Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 35. luku 16.8. VALMIS

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Kiitokset jälleen kommenteistanne! :)

Nerwen: En minä oikein osaa muuta kuin kiitellä kommentistasi. Tämä koko idea keskenmenosta kehittyi alunperin lähinnä siitä, että alkuperäisissä suunnitelmissa Quessen ja Eldarionin elämä vaikutti vähän turhan idylliseltä, tämä oli vähän tällainen maanpinnalle palauttava käänne.

Mithrellas: Kyllä, he innostuivat :D No, Aratovarin aikomuksista tulevassa luvussa...
Tottahan Eldarionin piti laulaa...tuollaista yltiöromanttista juttua ei vain voinut olla käyttämättä :)

Leida: Jep, Súire oli melkoisen sekaisin lopussa, eikä tuosta ihan heti selviä. En tiedä kuinka raskasta tätä ajatuksien setvimistä on lukea mutta sitä on loppujen lopuksi melko mielenkiintoista kirjoittaa. Niin, ei tässä vielä kaikki.

defendsible: Ensinnäkin olen innoissani saadessani uuden lukijan :D En osaa muuta kuin kiitellä, että jaksoit lukea tämän kokonaan yhdeltä istumalta.

Niin, seuraava luku keskittyykin sitten enemmän Aratovarin ja Súiren kuvoihin ja itse kukin yrittää laittaa asioita järjestykseen. Tämä luku paisui melkoisesti, mutta halusin mahduttaa kaiken tähän, koska tämä on ollut taas yksi niistä murhekryyneistä jotka eivät lukuisten muokkaustenkaan jälkeen ole tuntuneet hyviltä. Nyt luulen kuitenkin saaneeni tämän luvun kelvolliseen kuosiin. Tästä tuli melko hajanainen luku ja yksi jos toinenkin hahmo ryhtyy vähän skitsoamaan mutta koittakaa kestää :)


Luku XXV

Aratovar istui vuoteellaan tuijotellen ajatuksissaan vastakkaista seinää. Välillä mies suoristi selkänsä, mutta nojasi sitten taas kyynärpäänsä polviinsa. Aratovar yritti parhaansa mukaan ajatella päivän tapahtumia ja tuomita itseään siitä, mitä hän ja Súire olivat tehneet. Mutta yrittipä nuorukainen kuinka paljon tahansa, hän ei saanut itseään tuntemaan häpeää ja syyllisyyttä. Kaikki se aika, jonka hän oli viettänyt Súiren kanssa, oli tuntunut niin oikealta, ettei Aratovar yksinkertaisesti kyennyt katumaan hetkeäkään.

Pimeä oli jo laskeutunut. Aratovar vaihtoi vaatteitaan ja sammutti kynttilät aikoen mennä nukkumaan. Hän nuuhkaisi päällystunikaansa ja haistoikin siinä kaipaamaansa tuoksun. Súiren suloinen tuoksu, jonka muisto vielä viipyili kankaassa. Miten kaunis neito olikaan ollut. Kaunis ja ihana. Aratovar pudisteli hymyillen päätään. Hän oli kuin humaltunut Súiresta.

Aratovar meni vuoteeseensa, mutta ei tuntenut itseään tippaakaan väsyneeksi. Hänen kasvoilleen oli jämähtänyt pieni hymy, jota mies ei edes tajunnut. Kaikki hänen ajatuksensa pyörivät neidon ympärillä, miten ihmeelliset silmät tällä oli, sellaiset joita olisi voinut tuijotella tuntikausia. Miten tämän kauniit tummat kutrit valuivat selkää pitkin. Miten neidon pehmeät huulet ja lämmin iho saivat mielen sekaisin.

Ja kuitenkin, Súire oli niin paljon enemmän. Tämä oli samaan aikaan niin herkkä ja viaton ja kuitenkin kova ja kylmäkin. Miten tämä saattoi nauraa iloisesti ja vakavoitua siinä samassa. Miten tämä leikitteli ja väitteli asioista pilke silmäkulmassaan. Vastuuntuntoinen ja kuitenkin lapsenomainen, huoleton neito joka ei sateesta ja tuulesta välittänyt.
”Miten ihmeessä sinä sait minut näin sekaisin?” Aratovar kysyi hiljaa ääneen itseltään.

**********

Súire heittelehti vuoteellaan unta tavoitellen. Hän häpesi ja sätti itseään. Hän yritti olla vihainen Aratovarille, mutta siihen hän ei kyennyt. Ei, kaikki oli hänen syytään. Hänen olisi pitänyt hillitä itsensä, lopettaa kaikki jo ennen kuin mitään heidän välillään oli edes tapahtunut. Neito ei ollut milloinkaan tuntenut oloaan niin lohduttomaksi. Miten yksin hän olikaan. Ja kuinka paljon häpeää hän perheelleen tuottaisi jos joku saisi tietää.

Súire veti polvet rintakehäänsä vasten ja antoi kyyneleiden valua. Hän ei pystynyt pitämään tuskaa sisällään ja toivoi itkemisen helpottavan oloaan. Kasvot märkinä ja kuumissaan Súire mietti vaihtoehtojaan ja tulevaisuuttaan. Aratovar oli sanonut rakastavansa häntä. Mutta riittikö rakkaus siihen, että hän kelpuuttaisi köyhän kalastajan tyttären vaimokseen. Tulevaisuus Aratovarin vaimona oli vaihtoehto, mitä Súiren sydän kipeästi toivoi. Miten ihanaa olisikaan herätä joka aamu miehen vierestä ilman syyllisyyden- tai häpeäntuntoa.

Pahin vaihtoehto oli tietenkin se, ettei Aratovar enää välittäisi hänestä ja hän synnyttäisi äpärälapsen. Siinä tapauksessa Súire voisi yhtäkaikki hukuttautua mereen pelastaakseen edes osan perheensä kunniasta ja viedä syntymättömän lapsen mukanaan.

Ironisena Súire ajatteli, miten nyt kaipasikaan Aratovarin huoletonta asennetta. Hänen pitäisi saada jostain varmuutta tai turvaa elämäänsä, jotta saisi yönsä nukutuksi. Tähän hätään ei helpotusta tulisi. Súire yritti hakea lohtua ajatellen, että hänen äitinsä olisi varmasti ymmärtänyt. Ajatus toi kuitenkin mukanaan menetyksen surun ja kaipauksen, eikä juuri helpottanut neidon oloa.
”Pyydän, auttakaa joku minut tämän yön yli”, Súire henkäisi ääneen ja sulki jälleen silmänsä unohdukseen vievää unta toivoen.

**********

Quesse oli vihdoin ja viimein saanut Eldarionin vakuutettua siitä, että pärjäisi yksinkin.
”Hyvänen aika, vaikka olen yhä surullinen, ei se tarkoita etten kykenisi itse mihinkään”, nainen oli huudahtanut ylisuojelevalle miehelleen kun tämä oli yrittänyt tarjota palvelijaa päivittäiseksi avuksi.
”Haluan vain, että sinulla on kaikki hyvin.”
”Minä tiedän sen ja ajatuksesi on kultainen. Mutta en minä lapsenvahtia tarvitse. Minun täytyy ajatella asiaa vielä yksikseni. Haluan päästä tästä kaikesta yli, eikä asiaa auta, jos seurassani on koko ajan joku hössöttämässä.”

Quesse oli ajatellut tapahtunutta ja menetettyä lastaan paljon. Neito oli tavallaan helpottunut, että raskaus oli ollut vasta niin alussa. Hän oli vasta alkanut tajuamaan, että hän todella saisi lapsen, eikä ollut vielä täysin kyennyt rakastamaan sitä elävänä olentona ja omana lapsenaan. Hän oli jutellut asiasta paljon Eldarionin kanssa iltaisin eikä asian muisteleminen enää ottanut niin kipeää. Quesse oli jopa jo hienovaraisesti vihjaillut, että olisi pian valmis yrittämään uudestaan, mutta joko Eldarion oli ohittanut vihjeet hienovaraisesti tai ei ollut huomannut niitä lainkaan. Quesse muisti parhaiten sen onnentunteen mikä hänet oli vallannut lasta ajatellessaan ja hän halusi kokea sen mahdollisimman pian uudelleen.

Quesse oli jo kirjoittanut perheelleen tapahtuneesta. Hän oli itkenyt kirjettä kirjoittaessaan, mutta saanut sen kunnialla loppuun ja saanut pian vastauksen. Äiti oli tietenkin hyvin pahoillaan ja toivoi jaksamista. Quesse oli kiitollinen, ettei Mírë ollut tarjoutunut tulemaan tyttärensä luokse. Keskenmeno oli neidon mielestä asia, joka koski vain häntä ja Eldarionia, eikä hän halunnut kuunnella muiden voivottelua ja sääliä. Vain Eldarion saattoi käsittää edes jotain siitä, miltä hänestä oli tuntunut, olihan lapsi ollut miehen siinä missä Quessenkin.

Quesse oli keksinyt itselleen uutta ajanvietettä. Tuttu ja turvallinen puutarha oli alkanut hieman jo ahdistaa neitoa ja hän oli kohdistanut ajatuksensa paikkaan, joka hänen mielenkiintonsa oli Kuninkaan Linnassa alun perin herättänyt. Neito oli alkanut viettää jälleen yhä enemmän aikaa kirjastossa. Kun Quesselle oli täysin selvinnyt, miten paljon vanhat tarut Esiajoista Eldarionille merkitsivät, neito oli alkanut lukemaan niitä. Osa oli kuitenkin haltiakielellä, jota Quesse ei ennen ollut osannut niin hyvin. Nyt hän olikin ottanut päämääräkseen opetella edes vähän quenyaa. Eldarion oli ollut innoissaan kuullessaan vaimonsa uudesta mielenkiinnonkohteesta ja testasikin silloin tällöin Quessen osaamista.

Silloin kun Quesse ei jaksanut lukea tai opiskella, hän saattoi silti mennä kirjastoon istuskelemaan divaanille. Usein hän muisteli ensitapaamistaan Eldarionin kanssa ja pudisteli hymyillen päätään omalle ujoudelleen. Siitä päivästä tuntui olevan ikuisuus kun hän oli istunut samaisella divaanilla ja tullut yllätetyksi.
”Kaunis nimi kauniilla neidolla”, oli mies sanonut. Miten Quesse olikaan mennyt hämilleen. Miten niin yleisesti käytetty ja melkein latteudelta tuntuva kohteliaisuus olikaan saanut aivan uusia merkityksiä kun Eldarion oli sen lausunut. Muistojen vallassa neito tunsi olevansa taas se ujo Quesse joka tuskin oli saanut sanottua sanaakaan miehelle.

Päivä kului nopeasti ja illan koittaessa Quesse oli jo makuuhuoneessa. Eldarion
saapui tavallista aikaisemmin ja miehensä nähdessään neidon valtasi onnellisuuden puuska. Onnellisesti hymyillen hän meni Eldarionin luo ja kietoi kätensä tämän ympärille.
”Millainen päiväsi oli?” Quesse kysyi painettuaan pari suudelmaa miehen huulille.
”Ei mitenkään normaalista poikkeava. Entä omasi?”
”Varsin hyvä. Olen ollut hyvällä tuulella koko päivän ja tuntuu kuin olisin valmis mihin tahansa.”
”Mukava kuulla”, Eldarion hymyili.
”Taidan mennä jo nukkumaan”, Quesse sanoi ja haukotteli kuin vahvistaakseen aikomustaan.

Molempien vaihdettua ylleen yövaatteet ja mentyä vuoteeseen, Quesse painautui tiukasti Eldarionin kylkeen kiinni. Silmät kiinni neito saattoi aistia miehen hetkellisen hämmästyksen, mutta tämä laittoi sitten toisen kätensä neidon vyötärölle. Tuskin Quesse oli kauaakaan näin maannut kun hän jo nukahti.

**********

Pari yötä oli jo kulunut ja uusi päivä koitti jälleen, mutta Súire tunsi olonsa tuskin yhtään paremmaksi. Hän ei tiennyt miten kykeni käyttäytymään normaalisti veljiensä ja Melinin läheisyydessä. Hän teki päivän askareensa normaalisti, jopa sai hymyä huulilleen silloin tällöin, mutta illalla pimeässä kammarissa Súire oli jälleen lohduton. Hän ei vieläkään tiennyt mitä tehdä. Toisaalta hän halusi jutella Aratovarin kanssa, mutta ei nähnyt siihen mahdollisuutta, ellei mies itse tulisi Súiren luo.

Súire vilkuili vähän väliä ulos yrittäen pitää yllä pientä toivoa Aratovarin saapumisesta. Mutta päivän yhä kuluessa neito viimein luovutti siltä erää. Aratovar ei saapuisi tänään. Súire pohti mitä miehen mielessä liikkui. Katuiko tämä, välittikö edes tapahtuneesta?
”Tietenkin hän välittää, ei hän tunteeton ole”, Súire yritti vakuutella itselleen peläten silti. Súire yritti luottaa Aratovariin, mutta yhtäkkiä se tuntui olevan mahdotonta. Neito ei ajatellut tuntevansa nuorukaista täysin, mutta oli silti luottanut tähän.
”Hän ei tule. Muisti kai taas kuka on. Hän ei tule”, Súire ajatteli surullisena illan hämärtyessä.

**********

Aratovar seisoi rannalla vilkuillen kalastajakylään päin. Tänään sen oli tapahduttava, hän oli päättänyt niin. Tosin hänen oli pitänyt hoitaa asia jo eilen, mutta niin vaikea kuin Aratovarin olikin myöntää se itselleen, hänen rohkeutensa oli pettänyt. Koko viime yön mies oli miettinyt, oliko aikeissa tehdä elämänsä suurimman virheen vai ei. Aamulla herätessään hän ei ollut päässyt varsinaisesti mihinkään tulokseen, joka raivostutti miestä.

Aratovar katseli välillä kylään päin, välillä ulapalle ja loi välillä vilkaisun takana olevaan kartanoon. Hän otti pari haparoivaa askelta ja perääntyi.
”Ei, ei tänään. Huomenna, huomenna ihan varmasti. Hänellä on tänään varmasti kiireitä”, Aratovar ajatteli ja meni sisälle tietäen illalla katuvansa sitä, miten oli taas luistanut aikomuksestaan.

**********

Súiren sydän hypähti oudosti kun hän vettä hakiessaan huomasi niin tutun hahmon istumassa kalliolla. Neito laski ämpärit käsistään ja yritti pidätellä itseään, ettei olisi juossut. Samalla hän yritti miettiä, oliko hyvä vai huono merkki, ettei Aratovar ollut tullut käymään mökillä vaan istui kalliolla. Súire yritti jo varautua siihen, että mies sanoisi kaiken olevan ohi. Neito oli tavallaan valmiiksi jo helpottunut; olisi helpompaa jos Aratovar päättäisi tämän. He molemmat pääsisivät jatkamaan elämäänsä miten paraiten taisivat. Súire oli rauhoitellut mieltään ja päättänyt ottaa rohkeasti vastaan kaiken mitä eteen tulisi. Jos Aratovar hylkäisi hänet ja hän olisi raskaana, hän ei silti luovuttaisi ja luopuisi elämästään. Kuolema olisi raukkamainen ja heikko teko.

Súiren saavuttua miehen luo hän jäi seisomaan muutaman kyynärän päähän miehestä sanomatta sanaakaan. Aratovar katseli hetken neitoa, hymyili vähän ja nousi sitten seisomaan.
”Olet varmaan ollut yhtä sekaisin kuin minäkin pari viime päivää”, mies sanoi kuulostaen hieman ujolta. Súire aukaisi suunsa sanoakseen jotain, mutta pysyi hiljaa.
”Niin…Tiedätkö, minä olen ajatellut monenlaisia asioita viime päivinä. Jokaista hetkeä, jonka olen viettänyt kanssasi. Sitä, kuinka paljon…rakastan sinua. Enkä minä näe kuin yhden vaihtoehdon, jolla takaan itselleni mielenrauhan.”

Súire henkäisi. Aratovarin äänensävy oli tumma ja vakava ja neito enteili pahinta. Hän oli päättänyt, ettei itkisi. Tämä oli varmasti oikea vaihtoehto.

Mies otti pari askelta ja seisoi nyt neidon edessä katsoen tätä suoraan silmiin. Súire ei kestänyt katseen alla vaan painoi päänsä alas.

”Súire”, Aratovar sanoi vakaasti ja otti neidon käden omaansa. Mies sanoi neidon nimen uudelleen ja polvistui tämän eteen.
”Minä en voi saada milloinkaan rauhaa, ellet ole vierelläni. Minä todella rakastan sinua ja haluan sinut omakseni. Tuletko vaimokseni?

Neito katsoi miestä lähes tyrmistyneenä. Kaikista toiveistaan huolimatta tätä hän ei ollut osannut odottaa. Súire oli odottanut, että Aratovar muistaisi asemansa ja unohtaisi hänet, mutta nyt mies oli hänen edessään polvillaan kärsivällisesti odottaen.

”En…en minä sinulle osaa vastata”, neito sopersi.
”Vastaa myöntävästi ja ole kanssani ikuisesti”, Aratovar anoi ollen yhä polvistuneena neidon eteen.
”Ei tämä ole niin yksinkertaista.”
”On se, jos siitä tekee yksinkertaisen. Mitä epäröit? Etkö rakasta minua?”
Aratovarin ääni oli huoleton. Mies vaikutti olevan varma kosinnastaan ja oli selvästi myös päättänyt saada haluamansa vastauksen.

”Mitäkö epäröin? Kaikkea. Sanot mitä tahansa, tämä ei ole yksinkertaista.”
Virne kuoli Aratovarin kasvoille kun mies nousi äkisti seisomaan ja alkoi puhua kiivaasti.
”Etkö sinä näe sitä sidettä, joka sinua ja minua yhdistää? Eikö meistä tullut jo mies ja vaimo kun…”
”Älä puhu siitä. Se oli erehdys, jota kadun katkerasti. Parempi olisi, ettei mitään olisi tapahtunut.”
”Mitä katumista siinä on?”
”Ylpeäkö sitten pitäisi olla”, Súire tiuskaisi.
”Ei”, Aratovar sanoi kaikki huolettomuus kaikonneena,” Mutta tulisi hyväksyä se mitä tapahtui, eikä vatvoa asiaa. Oli virhe tai ei, minä en sitä kadu ja tiedän että nautit siitä yhtä paljon kuin minäkin.”
”Helppo sinun on sanoa, mutta minun kunniani on mennyttä ja saan varmaan vielä äpärän käsivarsilleni”, Súire sanoi katkerana.
”Miksi olet noin synkkämielinen? Tulisit vaimokseni, niin sinun ei tarvitsisi murehtia enää mistään.”

Súire katsoi Aratovaria väsyneenä silmät kostuneena. Mies oli varma että neito pian myöntyisi, mutta tämä jatkoi vieläkin kinaamista.
”Mikä minä olen Aratovar, mikä? Kalastajan tytär. Entä sinä? Ruhtinaan poika. En minä ole ylhäistä sukua. Olisin sinulle vain häpeäksi.”
”En minä siitä välitä. Minun silmissäni olet kuin ruhtinatar, olit jo ensi hetkestä lähtien.”
”Ehkä sinun silmissäsi, mutta entä muiden? Entä vanhempasi?”

Sanojen pulputessa Súiren suusta hän tajusi toiveittensa mielettömyyden. Eikö Aratovar ymmärtänyt? Heidän avioliittonsa olisi mahdoton. Oli niin paljon asioita, jotka sen estivät.

Aratovar oli hetken hiljaa kuin tarkkailen. Outo hymy levisi miehen kasvoille.
”Minusta tuntuu, että sinä yrität keksiä syitä päästäksesi minusta eroon. Tässä sinulle siis vastaus. Muiden mielipiteistä en välitä. Vanhempani saavat ajatella mitä tahtovat. Minua on aina kehotettu kulkemaan omaa tietäni ja kuuntelemaan sydäntäni. Heidän on siis turha tuomita minua, nyt kun niin teen. Súire, ainoa asia mitä haluan, olet sinä. Tahdon sinut vaimokseni, omakseni. Sinä olet minulle tärkein, enkä huoli ketään toista.”

Aratovar katsoi Súirea odottavasti. Neito ei saanut sanaakaan suustaan ja niin Aratovar lähti pois tuima ilme kasvoillaan jättäen Súiren yksin kallioille. Neito puhkesi kyyneliin tunnekuohussaan ja vapisi ja nyyhkytti aikansa. Viimein hän kovetti kasvonsa ja sydämensä, kuivasi kyyneleensä ja lähti kotiinsa.
”Turhaa parut kuin heikkomielinen. Itse olet tämän aiheuttanut, kärsi nyt siis kunnolla”, Súire mutisi itsekseen ennen kuin meni sisälle mökkiin.

**********

Aratovar astui sisään kartanoon kuin tuulispäänä. Hän tunsi pian räjähtävänsä ja halusi huutaa ääneen turhautumistaan. Kiihkossaan hän lähes törmäsi isäänsä, joka oli juuri tulossa kirjastosta.
”Aratovar, miksi olet noin suuna päänä?” Ciryamo ihmetteli nähdessään poikansa ilmeen.
”Yritän saada elämäni järjestykseen, mutta siitä tehdään vain entistä vaikeampaa.”
”Mitä tarkoitat?”
”Sinähän olet aina kehottanut minua kulkemaan omia teitäni sydäntäni kuunnellen?”
”Niin olen, mutta miten…”
”Pyydän siis, ettet tuomitse aikeitani, joita olen jo ryhtynyt toteuttamaan. Minä rakastan Súirea ja kosin häntä. Aion saada huomenna häneltä haluamani vastauksen. Sallinette”, Aratovar sanoi jäämättä odottamaan isänsä sanoja ja nousi portaat nopeasti ylös mennen huoneeseensa.

Ciryamo jäi tyrmistyneenä paikoilleen. Samassa Mírë tuli rappuja alas.
”Mutta Ciryamo, miksi näytät noin yllättyneeltä?”
”En ole oikein varma kuulinko äsken oikein. Jos kuulin, niin siinä tapauksessa poikamme on ilmeisesti rakastunut johonkin neitoon ja kosinutkin tätä. Minulla ei ole kyllä aavistustakaan ketä hän tarkoittaa.”

Ciryamo istui mietteissään työhuoneessaan. Pari tiimaa oli jo kulunut siitä, kun Aratovar oli ilmoittanut aikeistaan varsin yllättävästi. Ciryamo uskoi poikansa jo hieman rauhoittuneen ja päätti mennä ottamaan asioista selvää.

Ciryamo koputti Aratovarin huoneen oveen ja astui sisään kuultuaan myöntyvän äännähdyksen.
”Aratovar, voisimmeko jutella kahden kesken?”
Aratovar istui kirjoituspöytänsä ääressä ja kääntyi katsomaan isäänsä. Nuorukainen oli jo rauhoittunut mutta tämän silmistä kuvastui vielä turhautuminen.

”Olenko ymmärtänyt oikein, että mielit naimisiin?”
”Kyllä”, Aratovar vastasi rauhallisesti katsoen isäänsä suoraan silmiin.
”Ja olet jo esittänyt kosintasi?”
”Kyllä.”
”Ja?”
”Hän epäröi koska ei usko että sinä tai äiti hyväksyisitte hänet tai kukaan muukaan. Minä en siitä välitä, mutta hän välittää…liikaakin.”

Ciryamo oli hetken hiljaa.
”Vai niin. Entä neidon isä?”
”Kuollut. En minä aio antaa Súiren veljienkään olla esteenä.”
”Hetkinen, Súire. Puhutko nyt hukkuneen kalastajan, Celgonin tyttärestä?”
Aratovar nyökkäsi hymyillen kuullessaan neidon nimen.
”Miten ihmeessä sinä nyt olet häneen ehtinyt rakastumaan. Ethän ole edes tavannut häntä kuin kerran ja siitäkin on jo aikaa.”

Aratovar käänsi katseensa pois ja naurahti synkästi.
”Et tiedäkään kuinka monesti olen hänet tavannut sillä aikaa kun sinä olet ollut sulkeutuneena työhuoneeseesi.”
”Tiedätkö mitä ajattelen tästä kaikesta?”
”Luulen tietäväni. Mutta tiedän myös sen, etten milloinkaan voisi rakastaa tai ottaa vaimokseni ketään toista. Olen hyvin tietoinen mahdollisista seurauksista ja olen valmis ne kestämään.”
”Minulla ei taida olla juuri sanavaltaa tässä asiassa?”
”Eipä juuri. Voithan aina tehdä minut perinnöttömäksi, mutta pysyisin silti päätöksessäni. Aion mennä jututtamaan häntä huomenna uudelleen ja jos kaikki menee niin kuin pitääkin, hän suostuu kosintaani.”

”Kai olet varma tästä? Avioliittoon ei pidä ryhtyä kevein perustein.”
”Isä, luuletko tämän olevan vain hetken mielijohde? Minä olen kyllä miettinyt asiaa, enkä aio elämäni tilaisuuden mennä ohitse. Huomenna puhun Súiren kanssa ja sitten tuon hänet tänne jos haluat.”
”Hyvä on.”

Ciryamon lähdettyä ja suljettua oven takanaan Aratovar päästi syvän helpottuneen huokauksen. Hän oli hieman pelännyt isänsä reaktiota ja tunsi olonsa huojentuneeksi. Nuorukainen oli melko tyytyväinen. Hän oli tavallaan saanut isänsä tuen aikomuksilleen, eikä Súire voisi enää keksiä tekosyitä miksi ei voisi suostua hänen kosintaansa. Aratovar halusi parhaansa mukaan vakuuttaa neidon siitä, ettei tällä ollut mitään pelättävää.

Aratovar sai vaivoin itsensä hillityksi, ettei lähtisi oitis Súiren luo. Oli parempi antaa neidon olla hetken yksin ja miettiä. Kai tämä silloin ymmärtäisi, ettei asiassa ollut mitään väärää. Aratovar tiesi Súiren rakastavan häntä ja yritti rauhoittaa itseään ajatuksella. Kyllä Súire vielä myöntyisi. Jos kaikki menisi niin kuin pitäisikin, asia saataisiin päätökseen jo huomenna. Ja Aratovar saisi Súiren omakseen.

”Kaikki hoituu kyllä”, nuorukainen rauhoitteli itseään ja tunsi olonsa taas varmaksi. Aratovar meni makaamaan vuoteelleen ja katseli huonettaan miettien, mitä muutoksia pitäisi tehdä, kun Súire muuttaisi hänen luokseen kartanoon.

*********

Herättyään aamulla, Aratovar söi aamiaisensa pikaisesti ja lähti kävelemään merenrantaan. Kaukana taivaanrannassa kerääntyi yhteen tummia pilviä myrskyä enteillen. Aurinko kuitenkin paistoi vielä kirkkaana lämmittäen rantakallioita. Aratovar istuskeli kalliolla ja tähyili välillä Súiren mökkiä päin.
”Ei hän malta pysyä pois”, nuorukainen vakuutteli itselleen, kun ei nähnyt merkkiäkään siitä, että neito olisi tulossa kalliolle. Aurinko kipusi korkeammalle ja lopulta mies luovutti.
”Jos sinä et tule minun luokseni, niin sitten minä tulen tapaamaan sinua”, Aratovar ajatteli ja ryhtyi kävelemään vesirajaa pitkin Súiren mökkiä kohti.

Päästyään ovelle Aratovar odotti hetken, ennen kuin koputti oveen. Hän kuuli miten sisällä pudotettiin kulho lattialle. Nuorukainen odotti hetken ja vilkaisi ympärilleen ennen kuin alkoi puhua kovaa oven läpi.
”Súire, minä tiedän että sinä olet siellä. Haluan puhua kanssasi. Etkö päästäisi minua sisään?”
”Ei ole mitään puhuttavaa”, kuului hento ääni sisältä. Aratovar olisi voinut vaikka vannoa, että Súire itki.
”Minä pyydän Súire”, Aratovar aneli. Hän kuuli miten joku tuli oven luo, mutta hetken voitonriemu oli nopeasti poissa kun hän kuuli miten ovi laitettiin lukkoon. Varmistukseksi Aratovar yritti avata oven, mutta se oli kuin olikin lukossa.
”Súire, mitä sinä nyt?”
”Teen sen, mikä olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten. Kaikki mitä välillämme milloinkaan tapahtui, oli virhe.”

Aratovar seisoi hetken hiljaa tyrmistyneenä. Hän veti syvään henkeä ja tuijotti ovea kuin yrittäen porata silmänsä sen läpi.
”Sinä et tarkoita tuota Súire. Minä tiedän, ettet tarkoita”, nuorukainen sanoi ääntään korottaen ja hakkasi muutaman kerran ovea.
”Voit olla varma, että saan vielä tilaisuuden puhua kanssasi. Tämä ei pääty näin, ei varmasti jos se on minusta kiinni”, nuorukainen uhosi vielä ovelle ja lähti vihaisena ja pettyneenä pois.

Súire istui selkä ovea vasten kuin lamaantuneena. Hän huomasi vapisevansa. Varovaisesti neito nousi ylös ja uskaltautui katsomaan ulos ikkunasta. Hän näki Aratovarin loittonevan selän kun tämä harppoi kohti kartanoa. Súire odotti, kunnes mies oli kokonaan pois näkyvistä ja avasi oven. Neito tunsi olevansa jollain tavalla ylpeä itsestään. Hän oli tehnyt sen, vastustanut rakkauttaan ja kieltäytynyt Aratovarin pyynnöstä.

Iltapäivä kului ja viimein Wingon ja Saegon saapuivat. Súire yritti olla mahdollisimman luonnollinen ja rauhallinen ja käyttäytymään kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut. Hän kuitenkin vilkuili vähän väliä hermostuneesti ulos. Súire pelkäsi, että Aratovar tulisi takaisin silloin, kun hänen veljensä olivat kotona. Neito halusi paeta koko uhkaavaa tilannetta. Lopulta hän ei enää kestänyt vaan ilmoitti veljilleen lähtevänsä hieman ulos kävelemään.
”Olen ollut koko päivän sisällä, kaipaan vain vähän raitista ilmaa”, Súire sanoi pakottaen pienen hymyn huulilleen, kietoi lämpimän takin ylleen ja lähti pois mökistä. Kalliolle hän ei menisi, hän tarvitsi omaa rauhaa eikä halunnut koko ajan vilkuilla olkansa yli Aratovarin varalta.

Súire lähti kiertämään kylää rantaa pitkin kunnes saapui tutulle tielle. Nopeasti hän kiiruhti sen yli metsään. Súire yritti kävellä satunnaisesti sinne tänne, mutta huomasi pian kulkevansa kohti kielekettä, jolla oli tavannut Aratovarin silloin myrskypäivänä.

Súire tunsi yhtä aikaa itsenä helpottuneeksi ja pettyneeksi kun huomasi, ettei kielekkeellä ollut ketään. Neito seisoi hetken katsellen puiden lomasta merelle, kunnes lysähti istumaan ruohikolle edellisvuosien lehtien sekaan. Súire huomasi värisevänsä ja kietoi takin tiukemmin ympärilleen ja puristi kätensä tiukasti nyrkkiin.

**********

Aratovar katseli ulos huoneensa ikkunasta pureskellen huultaan. Súiren veljet olivat jo varmasti saapuneet kotiin. Hän saisi varmasti mahdollisuuden, Wingon tuskin kieltäytyisi aukaisemasta ovea. Toisaalta, Aratovar ei tiennyt oliko kovin reilua Súirea kohtaan pakottaa tämä puhumaan veljiensä kautta kautta. Mutta eikö sodassa ja rakkaudessa kaikki ollut sallittua? Nuorukainen mietti vielä hetken asiaa, mutta päätti lopulta potevansa mieluummin huonoa omaatuntoa kuin menettävänsä tilaisuuden puhua Súiren kanssa.

**********

Mökin ovelta kuului napakka ja kova koputus. Wingon nousi ylös pöydän äärestä ovea avaamaan.
”Hyvä herra, mikä suo tämän kunnian?” Wingon kysyi kummissaan ja väisti ovensuusta Aratovarin astuessa sisälle kalastajanmökkiin.
”Missä Súire on?” Aratovar kysyi välittämättä kohteliaisuuksista.
”Mitä ihmettä…”
Wingon oli ihmeissään. Ruhtinaan poika oli pelmahtanut yllättäen heidän mökkiinsä ja alkoi kysellä Súirea.
”Omituista totta tosiaan”, mies ajatteli.

”Missä Súire on? Minun täytyy puhua hänen kanssaan”, Aratovar sanoi kiihtyneenä.
”Rauhoittukaa nyt hyvä mies. Mitä asiaa teillä sitä paitsi on sisarelleni?”
”Minun täytyy puhua hänelle. Haluan pyytää anteeksi. Hän ei ymmärrä. Miksi naisten täytyy aina tehdä asioista niin vaikeita?” Aratovar parahti.
”Teidän ja Súiren välillä taitaa olla jotain, mistä minä en tiedä mitään,” Wingon sanoi hiljaa.

”Tiedättekö miltä tuntuu rakastaa?” Aratovar kysyi nopeasti. Wingon meni hetkeksi hiljaiseksi miettien mitä toinen haki takaa.
”Kyllä, rakastanhan minä kihlattuani ja veljeäni ja sisartani…”
”Tiedättekö miltä tuntuu rakastaa jotain sillä rakkaudella, joka kaiken kestää, kaikki anteeksi antaa, joka vie järjen ja mielen, joka yöunet vie ja päivät vainoaa? Jos tiedätte, ymmärrätte siis myös mikä minua vaivaa ja kerrotte missä Súire on.”

Wingon oli hetken hiljaa ja tarkkaili tuimailmeistä Aratovaria jonka tahto paistoi tämän kasvoilta.
”Kerro nyt nopeasti missä hän on”, Aratovar aneli mielessään katsellessaan Wingonin epäröivää ilmettä.
”Súire lähti hetki sitten pois. Jos hän ei ole rannalla, minulla ei ole aavistustakaan missä hän on.”
”Kiitos. Olen pahoillani että tulin kotiinne näin yllättäen. Mukavaa illanjatkoa”, Aratovar sanoi ja lähti.

**********

Aratovar ei tiennyt muutakaan paikkaa, missä Súire voisi olla, joten hän lähti kävelemään ripeästi metsää kohti. Päästyään tutulle polulle mies ryhtyi juoksemaan.
”Anna hänen olla siellä”, mies aneli tietämättä keltä. Hän harppoi nopeasti viimeisen ylämäen ja saapui hieman hengästyneenä tasanteelle. Helpotuksekseen hän näki Súiren kielekkeellä istumassa. Neito oli selvästi kuullut hänen tulonsa, tämä näytti varautuneelta, kuin olisi valmis minä hetkenä hyvänsä ponnahtamaan ylös ja juoksemaan pois.

”Súire pyydän. Minun täytyy saada puhua kanssasi”, nuorukainen aneli nähdessään neidon hieman pelokkaan ilmeen. Aratovar ei edes yrittänyt mennä istumaan Súiren viereen vaan jäi seisomaan pienen matkan päähän.
”Ensinnäkin, haluan pyytää sinulta anteeksi. En olisi saanut kiivastua sinulle niin, mutta turhauduin vain kun et päästänyt minua sisään. Ja sanasi…että kaikki oli ollut virhettä…se oli liikaa.”

”Mitä sinä minusta haluat?”
”Sitä samaa, mitä eilenkin. Oletko edes miettinyt asiaa?”
”Miksi olisin?”
”Oletko minulle vihainen?”
”En.”
”Älä viitsi valehdella. Mitä sinä haluat Súire?”

Súire oli hetken hiljaa ja hymähti.
”Haluan kuolla. Päästä jonnekin jossa voin unohtaa tämän kaiken.”
”Et sinä jouda kuolemaan. Vieläkö olet samaa mieltä kuin eilen?”

Aratovar käveli verkkaisesti lähemmäs ja istuutui Súiren viereen. Hetken neito epäröi, mutta sanoi viimein;
”Olen, miksi olisin eri mieltä.”
”Miksi teet asiasta monimutkaisen”, Aratovar parahti aavistuksen huvittuneena, ”Minä sitä paitsi puhuin isälle.”
”Puhuit? Etkä sanonut minulle yhtään mitään?”
”Tarvitsenko sinulta luvan isälleni puhumiseen? Sitä paitsi sinun puheillesi on lähiaikoina ollut hieman hankala päästä. Haluatko kuulla miten kävi?”
”En.”
”Voi Súire, sinä olet niin kylmä. Tule tänne, anna minun lämmittää.”

Neidon vastusteluista huolimatta Aratovar veti tämän syliinsä.
”Päästä minut pois.”
”En päästä. En halua että pakenet. Minä pidän sinua sylissäni vaikka maailman loppuun saakka.”
”Teet asiasta vain vaikeampaa.”

Súire yritti saada voimaa ääneensä, mutta hänestä tuntui kuin kaikki voima hänen kehostaan olisi kaikonnut. Hän ei kyennyt työntämään Aratovaria pois, mies piti neitoa liian tiukasti sylissään.

”Pääset pois sitten kun haluat kuulla mitä minulla on sanottavanani.”
”Minua ei kiinnosta. Et ota tätä vakavasti.”
”Näin vakavasti en ole milloinkaan ennen ollut. Luulin, että tein sen varsin selväksi eilen kosiessani sinua. Súire”, Aratovar kuiskasi hieman maanittelevasti, ”Turhaan yrität esittää olevasi välinpitämätön, tiedän että haluat kuulla.
”Mistä sinä mitään tiedät.”

Aratovar naurahti, osaksi peittääkseen omaa turhautumistaan, osaksi ärsyttääkseen hieman Súirea.
”Älä ole tuollainen, kuuntele nyt. Kerroin isälle sinusta ja aikeistamme.”
”Tarkoitat varmaan sinun aikeistasi.”
”Sinun, minun, meidän, onko sillä väliä?”
”On. Voisitko kertoa asiasi loppuun, että pääsen kotiin.”
”Voi kuinka olet kärsimätön.”
”Mitä isäsi sanoi”, Súire puuskahti ärsyyntyneenä.
Aratovar hymyili itsekseen voitonriemuisesti ennen kuin vastasi.
”Ei hän varsinaisesti ilosta hyppinyt. Tein hänelle selväksi, ettei ole hänen asiansa puuttua valintoihini. Hän hyväksyi sen ja pyysi sinut vierailulle, morsiamenani. Mitäs siihen sanot?”
Aratovar yritti saada Súiren viimein vakuuttuneeksi. Ciryamo ei ollut varsinaisesti itse pyytänyt Súirea kartanoon, mutta Aratovar ei välittänyt. Hän tekisi mitä tahansa asiansa eteen.

”En tiedä”, Súire sanoi hiljaa ja katseli poispäin Aratovarista. Nuorukainen naurahti jälleen ja alkoi olla varma että Súire taipuisi lopulta.
”Minäpä tiedän. Sinun ei tarvitse huolehtia enää mistään. Suostu vain kosintaani.”
”Aratovar…”
”Rakastatko sinä minua?”
Súire meni hämilleen ja vilkaisi miestä silmiin.
”Et ole oma itsesi.”
”En niin, olen rakastunut. Rakastatko sinä minua?”
”Miksi painostat minua…”
”Rakastatko sinä minua?”
Aratovarin ääni voimistui entisestään. Hän ei antaisi periksi.

”Aratovar, minä pyydän…”
”Miksi et voi vastata? Súire, vastaa minulle. Rakastatko sinä…”
”Rakastan”, Súire huudahti kyynelehtien, ”rakastan sinua yli kaiken.”
”Tuletko siis vaimoksesi?”
Súire nyökäytti hieman päätään ja vastasi:
”Tulen.”

”Viimeinkin”, Aratovar sanoi helpottuneena, ”Vieläkö haluat pois sylistäni?”
Kylmä tuuli puhalsi mereltä ja sai neidon värisemään. Súire pudisti päätään ja painautui lähemmäs Aratovaria miehen kietoessa kätensä tiukemmin neidon ympärille.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Huh, olipas se intensiivinen kosiomatka. :D Tämä luku oli tosiaan aika pitkä, mutta minusta oli ihan hyvä ratkaisu saada tuo koko Aratovarin ja Súiren kuvio tähän samaan. Tuo Súiren vastahakoisuus oli kyllä hieman ärsyttävääkin jossain vaiheessa (ainakin Aratovar-paran kannalta katsottuna). Súire ei sitten vaan tainnut millään uskoa, että Aratovar oli tosissaan hänen suhteensa, ei edes silloin kun tämä kosi häntä, mikä oli ehkä hieman yllättävää. Tavallaan kyllä aika jännä tapa suhtautua. Minusta siinä oli sellaista itsesäälissä rypemisen makua ja järjetöntä pessimismiä, jossa uskotellaan itselle että kaikki toivo on mennyt, vaikka tosiasiat puhuisivat ihan jotain muuta. Ja helpostihan siinä sitten käy niin, että asiat alkavat oikeastikin mennä huonosti, kun ihminen ei tee muuta kuin voivottelee surkeaa kohtaloaan. Onneksi Aratovar oli niin jääräpäinen, eikä millään suostunut luovuttamaan, vaikka Súiren käyttäytyminen olikin ajoittain aika luotaantyöntävää.

Tuo missä Aratovar ryntäsi kotiinsa oli hauska kohtaus... Ciryamon isä vaikutti ehkä hieman varautuneelta kuullessaan poikansa suunnitelmista. Vaikka toisaalta Ciryamo ei taida olla isänä ihan sieltä ankarimmasta päästä, niin että hän varmaan kuuntelee poikansa mielipiteitä ja antaa niille arvoa. Tuo, että Ciryamo muisti Súiren oli minusta hauska yksityiskohta. Voisin kuvitella, ettei Tolfalasissa ole niin kauheasti kansalaisia, etteikö hän voisi muistaakin niitä, jotka on henkilökohtaisesti tavannut. Vanhempien todellinen suhtautuminen nähdään kuitenkin varmaan vasta sitten, kun Aratovar on tuonut Súiren kotiinsa.

Minusta oli aika nokkelaa Aratovarilta lähteä kosimaan uudestaan silloin, kun nuo Súiren veljet olivat kotona. Oikeastaan luulen, ettei noilla veljillä olisi ollut mitään sisarensa avioitumista vastaan, vaan olisivat varmaan ehkä jopa kannustaneet häntä suostumaan, koska onhan tuo mainio naimakauppa. Mutta Súire oli sitten ehtinyt lähteä ja Aratovar sai suoriutua tehtävästä ilman apuvoimia... Minä pidin kyllä kovasti tuosta Aratovarin sinnikkyydestä, koska sen tiesi, että Súire oikeasti toivoi pääsevänsä Aratovarin vaimoksi. Mutta jos tuo Súiren kanta olisi ollut epävarmempi, tuo Aratovarin painostus olisi varmaankin tuntunut melko ahdistavalta. Aratovar taisi kyllä olla aika varma itsestään, siis siitä että Súire rakastaa häntä, tai sitten hän oli niin rakkauden sokaisema, ettei edes välittänyt moisesta, vaan halusi vain tytön itselleen keinolla millä hyvänsä. No, oli miten oli, tuo oli kyllä varsin hengästyttävä tapahtumasarja ja mukavaa luettavaa.

Tuo Quessen ja Eldarionin osuus oli sitten ehkä hieman irrallaan tästä muusta luvusta, ja sen olisi minusta ehkä voinut siirtää seuraavaan, mutta ei sen olemassaolo tässä toki mitenkään häirinnyt. Mukava nähdä, että näiden kahden elämä palaa hiljalleen tavanomaisiin uomiinsa. Ja pidin muuten tuosta, kun Quesse ajatteli, ettei hänelle merkinnyt muiden kuin Eldarionin tuki, nimittäin eihän se lapsen menetys koskettanut samalla tavalla muita kuin heitä kahta, ja se muilta tullut säälittely tuntui varmasti siinä mielessä aika turhalta ja ehkä ärsyttävältäkin.

Tämä oli mukava luku, josta varmasti keksisin paljon muutakin sanottavaa, mutta kun tuo kello on niin armoton... Toivottavasti saamme pian jatkoa. :)
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Luvun paisuminen ei tosiaankaan haitannut yhtään, tämän luki mielellään. :) Ja huomio tosiaan kiinnittyi lähinnä noihin Aratovarin ja Súiren kuvioihin, varsinkin kun ne ovat minua tässä pitkin ficciä kiinnostaneet muutenkin eniten. Kiinnitin vähän huomiota tuohon samaan kuin Mithrellas, että Súire tosiaan oli kumman vastahakoinen. Siis minusta oli ymmärrettävää, ettei hän uskaltanut toivoa Aratovarin kosivan häntä, eikä uskaltanut unelmoida tulevaisuudesta tämän vaimona, mutta sitten kun Aratovar kuitenkin kosi ja kaikki oli yhtäkkiä mahdollista, niin hän käyttäytyi varsin kylmästi. Toisaalta ymmärrän kyllä, että häntä pelotti. Siis se luokkaero, joka heidän välillään oli, Aratovarin vanhempien suhtautuminen ja ihmisten puheet, mutta kun Aratovar oli vakuuttanut, ettei välitä muiden mielipiteistä sen enempää kuin Súiren taustastakaan, niin olisi voinut luulla hänen siinä vaiheessa suostuvan. Kaikki oli kuitenkin kääntynyt niin hyväksi kuin mahdollista.

Mutta hienoa tosiaan, että Aratovar oli noin sinnikäs ja sai Súiren lopulta suostumaan. Aratovarista on tässä ficissä saanut aika itsevarman kuvan ja luulen, että se luonteenpiirre auttoi häntä säilyttämään päättäväisyytensä, Súire kun kuitenkin torjui hänet useamman kerran. Jotenkin jäi sellainen olo, että Aratovarin täytyi ymmärtää, että Súiren kieltäytyminen johtui olosuhteista, eikä miehestä itsestään, tuskin hän olisi muuten uskaltanut painostaa tätä noin. Ja loppu oli tietysti mahdottoman suloinen, kun nämä kaksi sitten saivat toisensa. Olen minä sitä jo vähän odotellutkin. ;)

Sopi mielestäni hyvin Ciryamolle, että hän suhtautui loppujen lopuksi varsin rauhallisesti Aratovarin aikomuksiin. Siinä varmaan auttoi sekin, että Aratovar pysyi rauhallisena tuossa keskustelussa ja se ehkä sai hänen isänsäkin näkemään, kuinka tosissaan hän oli.

Hmm. Jos sanon vielä muutaman sanan Quessesta, se jäi kyllä tässä luvussa ainakin minulla vähän taka-alalle. Kohtaus oli toki kaunis ja on hyvä nähdä Quessen hiljalleen selviävän. Tykkään myös siitä, että kuljetat tässä kokoajan mukana noita Quessen suhteita perheeseensä ja nytkin mainitsit sen, kuinka hän oli kirjoittanut tuosta keskenmenosta perheelleen.

Jatkoa sitten vain. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Huu. :shock:

Tässä luvussa oli järjetön tunnelataus koko sen ajan, ja tuo tunnelma oli ihan ihmeellinen. Minä elin taas ihan täysillä mukana ja vinguin täällä itsekseni. Nyt minulla ei ole aavistustakaan mitä sanoa.

Aloitetaan vaikka siitä, etten edes huomannut luvun olevan pitkä, ja eipä tuota olisi pystynyt järkevästi lopettamaan rikkomatta tunnelmaa.

Aratovarin ajatukset kävivät ilmi hienosti ja selkeästi koko luvun ajan, ja varsinkin se, että hän oli todellakin varma siitä, mitä teki. Se välittyi ihan kaikesta, hän ei antanut periksi, puhui isälleen ja meni Súiren veljienkin luokse. Tuo alku oli kuvattu hienosti, miten Aratovar ei vain osannut tuntea syyllisyyttä vaikka hänen olisi ehkä pitänyt.

Súire sitten, minä en osaa ymmärtää. Alun minä tajusin, totta kai tuossa tilanteessa pelottaa, että kun mies on "saanut mitä haluaa" (jos sen ilmaisee karkeasti), voisi hän hyvin jättää naisen yksinään. Mutta sitten lopussa, kun Aratovar tuli takaisin, miksi hän ei voinut silloin uskoa..? Minä manasin Súirelle itsekseni. Liitto on tietysti vaikea, mutta ei missään nimessä mahdoton. Toisaalta kuitenkin ymmärrän hänen suhtautumisensa, jos kuitenkin kaikki ulkopuolinen pelotti liikaa ja niin edelleen. Mutta luulisi, että siitä tulee järkiinsä jos mies tosiaan tulee takaisin ja kosii.

Quesse sitten, on hienoa, että hän on päässyt yli keskenmenosta. Ylihuolehtivaisessa Eldarionissa on jotain suloista. Oli hienoa, että Quesse kirjoitti tapahtuneesta kotiin, se saa perheen läheisyyden ilmi hyvin. Vaikka tytär on kaukana, hän kirjoittaa yhä kotiin ja pitää tiiviisti yhteyttä. Mutta kuten jo sanottiin, tuo kohta oli ehkä hiukan irrallinen, kun katsoi muuta lukua, vaikka se toikin pienen hengähdystauon.

Mitäs sitten voisi... Niin, minusta Aratovar oli todella rohkea kosiessaan ja ollessaan niin pitkäjänteinen, kuten jo tuolla mainitsin. Súiren reaktio sen sijaan, jotenkin tuntui, ettei tämä tajunnut omaa parastaan, vaikka yritti juuri sitä ajaakin.

Aratovarin ja Ciryamon keskustelu oli hieno ja siitä näkyi Aratovarin suunnaton varmuus. Eipä Ciryamo oikein voinut mitään sanoa poikansa ajatukseen, kun kaikki oli jo niin valmiiksi mietittyä. Mutta Ciryamon kommentille minä hymyilin. ”Miten ihmeessä sinä nyt olet häneen ehtinyt rakastumaan. Ethän ole edes tavannut häntä kuin kerran ja siitäkin on jo aikaa.”

Ja loppu sitten. Minusta oli upeaa, että Aratovar meni Súiren veljien luokse, se oli hyvin tehty. Olisipa aika hämmästys, jos veljet kuulisivat asiasta vasta kun häistä ilmoitetaan.... Mutta sitten Súiren suostumiseen johtanut keskustelu... Enpä oikein tiedä. Joko Súire on sellainen ihminen, että hän tarvitsee suurta painostusta ennen kuin tajuaa tai suostuu tajuamaan asiat, mutta tuo Aratovarin painostaminen sai minut hiukan vihaiseksi. Minä en olisi ainakaan suostunut, jos minua olisi noin alettu painostaa, koska olisin alkanut vähän ihmetellä. Mutta Súire on varmastikin sellainen ihminen, joka tarvitsee pikkuisen tai pikkuisen enemmäkin painostusta.

Jatkoa nyt sitten vain, haluan tietää mitä sitten tapahtui.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Kiitokset Mithrellas, Leida ja Nerwen jälleen kommenteistanne. Nyt kerrankin jätän kommakommaamiset väliin koska en keksi muuta sanottavaa kuin kiittelemistä. Suoraan asiaan siis.

En edes uskalla katsoa, milloin postasin tänne edellisen luvun. Nyt vihdoin jatkoa. Takkusin tämän luvun kanssa vaikka kuinka ja ratkaisu oli naurettavan yksinkertainen. Tämä jäi lyhyeksi, mutta olkoot välilukuna. Yritin kirjoittaa jatkoa perään, mutta tämä on paras näin.
Luvusta taisi suureksi osaksi tulla pelkkää vuoropuhelua, mutta kai se jotenkin nyt vaatii sen :)


Luku XXVI

”Näytänkö kovin ryysyläiseltä? Minulla ei ole kyllä mitään hienompaa ylle pantavaa.”
”Näytät ihastuttavalta.”
”Minä olen tosissani.”
”Miksen minä olisi myös? Älä murehdi turhia, eivät he sinun vaatteistasi välitä.”

Súire väänteli rauhattomasti käsiään, eivätkä Aratovarin vakuuttelut rauhoittaneet hänen hermojaan lainkaan. Neito huomasi sivusilmällä miehen virnistelyt, mutta oli liian paniikissa suuttuakseen.
”Vien sinut pääoven kautta”, mies sanoi ja otti neidon käden omaansa. Súire vilkaisi taakseen. Tuttu ja turvallinen koti jäi taakse kun he kävelivät kohti kartanoa. Ilma oli kostea ja sumu lepäsi saaren yllä.

”Voi Súire, älä näytä siltä kuin olisin viemässä sinua surman suuhun. Voin sanoa, ihan vakavissani kaiken lisäksi, ettei minun vanhempiani tarvitse pelätä. He ovat varmasti yhtä hermostuneita kuin sinäkin, joten älä anna tyynen ulkokuoren hämätä. Saat varmasti hyvän vastaanoton. Vanhempani eivät oikein vielä tiedä miten suhtautua sinuun, joten he ovat todennäköisesti yhtä hymyä koko ajan.”
”Tuonko pitäisi rauhoittaa minua? Nyt en pysty muuta ajattelemaankaan kuin vain sitä, että he hymyilevät minulle väkipakolla eivätkä todellisuudessa voi sietää minua”, neito parahti.

Aratovar naurahti ja kietaisi kätensä neidon vyötärölle.
”Sinä olet sitten niin suloinen kun olet vähän hermostunut.”
”Hermostunut? Olen hulluuden partaalla!”

Súiren mielestä he seisoivat pääoven edessä aivan liian pian. Neito yritti rauhoittua ja muistutteli itseään, miten kohtelias ruhtinas Ciryamo oli ollut kun tämä oli käynyt esittämässä suruvalittelunsa heidän isänsä johdosta. Ennen kuin Aratovar avasi oven, hän kääntyi Súireen päin, sipaisi tämän hiuksia pois kasvoilta ja painoi suudelman tämän huulille.
”Hyvin se menee”, nuorukainen sanoi ja avasi oven vetäen Súiren kädestä perässään.

Súire huokaisi helpottuneena, kun ruhtinaspari ei ollut vielä ovella heitä odottamassa. Aratovar asteli kuitenkin kohti oleskeluhuonetta pitäen yhä neitoa kädestä kiinni. Ciryamo ja Mírë nousivat oitis ylös ja Aratovar päätti mennä suoraan asiaan ja esitteli Súiren oitis vanhemmilleen.
”Isä, äiti, tässä on Súire. Súire, vanhempani.”
Neito hymyili arasti. Hän kuunteli Aratovarin äänensävyä ja haki voimaa siitä, miten ylpeänä mies esitteli hänet vanhemmilleen. Aratovar puristi kevyesti neidon kättä ja Súire hymyili hieman leveämmin.

Ennen kuin Súire ehti hermoilla siitä, millä sanoin tervehtisi Aratovarin vanhempia, ruhtinatar Mírë tuli hänen luokseen lämpimästi hymyillen.
”Olen niin iloinen tavatessani sinut viimein. Heti kun kuulin Aratovarin suunnitelmista, olen ollut malttamaton tapaamaan neidon joka hänet niin hurmasi”, Mírë sanoi ja jatkoi katsoen Aratovaria,
”Mutta olisit voinut tuoda hänet jo eilen vierailulle, kun oli kauniimpi ilmakin. Juoksuttaa nyt naista tuollaisessa sumussa.”

Súirea huvitti hieman miten kohtelias äänensävy vaihtui niin nopeasti äidillisen toruvaksi. Aratovar vain kohautti olkiaan ja virnisti poikamaisesti.
”No eipä Súire näytä siitä kovin kärsineen. En minä sokeripalaa aio naida.”

Aratovar oli päästänyt jo irti Súiren kädestä ja väisti vähän Ciryamon tullessa tervehtimään. Súire meni hieman hämilleen saadessaan Aratovarin isältä käsisuudelman, mutta pystyi pitämään hymyn kasvoillaan.
”Tervetuloa kotiimme”, ruhtinas sanoi ystävällisesti.
”Kiitos”, neito henkäisi jatkaen hymyilemistä.

”No niin, nyt kun pakolliset muodollisuudet on hoidettu, voinemme mennä istumaan”, Aratovar sanoi ja ojensi suurieleisesti Súirelle käsivartensa saaden neidon naurahtamaan. Súiren helpotukseksi Aratovar istui hänen viereensä. Súire asetteli hieman hamettaan ennen kuin istuutui ja risti kädet syliinsä.
”Milloin veljesi meneekään naimisiin, Súire?” Ciryamo kysyi alas istuuduttuaan.
”Häät ovat viikon päästä.”
”Joten kiirettä pitää vai?”
”Kyllä, on vielä asioita jotka pitää hoitaa ennen häitä.”
”Joko Wingon on kovin hermostunut”, Aratovar kysyi väliin.
”Onhan hän hieman ja Melinkin on. He ovat olleet jo aika kauan kihloissa ja olen iloinen että he viimein menevät naimisiin.”

Súiresta oli outoa puhua veljensä häistä. Hän ei voinut sille mitään, että alkoi pakostakin ajatella sitä, miten menisi pian itse naimisiin, vieläpä miehen kanssa jota ei olisi milloinkaan voinut kuvitella aviomiehekseen. Hän ei ollut uskaltanut vielä ajatellakaan häiden järjestelemistä. Súire ei oikein osannut kuvitella, millaiset häät he saisivat. Súire oli aina haaveillut perinteisestä merenrannalla vihkimisestä, mutta ei tiennyt, oliko se liian rahvas tapa ruhtinasperheelle.

Oli vielä paljon asioita, joista Súire oli epävarma. Pieni epävarmuus häilähti hänen sisällään, kun neito tajusi, ettei hän oikeastaan tiennyt Aratovarin perheestä ja jokapäiväisestä elämästä juuri mitään. Oliko ruhtinasperheellä jotain perinteitä, vakaumuksia, ylipäätänsä jotain mihin Súire ei olisi tottunut tai mikä olisi hänelle uutta. Neito päätti kysyä Aratovarilta näitä asioita, kunhan he taas olisivat kahden kesken.

”Súire? Tuletko?”
Aratovar nousi ylös ja katsoi kysyvästi.
”Anteeksi, mitä?” neito kysyi hieman nolona.
”Näytän sinulle paikkoja.”

Súire nousi ylös ja toivoi, ettei ollut vajonnut ajatuksiinsa kovin pitkäksi aikaa. Hän hymyili Ciryamolle ja Mírëlle ja meni Aratovarin vanavedessä kohti aulaa.
”Esittelen sinulle ensin alakerran”, mies sanoi avatessaan ensimmäisen oven joka johti pieneen kirjastoon.
”Sisareni on varmaan ainoa, joka tietää, mitä noissa hyllyissä oikeastaan on. Minä en ole niin innokas lukija. Tämä on vapaassa käytössäsi kun muutat tänne.”
”Mutta…Aratovar”, Súire sanoi hieman hämmentyneesti.
”Mitä?”
”Minä en osaa lukea”, neito sanoi ja naurahti ujosti.
”Todellako?”

Miehen ääni oli aidon yllättynyt. Súire nyökkäsi ja tunsi olonsa jotenkin huvittuneeksi. Oliko mies luullut että hänenkaltaisensa köyhä tyttö osaisi lukea? Tai ehkä Aratovar ei vain ollut tullut ajatelleeksi asiaa.
”Haluaisitko oppia?”
”Lukemaan vai?”
”Niin. Ei se ole niin vaikeaa…kai. Sinulla on todennäköisesti enemmän kärsivällisyyttä kuin minulla aikoinaan.”
”Sinäkö minua opettaisit?”
”En tiedä osaisinko. Jos et pane pahaksesi, niin luovutan sen tehtävän mieluusti äidilleni. Hän opettaa sinua varmasti mielellään. No niin, turhaan me enää kirjoja tuijotamme. ”

Aratovar näytti Súirelle pikaisesti ruokasalin, keittiön ja alakerran muut osat, ja suuntasi sitten ylös portaita kohti yläkertaa. Yksi kerrallaan Aratovar avasi ovia ja selosti pikaisesti sen käyttötarkoituksen.
”Nämä toimivat vierashuoneina, mutta useimmiten ne ovat tyhjillään. Kartanon rakennuttaneella ruhtinaalla oli viisi lasta ja vanha äitinsä, jotka tarvitsivat kaikki omat huoneet. Ne saattavat näyttää vähän kolkoilta, mutta usko tai älä, pienen pojan silmin niissä on vaikka mitä mielenkiintoista.”
Súire ei sanonut juuri mitään, hän vain hymyili ja hymähti silloin tällöin. Nyt neito alkoi saada jotain käsitystä siitä, mitä hänen elämäänsä tulisi jonkin ajan päästä kuulumaan.

”Ja tässä on meidän huoneemme”, Aratovar sanoi ja vilkaisi nopeasti huoneeseen ennen kuin avasi oven kunnolla auki.
”Tarkistin vain, ettei se ole kovin siivottomassa kunnossa”, Aratovar tokaisi Sùiren kysyvälle katseelle ja virnisti.
Súire astui sisään ja katseli ympärilleen. Huoneen kalusteet olivat kaikki tummaa patinoitunutta puuta ja se oli sisustettu yksinkertaisesti. Leveä vuode ja leikkauksin koristeltu vaatekaappi hallitsivat huonetta. Kahden ikkunan välissä oli kirjoituslipasto, jonka päällä oli kynttelikkö. Huoneessa oli myös nojatuoli ja sen vieressä pieni pyöreä pöytä.

”Niin, tässä tämä nyt on. Mitä pidät?”
”Tämä on oikein mukava”, Súire sanoi ja käveli ikkunan luo.
”Tuttu näköala”, neito hymähti, ”hieman vain eri kulmasta kuin mihin olen tottunut.”
”Haluatko muuttaa jotain? Sano vain jos sinulla on jotain toiveita.”
”Tämä on hyvä juuri näin. Aivan sinun näköisesi huone.”

Aratovar tuli Súiren luokse ja sulki tämän kädet omiinsa.
”Kai sinä kuitenkin kerrot minulle, jos et ole tyytyväinen johonkin, jos haluat muutosta. Jos et ole onnellinen.”
”Emme taida puhua enää huoneen sisustuksesta”, Súire sanoi ja puristi Aratovarin käsiä.
”Minä lupaan kertoa sinulle kaikki ajatukseni, koski se sitten huoneemme kalusteita tai liittoamme. Lupaan sen jos sinä teet samoin.”

Aratovar nyökkäsi hymyillen sulkien neidon syliinsä.

**********

Súire vilkaisi taakseen kohti kartanoa kotiin palatessaan. Tummat pilvet enteilivät sadetta ja neito kiirehti askeliaan. Hän oli saanut kauan vakuutella Aratovaria, ettei tarvinnut tätä saattamaan häntä takaisin. Ei kestänyt kauaa, kun Súire saapui mökille, juuri ajoissa ennen sateen alkamista. Neidon astuessa sisään veljet vain vilkaisivat ja tervehtivät häntä syventyen jälleen puuhiinsa. Melin katsoi kuitenkin Súirea odottaen.
”Mitä nyt?”, Súire sanoi kun Melinin katse alkoi hieman ärsyttää häntä.
”Minä odotan, että sinä kerrot minulle jotain. Oli varmasti jännittävää tavata ruhtinaspari. Ajatella, että sinusta tulee vielä joskus ruhtinatar. No, kerro nyt? Oliko se kovin piinaavaa?”
”No ainakin yhtä piinaavaa kuin sinun kuulustelusi”, Súire naurahti ja istuutui pöydän ääreen.
”Ei minulla ole juuri kerrottavaa, minut esiteltiin ja juttelimme hetken. Sitten Aratovar esitteli minulle taloa. Siinä se.”
”Oletpas sinä niukkasanainen”, Melin tuhahti leikkimielisesti ja syventyi työhönsä. Súire katseli hetken muiden puuhastelua ja nousi sitten ylös pöydästä.

”Menen nukkumaan.”
”Nyt jo? Eihän vielä ole edes myöhä”, Wingon ihmetteli.
”Silti, minua väsyttää jo. Hyvää yötä”.

Súire meni pieneen kammariinsa, riisui päällysvaatteensa pois ja sujahti peiton alle. Neito tiesi varsin hyvin ettei saisi vielä unen päästä kiinni, mutta hän halusi olla yksin ja rauhassa. Súire sulki silmänsä ja veti polvet rintakehäänsä vasten. Hän veti peittoa paremmin ylleen ja vaipui haaveisiinsa. Súire ei voinut olla hymyilemättä itsekseen ajatellessaan, miten perinteiset nuoren neitojen unelmat kävisivät hänen elämässään toteen. Tosin, hän ei naisi prinssiä joka hakisi hänet valkoisella hevosella, mutta Súirella ei ollut valittamisen aihetta.

Outo ja ihana helpottuneisuuden tunne virtasi neidon lävitse. Kaikki se epävarmuus ja pelkokin olivat jäämässä taakse. Súirella oli selvä suunta elämällään; hän menisi naimisiin Aratovarin kanssa ja muuttaisi ruhtinasperheen kartanoon asumaan. Eikä hänen tarvitsisi enää huolehtia tulevaisuudestaan. Niin kauan kun Aratovar rakastaisi häntä ja hän miestä, hänellä ei olisi mitään hätää. Súire naurahti hiljaa; kuinka hän tunsikaan olonsa onnelliseksi ja olisi voinut syleillä koko maailmaa.

Neito painoi silmänsä tiukemmin kiinni ja kuvitteli Aratovarin kasvot mieleensä. Tämän silmien pilkkeen, poikamaisen virnistyksen ja lempeän ilmeen joka miehellä oli aina kasvoillaan kun tämä kumartui suutelemaan häntä.
”Minusta on varmaan tulossa höperö. Tätäkö se tarkoittaa, olla hulluna rakkaudesta”, Súire kuiskasi hiljaa itsekseen.

Ilta kului ja Súire kuuli miten Melin toivotti hyvät yöt ja lähti ja veljetkin siirtyivät kammareihinsa. Pitkän aikaa makaaminen jo lämpimässä sängyssä oli saanut neidon raukeaksi. Súire nuuhkaisi tyynyään yrittäen tavoittaa edes pienen tuoksun Aratovarista. Yhteisestä hetkestä oli kuitenkin jo aikaa ja Súiren täytyi tyytyä omiin mielikuviinsa tuudittautuessaan uneen.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Hienoa, se jatkui! :D Onnitteluni siitä, että sait tämän taas toimimaan.

Tämä luku oli oikein kiva, eikä se dialogipainotteisuus haitannut yhtään. Aratovarin rauhoittelut ennen kartanoon menoa olivat ihania. :) Vähän hermostunut, niinpä niin, hauskaa alimitoittamista Súiren mielentilaa ajatellen.

Ciryamo ja Mirë ottivat Suiren todella hienosti vastaan. Minusta heidän suhtautumisensa oli mahtava. Tilanne ei kuitenkaan ollut varmasti helppo kummallekaan osapuolelle.

Kuvasit sitä huonetta ja huoneiden esittelyä kivasti. Ja tämä on ihan pakko lainata: ”Minä lupaan kertoa sinulle kaikki ajatukseni, koski se sitten huoneemme kalusteita tai liittoamme. Lupaan sen jos sinä teet samoin.” Kauniskauniskaunis. :D

Ja Súiren veljet. Mukava ristikuulustelu muutenkin pelottavan päivän päätteeksi...

Súiren ajatukset ennen kuin hän alkoi nukkua olivat aitoja ja hyvin kerrottuja, pidin.

Tulipa ympäripyöreä kommentti, yh. Olen selvästi ruosteessa kommentoinnin suhteen. Mutta jatkoa pyydän silti, tätä oli ihanaa lukea pitkästä aikaa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Hienoa, että päätit jatkaa tätä ficciä. Parempi myöhään kun ei milloinkaan. Minä ainakin haluan tietää, miten Súirelle, Quesselle ja heidän kumppaneilleen tässä vielä käy. :) Tämä oli minusta mukavan yhtenäinen luku, kun aiheena oli vain tuo Súiren (mitä ilmeisimmin) tulevien appivanhempien tapaaminen. Aratovar oli lempeä ja lupsakka itsensä. Minä odotan, koska hänestä paljastuu se pimeä puoli. Kenties vasta häiden jälkeen. (Okei, tuon kommentin voi jättää omaan arvoonsa. Minulla on vaan nykyään pakkomielle siitä, että kaikilla hahmoilla täytyy olla pimeä puolensa. ;).) Nuo Aratovarin vanhemmat näyttivät suhtautuvan yllättävän hyvin siihen, että heidän ainoa poikansa on ottamassa kalastajatorpan tyttären puolisokseen. Mutta toisaalta Aratovar on varmaan aika sellainen hemmoteltu tapaus, jolle vanhemmat ovat tottuneet antamaan periksi asiassa kuin asiassa, niin että ehkäpä se osittain selittää tuon heidän lempeän suhtautumisensa neitokaiseen. Toivotaan vaan, että suhtautuminen pysyy samana myös häiden jälkeen.

Súiren hermostuneisuus tuossa tilanteessa oli minusta aivan ymmärrettävää. Minä varmaan hänen sijassaan odottaisin koko ajan, koska mies tulee järkiinsä ja tajuaa, mitä on oikein tekemässä. :D Hyvä kuitenkin, ettei Súire enää epäile Aratovarin tunteita. Súirella oli tosiaan kotona yllättävän vähän kerrottavaa tuosta vierailustaan ruhtinaan luona, mutta toisaalta ei ole ihmekään, jos hänellä oli hieman muuta ajateltavaa tuossa tilanteessa.

Kivaa tosiaan saada uutta luettavaa tänne. Toivottavasti jatkoa seuraa hieman nopeammin kuin puolen vuoden päästä. ;)
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Oi että, oli hienoa saada uusi luku sinun ficciisi. :D Ja minä olen sitten ihan kohmeessa kommentoinnin suhteen, joten jotakin vielä tavallistakin säälittävämpää sopii odottaa tästä eteenpäin.

Niin siis, toistetaan nyt vielä, että oli tosiaan iloinen yllätys löytää jatkoa sinun ficciisi. Olen sitä nyt muutaman päivän katsellut ja tänään oli sellainen mukava hetki lukea se. Vähän silmäilin tuota edellistä lukua ennen uuden lukemista, mutta kyllähän ne tapahtumat alkoivat taas muistua mieleen ja tekstisi otti taas uudelleen valtoihinsa. :)

Kiva että tässä oli keskitytty kokonaan Aratovariin ja Süireen, he ovatkin muodostuneet entistä enemmän suosikkihahmoikseni, mitä pidemmälle tämä ficci on vierinyt. Ja olen minä tainnut jo aikaisemminkin toitottaa sitä, miten kovasti pidän Aratovarista, jos muistan oikein. Dialogipainoitteisuus ei häirinnyt yhtään, varmaan osaltaan siksi, että sinä kirjoitat niin hauskaa dialogia. Olen iloinen siitä, että kihloihin meno ei ole kuihduttanut tuota Aratovarin ja Süiren keskinäistä sanailua. Siinä oli tässäkin luvussa monta kohtaa, jotka toivat hymyn huulille ja minun on tietysti ihan pakko lainata pari. ;)

”Sinä olet sitten niin suloinen kun olet vähän hermostunut.”
”Hermostunut? Olen hulluuden partaalla!”

Tämä oli tosiaan suloinen. Olit hyvin kuvaillut Süiren pakokauhuista mielentilaa tuossa ensin ja sitten tuo Aratovarin määritelmä "vähän hermostunut" tuli mukavasti sen jälkeen. Tuli siinä itsekin ajateltua tuon Aratovarin lausuman jälkeen, että taitaa se Süire olla vähän enemmän kuin vain vähän hermostunut.

”Kai sinä kuitenkin kerrot minulle, jos et ole tyytyväinen johonkin, jos haluat muutosta. Jos et ole onnellinen.”
”Emme taida puhua enää huoneen sisustuksesta”, Súire sanoi ja puristi Aratovarin käsiä.

Sisustus oli ihastuttava aasinsilta vakavampiin asioihin. Jostain syystä ihastuin tähän kohtaan tosissani. Sympaattinen, mutta kuitenkin samalla niin oivaltava. :)

Luvun tasosta ei voinut kyllä päätellä ollenkaan, että sinulla olisi ollut jotakin hankaluuksia kirjoittamisessa. Se oli hyvää, sujuvaa tekstiä ja ehjä kokonaisuus. Tsemppiä nyt vain ja toivottovasti saat sen writer's blockin kokonaan selätetyksi. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Kiitos kiitos jälleen! Teidän kommentteja on aina niin ihana lukea :) Ja nyt en osaa vastata niihin sen kummemmin kuin että kiitos, Aratovarin pimeä puoli on minullakin vielä hämärän peitossa. Nyt yritän tosissani jatkaa ja saattaa tämän viimein loppuun

Jostain sain kipinän ja kirjoitin itse asiassa tämän luvun kokonaan tämän päivän aikana. Palailemme osaksi jälleen vähän Quessen ja Eldarionin luo. Tämä luku alkaa vähän jotenkin hassusti, mutta toivottavasti se ei hirveästi haittaa :)


Luku XXVII

Morsiuspari seisoi väkijoukon ympäröimänä rannalla, aivan vesirajassa. Menossa oli vihkimisen viimeinen vaihe. Mitään virallista kaavaa ei noudatettu, mutta erään rituaalin suoritti jokainen morsiuspari sinetöidäkseen avioliittonsa. Vihkivalan sijasta lausuttiin ylistys ja rukous meren valtiaalle ja tämän vasalleille. Avioparin onnen uskottiin olevan Ulmon käsissä, sillä he olivat riippuvaisia merestä.

Tämän ”Ulmon valan” saattoi aviopari lausua yhdessä, vuorotellen tai vain sulhasen lausumana.

Ulmo, Meren Herra. Me olemme sinun palvelijoitasi ja niin ovat jälkeläisemmekin. Sinä olet se, joka meidät ottaa kun päivämme päättyvät.

Ossë, sinä olet se, joka nostattaa aallot joilla seilaamme ja ajat kalat verkkoihimme. Sinä olet se, joka nostaa myrskyt ja upotat laivat. Mutta silti me sinua rakastamme.

Uinen, sinä olet se joka Ossën rauhoittaa ja suo turvan tyrskyissä. Sinä olet se, joka suojelee meitä ulapalla. Sinua me hädässä huudamme ja rukoilemme ja elossa kiitämme.

Me olemme meren, sen joka antaa ja ottaa.


Wingon ja Melin olivat lausuneet valan ja varsinainen juhla oli alkamaisillaan. Pari saatettiin kylän aukiolle, katoksen alle. Sitä mukaa kun kyläläiset olivat onnitelleet tuoretta avioparia, he siirtyivät syömään, juomaan ja juhlimaan.

Súire seisoi hymyillen katoksen vieressä katsellen kun yksi toisensa jälkeen kyläläiset onnittelivat Wingonia ja Meliniä. Saegon seisoi sisarensa vierellä.
”Mökissä tulee pian olemaan ahdasta.”
”Joko sinä olet ajamassa minua pois”, Súire naurahti hieman vaivautuneena.
”Ei, en toki. Mutta ajattele kun nuo saavat lapsia.”
”Niin…”
”Wingon muuten puhui, että aikoo julkistaa kihlauksesi tänään.”

Súiren silmät laajenivat kauhistuneena.
”Mitä? Ei, älkää. Ei hän edes ole täällä ja minä en kestä kun kaikki alkavat tuijottaa ja supista.”
”Mitä pahaa siinä on, iloinen asia sen pitäisi olla. Niinhän Súire?”
”Niin tietysti, totta kai”, Súire kiirehti sanomaan.
”Se olisi isän velvollisuus ja Wingon vanhimpana haluaa suorittaa sen. Ja hän haluaa tehdä sen tänään. Jos hän päättää toteuttaa suunnitelmansa, hymyile vaan nätisti.”
”Mutta eikö se ole noloa ja kiusallista, jos kihlaus julkistetaan kun Aratovar ei edes ole täällä.”
”En olisi niinkään varma.”
”Miten niin?”
”Katsohan tuonne.”

Súire katsoi Saegonin osoittamaan suuntaan ja yllättyi nähdessään Aratovarin. Tuuli pörrötti nuorukaisen hiuksia tämän astellessa muina miehinä kylänaukion poikki. Aratovarin luotiin yllättyneitä ja mietteliäitä katseita. Jotkut kumartelivat epävarmana eikä kukaan tuntunut tietävän miten toimia.

Aratovar ei välittänyt väkijoukon kummasteluista vaan meni suoraan morsiusparin luo.
”Tuon tervehdyksen ja onnittelut ruhtinasparilta. Ja tietenkin myös omasta puolestani.”
Súire kummastui huomatessaan Wingonin ja Aratovarin vaihtavan merkillisen katseen.
”He ovat varmasti sopineet tästä”, neito mutisi hiljaa itsekseen eikä tiennyt pitikö hänen olla iloinen vai vihoissaan. Oli miten oli, hänen mielipidettään asiasta ei ollut kuultu ja tuskin tultaisiinkaan kuulemaan. Wingon aikoi mitä todennäköisimmin julkistaa kihlauksen tänään. Aratovarin tuntien Súire oli varma, että tämä kaikki vain kutkutti miehen mieltä. Tämä tuskin välittäisi kyläläisten reaktiosta kuullessaan uutisen ja todennäköisesti hymyilisi sitä enemmän mitä punaisemmaksi Súire tulisi. Nyt ei auttanut kuitenkaan paeta ja Súire tiesi sen turhankin hyvin. Nainen vannoi mielessään miten joku saisi kyllä kuulla kunniansa, jahka häät olisivat ohi.

Súire kävi hakemassa itselleen juotavaa ja jäi seisomaan syrjään. Hän siemaili pikaristaan hermostuneena odottaen sitä kauhun hetkeä kun veli viimein päättäisi kertoa kaikille, että hän menisi naimisiin Aratovarin kanssa.
”Mitä sinä täällä seisoskelet, piilossa.”
”Kunhan vaan seison”, Súire tokaisi katsomatta Aratovaria.
”Miten ihmeessä minä nyt olen ehtinyt sinut jo suututtaa?” Aratovar kysyi vähän ilkikurisesti.
”Minä kyllä tiedän mitä sinä ja Wingon suunnittelette. Ensinnäkin minulta ei ole kysytty mitään ja en todellakaan halua seistä kaikkien pällisteltävillä kun Wingon suorittaa ”velvollisuuksiaan” vanhimpana veljenä”, Súire vuodatti ja mulkaisi miestä.
”Saegonko sinulle kertoi?”
”Hyvä vain, sain edes jonkinlaisen varoituksen.”
”No, Súire”, Aratovar maanitteli ja kiersi varovaisesti kätensä naisen vyötärölle.
”Ajattele tätä välttämättömänä pahana, joskus tämäkin asia on hoidettava. Ja jos veljesi haluaa ilmoittaa kihlauksestamme omissa häissään, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan. Eikä
pitäisi sinullakaan.”
”Hyvä on. Kunhan vain varoitat minua vähän ennen.”
”Niinhän minä juuri teenkin. Wingon pyysi minua etsimään sinut. Tulehan”, Aratovar sanoi ja otti Súiren kädestä kiinni.

Súire vilkaisi hieman huolestuneena ympärilleen lähtiessään seuraamaan Aratovaria Wingonin ja Melinin luo. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut kiinnittävän sen suurempaa huomiota vaikka hän nyt sattuikin kävellä ruhtinaan perillisen perässä tämän kädestä kiinni pidellen. Ja jos joku ihmettelikin, niin pian saisi selityksen.

Súire yritti kehitellä hermostuneisuudestaan huolimatta kasvoilleen jonkinlaisen hymyn. Tuskin olisi kovin vakuuttavaa jos kihlausta julkistettaessa tulevan morsion kasvot olisivat vakavat. Neito yritti kaivaa sisältään onnellisuudentunteensa esille ja näyttää sen myös muille. Hän ei halunnut herättää Aratovarissa epäröintiä omalla olemuksellaan.

”Hyvät ystävät, saisinko hetkeksi huomionne!”

Wingon alkoi puhua juuri kun Aratovar ja Súire saapuivat katokseen. Lähellä olijat hiljentyivät oitis ja kääntyivät katsomaan Wingonia. Mies toisti kehotuksensa ja pian oli suurin osa väestä hiljentynyt kuuntelemaan.
”Ensinnäkin haluaisin esittää omasta ja vaimoni puolesta vilpittömät kiitokset, että olette saapuneet ja osallistuneet hääjuhlaamme. Toivottavasti olette viihtyneet ja tulette viihtymään edelleenkin.”

Ympäriltä kuului hyväksyvää mutinaa, jotkut huutelivat vielä onnentoivotuksia avioparille. Súire tunsi rohkaisevan kädenpuristuksen ja vilkaisi nopeasti Aratovariin. Miehen kasvoilla oli rento ja hieman hilpeäkin ilme. Näytti siltä kuin mies olisi todella odottanut tätä hetkeä ja nauttinut siitä.

”Tämä päivä ei ole vain meidän häittemme juhlimista varten sillä minulla on tiedossani toinenkin ilonaihe, jonka haluaisin teille nyt ilmoittaa. On nimittäin käynyt niin, että saaremme ruhtinasperheen perillinen on esittänyt kosintansa sisarelleni Súirelle joka on vastannut myöntävästi. Tälle liitolle olemme veljeni kanssa antaneet isämme puolesta siunauksen ja nyt päätimme julkistaa tämän kihlauksen.”

Súire painoi katseensa maahan eikä uskaltanut katsoa ylös kyläläisiin. Pientä puhetta kuului sieltä täältä, monet huutelivat jälleen onnitteluitaan. Suurin osa ei oikein tiennyt mitä ajatella. Olihan todella outoa että ylimystöön kuuluva mies ottaisi vaimon tavallisen kansan keskuudesta, vieläpä köyhästä kalastajaperheestä. Súire tunsi ihmisten katselevan häntä ja puna nousi hänen poskilleen. Yhä pää hieman painuksissa ja katse luotuna alas Súire yritti hymyillä ja saikin huulilleen pienen hymyn, jonka toivoi tyydyttävän niin sulhasensa kuin kyläläiset.

Piinapenkki tuntui helpottavan kun Wingon vielä puhui ja kehotti juhlinnan jatkamista. Pelimannit aloittivat jälleen tanssikappaleen ja osa väestä siirtyi sen pyörteisiin osan jatkaessa vatsansa palvomista.
”No, oliko se niin kamalaa”, Aratovar kuiskasi. Neito saattoi kuulla virnistyksen miehen puheessa.
”En tiedä. Olen varmaan tulipunainen. Hermostuttaa vieläkin”, Súire sanoi ja sai viimein kaipaamansa hymyn huulilleen. Aratovar painoi nopeasti kevyen suukon neidon huulille ja katseli ympärilleen.
”Tulehan, mennään istumaan, tuonne kulmalle.”

Aratovar lähti kiertämään väkijoukkoa Súire perässään ja viimein he istuutuivat tyhjälle penkille hieman syrjään erään talon kulmalle.
”Olit oikeassa, se oli välttämätön paha. Olo on jotenkin kevyempi ja valehtelematta helpottunut.”
Aratovar naurahti kietoen kätensä Súiren hartioiden ympärille. Mies katseli Wingonin ja Melinin suuntaan ja sanoi viimein:
”Kuukauden kuluttua onkin sitten sinun vuorosi pukeutua hääpukuun.”
”Jo kuukauden kuluttua?”
”Niin, olen päättänyt sen. Älä katso minua noin tuimasti, minä vaan en halua odottaa”, Aratovar vastasi nähdessään Súiren ilmeen.
”No, olen tyytyväinen että ilmoitit päätöksestäsi jo näinkin ajoissa”, nainen tokaisi ja risti kätensä puuskaan.

Aratovar katseli hetken Súirea, mutta päätti antaa asian olla. Hän tiesi tehneensä väärin kun ei ollut puhunut asiasta tämän kanssa, mutta oli silti hieman loukkaantunut. Hän oli kuvitellut Súiren odottavan häitä yhtä malttamattomasti kuin hänkin, eikä nähnyt mitään ongelmaa siinä, että häät pidettäisiin kuukauden kuluttua.

Mies oli yhä hiljaa ja tarkkaili sivusilmällä, miten Súiren jäykät kasvot alkoivat pikkuhiljaa rentoutua ja nainen laski kädet puuskasta syliinsä hiljaa huokaisten.
”Vielä vihainen?”
”En minä vihainen ole”, Súire kiirehti sanomaan ja vilkaisi miestä. Kuin lukien tämän ajatukset, hän jatkoi:
”Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että häämme ovat jo kuukauden kuluttua, päinvastoin. Olin vain odottanut, että päättäisimme tällaisesta asiasta yhdessä.”
”Niin tietysti. Äitini on jo innoissaan tekemässä suunnitelmia. Sinun varmaan olisi hyvä tulla pian käymään, jos haluat sanoa oman mielipiteesi.”

Súire nyökkäsi ja hymyili hieman. Hän huomasi joidenkin kyläläisten lähes tuijottavan heitä ja tunsi olonsa epämukavaksi.
”Voimmeko käydä vähän kävelemässä?” Súire ehdotti ja nousi jo seisomaan. Hän halusi päästä hetkeksi muualle. Aratovar nyökkäsi ja lähti Súiren perässä kohti hämärää rantaa. Päivä oli jo taittumassa iltaan ja aurinko loimusi taivaanrannassa punertavana.

Súire huokaisi helpotuksesta päästessään pois juhlan hälystä. Hän olisi voinut vaikka vannoa kuulleensa jonkun vanhan naisen kuiskaavan toiselle, että Súire odotti varmasti lasta ruhtinaan pojalle. Súire mietti hieman ivallisesti, miten asia voisi yhtä hyvin olla tottakin. Niin, eihän mitään muuta syytä voinut olla. Aratovar oli halunnut vain vähän huvitella ja kantoi nyt painavimman vastuun asiasta. Neito karisti nuo ajatukset heti pois. Puhukoot vanhat ämmät mitä tahtoivat.

”Vaivaako sinua jokin?”
”Ei, ei enää. Nyt kun pääsin hetkeksi pois kaiken sen tuijotuksen alta.”
”Tuijottakoot, mitä sinä siitä välität? Minua yrittivät muutamat vanhat naiset saada nöyrtymään supattelullaan mutta kenties tuijotukseen vastaaminen oli heille liikaa”, Aratovar naurahti ja veti Súiren nopeasti syliinsä.
”Minua eivät kiinnosta heidän puheensa. Juorutkoon vaikka maailman loppuun asti. Minä totisesti toivon, ettet sinäkään välitä mitä meistä puhutaan. Miksemme vaan nauraisi ja kuvittele miten heidän naamansa venähtävätkään kuullessaan, että häämme ovat niinkin pian.”

Kuin sanojensa vahvikkeeksi Aratovar vielä nauroi ja suuteli Súirea. Ja Súire vastasi suudelmaan ja oli valmis uskomaan kaiken mitä Aratovar hänelle sanoi. Niin, hänkin vielä nauraisi muille.

**********

”Eldarion”
”Mitä nyt?”
”Sinä kieltäydyit jo, mutta yritä ymmärtää että…”
”Jos puhut taas Tolfalasista, niin minähän sanoin jo, että sellainen matkustaminen voi olla sinulle vaaraksi.”

Quesse pureskeli alahuultaan. Nainen oli huomannut olevansa jälleen raskaana. Eldarion oli ollut todella innoissaan uutisen kuultuaan, mutta sen jälkeen vakavoitunut. Hän oli järjestänyt Quesselle oitis oman palvelusneidon jolla ei ollut lupa poistua Quessen luota, ellei tämä lähettänyt häntä asioille. Quesse oli ärtynyt miehen ylisuojelevaisuudesta, joka pakotti hänet olemaan miltei koko ajan neljän seinän sisällä.

Quesse halusi käydä perheensä luona ja etenkin päästä veljensä häihin, mutta Eldarion piti kiinni kannastaan, että sellainen matka saattaisi olla vaarallinen Quesselle ja lapselle.
”Entä jos sinä lähdet illalla pimeälle kannelle toikkaroimaan ja liukastut ja satutat itsesi? Tai kartanossa sattuu jotakin? Minä en mitenkään halua estää sinua pääsemästä tapaamaan perhettäsi, mutta silti on parasta, ettet matkusta ennen kun lapsi on syntynyt.”
”Ennen kun lapsi on syntynyt? Sinä siis haluat pitää minut yhdeksän kuukautta neljän seinän sisällä. Ja entä sitten kun lapsi on syntynyt? Enhän minä sen jälkeenkään voi pitkään aikaan matkustaa”, Quesse vastasi ja huomasi korottavansa jo ääntään.
”Olen hyvin pahoillani, mutta en mieluusti halua sinua taas löydettävän jostain portaiden alapäästä kaatuneena ja mustelmilla ja ties pahempaa. Syytätkö sinä minua nyt sitten siitä, että yritän vain suojella sinua ja lasta?” Eldarion tiuskaisi ärtyneesti.
”Saanen kertoa sinulle, että voin yhtä hyvin saada keskenmenon vaikka makaisin ympäri vuorokauden vuoteessa minnekään liikkumatta.”

Quesse ei jäänyt odottamaan Eldarionin vastausta vaan käänsi selkänsä ja lähti miehen työhuoneesta. Nainen mulkaisi tahtomattaan vähän liiankin vihaisesti palvelustyttöä, joka odotti häntä huoneen ulkopuolella. Quesse oli liian kiukustunut välittääkseen siitä. Häneltä alkoivat käydä keinot vähiin. Eldarionin päätä oli vaikea kääntää, kun tämä kerran oli päättänyt jotain. Quesse oli jopa yrittänyt pyytää Kuningattarelta apua, mutta tämä oli sanonut, ettei voinut vaikuttaa Eldarionin päätöksiin koskien Quessea.

Viimein Quesse saapui omaan oleskeluhuoneeseensa ja istahti väsyneenä tuoliin. Palvelustyttö jäi epävarman näköisenä seisomaan ovenpieleen.
”Láith, voit mennä. En tarvitse sinua nyt”, Quesse sanoi. Tyttö katseli epäröiden Quessea ja sitten ovea eikä oikein tiennyt mitä olisi tehnyt.
”Tiedän kyllä, että mieheni on kieltänyt jättämästä minua yksin. Mutta nyt minä todella haluan olla yksin. Voit tulla takaisin tunnin kuluttua. Eldarionin ei tarvitse tietää, että rikoimme hänen käskyään yhden tunnin verran”, Quesse sanoi hymyillen saaden Láithin vakuuttuneeksi.

Tytön lähdettyä nainen huokaisi syvään ja hieraisi otsaansa. Mitä hän olisikaan antanut siitä, että olisi päässyt kävelemään yksin puutarhaan tai istumaan kirjastoon. Minne hän menikin, Láith seurasi perässä. Nyt kun Quesse oli yksin, hän olisi hyvinkin voinut käydä pikaisesti puutarhassa tai kirjastossa. Quesse oli kuitenkin jälleen herkkänä vahvoille tuoksuille ja vaikka suurin kukkaloisto oli jo ohi, kasvoi puutarhassa nytkin voimakastuoksuisia kasveja.

Kirjastoon hän olisi myös voinut mennä, mutta pahaksi onneksi Eldarion kävi siellä usein, eikä olisi varmastikaan ilahtunut huomatessaan Quessen olevan siellä yksin. Hän ei halunnut ärsyttää Eldarionia uhmaamalla tämän määräyksiä liikaa, sillä siitä tuskin olisi hyötyä miehen
taivuttelemisessa Tolfalasin matkaan.
”Mikä jääräpää”, Quesse puuskahti.

Tekemisen puutteessa Quesse tarttui viimein käsityöhönsä. Hän ei keksinyt muutakaan tekemistä kuin kirjominen. Nyt valkean kankaan reunalle oli syntymässä pientä aaltokuviota. Quesse ei tiennyt mitä kankaasta muuten syntyisi. Ehkä hän ompelisi paksumpaa kangasta toiselle puolelle. Siihen sopisi kääriä pienokainen.

Quesse oli huomannut olevansa raskaana muutama viikko sitten. Aluksi hän oli ollut hieman kauhuissaan, ensimmäinen keskenmeno tuntui olevan vielä niin lähellä. Pian Quesse oli kuitenkin alkanut iloita lapsesta. Hän yritti nyt liikkua varoen ja pyrki olemaan kolhimatta itseään. Eldarionkin oli ottanut heti suojelevamman asenteen. Ensin Quessea oli lähinnä hymyilyttänyt Eldarionin määräykset palvelustytöstä ja siitä, ettei Quesse saisi liikkua yksin. Nyt häntä alkoi kuitenkin pikkuhiljaa ahdistaa oman rauhan ja yksityisyyden puute Láithin seuratessa häntä kuin varjo. Ja milloin Láith ei ollut hänen seurassaan, Eldarion oli lähettyvillä johon Quesse pakostakin alkoi purkaa turhautumistaan.

Quesse vihasi heidän riitelyään. Kumpikaan ei tahtonut antaa periksi ja vaikka Eldarionilla oli täysi oikeus kieltää Quessea matkustamasta, nainen ei silti ollut uskonut miehen käyttävän oikeuttaan. Kerran Quesse oli hermostunut kunnolla ja syyttänyt Eldarionia siitä, että tämä tarkoituksella ja verukkeita käyttämällä tahtoi pitää hänet poissa perheensä luota.

Quesse tiesi itse miten naurettava ja varsinkin perätön tuo syytös oli, mutta sillä hetkellä hän oli vain halunnut…niin, mitä hän oli halunnut? Quesse mietti. Satuttaa ja loukata? Ärsyttää ja saada Eldarion suuttumaan? Oli syy mikä tahansa, kaikki oli järjetöntä. Silloin Quesse ei ollut edes antanut Eldarionin vastata kun oli jo pyytänyt anteeksi. Hän häpesi vieläkin itseään. Riita oli loppunut siltä erää.

”Missä Láith on?”
Quesse säpsähti. Hän oli ollut niin vajonneena ajatuksiinsa, ettei ollut kuullut Eldarionin tuloa. Nainen aavisteli jo myrskyn tuloa, mutta päätti silti sanoa totuuden silläkin uhalla että joutuisi jälleen sanaharkkaan miehen kanssa.
”Lähetin hänet pois. Halusin saada hieman omaa rauhaa. Sanoin kyllä, että tulisi takaisin tunnin kuluttua.”
Eldarionin kasvot vakavoituivat, mutta mies piti suunsa kiinni.
”Hyvä on. Sano Láithille, että tulee tästä lähin kertomaan minulle kun kaipaat omaa rauhaasi.”
”Eldarion, rakas”, Quesse huokaisi väsyneesti, ”mikä järkeä tässä on? Ei, anna minun sanoa loppuun. Minä arvostan todella huolenpitoasi, enemmän kuin ehkä uskotkaan. Mutta anna minun hengittää. Kaikesta huolimatta minä en ole mikään vallaton pikkutyttö tai heikkomielinen jota pitää koko ajan valvoa.”

Eldarion katseli hetken Quessea mietteliäästi ja lähti lopulta pois. Quesse ei tiennyt, kumpi oli parempi: se että he olisivat alkaneet jälleen riidellä vai se, että Eldarion lähti sanaakaan sanomatta pois.


A/N: Tuon valan olen joskus kirjoittanut ja nyt sen löysin tätä lukua miettiessäni. Vähän muokkasin, mutta jäi vähän epävarmat fiilikset. Päätin kuitenkin hyödyntää kun ei ollut mielenkiintoa kehitellä enempää Tolfalasin asukkaiden vihkiseremonioita.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Voi, jatkoa ja näin pian! Hieno juttu, että olet saanut tämän toimimaan. :D

Luvun alku oli hauska, koska minä ainakin erehdyin heti luulemaan, että kyseessä ovat Súiren ja Aratovarin häät. Mutta ei se sitten mennytkään niin... :roll: Tuo vala oli hieno idea ja siinä oli kauniit sanat. Me olemme meren, sen joka antaa ja ottaa. Ihana!

Tässä näkyivät taas hienosti niin Aratovarin kuin Súiren luonteet. Aratovar on leikkimielinen ja lupsakka, hyväntuulinen mies, ja Súire taas hiukan epävarma ja ujo. Tuot heidän erilaisuutensa sujuvasti tekstiin niin että he vain ovat omat itsensä.

Aratovarin ja Súiren veljien suunnitelma oli hauska yksityiskohta. Jos Súire olisi hiukan tulisieluisempi, hän olisi riidellyt Aratovarin kanssa jo ties kuinka monta kertaa noista tempauksista, luulen. :wink: Ja kyllä kuukausi on loppujen lopuksi aika lyhyt aika häihin (nyt vielä tähän sen laittaakseni), kun varmasti vaatteet pitää hankkia ja niin edelleen, minä olisin varmaan käyttäytynyt tuossa aivan samoin kuin Súire.

Ja oli mukavaa kuulla taas Eldarionista ja Quessesta. Ihmeen hyvin Quesse oli jo toipunut keskenmenostaan, kun heti ollaan uutta lasta saamassa (paitsi että olen varmaan sekoittanut ajan jotenkin, kyllähän siitä nyt jo aikaa on).

En ihmettele ollenkaan, että Quesse tuntee olonsa vangituksi. Ihanasti olet tehnyt Eldarionista ihmisen ja inhimillisen sellaisen tuon ylisuojelevaisuuden kautta. Kuka tahansa tulisi hulluksi jos ei saisi hetkenkään omaa rauhaa, mutta Eldarion ei näytä sitä niin ajattelevan, vaan turvallisuus on tärkein. Tuo menee kyllä ehkä hiukan yli, mutta se on inhimillistä, näin sanoakseni :wink:

Ja jätitpä sitten kinkkiseen kohtaan. Toivottavasti kaikki menee nyt kuitenkin hyvin. Jatkoa odotan, haluan tietää mihin tämä menee.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Pahoittelen, että saanut kommenttia aikaan tämän aiemmin. Kaikenlaista säätämistä ollut tässä viime aikoina, mutta jospa tämän kirjoittaminen nyt vihdoin onnistuisi.

Minäkin erehdyin kuvittelemaan, että tässä ollaan jo Súiren ja Aratovarin häissä. Aika mielenkiintoinen ratkaisu, että päätit kuvailla näitä Wingonin ja Melinin häitä, kun he ovat olleet aika pienessä roolissa, vaikka kyllähän tämäkin tietysti keskittyi enemmän Aratovarin ja Súireen.

Ulmon vala kuulosti hienolta, sellaiselta kuin se olisi lainattu suoraan jostakin Tolkienin tekstistä. Itse asiassa meinasin kysyä, että ovatko nuo lauseet Silmasta vai KTK:sta, ennen kuin kerroit lopussa kirjoittaneesi ne itse. ;)

Aratovarin paikalle ilmaantuminen oli mukava yllätys. Tuota Súiren ylitsevuotavaa ujostelua vähän hämmästelin, mutta onhan se toisaalta ymmärrettävääkin, koska ihmiset kuitenkin tuijottavat ja kummastelevat, kun kyseessä on tuollainen epäsuhtainen pariskunta. Tavallaan nuo juorut lapsesta ovat aika huvittaviakin, koska en minä oikeasti jaksa uskoa, että ruhtinaan poika ottaisi kalastajatorpan tyttären pelkän raskauden takia. Mikä pakko sitä lasta on miehen omakseen tunnustaa, kantakoon tyttö häpeänsä yksin ja niin edespäin.

Jaaha, Quessellä ja Eldarionilla taitaa olla pienoisia ongelmia parisuhteensa kanssa. Ymmärrän kyllä toisaalta, että Eldarion on huolissaan, mutta kyllä tuo menee jo liikaa kontrollifriikkiyden puolelle. En pidä ollenkaan tuollaisesta ominaisuudesta miehessä. Tuskinpa Quessen 24/7 vahtiminen sitä keskenmenoa estää, jos sellainen on tullakseen. Quessen suhtautuminen tilanteeseen oli kuitenkin ihailtavan tyyntä.

Äh, olen niin väsyksissä, etten saa enää ainuttakaan järkevää lausetta muodostettua. Joten totean vain, että luku oli mielenkiintoinen, ja varsinkin Quessen ja Eldarionin tilanteen kehittymistä on kiinnostava seurata jatkossakin. Súiren ja Aratovarin kohtalo vaikuttaa jo niin sinetöidyltä, etten osaa heiltä odottaa muuta kuin häitä, mutta ehkäpä sinä keksit heidänkin varalleen vielä jotain yllätyksiä. Jatkoa odottelemaan (ja nukkumaan) vetäydyn siis nyt.
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Mielenkiintoinen luku. Tietysti Süiren ja Aratovarin kuvioiden kannalta, mutta myös Eldarionin ja Quessen suhdetta ajatellen. Quessen ja Eldarionin suhteesta oli siis tosi kiinnostavaa lukea nyt, kun kävi ilmi, ettei näilläkään kahdella ole aivan yhtä kieltä ja yhtä mieltä, vaan konfliktejakin voi syntyä. Eldarionin ylisuojevaisuus oli jännä piirre, joka toki Quessen näkökulmasta ajatellen menee aivan liian pitkälle, mutta joka tietyllä tapaa kuitenkin sopii Eldarionin luonteeseen. Tai ei se siis luultavasti ihan normaalia hänelle ole, mutta tuntuu siltä, että tekstistä kuitenkin löytyvät ne syyt, jotka saavat hänet käyttäytymään kuten hän käyttäytyy. Ja no, Eldarionista ehkä myös jollakin tapaa näkyy se, että hän on kuninkaan poika ja kasvanut siihen. En oikeastaan tarkoita, että hän olisi aina saanut kaiken, minkä haluaa tai vastaavaa, vaan enemmänkin, että hän tiedostaa oman asemansa kyllä. Kiva nähdä joka tapauksessa, että miten tilanne ratkeaa/etenee.

Juu. Süire ja Aratovar sitten. Minä myös luulin, että kysymyksessä olivat jo heidän häänsä, mutta oli hauska huomata, ettei näin ollut. Tykkään kauheasti sellaisista koukuista, joilla johdetaan lukijaa harhaan. ;) Ja minusta häiden mukana olo oli ihan tarkoituksenmukaista, koska häiden tapahtumiin keskityttiin kuitenkin lähinnä Süiren ja Aratovarin osalta, vaikka ne sivuhenkilöiden häät olivatkin. Süiren ja Aratovarin luonteet tulivat taas oivasti esille. Aratovar on herkullinen hahmo, mutta voisi tosielämässä kyllä ottaa joskus tosissaan aivoon. Olisi hauska nähdä, että milloin Süirelta menee täydellisesti hermo, tästä kun saa sellaisen kuvan, ettei tämä helpostu suutu, ainakaan kunnolla pientä murjottamista lukuun ottamatta. Ihailen kyllä sinun hahmojesi persoonia, ne ovat aitoja ja eläviä.

Niin, ja se vala. Se oli hieno. En olisi itse osannut kirjoittaa mitään vastaavaa. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Kiitos jälleen!

Nerwen: Kiitos! Ihanaa, että pidit tuosta valasta :) Välillä tuntuu että Aratovar ja Súire ovat välillä hyvinkin luonnottomia luonteenpiirteineen joten on ilahduttavaa kuulla ettei heidän erilaisuutensa ole mennyt liian pitkälle.
Quessen keskenmenosta on jo jonkun aikaa, tosin ehkä epärealistisen lyhyt aika loppujen lopuksi. Mutta uudella raskaudella halusin saada tätä koko tarinaa hieman nopeammin eteenpäin.

Mithrellas: Kiitos! Päädyin Wingonin ja Melinin häihin, osaksi siksi, että olisi seurannut melko suuri aikahyppy jos olisin siirtynyt heti Súiren ja Aratovarin häihin. Halusin myös kuljettaa Quessea ja Eldarionia mukana ongelmineen.
Minä olin aluksi vähän epävarma tuon valan kanssa, mutta se jäi sinne koska en keksinyt parempaakaan. Olen kyllä todella imarreltu jos se on yhtään Tolkienmainen :)

Leida: Kiitokset myös sinulle :) Halusin Eldarionin ja Quessen pitkästä aikaa mukaan vähän paremmin ja piti sitten lisätä pientä dramatiikkaa Quessen osalta. Minä voin itse hyvin kuvitella Eldarionin olevan hyvinkin kontrollifriikki tämän asian suhteen ja samalla ymmärrän miestä täysin. En sano silti, etteikö tässä tapahdu mitään ylilyöntejä asian kannalta.

Nyt loppuvat sanat. Uusi luku on valmis. Kyllä, näinkin pian :D Minusta on alkanut yhä enemmän tuntumaan siltä, että parempi saattaa tämä niin pian päätökseen kuin mahdollista. Lähinnä tarkoitan sitä, että pyrin pitämään kirjoitusintoa yllä ja postaamaan alle kuukauden väliajoin uuden luvun :)

Tämän luvun loppu on aika pikaisesti kirjoitettu ja se saattaa siinä hieman näkyäkin. Pidemmittä puheitta, 28. luku :)



Luku XXVIII

Quesse makasi hiljaa paikallaan kuunnellen. Hän oli maannut vuoteessa jo reilun tunnin, mutta ei saanut unta. Eldarion viipyi jossain. Luuli varmaan Quessen olevan jo unessa eikä pitänyt kiirettä. Viikko oli kulunut ilman sanaharkkaa, riitelyä, ilman mitään. Nyt Quesse toivottaisi tervetulleeksi suuremmankin yhteenoton, kunhan he edes puhuisivat, muutakin kuin toivottivat toisilleen hyvät huomenet ja yöt ja vaihtoivat muutamia arkisia sanoja päivän aikana.

Vihdoin neito kuuli odottamansa askeleet. Eldarion avasi varoen oven ja käveli huoneeseen yrittäen pitää mahdollisimman vähän ääntä.
”En minä vielä nuku”, Quesse sanoi hieman käheällä äänellä oltuaan kauan puhumatta.
”Etkö saa unta?” mies kysyi ottaessaan päällystakkia yltään.
”Odotin sinua.”
Eldarion loi hieman hämmentyneen katseen vaimoonsa.
”Vai niin.”

Quesse kohottautui istumaan. Hän ei enää kestänyt hiljaisuutta ja aikoi puhua asiat selviksi.
”Miksi olet niin hiljainen? Minä en kestä enää”, Quesse sanoi varovaisesti.
Eldarionin liikkeet pysähtyivät. Mies näytti miettivän todella mitä vastaisi.
”Ehkä hiljaisuus on välillä hyväksi. Kun ei ole mitään sanottavaa.”
Ei mitään sanottavaa. Sanat iskivät Quessen sydänalaan. Siinäkö kaikki, mitä Eldarion pystyi sanomaan? Ettei ollut mitään sanottavaa? Quesse tunsi kyyneleiden olevan lähellä ja manasi saman tien raskauden aiheuttamia tunnekuohuja.

Eldarion istahti vuoteenreunalle ja oli hetken hiljaa ennen kuin jatkoi.
”Hiljaisuus on minusta parempi, kuin se että täytämme yhteiset hetket riitelyllä, joka ei johda mihinkään. Tiedän ettei kumpikaan meistä anna periksi. En minä ainakaan. Mutta en myöskään jaksa enää väitellä asiasta.”
”Olet väärässä. Minä olen valmis antamaan periksi jos se takaa tämän tilanteen päättymistä. Tiedän ettet taivu enkä edes keksi enää keinoja kääntää päätäsi. Olen muutenkin joka hetki valmis purskahtamaan itkuun kun en hallitse tunteitani. Minä en kestä enää…tätä kylmyyttä.”
”Oletko tosissasi?”
”Tietenkin olen”, Quesse kivahti tahtomattaan ja tunsi kyyneleiden viimein valuvan pitkin poskiaan.

Eldarionin kasvoille levisi pieni, lempeä hymy kun hän nojasi Quesseen päin ja pyyhki tämän kyyneleitä. Mies asettui kunnolla istumaan vuoteelle ja veti naisen hellästi kainaloonsa painaen tämän pään rintaansa vasten. Quesse päästi ilman keuhkoistaan ja painoi silmänsä kiinni. Hän etsi Eldarionin käden omaansa ja puristi sitä lujasti.
”Kai sinä silti ymmärrät, että minä ajattelen vain parastasi”, Eldarion kuiskasi. Quesse kohotti päätänsä ja suuteli miestä hellästi.
”Ei puhuta siitä enempää.”

**********

Seuraavien päivien aikana Quesse huomasi helpottuneena tilanteen muuttuvan. Sen jälkeen kun hän oli päättänyt antaa periksi Eldarionille, mieskin oli hellittänyt hieman, mutta jatkoi yhä suojelevaa linjaansa. Aiheesta ei puhuttu, mutta tukahduttavaa hiljaisuutta ei heidän välillään enää ollut.

Sitä mukaa kun Quesse huomasi Eldarionin hieman pehmenneen, hänen teki kovasti mieli koetella rajoja. Silloin tällöin hän lähetti Láithin muutamaksi tunniksi pois luotaan, mutta ei sen enempää. Vaikka tilanne näytti vakiintuneen, Quesse ei halunnut luottaa tilanteen pysyvyyteen liiaksi. Hänen täytyi myös osaksi niellä ylpeytensä ja myöntää Láithin läsnäolon tuovan hänelle turvallisuudentunnetta. Ensin hän oli hieman vieroksunut sitä, miten tyttö Eldarionin käskystä aina talutti häntä portaissa, mutta nyt Quesse oli jo tottunut tähän.

Láith oli myös päässyt hieman eroon ujoudestaan ja uskalsi vastata Quesselle pidemminkin kuin vain muutamalla sanalla. Quesse oli muutaman kerran jutellut tytön kanssa ja todennut tämän olevan järkevä tyttö, joka vain oli tavattoman ujo. Naista hieman hymyilytti, ujoudessaan Láith toi joskus Quessen mieleen hänet itsensä. Neito alkoi myös ymmärtää Kuningatarta ja sitä, miksi tällä oli hovineitoja. Ilman heitä päivät olisivat varmasti yksinäisiä ja pitkäveteisiä. Tosin haltiat tuskin käsittivät aikaa samoin tavoin kuin ihmiset. Joka tapauksessa Quesse oli jo ryhtynyt miettimään, ottaisiko Láithin hovineidokseen ja seurakseen, ei vain tueksi portaisiin raskauden ajaksi. Nyt kun välit Eldarionin kanssa eivät enää olleet niin kireät eikä Quesse nähnyt palvelustyttöä minään epämiellyttävänä pakotteena, hän alkoi jollain tapaa jo pitää Láithin seurasta.

”Rouva”, Láith kysyi arasti ja niiasi, ”tarvitsetteko jotain?”
”Ei kiitos, Láith. Istuuduhan. Minua painaa syvästi, etten ole oikein puhunut kanssasi. Kerrohan, millainen perhe sinulla on?”

*********

Súire käveli kohti kartanoa. Syksy tuoksui jo vahvasti, meri-ilmassakin. Saaren puista olivat lehdet pudonneet jo hyvän aikaa sitten ja ilma oli viileää. Neito kietoi takkia tiukemmin ympärilleen kylmän viiman puhaltaessa mereltä. Súire tunsi pientä jännitystä mahanpohjassaan. Aratovar oli lähtenyt isänsä kanssa pariksi päiväksi pois ja mies oli ehdottanut nyt olevan hyvä aika suunnitella Mírën kanssa häitä. Súire oli nyt päättänyt rohkaista mielensä ja tavoitteli muistikuvaa ensitapaamisesta Aratovarin äidin kanssa ja tämän lämpimistä sanoista ja ystävällisyydestä.

Lähestyessään kartanoa neidon valtasi pieni epävarmuus. Pitäisikö hänen kiertää toiselle puolelle, pääovelle vai livahtaisiko hän rannan puolelta keittiön ovesta? Súire päätti käyttää pääoveaan, eihän hän mikään kyökkipiika ollut. Vaikka varmaan näyttikin siltä.

Päästyään pääovelle Súire veti hitaasti syvään henkeä ja koputti varovaisesti. Hän astui muutaman askeleen taaksepäin odottamaan oven avautumista. Kun ketään ei kuulunut, hän koputti uudelleen, tällä kertaa kovemmin.

Súiren kohottaessa kätensä koputtaakseen kolmannen kerran ovi viimein aukaistiin. Oven avasi vanha nainen, palvelija, joka loi hieman tylsän katseen Súireen. Nainen ei sanonut mitään ja ilmeisesti oletti Súiren kertovan asiansa kysymättäkin.
”Anteeksi, tulin tapaamaan ruhtinatarta”, Súire sanoi yrittäen pitää äänensä voimakkaana.
”Jos haette töitä, niin minä hoidan palvelusväen. Ruhtinatar kyllä luottaa minun kykyihini löytää luotettavat palvelijat. Emme juuri nyt tarvitse ketään, kiitos vain.”

Naisen sanat olivat niin kohteliaat kuin tilanne vaati, mutta ääni oli tasapaksu ja tylsistynyt ja nainen selvästi halusi vain päästä pian Súiresta eroon.
”Ei, en hae töitä. Tulin tapaamaan ruhtinatarta. Hän odottaa minua”, Súire lisäsi nopeasti ettei nainen sulkisi ovea hänen edestään.
”Vai niin. Mikähän on nimenne? Käyn ilmoittamassa.” Naisen ääni oli hieman ylpeä. Kai tämä luuli Súiren vain yrittävän jotain temppujaan ja nautti jo valmiiksi siitä, miten saisi läksyttää tyttöä hänen aikansa tuhlaamisesta. Mitä asiaa ruhtinattarella nyt tuollaiselle heitukalle olisi.
”Súire”

Nainen astui syrjään ja viittasi Súiren sisälle. Hän jäi aulaan odottamaan kun palvelija nousi portaat ylös mennen (toivottavasti) etsimään ruhtinatarta. Súire tunsi olonsa hieman epämukavaksi. Hän ei ollut nähnyt vanhaa palvelijaa ennen, mutta oli jollain tasolla ehkä olettanut tämän tietävän Súiren olevan Aratovarin kihlattu. Tosin, mistähän palvelija olisi sen arvannut. Súire jätti asian omaan arvoonsa.

Pian Mírë laskeutuikin alas portaita, palvelija jäljessään.
”Hienoa, että olet tullut. Aratovar sanoikin, että saattaisit saapua piakkoin. Menemmekö vaikka olohuoneeseen puhumaan. Voi, olen niin innoissani. Kuvittelin aina, että saisin suunnitella Quessen häitä, mutta se ilo minulta riistettiin. Olen tosin varma, että minä en ole pätevin henkilö miettimään niin suuren salin koristuksia.”

Mírë alkoi heti puhua tuttavallisesti ja ennen kaikkea vuolaasti. Tämä helpotti Súiren oloa hieman ja nähdessään vanhan palvelijan aavistuksen tyrmistyneen ilmeen tämän kuullessa kuka Súire oli, neito tunsi olonsa hieman voitonriemuiseksi.

Súire seurasi Mírëä ja istuutui tämän osoittamaan paikkaan. Oli jotenkin outoa ajatella, että hän oli nyt ensimmäistä kertaa kahden kesken tulevan anoppinsa kanssa.
”No niin, ei kai tässä auta muuta kuin käydä suoraan asiaan. Ensiksi haluan sanoa, että toivon todella, ettei sinulla ole huonoa käsitystä minusta.”
”Huonoa käsitystä? Eikös sen pitäisi olla minä, joka tuollaista pelkää”, Súire ajatteli hieman hymyillen.
”Minulla oli epäilykseni, kun Aratovar ilmoitti kihlanneensa sinun. Mutta nyt kun olen tavannut sinut, en tiedä mistä olisimme mieheni kanssa löytäneet pojallemme paremman morsiamen. Aratovar kysyy harvoin neuvoja tärkeissäkään asioissa ja se on osoitus siitä, että hän on täysin varma asiasta. Mutta kerrohan, oletko itse miettinyt vielä häitänne?”

Súire yllättyi Mírën sanoista. Tietysti hän oli kiitollinen ja uskoi ruhtinattaren olevan vilpitön sanoissaan. Neito tunsi olonsa jotenkin rennommaksi, nyt kun tunsi olevansa jollain tavalla hyväksytty Aratovarin perheen puolesta.

”En oikeastaan. Minä en oikein tiedä millaisia suunnitelmia minun pitäisi tehdä. Kuvittelin aina saavani ihan tavalliset häät, sellaiset kuin Wingonilla ja Melinillä.”
”Aivan, ymmärrän kyllä. Älä huoli, yhdessä järjestämme kyllä teille sopivat häät. Aratovar ei halua mitään suurta. Entä sinä?”
”Pienet häät ovat enemmän kuin toivoin. En välitä olla huomion keskipisteenä, saati sitten jos ympärillä on vielä hirveän paljon väkeä. Tunsin oloni niin epämukavaksi kaikkien kyläläisten tuijottaessa kun Wingon kertoi kihlauksesta.”
”No, kohteliaisuussyistä paikalle täytyy kutsua vähintään Pohjoissataman ylimystö. Tietysti perheesi. Entä ystäväsi?”
”Ei minulla ole läheisiä ystäviä. Tai no, Melin kyllä mutta hänet lasketaan nyt perheeksi”, Súire sanoi ja hymyili hieman.

”Vieraat ehdimme kyllä myöhemminkin. Minä voin vaikka valmistella valmiin vieraslistan, käymme sen sitten yhdessä läpi myöhemmin. Sinun on hyvä tietää etukäteen, keitä vieraat häissänne ovat. Ja ihmiset ovat aina imarreltuja jos heidän nimensä tiedetään. Entä ruoka?”
”Minun on varmaan parempi luottaa teihin tässäkin asiassa”, Súire sanoi hieman nolostuneena. Neitoa hävetti. Hän ei tiennyt, millaisia juhlia ylimystö piti, eihän hän ollut koskaan ollut sellaisissa. Hän ei tiennyt vieraista, ei ruuista, ei koristeita, ei hän edes ollut varma kuinka hieno hääpuku hänellä tulisi olla ja ennen kaikkea, olisiko hänellä siihen varaa.

”Oletko ajatellut vihkiseremoniaa?”
”Olen jonkun verran, mutta ajattelin että siitä pitäisi ehkä sopia Aratovarin kanssa yhdessä. Mutta olen aina kuvitellut kaiken menevän perinteiden mukaan, tarkoitan Ulmon valan lausumista rannalla. Ei kai muulla ole väliä, mutta sen ainakin haluaisin sisällyttää.”
”Olet aivan oikeassa, perinteitä on hyvä noudattaa. Mutta, nyt kenties kiireisimpään asiaan, vihkipukuusi. Se täytynee ommella, ellei sinulla ole omasta takaa jotain pukua joka sopisi.”
”Ei minulla ole mitään”, Súire sanoi hieman nolona. Hän ei voinut estää itseään miettimästä, mitä Mírë hänestä ajatteli kun hän ei osannut sanoa mitään.

”Sitten sellainen täytyy suunnitella. Helpompaa olisi tosin varmaan muuttaa jo olemassa olevaa pukua hieman juhlavammaksi. Minulla taitaa olla jotain Quessen vanhoja pukuja, voisimme katsoa niitäkin, ellei sinusta tunnu vastenmieliseltä käyttää hänen vanhoja vaatteitaan. Olet hieman lyhyempi kuin hän, mutta uskon pukujen silti istuvan yllesi. Näyttäisit kyllä hyvin kauniilta valkeassa puvussa, mutta en ole varma onko Quessella yhtäkään. Voisimme oikeastaan käydä heti katsomassa.”

Mírë nousi ja lähti kohti portaikkoa Súiren seuratessa perässä. He saapuivat pian Quessen vanhaan huoneeseen.
”Istuuduhan vain tuohon vuoteelle, niin minä etsin sinulle sovitettavaa.”
Mírë alkoi oitis tutkia suuren vaatekaapin sisältöä, jonne oli laitettuna hyvään järjestykseen kaikki Quesselta jääneet puvut.
”Tämä on kaunis, mutta väri on vähän liian tumma häihin. Minä vähän silloin karsastin kun Quesse ilmoitti hääpukunsa olevan tummansininen. Minun mielestäni häissä pitäisi pukeutua vaaleisiin väreihin, ne ovat niin paljon iloisempia kuin tummat. Kas tässä, vihreä. No, onpas se kulahtanut, ei tällaista voi käyttää kuin arkena.”

Súire hymyili hieman itsekseen kuunnellessaan Mírën puhuvan penkoessaan kaappia.
”Muistin siis sittenkin oikein. Arvasin ettei hän ottanut tätä mukaansa.”
Mírë piteli käsissään leikkaukseltaan yksinkertaista valkeaa pukua. Puvun miehustassa oli nyöritys ja hihat olivat pitkät ja kapeat.
”Quesse ei ole juuri pitänyt tätä, muistaakseni viimeksi silloin kun olimme vierailemassa ruhtinas Dúrfinin luona. Ruhtinas huomautti Quessen näyttävän morsiamelta tuossa puvussa ja sen jälkeen tyttäreni ei sitä pitänytkään. Quesse ei pidä lainkaan ruhtinaasta. Ruhtinas Dúrfin yritti kovasti hurmata Quessea, mutta ei ymmärtänyt lainkaan tytön mielenlaatua. No, ruhtinas tullee häihinne. Tuskin hän enää pukua muistaa. Miehet ovat sellaisia.”

Súire nyökytteli vain Mírën puhuessa. Hän oli jotenkin helpottunut kun nainen ei oikein edes olettanut Súiren vastaavan hänelle tai sanovan mitään muutakaan. Mírë ojensi Súirelle puvun ja neito sovitti sitä eteensä ja vilkaisi suureen peiliin joka roikkui vaatekaapin ovessa.
”No niin, kokeilehan sitä yllesi niin näemme miten se sopii.”
Mírë poistui huoneesta ja sulki oven perässään. Súire riisuutui alushameelleen ja pujotti puvun ylleen. Helma oli hieman liian pitkä, mutta muuten puku tuntui sopivan. Súire solmi nyörit ja oikoi hihat. Vilkaistuaan itseään nopeasti peiliin, hän avasi oven ja päästi Mírën sisään.
”Sinähän näytät varsin ihastuttavalta. Helmaa ja hihoja pitänee hieman lyhentää mutta muuten se istuu oikein hyvin. Oletpas sinä hoikka. Odotahan, haetutan Grethilin niin hän saa merkitä oikean pituuden. Pidätkö itse puvusta?”
”Se on hyvin kaunis. Kyllä, minä pidän siitä. Se on hyvä hääpuvuksi.”

Mírë pyysi käytävällä olevaa palvelijaa noutamaan Grethilin ja pian Súiren pieneksi järkytykseksi huoneeseen saapui sama palvelijatar joka oli avannut hänelle oven.
”Grethil, viitsisitkö lyhentää puvun helman ja hihansuut sopiviksi?”
Vanha nainen nyökkäsi ja niiasi, mutta ilme pysyi yhä tylsistyneenä. Súire mietti, oliko nainen aina tuollainen vai johtuiko ilmeettömyys vain paheksunnasta häntä kohtaan.
”Käyn vain hakemassa ompelutarvikkeeni”, nainen ilmoitti, niiasi ja lähti.
”Kuinkahan monta kertaa hän pistää minua ”vahingossa” neulalla”, Súire ajatteli ja hymyili saman tien ajatuksilleen.

Grethil saapui pian ja sanaakaan sanomatta polvistui Súiren eteen ryhtyen taittamaan helmaa sisäänpäin ja kiinnittäen neuloja.
”Tuo pituus on hyvä Grethil. Nyt hihat.”
Mírë katseli vierestä Grethilin työtä ja sanoi välillä jotain huomioita puvusta.

Grethilin saatuaan työnsä valmiiksi, tämä poistui sanaakaan sanomatta niiaten hieman ovensuussa. Mírë asetti Súiren peilin eteen ja katseli pukua joka suunnalta nyökkäilen.
”No niin Súire, nyt sinun pitäisi saada puku yltäsi, mieluusti tietenkin niin ettet satuta itseäsi neuloihin. Annahan minä autan.”
Súire ei ollut kovin innoissaan joutuessaan riisuutumaan alushameelleen ruhtinattaren edessä, mutta hänellä ei tainnut olla vaihtoehtoa. Ainakaan Grethilin apua hän ei kaivannut. Súire veti hieman hihoja ja nosti kätensä ylös. Mírë auttoi neidon kädet hihoista ja neito selviytyi ulos puvusta. Mírë otti puvun käteensä ja tutkaili sitä tarkkaavaisesti sillä aikaa, kun Súire puki omat vaatteensa ylleen.

”Aratovar kertoi minulle, ettet osaa lukea.”
”Niin, en osaa”, Súire sanoi vaitonaisena.
”Haluaisitko oppia? Voisin opettaa sinua. Pääsisitkö huomenna käymään? Antaisit varmasti hyvän vaikutelman jos osaisit lukea jo edes vähän ennen häitä.”
”Kyllä, luulen että pääsen. Kiitos, todella.”
Mírë hymyili ja heilautti kättään.
”Turhia kiittelet. Teen tämän kaiken oikein mielelläni.”

Súire seisoi hetken vaivautuneena paikoillaan kunnes päätti olevan aika lähteä.
”Minun pitäisi varmaan palata kotiin”, Súire sanoi ja Mírën nyökättyä hyväksyvästi neito lähti. Keveä tunne valtasi neidon kun hän viimein sulki kartanon oven kiinni astuen kirpeään syysilmaan.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Ihana luku, tässä oli kiva tunnelma.

Hienoa, että Quesse ja Eldarion sopivat edes jotenkin. Tuo on kyllä varmasti pahin asia minkä voi toiselta kuulla, se, ettei ole mitään, mitä sanoa. Kamalaa... Onneksi kaikki kuitenkin meni suhteellisen kivuttomasti. Ja on hienoa, että Quesse löytää Láithin seuran hyvät puolet.

Súire sitten. Aika motivoivaa, kun kartanossa vain yritetään käännyttää hänet pois.. :roll: Onneksi Súire pysyi lujana ja pääsi sisälle.

Mírën hössötys sai hymyn huulille väkisinkin. Sen puolesta Súirella ei ole ainakaan ongelmaa, Mírë on niin ihanan avoin ja jalat maassa -tyyppinen. Pidin ihan älyttömästi tuosta koko Súiren pätkästä. Siinä oli jotain elämänmakuista ja aitoa. Varsinkin se pukujuttu oli kiva yksityiskohta, oli jotenkin hauskaa "kuunnella" Mírën kertomuksia siihen liittyen.

En tainnut saada kasaan mitään kunnollista kommenttia, mutta luin ja tykkäsin tosi paljon. :D Jatkoa odotan.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Ihan alkuun pitää perinteisesti pahoitella, että tämän kommentoinnissa kesti näin kauan. Olen kyllä lukenut tämän luvun aika monta kertaa, mutta koskaan en ole päässyt kommentointiin asti. No, jos nyt vihdoin.

Hyvä, että Quessen ja Eldarionin ongelmat tuntuvat selviävän. Vaikka toisaalta, en tiedä pidinkö niin kauheasti siitä, että Quessen täytyi olla se, joka antaa periksi. Eldarion saa nyt sitten jatkaa ylihuolehtivaista linjaansa, mikä voisi periaatteessa johtaa suoranaiseen tyranniaan ajan mittaan. Vaikka onhan Eldarion kuninkaan perillinen ja siinä mielessä varmaan tottunut siihen, että hänen tahtoaan noudatetaan asiassa kuin asiassa, ja siinä mielessä Quessen voi olla ihan järkevää joustaa. Ja kyllähän tuossa varmasti Quessen syytäkin oli. Hyvä, että hän on nyt päättänyt tutustua tuohon palvelusneitoonsa, ehkäpä tästä on hänelle seuraa.

Tuo Súirelle oven avannut palvelusmuori oli hauska tapaus. Erikoista kyllä, jos tämä ei tuntenut Súirea, kun luulisi palvelijoiden olevan herrasväen suhteista paremmin selvillä kuin mitä nämä itse ovat. Mutta kyllähän Súire tuossa varmaan vaikutti aika köyhäläiseltä. Mírë oli ihanan tuttavallinen Súirea kohtaan. Tuollaiset lörpöttelevät naiset ovat mukavia juuri ujon kannalta, kun he eivät juuri välitä, vaikkei toinen puhuisikaan, vaan pikemminkin ovat hyvillään, kun joku kuuntelee eikä ole koko ajan keskeyttämässä. Hääpukuepisodi oli kyllä mukava, ja nyt varmaan viimeistään tuli palvelusmuorillekin selväksi, että tulevaa kartanonemäntäähän hän tuossa aiemmin oli vastaanottamassa. Hieman ihmettelen, ettei Súirelle teetetä omaa, uutta hääpukua, mutta jospa Mírë haluaa säästää. Onhan se tietysti älytöntä laittaa kauheasti rahaa yhden kerran pidettävään pukuun. Ja minä luulisin kyllä, että Aratovar olisi halunnut itse opettaa Súiren lukemaan (kuten eräs nimeltä mainitsematon herrasmies, mikäli oikein muistan 8)), mutta toisaalta, tuolla tavoin Mírë tietysti pääsee luontevasti tutustumaan Súireen.

Kummallista hahmojen tulkintaa nämä minun kommenttini! Tuntuu vaan etten keksi oikein muutakaan sanottavaa. No, joka tapauksessa pidän ficistäsi ja taidan nyt siirtyä odottelemaan jatkoa, jota toivottavasti on luvassa piakkoin. ;)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Vastaa Viestiin