Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 35. luku 16.8. VALMIS

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Re: Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, XXVIII luku 2.11.

Viesti Kirjoittaja Andune »

Kiitokset jälleen kommenteista! Minä en oikein osaa taaskaan sanoa mitään. Eli siirryn suoraan "pääasiaan".

Vihdoin ja viimein, peräti kahden kuukauden tauon jälkeen uutta lukua. Ja tämä taitaakin olla sitten vähän pidempi. Itse asiassa toiseksi pisin luku ficissä tähän mennessä.


Luku XXIX

”Rouva, teille tuli juuri kirje.”
”Ai, keneltä?”
”Ei tässä kerrota, rouva.”
”Vai niin. Annahan tänne niin katson.”

Quesse laski käsityönsä alas syliinsä ja otti Láithilta kirjeen. Päällä ei lukenut lähettäjän nimeä, mutta käsialasta nainen saattoi jo tunnistaa kirjoittajan.
”Voisitko hakea minulle teetä? Kiitos”, Quesse pyysi ja Láith meni. Ei hänen oikeastaan tehnyt mieli teetä, mutta halusi lukea kirjeen yksin. Se oli Mírëltä, eikä Quesse halunnut tytön olevan läsnä kirjettä lukiessaan.

Rakas tyttäreni,

Tiedän, että viime kirjeestä on jo syntisen kauan, mutta en ole ehtinyt kirjoittaa riviäkään aiemmin. Paljon on tapahtunut sillä aikaa. Veljesi on menossa naimisiin.

Morsian on eräs kyläläinen, nuori ja kunnon tyttö, vaikka onkin köyhä ja sivistymätön. Mutta hän on erittäin miellyttävä. Hyvin harkitsevainen ja vakaa, lähes veljesi vastakohta. Olin hyvin yllättynyt kun Aratovar kertoi kihlanneensa tytön. Sinä kyllä tiedät hänet, hänen isänsä oli se kalastaja, joka hukkui silloin merelle.

Häiden ajankohtaa ei vielä ole päätetty. Aratovar on tavalliseen tapaan malttamaton ja haluaisi kaiken tapahtuvan välittömästi, mutta minä haluan järjestää nämä häät rauhassa ja ilman sen suurempaa kiirettä. Mielestäni on myös hyvä antaa tytölle vielä vähän aikaa totutella ajatukseen, ettei häntä niin yhtäkkiä tuoda uuteen elämään. Lisäksi haluaisin kyllä päästä tarkemmin selville tytön kasvatuksesta ja tavoista. Häihin tulee ylimystöä, enkä halua kuulla pahoja sanoja tyttöparasta. Hänen asemansa herättää jo paljon arvostelua ja on vain hyväksi, jos hän hallitsee perustaidot.

Aratovar on vahvasti sitä mieltä, että hänen morsiamensa osaa käyttäytyä niin hyvin että luulisi muillekin kelpaavan. Minä en kuitenkaan ole vielä niin luottavaisin mielin. Totta puhuen olen vieläkin hieman yllättynyt ja ehkä vähän järkyttynyt. En haluaisi ajatella pahaa tytöstä, mutta en silti halua Aratovarin tekevän suurta virhettä tämän avioliiton myötä. Oli miten oli, veljeäsi on enää mahdotonta saada muuttamaan päätöstään, emmekä isäsi kanssa edes halua yrittää. Voimme vain toivoa että Aratovar tietää mitä tekee.


Quesse lopetti hetkeksi lukemisen. Tavallaan hän ymmärsi vanhempiensa huolen. Ruhtinaan perillisen ja köyhän tytön avioliitosta nousisi ilman muuta kohua joissakin piireissä. Moni oli varmasti odottanut, että Aratovar kihlaisi jonkun Pelargirin ylhäisen tai kaupungin kauppaneuvoston jäsenen tyttären. Oli miten oli, joka tapauksessa morsiamen oletettiin olevan ilman muuta ylhäistä syntyperää, jonka perheellä oli varakkuutta.

Tätä Quesse ei tiennyt, mutta Pelargirin piireissä oli yleisesti vihjailtu Ciryamon pojan ilman muuta naivan ennemmin tai myöhemmin kaupungin johtajan tyttären. Tätä pidettiin oikein sievänä ja sopivan ikäisenä. Kaupungin valtias oli muodollisesti yrittänyt tyrehdyttää näitä huhuja, mutta ei sen suuremmalla innolla. Kieltämättä miestä kutkutti ajatus tästä melko hyvästäkin naimakaupasta ja jos hän ei suoraan uskonut huhujen olevan totta, ei hän halunnut niitä täysin kieltääkään. Vaikka Tolfalasin ruhtinaan asema ei ollut sen huonompi kuin muidenkaan valtakunnan ruhtinaitten, ei sitä ainakaan Pelargirissa pidetty minään merkittävänä tittelinä. Mutta olihan Tolfalasin ruhtinatar toki parempi ja arvokkaampi arvonimi kuin kauppaneuvoston jäsenen vaimo.

Quesse päätti oitis kirjoittaa illalla vastauksen äidilleen ja lähettää myös muutaman rivin veljelleen. Nainen hymyili muistellessaan aikaisempia Aratovarilta saamiaan kirjeitä, joissa tämä oli ensi kerran vihjaillut mielitietyn löytymisestä.

Mírën kirje jatkui jollain arkisella asialla kunnes eräs rivi pysäytti kirjeen lukemisen.

Kuinka voit? Onko raskaus edennyt ongelmitta?

Quesse henkäisi. Niin, äiti ei tiennyt. Hän ei ollut pystynyt. Kirje oli kyllä aloitettuna kirjoituspöydän laatikossa. Mutta sanoja ei ollut tullut, vain kyyneleitä. Eikä Quesse pystyisi vieläkään kertomaan. Ja eihän hänen tarvinnut, nyt kun oli jälleen raskaana. Eihän?

Eldarion oli kerran kysynyt, milloin Quesse aikoi kertoa perheelleen, eikä ollut saanut vastausta. Ei Quesse osaisi vieläkään vastata. Hän ei haluaisi avata haavaa, ei puhua asiasta ennen kuin olisi täysin sinut asian kanssa. Naisen mieltä vaivasi raskas pelko tämänkin lapsen menettämisestä. Ei hän ollut edes saanut juuri aikaa toipua kun odotti jälleen. Mutta hän oli halunnut olla Eldarionin kanssa, unohtaa hetkeksi surunsa. Tavoittaa uudelleen sen täydellisen onnellisuudentunteen, kun mikään ei voinut mennä vikaan, kunhan vain sai olla rakkaansa kanssa.

Ehkä uusi raskaus, toinen esikoinen paikkaisi ensimmäisen menetyksen. Kunhan tämä lapsi saisi kehittyä ja kasvaa rauhassa ja syntyä maailmaan, niin vanhalla tuskalla ei olisi enää merkitystä.

Quesse luki kirjeen loppuun. Mírë lähetti terveisiä muilta ja toivotti kaikkea hyvää toivoen vielä lisäksi, että Quesse tulisi pian kotona käymään. Että Eldarionkin tulisi. Viimeistään sitten Aratovarin mennessä naimisiin.

Quesse huokaisi syvään ja hieroi otsaansa. Samassa Láith tuli teetarjottimen kanssa. Nainen joi vaiti kupin teetä ja pyysi sitten palvelustyttöä viemään hänet huoneeseensa.
”Haluan päästä hetkeksi lepäämään. On vähän väsynyt olo”, Quesse sanoi ja antoi Láithin saattaa hänet makuukammariin.

Ei Quessen ollut aikomusta mennä maaten. Láithin lähdettyä hän meni oitis kirjoituspöydän ääreen ja etsi laatikoista keskeneräisen kirjeen. Silloin Quesse ei ollut päässyt vointinsa kertomista pidemmälle. Tuntui niin tylyltä kirjoittaa voivansa hyvin siitä huolimatta, että oli saanut juuri keskenmenon kaaduttuaan portaissa. Ei asiaa voinut sillä tavalla sanoa.

”Quesse, kuinka sinä täällä?”
Nainen käännähti ja näki Eldarionin ovensuussa.
”Aioin vastata äitini kirjeeseen. En vain tiedä mitä kirjoittaa”, Quesse vastasi ja ojensi äitinsä kirjeen Eldarionille, joka otti sen vastaan hieman hämmentyneenä. Yleensä Quesse oli vain kertonut lyhyesti kirjeiden sisällön, tämä oli ensimmäinen kerta kun mies sai sen itselleen luettavaksi.

Eldarionin lukiessa kirjettä Quesse meni istumaan vuoteenreunalle vetäen polvet ylös rintaansa vasten. Lopulta hän asettui makuulle, jalat yhä koukussa. Eldarion luki yhä. Mies luki aina kaikki saamansa kirjeet ja viestit läpi kahteen kertaan.
”En tiennytkään, että olet kertonut äidillesi jo uudesta raskaudesta”, mies sanoi hiljaa ja vilkaisi Quesseen päin.
”En minä olekaan”, nainen sanoi hiljaa.
”Eivätkö he tiedä? Ei kukaan heistä?”
Quesse pudisteli päätään.

Eldarion huokaisi hiljaa ja tuli istumaan Quessen viereen.
”Miksi? Minusta heidän tulisi tietää. Ovathan he sentään sinun perheesi…”
”En minä pysty. Eikä sillä ole enää väliä. Minä haluan että lapsi on heille se sama. En minä riko äidin kuvitelmia täydellisestä elämästäni. En tahdo. Ehkä joskus voin kertoa, mutta en vielä pysty”.

Quesse huokaisi syvään ja sulki silmänsä. Eldarion istui yhä naisen vierellä.
”Entä kun kohtaat heidät? Pystytkö hymyillen hehkuttamaan kaikille ”täydellistä elämääsi”? Uskovatko he sinua?”
”Sitten kun jälleen näen heitä, olen taas kunnossa ja oma itseni. Ja olen tosissani onnellinen. He kehuvat kuinka suloinen lapsi on ja miettivät, kumpaan se on tullut enemmän. Ovat onnellisia puolestani eikä minulla silloin ole enää vaikea hymyillä. Ja kaikki on taas niin kuin ennenkin.”

Eldarion pudisteli päätään outo ilme kasvoillaan.
”Täydellinen elämä. Se on jotenkin huvittavaa. Miten puhut siitä. Luuletko että perheesi luulee elämäsi olevan täydellistä? Ja mitä se sinun täydellinen elämäsi sitten tarkoittaa?”
”Mitä sinä nyt…”
”Vastaahan. Tahdon tosissani tietää. Mitä minun tulisi sinulle antaa, että saisit haluamasi täydellisen elämän.”
”Ei tässä ole kyse siitä mitä minä haluan…”
”Vaan on kyse siitä, mitä vanhempasi haluavat kuulla, mitä sinä haluat heidän luulevan, niinkö?”

Quesse kurtisti hieman kulmiaan. Eldarion oli alkanut puhua oudosti.
”Mitä vikaa siinä on, että haluan heidän olevan onnellisia puolestani, että minulla on kaikki hyvin?”
”Ne ovat vain sanoja, jotka eivät kerro koko totuutta, todellisuutta. Pelkäätkö heidän kauhistuvan jos kertoisit riidoistamme? Siitä miten joudut olemaan lähes vangittuna yhteen huoneeseen minun tahdostani? Ettei minulla ole päivisin sinulle aikaa?”

Quesse tunsi ärtyvänsä.
”Mitä sinä nyt tuolla tarkoitat? Tuoko on sitten sinun käsityksesi yhteiselostamme? Pitäisikö minun väen vängällä voivotella miten ”kamalaa” elämäni on? Jättää kaikki hyvät puolet sanomatta? Sitäkö sinä nyt haluat?”
”Älä mene äärimmäisyyksiin.”
”Niin itsekin teit.”

Quesse laittoi kätensä puuskaan ja katseli muualle. Hän oli noussut vuoteelta seisomaan ja käänsi nyt selkänsä Eldarionille. Mitä se miehelle kuului, mitä hän sanoi omille vanhemmilleen. Ei hän valehdellut, jätti vain ikävät asemat kertomatta. Oliko se niin kamalan väärin?

Mies puuskahti.
”Minä en todellakaan jaksa väitellä asiasta. Tee mitä teet.”
”Vai niin, nytkö minä aloitin koko jutun? Sinä menet nyt vai? Minähän tämän aloitin, mitäs puhuin täydellisestä elämästä, niinkö?”
Quesse käännähti ja puhui kovalla äänellä Eldarionin loittonevalle selälle. Mies pysähtyi, avasi muutaman kerran hitaasti nyrkkinsä ja puristi sen taas kiinni ja kääntyi sitten ympäri.
”Mitä minun pitäisi nyt sitten tehdä?”
”No ei ainakaan jättää asiaa kesken ja kääntää selkääsi.”
Quesse näki Eldarionin kasvoilla häivähdyksen miehen ajatuksista. Niin, niinhän Quessekin oli tehnyt. Eldarion kuitenkin hillitsi itsensä. Hän ei selvästi halunnut alkaa syytellä naista tämän omista toimista.

”Minusta olisi parasta, jos jatkaisimme tätä keskustelua sen jälkeen kun olemme molemmat hieman rauhoittuneet.”
”Ja minä haluan päättää tämän asian heti, ilman että sillä täytyy vaivata päätään niin kauan kunnes sinä suvaitset taas puhua asiasta. Minulla on ehdotus. Koska minä, omien sanojesi mukaan, joudun olemaan vangittuna yhteen huoneeseen koska se on sinusta parasta, ehkä voisimme kerrankin tehdä niin kuin olisi minun mielestäni parasta?”

Quesse hengitti kiivaasti odottaen Eldarionin reaktiota. Mies seisoi paikoillaan, vaiti.
”Minä haluan silti, että rauhoitut. Sitten voimme puhua.”
Quesse tunsi raivostuvansa yhä enemmän miehen sanoista. Halusiko tämä hänen rauhoittuvan vain siksi, että saisi hänet lopulta jälleen antamaan periksi?
”Mitä asiat siitä paranevat?”
Eldarion huokaisi.
”Niin kauan kun olemme molemmat kiihtyneitä, voimme joka hetki sanoa jotain joka loukkaa jompaakumpaa pahasti. Ja minä en toivo sitä. Puhumme tästä illalla, kunhan olet rauhoittunut.”

Sen sanottuaan Eldarion kääntyi jälleen lähteäkseen. Kiivastuksissaan Quesse otti pari askelta eteenpäin aikoen huutaa miehelle, ettei kääntäisi selkäänsä. Sanat tarttuivat naisen kurkkuun kun hän tunsi pistävää kipua. Älähtäen hän otti vuoteesta tukea ja kyyristyi lattialle.
”Quesse, mikä sinulle tuli?”
Eldarion oli siinä samassa naisen vieressä. Tämä sipaisi hiuksia naisen otsalta ja yritti saada tämän vastaamaan. Quesse haukkoi henkeään ja irvisti.
”Lapsi…en ymmärrä…sattuu.”
”Pääsetkö ylös? Odota, autan sinut vuoteelle. Ota minusta tukea, noin.”
Eldarion auttoi Quessen vuoteelle.
”Pärjäätkö? Haetan parantajan tänne.”
Eldarion lähti huoneesta, mutta ei viipynyt kauaa.

Quesse makasi vuoteella kyljellään vatsaansa pidellen. Nainen ei voinut estää kyyneleitä valumasta. Hän painoi silmänsä tiukasti kiinni rukoillen, ettei kipu tulisi enää takaisin. Quesse tiesi hyvin, mitä saattaisi vielä tapahtua ja pelkäsi.

Eldarion istui Quessen viereen huolestunut ilme kasvoillaan. Nainen ei halunnut avata silmiään. Eldarion sulki tämän käden omaansa ja pyyhki kyyneleitä poskilta.
”Parantaja tulee pian. Sinulla ei ole mitään hätää.”
Miehen sanat kuulostivat Quessen korviin siltä, kuin tämä yrittäisi pikemminkin rauhoitella itseään kuin vaimoaan.

Nainen henkäisi ja avasi silmänsä. Kamala ja oksettava tunne velloi hänen sisällään. Ei nyt, ei kai taas? Pelko lapsen menettämisestä otti Quessen täysin valtaansa ja hän puristi lujaa Eldarionin kättä. Nainen ei huomannut parantajan saapumista, ennen kuin havahtui tämän ääneen.
”Anteeksi ylhäisyys, voisitteko väistää hieman, niin voin tutkia rouvan. Voisitteko kenties mennä hieman sivummalle? Ei, ei teidän tarvitse kokonaan lähteä.”

”Vieläkö teihin sattuu?”
Quesse pudisti päätään ja kohottautui käsiensä varaan. Nainen vilkaisi ikkunan vierellä seisovaa Eldarionia. Mies hieroi leukaansa hermostuneesti ja katsoi Quessea tarkkaavaisesti ilmeenkään värähtämättä. Quesse käänsi nopeasti päätään ja painoi sen alas. Hän ei kestänyt Eldarionin katsetta. Mies kääntyi ikkunaan päin ja nopeasti vilkaistessaan nainen huomasi miten jännittynyt tämä oli.
”Anteeksi rouva, jos sallitte, minun täytyisi tutkia teidät.”
”Tietenkin”, Quesse sanoi ja pelästyi omaa ääntään. Se oli ohut ja hiljainen. Kuin hän olisi jo täysin varma, että pelot olivat jälleen toteutuneet.

Jonkin ajan kuluttua parantaja puhui jälleen.
”Näyttää siltä, että lapsi on kunnossa. Haluaisin kuitenkin tietää, mikä tämän aiheutti. Onko tämä ollut yleistä vai ensimmäinen kerta.”
Quesse vilkaisi nopeasti Eldarioniin, joka oli selvästi rentoutunut uutiset kuultuaan. Hetken epäröityään nainen vastasi:
”Me…riitelimme ja…olin kai aikeissa huutaa, mutta sitten tunsin kipua ja lyyhistyin lattialle ja…en tiedä.”
Parantaja nyökkäsi hieman ja oli hetken hiljaa kuin miettien.
”Vai niin. Asia taitaa olla niin että te kiihdyitte liikaa. Ja se on vaaraksi lapselle. Kehottaisin teitä, että vastedes yrittäisitte hillitä itseänne. Ymmärrän, että raskaus aiheuttaa naisille usein tunnekuohuja. Mutta ette saa kiihtyä liikaa, ettette vaaranna lastanne.”

Parantaja poistui pian jättäen Quessen kahdestaan Eldarionin kanssa. Nainen oli vaiti uskaltamatta sanoa sanaakaan. Hän ei tiennyt mitä ajatella. Quessen mielen valtasi lähinnä vain itseinho. Hän itse oli vaarantanut oman lapsensa jonkin typerän riidan takia. Millainen äiti sellainen oli?

Eldarion oli yhä kääntyneenä ikkunaan päin. Lopulta mies huokaisi kääntyen Quesseen. Sen vihaisen katseen sijaan, jota nainen oli odottanut, hän näkikin Eldarionin kasvoilla helpottuneen hymyn.
”Minä…pelkäsin jo pahinta.”
Quesse nyökkäsi ja painoi päänsä alas. Hän ei päässyt irti syyllisyydentunteestaan vaikka helpottuneisuus sitä hieman hälvensikin. Eldarionin asteli vuoteen vierelle ja hetken epäröinnin jälkeen istui alas. Quesse aisti epävarmuutta heidän välillään. Nainen huomasi itsekin miettivänsä, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
”Oletko vihainen?”
”Miksi olisin? Rakas, älä syyllistä itseäsi nyt, minä pyydän. Te olette molemmat kunnossa, eikä mikään ole minulle nyt tärkeämpää. Nyt osaamme vastedes olla molemmat varovaisempia.”
Quesse hymyili hieman ja nousi istumaan. Hetken nainen näpräsi sormiaan sylissään tietämättä mitä sanoa. Eldarion kuitenkin laski kätensä Quessen käsien päälle ja siveli toisella naisen poskea.
”Saanko?” mies kysyi pehmeällä äänellä ja Quessen nyökättyä suuteli naista pitkään ja lempeästi.

Illalla Quesse oli jo nukkumassa Eldarionin saapuessa melko myöhään vuoteeseen. Nainen oli vaipunut jo miltei uneen tuntiessaan miten mies veti hänet syliinsä. Kevyen unen läpi Quesse kuuli Eldarionin kuiskauksen.
”En tiedä mitä tekisin jos sinulle tapahtuisi jotain, Quesse. Rakastan sinua.”
Siitä samasta paikkaa, Eldarionin sylistä, nainen löysi itsensä aamulla herätessään.

**********

Aratovar istui kalliolla ja katseli mietteliäästi Súirea. Neito katseli merta ajatuksiinsa vaipuneena, eikä huomannut miehen tuijotusta. Välillä Súire huokaisi hiljaa ja sai pienen hymyn nousemaan Aratovarin huulille. Mies yritti mielessään arvuutella mitä neito mietti. Muuten hän olisi varmasti kysynytkin, mutta oli mieluummin hiljaa naista katsellen. Neidon palmikko oli auennut tämän huomaamatta ja tummat kutrit olivat levittäytyneet Súiren selkään. Tuuli pörrötti välillä hiusten latvoja ja heitti pieniä suortuvia neidon kasvoille. Súire ei kuitenkaan näyttänyt välittävän mistään tästä. Hänen katseensa oli miltei lasittunut.

”Tiedätkö mitä?”
Súire hätkähti Aratovarin rikkoessa pitkään jatkuneen hiljaisuuden.
”No?”
”Heti häidemme jälkeen minä vien sinut Pelargiriin.”
”Mitä? Todellako?” Súire kysyi hieman epäuskoisena mutta hänen äänessään saattoi havaita orastavaa innostusta.
”Voisimme varmaan vierailla myös Minas Tirithissä. Haluan sinun tutustuvan paremmin sisareeni.”
”Mutta…Minas Tirith, kuninkaan hovi. Aratovar, minä pyydän, en minä sellaiseen paikkaan sovi.”

Súiren hätääntyminen lähinnä vain hymyilytti miestä. Miten suloinen tämä olikaan hermostuessaan.
”Miten niin? Ei kukaan sinun menneisyydestäsi tiedä. Siellä olet kaikille vain minun vaimoni. Ja tuskin sinun tarvitsee edes tavata Kuningasta. Eldarion kylläkin.”
”Voi ei, minä en halua tavata ylhäisöä. Varmasti katsovat pitkin nenänvartta ja miettivät mikä minussa on niin outoa. Kunnes keksivät”, neito sanoi kuin ei lainkaan kuuntelisi Aratovarin sanoja.

”Súire, mikä sinua vaivaa?” Aratovar kysyi jo vähän harmistuneena. Hän ei halunnut edes ajatella, kuinka monta tällaista keskustelua olisi vielä edessä, ennen kuin Súire alkaisi luottamaan itseensä.
”Ei sinun tarvitse kuin niiata ja hymyillä kauniisti, kyllä minä hoidan kaiken muun.”
”Et sinä voi koko ajan minun lapsenvahtinani olla.”
”Aionpa kuitenkin. Nyt Súire, lopeta tuo hermoilu tai alan katua, että edes ehdotin koko matkaa. Kai sinä kuitenkin haluat lähteä?”
”Totta kai”, Súire kiirehti sanomaan.
”Hyvä, asia on sillä sovittu.”

Aratovar kiersi kätensä neidon vyötärölle ja suukotti tätä ohimolle.
”Jännittääkö sinua?”
”Tietysti.”
”Jokin tietty asia?”
”Ei oikeastaan, kaikki yleisesti. Tiedän, ettei minun tarvitsisi oikeastaan murehtia häitä, äitisi kyllä järjestää kaiken. Mutta…minua jännittää silti. Ja olen epävarma. Kai sinä tiedät, että minä todella haluan olla sinulle hyvä vaimo, olla arvoisesi.”
”No niinhän sinä oletkin, miksi nyt sellaista mietit? Tai älä vastaakaan, taidan arvata. Ja nyt minä pyydän, käsken, anelen, mikä ikinä sinuun tehoaakaan parhaiten. Älä mieti tuollaista enää, ainakaan nyt. Ethän? Sinä olet paljon parempi kuin ne neidot joiden pään täyttävät vain juhlat ja pitsikoristeet.”

Súiren huulet liikkuivat yrittäen muodostaa vastalauseen, mutta Aratovar painoi sormensa neidon suun eteen.
”Sanon uudemman kerran. Sinä olet parempi. Jos et niiden hienostelijoiden mielestä sukujuuriltasi, niin ainakin olet parempi ihminen kuin kukaan heistä, jotka sinua uskaltavat arvostella. Ja sellaisen naisen minä juuri haluankin. Sinut, joka osaat käyttää sydäntäsi ja järkeäsi ennemmin kuin minun omaisuuttani.”

Súire naurahti.
”Mistä sitä tietää, vaikka kunnostautuisin siinäkin asiassa? Jospa matkustaminen laittaa pääni pyörälle ja takaisin tullessamme en muuta haluakaan kuin pitsikoristeita ja uusia huiveja?”
”Siinä tapauksessa kylvetän sinut kunnolla meressä ja toivon kylmän suolaveden palauttavan sinut taas järkiisi”, nuorukainen vastasi ilkikurisesti.
Súire haukkoi henkeään muka loukkaantuneena.
”Hävytön!” neito yritti kivahtaa mutta ei voinut estää nauruntyrskähdystään. Aratovar veti Súiren tiukemmin kylkeensä ja varasti tältä suudelman.
”Aion silti viedä sinut Minas Tirithiin. Senkin uhalla, että todella joudun ryhtymään toimenpiteisiin sinun palauttamiseksi takaisin maanpinnalle. Tai kenties minun täytyy jo alkaa miettimään keinoja, joilla pidän sinut kurissa matkallamme. Niin varmaan teenkin…”
”Vai niin. Ja millaisiahan keinoja sinulla on mielessä?”
Aratovar pudisti päätään hymyillen ilkikurisesti.
”Mutta enhän minä niitä sinulle etukäteen kertoisi. No, leikki sikseen. Kyllä sinä järkevänä sieltä takaisin tulet, ei minulla ole pienintäkään pelkoa sinun suhteesi.”

”Arvostan mitä suurimmin luottamustasi”, Súire sanoi liioitellun kohteliaalla äänensävyllä. Aratovar hymähti ja etsi neidon käden omaansa.
”Ilo on täysin minun puolellani”, mies vastasi samalla äänensävyllä ja antoi neidolle suurieleisesti käsisuudelman.
”Ai niin, tuollaiseen on parempi tottua. Jotkut itseään niin ylhäisinä pitävät henkilöt puhuvat juuri noin. Kaikki on hyvin ihastuttavaa, sangen epämiellyttävää, erittäin hurmaavaa ja mitä järkyttävintä. Rasittavia ihmisiä”, Aratovar tokaisi saaden Súiren jälleen nauramaan.

Molemmat vaikenivat jääden jälleen tuijottamaan ulapalle. Kylmä tuuli puhalsi mereltä ja aalloilla oli pienet vaahtopäät. Súire värisi ja kietoi takkia tiukemmin ympärilleen. Hän ei ollut vieläkään halunnut luopua isänsä vanhasta takista.
”Talvi tekee tuloaan”, Aratovar sanoi mietteliäästi.
”Niin, aurinko ei enää kovinkaan lämmitä päivisin”, Súire sanoi hiljaa ja vilkaisi sivusilmällä nuorukaista miettien, olisiko nyt hyvä aika ottaa eräs asia puheeksi. Lähestyvä talvi oli saanut sen aikaan. Kylmä ilma ei ollut tuonut mukanaan epäröintiä, mutta muita ajatuksia kyllä, joista Súire tiesi Aratovarin todennäköisesti harmistuvan.

”Kuulehan, olen miettinyt. Ettemme vain olisi liian hätäisiä? Häät tuntuvat tulevan niin nopeasti.”
”Mitä tarkoitat? Oletko tullut katumapäälle?”
”En tietenkään. Minusta vain olisi järkevämpää olla kiirehtimättä niin paljon. Siitä on niin kamalasti vaivaa vanhemmillesi ja minusta tuntuu, että elämäni muuttuu niin yhtäkkiä.”
”Vai niin.”
Aratovar ei katsonut Súireen. Mies yritti kuulostaa jollain tapaa välinpitämättömältä, niin kuin asia ei häntä häiritsisi. Äänensävy kuitenkin paljasti nuorukaisen hieman harmistuneen. Súire ei oikein tiennyt mitä tehdä. Toisaalta hän ei ollut yllättynyt Aratovarin reaktiosta. Neito oli kyllä hieman pelännyt Aratovarin kiihtyvän.
”Ja mieluummin sitä naimisiin menee keväällä kuin talvella, kun nyt on niin koleaakin”, neito jatkoi yrittäen pitää äänensävynsä keveänä.

Aratovar oli vaiti. Kasvoilla oli mietteliäs ilme. Súire tunsi ahdistuvansa. Hän rukoili mielessään, että nuorukainen ymmärtäisi. Lopulta tämä huokaisi ja haroi hiuksiaan.
”Niin turhauttavalta kuin häiden ajankohdan siirtäminen myöhempään minusta tuntuukin, taidat olla oikeassa. Olen oikeastaan ajatellut koko ajan vain itseäni. Minä haluaisin sinut vaimokseni niin pian kuin on mahdollista. Saisin pitää luonani joka hetki. Mutta jos haluat odottaa talven yli, niin silloin odotamme”, Aratovar sanoi ja lisäsi vielä puolivakavissaan, ”mutta se on ehdoton takaraja.”

Súire hymähti ja nojautui paremmin Aratovariin.
”Kiitos, että ymmärsit. Olen oikeastaan hieman yllättynyt. Olin jo valmistautumassa pitkään väittelyyn asiasta.”
”Vihjailetko, että en mielelläni anna periksi vai? Olenko mielestäsi niin hankala?”, nuorukainen nauroi ja tökkäsi Súirea kylkeen saaden tämän kiljahtamaan.
”Usko pois, olet sinä”, neito nauroi ja nauroi miehen jatkaessa hänen kiusaamistaan.

Lopulta neito makasi selällään kalliolla yrittäen kiemurrella Aratovarin käsien ulottuvilta tämän kutittaessa häntä.
”Aratovar, olen tosissani. Tämä ei ole reilua”, Súire yritti sanoa vakavalla äänensävyllä naurunsa seasta. Aratovar heilautti otsalleen valahtaneet hiuksensa taakse ja hymyili poikamaista hymyään.
”Mitä saan siitä hyvästä?”
”En tiedä, mitä haluat?” neito vastasi estellen nuorukaisen käsiä aloittamasta jälleen hänen kutittamistaan.
”Haluan moniakin asioita. Annas kun mietin. Tuskin voit auttaa minua lentämään kuin taivaan lintu tai muuttumaan vaikka suureksi valkeaksi laivaksi jolla pääsisin seilaamaan maailman meriä. Ehkä minun on sitten tyydyttävä suudelmaan”, Aratovar sanoi ja huokaisi liioitellusti.

Súire kohottautui käsiensä varaan. Mies oli hänen päällään kohottautuneena polvilleen. Neitoa kutkutti ajatus mahdollisesta ”pelastautumisesta”, mutta hän kyllä tiesi, ettei olisi tarpeeksi nopea. Nainen tarkkaili miehen kasvoja joilla oli lähes voitonriemuinen ilme ja viimein nyökkäsi.
”Hyvä on.”
Aratovar virnisti, nousi ylös ja otti Súiren käsistä kiinni vetäen tämän jaloilleen.
”Kunnon suudelma sitten, ei mitään nopeaa moiskausta poskelle”, Aratovar sanoi puolivakavissaan kietoessaan kätensä neidon ympärille.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 29 luku 3.1.

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Oii...

Tämä oli kaikin puolin kiva luku, ja minusta ainakin yhteinäinen kokonaisuus.

Minä alan huolestua Quessesta. Hänen pitäisi minusta ehdottomasti kertoa vanhemmilleen, vaikka asia on taatusti vaikea. Minusta on kamalaa, että hän riitelee Eldarionin kanssa... Mutta toisaalta, onhan se hyvä lukea tällaistakin, ei vain "täydellistä elämää" :wink: Mutta silti. Tuollainen riitely tekisi kenet tahansa hulluksi.

Ja minä todella pelästyin tuossa kohtaa, kun Quesseen sattui. Onneksi se oli kuitenkin vain jotain pientä. Ja vielä parempaa, että Eldarion ja Quesse ainakin jotenkin saivat sovun aikaan. Quessen näkökulman lopetus oli jotenkin suloinen. :) Toivottavasti he saavat puhuttua asiat selviksi eikä koko avioliitto kulu riitelyyn.

Súire ja Aratovar sitten, oi... :D Jotenkin tuollaista on niin ihana lukea, leikillistä ja rentoa yhdessäoloa... En tiedä, mikä siinä oikeastaan on, mutta tuossa oli jotenkin ihana tunnelma ja ainakin minä tykkäsin kamalan paljon. Pientä leikinlaskua, suloista. He ovat vaan niin ihana pari, ja ainakin tulevat toimeen keskenään. Ja onhan ihan normaalia, että Súirea jännittää. Kuka tahansa olisi hermona hänen tilanteessaan, ei tunne ylhäisön tapoja ja niin edelleen... Mutta tärkeintä on, että Aratovar jaksaa tukea häntä.

Tästä tuli jotenkin ihanan kevyt olo, tuon Súiren ja Aratovarin jälkeen... Jatkoa odotellessa. :wink:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 29 luku 3.1.

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kyllä, se oli hienoa tekstiä jälleen. Harvinaista herkkua, mutta sitäkin antoisampaa, kun siitä saa nauttia. :)

Minä pelästyin todella tuota Quessen kipua. En tiedä, miten tulikin eläydyttyä tähän lukuun niin vahvasti, mutta jotenkin tuntui vain siltä, että se olisi kauheaa, jos Quesse menettäisi tämänkin lapsen. En ehtinyt ajattelemaan mitään sellaista, että ehkä sinä et olisi niin julma, että tekisit sellaisen ratkaisun tai vastaavaa, vaan piti vain lukea eteenpäin, että sai tietää, kuinka kävi. Ja minusta on uskottavaa, että se keskenmeno on vaikuttanut Quessen ja Eldarionin väleihin, kuten se on tehnyt ja että se koskettaa Quessea niin syvästi. Satuin tässä lomalla katsomaan jotain tv-sarjaa (ei aavistustakaan mitä, avasin vain sattumalta telkkarin), jossa aviopari oli menettänyt lapsen keskenmenon seurauksena ja se oli tosiaan repinyt heidän välinsä aivan rikki. Eikä sillä tietysti ole mitään tekemistä sinun ficcisi kanssa, paitsi että se tuli mieleen, kun luin tätä lukua. :)

Tykkään edelleen kovasti Aratovarista ja jotenkin sinulla tuntuu olevan hyvä ote tuohon hahmoon. Minulle ainakin tulee sellainen vaikutelma, että saat sen aina kuulostamaan juuri itseltään. Onko se sinusta helppo hahmo kirjoittaa? Jokatapauksessa oli kiva lukea Aratovarista, tämän ja Süiren näennäisen kevyt keskustelu oli tosiaan herkullista luettavaa.

Niin, ja piti sanoa, että tykkään noista kirjeistä, joita sinulla on ollut tässä ficissä aikaisemminkin ja joista Quessen äidin kirje oli taas hyvä esimerkki. Eipä sitten muuta, kuin että sitä jatkoa olisi taas mukava lukea. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Re: Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 29 luku 3.1.

Viesti Kirjoittaja Andune »

Kiitos!

Nerwen: Voin kyllä melkein luvata, ettei heidän koko avioliittonsa kulu riitelyyn. Heidän väleihinsä vaikuttaa tällä hetkellä moni asia, eikä vähiten keskenmeno, uusi raskaus ja Eldarionin huoli. Mutta sovinto kyllä varmasti saadaan aikaan, ennemmin tai myöhemmin (ei minulle itsellekään ole vielä täysin selvää, missä vaiheessa se tapahtuu, mutta pakko sen on tapahtua)

Leida: Tuo tv-sarja huomautus osui siinä mielessä oikeaan, että kyllähän keskenmeno on vaikuttanut merkittävästi Eldarionin ja Quessen väleihin, kuten jo Nerwenillekin sanoin.

Täytyy kyllä myöntää, että Aratovarin hahmo on aika helppo kirjoittaa. Yleensä ei tarvitse miettiä, voiko hän tehdä noin tai sanoa näin, koska yleensä hän voi. Tällä hetkellä hän on ehkä hauskin hahmo kirjoittaa, Aratovar on mutkaton eikä hänen hahmoonsa tarvitse uhrata suuria murheita ja ajatuksia. Kai minulla sitten on hyvä ote häneen. Olen kyllä hyvin tyytyväinen, jos se välittyy tekstistä :)


Ja seuraavaa lukua on jo aloitettu ja nyt on jälleen hyvä suunta ficille. Se näyttää lähestyvän loppuaan, mutta en kyllä todellakaan osaa sanoa kuinka monta lukua on jäljellä. Eilen illalla minun piti kirjoittaa, mutta aika menikin sitten nimien keksimiseen ja pyörittelyyn.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 29 luku 3.1.

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiva saada tähän jatkoa. ;) Mírën kirje oli tosiaan hieno. Itse asiassa yllätyin vähän siitä, että hänellä oli aika kielteinen käsitys Súiresta. Siinä aiemmassa luvussa hän nimittäin vaikutti niin innostuneelta niistä häistä, että kuvittelin hänen hyväksyneen Súirenkin ihan täysin. Oikeastaan kirjeen alussa Míre kuvaili Súirea melko myönteisesti, "kunnon tyttö, miellyttävä, vakaa ja harkitsevainen", mutta sitten loppua kohden sävy kävi yhä epävarmemmaksi. Saa nyt sitten nähdä, ehtiikö tässä tapahtua vielä jotain, kun niitä häitäkin päädyttiin siirtämään.

Olen oikeastaan samaa mieltä kuin Quessekin siitä, ettei siitä keskenmenosta ehkä tarvitsi vielä kertoa vanhemmille, vaan vaikka sitten, kun tämä toinen raskaus on varmemmalla pohjalla. Tuo Eldarionin kanssa käyty riita oli mielenkiintoinen, mutta taivun kyllä enemmän Quessen puolelle. Vanhempien ei tarvitse tietää kaikkea ikävää, koska eivät he kuitenkaan voi auttaa siellä kaukana asuessaan, huolehtivat vaan turhaan. Tietysti Quessellä pitäisi olla sellainen ihminen, jonka kanssa voi puhua noista avioliiton synkemmistä puolista ja muista ongelmista, ja eikö se yksi palvelustyttö ollut jo vähän kuin ystävystymässä Quessen kanssa, niin että ehkä Quesse saa hänestä sellaisen ystävän.

Tuo Quessen tuntema kipu tosiaan pelästytti, että meneekö tämäkin raskaus nyt kesken. Onneksi kaikki vaikuttaisi olevan kunnossa. Quessellä ja Eldarionilla tuntuu olevan sen verran vaikeaa, ettei heille haluaisi enää lisää harmeja.

Súire ja Aratovar ovat yhtä suloisia yhdessä kuin aina ennenkin. :) Yllätyin vähän siitä, että he päättivät siirtää häitään. Tulee vaan mieleen, että onko Súire tulossa katumapäälle. Jos hän todella uskoo, ettei tule selviytymään siinä ylimysten maailmassa... No, ei auta muu kuin odottaa ja katsoa. Kemiat noilla kahdella ainakin näyttää pelaavan. He ovat jotenkin niin luonnollisia toistensa seurassa, ja muodostavat siinä mielessä mukavan kontrastin tuolle Quessen ja Eldarionin vaikeammalle suhteelle.

Vetäydyn odottamaan jatkoa, joka toivottavasti ilmestyy pian. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Re: Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 29 luku 3.1.

Viesti Kirjoittaja Andune »

Kiitos Mithrellas!
Mírën kirjeestä saattoi saada hieman turhankin kielteisen kuvan. Hän suhtautuu kyllä hyvin Súireen, mutta itse uskon tuollaisten epäilysten olevan melko luonnollisia. Mutta ei hänestä mitään hirmuanoppia ole tulossa.
Sen verran voin kertoa, ettei Súire missään tapauksessa ole tulossa katumapäälle. Tämä on vain hänen melko luontaista epävarmuuttaan. Ja hän tarvitsee vielä vähän aikaa sopeutua ajatukseen tulevasta asemastaan.

Ja nyt, aplodeja pyydän. Koska tässä teille seuraava luku. Tämä on vähän puoliturha väliluku, mutta toisaalta, tarina taitaa vaatia sen, etten vain hyppää ajassa reippaasti eteenpäin. Vieläkään en osaa sanoa tarkalleen jäljellä olevien lukujen lukumäärää, paljon riippuu siitä, otanko käsittelyyn erään tapahtuman vai en. Sen näemme siis myöhemmin.
Mutta, joka tapauksessa, seuraava luku.


Luku XXX


Súire istui mökin ikkunan äärellä kuppi lämmintä juotavaa käsissään. Neito oli kietonut huovan harteilleen vaikka tulisijassa palava valkea lämmittikin tupaa. Talvipäivät tuntuivat kuluvan oudon nopeasti, vaikka Súirella ei ollutkaan paljon töitä. Se, että talossa oli nyt kaksi naista, vähensi töitä entisestään. Niinpä neidolla ei ollut juuri mitään muuta tekemistä kuin tuijotella ulos ikkunasta. Ulkona oli kylmä, eikä Súirea huvittanut mennä ulos palelemaan. Hän ei myöskään mielellään lähtenyt Aratovarin luo vaan odotti, että mies tulisi hänen luokseen. Súire ei tarkalleen tiennyt, mitä Aratovar päivisin puuhasi, joten ei halunnut mennä typeränä kartanolle, jos tällä olisi jotain tärkeää tekemistä tai olisi poissa koko päivän.

Huomenna Súiren olisi kuitenkin mentävä käymään kartanolla. Ruhtinatar oli ollut varsin mielissään siitä, että häitä oli päätetty siirtää kevääseen. Súire oli hetken ajatellut pessimistisesti Aratovarin vanhempien kenties toivovan heidän poikansa tulevan järkiinsä talven aikana. Epäilykset olivat kuitenkin hieman hälvenneet kun Mírë oli kutsunut Súiren kartanolle. Ruhtinatar halusi, että neidolle teetettäisiin nyt hänen toiveidensa mukainen hääpuku nyt kun aikaakin oli runsaasti.

Súire lopetti hetkeksi koleiden kallioiden tuijottelemisen ja kääntyi kohti tulisijaa lisätäkseen pari puuta jo hiipuneeseen tuleen. Pöydän äärestä kuului hiljaista puhetta. Wingon, Melin ja Saegon istuivat pöydän äärellä. Saegon veisteli puupalaa ja Melin nojasi Wingoniin puhellen tälle jotain.

Súire hymyili ja kääntyi jälleen ikkunaan päin. Ilta alkoi jo pimetä. Saegon oli ripustanut lyhdyn ulkopuolelle oven viereen ja Súire katseli, miten se heilui tuulessa. Jos Súire keskittyi, saattoi hän kuulla heikon kohinan aaltojen lyödessä verkkaisesti rannalle. Rauhallisuus valtasi neidon mielen. Hitaasti hän joi kupistaan ja sulki silmänsä. Jos hän olisi ollut yksin, olisi hän varmaan painanut päänsä kylmää lasia vasten ja ehkä nukahtanutkin.

Pieni naksahdus havahdutti kuitenkin neidon ja hän nousi nopeasti seisomaan. Vanha keittiöjakkara, jolla hän oli istunut, veteli viimeisiään ja Súire oli varma, että sen jalat pettäisivät juuri silloin kun hän sillä istuisi. Isä oli monta kertaa luvannut korjata sen, mutta ei ollut milloinkaan ehtinyt tai sitten vain viitsinyt. Wingon oli ollut sitä mieltä että mokoma joutaisi jo tulensytykkeeksi. Niinpä jakkara seisoi yhä ikkunan ääressä, tulisijan vieressä. Väistämätöntä kohtaloaan vartoessa, niin kuin Súire ajatteli.

Uskaltamatta enää istuutua samaan paikkaan, Súire meni istumaan tuvan pöydän ääreen veljiensä ja Melinin seuraksi.
”Kas vain, haaveilija liittyy seuraamme”, Saegon hymähti ja jatkoi vuolemistaan.
”Mitä sinä teet? Veistätkö jotain tiettyä vai aiotko vain vuolla kasan lastuja?” Súire kysyi sivuuttaen veljensä kommentin ja istuutui tämän viereen.
”Kunhan vain teen jotain. Voi olla, että lopputulos tosiaan on kasa takansytykkeitä, voipa olla olemattakin. Näet sitten.”

Súire hymähti ja antoi asian olla. Hän kyllä tiesi Saegonin käyvän rauhattomaksi jollei hänellä ollut jotain tekemistä. Välillä oli yhtä tuskaa olla Saegonin kanssa saman katon alla, kun tämä istua murjotti pöydän ääressä tekemisen puutteen takia. Talvet olivat pahimpia kun merellekään ei lähdetty niin usein. Silloin Saegon usein intoutuikin toteuttamaan kädentaitojaan. Súiren täytyi myöntää, että veli oli kyllä vuosien varrella oppinut varsin näppäräksi, oli kyse sitten jonkin esineen korjaamisesta tai vain puun kanssa puuhastelusta. Tosin Saegoninkaan puuhasteluinto ei ollut ulottunut vielä hajoamispisteessä olevaan jakkaraan.

Oli jo myöhä, kun Súire viimein toivotti muille hyvät yöt ja meni nukkumaan. Neito vaihtoi yöpuvun ylleen nopeasti ja tunsi ihonsa nousevan kananlihalle. Huoneessa ei ollut kylmä, mutta kuitenkin sen verran viileä, että Súire huomasi palelevansa hieman. Päästyään peiton alle veti hän vielä ylimääräisen huovan ylleen. Lämmin raukeus otti neidon pian valtaansa kunnes Súire viimein vaipui uneen.

Aamu tuntui tulevan nopeasti. Ulkona oli vielä hämärää Súiren noustessa vuoteesta ja pukiessa ylleen. Käsivarsiaan hieroen Súire meni oitis sytyttämään tulisijaan valkean. Pian takassa räiskyikin iloinen tuli ja hymyillen neito piteli käsiään sen edessä lämmitellen. Súirella ei ollut tarkkaa käsitystä, kuinka aikainen aamu vielä oli. Vaikka aurinko nousikin ja valaisi suurimman osan päivää, se nousi myöhemmin kuin normaalisti. Tätä tosin kestäisi vain noin kuukauden ajan, jonka jälkeen aurinko jälleen nousisi joka aamu yhä aikaisemmin ja samalla tietenkin laskisi myöhemmin.

Muut nukkuivat vielä. Súire laittoi pannun tulen ylle vettä lämmittääkseen. Kaapista hän kaivoi savisen purnukan. Neito avasi kannen ja nuuhkaisi, niin hän teki joka kerta. Kuivatuista kasvien lehdistä tuli tuttu aromi, joka oli kuulunut Súiren elämään jo lapsuudesta asti. Samaa teetä tuli joka syksy myymään eräs vanhus torille ja aina sitä ostettiin talvea varten. Vaikka Tolfalasissa ei lunta saatukaan, kylmät tuulet saivat saaren asukkaat kaipaamaan jotain lämmikettä.

Aamu tuntui ihmeen rauhalliselta. Odotellessaan veden kiehumista, Súire päätti käydä ulkona kävelemässä. Paksu takki piti kylmän ja kostean ilman loitolla. Súire kävi rannalla ja koetti vettä. Se tuntui jäätävältä. Kirpeä ilma virkisti neidon mieltä kun hän katseli ulapalle. Kaikki tuntui kauniilta.

Aurinko nousi viimein ja Súire lähti kartanolle. Nyt hän ei vaivautunut koputtamaan ovelle ja odottamaan, että sen joku hänelle aukaisisi, vaan aukaisi oven ja astui suoraan sisälle. Súire sulki oven varoen takanaan ja samassa näki Aratovarin astelevan portaita alas.
”Hei, olin juuri aikeissa lähteä hakemaan sinua”, mies sanoi ja kiiruhti viimeiset askeleet alas.
”En ollut varma mihin aikaan minun oli määrä tulla, mutta ei minulla ollut muutakaan tekemistä.”
”Tulehan”, Aratovar sanoi ja otti Súirea kädestä kiinni. Nuorukainen lähti takaisin yläkertaan ja lopulta he seisoivat erään oven edessä. Aratovar koputti nopeasti ja astui sisään.

Huoneessa odotti Mírë ja nainen, jota Súire ei tuntenut.
”Sinäpä olit nopea”, Mírë sanoi ihmetellen Aratovarille.
”Ei, Súire oli kaukaa viisas ja astui juuri ovesta sisään kun olin aikeissa lähteä häntä noutamaan”, mies sanoi virnistäen.
”Súire, saanen esitellä ompelijani ja ystäväni Indilin.”
Súire nyökkäsi ja niiasi hieman oikein tietämättä, mitä hänen olisi kuulunut tehdä.
”Indil, tässä on morsian, Súire.”
”Hauska tutustua”, Indil vastasi ystävällisesti hymyillen.

”Luulenpa, ettei minua täällä enää tarvita. Tulethan sitten, kun olette valmiit, olen huoneessani”, Aratovar sanoi Súirelle ja lähti huoneesta. Ennen kuin Súire ehti sanoa yhtään mitään, Mírë oli jo johdattanut hänet istumaan ja iloisesti jutellen Indil levitti Súiren eteen kankaita.
”Valkoinenhan on perinteinen väri, mutta se voi tehdä sinusta kyllä aika kalvaan näköisen. Onpa sinulla kalpea iho ja niin tummat hiukset”, Indil alkoi oitis selittää eikä Súire edes ehtinyt huomata, miten häntä jo sinuteltiin tuttavallisesti.
”Mutta kyllähän perinteinen valkoinen puku on toki arvokkaan näköinen”, Mírë laittoi väliin.
”Niin, tuo on kyllä totta. Voi olla että punainen tai vihreä väri voisi olla hieman liian rohkea, varsinkin kun tämä on vähän erikoislaatuinen tapaus.”
”Mitä mieltä sinä itse olet, Súire?”
Neito oli hetken hiljaa ja sipaisi hieman hermostuneena palmikosta karanneita hiuksia korvansa taakse.
”Valkoinen lienee paras. En haluaisi herättää yhtään ylimääräistä huomiota”, Súire sai viimein sanottua.
”Tiedätkö, tummansininenkin olisi ollut hyvin kaunis. Mutta valkoinen se siis on”, Indil jutteli kuin itsekseen ja levitti lisää kangaspaloja Súiren eteen. Mírëkin tarkkaili niitä mielenkiinnolla, mutta ei sanonut mitään.
”Tästä pidän erityisesti. Se on hyvin luonnollinen valkoinen. Ja tiedätkös, tähän sopisi ehkä jokin pitsireunus?”
”Ei, ei pitsireunusta”, Súire sanoi ja tajusi vasta sitten, miten töykeältä mahtoi kuulostaa. Nopeasti hän lisäsi, ”Minä en ole tottunut sellaisiin. Minulle riittää hyvin yksinkertainen puku, vaikka kokonaan ilman koristuksia.”
”Kokonaan ilman koristuksia? Käyköhän tuo päinsä?”, Indil virkkoi, ”Tokihan morsiamen pitäisi olla kauneimmillaan hääpäivänä ja jos sinä tyttö laitat yllesi vain jonkun koruttoman valkoisen rätin, niin tarkoitus ei oikein toteudu.”
”No Indil, emmeköhän me voi miettiä sitä sitten myöhemmin. Minä pidän kyllä tästä erityisesti”, Mírë sanoi väliin ja otti käteensä kangaspalan joka ei Súiren mielestä eronnut juurikaan siitä, mikä hänelle oli jo esitelty.

Súire oli melko pyörällä päästään. Vihdoin ja viimein, niin hän ajatteli, Mírë ja Indil tuntuivat pääsevän yhteisymmärrykseen siitä, mikä kangas olisi sopivin Súiren hääpukuun. Súire itse oli lähinnä nyökytellyt ja hymähtänyt myöntymisen merkiksi. Hän tunsi itsensä jotenkin huonoksi morsiameksi, kun ei lainkaan pystynyt suhtautumaan kankaanvalintaan sellaisella palolla, mikä ruhtinattarella ja Indilillä tuntui olevan asiaan.

Kangas johon he olivat päätyneet, oli Súiren mielestä kyllä kaunis. Se oli melko kevyttä. Mírë oli ensin epäillyt sen olevan ehkä turhankin kevyt, mutta Indil oli ponnekkaasti kumonnut nämä epäilyt.
”Kyllä se hyvin peittää, jos sitä pelkäät. Ja silloinhan on jo melkein kesä, ei häntä voi mihinkään paksuun kankaaseen verhota. Minun henkilökohtainen mielipiteeni on, että on toki kauniimpaa jos puku näyttää keveältä kuin että se vain riippuu raskaana hänen yllään.”
Indil oli ottanut jo paperia esille ja luonnosteli nyt hiilellä nopeasti suuntaa-antavaa mallia puvulle.
”Haluamme varmaankin pitää kaula-aukon siveellisenä, luonnollisesti. Ei mitään kamalan anteliasta. Vaikka sulhanen pitääkin huomioida.”

Súire yskäisi ja loi hieman järkyttyneen katseen Indiliin joka jatkoi raapusteluaan ja selostustaan. Neito ei katsonut Mírëen päin ja mietti oliko ruhtinatar kuunnellut, mitä ompelija puhui.
”Hihat voisivat olla hieman levenevät, silloin ne ovat keveämmät. Ehkä jotain kirjontaa hihansuihin ja muihin reunoihin, mitä mieltä olet Mírë?”
”Niin, jos vain ehdit Indil. Toisihan se pukuun tiettyä arvokkuutta, mitä ilman muuta täytyy olla.”

Keskustelu jatkoi sitä rataa kunnes Indil ojensi Súirelle piirroksen tutkailtavaksi. Neito oli hieman yllättynyt, miten nainen oli onnistunut piirtämään niin tarkasti ja huolellisesti kuvan puvusta, vaikka oli puhunut samalla lähes taukoamatta.
”Minä pidän siitä”, Súire sanoi hetken piirrosta katseltuaan ja hymyilikin hieman.
”Hyvä, tämähän oli helppoa. Nousehan niin otan sinusta vielä mitat.”

Súire nousi ylös ja asteli lähemmäs ikkunaa missä oli enemmän tilaa. Indil puuhasteli mitan ja paperin kanssa hänen ympärillään jatkaen tuttavallista jutteluaan.
”Oletpa sinä tyttö kapea. Olisiko tämä hyvä helmanpituus? Kuinka alas haluat kaula-aukon? Sen voi toki ensimmäisessä sovituksessa sitten katsoa tarkemmin.”
Viimein Indil merkitsi viimeiset mitat piirroksen viereen ja katsoi Súirea hymyillen.
”Tulen parin viikon kuluttua jälleen, silloin voimme sovittaa pukua sitten ensimmäisen kerran.
Súire kiitti ja kun ei tiennyt mitä muutakaan tehdä seuraavaksi, hän lähti huoneesta. Siinä samassa neito muisti mitä Aratovar oli hänelle sanonut ja lähti kulkemaan käytävää pitkin kohti miehen huonetta.

Súire koputti, mutta päätti sitten astua saman tien sisälle. Aratovar istui ikkunasyvennyksessä seinään nojaten.
”Ai hei. Onko unelmien hääpuku nyt suunniteltu”, nuorukainen sanoi virnistäen ja asteli neidon luo.
”On, viimeinkin. En olisi voinut kuvitellakaan sen voivan olla noin uuvuttava kokemus. En voi sille mitään, mutta eivät ne kankaat minun mielestäni eronneet toisistaan juuri yhtään”, Súire naurahti ja istahti vuoteen reunalle.
Aratovar nauroi myös ja meni takaisin ikkunan luo.
”Ulkona on jotenkin masentavan näköistä. Harmaata ja ikävää.”
”Niinkö sinusta? Minä jollain tapaa pidän talvesta vaikka kesä mieluisampi onkin. Nyt ei ole kiire mihinkään, voi hyvällä omatunnolla keittää itselleen teetä ja kääriytyä lämpimän huovan sisään.”

Súire nousi ylös ja oli aikeissa mennä Aratovarin luo ikkunan ääreen. Ohimennen hän vilkaisi kirjoituspöydälle.
”Mikä tämä on?” Súire kysyi ja otti käteensä pöydällä olevan paperiarkin jolle Aratovar oli kirjoittanut jotain.
”Ei mikään”, mies kiiruhti sanomaan ja otti paperin nopeasti pois neidon käsistä. Súire katsoi miestä yllättyneenä kunnes huomasi tässä jotain outoa.
”Mitä? Ethän sinä suinkaan vain punastu”, Súire härnäsi nuorukaista. Aratovar hymyili hieman vaivautuneesti ja laittoi paperin kirjoituspöytänsä laatikkoon.
”Kerro nyt, mikä se on? Vai onko se niin salaista”, neito yritti maanitella.
”Näet sitten ehkä myöhemmin”, nuorukainen vastasi ja johdatti Súiren pois pöydän ääreltä.

”Katso nyt. Eikö tuo näkymä ole sinun mielestä masentava”, Aratovar sanoi viitaten ikkunastaan avautuvaan maisemaan. Meri velloi kolkkoja rantoja vasten tummien pilvien kerääntyessä kauempana meren yllä. Kalvas aurinko valaisi kyllä, mutta lämpöä se ei tuonut.
”Yöllä myrskyää”, Súire vain totesi ja oli vaiti.

**********

Quesse kieriskeli rauhattomana vuoteessa. Oli jo myöhä, mutta nainen ei millään saanut nukutuksi. Välillä hän nousi ylös kävellen hetken hämärässä makuuhuoneessa kunnes meni jälleen vuoteeseen. Eldarion nukkui sikeästi, ainakaan tämä ei näkynyt häiriintyvän Quessen liikehdinnästä.

Nainen palasi jälleen vuoteeseen ja jäi makaamaan kyljelleen kasvot kohti Eldarionia. Varovaisesti hän sipaisi miehen hiuksia taaksepäin ja tarkkaili tämän rauhallisia ja rentoja kasvoja. Quesse oli unohtunut tuijottamaan miestä kun tämä yhtäkkiä avasi silmänsä.
”Minulla olikin tunne, että joku tarkkaili minua”, Eldarion sanoi ja hieraisi silmiään, ”Onko jokin hätänä? Mikset nuku?”
”Ei minulla mikään, en vain saa millään unta”, Quesse vastasi päätään pudistellen.
”Miksi et? Onko sinulla huono olo? Liian kuuma, kylmä?” Eldarion kysyi ja kohottautui käsivarsiensa varaan.
”Ei, ei mitään sellaista. En tiedä, olen vain rauhaton. En vain tiedä miksi. Ja olen ajatellut.”
”Mitä?”

Eldarion kohottautui nyt kunnolla istumaan nojaten valkoiseen kiviseinään. Nainen nousi myös istumaan hieman huokaisten. Hän kääntyi kohti miestä ristien jalkansa.
”Vähän kaikkea. Viime päiviä, millaisia ne ovat olleet. Mitä sinä sanoit”, Quesse sanoi hiljaa ja kiirehti jatkamaan, ennen kuin Eldarion ehtisi hänet keskeyttää, ”Minä tiedän, ettei tapahtunutta voi muuttaa. En voi palata ajassa taaksepäin ja olla varovaisempi niissä portaissa. Ja tiedän kyllä, ettei elämäni voi milloinkaan olla täydellistä. Mutta mietin vain…kun kysyit mitä sinun tulisi minulle antaa. Mitä sinä haluaisit minulta, jotta olisit onnellisempi?”

Quesse pureskeli hieman hermostuneena alahuultaan odottaen Eldarionin vastausta.
”En nyt ymmärrä. En minä sinulta mitään tarvitse.”
”Kai sinulla nyt jotain on, mitä haluaisit minulta? Tai jotain mitä kaipaat. Kerro minulle.”
Quesse yritti pitää äänensä vakaana ja rauhallisena, mutta naisen tahtomatta se värisi hieman hänen odottaessaan mitä mies sanoisi.
”Sinulta minä en halua muuta kuin rakkauttasi. Haluan että olet onnellinen kanssasi.”
”Varmasti on muutakin. Sano.”
”Minä…haluan sinulta tämän lapsen.”
”Pojan?”
”Lapsen”, Eldarion sanoi painokkaasti, ”haluan juuri tämän lapsen ja siksi teen kaikkeni, ettei teille kummallekaan tapahdu mitään.”

Quesse hymyili, mutta ei silti aikonut lopettaa kyselyään.
”Onko jotain mitä kaipaat?”
”Mitä tarkoitat?”
”Tarkoitan…minä kaipaan joskus joitain hetkiä. Joita haluaisin elää uudelleen. Kuten se kun tapasimme kirjastossa. Veit minut ulos katsomaan tähtiä. Kysyit miksi itkin. Lauloit Amrothista ja Nimrodelista. Kaikki kuuluvat rakkaimpiin muistoihini. Mitä hetkiä sinä haluaisit elää uudelleen?”

Eldarion oli kauan hiljaa, häiritsevän kauan, niin ainakin Quessesta tuntui.
”Haluaisin nähdä sinut jälleen kulkemassa puutarhassa. Avojaloin, hiukset hulmuten. Luulin näkeväni unta. Olit niin kaunis silloin.”
Nainen oli hiljaa ja pian mies jatkoikin.
”Haluaisin taas nähdä sinut merenrannalla, kahlaamassa vedessä. Rauhallinen ja onnellinen hymy kasvoillasi. Haluaisin jälleen päästä ratsastamaan kanssasi. Entä sinä? Mitä sinä haluaisit minulta?”
”Että rakastat minua ikuisesti, mitä muutakaan”, nainen sanoi ja naurahti hieman, ”Haluaisin, että laulaisit minulle. Kertoisit tarinoita. Veisit illalla katsomaan tähtiä. Olisit kanssani enemmän.”
Naisen ääni hiljeni ja hän painoi päänsä alas.

”Aikani määrää en oikein voi lisätä, minulla on rajoitettu määrä tunteja käytössäni. Ja nyt on kylmä. en halua sinun vilustuvan ulkona”, mies sanoi ja tarttui naisen käteen.
”Tarinan voisin kertoa jos haluat”, Eldarion jatkoi ja veti Quessen hellästi lähemmäksi. Nainen hymyili ja asettui miehen vierelle nojaten tätä vasten.
”Tekisitkö sen?”
”Totta kai. Ehkä minun pitäisi alkaa kertomaan sinulle useammin iltasatuja, jos silloin saisit nukuttua”, Eldarion hymähti, ”Mitä haluat kuulla?”
”Yllätä minut”, Quesse sanoi levittäessään kätensä miehen kämmentä vasten. Sormet painuivat lomittain ja kädet puristuivat yhteen.

Eldarion oli vaiti mietteliäs ilme kasvoillaan. Lopulta hän alkoi puhua, aluksi hieman epäröivällä äänensävyllä.
”En tiedä, kuinka hyvä tarina tämä on kertoa tähän aikaan yöstä, saati ollenkaan. Mutta se tuli ensimmäisenä mieleeni. Kerron sen lyhyesti, sillä sekin on vain alku. Suuret tarut eivät pääty milloinkaan.”
”Niin?”
”Olethan kuullut puhuttavan silmarileista?”
”Kyllä, Eärendil kantaa yhtä otsallaan kuten silloin kerroit. Muuta niistä en tiedä.”

Eldarion nyökkäsi ja alkoi kertoa Quesselle Fëanorista ja tämän taidoista ja hengen palosta. Miten tämä oli verraton kädentaidoissa ja teki kolme ihmeellistä jalokiveä, silmarilit, joihin vangitsi Valinorin Kahden Puun valoa. Mies kertoi Melkorista ja Ungoliatista ja siitä miten Valinor pimeni.
”Sen jälkeen Melkor meni Formenosiin ja surmasi Fëanorin isän Finwën ja anasti silmarilit tuoden ne Keski-Maahan. Fëanor kirosi Melkorin ja nimesi tämän Morgothiksi, Maailman Mustaksi Viholliseksi. Fëanor johti noldorin kapinaan ja vannottuaan poikineen valansa jossa lupasivat vainota kostolla jokaista olentoa joka ottaa, pitää tai kätkee yhdenkään silmarilin eikä anna heille, oli se sitten vala, hirmu, haltia, syntymätön ihminen taikka mikä tahansa mitä maailman aika ennen päivien päättymistä synnyttäisi. Fëanor johti suuren osan noldorista Keski-Maahan.”

Quesse kuunteli vaiti, miten Eldarion kertoi hänelle Alqualondën Sukusurmasta ja siitä miten Fëanorin velipuoli Fingolfin seurasi tätä Keski-Maahan yli Helcaraxën.
”Fëanorin oli määrä lähettää telerin laivat takaisin Fingolfinia ja muita noutamaan, mutta käski väkensä polttaa ne. Keski-Maahan saapuivat myös Fingolfinin veljen Finarfinin lapset.”

Eldarion päätti tarinansa kertomalla Fëanorin kuolemasta.
” Kerrotaan, että hänen sielunsa palo oli niin kova, että hänen ruumiinsa paloi tuhkaksi. Fëanorin kuoltua Fingolfinista tuli noldorin Korkea Kuningas Beleriandissa. Mutta Fëanorin kuolema ei päättänyt valaa, sillä sen olivat hänen seitsemän poikaansa myös vannoneet. Noldor kävivät monta sotaa Morgothia vastaan saadakseen silmarilit takaisin.”
”Yksi silmarileista päätyi Eärendilille, miten kävi muiden?” Quesse kysyi Eldarionin lopetettua.
”Se onkin paljon pitempi tarina. Haltiat kävivät vihollistaan vastaan monta murheellista taistelua. Vihollinen tuhosi monta valtakuntaa ja kaupunkia ja monet ylimykset saivat surmansa. Paljon surua ja murhetta Fëanorin vala on aiheuttanut. Mutta se aika on takanapäin. Kirjastosta löytynee kääröjä jotka kertovat noista ajoista. Minä en kaikkea muista, vain muutamia taruja noilta vuosilta. Suurin osa niistä liittyy tavalla tai toisella silmarileihin.”

Eldarion vaikeni jälleen. Vaipuneena ajatuksiinsa hän silitteli Quessen pitkiä hiuksia ja kiersi sortuvia sormiensa ympärille.
”Tiedätkö, meidän pitäisi nyt oikeastaan nukkua. Eikö sinua vieläkään väsytä?”
”Ei oikein. Nyt ajatukseni jäivät vain pyörimään silmarileihin.”
”Valitsinko siis väärin? Suurin osa entisaikojen taruista on murheellisia. Eikä minulle ole juuri muita iltaisin kerrottu. Vain entisaikojen sankareista ja heidän teoistaan. Entä sinä? Millaisia tarinoita sinulle on kerrottu?”
Quesse hymähti.
”Vain typeriä iltasatuja. En taida muistaa yhtäkään. Kun en pienenä saanut unta, usein menin herättämään Aratovarin. Yleensä hän kertoi jonkun keksimänsä kauhutarinan, jonka jälkeen en uskaltanut mennä enää omaan vuoteeseeni vaan jäin hänen viereensä nukkumaan.”
”Etkö todellakaan muista yhtään? Edes jotain veljesi sepustusta?”
”Yhden muistan. Mutta se on aika typerä, sellainen mitä sopii pienelle tytölle kertoa.”
”Kerro minulle.”
”Se on vain satu, tuskin totta”, Quesse yritti vielä estellä, mutta kun Eldarion ei taipunut, nainen viimein myöntyi ja korjattuaan asentoaan alkoi puhua.
”Oli kerran nuori neito eräässä rannikkokylässä. Tyttö oli kihloissa erään nuorukaisen kanssa ja he rakastivat toisiaan kovasti. Nuorukainen purjehti usein merellä pienellä veneellään. Eräänä päivänä myrsky yllätti hänet, eikä nuorukainen palannut mereltä. Neito oli hyvin murheissaan ja hänen vanhempansa yrittivät saada neitoa unohtamaan miehen. Tyttö kuitenkin elätteli toiveita nuorukaisen paluusta ja lähti lopulta itse veneellä merelle tätä etsimään. Yöllä tytön nukkuessa hänet näki Uinen ja sääliä tuntien kuljetti veneen nuorukaisen luo. Aamulla herätessään neito huomasikin paljaan pienen saaren ja löysi sieltä rakkaansa ja pelasti tämän. Mutta Ossë suunnitteli jo seuraavaa myrskyä ja se olisi tuhonnut rakastavaiset. Mutta Uinen pidätteli Ossëa, jotta he pääsisivät takaisin maihin. Ja niin he molemmat pelastuivat, menivät tietenkin naimisiin ja elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.”

”Tuollaisia iltasatuja olet siis kuullut.”
”Niin olen. Ne eivät kyllä vedä vertoja niille taruille, mitä sinulle on kerrottu esi-isiesi saavutuksista. Onko se muuten ollut outoa, kuunnella tarinoita tietäen niissä olevien sankareiden todella olevan sinulle sukua?”
”Eivät he kaikki nyt minulle sukua ole…”Eldarion sanoi hieman vaivautuneena.
”Sanohan yksikin sellainen taru.”
”No tuota…odotahan…no se mitä kerroin silmarileista. Tai ei, olenhan minä suku Fëanorille. Aldarion, ei sekään. Túrin, ei”, Eldarion mutisi ja ähkäisi lopulta turhautuneesti, ”Kysyt liian vaikeita, en minä kaikkia taruja voi muistaa.”

Quesse hymyili miltei voitonriemuisesti.
”Tiesinhän minä. Mitä sukua muuten olet Fëanorille?”
”Olen sukua hänelle äitini vanhempien kautta. Äitini isoäiti, Galadriel oli Finarfinin tytär. Ja Eärendil oli Idrilin poika, joka oli Turgonin tytär joka taas oli Fingolfinin poika. Aika monimutkaista.”
”Ehkä vähän. Mutta, et vastannut kysymykseeni. Oliko outoa kuunnella niitä tarinoita?”
”En ole ikinä oikeastaan ajatellut asiaa tuolla tavoin. Kai se outoa on, nyt kun sanoit. Mutta nyt meidän todella pitäisi nukkua.”
”Laula minulle.”
”Sinähän olet kuin itsepäinen lapsi, jota saa taivutella”, Eldarion naurahti.
”Niin varmaan olenkin. Laula minulle”, Quesse toisti.
”Enpä tiedä. Joku toinen kerta sitten. Vaikka sinä et saisi vieläkään nukutuksi, minun täytyy saada edes vähän unta. Muuten huominen tulee olemaan yhtä tuskaa.”

Tämä sai Quessen taipumaan. Hieman huokaisten hän irrottautui miehestä tämän mennessä makuulle. Nainen teki samoin ja etsi Eldarionin käden uudelleen omaansa. Quessen mielessä vilisivät Fëanor, tämän seitsemän poikaa, Melkor ja silmarilit kunnes hän viimein nukahti.

**********

Talvipäivät olivat kulumassa umpeen ja kevät lähestyi. Sen myötä raskaus alkoi myös näkyä Quessessa selvemmin hänen vatsansa kasvaessa. Nainen ei ollut voinut kuvitellakaan sellaista iloa, mitä hän nyt tunsi ajatellessaan lastaan. Kaikki tuntui nyt niin paljon todellisemmalta, kun hän saattoi laskea käden pyöristyneelle vatsalleen tai katsella itseään peilistä ja nähdä muutokset. Eldarionkin vaikutti jotenkin tyytyväisemmältä. Suojelevaisuus ei ollut vähentynyt, mutta mies oli nykyään paljon rennompi. Ehkä siihen oli vaikuttanut parantajan vakuuttelut, että keskenmeno olisi nyt erittäin epätodennäköinen, ellei Quesse kaatuisi hyvin pahasti tai sairastuisi vakavasti.

Lapsen syntymä oli vielä kaukana, mutta ajatuksissaan Quesse teki jo valmisteluja. Hän vietti paljon aikaa kirjastossa ja puutarhassa, vaikka se ei ollut vielä kukkaloistoonsa puhjennutkaan. Silloin tällöin hän tutkaili vanhoja sukutauluja, joita Minas Tirithin kirjastossa yhä säilytettiin leikitellen mielessään erilaisilla nimivaihtoehdoilla. Eihän hän tosin voinut tietää, olisiko lapsi tyttö vai poika.

Eräs nimi Quessella lapselleen kuitenkin jo oli, jonka Eldarion oli hänelle kertonut kerran illalla kun he olivat jo menneet vuoteeseen. Nainen oli kysynyt Eldarionilta, oliko tämä jo miettinyt, minkä nimen lapselleen haluaisi antaa.
”En oikeastaan”, mies oli vastannut, ”Nimi tulee lapsen syntymän jälkeen, ei ennen. Tietysti paljon riippuu siitä, saammeko tyttären vai pojan. Siitä, millainen lapsi on luonteeltaan ja milloin hän syntyy.”
Eldarion oli ollut hetken vaiti, mutta jatkanut sitten, puhuen hieman hiljaisemmalla äänellä:
”Mutta on minulla oikeastaan ollut melko pitkään jo yksi nimi, jolla häntä kutsun ajatuksissani.”
”Mikä se on?”
”Annadil”
”Mitä se tarkoittaa?”
”Nimi tarkoittaa lahjaa. Sillä sitä hän on, todellinen lahja.”

Hetken nimeä maisteltuaan Quesse oli huomannut pitävänsä siitä. Nimeä hän ei ollut sanonut ääneen, muuta kuin muutaman kerran puhuessaan Eldarionin kanssa lapsesta. Mutta ajatuksissaan hän käytti tuota nimeä ja ollessaan yksin saattoi leikkimielisesti kysäistä, oliko hänen Annadilillaan kaikki hyvin. Nainen epäili, ettei osaisi luopua nimestä, vaan tulisi aina kutsumaan lastaan tuolla nimellä, senkin jälkeen kun tälle annettaisiin varsinainen nimi.

Quesse istui kirjoituspöydän ääressä. Huoneessa oli täysin hiljaista, ainoa ääni oli rapina kynän terän liikkuessa paperilla. Nainen oli päättänyt kirjoittaa kerralla kirjeet sekä äidilleen että Aratovarille. Niiden sisältö ei juuri normaalista eronnut, lähinnä hän tiedusteli muiden vointia, kertoi omista päivistään ja pikku tapahtumista. Aratovarin kirje koostui lähes täysin kysymyksistä koskien häitä ja hänen morsiantaan. Saatuaan kirjoitettua kirjeet loppuun, hän lukaisi ne nopeasti läpi. Quesse tunsi itsensä hieman kamalaksi, Aratovarin kirje vaikutti lähinnä kuulustelulta kuin tavalliselta kirjeeltä sisarelta veljelle. Hän ei kuitenkaan voinut uteliaisuudelleen mitään. Ajatus rakastuneesta ja vieläpä pian avioituvasta Aratovarista tuntui vieläkin hieman vieraalta, vaikka se ei epämukava ajatus ollutkaan.

Hetken epäröityään Quesse päätti Aratovarin kyllä kestävän hänen uteliaisuutensa ja sinetöi kirjeet. Samassa hän huomasi Láithin seisovan hieman epäröivänä hänen vierellään.
”Anteeksi rouva. Teidän miehenne lähetti kysymään josko tarvitsisitte jotain.”
”Miten ihmeessä hän ehti jo sinuun törmätä. Mutta kiitos, en tarvitse mitään. Voisitko viedä nämä kirjeet lähetettäväksi? Kiitos Láith.”

Neidon lähdettyä Quesse nousi seisomaan ja venytteli. Hän pudisteli päätään hieman huvittuneena. Hän oli lähettänyt Láithin pois vain puolisen tuntia sitten kirjoittaakseen kirjeet ja sinä aikana Eldarion oli jo tämän nähnyt ja lähettänyt Quessen luokse. Enää mies ei onneksi kurtistellut kulmiaan vaikka Láith ei ollutkaan Quessen seurassa joka hetki. Johtuiko se heidän väliensä yleisestä paranemisesta vai mistä, nainen ei tiennyt. Ehkä Eldarion oli vain kyllästynyt huomauttelemaan joka ilta vaimolleen siitä, miten oli jälleen tavannut Láithin toimettomana Quessen lähetettyä tämän pois luotaan. Oli asian todellinen laita miten tahansa, nainen ei valittanut. Hän tunsi olevansa jälleen varsin onnellinen.


A/N: Oli jo aikakin pienelle tarinatuokiolle.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 30. luku 10.1.

Viesti Kirjoittaja Leida »

Oli tosiaan. Aika pienelle tarinatuokiolle siis. ;) En tiedä, mistä se johtuu, mutta vaikka en enää vähään aikaan ole suhtautunut kauhealla hurmiolla TSH:n, niin tämä sinun ficcisi tuo sen aina jotenkin lähelle. Erityisen konkreettista se oli tässä luvussa, tietysti noiden tarinoiden ansiosta. Ei sillä, että olisin itse missään vaiheessa osannut kirjoittaa moista, en vain kai ollut tarpeeksi kiinnostunut Keski-Maan historiasta, lähinnä ajatukseni pyörivät hahmojen ympärillä. Se on kai yksi syy siihen, miksi tämän lukeminen oli niin kiehtovaa. Minä en olisi osannut, mutta sinä tosiaan osasit. Ja olen aina tykännyt siitä, kuinka kirjojen maailmaa kudotaan ficin tarinan ympärillä.

Niin, tämä oli siis tosiaan kauhean kiehtova luku ja sellaiseksi sen teki suureksi osaksi tuo Quessen ja Eldarionin tarinatuokio. Se oli mielenkiintoinen, lämminhenkinen ja kaunis. Jos Eldarion olisi vielä laulanut, niin se olisi ollut täydellistä. Mutta ehkä ei pidä saada kaikkea kerralla. ;)

Myös Süiren ja Aratovarin osio oli mukavaa luettavaa. Se ompelija oli kauhean hauska ja kuitenkin luonnollinen jutuillaan ja tykkäsin siitä, miten monimutkainen keskustelu morsiuspuvun kankaasta saatiin aikaan. Ja aina niin vaatimaton Süire haluaa tietysti päästä koko touhusta herättämällä niin vähän huomiota kuin mahdollista. Kuvasit talvea ja merta kauniisti, mutta se tuntui vähän kummalliselta, että Süirella ei ollut kotonaan oikein mitään tehtävää, vaikka siellä sitten olisikin ollut kaksi naista. Se ei olisi varmaan tuntunut kauhean oudolta, jollen olisi juuri lukenut Myrskyluodon Maijaa. Maija oli kalastajan vaimo ja joutui raatamaan töissä koko ajan niin kauheasti, että hädin tuskin ennätti nukkua muutaman tunnin yössä. Se on kai vielä niin elävänä mielessä, että Süiren tilanne tuntui siksi vähän hassulta. Vaikka pikkuasiahan se oikeastaan on. Mainitsin vain, kun tuli mieleen. :)

Tekee kauheasti mieli lainailla luvun parhaita kohtia ja taidanpa tehdä nyt juuri sen.

Uskaltamatta enää istuutua samaan paikkaan, Súire meni istumaan tuvan pöydän ääreen veljiensä ja Melinin seuraksi.
”Kas vain, haaveilija liittyy seuraamme”, Saegon hymähti ja jatkoi vuolemistaan.
”Mitä sinä teet? Veistätkö jotain tiettyä vai aiotko vain vuolla kasan lastuja?” Súire kysyi sivuuttaen veljensä kommentin ja istuutui tämän viereen.
”Kunhan vain teen jotain. Voi olla, että lopputulos tosiaan on kasa takansytykkeitä, voipa olla olemattakin. Näet sitten.”

Ihanan sisarellista keskustelua. En oikein edes osaa eritellä, että mikä tästä tekee niin hienon, mutta sinulla on monessakin kohtaa sellaista todella lämminhuumorista dialogia. Miten minä sen selittäisin? Sellaista, että se nostaa pienen hymyn kasvoille, kun sitä lukee.

koruton valkoinen rätti Miten hauskasti ilmaistu. :D Sille oli kanssa pakko tyrskähtää vähän. Enkä olisi luultavasti itse jaksanut kirjoittaa noin pitkällistä keskustelua kankaista, mutta sitä oli hauska lukea.

Minä…haluan sinulta tämän lapsen.”
”Pojan?”
”Lapsen”, Eldarion sanoi painokkaasti

Kaunis, kaunis kohta. Ja Eldarionilla voisikin olla enemmän syytä toivoa poikaa kuin monella muulla ja silti se on noin ajattelevainen. Toki se edellinen keskenmeno vaikuttaa tässä varmasti ajatuksiin.

Aratovarin kirje vaikutti lähinnä kuulustelulta kuin tavalliselta kirjeeltä sisarelta veljelle Tämä oli minusta taas jostakin syystä kauhean hupaisaa. Ja Aratovarin kauhujutut. :D Tykkäsin kyllä kovasti jo aikaisemmin ficissä Aratovarin ja Süiren toverillisesta keskustelusta.

Nyt on kai pakko lopettaa ennen kuin tulen lainanneeksi koko edellisen luvun. Sitten vain seuraavaa odottelemaan.... Ja ai niin, olin aivan unohtaa ne aplodit. *hakkaa käsiään yhteen* :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 30. luku 10.1.

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

*taputtaa käsiään yhteen* :D Olisin lukenut tämän jo eilen, mutta sitten sisko vei minulta koneen.

Tässä oli jotenkin ihanan rauhallinen tunnelma. Kiireetöntä, rauhallista arkea, vaikka ei sitä varmaan joka päivä mene hääpukua suunnittelemaan, mutta kumminkin.

Tuosta talvesta. Jotenkin se päivän lyheneminen pisti silmään, minä en kai kuvittele päivän hirveästi lyhentyvän niin etelässä, mutta kuvailut itsessään olivat kuitenkin ihania, niin kuin Leidakin taisi sanoa. Koko iltahetki perheen parissa oli jotenkin suloinen. Siitä tuli tosiaan sellanien lämmin pesä -fiilis, kun ulkopuolella on kylmä... Tuo keskustelunpätkä, minkä Leida lainasi, oli todella onnistunut ja on kivaa, että kuvailet Súiren veljiä. Siinä kohdassa oli ihana tunnelma.

Ja se hääpuku sitten. Kivan keskustelun olit saanut aikaan, Súire oli lahjakkaasti ulkona kun taas Indil ja Mírë olivat niin touhukkaita. :D Siinä oli paljon ihania yksityiskohtia ja koko tilanne oli jotenkin luonteva. Tykkäsin.

Quesse ja Aldarion sitten. Jotenkin suloista, ja oli todellakin tarinan paikka. Minä en ikinä tule muistamaan Silmarillionia kunnolla, vaikka olenkin sen kahdesti läpi kahlannut, ja tällaiset ovat tervetulleita muistinvirkistyksiä. On ihanaa, että ficeissä tuollaisia suurtaruja voi kuljettaa mukana ja vielä noin luontevasti. Ja muuten aika pelottavaa, että Eldarion on niin monelle sukua... Hieno yksityiskohta, mikä olisi helposti voinut jäädä välistä. Oli hienoa, että se on tuolla. Ja koko keskustelu Quessen ja Eldarionin välilä oli ihana. He tosiaan ovat löytämässä toisensa. On myös hienoa, että Eldarionille pääasia ei ole poika, vaan lapsi. Se oli jotenkin niin ihana. Voii... minä en osaa sanoa enää yhtään mitään! Patsi sen, että se oli ihana kohta, kun Quesse halusi Eldarionin laulavan ja näyttävän tähtiä...

Se nimi oli kiva idea. Lahja, todella. :)

Tämä kommentti ei taida olla mikään maailman paras, mutta kommentti kumminkin. Tykkäsin luvusta ja odotan jatkoa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 30. luku 10.1.

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

*Aplodeja täältäkin*

Minusta tuntui ihan luontevalta, että elo tuolla Súiren kodissa on nyt vähän pitkäveteistä talvella... jos miehet eivät pääse kalaan niin kai ne sitten istuvat kotona jouten... Ja jotenkin tosiaan tuntuu, ettei pienessä mökissä niin kauheasti kotitöitäkään riitä kahdelle naiselle. Olit kyllä onnistunut luomaan tosi hyvin tuon talvisen päivän raukean tunnelman, ja siihen saattoi eläytyä todella hyvin tähän aikaan vuodesta. Jostain syystä heräsi kiinnostus, että mitä se Saegon oikein veisteli. (Vaikka epäilen, ettei se ollut mitenkään juonen kannalta olennaista. ;))

Onneksi Súirelle ei valittu punaista tai vihreää hääpukua. :) Vaikkei tuolla valkoisella olisikaan samanlaista symbolista merkitystä kuin täällä, tuntuu valkoinen tai ainakin joku vaalea väri sopivammalta morsiuspukuun. Indil tuntui jämäkältä tädiltä. Ja asiansa tuntevalta... Aika huvittava tuo hänen kommenttinsa sulhasen huomioinnista kylläkin. Súire oli kyllä taas aivan oma itsensä tuossa pukua suunniteltaessa. Tuossa hänen nöyryydessään ja häveliäisyydessään on kyllä jotain hyvin viehättävää ja siinä mielessä on ymmärrettävää, että Aratovar rakastui häneen. Ylimyspiireistä ei varmasti löytyisi samanlaista tyttöä.

Mitähän se Aratovar raapusteli? Lemmenrunoa ehkä?

Quessen ja Eldarionin välillä vallitsee vaihteeksi rauha. No, toivotaan nyt tällä kertaa, että se on pysyvää. Olit tiivistänyt Silmarillionin tuohon todella hyvin ja siitä oli mukava lukea, noin muistinvirkistykseksi. Ei tullut ainakaan sellaista vaikutelmaa, etteikö Eldarion olisi ollut perillä sukunsa historiasta. On muuten aika jännä ajatella, että Eldarion on sukua noille kaikille, mutta kyllähän hän on, lähinnä äitinsä puolelta tietysti. Mutta kyllä tuo Súiren tarinakin oli minusta kaunis. Nuo Uinen ja Ossë sopivat niin hyvin rannikon ihmisen tarinoihin. Siinä on jotain alkukantaista tavallaan, että he muistavat kunnioittaa noita meren jumalia (tai maioja, mitä ovatkaan), kun taas tuolla sisämaassa ihmiset varmaan harvemmin mitään jumalolentoja muistavat. Eldarionin reaktio tarinaan kuulosti kyllä aika valjulta, olisi se voinut edes vähän kehaista. ;)

Minustakin oli muuten suloista, ettei Eldarion ollut vaatimassa poikaa... Annadil on ihan kaunis nimi, siitä vain tulee mieleen Annatar... Aikooko Quesse kutsua lasta Annadiliksi, vaikka se olisi tyttö? Tuo vaan jotenkin kuulostaa miehen nimeltä... Ja mukavaa tosiaan että Quesse sai viimein kirjoitettua kotiväelleen. Onko tuo Aratovar muuten Quessen pikku- vai isoveli? Se on varmasti sanottu jossain, mutta en nyt muista enää. Quesse suhtautuu häneen kyllä varsin isosiskomaisesti. Tai siis, vastaavassa tilanteessa minä varmaan kirjoittaisin pikkuveljelleni juuri tuollaisen kirjeen.

Tarina on edelleen hyvin kaunista luettavaa ja jään odottelemaan sitä jatkoa. Mukavaa, että olet pitkien taukojen jälkeen näyttänyt saaneen tästä jutusta taas otteen. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Re: Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 30. luku 10.1.

Viesti Kirjoittaja Andune »

Kiitos!

Leida: Niin, kaikkea ei todellakaan kuulu saada kerralla :P Itse asiassa aioin alunperin laittaa Eldarionin myös lauleskelemaan, mutta kun en keksinyt mitään sopivaa, jätin sen pois. Ja ehkä hyvä niin, ei tässä nyt aina voi olla niin yltiöromanttinen.
Sisarusten dialogia on hauska kirjoittaa ja olen tyytyväinen, jos se herätti toivottuja tuntemuksia. Itse pidän valtavasti ficeissä sellaisista kohdista, missä juurikin tuo pieni hymy nousee, ilman varsinaista syytä.

Nerwen: Minulla on ihan sama juttu, kun aloin tätä lukua pohtimaan, oli oikeasti pelottavaa tajuta, kenelle kaikille Eldarion onkaan sukua. En minä muuta osaa sanoa kuin vain kiitellä kauheasti :D

Mithrellas: Minulla ei totta puhuen ole vielä ihan tarkkaa käsitystä Aratovarin raapusteluista, mutta enköhän saa siihenkin asiaan selvyyden jossain vaiheessa :)
Annadil on lähinnä vain lempinimi. On totta, että tuo enemmän miehen nimeltä kuulostaa. En minä kyllä osaa tässä välissä sanoa, aikooko Quesse todella käyttää sitä vaikka lapsi olisikin tyttö. Tämä ficci elää osakseen omaa elämäänsä...
Ja niin, Aratovar on Quessen isoveli.

Koeviikkokiireiden takia sain kirjoitettua uuden luvun loppuun vasta nyt. Tämä on jälleen väliluku, mutta en osaa kirjoittaa luontevia aikahyppyjä. Tästä tuli muutenkin hieman hajanainen, mutta tällaiseksi se joka tapauksessa jää. Mutta niin, tässä siis seuraava luku.


Luku XXXI

”Näytät kauniilta.”
”Ai, sinä. Taas hiiviskelemässä. Pelästytit minut”, Quesse hymyili.
”Kauanko olet seissyt siinä?”
Eldarion kohautti olkiaan.
”Ehkä viitisen minuuttia. Olit niin vajonneena ajatuksiisi etten viitsinyt häiritä.”
”En minä mitään sen ihmeellisempiä miettinyt, kunhan vain katselin kaupunkia. Kevät on tulossa.”
”Mutta vielä kaukana. Tiedätkö, olisi parempi jos olisit sisällä.”
”Miksi ihmeessä?” Quesse kysyi hämmästyneenä, mutta luuli jo arvanneensa, mitä mies ajoi takaa.
”Minun ei ole lainkaan kylmä, jos siitä olet huolissasi.”

”Hyvä on. Mitä olet puuhaillut?”
”Lukenut ja tuijotellut itseäni peilistä. Tunnen itseni jo nyt valtavan suureksi ja vatsani kasvaa tästä vielä.”
”Mitä sinä sellaisesta murehdit?”
”En minä mitään murehdi. Se vaan tuntuu niin oudolta,” Quesse hymähti.

Eldarion tuli lähemmäs ja kietoi kätensä Quessen ympäri. Hellästi hän silitti muutaman kerran vaimonsa jo melkoisesti pyöristynyttä vatsaa ja suukotti tätä ohimolle.
”Aratovarin häät ovat pian”, Quesse tokaisi kuin ohimennen.
”Tiedän. Parin kuukauden kuluttua, niinhän?”
Quesse nyökkäsi vaiti. Hän oli aikonut viimein pyytää Eldarionilta, että he voisivat lähteä Tolfalasiin. Asiasta ei ollut puhuttu pitkään aikaan. Quesse mietti, vieläkö Eldarion pelkäisi hänen ja lapsen puolesta niin, ettei antaisi hänen matkustaa.

”Kuulehan, olen miettinyt…et varmaan suostu, mutta minä todella haluaisin päästä Aratovarin häihin. Hän haluaisi minun olevan paikalla ja…”
”Minä tiedän sen. Ymmärräthän, minä pelkään silti.”
”Mutta tietenkin lähtisit mukaan, niinhän?”
”Luulen, että saisin asiat järjestettyä, mutta oletko varma? Jaksatko matkustaa?”
”Tietenkin. Enhän minä nytkään tee juuri muuta kuin istun tai makaan. Ja jos totta puhutaan, minä kaipaan perhettäni. Minä pyydän sinulta todella. En ole käynyt Tolfalasissa sen jälkeen, kun sieltä viimeksi lähdin, ennen häitämme.”

Eldarion huokaisi hieman.
”Ymmärrän kyllä, jos sinulla on koti-ikävä, mutta…”
Quesse keskeytti miehen yllättyneenä.
”Koti-ikävä? Ei, ei se sitä ole. Tämä on minun kotini. Kaipaan vain vanhempiani ja Aratovaria ja meren ääntä korvissani.”
”Kuulehan, minun on nyt mentävä. Lupaan miettiä asiaa, sopiiko?”
”Hyvä on”
”Voimme puhua asiasta vielä illalla, jos tahdot.”

Eldarion antoi naiselle pienen suudelman ja lähti. Quesse tunsi jonkinlaista voitonriemua. He eivät olleet riidelleet. Eldarion oli luvannut miettiä asiaa. Quesse halusi ajatella miehen myöntyvän. Eihän tällä ollut mitään todellista syytä kieltäytyä, muuta kuin oma pelkonsa. Osasihan Quesse varovainen ja Eldarion olisi joka tapauksessa koko ajan häntä vahtimassa ja varjelemassa. Ja se tosiseikka, ettei Quesse ollut nähnyt perhettään sitten häiden saisi Eldarionin varmemmin heltymään.

Quesse tunsi olonsa tyytyväiseksi. Hymy levisi väkisinkin naisen kasvoille hänen kohottaessaan katseensa yli Pelennorin. Kaukana kiemurtelu Suuri Anduin kuin ohuena nauhana. Kylmä pohjoinen viima sai Quessen kietomaan viittaa ympärilleen tiukemmin. Hän värisi hieman tuulen löytäessä tiensä viitan alle. Kylmän tuulen saattelemana, Quesse päätti jättää muurin ja palata sisälle.

**********

Kuin pieni lintu olisi lepattanut rinnassa. Se lepatus teki hänet rauhattomaksi. Hän ei yksinkertaisesti voinut olla paikoillaan, istua rauhallisesti tai olla vääntelemättä käsiään. Kävely ulkona helpotti hieman, mutta vain hetkeksi. Súire manasi rauhattomuuttaan. Mihin oli kadonnut kaikki tyyneys?

Saegon oli kotona ja vilkuili sisarensa rauhatonta vaellusta virne kasvoillaan.
”Tiedätkö, kyllä hän varmaan pian tulee.”
”Älä viitsi, tiedän kyllä. Mutta tulisi jo.”
Aratovar oli lähtenyt kolmeksi viikoksi Pelargiriin. Súire oli ajatellut ilman muuta pärjäävänsä, eiväthän he edes nähneet joka päivä, mutta toinen viikko oli ollut jo tuskaa. Neito oli hieman hämmentynyt siitä, miten paljon hän ikävöi miestä, siitäkin huolimatta että tämä oli ollut poissa vain kolme viikkoa. Se oli silti tuntunut ikuisuudelta.

Viimein Saegon kyllästyi Súiren ympäriravaamiseen ja häipyi huoneeseensa. Veli veisteli jälleen jotain ja viiltäisi kuulemma pian sormeensa koska ei voinut keskittyä. Tekemisen puutteessa Súire nosti pannun tulisijan ylle keittääkseen teetä. Työ jäi kuitenkin kesken Súiren kuullessa tutun koputuksen.
”Minulla on ollut sinua ikävä”, neito sanoi avattuaan oven, ennen kuin Aratovar ehti tehdä elettäkään. Yllättyneisyys vaihtui nopeasti virnistykseksi nuorukaisen astuessa sisään.

”Varastit sisääntulorepliikkini. Et tiedäkään, uhrasin sen miettimiseen yöuneni.”
”Sepä ikävä kuulla. Uskallapas haukotella. Saat kertoa minulle kaiken matkastasi.”

Aratovar istuutui penkille vetäen neidon syliinsä.
”Mitä minä kertoisin. Pelargir on samanlainen kuin aina ennenkin.”
”No millainen sitten? En minä siellä ole milloinkaan käynyt.”
”Iloisia ihmisiä markkinoilla, ikävystyttävää ylhäisöä ja keimailevia tyttölapsia, aurinkoa. Kaupungin tavallista vilkasta elämää. Mitä haluat kuulla?”
”Sinusta ja keimailevista neitokaisista. Ei, kerro markkinoista.”

”Suuri aukea ja paljon kauppiaita. Kaikki tinkivät minkä ehtivät. Kalastajia rannikolta, naisia Lebenninista kärryt täynnä kukkia. Ruokaa, tarve-esineitä, hevoskauppiaita, seppiä. Sinun täytyisi itse nähdä. Viihtyisit varmasti. Paljon lapsia hunajanekut kädessään. Vien sinut sinne joskus. Ja mitä tulee keimaileviin neitoihin, heitä oli vain kaksi. Sisaruksia, molemmat vaaleaverikköjä. Sääli vain, että pidän enemmän tummista.”

Súire hymyili ja tunsi hieman punastuvansa. Juuri nyt hän tuntui olevan täysin Aratovarin vietävissä.
”Kerro lisää. Kai sinä muutakin teit kun vain istuskelit torin laidalla katsellen markkinaväkeä?”
”Kävin kauppaneuvoston kokouksessa. Isä järjesti minut sinne, ilmeisesti toivoi että oppisin jotain. Mutta en voi kyllä rehellisesti sanottuna käsittää, mitä hyötyä minulle oli kuunnella kiistelyä siitä, millä hinnalla lamedonilaiset saavat myydä viiniään. Eikä ymmärtänyt kyllä isäkään sen jälkeen kun kerroin hänelle. Saisivat kyllä vähän vaihtaa neuvoston jäseniä. He vastustavat toistensa ehdotuksia ihan vain periaatteesta, lienevätkö henkilökohtaiset kahnaukset syynä. Mutta, en väsytä korviasi näillä puheilla. Sitä paitsi neuvoston kokouksessa käsiteltyjen asioiden tulisi pysyä niiden seinien sisällä, seikka jota minulle toisteltiin. No, en usko että sinä ryhdyt joihinkin valtaviin toimiin Pelargirin kauppaneuvostoa vastaan siitä huolimatta, että tiedät miten naurettavaa touhua se on.”
”Epäilen. Mitä muuta?”

Aratovar nauroi.
”Sinä olet varsin utelias. Tämä on kuin mikäkin ristikuulustelu.”
”Haluan vain tietää mitä olet puuhaillut.”
”No tuossa se oli melko lailla. Kävin erään ylimysperheen luona, kohteliaisuuskäynnillä. Luulin etten milloinkaan pääsisi sieltä pois, hyvä etteivät yösijaa tarjonneet. Sille ei tosin ollut pelkoa, kun talon rouvalle selvisi, että olen kihloissa.”
”Anna kun arvaat, ne vaaleaveriköt olivat hänen tyttäriään?”
”Aivan niin. Hän yritti kovasti tiedustella milloin mahdollisesti saapuisin uudelleen Pelargiriin. Ilmoitin, että ehkä joskus kesällä, vaimoni kanssa. Sinun olisi pitänyt nähdä hänen ilmeensä. Yritti pelastaa tilanteen huomauttamalla, ettei tiennytkään minun olevan naimisissa. Sainpahan napautettua uudelleen.”
”Rouva-parka”, Súire tirskahti.

Seuraavana päivänä Súiren meni kartanolle. Hän pääsisi vihdoin sovittamaan hääpukuaan. Se ei ollut vielä täysin valmis, mutta neito oli kuitenkin hyvin innoissaan. Päästyään kartanolle hän ei vaivautunut koputtamaan vaan asteli suoraan sisälle ja ylös. Mírë ja Indil odottivat samassa huoneessa, kuin viimeksikin.
”Päivää Súire. No niin, on ensimmäisen sovituksen vuoro. Toivottavasti pidät siitä. Indil suostui jo hieman näyttämään pukua minulle, ja minusta se on ihastuttava.”

Hieman ujostellen Súire riisui päällysmekkonsa pois ja pujottautui Indilin avustuksella valkeaan pukuun. Neito silotteli kaunista kangasta edestä Indilin kiinnittäessä puvun kiinni takaa neuloilla.
”No niin, käännyhän tänne. Mutta voi, näytätpäs sinä kauniilta. Helmasta saa näemmä ottaa hieman pois. Miltä puku tuntuu päällä, onko se sopivan kokoinen?”
”Kyllä, se tuntuu hyvältä päällä.”
Indil selitti vielä puvusta, suurimmaksi osaksi osoittaen puheensa Mírëlle, sillä välin, kun Súire asteli huoneessa olevan suuren peilin eteen. Hetken hän katseli peilikuvaansa varsin epäuskoisena. Puku oli ihana, ja Súire punastui hieman ajatukselleen, miten Aratovar pitäisi siitä varmasti, jahka se olisi valmis. Neito käännähti ja katseli itseään takaa ja sivulta. Kyllä, siinä puvussa hän saattoi kuvitella näyttävänsä melko nätiltäkin.

Súire säpsähti Indilin puhuessa hänelle.
”No niin, toivottavasti et saa neulanpistoja. Nostahan kätesi ylös niin otetaan puku pois yltäsi.”
Indil auttoi varoen puvun pois Súiren yltä ja neito kiirehti pukemaan ylleen sillä aikaa kun Indil viikkasi pukua jutellen Mírën kanssa.
”Seuraavalla kerralla onkin sitten jo hääpäivä. Tulen käymään hieman ennen, niin saat sovittaa vielä kerran, että se varmasti sopii.”
Súire nyökkäsi ja lähti pois huoneesta. Neito vajosi ajatuksiinsa ja melkein törmäsi Ciryamoon, joka oli juuri portaiden yläpäässä.
”Voi anteeksi, olen pahoillani. En huomannut…”Súire kiirehti sanomaan, mutta ruhtinaan naurahdus keskeytti hänet.
”Ei se mitään. Kunhan et kolhi itseäsi nyt portaissa. Aratovar on kirjastossa.”

Súire niiasi hieman ja lähti portaita alas. Häntä hieman huvitti tulevan appensa sanat. Ciryamo oli kertonut Aratovarin olinpaikan ennen kuin neito oli edes ehtinyt ajatella asiaa. Niin kuin tämä olisi sanonut minkä tahansa arkisen asian, kuten vaikkapa päivällisen olevan valmista. Koputtamatta Súire avasi hitaasti kirjaston oven. Häntä vastaan tulvahti hieman pölyinen ilmavirta joka tuoksui, kuten arvata saattaa, vanhoilta kirjoilta.

Aratovar seisoi toisella puolella huonetta selkä oveen päin. Mies ei ollut huomannut Súiren saapumista, ei ainakaan tehnyt elettäkään siihen suuntaan, ja neito yrittikin hiipiä mahdollisimman hiljaa miehen taakse. Aratovar selaili parhaillaan jotain pientä kirjaa, kunnes laittoi sen kiinni huokaisten raskaasti. Mies työnsi kirjan takaisin hyllyyn ja otti käteensä uuden opuksen. Ennen kuin Aratovar ehti avata kirjaa, Súire kiersi kätensä miehen ympärille.
”Hei.”
”Ai hei. En kuullut sinun tuloasi. No, miltäs hääpukusi näyttää?”
”Se on ihana. Pidät siitä varmasti”, Súire hymyili, ”Mitä luet?”
”En mitään, kunhan vain selailen”, mies vastasi ja työnsi kirjan takaisin hyllyyn.

Súire loi mietteliään katseen nuorukaiseen. Vaikka hän ei osannut lukea, oli hän varma, etteivät ihmiset jotka vain selailivat kirjoja, päästäneet sellaisia huokauksia. Aratovar salasi jotain, tuskin mitään suurta tai merkittävää, mutta salasi kuitenkin. Súire pidättäytyi kysymästä, vaikka halusikin tietää, mitä Aratovar puuhasi.
”Tulehan. Tämä pölyinen ilma ei voi olla kenellekään hyväksi. En ymmärrä miten Quesse saattoi viettää täällä tuntikausia.”

**********

Quesse heitteli vaatteitaan vuoteelle. Välillä nainen sovitti jotain pukua eteensä, mutta viskasi kaikki yksitellen pois. Quesse kirosi muutamia valuvia kyyneleitä.
”Olen kuin mikäkin typerys”, nainen ajatteli pyyhkäistessään kyyneleet pois. Hieman lannistuneena hän vilkaisi vaatekasaan ja hieraisi otsaansa. Mikään ei sopinut. Mikään ei mahtunut enää hänen ylleen.

Eldarion oli viimein myöntynyt. Láithin avulla Quesse oli raahannut esille matka-arkun ja oli aikeissa pakata. Sopivaa pukua Aratovarin häihin ei tuntunut löytyvän. Kaikki hänen hienommat ja juhlavammat vaatteensa olivat liian pieniä. Nykyinen puku oli hieman liian suuri. Se oli jätetty tarkoituksella väljemmäksi, ettei heti jäisi pieneksi. Nainen naurahti turhautuneesti. Hän tiesi, että asian murehtiminen oli täysin turhaa. Silti se harmitti Quessea. Hän tunsi olonsa jo valmiiksi niin oudoksi. Ennen hän oli saattanut pujottaa helposti ylleen puvun, joka oli teetetty hänelle jo aikoja sitten.

”Rouva, tarvitsetteko apua?”
”Hei Láith. Ei, en tarvitse. Tai ehkä sittenkin. Ehkä voisit auttaa minua laittamaan vaatteet takaisin paikoilleen. Vaikka itsehän minä ne siihen levitin. Olen vain niin turhautunut.”
”Niin rouva”, Láith sanoi, kuin ei tietäisi, mitä muutakaan sanoa. Neito otti päällimmäisen puvun käsiinsä ja laittoi sen takaisin kaappiin.”
”Láith, kuulehan. Jaksatko kuunnella raskaana olevan naisen valitusta”, Quesse sanoi ja hymähti hieman. Hän ei halunnut kuulostaa liian vakavamieliseltä.

Palvelustyttö loi hämmästyneen katseen, mutta uskaltautui hymyilemään ja nyökkäsi.
”En voi uskoa, että tällä hetkellä elämäni suurin ongelma on se, mitä laitan ylleni veljeni häihin. Minulla on kaikki nämä kauniit ja ihanat puvut, mutta mikään ei mahdu enää ylleni. Enkä usko, että voin käyttää niitä edes lapsen syntymän jälkeen.”
”Mutta onhan tuokin kaunis, mikä teillä on yllänne, rouva.”
”Tiedän, haluaisin silti jotain juhlavampaa. Ei Aratovar joka päivä mene naimisiin”, Quesse huokaisi.
”Ehkä te voisitte koristaa pukua jollain tavalla, tarkoitan mikä teillä on yllänne? Ehkä voisitte ottaa jonkun siihen sopivan huivin harteillenne tai jotain vastaavaa? Rouva.”

Quesse oli hetken hiljaa miettien Láithin ehdotusta.
”Tuo on hyvä ajatus, kiitos Láith.”
Láith hymyili ja niiasi hieman. Quesse nousi ylös auttaakseen neitoja pukujensa kanssa.

”Oletko aloittanut suursiivouksen vai mitä tämä on?”
”En suinkaan”, Quesse naurahti ja meni tervehtimään Eldarionia.
”Tällä paikalla pukupoloiseni kohtasivat turhautumiseni. Nyt Láith auttaa minua korjaamaan jäljet.”
”Vai niin. Ja mikähän on turhautumisesi syy ja viskotko aina sen takia vaatteitasi?” Eldarion sanoi ja nauroi.
”Etsin jotain, mitä laitaa ylleni Aratovarin häihin vain todetakseni, ettei yksikään noista mahdu enää ylleni. Mutta Láithin ajatuksen ansiosta säästyt kiukuttelultani.”
”Minun pitänee siis kiittää Láithia”, mies hymähti.

”Niin mukavaa kun sinua onkin nähdä”, Quesse sanoi sipaisten Eldarionin kasvoille valahtaneita suortuvia taaksepäin, ”Miten sinä täällä?”
”Kunhan vain tulin katsomaan, miten voit. Tiedätkö, ei sinun vielä varmaan tarvitsisi pakata. Me lähdemme vasta viikon kuluttua”, mies huomautti nähdessään arkun vuoteen vierellä.
”Tiedän, olin vain pitkästynyt.”
”Oletko innoissasi matkasta?”
”Kysytkin vielä. On ihanaa päästä käymään Tolfalasissa.”

Quesse meni Láithin avuksi Eldarionin katsellessa vierestä. Syrjäsilmällä Quesse huomasi miten Láithia jännitti. Naiselle oli välillä hieman huvittavaa huomata, miten kunnioittaen ja nöyristellen Eldarioniin suhtauduttiin. Toki se oli ihan normaali käytäntö, mutta Quesse ei itse ollut puhutellut miestä korkeutena saati sitten herrana sen jälkeen, kun tämä oli kosinut häntä.

Láith niiasi ja lähti huoneesta. Quesse vilkaisi tytön perään ja pudisteli hieman päätään hymyillen.
”Tiedätkö, minä tässä ajattelin, jos pyytäisin Láithin mukaan.”
”Tolfalasiin?”
”Niin”, Quesse sanoi,” Minä luulen, että hän kyllä lähtisi mielellään ja minä olen tottunut siihen, että hän on lähellä, apunani. Minä todella pidän hänestä.”
”Kyllä se minulle käy.”

Illalla Quessen käydessä nukkumaan hän tunsi olonsa oudon rauhalliseksi. Huoneessa oli täysin hiljaista, Eldarionkin hengitti lähes äänettä. Verhon raosta tuleva hento valonsäde valaisi hieman hämärää. Quesse valvoi kauan muistellen Tolfalasia ja lapsuutensa muistoja. Kuinka aurinkoisina kesäpäivinä he olivat yhdessä Aratovarin kanssa kahlanneet rannalla simpukankuoria etsien. Hiekkaisin jaloin ja käsin löydöt oli viety äidille, joka aina jaksoi ihmetellä ja ihastella niitä.

Quesse naurahti hiljaa. Samalla hän päätti vievänsä lapsensa silloin tällöin samoin tavoin kahlaamaan meren rantaan, kunhan tämä kasvaisi. Nainen sulki silmänsä ja yritti kuvitella mielessään kesäisen meren rannan. Keveä liplatus ja valon välkehdintä veden pinnalla täytti Quessen ajatukset. Tutun ja turvallisen mielikuvan vallatessa hänen ajatuksensa, Quesse vaipui viimein uneen.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 31. luku 4.2.

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Tämä oli oikein lämminhenkinen luku. Sai hymyni jämähtämään huulille... :D

Hienoa, että Eldarion ja Quesse tulevat taas toimeen keskenään.

Súire sitten. Voi voi, odottaminen on kyllä aika tuskaa. Ja ristikuulustelu... :D Minä oikein jäin miettimään, kuinka hienosti ja elävästi kerroit Pelargirista Aratovarin kautta. Minä pysyin näkemään sen kaiken. Keimailevat tyttöset ja heidän äitinsä... :lol: Olen kateellinen, tuo kertoi niin aidosti Keski-Maan elämästä, melkein kuin olisit kuvannut omaa maailmaamme, niin luonnollinen se Aratovarin matkakertomus oli.

Ja puvun sovitukset... Suíren mieliala loisti tekstistä.

Kuvasit kirjastoa ihanasti. Koputtamatta Súire avasi hitaasti kirjaston oven. Häntä vastaan tulvahti hieman pölyinen ilmavirta joka tuoksui, kuten arvata saattaa, vanhoilta kirjoilta. Oi, minäkin haluan tuollaisen tulvahduksen... (minähän en ikinä nuuhki kirjoja...) Mutta Aratovarin salailu ei kuulosta hyvältä. Toivottavasti se ei ole mitään kovin suurta, vain huoli siitä, tuleeko Quesse häihin tai jotain.

Quessen turhautuminen vaatteista oli jotenkni käsinkosketeltavaa. Kyllä, minäkin saisin varmaa nhepulin tuossa tilanteessa. Onneksi Láith oli avuksi. Ja niin muuten, hienoa, että Quesse pääsee Tolfalasiin. Minusta on kivaa, että Quesse, joka ensin ei osannut olla Láithin kanssa, haluaa hänet nyt mukaansa. Niin sitä asioihin tottuu. Ja lopun kuvailut olivat taas ihania.

Miksi minusta tuntuu, että sain aikaan vain turhaa ihkuttamista..? Noh, jatkoa (ja erityisesti häitä) odotan.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 31. luku 4.2.

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Pahoittelen että tämän kommentointi taas lykkääntyi, krooninen aikapula vaivaa. Vaikka luulenpa että sinulla on näinä päivinä ollut muutakin ajateltavaa kuin ficcaaminen, joten siinä mielessä tällä ei varmaan ollut niin kiirettä. ;)

Eldarion ja Quesse vaikuttivat tuossa alussa tyyniltä ja onnellisilta. Toivottavasti kaikki menee jatkossakin hyvin. Nuo Aratovarin häät sattuvat kyllä vähän hassusti Quessen raskausaikaan. Sellainen pitkä matka ei kuulosta oikein terveelliseltä raskaana olevalle, siis vaikka se nyt ei varsinaisesti uhkaisi raskautta, niin tuskin se matkanteko kovin mukavaa Quessestä olisi. Mutta ilmeisesti he kuitenkin matkustavat laivalla, joten ehkä se sujuu, eikä tarvitse ainakaan paikallaan istua joissain ahtaissa vaunuissa.

Nuo Aratovar ja Súire puhelevat kyllä edelleen mukavan tuttavallisesti ja huumorinsävyisesti toisilleen, siis siinä ei ole yhtään sellaista jäykistelyä, mitä voisi kuvitella, jos tässä olisi kaksi puolipakolla naimisiin menevää ruhtinasperheen vesaa. Aratovar kuvaili Pelargiria kivasti. Ja minun tekee mieli hunajanekkuja. Ehkä Aratovarinkin teki mieli, kun niin kiinnitti huomiota niihin. :) Ja kyllä varmaan moni Tolfalasin neitokainen äiteineen huokaisee pettymyksestä nyt, kun Aratovar ei ole enää vapailla markkinoilla.

Minä tulen väkisinkin ajatelleeksi, että olet näissä Súiren puvun sovituskohtauksissa päässyt hyödyntämään vähän omia kokemuksiasi. ;) Tuollaisia asioita ehkä harvemmin tulee kuvailtua ficeissä tai kirjoissa, mutta minusta on kuitenkin mukavaa että olet ottanut tuon mukaan, koska onhan se oleellinen osa häiden valmisteluja, ja Súirelle ehkä vielä sellainen kaikkein konkreettisin asia, kun hänen ei ilmeisesti muuten tarvitse juuri ottaa osaa pitojen järkkäämiseen. Kivaa muuten, että tuo Aratovar on lukumiehiä. Eiköhän hän pian opeta morsiamensakin lukemaan.

Minä olen jatkuvassa sodassa vaatekaappini kanssa, varsinkin aamuisin, ja siinä mielessä voin hyvin ymmärtää, miten kovasti Quessea harmittaa tuo sopivien vaatteiden puuttuminen. Vaikka mielessä kyllä kävi, että tässä on tuleva kuningatar, joten eikö hänelle nyt sitten voitaisi ommella uutta leninkiä häitä varten? Koska ei se varmaan ainakaan rahasta kiinni olisi. ;) Mutta mukavaa kuitenkin, että tuo Láith ilmestyi paikalle ja keksi ratkaisun. Tuo oli muuten hauska yksityiskohta, kun Quesse ihmetteli tuota kuinka kaikki kunnioittavat ja jopa jännittävät hänen miestään. Se on varmasti hassu tunne, jos itse ei miestään erityisemmin kumartele. Vaikka toisaalta, aikakauden huomioon ottaen, luulisin Quessen joka tapauksessa kunnioittavan Eldarionia enemmän kuin mitä naiset nykyään kunnioittavat miehiään, siis että Eldarion on kuitenkin se, joka sanoo viimeisen sanan. Tai no, en tiedä, miten olet tämän asian ajatellut, mutta itse ehkä kuitenkin näkisin nuo avioparien väliset suhteet Keski-Maassa sellaisiksi vähemmän tasa-arvoisiksi, niin feministi kuin olenkin.

Loppu oli hyvin kaunis ja nyt minä todella toivon, että nuo Quessen haaveet toteutuvat eikä mitään kurjaa tapahdu. Tämä oli kaikkiaan kaunis ja lämminhenkinen luku. Mutta nyt minä vetäydyn tästä nukkumaan ja odottelemaan jatkoa.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 31. luku 4.2.

Viesti Kirjoittaja Leida »

Nerwenin sanoja lainatakseni tämä todella oli lämminhenkinen luku. Lämminhenkistä tunnelmaa ja lämminhenkistä dialogia. Tämä ficci on jatkunut jo niin pitkään, että nämä hahmot ovat tulleet merkillisen läheisiksi, erityisesti Aratovar. ;) Mutta kyllä siis muutkin, ehdottomasti. Kyllähän henkilöt tulevat tosi tärkeiksi myös silloin, kun jonkun tarinan ahmaisee parin päivän aikana, mutta pitkän silloin tällöin jatkuvan tarinan aikana heihin muodostuu kuitenkin jollain tavalla vähän erilainen suhde. Ikään kuin olisi seurannut heidän elämäänsä pidemmän aikaa, vaikka eihän se kertomuksessa kuluva aika tietenkään ole verrannollinen lukemisiin käytettyyn aikaan. Sen takia minusta on jotenkin tasapainottavaa lukea sekä kirjoja että tällaisia jatkotarinoita. :)

Voi kuinka mukavaa, että Quesse pääsee käymään Tolfalasissa. Eldarion on näemmä hillinnyt vähän tuota suojelevaisuuttaan, kun suostuu siihen, koska voihan matkalla aina jotakin sattua. Mutta ymmärrettävää, että Quesse haluaa kovasti sekä käymään lapsuudenkodissaan että näkemään ainoan ja rakkaan veljensä häät. Tykkäsin kyllä kovasti tuosta koti-ikävä-sananvaihdosta, jossa Quesse korjasi, että hänen kotinsa on siellä Minas Tirithissä, joten ei hän voi potea koti-ikävää, vaikka kaipaakin tietysti Tolfalasiin. Se oli varmasti totta ja luultavasti sai Eldarionin mielen hyväksi, oli se niin kauniisti sanottu. :)

Minusta on kiva myös huomata, että Quesse alkaa ystävystyä Láithin kanssa, vaikka aluksi tämän läsnäolo taisi olla hänelle melkoinen taakka. Tai no, en tiedä missä määrin voi puhua ystävyydestä kahden noin eri arvoasemassa olevan ihmisen välillä, mutta ainakin Quesse alkaa viihtyä Láithin seurassa. Aratovar oli oma ihastuttava itsensä (miten olenkin tähän hahmoon niin ihastunut?) ja hänen matkakertomuksensa oli hauskaa luettavaa. Siitä sai kyllä selkeän kuvan hänen kokemuksistaan. Oli toki myös hellyyttävää lukea, kuinka ikävissään Süire odotteli kotona, että mies kotiutuisi matkaltaan. Naljailut varastetuista sisääntulorepliikeistä ja keimailevista vaaleaveriköistä olivat taas tavattoman hauskaa luettavaa. :)

Ja viimeinen lause oli kauhean hieno, siis se, miten Quesse nukahti noihin turvallisiin veden mielikuviin. Tuli mieleen, että ne kertovat lapsuusmuistojen lisäksi jostakin syvemmästä, kaikkihan me olemme kelluneet äidin kohdussa. Vesi on minusta niin kiehtova elementti siksikin, että se voi merkitä sekä turvaa että vaaraa.

Pidin siis edelleen kovasti ja jään taas odottelemaan jatkoa. :D
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Re: Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 31. luku 4.2.

Viesti Kirjoittaja Andune »

Kiitokset kommenteistanne :)

Nerwen: Kiitos! Syy Aratovarin salailuihin selviää kyllä myöhemmin, jahka se selviää minullekin täysin. Mutta sen verran voin toki sanoa, ettei kyseessä ole mitään vakavaa. Vain pieniä yksityiskohtia. Oli viestisi pelkkää ihkutusta tai ei, minut se ainakin sai hyvälle tuulelle :D

Mithrellas: Haha, osuit asian ytimeen. Vanhojentanssipuvun sovitus oli välillä aika mielenkiintoista, mutta siitä selvittiin ja lopputuloskin tyydytti. Oli pakko saada se tähän mukaan.
En osaa sanoa oikein mitään avioparien välisestä tasa-arvosta Keskimaassa, mutta vaikka Eldarionilla se ylempi auktoriteetti on hallussaan, turhaa jäykkyyttä hänen ja Quessen välille en pysty kuvittelemaan.

Leida: Tämä ficci on todellakin jatkunut pitkään, pitempään kuin sen oli tarkoitus. Vaikka hahmoista on tullut ehdottoman läheisiä, olen kyllä onnellinen kun pian voin jättää heidät elämään omaa elämäänsä.
On todella ihanaa huomata, että Aratovarin ja Súiren sananvaihdot viihdyttävät. Olen tainnut sanoa tämän ennenkin, mutta niitä on hauska kirjoittaa. Voi vain kuvitella tilanteen mielessään ja sanat tulevat kuin itsestään.

Jatkoa seuraa jälleen tauon jälkeen. Tämä on näillä näkymin neljänneksi viimeinen luku, ellen sitten kehittele jotain tai päätä jättää erästä asiaa pois. Olen kyllä todella yllättynyt, että tästä tuli näinkin pitkä.


Luku XXXII

”No, Súire. Oletko hermostunut?”
Neito katsahti Meliniin, jonka kasvoilla oli tietäväinen hymy.
”Kai minä olen vähän.”
”Vähänkö vain? Huomennahan on sinun hääpäiväsi! Minä ainakin olin hulluuden partaalla häiden aattona”, Melin huudahti.
”Tietysti minua jännittää. Mutta luulen tietäväni mitä odottaa huomiselta, joten ei minua tietämättömyys vaivaa.”
”Niinhän sinä kuvittelet. Odotahan vain, päivä voi olla yllätyksiä täynnä”, Melin sanoi. Súire hymyili hieman vaisusti ja vajosi ajatuksiinsa.

Neito oli kuvitellut, että olisi ilman muuta kauhuissaan häitä edeltävinä päivinä. Kaikki tuntui kuitenkin nyt niin selvältä, ettei Súire oikein tiennyt, mistä hänen tulisi olla hermostunut. Ainoa asia, mistä hänen itse piti huolehtia oli se, ettei kompastuisi tai muuten nolaisi itseään. Mírë hoitaisi järjestelyt, Aratovar hoitaisi vieraille puhumisen ja Wingon ja Saegon olisivat paikalla, jos Súire kaipaisi inhimillistä puheseuraa. Neito tunsi olonsa täysin varmaksi huomista ajatellen. Kunhan hän itse olisi valmiina ajallaan, kaikki muu sujuisi kyllä kuin itsestään.

Súiren täytyi myöntää olevansa onnellinen siitä, että oli jo ilta. Pian hän voisi paeta omaan pieneen huoneeseensa muiden tietäväisiltä katseilta. Viimeinen yö omassa vuoteessa. Viimeinen yö naimattomana neitona. Viimeinen yö yksin. Huomenna kaikki olisi toisin.

Aamulla Súiren ensimmäinen tuntemus herätessään oli epämukava tunne mahanpohjassa. Neito tiesi sen kyllä johtuvan jännityksestä, mutta se ei helpottanut oloa. Hän oli kuitenkin tyytyväinen siitä, että oli saanut nukuttua yönsä melko hyvin. Nyt hän tunsi olonsa virkeäksi.

Kuten Súire oli arvellutkin, Melin oli jo ylhäällä. Tämä hyökkäsi oitis neidon kimppuun tämän tultua ulos huoneestaan.
”Kuinka morsiamemme voi? Nukuitko hyvin? Tule istumaan tulen ääreen, niin kampaan hiuksesi. Mitä haluaisit syödä?”
”Melin, sinähän hössötät kuin mikäkin”, Súire nauroi ja istuutui naisen osoittamalle tuolille.

Súire vilkaisi ulos. Vaikka aurinko oli jo nousemassa ja sen kirkkaat säteet valaisivat, ulkona näytti kolealta. Melin ojensi hänelle kupin kuumaa juotavaa ja alkoi selvitellä hänen hiuksiaan.
”Päivästä tulee kaunis”, Melin sanoi hieman huokaisten ja pysyi sitten vaiti.

Aamu kului ja pian Súiren oli lähdettävä kartanolle. Se oli ehkä päivän pelottavin osa, niin neidosta tuntui. Vaikka hän oli viime aikoina useasti kävellyt tuon matkan, jokainen askel tuntui huumaavalta ja sai Súiren hieman hermostuneeksi. Melin lähti kaikeksi onneksi hänen mukaansa, lähinnä varmistaakseen edeltä, että Aratovar pysyisi poissa. Súire ei halunnut miehen näkevän häntä ennen.

Aulassa Súire ja Melin tapasivat Mírën keskellä kaaosta, siltä vaikutti. Mutta ainakin se oli hallittu kaaos. Palvelijat kävelivät edes takaisin kantaen milloin mitäkin ruhtinattaren antaessa ohjeita.
”Súire, kultaseni, olet viimein täällä. Nyt nopeasti ylös, Aratovar on vielä huoneessaan.”
Eräs palvelijoista osoitti, turhaan, Súirelle huoneen, missä hänen valmistautumisensa tapahtuisi. Se oli samainen huone, missä hän oli tavannut Indilin ja hoitanut morsiuspukunsa sovituksen. Siellä oli tosin neidon yllätykseksi amme nurkassa joka oli täynnä lämmintä vettä. Súire ei halunnut ajatellakaan, millaisen vaivan palvelijat olivat ammeen eteen nähneet.

Pian Mírë tuli huoneeseen sulkien oven visusti perässään.
”Ajattelin, että haluaisit käydä kylvyssä. Tuossa on pyyhkeitä. Ulkopuolella odottaa palvelija, joka laittaa hiuksesi. Nauti rauhassa kylvystäsi, mutta älä liian kauan. Onneksi kaikki vieraat ovat pysytelleen enemmän tai vähemmän omissa oloissaan. Kukaan tuskin haluaa tulla ulos huoneestaan, kun palvelijat kulkevat joka paikassa. Pian kaikki on onneksi valmista. En ole milloinkaan nähnyt Aratovaria yhtä rauhattomana kuin eilen illalla.”

Ja niin Mírë lähti. Oven sulkeuduttua Súire purskahti pieneen nauruun ja sai Melininkin hymähtämään.
”Jäätkö tänne?”
”Taidan palata kotiin. Tulemme kyllä Wingonin ja Saegonin kanssa hyvissä ajoin, käyn sitten luonasi ennen seremoniaa”, Melin vastasi ja lähti.

Hieman huokaisten Súire riisuutui, veti sermin paremmin ammeen eteen ja pujahti lämpimään veteen. Neito tunsi olonsa raukeaksi ja hetkeksi hän unohti kaiken jännityksensä. Súire havahtui koputukseen. Hieman arasti hän kurkottautui ammeesta nähdäkseen ovelle. Ääntäkään ei kuulunut, mutta Súire näki miten oven alta työnnettiin jotain. Neito nousi nopeasti ammeesta ja kietouduttuaan pehmeään pyyhkeeseen, hän meni ovelle.

Oven ali oli työnnetty kirjekuori. Súire ehti jo harmistua, eihän hän osannut lukea. Neidon yllätykseksi kuoressa ei suinkaan ollut kirjettä tai minkäänlaista paperilappua. Sen sijaan Súire näki hopean välähdyksen ja nosti kuoresta korun. Ketjussa roikkui hopeinen laatta, johon oli kaiverrettu molemmin puolin kuvioita. Monimutkaiset ohuet viivat toivat Súirelle mieleen huoneen kalusteiden koristeleikkaukset, ja kuitenkin korussa ne olivat tarkemmat ja monimutkaisemmat.

Súire meni oitis peilin eteen ja ripusti korun kaulaansa. Neito kääntyili hieman peilin edessä ja kuljetti sormiaan pitkin ketjua ja laattaa. Hän oli melko varma siitä, että koru oli Aratovarilta. Hetken hän oli jo ollut aikeissa mennä oitis nuorukaisen luo kiittämään, kunnes tajusi ettei se ollut hyvä ajatus. Ensinnäkin hän oli kietoutunut vain pyyhkeeseen eikä hän halunnut miehen näkevän itseään ennen vihkimistä.

Nopeasti Súire kuivasi itsensä ja huomasi tuolille asetellut vaatteet. Siinä oli valkea alusmekko pienin pitsikoristein ja tarkasti aseteltu ja siloteltu puku. Neito nosti puvun käsiinsä. Siinä se oli, hänen hääpukunsa. Súire pujotti alusmekon ylleen ja loi hieman epäilevän katseen pukuun. Hän ei ollut varma, pitäisikö hänen pukea se jo ylleen ja päätti lopulta kutsua ensin palvelijan. Súire kävi koputtamassa oveen toivoen, että palvelija ymmärtäisi tulla huoneeseen. Siinä samassa ovi avautuikin ja nuori tyttö astui sisään. Niiattuaan hän osoitti Súirelle tuolin ja ryhtyi kampaamaan tämän hiuksia.

Yhä uudestaan palvelija veti kamman Súiren tummien hiusten läpi silottaen takut.
”Millä tavalla neiti haluaisi hiuksensa?”
”En tiedä, en ole oikein ajatellut…”
Súire ei ehtinyt lopettaa lausettaan kun Mírë jo saapui huoneeseen. Nopeasti tervehdittyään ruhtinatar alkoi neuvoa tytölle, miten laittaa Súiren hiukset. Neito jäi istumaan vaiti, välillä hieman nyökkäillen. Häntä ei liiemmin harmittanut se, ettei saanut juuri lainkaan puuttua omaan kampaukseensa. Mírë tiesi mitä teki ja Súire luotti siihen.

**********

Súire väänteli hermostuneena käsiään ja katseli itseään peilistä. Hän ei oikein tiedä miten suhtautua outoon peilikuvaansa. Hiukset kunnolla kammattuina ja laitettuna, kauniiseen valkeaan pukuun pukeutuneena. Se kaikki tuntui niin epätodelliselta. Eihän hän ollut milloinkaan edes omistanut kunnon kampaa.

Súire seisoi vaiti palvelijan kiinnitellessä viimeisiä suortuvia hänen kampaukseensa. Lopuksi tämä työnsi hiuksiin kamman, johon huntu oli kiinnitettynä. Palvelija niiasi ja poistui jättäen morsiamen yksin peilikuvansa kanssa.

Neito sijoitteli huntua kampauksensa päälle ja veti toisen puolen kasvojensa eteen. Pieni hymy nousi neidon huulille, mutta se ei kestänyt kauaa. Sen sijaan muutama kyynel valui Súiren poskelle.
”Olisitpa täällä, minun kanssani”, neito kuiskasi hiljaa itselleen ja nosti hunnun pois kasvojensa edestä.

Hän katseli peilikuvaansa. Silmiään, kasvoja kehystävää tummaa hiussuortuvaa. Hän kävi läpi kaikki kasvojensa piirteet, joita isä oli sanonut hänen perineen äidiltään.
”Olet kuin äitisi”, isä oli monet kerrat sanonut. Súire ei ollut uskonut sitä täysin. Äitihän oli ollut niin kaunis. Nyt hän alkoi ymmärtää. Nyt hän oli nainen. Aikuinen nainen, vakaa ja järkevä. Nyt hän oli enemmän äitinsä kaltainen kuin milloinkaan ennen. Menossa naimisiin. Súire hymyili.

Koputus ovella havahdutti Súiren. Ovi avautui hitaasti ja Súire näki Aratovarin sisaren saapuvan huoneeseen.
”Aratovar käski tulla kysymään oletko valmis? Onko kaikki hyvin?” Quesse kysyi.
”On, minua vain jännittää. Kaikki ne ihmiset, kaikki se tuijotus…”
”Niin, minäkin olin kauhuissani. Mutta jännitys kuuluu asiaan. Jännittääkö sinua muukin kuin vain vieraat? Tiedän, että hääyö saattaa..”
”Ei”, Súire keskeytti ja hymyili, ”se minua ei jännitä lainkaan. Tai ehkä vähän mutta…niin.”
Súire antoi äänensä vaipua. Hän karisti vanhan häpeän rippeet mielestään. Sillä ei olisi enää mitään väliä eikä kenenkään tarvitsisi tietää nyt kun he menisivät naimisiin.

Quesse nyökkäsi hymyillen.
”Katsohan tänne.”
Súire seisoi hiljaa paikoillaan Quessen asetellessa tämän hääpuvun helmoja paremmin ja silotellessa tämän hiuksia. Neito antoi katseensa liukua Quessen jo selvästi kasvaneelle vatsalle ja hymyili.
”Milloin lapsi syntyy?”
Quesse hymyili ja sipaisi hieman vatsaansa.
”Vielä kolmisen kuukautta”, nainen vastasi ja laski viimein hunnun neidon kasvojen eteen.
”No niin, kaikki odottavat.”

Súire tunsi sydämensä lyöntien kiihtyvän. Se hakkasi rinnassa neidon astellessa Quessen perässä käytävää pitkin. Tämä kääntyi hymyilemään viimeisen kerran, ennen kuin lähti laskeutumaan portaita alas.

Súire odotti hetken aikaa hengitellen syvään ja rauhallisesti. Sitten hän laskeutui alas portaita. Neito otti tukea kaiteesta pidellen toisella kädellään helmastaan kiinni, ettei kompastuisi. Súiren iloksi ja helpotukseksikin hän huomasi veljiensä ja Melinin odottavan portaiden päässä.
”Näytät varsin kauniilta sisko”, Saegon kiirehti sanomaan. Melin halasi Súirea ja sanoi,
”Olet niin kaunis morsian.”
Wingon tarjosi hymyillen käsivartensa Súirelle.
”Isä ja äiti olisivat sinusta ylpeitä.”
”Kiitos Wingon.”
Veljensä saattamana Súire lähti kulkemaan kohti salia. Neidon yllätykseksi veli kuitenkin pysähtyi.
”Ei Súire, me menemme ulos. Hän odottaa sinua rannalla.”

Wingon vei Súiren ulos Saegonin ja Melinin seuratessa. Rantaa lähestyessään Súire näki, ei vaan ruhtinasparin kutsumat vieraat vaan myös paljon kyläläisiä parhaimmissaan.
”Mitä tämä on?”
”Tiedän, ettet viihdy suuressa väkijoukossa. Mutta tämä oli Aratovarin ajatus, kutsua myös kyläläiset kuulemaan vihkimistä.”

Tuulenpuusta tarttui Súiren hameenhelmaan riepottaen sitä. Neito värähti tuulen viileyttä oltuaan pitkään sisällä suojassa. Perhoset lepattelivat neidon vatsassa hänen lähestyessään väkijoukkoa. Vieraat olivat jo huomanneet morsiamen ja kaikki olivat kääntyneenä katsomaan. Vaivautuneena huomiosta Súire painoi katseensa alas antaen Wingonin johdattaa häntä eteenpäin.

Lähemmäs saapuessaan Súire vilkaisi hieman ylöspäin. Vieraiden keskelle oli muodostunut pieni käytävä, jonka toisessa päässä neito näki Aratovarin.

Tavoittaessaan Súiren katseen miehen kasvoille kohosi valloittava poikamainen hymy. Mies oli pukeutunut tapansa mukaan tummansiniseen, tällä kertaa tosin entistä juhlavampaan vaateparteen ja sitonut vallattomat hiuksensa taakse, joita tuuli nyt pörrötti. Otsalle oli jo valahtanut muutama suortuva, jotka kruunasivat Aratovarin huolettoman olemuksen. Niin, hän oli aina niin huoleton. Eihän hänellä nytkään ollut mitään murehdittavaa, kun morsiankin oli viimein saapunut.

Viimein Súire saapui Aratovarin vierelle. Mies hengähti hiljaa. Tietoisena miehen katseesta, Súire painoi päätään hieman alas. Wingon päästi irti sisarensa kädestä ja astui taemmas tämän toiselle puolelle.

Súire ehti jo melkein mennä paniikkiin kun ei tiennyt varmana, mitä seuraavaksi tulisi tehdä. Onneksi Ciryamo otti ohjat käsiinsä lausuen muutaman tilanteeseen sopivan sanan, kehuen morsiamen kauneutta ja huomauttaen myös hieman nauraen tilanteen erikoislaatuisuutta.

Aratovar oli ottanut Súirea kädestä kiinni ja puristi sitä nyt lujasti. Súire yritti keskittyä Ciryamon sanoihin, mutta häiriintyi silti Aratovarin yhä herkeämättömästä katseesta. Hetken neito olisi jo halunnut tiuskaista, että mies lopettaisi, eihän hän nyt niin erikoiselta voinut näyttää. Súire kuitenkin muisti miten oli katsellut ja hieman ihastellutkin omaan peilikuvaansa vain hetki sitten ja hymyili itsekseen. Ehkä Aratovarilla saattoi sittenkin olla syytä katsella häntä.

Vihkimistilaisuus oli ohi nopeammin kuin Súire oli osannut odottaa. Hän oli jännittänyt paljon Ulmon valan lausumista, mutta oli rauhoittunut tavoitettuaan Aratovarin katseen. Pian mies jo nostikin hunnun pois Súiren kasvojen edestä ja suuteli häntä kevyesti. Neito päästi helpottuneen naurahduksen ja vilkaisi veljiään. Wingon ja Saegon taputtivat muiden mukana Melinin pyyhkiessä silmäkulmiaan.

Súiresta tuntui kuin kaikki vieraat olisivat päättäneet onnitella heitä samaan aikaan. Kaikki kerääntyivät heidän ympärilleen ja jotkut huusivat onnittelunsa toisten taas tullessa kättelemään Aratovaria ja juttelemaan tämän kanssa enemmän. Muutama kyläläinen tuli puhumaan Súirelle ja tuore aviopari seisoi melkein erillään yrittäessään kiittää kaikkia onnittelijoita käsien kuitenkin ollessa yhä puristuneena yhteen.
”Voi tyttökulta, olet niin äitisi näköinen”, eräs vanha nainen sanoi ottaen Súiren käden omaansa.
”Sariel oli hyvä ystävä ja olen onnellinen että pääsen näkemään tämän hänen puolestaan.”
Súire kiitti naista ja taisteli kyyneliä vastaan. Hän ei halunnut itkeä omissa häissään vaikka kuinka voisi selittää ne ilon kyyneleiksi.

Suurin osa vieraista oli jo siirtynyt kartanoon ja kyläläiset palasivat koteihinsa paria onniteltuaan. Súire tunsi jonkin lämpimän läikähtävän sisällään. Kyläläiset olivat saapuneet katsomaan hänen vihkimistään, olleet läsnä hänen tähänastisen elämänsä tärkeimmällä hetkellä. Vaikka Súire ei tuntenut kaikkia kylässä henkilökohtaisesti, monet olivat olleet hänen vanhempiensa hyviä ystäviä. Huolimatta siitä, että hän nyt meni naimisiin ruhtinaan perijän kanssa, hän tulisi aina olemaan köyhä kalastajan tytär. Eikä ajatus enää hävettänyt Súirea. Sillä siinä oli jotain turvallista. Kun hän vain muistaisi mikä olisi, hän ei antaisi uuden elämän sekoittaa päätään ja muuttaa sitä, mitä hän todella oli. Hän olisi ja pysyisi omana itsenään.

Viimein Aratovar lähti kohti kartanoa johdattaen Súirea mukanaan. Nuorukainen kietoi kätensä Súiren vyötärölle ja suukotti nopeasti tätä.
”Näytät upealta.”
”Kiitos”, neito vastasi hymyillen.

Mikään ei voisi pilata tätä päivää.

**********

”Huomenta? Millainen olo?”
”Miten niin millainen olo? Väsynyt, onnellinen ja kykenemätön mihinkään muuhun kuin vuoteessa makaamiseen.”
Mies hymähti ja suukotti Súirea.
”Sinähän vallan laiskistut. Onneksi voimme olla tässä koko päivän. Kieltämättä, ei minuakaan huvita nousta.

Súire hymyili. Hän oli hymyillyt koko edellispäivän ja hymyili jälleen herättyään. Hän painautui tiiviisti Aratovarin kylkeen kiinni ja sulki silmänsä. Mies paransi asentoaan ja silitteli neidon tummia kutreja.
”Tämä tuntuu niin oudolta. En voi oikein vielä uskoa sitä täysin todeksi.”
”Mitä?” Súire kysyi ja kohotti päätään.
”Sinussa oli melkoinen suostutteleminen. Ajoit minut hulluudenpartaalle. Ja kuitenkin kaikkien niiden epäilyksen ja epätoivon hetkien jälkeen saan viimein pidellä sinua lähelläni. Jos tämä olisikin unta ja nyt heräisin, niin se olisi kyllä todella julmaa.”

Súire nauroi.
”Minun tietääkseni tämä on täyttä todellisuutta. Vaikka se kaikessa ihanuudessaan unelta vaikuttaakin. Voin kyllä nipistää sinua jos et usko.”
”En minä enää taida tarvita nipistystä. Silloin kyllä olisin, kun näin sinun tulevan veljesi saattamana. Minun piti pidätellä itseäni, etten oitis olisi juossut luoksesi. Koru näytti muuten kauniilta ylläsi.”
”Minä arvelinkin, että se oli sinulta. Se on ihana, kiitos.”

Aratovar hymyili vastaukseksi ja kumartui suutelemaan vaimoaan.

***********

Quesse asteli rannalla paistatellen aamuauringossa. Nainen olisi halunnut asettua makaamaan rantahiekkaan, mutta hylkäsi ajatuksen todettuaan, ettei välttämättä pääsisi enää ylös. Mahdollisuus kumartua oli ehdottomasti aliarvostettua, sen Quesse oli kokenut henkilökohtaisesti.

Quesse havahtui takaa kuuluviin askeliin. Nainen oli varma, että tulija oli Eldarion mutta kohtasi yllätyksekseen vanhan ja ei niin miellyttävän tuttavan, ruhtinas Dúrfinin. Miehen kasvoilla oli hieman väkinäinen hymy tämän tervehtiessä Quessea.
”Hyvää huomenta. En odottanut, että joku olisi vielä noussut ylös itseni lisäksi.”
”Hyvää huomenta”, Quesse sanoi ja niiasi hieman. Hän toivoi, ettei mies oleskelisi rannalla kovin pitkään, muuten hänen aamunsa olisi pilalla.

”Olen jo kauan tahtonut puhua kanssanne. Olin luonnollisesti häissänne, mutta en saanut mahdollisuutta juttutuokioon.”
”Nyt olette siis saaneet mahdollisuutenne.”
”Olin suoraan sanottuna yllättynyt, kun silloin kuulin kihlauksestanne. Voisin kutsua teitä varsin onnekkaaksi. Olette saavuttaneet tämän valtakunnan korkeimman aseman.”

Quesse kurtisti hieman kulmiaan. Vaikka ruhtinaan sanat kuinka kuulostivat kohteliailta ja vilpittömiltä, nainen etsi vaistomaisesti piilotettua viestiä.
”Kai minua sitten voi kutsua onnekkaaksi, jos olette sitä mieltä. Etenkin kun kaikki on ollut puhdasta sattumaa.”
”Sattumaa? Mutta voiko olla niin, ettette ole milloinkaan haaveilleet naivanne kruununperillisen. Sehän on kaikkien neitojen toive. Minä vain mietin, onko miehenne todella sellainen, jollaiseksi häntä kutsutaan. Minä vain en voi ymmärtää, että joku voisi olla niin hyveellinen.”

Quesse katsoi Dúrfinia hieman järkyttyneenä. Hän oli aikeissa kysyä, millä oikeudella ruhtinas esitti tuollaisia pohdintoja hänen kuullensa, mutta tyytyi vain sanomaan:
”En voi mitenkään sanoa sen olleen haaveeni. Ja mitä tulee mieheni hyveisiin. Hän on erittäin lempeä ja rakastavainen aviomies, joka pitää minusta huolta ja kunnioittaa minua. Mitä tulee poliittisten hyveiden arvioimiseen, siitä jättäydyn pois. Mutta nyt todella toivon, että jätämme tämän puheenaiheen.”

Ruhtinas ei kuitenkaan luovuttanut.
”Minä ymmärrän, te yritätte olla vain hyvä vaimo, eihän teidän toki sovi sanoa pahaa sanaa miehestänne. Sillä saattaisi olla teille vakavia seurauksia…”
”Jos te todella luulette, että Eldarion on jokin tunteeton vaimonhakkaaja, olette suuresti väärässä”, Quesse sanoi tiukasti. Hän katseli Dúrfinia ilmeettömänä ja tunsi sisällään kuohuvan.
”En tietenkään tahtonut loukata”, ruhtinatar sanoi imelästi.
”Niin varmasti”, Quesse ajatteli mielessään ja käänsi katseensa pois miehestä.

”Tiedättekös, minä kuvittelin aina, että teistä tulisi minun vaimoni. Hassua, tuo saattaisi olla minun lapseni”, Dúrfin jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Vai niin”, Quesse vastasi ja yritti peittää inhoaan.
”Täytyy myöntää, että olen hieman pettynyt, ilman muuta itseeni. Olin aikeissa kosia teitä, mutta en ollut tarpeeksi nopea.”
”Miksi te kerrotte tämän minulle, ”Quesse kysyi ja kääntyi katsomaan Dúrfinia, ”sillä en halua kuulla sanaakaan. En todellakaan ymmärrä mitä ajatte takaa.”
”Mutta eikö se ole selvää? Minä haluan keskustella kanssanne. Voitte kyllä luottaa minuun, kertoa jos asiat painavat mieltänne.”
”Mistähän asioista te puhutte. Tähän asti käymämme keskustelun perusteella voisin kuvitella, että yritätte saada minut kertomaan, etten oikeastaan rakasta miestäni, vaan myönnyin kosintaan vain päästäkseni kuningattareksi. Ja nyt kun tämä on sanottu, voin sanoa senkin, että luulonne ovat väärät.”

Tämän sanottuaan Quesse käveli pois. Hän ei jäänyt odottamaan Dúrfinin teennäisiä selittelyjä ja pahoitteluja. Ruhtinas ei ollut milloinkaan kunnioittanut häntä vähääkään, nähnyt vain Ciryamon kauniin tyttären, jonka oli varmaan ajatellut näyttävän edustavalta vierellään. Tunnekuohussaan Quesse huomasi itkevänsä ja kiiruhti nopeasti sisälle huoneeseensa.

Päästyään ylös Quesse avasi ja sulki oven nopeasti ja meni vuoteelle istumaan. Eldarion istui kirjoituspöydän äärellä ja oli nyt kääntynyt katsomaan naista hämmästynyt ilme kasvoillaan.
”Quesse, mikä on hätänä?”
Eldarion laski pitelemänsä kynän kädestään ja meni istumaan Quessen viereen.
”Ei mikään”, nainen pudisteli päätään ja pyyhki kyyneleet silmäkulmastaan.
”Olin vain rannalla ja ruhtinas Dúrfin saapui paikoille. Hän vain…no, minä raivoistuin hänen puheistaan ja lähdin pois.”
”Mitä hän sanoi?”
”Kaikenlaista, sinusta. Mietti josko olet niin hyveellinen kuin kuvitellaan, kertoi kuvitelleensa aina, että minusta tulisi hänen vaimonsa. Ja päätti vielä vihjailla, että todellisuudessa suostuin kosintaasi vain päästäkseni kuningattareksi. Se oli liikaa.”
”Tapahtuiko jotain muuta?”
Quesse pudisteli päätään.
”Minä olen aina inhonnut häntä ja siksi ärsyynnyin. Kaikki on hyvin. Älä vaivaa tällä mieltäsi, hän varmasti lähtee pian. Ainakin toivon niin.”

Quesse nojautui Eldarionin olkaa vasten ja sulki silmänsä. Yhtäkkiä hän avasi silmänsä ja hymyili.
”Eldarion, lapsi potkaisi.”
Quesse vei miehen käden vatsansa päälle ja piteli sitä hetken aikaa. Molemmat odottivat hiljaa. Pian lapsi potkaisi uudelleen ja Eldarionin kasvot levisivät hymyyn.
”Se tuntuu…ihmeelliseltä”, mies sanoi hiljaa, ”Potkaisiko se ensimmäisen kerran?”
”Ei, lapsi on potkinut jo muutaman kerran. Sinä et vain ole ollut silloin paikalla.”
Eldarion tunsi vielä uuden potkun ja naurahti.
”Sanoi Dúrfin minusta mitä tahansa, tämän jälkeen tuskin mikään voi pilata päivääni.”
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 32. luku 23.2.

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Ihana. :D

Tässä oli kiva tunnelma ja tätä on odotettu. Vihdoinkin he nyt sitten ovat naimisissa (ja minä ihan fiiliksissä).

En oikein osaa sano mitään järkevää (ja juuri samalla pitäisi syväluodata kommentteja. hienoa, minä). Noh, tuo alku oli jotenkin ihanan odottava, ja Súiren ajatukset olivat todellisia. Pidin siitä, kun hän saapui Melinin kanssa kartanoon ja siellä oli "kaaos" päällä. :) Ja se kylpyjuttu. Se, että Súire ajatteli palvelijoiden työtä, sopii häneen jotenkin tosi hyvin. Se koru oli, kyllä vain, ihana.

Minusta se, että Súire ajatteli vanhempiaan, sopi tilanteeseen tosi hyvin ja oli jotenkin surullista, kun vanhemmat eivät voineet olla paikalla. Hänen ja Quessen keskustelukin oli mukava.

Häät rannalla ja kylä paikalla, Aratovar on ihana. Hymy nousi väkisinkin huulille tuossa kohtaa, ja jatkui pitkään, aina pariskunnan yhteiseen aamuun asti. Se, että Súirea muistutettiin hänen äidistään, oli kiva yksityiskohta (tosin en ole varma, oliko se kovin tahdikasta, kyseessä kun olivat Súiren häät).

Se Dúrfin pisti vihaksi. Menee nyt tuollaisia selittämänä, mikä ääliö. Hyi olkoon, hyi hyi... Tuo keskustelu oli tosi hieno, siinä oli tunnetta mukana ja sellaisista keskusteluista pidän erityisesti. Mutta Dúrfinia vihasin. Hassua, tuo saattaisi olla minun lapseni Hyi olkoon, teki mieli lyödä sitä sikaa.

Tuo loppu sulatti taas, ja viimeinen lausahdus Eldarionilta oli aivan suloinen.

Jatkoa. :D
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Vastaa Viestiin