Palautteenne ovat olleet äärimmäisen tärkeitä minulle ja myönnän, olen tullut lukemaan niitä silloin kun ficci ei ole millään tuntunut edistyvän.

En osaa vielä sanoa, milloin seuraava luku ilmestyy. Syynä että menin huitaisemaan koneessa kiinni ollutta muistitikkuani ja se pää vääntyi sen verran, ettei mokoma enää toimi. Ja arvatkaa vain ovatko ficcitiedostoni siellä? Totta kai. Kai ne jotenkin sieltä saa pois, eikä jäljellä olevien lukujen uudelleen kirjoittaminen mikään suuri homma ole.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Re: Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 33. luku 1.3.

Viesti Kirjoittaja Andune »

Joku kiva mode varmaan jossain vaiheessa yhdistää viestit, mutta postaan nyt uuden että joku huomaa että uusi luku on täällä taas :)

Muistitikulta en saanut pelastettua mitään, mutta vihkoversiot olivat olemassa. Nyt siis vuodossa 34. luku joka on toisiksi viimeinen (tosin viimeksi sanoin että yksi luku enää jäljellä, ei sitä tiedä josko vielä jotain keksin niin että ficci pitkittyy :p no ehkä ei kuitenkaan)

Syy viimeisen luvun jakamiseen on se, että halusin antaa myös Súirelle ja Aratovarille kunnon "päätöksen". Tämä luku siis käsittelee vain heitä. Tästä tuli aika lyhyt, mutta toisaalta, ei minulla taida olla heistä enää oikein mitään kerrottavaa. Minulle jäi aika hyvä olo tämän kirjoittamisesta, toivottavasti teillekin lukemisesta :)


Luku XXXIV

”Isä herää! Herää, herää, herää, herää, herää…”
Aratovar hieraisi silmiään ja huokaisi hieman. Eithel pomppi vuoteen jalkopäässä ja hoki koko ajan samaa.
”…herää, herää, herää, herää, herää…”
”Hyvä on, olen hereillä”, Aratovar sanoi ja kohottautui istumaan.
”Nouse isä jo ylös, sinä lupasit.”
”Niin, tiedän Eithel, odotahan nyt vähän”, mies hymähti. Aratovar oli luvannut viedä neljävuotiaan tyttärensä retkelle ja muusta tyttö ei ollut sitten puhunutkaan parin viime päivän aikana. Hyvä ettei Eithel ollut jokaiselle vastaantulijalle kertonut tulevasta retkestä isän kanssa.

Myös Súire oli herännyt.
”Huomenta. Oletko innoissasi retkestä?”
Eithel nyökkäili innokkaasti ja hymyili niin että valkea hammasrivi näkyi.
”Oletko syönyt vielä aamupalaa?” Aratovar kysyi noustessaan ylös vuoteesta.
Tyttö pudisteli päätään niin että tummat kiharat heiluivat puolelta toiselle.
”Menehän sitten, minä tulen pian myös.”

Eithel lähti oitis ja hymähdettyään hieman Aratovar ryhtyi pukemaan ylleen.
”Aratovar, et viitsisi auttaa?” Súire puuskahti yritettyään nousta ylös vuoteesta. Nainen odotti toista lasta ja synnytyksen aika oli lähellä. Súire tunsi olonsa tukalaksi ja oli usein kärttyinen. Aratovar kesti tyynesti vaimonsa pahantuulisuuden, uskalsipa ajoittain myös hieman härnätä Súirea, kuten nytkin.
”Pian tarvitsen jonkun avuksi vetämään sinut ylös. Kannattaakohan sinun pian edes nousta ylös?”
”Hyvin huvittavaa. Sulje suusi ja auta minut ylös niin saan läimäistyä sinua paremmin.”
”Hmm, uskallankohan enää…”, Aratovar sanoi ja virne hiipi miehen kasvoille. Súiren ilmeen muuttuessa yhä vihaisemmaksi, mies kuitenkin auttoi tämän ylös ottaen kuitenkin ylidramaattisesti muutaman askeleen taaksepäin Súiren päästyä jaloilleen.
”Ketähän mahdat kiusata sitten kun lapsi on syntynyt” Súire äyskähti.
”En tiedä vielä, mutta sitä päivää odotellessa. Nyt minun on tosin poistuttava, luulen Eithelin syöneen pikavauhtia ja odottelevan jo minua malttamattomana.”

Välittämättä Súiren aiemmasta uhkauksesta Aratovar suuteli vaimoaan ja kiiruhti sitten alakertaan, missä epäilyksiensä mukaan Eithel jo odotti ulko-oven edessä vaihtaen kärsimättömänä painoa jalalta toiselle.

Viimein tytön kauan odottama hetki koitti ja he lähtivät matkaan. Kyseessä ei tietenkään ollut mikään sen suurempi asia, kuin tutustuminen kartanon lähellä olevaan metsään. Muutaman vuoden päästä Eithel olisi tarpeeksi vanha kiertelemään lähimaastossa yksinään, mutta toistaiseksi Aratovar halusi pitää tytön näköpiirissään. Ei sillä että Eithel rymistäisi joka paikkaan suuna päänä, mutta Aratovar antoi vielä toistaiseksi vanhemman suojeluvaistonsa vallita. Eihän sitä koskaan tiennyt.

Aratovar istui metsän reunalla katsellen, miten Eithel juoksenteli niityllä välillä pysähtyen kukkaa noukkimaan tai ihmettelemään jotain. Aratovarin tarkoitus oli ollut viedä Eithel ylemmäksi metsään, mutta nähtyään kauniin niityn ei tyttö ollut suostunut jatkamaan.
”Äidille pitää viedä kukkia”, Eithel oli sanonut ja ryhtynyt oitis puuhaan. Nyt tytöllä oli jo kädessään iso kimppu, mutta vielä ei ollut aika jatkaa.
”Eithel, etkö olisi jo valmis jatkamaan? Muuten meidän pitää pian lähteä takaisin etkä pääsekään metsään.”
”Isä, ei vielä”, Eithel mutristi suutaan.
”Mutta sinähän olet kerännyt jo noin paljon kukkia?”
”Niin olenkin. Katso kuinka monta erilaista minä löysin. Ja jos äiti ei tarvitse kaikkia niin sitten minä voin antaa ne pikkuiselle.”
”Niinpä voitkin. Mutta tulehan nyt.”

Aratovar otti Eitheliä kädestä ja lähti kävelemään tämän kanssa ylös mäkeä. Tyttö oli unohtanut äskeisen vastahakoisuutensa ja kyseli nyt kaikesta näkemästään.
”Isä, kuinka vanha tuo puu on? Tuolta ylhäältä kaikki näyttää varmaan todella pieneltä. Miksei täällä ole yhtään lokkia? Eivätkö ne pidä metsistä? Kuule, saanko minä tulla sitten pikkuisen kanssa tänne kun se on vanhempi?”

Eithel oli puhunut pikkuisesta siitä lähtien kun oli kuullut vanhemmiltaan saavansa pikkusisaruksen. Tyttö kysyikin lähes joka aamu, joko hänellä nyt oli sisarus. Ja kun tätä ei vieläkään kuulunut halusi tyttö ilman muuta tietää, milloin hän sen saisi. Kysymys, johon Aratovarkin ilman muuta olisi halunnut tietää vastauksen. Miestä huvitti hieman kuunnella tytön suunnitelmia, mitä hän sitten tekisi pikkuisen kanssa. Mahtaisi tyttö hieman pettyä, kun uudesta tulokkaasta ei heti olisi leikkimään.

”En, se on kuitenkin vielä niin pieni kun minä jo lähden. Mutta minä kyllä tuon sille tuliaisia. Ja sinulle ja äidille.”

Hetken kuluttua Eithel toisti haluavansa rannalle ja he lähtivät paluumatkalle. Eithelin keräämät kukat näyttivät hieman kärsiviltä tytön heiluttaessa niitä kädessään. Tyttö jatkoi kysymysvirtaansa ja Aratovar vastaili parhaansa mukaan. Välillä mies toivoi, että tyttö osaisi jo lukea. Silloin tämä voisi tutkiskella itse kirjoja ja kenties löytää vastauksia kysymyksiinsä. Eithelin into ja ihmetys tuntuivat loputtomalta.

Aratovar oli jo kääntymässä rannalle johtavalle polulle kun Eithel yhtäkkiä pysähtyi.
”Ensin viedään kukat”, tyttö sanoi ja lähti juoksemaan kohti kartanoa.
”Olehan varovainen”, Aratovar sanoi heidän päästyään sisälle kun Eithel jo pinkoi ylös rappusia.

**********

Súire tunnisti oven takaa kuuluvien askeleitten aiheuttajan jo ennen kuin ovi avattiin.
”Katso äiti, minä keräsin näin paljon kukkia sinulle ja pikkuiselle.”
”Kiitos Eithel. No, oliko sinulla mukavaa?”
”Oli ja minä näin valtavan puun. Se oli todella korkea. Isääkin pitempi.”
Súire naurahti ja suki tyttärensä hiuksia löytäen sieltä muutamia valkoisia voikukanhaituvia. Eithel määritteli asiat pieniksi tai suuriksi sen mukaan, olivatko ne pitempiä kuin Aratovar.

Eithel jatkoi kertomustaan ja pian myös Aratovar saapui huoneeseen.
”Olet ilmeisesti saamassa täällä raporttia”, mies kuiskasi istuessaan vaimonsa vierelle. Súire nyökkäsi hymyillen ja käänsi sitten huomion jälleen tyttärensä puoleen.
”…ja sieltä näkyi kotiin asti! Ja meri.”

Yhtäkkiä tyttö hyppäsi pois sohvalta.
”Isä, meidän piti mennä rannalle. Voidaanko mennä nyt?”
Aratovar vilkaisi Súireen ja huokaisi hieman, mutta nousi sitten ylös.
”Tietenkin, minähän lupasin. Älä sitten juokse…”
Eithel pinkaisi ovesta ulos ja meni portaat alas.
”…portaissa. Minä todella toivon että joku päivä hän pysähtyy kuuntelemaan asiat loppuun asti.”
”No, saat itsekin nyt juosta, kai kuulit että ulko-ovi kävi jo. Älkää viipykö kauan, puolinen on pian.”

**********

Aratovar katseli hymyillen kun Eithel juoksenteli rannalla, välillä käyden veden rajassa, välillä etsien hiekasta kiviä ja simpukankuoria. Välillä tyttö juoksi Aratovarin luo esittelemään löytöjään ja jättämään ne isänsä huostaan jotta voisi etsiä lisää aarteita. Sen verran Súiren varoittelut olivat jääneet tytön mieleen, että Eithel varoi tarkasti likaamasta vaatteitaan. Välillä se kyllä oli hankalaa, märät ja hiekkaiset kädet kun oli vaikea kuivata.
”Isä, minulla on jano. Ja minun täytyy pestä kädet. Katso, näin paljon hiekkaa.”
Eithel levitti kätensä Aratovarin nähtäväksi osoittaakseen sanansa todeksi.
”Niinpäs onkin, meidän täytyy varmaan käydä ne heti pesemässä.”
”Ja kivet täytyy pestä myös. Niissäkin on hiekkaa.”
Aratovar nyökytteli ja ohjasi Eithelin kulkemaan kohti rannan puoleista ovea. Varmistettuaan, että isä varmasti ottaisi mukaan kaikki löytyneet aarteet, tyttö lähti kävelemään Aratovarin edellä.

Käsien pesun ja janon sammuttamisen jälkeen Eithel otti löytämänsä esineet ja lähti viemään niitä huoneeseensa. Tytöllä oli jo varsin suuri kokoelma erilaisia rannalta löytyneitä asioita, joita hän mielellään esitteli muille eikä ottanut kuuleviin korviinsa äitinsä tiedusteluja, eikö kokoelma jo olisi tarpeeksi suuri. Aallot kuljettivat silloin tällöin rannalle hyvinkin jännittävän muotoisia puunkappaleita ja simpukankuoria joita Eithelin mukaan ei voinut jättää rannalle. Eiväthän lokit niitä edes kaipaisi.

Pian Aratovar istui jälleen Súiren seurassa ja esitteli äidilleen löytöjään.
”Minä löysin taas monta hienoa kiveä. Kolme aivan valkoista ja niissä oli tummia raitoja.”
”Sinähän rakennat niistä vielä talon”, Aratovar sanoi ja virnisti hieman vaimonsa tuimalle katseelle. Súire ei ollut lainkaan ilahtunut ajatuksesta, jos Eithel todella saisi päähänsä kerätä kiviä ajatuksella, että rakentaisi niistä talon jokin päivä. Silloin tyttöä ei saisi millään taivuteltua lopettamaan keräilyään, ainakaan muutamaan vuoteen.
”Ehkä rakennankin. Mutta minun täytyy kyllä kerätä niitä vielä hirmuisesti.”

Pian palvelija tuli ilmoittamaan puolisesta ja Súire kehotti Eitheliä viemään aarteet huoneeseensa ja tulevan sitten syömään. Tytön lähdettyä Súire kääntyi Aratovarin puoleen.
”´Sinähän rakennat niistä vielä talon?´”
”No mitä? Minähän vain rohkaisen lastamme harrastukseen”, Aratovar sanoi yrittäen kuulostaa viattomalta.
”Varo vain, pian päädyt itse talonrakennuspuuhiin. Kuka tietää milloin Eithel lopettaa kivien keräilyn? Hän voisi pian vuorata niillä huoneensa.”
”No, oletpa sinä huonolla tuulella”, mies sanoi, ”Pienokaisemmeko sinua näin vaivaa?”
”Kieltämättä. Ei ole auttanut vaikka kuinka olen yrittänyt maanitella lasta syntymään.”
”No, hän ei halua pitää turhaa kiirettä”, Aratovar tokaisi saaden palkkioksi ensin vihaisen vilkaisun joka pian suli hymähdykseksi.
”Ei todellakaan kun minäkin alan jo käydä yhtä kärsimättömäksi kuin Eithel.”

Aratovar auttoi Súiren ylös sohvalta ja jäi katselemaan tätä.
”Aratovar…mitä sinulla on mielessäsi?”
”Tuo ei ole reilua, olet aina epäilemässä. Minä vain katselen sinua ja mietin, mitä tein oikein.”
”No et ainakaan pitänyt suutasi kiinni oikeassa kohdassa”, Súire naurahti.
”Hei, älähän nyt, olen tosissani. Olisi voinut hullumminkin käydä. Sinä voisit olla jonkun sillikauppiaan vaimo.”
”Mikä pakkomielle sinulla on sillikauppiaisiin?”
”No, se nyt oli ensimmäinen asia mikä minulle silloin tuli mieleen”, Aratovar sanoi puolustellen.
”Voi sinua”, Súire sanoi ja sipaisi miehen kasvoilla roikkuvan suortuvan tämän korvan taakse.

”Äiti, isä, tuletteko te? Minulla on nälkä”, Eithel ilmoitti ovensuusta.
”Tulemme heti”, Súire hymyili ja otti Aratovaria kädestä kiinni lähtiessään seuraamaan tytärtään alakertaan.
Viimeksi muokannut Andune, Su Elo 16, 2009 7:43 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 34. luku 10.7.

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Oi, ihana. :D

Tästä tuli niin hymy huulille, Eithel oli ihana ja pystyin näkemään hänet erinomaisen hyvin. Kuvasit nelivuotiasta tosi aidosti. Aratovar oli edelleen ihan oma itsensä kiusoitteluineen... Hän on todella onnistunut hahmo kaiken kaikkiaan, hänestä ei voi olla pitämättä. Súirekin vauvahermoiluineen oli aito.

Minä nyt en osaa muuta kuin hymyillä... :D

Tuo retki oli aivan ihana (en jaksa rääkätä aivojani keksiäkseni mitän muuta adjektiivia). Ja tämä: Ei sillä että Eithel rymistäisi joka paikkaan suuna päänä Ai ei vai..? *reps* Kyllä tämän luvun aikana tyttönen ainakin sitä harrasti. Halusi viedä äidille kukkia ja oli niin innoissaan tulevasta siskosta tai veljestä. Muuten, siellä oli yksi ihan pikkujuttu: vanhemmiltaan saavansa pikkusisaren. Tuossa varmaan pitäisi olla sisaruksen? Oletan niin, koska seuraavassa lauseessa se oli sisarus, eikä varmaan tuohon aikaan voitu tietää vauvan sukupuolta ennen syntymää.

Eithelin tapa mitata kaikki sillä, onko se isompaa kuin isä :lol: Söpöä, ja jotenkin niin sopivaa pikkutytölle. Samoin ne kivet (hmmh, minähän en ainakaan pienenä kerännyt muovipusseittain kiviä kaikkialta... ne taitavat vieläkin olla tallessa). En ihmettele yhtään Eithelin viehtymystä niihin, varsinkin kun on niin hieno paikka kerätä niitä.

Ja tuo lopun keskustelu, minä sulin... IHANA. Anteeksi capsin raiskaus, mutta kun se vaan... oli. Aratovar on ihana (mittava adjektiivivarasto, eh?).

Loppua odotellessa. :wink:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 34. luku 10.7.

Viesti Kirjoittaja Leida »

Millähän minä aloittaisin... sanoisinko vaikka, että Aratovar oli ihana. :) No, minulle ei ole enää monta mahdollisuutta sanoa sitä, kun tämä ficci on jo näin lopussa. Mutta hienoa, että sait laitettua uuden luvun, sitä oli taas kiva lukea.

Alussa oli vähän hassua, että nyt oltiinkin jo näin pitkällä. Minä ehkä henkilökohtaisesti en aina ole kauhean ihastunut ajassa hyppääviin auvoisesta perhe-elämästä kertoviin lopetuksiin, mutta tämä tarina on käsittänyt niin pitkän jakson näiden hahmojen elämää, että tähän se kyllä sopi. Ja varmasti kirjoittajallekin on mukavaa hyvästellä hahmonsa kunnolla, kun on sentään kirjoittanut heistä niin kauan, kuin sinä olet tässä tehnyt. Ja mikä parasta, olit saanut Aratovarin luonteen hyvin säilytettyä, eikä se ollut taantunut sellaiseksi pelkäksi leppoisaksi perheenisäksi ja kadottanut omaa kipinäänsä. Se minua ehkä yleensä häiritseekin - en olisi Pottereissakaan halunnut viimeiseksi mielikuvakseni nuoresta ja kapinallisesta Harrysta tasaista ja rauhallista perheenisää. Mutta palataksesi ficciisi, niin sen vuoksi Aratovarin epäviisas lausahdus talon rakentamisesta oli hyvinkin hauska ja hahmon keskustelu Süiren kanssa ihanan naljailevaa.

Pikku tyttönen oli valloittava ja tosi hienosti ja elävästi kuvattu lapsi. Jotenkin sillä oli sellaista viehättävää lapsen logiikkaa kaikessa tekemisessään. Tuo meren rannalle tuomien aarteiden keräily oli minusta jollakin lailla erityisen kaunista ja huomasin kyllä monessa kohtaa olevani iloinen Süiren ja Aratovarin puolesta. Erityisen hymyilyttävä oli tuo Eithelin tapa luokitella asiat pieniin ja suuriin sen mukaan olivatko ne pidempiä kuin Aratovar. Tuo ihan alku muuten toi mieleen Leijonakuninkaan. ;)

Juu, tekstiäsi oli taas hieno lukea ja odotan jälleen, että pääsen sen viimeisenkin luvun kimppuun, vaikka samalla onkin surkeaa, että sitten tämä koko ficci saapuu päätökseensä. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 34. luku 10.7.

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tällaiset "viisi vuotta myöhemmin" tyyppiset lopetukset ovat minun heikko kohtani... Oikeastaan pidän niistä tosi paljon, vaikka järki sanoisi että ne ovat usein vähän turhan siirappisia kirmailevine lapsukaisineen, mutta kuitenkin minusta on kiva jättää jäähyväiset hahmoille ajattelemalla, että heillä on nyt kaikki hyvin. Varsinkin kun kyseessä oli näin pitkä ficci, minusta on ihan paikallaan näyttää, millaiseksi hahmojen tulevaisuus muotoutuu.

Aratovar oli ihanan mussukka isä tässä ja oli kiva nähdä hänen olevan noin läheinen pikkutyttönsä kanssa. Luulen, että monet isät eivät "ennen vanhaan" kauheasti välittäneet pienistä lapsista, varsinkaan tytöistä, vaikka varmasti oli myös poikkeuksia. Minustakin oli kiva, ettei Aratovar ollut muuttunut ihan tohvelieläimeksi avioliiton myötä, vaan oli yhä tuollainen kiusoitteleva, humoristinen isukki/aviomies.

Minäkin vähän ihmettelin, että kuinka ne tiesivät tulevan vauvan olevan tyttö. Vaikka onhan sitä sukupuolta tietysti yritetty ennustaa ammoisista ajoista lähtien, joten miksei heillä olisikin voinut olla jokin ennakkokäsitys asiasta. Minulla oli muuten kanssa hienot kivikokoelmat kun olin pieni. En kyllä ollut aikeissa rakentaa taloa, vaan leikin aina "kivitutkijaa" ja kuvittelin löytäväni rubiineja, safiireja ja jopa Afrikan tähtiä... Yritän siis ilmeisesti selittää, että Eithel oli tosi aidon oloinen, touhukas pikkutyttö. Tuo asioiden luokittelu isoihin ja pieniin isän koon perusteella oli kanssa suloinen yksityiskohta.

Sillikauppias. :lol: No, sellainen ei varmasti olisi aivan Aratovarin veroinen kumppani... Tässä luvussa oli ihanan kepeä ja humoristinen tunnelma, tykkäsin kyllä kovasti. Aratovar on ihana mies, harmi ettei tuollaisia ole oikeasti olemassa. Mutta minä vetäydyn tästä nyt odottamaan sitä viimeistä lukua, jossa pääsemme varmaan tapaamaan Quessea ja Eldarionia. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Re: Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 34. luku 10.7.

Viesti Kirjoittaja Andune »

No niin kiitokset jälleen ihanista kommenteistanne!

Tuonne oli pieni kirjoitusvirhe eksynyt, tarkoitus oli tosiaan puhua vain sisaruksesta, eikä sisaresta.
Minä en tässä vaiheessa osaa kuin kiitellä. Ja tuo alku todellakin on aika suoraan Leijonakuninkaasta, se vain tuli mieleeni kun aloin kirjoittamaan tätä. Siinä kohtauksessa on jotain hupaisaa.

Nyt viimeinen luku. Minun olisi ehkä pitänyt viimeistellä tätä enemmän, mutta nyt on sellainen tunne että haluan laittaa tämän esille. Tämä on siis vihdoin valmis, enkä halua enää ajatellakaan kauanko tämän kirjoittamisessa on mennyt. Nyt voin vihdoin huokaista helpotuksesta (ja ehkä hieman haikeudesta) ja jättää Eldarionin, Quessen, Súiren, Aratovarin ja muut tämän ficin hahmot taakseni. Ehkä palaan johonkin heistä vielä myöhemmin, kuka tietää mutta tällä erää tämä oli tässä. Tästä ei tullut nyt kamalan pitkää, mutta tällä hetkellä tuntuu että olen nyt sanonut kaiken mikä heistä on sanottavana. Tai en ehkä ihan kaikkea, mutta suurimman osan kuitenkin. Loppu jääkin sitten vain oman pääni sisään :)



Luku XXXV

”En varmasti mene kanssani naimisiin.”
”Mikset?”
”Koska se on ihan tyhmää.”
”Itse olet tyhmä.”

”Lapset, älkää viitsikö”, Quesse huokaisi hieman huvittuneena.
”Mutta Anardil ei suostu leikkimään minun kanssani”, pieni tyttö sanoi tomerasti äidilleen.
”Anardil, et viitsisi tehdä sisarellesi mieliksi?”
”Ja menisin hänen kanssaan naimisiin? En ikinä”, Anardil sanoi ja risti kätensä puuskaan.

”No Elenriel, etkö sinä ole vielä hieman nuori menemään naimisiin?”
”Adar”, tyttö huudahti ja juoksi oitis isänsä syliin.
”Kuule, Anardil on ihan tyhmä kun se ei suostu leikkimään minun kanssani”, Elenriel teki selonteon tilanteesta, ”ja nyt sinun pitää sanoa, että sen täytyy leikkiä. Katso kun minä keräsin kukkia”, tyttö selitti vuolaasti. Eldarionin kasvoille hiipi pieni hymy.
”Mutta jos Anardil ei tahdo?”
”Mutta silti, minä tahdon leikkiä”, Elenriel ja mutristi suutaan.
”Ehkä joku toinen kerta. Minulla on Anardilille tehtävä.”
”Ai mikä tehtävä?”

Anardil katsoi isäänsä ilme kirkastuneena tajutessaan, että pääsisi pälkähästä.
”Anardil menee auttamaan kirjastonhoitajaa hyllyjen järjestelyssä.”
”Ai jaa, onpa tyhmää. Ihan oikein sille”, Elenriel sanoi ja Eldarion laski tytön alas. Pian Elenriel oli jo muualla leikkimässä. Anardil meni varovaisesti isänsä luo.
”Eihän minun oikeasti tarvitse mennä?”
”Totta kai. Vai haluatko mieluummin mennä siskosi kanssa naimisiin?”
”Mutta adar, minä yskin viime kerrallakin koko yön kaiken sen pölyn takia”, poika parahti.
”No niin, menehän nyt silti.”
Anardil loi vielä viimeisen vilkaisun isäänsä, eikä oikein tiennyt olisiko hänen pitänyt olla vihainen vai kiitollinen lähtiessään raahustamaan kohti linnaa.

”Tuo ei ollut kovin reilua”, Quesse sanoi yrittäen kuulostaa toruvalta, mutta hymyili silti. Häntä hieman säälitti katsellessaan Anardilin perään.
”No ei ehkä”, Eldarion sanoi ja istuutui vaimonsa vierelle penkille,” mutta tarkoitus pyhittää keinot. Ainakaan hänen ei tarvinnut leikkiä sisarensa kanssa.”
”Niin, Anardil alkaa tuntea itsensä jo liian vanhaksi Elenrielin leikkeihin. Hän kärttää jo kovasti minulta, milloin pääsee harjoittelemaan miekkailua.”
”Tässä alkaa tuntea itsensä pian kamalan vanhaksi.”
Quesse nauroi.
”Niin, sinähän oletkin niin kamalan nuori. Olet kyllä oikeassa. En haluaisi kyllä yhtään ajatella kaikkea tätä, mutta pakko kai on. He kasvavat, molemmat. Pian Anardil on jo mies ja Elenrielilla pitkä rivi kosijoita. Voi ei”, Quesse vakavoitui ja niin oli Eldarionin vuoro nauraa.
”Eikö Elenriel pitäisi olla minun huoleni? Mieti sinä vain kaikkia niitä nuoria neitoja, jotka tulevat räpyttelemään silmiään Anardilille toivoen pääsevänsä kruununperillisen käsipuoleen.”

Quesse naurahti ja huokaisi sitten.
”Ei, nyt emme enää jatka tätä. Minä haluan heidän pysyvän vielä kauan lapsina. Etenkin Anardilin puolesta minä toivon, ettei hänellä ole liian kovaa kiirettä aikuistua. Hän ehtii sen paljon myöhemminkin.”
Eldarion nyökkäsi vaiti ja veti Quessen lähelleen.
”Tiedätkö, minä haluaisin viedä sinut jonnekin. Sitten kun Anardil ja Elenriel viimein kasvavat aikuisiksi.”
”Minne haluaisit sitten minut viedä?”
”Pohjoiseen. Siitä on kauan kun viimeksi olen ollut siellä. Lienen todella isäni poika, se tuntuu toiselta kodilta. Suostuuko helmeni tähän? Heti kun vain voimme.”
”Tietysti. Saat minut toivomaan, että voisimme lähteä vaikka heti. Olemme olleet molemmat pitkään paikoillamme.”
”Olet oikeassa. Minä todella kaipaisin maisemanvaihdosta.”
”Varo vain, pian toivot lapsien olevan jo vanhempia, jotta pääsisit täyttämään mielihalusi.”

Eldarion pudisteli hymyillen päätään.
”Ei, kyllä minä voin odottaa. Maa pysyy paikoillaan, ei se minnekään karkaa. Mutta vuodet kylläkin. Ne ovat paljon arvokkaampia.”

Quesse huomasi nuoren palvelijatytön kävelevän heitä kohti. Quesse tunsi pientä sääliä tyttöä kohtaan, tämä näytti varsin pelokkaalta. Nainen oli alkanut pikkuhiljaa tottua siihen, miten oudostikin häntä välillä kohdeltiin, mutta ei käsittänyt miksi kenenkään pitäisi pelätä häntä vain siksi, että hän oli kruununperillisen vaimo.

Tyttö tuli vihdoin heidän luokseen ja niiasi hieman epävarmasti. Hieman katseltuaan heitä, tyttö ojensi yhtäkkiä kädestään kirjeen.
”Tämä tuli teille, teidän korkeutenne”, tyttö sanoi nopeasti, niiasi ja lähti pois. Quesse pukkasi Eldarionia kylkeen nähdessään miehen huvittuneen ilmeen.
”Älä viitsi, etkö näe miten kauhuissaan hän oli.”
”Näin toki. Se vain aina jaksaa huvittaa minua. No, aiotko avata kirjeen?”

Quesse vilkaisi sinettiä ja tunnisti käsialan kuuluvan Aratovarille.
”Veljeltäni.”
Hän aukaisi kirjeen ja leveä hymy levisi oitis hänen kasvoilleen.

Tervehdys!

Katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa, että minusta on tullut nyt kaksinkertainen isä. Ja voin vain todeta, että oli jo aikakin. Súire on uhkaillut pistävänsä minut muualle nukkumaan, kun olen kuulemma ollut liian hermostunut. Minäkö muka? Rauhallisuuden perikuva.

Poikamme syntyi jo pari päivää sitten, mutta sattuneesta syystä ilmoitan siitä teille hieman viiveellä. Eithel on todella innoissaan ja kyselee milloin hänen pikkuveljensä on tarpeeksi vanha leikkimään hänen kanssaan. Näin ollen minun tehtäväkseni on tullut viime päivien aikana yrittää rauhoitella Eitheliä ja yrittää selittää, ettei poika nyt ihan heti ole hänen kanssaan rannalla juoksentelemassa.

Ja niin tietysti, myös Súire voi hyvin. Nukkuu milloin voi, mikä ikävä kyllä tarkoittaa sitä, että minun sosiaalinen elämäni on tällä hetkellä rajoittunut keskusteluihin siitä, kuinka monta kiveä pieni tyttö voi rannalta kerätä. Eithelin keräilyinto on tuntunut kasvavan entisestään, minkä en uskonut olevan edes enää mahdollista.

Vastaathan pian! Ja nyt tähän loppuun voin vielä kysyä, miten siellä voidaan? Jään siis odottamaan onnittelu- ja kuulumistenkertomiskirjettä.

Terveisin Aratovar


”No, mitä hän kirjoittaa?”
”Aratovar ja Súire ovat saaneet pojan”, Quesse sanoi ja hymyili.
”Vai niin, sehän on hienoa.”

Pian Eldarionin oli palattava töihinsä ja Quesse jäi istumaan yksin puutarhan penkille. Aurinko paistoi lämpimästi ja sai naisen tuntemaan olonsa raukeaksi. Hieman hymyillen hän antoi katseensa kiertää puutarhassa, pysähtyen välillä katselemaan nurmikolla hyppivää lintua tai Elenrieliä joka makasi selällään ruohikossa hiljaa katsellen sinistä taivasta.

Quesse pudisteli päätään kuin yrittäen rikkoa lumouksen johon oli vaipunut.
”Elenriel, tulehan. Aika mennä puoliselle.”
”Naneth, ei vielä”, tyttö sanoi anellen.
”No niin”, Quesse naurahti, ”nousehan ylös.
Nainen nosti tyttärensä ylös kainaloista tämän nauraessa.
”Tuo kutittaa.”
”Tulehan, sinun täytyy kyllä pestä kätesi ennen kuin menemme syömään. Nehän ovat ihan likaiset.”

Quesse lähti kohti linnaa Elenrielin seuratessa perässä.
”Naneth, koska minä näen taas Eithel-serkun?”
”Ehkä piankin. Tiedätkös, Eithelillä on nyt pikkuveli.”
”Onko? Voinko minäkin saada sellaisen?”
Quesse meni hieman hämilleen kunnes naurahti kevyesti.
”Sitä minä en sinulle osaa luvata. Tulehan nyt.”



A/N: Kiitokset vielä kaikille jotka tätä ficciä joskus ovat lukeneet ja kommentoineet!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 35. luku 16.8. VALMIS

Viesti Kirjoittaja Leida »

Ei vaan kiitokset sinulle, kun olet kirjoittanut näin ihanan ficin ja jakanut sen meidän kanssamme. :) Tuntuu varmasti helpottavalta saada se vihdoin pois käsistään, vaikka ehkä hiukan haikealta myös.

Myös Quessen ja Eldarionin pienokaiset olivat suloisia ja oli hauska lukea myös vanhempien onnellisesta avioelämästä. Tai siltä se ainakin vaikutti. Tuossa Quessen ja Eldarionin keskustelussa oli sellaista pientä mukavaa haikeutta, joka sopi siihen tosi hyvin myös siksi, että oli itsekin haikea lukea viimeistä lukua tästä ficistä. Tämä oli melko dialogipainotteinen luku, jossakin kohtaa oli vähän vaikea seurata, että kuka puhui. Lasten persoonat tulivat kyllä hyvin esiin tuosta heidän puheestaan. Tai siis, vaikket oikeastaan ollenkaan kuvaillut heitä, niin minulla on molemmista selvä mielikuva päässäni. Oli ihana saada vielä viimeinen pilkahdus Aratovaria tuon kirjeen myötä. Se oli tosiaan miehen tyylinen ja hauska. :) Ja Eithel on kauhean söötti pelkästään kirjeen välitykselläkin.

Tämä oli siis kaiken kaikkiaan hieno ficci ja hahmoihin ehti kiintyä kunnolla tässä matkan varrella. Heidän elämästään oli kauhean kiva lukea. Tykkäsin kovasti siitä, miten hahmojen luonteet näkyvät sinulla mukavasti dialogissa ja siitä hiukan piilossa olevasta huumorista, jota sinun tekstistäsi ainakin minun silmääni löytyy. Ja Aratovarista. :)

Ja perinteisesti onnittelut siitä, että sait saatettua tämän ficin päätökseensä, vaikken minä kyllä olisi halunnut tämän vielä(kään) loppuvan. Toivottavasti kirjoitat vielä lisää ja jaat tuotoksiasi meidänkin nautittavaksemme. Kiitos. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 35. luku 16.8. VALMIS

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Voi! Tuon hymiön, mikä täällä on tarjolla, hymy ei ole tarpeeksi.

Eli todellakin, kiitos sinulle ja paljon onnea. Tätä voisi jo kutsua pitkäksi projektiksi, on ollut ihanaa lukea sitä ja on aina olult kiva yllätys löytää uusi luku. Sinulla on loputtomasti kärsivällisyyttä, kun miettii, miten kauan tätä olet tehnyt ja niitä vastoinkäymisiä, joita on ollut. :wink:

Innostuin jo heti, kun näin, että olet kirjoittanut ficcilistaukseen, koska arvasin, mitä tulee. Tämä luku oli ihana, hymyilen edelleen. Voi sentään... En osaa sanoa yhtään mitään, pidin vain ihan älyttömästi ja ihanaa että Quessella ja Eldarionilla on kaikki hyvin ja elämä hymyilee. Nuo lapset ovat niin todentuntuisia ja hauskoja, olet hyvin saanut heille olemuksen, joka välittyy vaikka tekstiä ei ole paljon. Ja se keskustelu pohjoisesta... *vinkuu epämääräisesti*

Nyt vain mietin, että koska ehdin tajuta tämän todella loppuneen... Tuntuu hassulta, tätä on kumminkin lukenut niin pitkään. Ehkä jonain päivänä voisi lukea sen kaiken.

Suunnaton kiitos tästä ficistä, sen upeista henkilöistä ja anteeksipyyntö kerrassaan tasottomasta kommentista - tämä ficci ansaitsisi paremman kuin tällaisen yli-iloisen söherryksen jossakin tuntien välissä (miten niin vietän kaikki hyppytunnit koneella?). Mutta olen pitänyt tämän lukemisesta, ja on hienoa, kun olet saanut sen valmiiksi vaikka se haikeaa onkin. Syytän sinua siitä, että hymyilen loppupäivän typerästi, niin ihana tuo luku oli.

Kiitos vielä kerran. En näköjään osaa lopettaa tätä kommenttia ollenkaan...
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 35. luku 16.8. VALMIS

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Onnea minunkin puolestani tämän ficin loppuun saattamisen johdosta. :) On varmasti haikeaa saada näin pitkä projekti päätökseen.

Oli mukavaa nähdä, että Eldarionin ja Quessen elämäkin on järjestyksessä. Olisi varmasti ollutkin vaikeaa jättää heidät johonkin vähemmän onnelliseen tilanteeseen. Itse fanitan onnellisia loppuja, joten tämä oli siinä mielessä aivan täydellinen päätös. Lapset olivat suloisia. Mutta hei, minusta tuntui kyllä aika julmalta lähettää Anardil järjestämään jotakin kirjastoa, lapsellahan on ilmiselvä pölyallergia kaiken lisäksi. :D Aikamoisen orjapiiskurin olet tuosta Eldarionista tehnyt. ;) Toisaalta pidän kyllä ankarista isistä hahmoina todella paljon (siis kunhan eivät nyt mitään lasta hakkaavia sekopäitä ole). Tuo aikomus lähteä matkalle pohjoiseen kuulosti minustakin todella kiehtovalta. Joten pienenä vinkkinä, jos haluaisit joskus palata näiden hahmojen pariin, niin minusta ainakin olisi hauska lukea tuosta heidän pohjoisen matkastaan. ;) Oli kiva saada vielä viimeisimmät kuulumiset Aratovarilta. Poika oli varmasti heillekin tervetullut.

Tätä ficciä on ollut ihana lukea tässä vuosien varrella, tai no, ainakin parin vuoden varrella. Hahmot olivat sympaattisia ja itse tarina sellainen mukavan leppoisa, sellainen jota oli kiva lukea kaakaokupillisen kanssa. Olisin minäkin tätä pitempään jaksanut lukea, mutta lohduttaudun sillä, että sinulta varmaan on ennemmin tai myöhemmin tulossa lisää ficcejä ainakin tuohon FF10-haasteeseen liittyen. Joten siirryn tästä odottelemaan niitä. Kiitos kovasti tästä lukukokemuksesta!
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Vastaa Viestiin