Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 35. luku 16.8. VALMIS

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Olen nyt niin tylsä ja laiska, etten jaksa viimeistellä vielä seuraavaa lukua mutta pakko kommakommata :)

Mithrellas: No, kuten olen muistaakseni jo aiemmin sanonut, nämä ajat ja välimatkat eivät oikein multa suju. Ne on seikkoja jotka usein unohdan tai en jaksa paneutua.
No, minun Arwenissani asuu pieni hössöttäjä joka haluaa oitis tavata poikansa morsiamen kun tämä viimein saapuu kaupunkiin. En minä oikein itsekään ymmärrä...
Minun oli ihan pakko tunkea Eärendil tuonne kun muistin että joskus alkuluvuissa panin Eldarionin lupaamaan että hän kertoo Quesselle Eärendilin tarinan.
Tuo Aratovarin ja Súiren tapaaminen taisi jäädä aika kankeaksi...no, eiköhän se tästä vielä sutviinnu.

Nerwen: No, en nyt tarkoittanut että seuraneidit olisivat kuolleet. Pikemminkin ajattelin että kun seuraneidit menisivät naimisiin, he ikäänkuin "siirtyisivät eteenpäin", aloittaisivat oman elämänsä. Ja minua ainakin ärsyttäisi suunnattomasti jos lauma lähes ventovieraita hyörisi koko ajan ympärillä.
Joo, häitä on pian tiedossa :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Pikkuinen vastaus... Tarkoitin tuolla kuolemisella Éomeria, Faramiria jne. henkilöitä, en noita seuraneitoja. Taisin ilmaista asian turhan epäselvästi....

Tarkensin vaan hiukan.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Aijaa oho. Pahoittelen väärinymmärrystä. Niinhän se on, Éomer ja Faramir etc ovat jo kuolleet (en nyt muista minä vuonna Faramir kuoli mutta luulisin että hän on jo kuollut)

EDIT

No niin, eihän edellisestä luvusta olekaan kulunut kuin melkein kuukausi. Tämä oli vaikea luku kirjoittaa ja jollain tavalla arkakin. Kuten olette varmaan jo arvannetkiin, vihdon ja viimein pääsemme viettämään häitä :) Ja tapahtuu tässä jotain muutakin...



Luku XVIII


Súire näki jo kaukaa miehen kävelevän kohti kallioita. Neito käänsi katseensa pois etsien kiintopistettä horisontista. Ilma oli melko lämmin, pilkahtipa aurinkokin välillä pilviverhon välistä. Edellispäivän myrsky oli enää muisto vain.

Súire tiesi miehen olevan melkein jo hänen vierellään, mutta itsepäisenä hän katseli taivaalla liiteleviä merilintuja. Hän ei haluaisi antaa miehen luulla että oli tullut vain tämän takia. Aratovar istuutui viereiselle kivelle sanomatta sanaakaan. Näin tässä yleensä kävi; he tulivat samalle paikalle silloin tällöin yhtä aikaa, sanomatta sanaakaan. Toisella tapaamisella molemmat olivat tervehtineet toisiaan vaivautuneesti, mutta sen jälkeen olleet hiljaa. Tapaamiset tapahtuivat sattumanvaraisesti. Súire tuli nauttimaan yksinäisyydestä milloin töiltänsä ehti. Muutaman kerran hän oli jopa saanut olla yksin.

Kerran oli Súire nähnyt Aratovarin kallioilla, mutta tämä oli tuijottanut tiiviisti merelle. Tullessaan paikalle samaan aikaan, kumpikaan ei kiinnittänyt toiseen huomiota. Mutta kun toinen lähti, pian lähti toinenkin. Nämä hetket olivat Súiren mielestä totisesti outoja. Neito tiesi että ruhtinaalla oli kartanonsa yhteydessä pala hiekkarantaa. Miksi Aratovar sitten tuli kalastajakylän liepeille, eikö kartanolla ollut mitään soppea missä tämä saisi olla rauhassa.

Painostava hiljaisuus ahdisti Súirea. Hänen olisi pian pakko sanoa jotain, selvittää asia. Koko tilanne oli häiritsevä ja hän pelkäsi, ettei osaisi olla tarpeeksi tahdikas ottaessaan asian esille. Neito hengitti muutaman kerran syvään henkeä ja sanoi viimein:
”Mitä tämä on?”
Súire huomasi miten Aratovar hätkähti, johtuen joko kysymyksestä tai ylipäätänsä siitä, että Súire oli puhunut.
”Mitä tarkoitatte?”
”Me molemmat tulemme tänne, joskus samaan aikaan. Emme vaihda sanaakaan, vain istumme ja tuijottelemme merelle ja lähdemme pois. Minä en…ymmärrä tätä. Miksi minä tulen tänne, miksi te tulette tänne. Onko tässä edes mitään järkeä?”

”En tiedä miksi te tulette tänne, mutta mitä itseeni tulee…niin, minä tulen tänne rauhoittumaan ja ajattelemaan. Kai tämä on outoa, mutta en ole viitsinyt sanoa sanaakaan, mehän olemme ventovieraita toisillemme”, mies sanoi haparoiden.
”Miksi te tulette tänne paljaille kallioille asti, eikö kartanossa ole hiljaista soppea missä voitte ajatella”, Súire sanoi ja jatkoi nähdessään Aratovarin syyllisen ilmeen,” Ei, älkää ymmärtäkö väärin, mitä sanoin. En tarkoita ettette saisi tulla tänne. Se on vain…outoa.”
”On eri asia olla yksin omassa huoneessaan kuin istua karulla kalliolla merilintujen huuto korvissaan. Minun on pakko myöntää, että osaksi tulen tänne myös teidän takianne. Kun kävin isäni kanssa luonanne…pyydän anteeksi, mutta minun on pakko sanoa tämä. Teidän silmänne, teidän kasvonne…en ole milloinkaan nähnyt kenelläkään niin surullisia silmiä. Tarkoitukseni oli nähdä teitä ja saada teidät hymyilemään. Tosin en ole siinä kovin hyvin onnistunut, koska aina kun tapaamme, istumme vain tuppisuuna kylmällä kivellä. Toivottavasti en loukannut teitä suorapuheisuudellani.”

Súire meni sanattomaksi. Hän ei tiennyt mitä vastata. Aratovar tulkitsi neidon hiljaisuuden väärin ja kiirehti pahoittelemaan sanojaan.
”Pyydän vilpittömästi anteeksi jos loukkasin teitä. Tiedän olleeni varsin tahditon ja toivon että annatte minulle anteeksi.”
”Ehei, en minä loukkaantunut laisinkaan, ajatuksenne oli kaunis. Sananne vain yllättivät minut. Suonette anteeksi, mutta minun on mentävä. Veljeni palaavat pian takaisin ja he ovat varmasti nälkäisiä”, Súire sanoi ja nousi. Myös Aratovar nousi seisomaan hieman kompuroiden.
”Toivottavasti tapaamme vielä”, mies sanoi ja Súire lähti. Katsahtaessaan taakseen neito näki Aratovarin katselevan merelle kunnes tämä nousi ja lähti kävelemään kohti kartanoa hermostuneen oloisesti.

**********

Quesse odotti Eldarionia kirjastossa. Mies oli mukana jossain neuvottelussa ja oli luvannut tulla suorinta tietä kirjastoon neuvottelusta päästyään. Neito istui kirjaston divaanilla katsellen ympärilleen ja muistellen. Kaikki näytti samalta.

Viimein Quesse kuuli kaipaamansa äänen kun kirjaston ovi aukaistiin.
”Luulin jo ettet koskaan saapuisi”, neito sanoi.
”Tulinpa kuitenkin”, Eldarion hymyili ja istuutui Quessen viereen.
”Mitä olet puuhaillut?” mies kysyi Quessen painautuessa tämän kylkeen kiinni.
”En juurikaan mitään. Hermoillut, tylsistynyt, turhautunut. Aika ei ole milloinkaan kulkenut eteenpäin niin hitaasti”, neito huokaisi.
”Aikasi ei siis ole kulunut sen kummemmin kuin minunkaan. Nyt kun olet luonani, aika tuntuu kuitenkin palanneen taas vanhaan uomaansa. Mutta mitäpä tuosta, meillä on koko loppu elämä aikaa.”

”En voi oikein vieläkään uskoa tätä kaikkea todeksi”, Quesse sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Mitä et voi uskoa?”
”Sitä, että olen viimein tässä, luonasi ja menemme pian naimisiin. Kaikki on kuin unta. Tuntuu kuin unelma olisi toteutunut, unelma jonka olemassaolosta en ennen tiennyt mitään”, neito vastasi.
”Herää siis ja huomaa että tämä kaikki on totisen totta”, Eldarion sanoi ja nosti neidon kevyesti syliinsä.

**********

”Vai menee veli vihdoin naimisiin?”
Puutarhassa istuva Eldarion havahtui ajatuksistaan ja huomasi Aiwën kulkevan pitkin polkua pitkin häntä kohti.
”Kyllä, niin pääsi käymään”, Eldarion naurahti syleillessään sisartaan.
”En olkeaan tainnut vielä tavata morsiantasi?”
”Olet sinä, vieläpä omissa häissäsi. Muistatko, Quesse, ruhtinas Ciryamon tytär.”

Aiwë oli hetken hiljaa.
”Odotas kun muistelen. Taivas, minullahan alkaa mennä jo muisti!”
”Sitä se vanheneminen teettää.”
”Niinkö? Minä kun aina luulin että sinun hajamielisyytesi on vain luonnonvika.”

Eldarion nauroi.
”Sinä se et ole oppinut kieltäsi hillitsemään.”
”Olen, siitä tämä johtuukin. Katsos veliseni, sinä satut olemaan ainoa johon voin purkaa kaiken sarkasmini.”
”Ja nyt purat sitä näemmä oikein olan takaa.”
”Eldarion, meidän välinen sarkasmintäytteinen sisarussuhteemme kestää lopun ikäämme, joten sinun on parasta alkaa tottumaan siihen pikkuhiljaa.”
Molemmat purskahtivat nauruun.

**********

Hääpäivä oli koittanut. Päivä oli mitä kaunein, aurinko paistoi ja vilvoittava tuuli puhalsi lempeästi kaupungin lippuja liehuttaen. Kadut oli koristeltu nauhoin, kukin ja köynnöksin, majatalot valmistautuivat illan ilonpitoon ja neidot valmistelivat itseään illan tanssiaisiin. Kaikki oli kaunista ja tahratonta ja kaupunki valmiina juhlaan.

Quesse käveli hermostuneena huoneessaan. Hän ei ollut varma mitä hänen pitäisi tehdä, kun vihkiminen alkaisi ja hän saapuisi saliin. Eldarion oli vain sanonut, ettei Quessen tarvitsisi hermoilla, sen kuin vain kävelisi salin läpi hänen vierelleen. Neito oli varma että jotain noloa tapahtuisi. Hän kompastuisi, alkaisi änkyttää tai jotain muuta.

Neidon hääpuku odotti valmiina. Pian palvelusneidot saapuisivat auttamaan pukeutumisessa. Quesse rakasti pukuaan; se oli tumma mutta ei musta vaan syvän sininen. Puvun helmoihin oli kirjailtu hopealangalla monimutkaisia kuvioita ja sinne tänne oli kiinnitetty pienen pieniä kristalleja jotka välkehtivät kuin tähdet. Puvun malli oli yksinkertainen, aivan kuin Quesse oli toivonutkin. Huntua neito ei halunnut, vaikka sen taakse hän olisi voinut piiloutua ujouttaan. Neito oli kuitenkin päättänyt rohkaistua, tulevaisuudessa hän ei voisi enää piilotella.

Oveen koputettiin ja palvelijat tulivat sisään. Jännittyneenä Quesse puki hääpukunsa ylleen. Eräs palvelijoista harjasi Quessen kullanvaaleat hiukset ja teki niistä kauniin ja taidokkaan nutturan. Kun neito viimein pääsi katsomaan itseään peilistä, hänen henkensä oli salpautua. Peilistä katseli nuori aikuinen nainen. Puku teki Quessen ihon entistä vaaleammaksi ja hivenen kalpeaksi, mutta hänen silmänsä olivat täynnä eloa. Puku oli täydellinen; se istui loistavasti ja helma laskeutui kauniisti.

”Voi tyttäreni, oletpa sinä kaunis.”
”Äiti”, Quesse sanoi hymyillen ja kiirehti halaamaan tätä.
”Annas kun katson sinua. Pikkutytöstäni on viimein tullut aikuinen nainen”, Mírë sanoi lämpimästi
”Mutta viimeinen silaus puuttuu”, hän jatkoi ja vasta nyt Quesse huomasi äitinsä kädessä pienen korurasian.
”Käännyhän.”

Quesse kääntyi ja Mírë kiinnitti tämän kaulaan hopeisen korun joka oli taottu siron kukan muotoon.
”Tiedän että tämä on melko yksinkertainen, mutta pidin sitä silloin omissa häissäni ja toivoisin sinunkin.”
”En tiedä kuinka kiittäisin.”
”Älä suotta. Minulle riittää, että tulet onnelliseksi. Nyt on aika.”

**********

Quesse seisoi suljettujen ovien takana. Niiden takan salissa odotti monilukuinen joukko vieraita, joiden silmät kiinnittyisivät häneen heti ovien auettua. Quesse kuuli Kuninkaan sanovan jotain ja siinä samassa ovet aukaistiin. Neito oli onneksi valmistautunut tähän ja sen sijaan, että olisi jäänyt typeränä seisomaan paikoilleen, hän lähti oitis kävelemään väkijoukon läpi vakain askelin, ryhdikkäänä ja arvokkaana. Käsissään neito puristi kuuliljoista ja pienistä valkoisista ruusuista tehtyä kimppua.

Vieraiden joukossa kävi pieni puheensorina. Kaikki olivat äimistyneitä. Morsian oli kaunis astellessaan pitkin salin keskelle jätettyä väylää. Kristallit välkkyivät tummaa kangasta vasten, kuin neidon ylle olisi puettu öinen tähtitaivas. Miehet kumarsivat ja naiset niiasivat, mutta Quesse ei huomioinut heitä. Hän näki vain Eldarionin joka seisoi isänsä vierellä hymyillen. Mies oli pukeutunut mustaan paitaan, jonka rintamukseen oli kirjailtu Puu ja Seitsemän Tähteä ja miehen kupeelle oli vyötetty miekka. Paidan kaulukseen oli kiinnitetty hopeinen tähti.

Eldarionin takana seisoi Kuningas, lähes samanlaisessa asussa kuin poikansa, mutta Kuninkaalla oli valkoinen viitta harteillaan, siipikruunu päässään ja kädessään Annúminasin valtikka. Kuninkaalla oli myös hopeinen tähti ja myös vihreä kivi. Andúril oli vyötetty Kuninkaan kupeelle haltiahuotrassaan ja sormessaan hänellä oli Barahirin sormus.

”Olet kaunis”, Eldarion kuiskasi Quesselle tämän viimein saavuttua miehen vierelle.

”Hyvät ystävät läheltä ja kaukaa. Teidät on kutsuttu todistamaan tätä hetkeä, jolloin poikamme ja perillisemme Eldarion ottaa vaimokseen ja tulevaksi kuningattarekseen Tolfalasin ruhtinas Ciryamonin tyttären, Quessen. He ovat vannoneet toisilleen ikuista rakkautta ja heidät julistetaan täten mieheksi ja vaimoksi. Siunatkoot Eru tulevat yhteiset päivänne.”

**********

Quesse ei muistanut koska oli viimeksi liikkunut paikoiltaan. Hän oli seisonut Eldarionin kanssa ainakin tunnin paikallaan loputtomien onnittelijoiden saapuessa. Quesse ei tuntenut juuri ketään, mutta onneksi Eldarion tunsi tai ainakin esitti tuntevansa vieraat. Aluksi eri alueiden ruhtinaat olivat tulleet, toivottaneet onnea morsiusparille ja vaihtaneet muutaman sanan Eldarionin kanssa.

Yksi juhlan iloisista yllätyksistä oli ollut Kuninkaan puolituisystävien tapaaminen. Quesse ei ollut eläissään nähnyt puolituisia. Näiden erikoiset nimet olivat jääneet neidon mieleen, Meriadoc Rankkibuk, Peregrin Tuk ja Samvais Gamgi. Kaikki kolme olivat iloluonteisia ja etenkin herra Tuk oli ollut varsin hauskalla tuulella. Quesse sai nopean selostuksen puolituisten historiasta (tai ainakin niin nopean kuin se on mahdollista, kun kyseessä ovat puolituiset ja heidän historiansa), kun puolituiset saivat selville Quessen vähäiset tiedot.
”Itse asiassa olemme hobitteja tai sillä nimellä me kutsumme itseämme. Kotimme sijaitsee Pohjoisessa, Konnussa. Kaikki sai alkunsa siitä kun veljekset Marcho ja Blanco…”

Selostus oli jatkunut vuolaana ja Quesselle selvisi niin Konnun maantieteelliset seikat kuin mistä majatalosta sai parasta olutta ja tietenkin seikkaperäinen selostus piippukessusta ja Tobold Piiparista. Juuri kesken kertomuksen saapuivat Kuningas ja Kuningatar.
”Konkari, mukava nähdä. Ja lady Arwen”, Samvais sanoi ja hobitit kumarsivat. Quesse oli hämillään. Hän ei ollut kuullut vielä kenenkään puhuvan Kuninkaalle noin tuttavallisesti ja oudolla nimellä. Quesse vilkaisi Eldarionia joka kuunteli hymy huulilla puolituisten selontekoa Konnusta.
”Kontu kukoistaa. Sadot ovat runsaita ja yltäkylläisyyttä piisaa. Erityisesti kessuviljelmät tuottivat viime vuonna loistavan sadon ja me toimme sinullekin muutaman tynnyrin, mitäpä muutakaan kun vanhaa kunnon Pitkänpohjan Pehkua.”

Kuningas naurahti sydämellisesti.
”Kauanko aiotte viipyä Kaupungissa?”
”Katsoo nyt. On mukava olla taas täällä. Kaupunki on muuttunut viime kerrasta.”
Kuningas jatkoi puhelua ystäviensä kanssa ja Quesse havahtui uusien onnittelijoiden tullessa. Viimeinen asia jonka hän keskustelusta kuuli, oli herra Tukin tiedustelu ruuasta.
”Konkari, et sattuisi tietämään milloin täällä saa murua rinnan alle. Puhuminen tekee yllättävän nälkäiseksi…”

”Onneksi menen vain kerran naimisiin”, Quesse ajatteli helpottuneena mielessään kun he viimein pääsivät ulos puutarhaan vilvoittelemaan.

**********

”Poltatko sinä piippukessua?”

Eldarion katsahti Quessea ensin yllättyneenä ennen kuin vastasi.
”En varsinaisesti. Jos olen lähtenyt pitemmälle matkalle, silloin saatan polttaa piipullisen iltanuotiolla. Piippukessu jotenkin kuuluu siihen. Jos olet ratsastanut koko päivän, ei ole mitään parempaa kuin istahtaa nuotion eteen, kääriytyä viittaansa, oikaista jalkansa ja sytyttää piippu. Siinä mielessä olen kuulemma täysin isäni poika. Isä polttaa useammin. Äitini ei oikein pidä kessun hajusta eivätkä sisarenikaan. Voit kuvitella mitä äitini ajatteli kun sain isältäni kymmenvuotiaana ensimmäisen piippuni”, mies naurahti.

Yö oli leuto ja tähtitaivas pilvetön. Alhaalta kaupungista ja sisältä linnasta kantautui puutarhaan ilonpidon ääniä. Jossain soi musiikki kun valaistulle torille viriteltiin tanssia.
”Oletko onnellinen?”
”Mikä sulhanen minä olisin jos en olisi onnellinen, kun saan Keski-Maan ihanimman neidon omakseni. Haluan vain että sinä olet onnellinen. Oletko?”
”Tietysti olen. Tiedätkö, jos olisi täysin hiljaista, tuntuisi kuin olisimme ainoat ihmiset tässä maailmassa”, Quesse sanoi ja painautui Eldarionin kylkeen.

”Sinähän väriset. Haluatko mennä jo sisälle?”
Quesse pudisti päätään.
”Ei, en halua. Täällä saamme olla kahden. Sisällä ovat kaikki vieraat ja perheeni. Jos menemme saliin, äiti alkaa heti kyynelehtiä kun näkee meidät, eikä sille tule loppua”, neito hymyili.
”Ja ihmiset, joita emme tunne lainkaan, tulevat onnittelemaan emmekä pääse taas tuntiin liikkumaan”, Eldarion sanoi kietoen kätensä tiukemmin Quessen ympärille.

Hetken hiljaisuuden jälkeen mies kuiskasi Quessen korvaan:
”Tiedätkö, taidan tietää erään toisenkin paikan missä saisimme olla kahdestaan.”


A/N: Etenkin tuosta alusta tuli vähän hömelö, mutta se saa jäädä tuollaiseksi. Tuntuu että tästä luvusta jäi jotain uupumaan, mutta olen joka tapauksessa nyt hiljaa.
Viimeksi muokannut Andune, Ke Joulu 26, 2007 8:33 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Hymyilen typerästi. Ihana luku! Alan tulla samanlaiseksi kuin äitini, aloin melkein itkeä (äiti kun itkee aina, kun on häistä kyse).

Nyt pitäisi sitten löytää jotain sanottavaa. En oikein vain tiedä, että mitä. No, jos aloitetaan alusta. Se kalliolla istuksiminen... Yhtä aikaa omituista ja kuitenkin tuon voi kuvitella varsin hyvin. Ja keskustelu... Miten saat niistä niin vaivaantuneita? Tunnelma paistoi läpi.

Quessen ja Eldarionin ja Aiwën ja Eldarionin keskustelut olivat kumpikin ihania, vaikka niihin olisi voinut minusta lisätä jotain pientä. Kuten kuvailua ihan pikkiriikkisen, koska noin ne olvait jotenkin.. irtonaisia. Mutta itse keskusteluista pidin oikein paljon, ja sehän se pääasia oli.

Quessen hääpuku kuulostaa kauniilta, vaikka tumma väri onkin hieman outo. Vaan mitä siitä, kun itse tein punaisen hääpuvun tässä taannoin.... Ja tuo Mirën korujuttu oli niin kaunis.

Itse häät olit kuvannut hyvin. Onnitteluja onnittelujen perään, ja hobitit... :D Juuri niin hobittimaisia. Kuulosti niin hauskalta, kun kutsuivat Aragornia Konkariksi, ja sitten tuo kaikki Konnusta kertominen. Taisin jossain tämän jo sanoakin, mutta hobiteista ei voi lukea ilman hymyä huulilla.

Ja piippukeskustelu... :lol: voi reps. Vai että Eldarion sai ensimmäisen piippunsa kymmenvuotiaana..? Voin kuvitella Arwenin reaktion.

Ja loppu oli ihanan siirappinen. Jatkoa kehiin vain, tämä on ihana ficci.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Heh, ei tuo alku minusta mitenkään hömelö ollut. Súire ja Aratovar eivät vaan näköjään ilmaise tunteitaan kovin avoimesti eivätkä taida olla kovin puheliaitakaan. Mutta ihan mielenkiintoinen tapa tehdä tuttavuutta joka tapauksessa. Ja kyllähän ne tuossa sitten viimein uskalsivat asiasta puhua, ja minusta Aratovar puhui siinä kyllä kauniisti... Ehkä hänen pitäisi vielä vähän rohkaistua ja pyytää Súire vaikka kävelylle noin vaihtelun vuoksi tai jotain. :)

Eldarion ja Quesse ovat tosi suloisia, ihanaa kun ne viimein saavat toisensa. Aiwëkin sitten ilmaantui paikalle veljeään kiusaamaan. Kuinka kauan siitä nyt onkaan kun Eldarion ja Quesse näkivät toisensa ensimmäistä kertaa?

Joo, sinäkään et taida nähdä valkoista ainoana ja oikeana morsiuspuvun värinä. ;) Itse asiassa minusta ei olekaan mitään syytä olettaa, että valkoisella olisi ollut Keski-Maassa sama merkitys kuin meidän maailmassa. Että minusta ne hääpuvut voisivat hyvinkin olla jonkin muun värisiä kuin valkoisia. Ja olit kyllä kuvaillut tuota pukua ja Quessen valmistautumista vihkimiseen ihanasti. Ja kyllähän tuo Elessarkin vaikutti melkoisen kunnioitusta herättävältä ilmestykseltä valtikkoineen ja siipikruunuineen ja valkeine viittoineen. Onhan se hienoa, että kuningas pääsee vielä vanhoilla päivillään todistamaan poikansa häitä. Ajattelitko, että Elessar olisi suorittanut tuon varsinaisen vihkimisenkin? Elessaria on muistaakseni käytetty aika monessa ficissä tuossa roolissa, koska eihän siellä mitään pappejakaan kai ole...

Hmm... minusta vähän tuntuu että nuo hobitit olisivat jo kuolleet tässä vaiheessa ja Sam seilannut meren taa... Nimittäin jos Faramir on kerran kuollut, niin Merri ja Pippin kuolivat jo ennen häntä. (Faramir siis kuoli 83 N.A.) Sinänsä en kyllä näe mitään syytä, miksei Konnustakin olisi voinut tulla häävieraita, vaikkapa noiden hobittien poikia tai ehkä jopa pojanpoikia tms., koska pojatkin varmaan olisivat jo aika iäkkäitä tässä vaiheessa. Hyvin hobittimaisilta nuo kyllä vaikuttivat piippukessujuttuineen.

Ja tuo loppu oli oikeasti tosi hauska. Voi voi, Quesse sai tietää miehensä pahasta tavasta liian myöhään, nyt on myöhäistä katua kun vihkiminen on jo takana. :D Heh, no oikeasti en tiedä, oliko tuo piippukessun polttelu nyt sillä tavalla huono tapa kuin esim. tupakan poltto nykyään. Mistään haitallisista terveysvaikutuksista ei tietysti tuolloin tiedetty, ja eihän niitä välttämättä edes ollut, jos se kessu oli vaikka jotain harvinaisen terveellistä laatua tai sitten samoojilla oli vastustuskykyiset keuhkot tai jotain. Mutta joka tapauksessa kymmenvuotiaalle oma piippu kuulosti kyllä aika pahalta, en ihmettele jos Arwen hirmustui.

No, öh, minä taidan lopettaa tämän tähän kun tuo kello on noin säädyttömän paljon... Hieno luku tämäkin, ja nyt me sitten kai siirrymme seuraamaan Súiren ja Aratovarin tilanteen kehittymistä. Vaikka Eldarionin ja Quessen perhe-elämästäkin olisi kiinnostava lukea. ;)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Kiitos kommenteistanne!

Nerwen: Minä olin melkoisen epävarma kirjoittaessani tuota alkua, se ei tuntunut millään luonnistuvan, joten olen iloinen jos sain haluamani vaivautuneisuuden esille :) Olet oikeassa, nuo pienet keskustelut jäivät irtonaiseksi. Olisihan niitä voinut jollain tavalla sidostaa keskenään tai lisätä kuvailuja. Tuo korujuttu tuntui aluksi vähän liian kornilta, mutta päätin silti jättää sen tuonne.

Mithrellas: Parin ensimmäisestä tapaamisesta on sellaiset kaksi vuotta.
Halusin Quesselle sinisen hääpuvun ja ajattelin juuri tuota, ettei valkoisella puvulla ollut Keski-Maassa samanlaista symbolista merkitystä kuin meillä.
Elessar hoiti vihkimisen, kyllä. Mitään papistoa tuskin oli joten Kuningas on hyvä siihen rooliin. En sitten tiedä miten rahvaan kansan vihkimiset toimitettiin.
Hobitit, tajusin kommenttiasi lukiessani että olin kirjoittanut lukuun melkoisen epäkohdan. Kuten sanoit, Merri ja Pippin ovat todennäköisesti jo kuolleet siihen aikaan, mihin olen ficcini sijoittanut ja Samkin lähtenyt. Olisi pitänyt jaksaa vieläkin tiirailla niitä vuosilukuja :) Hyvä kun huomautit, en olisi varmaan itse ikinä tajunnut.

No, Aragorn nyt on (ainakin minun mielestäni) välillä vähän sellainen mutkaton tyyppi joka ei aina välttämättä oikein ajattele loppuun asti. Tätä kirjoittaessani jäin kyllä pohtimaan, koska mies itse on piipunpolttelemisen aloittanut.


Uuden vuoden kunniaksi, yllättävän nopeasti, uutta lukua olkaatte hyvät. Tästäkin tuli vähän hömelö....


Luku XIX

Aamu sarasti kauniina. Anduinin yllä leijui vielä höyryä ja kaste kimmelsi Pelennorin kentällä. Koko Valkoinen kaupunki uinui vielä syvää unta toipuen eilisistä hääjuhlista. Huoneessaan uinui myös hääpari, onnellisena, kenties nähden unta toisistaan.

Päivä oli jo miltei puolessa kun Quesse avasi silmänsä. Huoneessa oli hämärää ja hieman lämmintä. Neito kääntyi kohti vierellään makaavaa miestä ja silitti tämän hiuksia. Eldarionin kasvot olivat rauhalliset kuin nukkuvalla lapsella ja miehen huulilla oli pieni hymy. Näky sai Quessenkin hymyilemään. Neito tunsi olevansa niin onnellinen että pian pakahtuisi siihen.

Quesse unohtui katselemaan rakkaansa kasvoja ja hätkähti kun tämä yhtäkkiä avasi silmänsä.
”Huomenta kaunokainen. Paljonko kello on?”
”En tiedä, aurinko lienee jo korkealla.”
”Oletko ollut jo kauan hereillä?”
”Ei, heräsin vasta hetki sitten.”

Quesse painoi päänsä miehen rinnalle ja sulki silmänsä.
”Oletko onnellinen?” Eldarion kysyi hiljaisuuden jälkeen.
”Olen niin onnellinen että pian pakahdun. Tuntuu hyvältä olla tässä, vierelläsi. Minä rakastan sinua.”
”Niin minäkin sinua.”

**********

Morsiamen vanhemmat ja veli viipyivät vielä muutaman päivän Minas Tirithissä, mutta lopulta heidänkin oli palattava kotiin. Kuningas ja Kuningatar olivat hyvästelemässä heitä, morsian oli jättänyt hyvästit jo aiemmin eikä tullut jättämään jäähyväisiä. Samalla kun Ciryamo ja Mírë olivat vaihtamassa tyttärensä kanssa viimeisiä sanoja ennen lähtöä, Aratovar oli jutellut hiljaisesti Eldarionin kanssa.
”Tuntuu oudolta kun ei enää tarvitse katsoa hänen peräänsä. Pidäthän hänestä huolta.”
”Tietysti.”
”Sisareni ei aina halua näyttää heikkouttaan ja saattaa pahassa tilanteessa käyttäytyä varsin jääräpäisesti ja välinpitämättömästi. Silloin hän tarvitsee sinua eniten”, Aratovar sanoi, taputti Eldarionia olkapäälle ja meni Quessen luo.

Viimein Ciryamo, Mírë ja Aratovar nousivat heille varattuihin vaunuihin, jotka veisivät heidät Harlondin satamaan. Quesse ja Eldarion seisoivat muurilla katsellen alas levittäytyvää kaupunkia.
”Tiedätkö, olen oikeastaan onnellinen että he lähtivät.”
Mies katsoi vaimoaan hieman hämmästyneenä.
”Mitä tarkoitat?”
”Nyt kun vanhempani ovat lähteneet, minun on helpompi ajatella linnaa kodikseni. Ja nyt voin todella aloittaa uuden vaiheen elämässäni, sinun rinnallasi.”

Seuraavat päivät ja viikot olivat Quessella täynnä uuden oppimista. Eksyttyään muutaman kerran, hän alkoi oppia kulkemaan linnassa. Aluksi hänen piti kyllä ottaa itselleen pieniä merkkejä, joiden avulla muisti, mihin suuntaan oli käännyttävä mistäkin käytävästä. Käytävillä näytti olevan strategisissa paikoissa milloin seinäkankaita, milloin jokin patsas, joiden avulla Quesse pystyi suunnistamaan minne halusi.

Hääjuhlien jälkeen elämä palasi normaaliin uomaansa. Quesse vietti paljon aikaa kirjastossa ja puutarhassa Eldarionin ollessa poissa. Hän oli varsin yllättynyt, miten onnelliseksi tunsikaan itsensä. Quesse huomasi kaipaavansa kotiin tuskin lainkaan, ja tunsi itsensä lapseksi kuunnellessaan ääniä, joihin ei ollut tottunut. Lokit ja meri olivat poissa, mutta Quesse sai niiden sijaan Kuninkaan puutarhan ihanuuden ja laulavat linnut. Meri olisi aina hänen sydämessään, mutta nyt Quesse huomasi maailman voivan tarjota muutakin ihmeellistä ja kaunista.

Muutamina päivinä Quesse ei ollut nähnyt Eldarionia kuin vasta mennessään illalla nukkumaan. Silloin he valvoivat hetken kysellen toistensa päivästä ja keskustellen milloin mistäkin. Quessen piti aina moneen kertaan vakuuttaa kaiken olevan hyvin miehen potiessa syyllisyyttä siitä, että neidon piti olla niin paljon yksinään.
”Sinä huolehdit turhaan. Olen tottunut olemaan yksin ja täällä linnassa on vielä niin paljon kaikkea uutta minulle, etten pitkästy ainakaan hetkeen. Sinulla on velvollisuuksia ja olisi väärin jos vaatisin sinua laiminlyömään niitä itseni takia. Ole huoleti.”

Muutaman kerran oli Kuningatar haettanut miniänsä luokseen ja alun epävarmuuden jälkeen Quesse huomasi Kuningattaren olevan lämminhenkinen nainen, hieman surumielinen ehkä mutta mukavaa seuraa. Kuningatar kyseli Quesselta hänen lapsuudestaan ja mieltymyksistään ja kertoi itse Eldarionista. Quesse katsoi hymyillen Kuningatarta kun tämä puhui pojastaan ylpeyden kuultaessa tämän äänestä.
”Eldarion on hieno poika. Olen varma että teet hänet onnelliseksi”, Kuningatar oli sanonut kun Quesse oli viimeksi lähtenyt tämän luota. Neito oli kyllä kuullut miten aviomiehen vanhemmat saattoivat joskus suhtautua hieman kylmästi miniäänsä, mutta hän oli siltä säästynyt. Quesse tunsi olonsa entistä kotoisammaksi.

**********

Súire tunsi sydämensä hypähtävän nähdessään tutun hahmon tulevan kohti. Viime aikoina Aratovar oli varastanut neidon ajatuksia melkoisesti. Miestä ei ollut näkynyt yli viikkoon ja neito mietti, oliko tämä jo kyllästynyt kalliolla nyhjöttämiseen.

”Päivää herra. Teitä ei olekaan näkynyt aikoihin”, neito uskaltautui sanomaan miehen päästessä hänen luokseen.
”Olin Minas Tirithissä sisareni häissä”, tämä vastasi.
”Aivan, kuulinkin siitä veljiltäni. Olette varmasti onnellinen sisarenne puolesta.”
”Olenhan minä, hän todella rakastaa miestään ja tulee varmasti onnelliseksi”, Aratovar vastasi poissaolevasti.

Molemmat hiljenivät. Súire ajatteli ironisesti tilanteen olevan melko tuttu. Oli oikeastaan suoranainen ihme että he olivat saaneet pientä keskustelua aikaiseksi.
”Kuulkaa, minä tässä mietin, josko haluaisitte lähteä kanssani kävelemään”, Aratovar kysyi yllättäen.
”Eikö täällä kalliolla ole hieman yksitoikkoista kävellä”, Súire ei voinut olla toteamatta.
”Ei, tarkoitan, voisimme lähteä kartanon takaiseen metsikköön.”
”Hyvä on. Minulla ei taida ikävä kyllä olla tänään aikaan, mutta jos tarjouksenne on voimassa jokin toinen päivä, lähden mielelläni”, neito vastasi pakottaen äänensä tasaiseksi.
”Hyvä. Käykö teille jo huomenna?”
”Kyllä, luulen että pääsen puolilta päivin, kunhan olen saanut askareet tehtyä.”
”Minä odotan teitä täällä”, Aratovar hymyili ja lähti takaisin kartanolle. Súire tunsi poskiaan kuumottavan. Mitä ihmettä hänelle oli tapahtumassa?

**********

Huominen tuntui tulevan liian nopeasti. Súire teki askareensa nopeasti ja jätti joitain pieniä asioita illaksi. Olisipa ainakin jotain joka veisi ajatukset pois, ettei tarvitsisi istua pöydän ääressä kuunnellen hääsuunnitelmia. Súire oli melkein valmis kun näki ikkunasta Aratovarin odottelevan jo kallioilla. Neito pesi kätensä ja yritti sukia hiuksiaan hieman edustavammannäköiseksi. Kun luuli näyttävänsä edes hieman ihmiseltä, neito hengitti pari kertaa rauhallisesti ja lähti nuorukaisen luo. Súire toivoi, ettei kovin moni utelias kasvo tuijottaisi kalastajakylän mökkien ikkunoista kun hän lähtisi Aratovarin kanssa.

Neito huomasi miehen hymyilevän hieman kun hän saapui paikalle. Aratovar nyökäytti päätään ja lähti kävelemään kohti kartanon takana levittäytyvää metsää, Súiren seuratessa perässä. Neito toivoi, ettei koko aika kuluisi kiusallisessa hiljaisuudessa. He kulkivat ruhtinaan kartanoa ympäröivän aidan vierustaa, ylittivät tien ja katosivat metsään. Aluksi polku oli kapea ja he kulkivat peräkkäin mutta hetken kuluttua Aratovar antoi neidolle tietä tarpoen itse pitkin polun vierustaa.

”Oletteko asunut koko ikänne täällä?”
”Olen tietenkin, niin oli isänikin. Äitini oli Pelargirista”, Súire vastasi tietämättä oliko kiitollinen siitä, että mies oli rikkonut hiljaisuuden kysymyksellään vai ei.
”Ajattelinkin, että teissä on jotain…mannermaista”, Aratovar sanoi kuin arvioiden.
”Mitä tarkoitatte?” neito hymähti yrittäen peittää vaivaantuneisuutensa.
”Teidän vaalea ihonne ja erikoiset hiuksenne erottavat teidät muista kalastajista.”

Súire meni todella hämilleen ja alkoi sukia hiuksiaan. Mitä niissä muka oli erikoista, ne olivat tavallisen tummanruskeat, ehkä tavallista tummemmat mutta muuten kaikin puolin normaalit. Neito vilkaisi nopeasti Aratovaria. Nuorukainen asteli vakaasti polun viertä kädet selän takana. Mies oli kiinnittänyt tummat hiuksensa mustalla nauhalla pois kasvojen edestä. Aratovar oli komea, sitä Súire ei voinut kieltää. Neito huomasi toivovansa, että tietäisi enemmän miehestä, tämän ajatuksista ja mielenlaadusta. Tällä hetkellä Aratovar oli Súirelle täysi arvoitus.

”Milloin veljenne aikoo mennä naimisiin?”
Súire oli ihmeissään. Miten mies tiesi mitään hänen perheestään tai tulevista häistä? Kylässä tiedettiin yleisesti Wingonin ja Melinin kihlauksesta, mutta neito ei ollut olettanut ruhtinasperheen välittävän asiasta tai edes olevan tietoisia.
”Häät pidetään pian, olemme tehneet valmisteluja pitkin kevättä.”
”Teistä tuntuu varmaan oudolta kun veljenne morsian muuttaa luoksenne.”
”Ei toki, olen tottunut Meliniin, hän on usein luonamme. Veljeni naimisiinmenosta on vain hyötyä, meitä on sitten kaksi päivän askareita tekemässä”, Súire sanoi puita katsellen. Hiljaisuuden uhatessa Súire jatkoi;
”Tuntuuko teistä oudolta, nyt kun sisarenne on poissa?”

Aratovar oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi.
”Onhan se hieman outoa. Olemme läheisiä, Quesse ja minä. Pienempänä ravasin alituisesti hänen perässään kun hän oli milloin metsässä, milloin kallioilla, ajattelin että joku kerta hän kuitenkin putoaa jostain tai satuttaa itsensä. Niin ei kyllä milloinkaan käynyt”, mies hymähti.
”Ettekö sitten ottanut itse selville saaren salaisuuksia?”
”Tottahan toki, kiersin kartanon lähiympäristöä silloin kun sisareni oli vielä pieni. Olen hänen laillaan ravannut lähimetsässä ja hyppinyt rantakallioilla, mutta en ole ikinä oppinut rakastamaan merta kuin hän. En kuitenkaan halua lähteä täältä pois. On aina mukavaa päästä välillä jonnekin muualle, mutta koti on aina koti.”

Ja yhtäkkiä, täysin varoittamatta Aratovar otti neidon käden omaansa ja hämmästynyt Súire kohtasi lämpimät silmät ja hymyilevät kasvot eikä kyennyt estämään pientä hymyä nousemasta omille kasvoilleen. Nopeasti neito kuitenkin käänsi kasvonsa pois ja tunsi punan nousevan poskilleen. Hän ei kuitenkaan uskaltanut (tai halunnut) vetää kättään pois. Kun he saapuivat takaisin tielle, lähes samaan paikkaan mistä olivat poikenneet metsään, Aratovar painoi suudelman Súiren kämmenselälle, kumarsi hieman ja palasi kartanolle. Súire jäi hetkeksi seisomaan metsän reunaan ajatukset harhaillen kunnes hän havahtui ja lähti kiireesti kohti mökkiä toivoen etteivät veljet olisi vielä palanneet mereltä.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Quessellä on niin romanttiset olot tuolla Eldarionin kanssa, ihan kateeksi käy. :) Aratovar antoi sitten vielä hieman veljellisiä neuvoja tuoreelle aviomiehelle ennen lähtöään, hienoa hienoa. Olit kuvannut kivasti tuota Quessen sopeutumista uuteen kotiinsa. Suunnistaminen linnassa oli varmaankin aika haastavaa uudelle asukkaalle, vaikka tuskinpa hänellä nyt eksymisen vaaraakaan varsinaisesti oli, eiköhän sieltä aina löytynyt joku palvelija opastamaan oikealle reitille. Ja tuossa Quesse tosiaan poikkeaa Finduilasista, ettei hän jää niin kiinni siihen meren kaipaamiseen, vaan löytää uusia asioita, joiden kauneudesta voi nauttia. Hauskaa, että Arwen ottaa hänet noin hyvin vastaan, koska anopithan saattavat toisinaan olla aika kriittisiä poikansa mielitiettyjä kohtaan. Eldarion vaikuttaa todella ihanalta mieheltä, esim. tuossa kun hän on huolissaan vaimonsa ajoittaisesta yksinäisyydestä.

Súire ja Aratovar ovat edelleen todella herttaisia. Aratovar sitten uskalsi viimein pyytää Súirea kävelylle. Olit kuvaillut tuota Súiren hermostuneisuutta ja vaivaantuneisuutta todella aidon oloisesti. Tyttö tuntuu tosiaan aika herkältä, ja tuollaiselta, että menee helposti hämilleen, kun mies vähän osoittaa kiinnostusta. Onneksi se ei näytä Aratovaria juuri lannistavan. Mukavaa, että he saivat nyt hieman vaihdettua ajatuksia keskenään. Tuo loppukappale oli todella suloinen. Pidin siitä, että Aratovar suuteli vain kättä, koska muuten siitä olisi tullut ehkä vähän yltiöromanttinen, ja aika epäuskottava, kun nuo nyt kuitenkin vaikuttavat vielä aika etäisiltä toisilleen. Mutta tuollaisena loppu oli hyvin elegantti.

Jatkoa kehiin vaan. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Kiitos Mithrellas, et tiedäkään miten leveästi hymyilin luettuani kommenttisi :D

Minä luulen että osasyy Finduilasin ennenaikaiseen kuolemaan saattoi olla se, ettei hän oikein ikinä osannut päästää irti merestä, hän ei oikein "osannut" etsiä ilonaiheita muualta. En halunnut Quessesta sellaista joka päivät pitkin vain huokailee ja synkistelee kun joutuu olemaan yksin linnassa. Quesse on oppinut olemaan yksin joten hänelle riittää että näkee Eldarionia iltaisin.
Myönnän että Eldarionista tuli kirjoitettua melkoinen unelma-aviomies, mutta mitä muutakaan voisi odottaa :P

Vai elegantti loppu...hyvä jos käsisuudelma ei tuntunut liian...joltain. Äh, en osaa muuta kuin kiitellä ja hymyillä varsin typerästi :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Minä pidin. Ruusuhöttöä, nam.

Quesse sopeutuu uuteen elämäänsä ja Eldarion on jotenkin suloinen. Ja nyt on todettava, että Quessellä on paljon parempi ote elämään kuin Finduilasilla. :wink: Hän osaa iloita ja Eldarion huomioi hänet tekemisissään. Ja Aratovar oli jotenkin... nyt en löydä sille sopivaa sanaa, mutta pidin tuosta hänen ja Eldarionin keskustelusta, kun halusi Eldarionin huolehtivan sisarestaan. Siitäkin näkyy se, miten läheisiä nuo toisilleen ovat, Aratovar ja Quesse.

Tuo oli kiva yksityiskohta, että patsaiden ja seinäkankaiden avulla Quesse suunnisti linnassa... Ja on hienoa, että Arwen on noin lämminhenkinen Quesseä kohtaan.

Ja tuo loppu... Súire alkaa siis vihdoin nähdä Aratovarin muunakin kuin tunkeilijana. Tämä menee mielenkiintoiseksi. Noista keskusteluista näkyi hyvin se, miten Aratovar eroaa Quessestä. Hän puhui, eikä tuossa ollut samanlaista vaivaantumista kuin Eldarionin ja Quessen välillä oli. Ja pitivät toisiaan kädestä. Romantikon reaktio oli höttöinen olo....

Jatkoa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Kiitos Nerwen! Olihan se melkoista ruusuhöttöä ja kädestäpitäminen oli sen verran imelää ettei sitä voinut olla laittamatta :P


Uutta lukua! Tästä(kin) tuli vähän hömelö, tai siltä tuntuu. Tässä kyllä liidellään aika yläilmoissa, ainakin ajoittain. Turhaa tässä höpisen, tekstiä kehiin.


Luku XX

Rakas äiti,

kaikki on sujunut mitä loistavimmin. Linna on kaunis ja opin joka päivä jotain uutta. Kuninkaan puutarha on aivan ihana! Siellä vietän osan päivistäni tai sitten kirjastossa. Välillä tuntuu kuin eläisin päiväunessa. Ainoa ikävä asia päivissäni on se, että näen Eldarionia usein vasta illalla kun menemme nukkumaan. Onneksi hän jaksaa jutella kanssani vaikka on varmasti väsynyt. Hän varmistelee koko ajan, etten ole pitkästynyt ja pyytelee anteeksi, ettei voi viettää enempää aikaa kanssani.

Miten voit? Entä isä ja Aratovar? Tuntuu totisesti oudolta, kun en enää asu kotona. Kun on tottunut aina herättyään avaamaan verhot ja näkemään meren, kesti minulla hetken totutella puutarhanäkymään. Nyt olen kuitenkin kotiutunut miltei täydellisesti. Kesti tosin hetken tottua kulkemaan linnassa.

En oikein tiedä mitä kirjoittaisin. Tuntuu etten voi sanoa muuta kuin kertoa miten onnellinen olen. Tämä varmaan kuulostaa hullulta, mutta tuntuu kuin en olisi milloinkaan ollut näin onnellinen, tämä on kuin täysin uusi tunne jonka ei haluaisi milloinkaan kaikkoavan. Alun huuma on tietenkin pian poissa, mutta se tuskin tekee minua yhtään vähemmän onnelliseksi.

Vastaathan niin pian kuin mahdollista.

Rakkaudella tyttäresi Quesse



Quesse luki läpi kirjoittamansa kirjeen. Se oli varmasti hullunkurisin kirje mitä hän oli milloinkaan kirjoittanut, mutta hän ei voinut olla hymyilemättä. Quesse sinetöi kirjeen ja kirjoitti kirjeensaajan nimen päälle. Samassa ovi avautui ja Eldarion tuli huoneeseen.
”Miten jotkut jaksavatkin jankata jonkin pikkuasian takia miltei tuntikausia”, mies huokaisi ja lysähti tuolille.
Quesse naurahti ja laittoi kirjoitusvälineet syrjään.
”Kenelle kirjoitit?”
”Äidilleni. Ajattelin kirjoittaa hänelle vähän kuulumisia.”
”Vai niin. Mitä kirjoitit?”
”Siitä miten onnellinen olen kanssasi”, Quesse hymyili ja meni istumaan Eldarionin syliin, ”Miten päiväsi meni?”

Eldarion huokaisi:
”Kuten aina. Istuin tuntikausia isäni kanssa neuvottelussa kuunnellen kinaamista milloin minkäkin asian takia. Isänikin näytti varsin kyllästyneeltä turhanpäiväiseen väittelyyn. Onneksi neuvosto kokoontuu seuraavan kerran vasta kuukauden kuluttua. Entä mitä sinä olet puuhaillut?”
”En juuri mitään. Olen istunut puutarhassa nauttien sen kauneudesta ja ihanasta auringonpaisteesta ja ollut kirjastossa. Ja kirjoittanut äidilleni kirjeen.”

Eldarion katsoi Quessea vakavasti.
”Taas tuo syyllinen ilme”, hän ajatteli ja ryhtyi puhumaan ennen kuin Eldarion sai suutaan auki.
”Älä edes aloitakaan. Minua ei haittaa, vaikka joudunkin olemaan yksin, nautin olostani. Ymmärrän että sinulla on velvollisuutesi. Haluaisin viettää enemmän aikaa kanssasi, mutta ymmärrän, ettei sinulla ole päivisin aikaa. Ja nyt haluan päättää tämän keskustelun, näytät niin väsyneeltä, että olisi synti pitää sinua vielä hereillä.”

Quesse nousi ylös ja meni vaihtamaan yöpuvun ylleen. Eldarion oli jo vuoteessa Quessen sujahtaessa lämpimän peiton alle.
”Hyvää yötä. Yritän järjestää huomenna itselleni vähän vapaa-aikaa, vakuutteluistasi huolimatta en halua että vietät kaikki päivät yksinäsi.”
”Se olisi ihanaa. Hyvää yötä.”

**********

Súire oli herännyt aamulla varsin sekavissa tunnelmissa. Hänestä tuntui kuin hänen kätensä olisi vieläkin kihelmöinyt siitä kohdasta, jota Aratovar oli suudellut. Hän ei ymmärtänyt lainkaan miestä. Súire oli mitätön kalastajaperheen tytär ja kuitenkin Aratovar kohteli häntä kuin jotain ylhäisöneitoa. Aratovar ei tuntunut lainkaan välittävän siitä luokkaerosta, joka heidän välillään oli, ja tämä seikka herätti Súiressa pientä ahdistusta. Mitä mies hänestä oikein halusi?

”Sinun täytyy olla varuillasi. Älä anna hänen leikitellä kanssasi, tee selväksi että tämä kaikki on ennenkuulumatonta ja sopimatonta”, Súire sanoi hiljaa itselleen ja asiasta varmana jatkoi askareitaan. Samalla kun hän päätti tavata Aratovaria mahdollisimman vähän, iski kylmä tosiasia vasten kasvoja; Súire ei voinut olla kieltämättä, ettei olisi nauttinut niistä pienistä hetkistä, jolloin oli saanut miehen kanssa aikaan jonkinlaista keskustelua. Neidon oli pakko myöntää tuntevansa itsensä varsin yksinäiseksi nyt kun kielsi itseään menemästä rannalle. Súire kuitenkin karisti ajatukset itsestään. Hänhän nautti näistä yksinäisyydenhetkistä, illalla veljistä ja Melinistä olisi seuraa kylliksi.

Koputus oveen havahdutti neidon ajatuksistaan. Hän seisoi hetken paikallaan ihmetellen. Yleensä Melinin saapuessa tämä astui sisään koputettuaan, eikä Súire voinut keksiä kuka muukaan se voisi olla. Sitä suuremman yllätyksen neito kohtasi avatessaan oven toisen koputuksen jälkeen.
”Päivää, toivottavasti en häiritse teitä.”

Súire katsoi Aratovaria lähes järkyttyneenä.
”Mitä te täällä teette”, hän henkäisi tajuten samalla töykeytensä ja lisäsi ”hyvä herra?”
Aratovar hymyili neidon hämmennykselle ja vastasi:
”Ajattelin, että satunnaiset tapaamisemme ja keskustelumme vievät kallista aikaanne, joten päätin tulla vierailulle. Voitte toki ajaa minut pois, jos olen tiellänne, mutta ajattelin, josko voisimme jutella näin muuten samalla kun hoidatte askareitanne.”

Súire meni sanattomaksi, mutta astui pois ovensuusta ja viittasi miestä astumaan sisälle. Hän toivoi, ettei kukaan ollut nähnyt Aratovaria tämän tullessa mökkiin. Súire ei halunnut herättää yhtään juoruja kylässä. Mies meni istumaan pirtin pöydän ääreen ja katseli hetken ympärilleen. Samassa Súire muisti Aratovarin olleen mökissä ennenkin, tosin silloin mukana oli ollut ruhtinas ja Wingon ja Saegon. Neito muistutti itselleen, mitä oli päättänyt vain hetki sitten, ja meni keittiönurkkaukseen patansa ääreen. Mitä nopeammin Aratovar kyllästyisi ja lähtisi, sen parempi.

”Tätäkö teet kaiket päivät, hämmennät pataa?” mies kysyi. Súire vilkaisi miestä. Tämä oli siis päättänyt ryhtyä tuttavallisemmaksi.
”Teen muutakin, siivoan, pesen pyykkiä, parsin vaatteita ja purjeita”, neito vastasi värittömällä äänellä.
”Oletko koskaan miettinyt, millaista olisi jos sinun ei tarvitsisi tehdä kotiaskareita”, Aratovar jatkoi pyöritellen kädessään jotain taskusta löytämäänsä.
”Te saatte asian kuulostamaan, kuin olisin onneton lieden vanki. Askareeni ovat jokapäiväisiä, rutiineja, joista tulee turvallinen olo. Olisi hirveää jos ei voisi tehdä mitään”, Súire sanoi keskittyen ruoanlaittoon. Hän oli tavallaan loukkaantunut miehen sanoista, tämä ei selvästikään tiennyt tuon taivaallista kodin hoidosta.

”Taisin loukata sinua.”
”Ette varsinaisesti. Teidän mielestä päivittäiset työni saattaisivat tuntua ikävystyttäviltä, päivänne sujuvat varsin erilailla kuin minun”, Súire sanoi ja kääntyi kohti Aratovaria hellittäen hieman äänensä kireyttä.
”Minä olen hoitanut kotiani joka päivä äitini poismenon jälkeen. Tämä on minun työtäni, siinä missä kalastus on veljieni työtä. En saa tästä elantoa, mutta tämä on minun paikkani.”

Súiren pieni tulistuminen oli yhtä nopeasti ohi, kuin se oli tullutkin. Hän jätti padan tulelle ja pakotti itsensä istumaan pöydän ääreen Aratovaria vastapäätä. Eihän tämä ollut sen kummempaa kuin metsässä kävely tai rannalla istuskelu. Nyt tosin ei ollut ulappaa tai puiden latvoja joita tuijottaa, vain omat kädet joita oli vaikea pitää aloillaan. Neito riuhtaisi katseensa pois käsistään ja pöydän uurteista mutta joutui lähes ojasta allikkoon. Hän kohtasi Aratovarin silmät joiden terävä katse piti häntä hetken otteessaan.
”Mitä sinä haluat minusta”, ajatteli Súire ja olisi kysynyt kysymyksen ääneen jos olisi uskaltanut.

Aratovar käänsi katseensa pois ja hiljaisuus laskeutui mökkiin. Súire oli hieman hämmästynyt. Hän oli odottanut miehen katsovan häntä hieman ivallisella ja poikamaisella ilmeellä, mutta tämän kasvot olivat olleet täysin vakavat ja neito luuli nähneensä välähdyksen turhautumista.
”Tämäpä on varsin kiusallista”, Aratovar naurahti synkästi pukien sanoiksi myös Súiren ajatukset.
”Voitteko kertoa minulle, millaista Minas Tirithissä on?” neito kysyi nopeasti. Aratovar hymyili:
”Kerron heti, kun unohdatte teitittelyn.”
”Mutta eikö korkea-arvoisempaa henkilöä kuulu teititellä…”, neito mumisi ja tarkkaili miestä varauksellisesti.
”Tuo miltei loukkaa minua. Ystävät sinuttelevat toisiaan, ja minä toivoisin että meistä tulisi sellaisia, ystäviä. Et puhu paljon, mutta luulen arvaavani enemmän kuin paljastat itsestäsi. Minusta tuntuu, että meillä on paljonkin yhteistä”, Aratovar sanoi miltei viekkaasti.
”Hyvä on. Voitko…kertoa minulle Minas Tirithistä, millainen paikka se on?”

Aratovar hymyili voitonriemuisesti ja alkoi puhua:
”Se on varmasti yksi kauneimpia kaupunkeja, mitä ihminen on milloinkaan maan päälle rakentanut. Se on iso, seitsemän piiriä joita kaikkia ympäröi vahva ja paksu muuri. Syyttä sitä ei kutsuta Valkoiseksi kaupungiksi, sillä siellä miltei kaikki on rakennettu valkoisesta kivestä. Minulle ei ole suotu lyyrisiä lahjoja, jotta voisin kuvailuillani tehdä oikeutta Minas Tirithille. Toivottavasti sinulle riittää kun sanon, että se on upea. Mutta jos minun pitäisi valita joko Minas Tirith tai Tolfalas asuinpaikakseni, jäisin tänne.”

”Onko se kaikki totta, mitä kaupungista kerrotaan. Että se on täynnä suihkulähteitä ja puita ja laulavia lintuja eikä kukaan ole siellä milloinkaan enää surullinen. Että kukaan ei enää ole sairas ruumiiltaan tai mieleltään, että kaikki on kaunista ja puhdasta. Entä Kuningas ja Kuningatar? Olen kuullut että Kuningatar on niin kaunis, että hänen kauneutensa valaisee kaiken minne hän meneekin”, Súire kyseli innostuneena.
”Suihkulähteitä siellä on, ja puita ja lintuja. Mutta luulen, ettei kaupunki ole niin iloinen kuin kuvittelet. Suru ja sairaudet lienevät siellä yhtä paljon läsnä kuin muuallakin. Kuningatar on toki kaunis, eikä hänen kauneuttaan voi kuvailla sanoin. Mutta minä en ainakaan huomannut hänen kauneutensa valaisevan mitään. Kenties se valaisee ja täyttää joidenkin mielet, mutta ei minun.”

Súire jäi hetkeksi miettimään kuulemaansa. Hän muisti miten oli pienenä tyttönä aina kysynyt vanhemmiltaan, pääsisikö hän Minas Tirithiin. Vuosien kuluessa haaveet olivat kaikonneet, mutta kaiken minkä neito oli kaupungista kuullut, oli hän painanut tarkasti mieleensä. Kaupungin vetovoimaisuus ei hälventänyt, vaikka Aratovar jotkin hänen kuulemastaan kertoi vääriksi.

Aratovar tarkkaili neitoa pieni hymy huulilla kareillen. Aamulla mies oli todella epäillyt aikeitaan ja julistanut itsensä mielessään hulluksi seisoessaan Súiren kodin ovella. Mutta nyt kaikki oli kaikonnut. Súire oli päästänyt hänet sisään ja hän oli saanut teitittelyn väkinäisyyden pois heidän väliltään. Aratovar tiesi tähtäävänsä asiaan, joka oli varsin epävarma. Neito oli niin tunnollinen ja viaton, että varmasti pelästyisi jos hän lähestyisi tätä liikaa. Aratovarin oli monien pohdiskelujen jälkeen ollut pakko myöntää itselleen, että hän halusi neidosta jotain muutakin, kuin vain satunnaisen tuttavan jonka kanssa puhella silloin tällöin. Ciryamo tuskin pitäisi poikansa aikeista, jos niistä olisi selvillä, mutta Aratovar ei välittänyt. Pitkästä aikaa hänellä oli asia, jota kohti tähdätä ja pyrkiä, neito jonka kiintymyksen ja rakkauden hän halusi saavuttaa.

Aratovarin harmiksi Súire hämmentyi helposti. Mies oli pelännyt jo viattoman käsisuudelman karkottavan neidon pois hänen luotaan. Súire oli selvästi hieman varautunut ja piti kätensä tiukasti pöydän reunalla tai sen alla. Aratovar ei kuitenkaan antanut pienten seikkojen lannistaa. Mitä vaikeampaa rakkauden voittaminen olisi, sitä enemmän Aratovar yrittäisi. Hän oli aivan varma, että Súire oli ainakin jollain asteella hänestä kiinnostunut. Muuten tämä olisi todennäköisesti pysynyt viime aikoina visusti neljän seinän sisällä, eikä olisi ikimaailmassa suostunut hänen kanssaan kävelylle metsään.

”Aratovar? Kuulitko mitä sanoin?”
Súiren ääni oli lievästi huvittunut. Aratovar ravisti päätään karistaen äskeiset ajatuksensa pois mielestään.
”Anteeksi, mitä sanoit?”
Súire naurahti, ääni oli kevyt ja heleä.
”Tiedustelin vain aiotko vielä kauankin tuijottaa minua uneliaasti”, neito totesi hieman ujona.
”Olen pahoillani, vajosin vain ajatuksiini”, Aratovar sanoi nolona.
”Huomasin”, Súire tokaisi ja hymyili hieman.

Súire ei tiennyt syytä, mutta tunsi olonsa samassa jotenkin rennommaksi. Neito ei voinut kieltää, etteikö miehen katse ollut ollut imarteleva, oli se kuinka tahatonta hyvänsä. He jatkoivat jutteluaan milloin mistäkin, ja Súire huomasi kertovansa itsestään enemmän kuin oli tarkoittanut. Hänen ja Aratovarin välillä säilyi pieni jännite, joka tuntui aina vahvistuvan kun he kiusoittelivat leikkimielisesti toisiaan.
”Niin, ehkä minä saan hänestä ystävän”, Súire mietti uskaltamatta ajatella sen pidemmälle.

Samassa Súire muisti unohtaneensa ruoanlaiton kokonaan. Hän nousi nopeasti pöydästä ja huomasi tulen hiipuneen. Neito yritti saada halolla tulta kohenemaan ja pian se räiskyikin jälleen iloisesti. Pata oli miltei jäähtynyt ja Súire hämmensi sitä muutaman kerran nopeasti ja laittoi kannen paikoilleen.
”Taisin häiritä sinua liikaakin”, Aratovar hymähti hieman anteeksipyytävästi.
”Veljeni palaavat vasta myöhään, joudun kuitenkin lämmittämään sen uudelleen. Haluan vain pitää tulen yllä jotta mökki pysyy lämpimänä.”

”Minun pitänee lähteä, olen istunut täällä riesanasi jo turhan kauan”, mies sanoi ja nousi ylös. Ovella hän kääntyi.
”Oli mukava jutella.”
”Niin oli”, Súire myönsi hieman ujosti.
Aratovar lähti mutta ei päässyt montaakaan askelta kun Súire huudahti hänen peräänsä.
”Tuletko…tuletko huomenna uudestaan?” neito kysyi ja tunsi kuumotuksen poskillaan toivoen ettei Aratovar huomaisi. Mies katsoi Súirea hetken yllättyneesti mutta pian nyökkäsi ja virnisti poikamaisesti. Sulkiessaan oven, Súire tunsi olonsa oudon kihelmöiväksi.




A/N: Miksi minusta tuntuu että jos nyt tapaisin Aratovarin face to face, löisin ja halaisin häntä yhtäaikaa :roll:
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Hienoa ettei Eldarionilla ja Quessellä ole muita ongelmia kuin tuo, ettei Eldarionilla näytä olevan aikaa olla Quessen kanssa. Hmm. Mitä kuherruskuukaudelle tapahtui? Ehkä Eldarionin pitäisi pyytää isältään vähän lomaa. Kiva kuitenkin, että Quesse viihtyy niin hyvin yksin. Toimivista parisuhteista on hauska lukea, ihan noin vaihtelun vuoksi. ;)

Súire ja Aratovar ovat kyllä veikeä parivaljakko. Súirella näytti olevan vähän vaikeuksia uskoa, että Aratovar voisi olla hänestä oikeasti kiinnostunut, mitä minä en kyllä yhtään ihmettele, koska onhan tuollainen rakastuminen eri yhteiskuntaluokkien välillä aika epätodennäköinen (siis todellisuudessa ainakin, luulisin, romanttisissa kirjoissahan niitä toki esiintyy). Ja kyläläisilläkin olisi varmaan puheenaiheita muutamaksi vuodeksi jos olisivat nähneet Aratovarin vierailevan kalastajamökin tyttären luona.

Tuo heidän keskustelunsa Minas Tirithistä oli mielenkiintoinen. En ihmettele, että kaukaisen kalastajakylän tytöllä on siitä noin tarunhohtoiset kuvitelmat... Mutta ehkäpä neito pääsee vielä joskus vierailemaan siellä, kälynsä luona nimittäin, tai sitä me ainakin toivomme. ;)

Onneksi Aratovar sai lopulta puhuttua Súiren puolelleen ja vapautumaan jännityksestään. Oikeastaan koko tuo heidän vuoropuhelunsa oli hienoa luettavaa. Aratovar on fiksu mies, kun ei ryntää kosimaan suoraa päätä (kuten eräät), vaan tähtää ensin ystävyyteen. Minulle ei kyllä tullut halua lyödä Aratovaria, hän toimi minusta varsin järkevästi. ;) Tietysti voi kysyä, että miksi hän on noin ihastunut Súireen, johtuuko se sitten tytön ulkonäöstä vai mistä. Mutta minusta tuollainen ihastus köyhään tyttöön on herttaista. Epäilen kyllä Ciryamon olevan asiasta eri mieltä, ja toivon että herran reaktio nähdään ficissä enemmin tai myöhemmin.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Ensinnä pyydän anteeksi. Huomasin tämän jo eilen, mutta sitten katsoin oman topikkini ensin läpi ja unohdin kokonaan. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai..?

Mutta itse kommentti sitten. Olen iloinen Quessen puolesta, hän vaikuttaa todella viihtyvän vaikka nyt ympäristö onkin erilainen. Ja Eldarion on suloinen, kun jaksaa huolehtia.

Súire ja Aratovar sitten. Toisaalta pidän Aratovaria aika suorana, mutta toisaalta se hänelle sopii. Oli aika rohkeaa mennä noin vain oven taakse koputtelemaan, mutta mikäs siinä jos herra on tosissaan... Tuo keskustelu oli mukava, miten Súire oli välillä ihan kauhuissaan mutta uskalsi pyytää Aratovaria käymään uudelleen. Saa nähdä mitä tästä seuraa, yläluokkainen ja alaluokkainen, jos noin voi sanoa... En usko, että Ciryamo kiljuu riemusta poikansa ajatukset selville saatuaan.

Tässä nyt päällimmäiset kiireessä. Jatkoa odotan jälleen.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Pyydän jo etukäteen anteeksi sitä, että tämä kommentti tulee luultavasti olemaan melko jäsentelemätöntä jaarittelua, mutta olkoon. :)

Minä siis tosiaan tykkään tästä ficistä. :D Aluksi oli vähän vaikea päästä kärryille, kun tuntui, että kaikki juonenkäänteet pyörähtivät käyntiin samanaikaisesti, mutta muutaman luvun jälkeen olin jo ihan koukussa. Minä en ole koskaan ollut mitenkään ylenpalttisen kiinnostunut kuningasperheen elämästä, mutta tässä ficissä se tosiaan herätti mielenkiinnon. Sinulla on koko perheeseen jotenkin niin lämmin suhtautuminen, kuitenkaan unohtamatta näiden korkea-arvoisuutta. Aragorn ja Arwen eivät missään vaiheessa tuntuneet kylmiltä ja etäisiltä, Eldarionista nyt puhumattakaan. Mutta siis sen näkee, että pidät itse noista henkilöistä, minulta ei varmasti onnistuisi heistä kirjoittaminen tähän sävyyn. Erityisesti tykkäsin siitä, miten olet kuvannut Arwenin, koska minulle on jotenkin jäänyt tästä sellainen viileä mielikuva ja se kyllä muokkautui tämän ficin aikana. Olet minusta tosi hienosti tavoittanut Arwenin hahmon.

Kaikki hahmot ovat kyllä hienosti rakennettuja ja selvästi omia persooniaan ja heidän luonteensa näkyvät heidän puheessaan. Sitä minä vähän vierastan, että toisinaan kesken kappaleen hypätään esimerkiksi Eldarionin ajatuksista suoraan Quessen ajatuksiin, koska siinä on se vaara, että kohdasta voi tulla vähän sekava. Toisaalta olen minä lukenut kirjojakin, joissa tuota tyylikeinoa käytetään, joten ei siinä sinänsä mitään väärää ole. Kai kysymys on vain kaikkitietävästä kertojasta, koska tämä näkee kummankin pään sisään.

Eldarion on ihana ja tykkään hirveästi siitä, miten olet häntä kuvannut. Hän on toisaalta niin isänsä poika, mutta sitten kuitenkin ihan oma itsensä. Siis sellainen tosi älykkään ja tietäväisen oloinen, mutta kuitenkin käytännöllinen. Kaverista tulee loistava kuningas. ;) Ja Eldarion lauloi! Minä sulin täysin siinä kohtaa. Miksei ficeissä lauleta enemmän? Tarussa puhjetaan johonkin veisuun tämän tästä, mutta ani harvassa ficissä olen huomannut kenenkään laulavan. Täytyy kyllä myöntää, ettei minullekaan ole tullut mieleen laittaa ketään laulelemaan omissa raapustuksissani, mutta kai juuri sen takia pidin tuosta sinun ratkaisustasi kauheasti.

Ja Quessestakin perheineen pidin paljon, olet saanut hänestä mukavan inhimillisen oloisen hahmon. Tuo on mukava kontrasti Finduilasiin, että vaikka Quesse merta rakastaakin, niin hän pystyy myös päästämään siitä irti ja ymmärtämään, ettei se ole mikään elämän edellytys. Quessen ja Eldarionin suhde on kyllä tavattoman kauniisti kuvattu, siinä on jotakin tolkienmaista (lauluja, historiaa, tähtien katselua) ja kuitenkin jotain todella realistista niin kuin se, miten väkinäistä Eldarionin ja Quessen kanssakäyminen Tolfalasissa ensin on. Samaten olet minusta hirveän hienosti kuvannut perhesuhteita tässä. Minusta on aina ihana lukea sisaruksista, jotka tulevat hyvin toimeen keskenään (mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö välillä voisi olla sanaharkkaa ja loukkaantumisia), joten Quessen ja Aratovarin (ja kyllä myös Eldarionin ja Aiwën) väleistä on mukava lukea. Kirjoitat ihanaa dialogia, todella kaunista useassa kohtaa ja sisaruksien välillä myös sellaista hauskan sarkastista.

Tuo Tolfalas on tapahtumapaikkana tosi kiehtova kalastajakylineen kaikkineen ja meri siinä ympärillä on ehdottomasti plussaa, minä kun pidän merestä kauheasti. Kauniisti olet kyllä merta kuvannut ja se tuntui olevan jotenkin koko ajan läsnä Tolfalasissa, kun Quesse saattoi nähdä sen huoneensa ikkunastakin. Pidin tavallaan tuosta, että Súiren isä kuoli ollessaan kalastamassa, koska se näytti sitten sitä, miten vaarallinen meri myös osaa olla. Niin, ja siitä tulikin mieleeni, että Aratovarin ja Súiren juttu on kauhean kiinnostava, noissa yhteiskuntaluokkien yli ulottuvissa rakkaustarinoissa vain on sitä omanlaistaan romantiikkaa. Tosin voin kuvitella, että Ciryamo ei ehkä olisi kauhean ilahtunut, jos Aratovar naisi Súiren. Tyttärestä tulee kuninkaan pojan vaimo ja hänen oma perillisensä nai köyhän kalastajamökin tyttären ja sitä rataa… Silti minua kiinnostaa, että miten tuossa vielä käykään. Näiden kahden kohdalla huomasi taas, että miten taitava sinä olet kirjoittamaan noita vaivaantuneita keskusteluja.

Tekstisi on pääosin kaunista ja sujuvaa, mutta välillä on ehkä sellaisia vähän töksähtäviä kohtia (niin, ja kenelläpä ei olisi). Joissakin kuvauksissa esimerkiksi, jos lyhyitä lauseita yhdistäisi toisinaan jollakin konjunktiolla, niin saisi kohdasta sujuvamman. Mutta kaikkiaan saat aina hienosti tunnelman esiin tekstissäsi ja se saa lukijankin eläytymään. :) Minä ainakin myönnän, että minun on enää vähän vaikea kuvitella Eldarionia muunlaiseksi, kun tuntuu niin luonnolliselta, että hän on juuri tuollainen, miksi olet hänet kuvannut (varsinkin kun on juuri lukenut lyhyessä ajassa parikymmentä lukua tätä ficciä).

Hieno ficci, tulen varmasti lukemaan loppuunkin. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Kiitos kommenteistanne jälleen!!

Mithrellas: Vaikka kiusaus on suuri, minulla ei ole sydäntä tehdä Quessesta yksinäistä JA onnetonta. Unelmat eivät kuitenkaan jatku ikuisesti.
Aratovar nyt vain on...sellainen. Minun haluni lyödä kyseistä herraa johtuu varmaan siitä että hän osaa olla raivostuttava...tietysti sellaisella ihanalla tavalla jolloin tulee juuri tuo tunne että haluaa lyödä ja halata yhtä aikaa. Outoa...

Nerwen: Minä täällä hykertelen puoliksi ilman syytä. Voi olla ettei Ciryamo juuri innostu poikansa aikeista mutta se nähdään myöhemmin, eihän tässä vielä tiedä miten Aratovarin käy...

Leida: Hymyilen valtavasti tuon kommenttisi jälkeen. Ensinnäkin täytyy kiittää siitä, että jaksoit lukea nuo 20 lukua. Ihanaa saada uusi lukija :)
Jep, Eldarion lauloi. Ficeissä on harvoin laulamista ja se nyt tuntui niin siirappiselta etten voinut vastustaa. Ja Eldarioniin oli pakko saada lyyrinen puoli.
Tässähän menee ihan hämilleen. Minusta tuntuu etten lainkaan osannut kirjoittaa noita vaivaantuneita keskusteluja, mutta kenties oma vaivaantuneisuuteni niitä kohtia kohtaan tuli sitten jotenkin tekstiin mukaan.


No niin, nyt yritän karistaa typerän hymyn kasvoiltani ja laitan uutta lukua kehiin. Täytyy myöntää että tämä alku ampuu jo melkein yli, mutta ei taivaissa liitely ikuisesti kestä. Joten koittakaa kestää.
Ai niin, aika näyttää vähän uutta puolta Súiresta.

Luku XXI



Quesse silmäili juuri saamansa kirjeen lähettäjän nimeä epäuskoinen hymy huulillaan. Hetken mietittyään hän hymähti ja mursi sinetin.

Sisko hyvä,

et arvaakaan miten vaikeaa oli taivutella äiti luopumaan kirjeen kirjoittamisesta. Hän meni aivan sekaisin kun luki kirjeesi, hän itki, hymyili ja nauroi ja itki taas. Odotahan vain sitä hössötyksen määrää kun tulet täällä käymään.

Se miksi minä halusin varta vasten vastata sinulle, selviää myöhemmin, mutta ensin minun on hoidettava velvollisuudet. En ala kyselemään vointiasi koska kerrot sen seuraavassa kirjeessä ilmankin ja oletan että tällä hetkellä vointisi on mitä parhain, olet varmasti onnellisin nainen koko maailmassa ja elät unelmassa. No, leikki sikseen.

Haluat varmaan kuulla mitä kuuluu armaaseen Tolfalasiin. Vastaus on yksinkertainen: ei juuri mitään. Aika kulkee eteenpäin kuten aina, rauhaa ja suolavettä riittää. Täytyy kyllä tunnustaa, että tavallaan kaipaan sinua. On todella outoa kun olet poissa. Ja ennen kuin unohdan, äiti lähettää terveisiä, hän on onnellinen puolestasi, toivoo näkevänsä sinut pian ja toivottaa kaikkea hyvää sinulle ja Eldarionille. Isäkin lähettää terveisiä.

Ja nyt lopetan turhanpäiväisen jaarittelun ja selvitän sinulle syyn miksi juuri minä, veljesi, tartuin sulkakynään äidin sijasta. Usko tai älä sisko-hyvä, mutta minä olen rakastunut, jos en ihan korviani myöten, niin vähintään kaulaan asti.

En halua kertoa hänestä liikaa, sillä eihän mikään tässä maailmassa ole varmaa. En tahdo myöskään kiirehtiä asian suhteen joten turha alkaa odotella mitään kutsukortteja. Haluaisin kertoa hänestä tarkemmin mutta näin yhtäkkiä en löydä sanoja. Hän on ujo ja menee helposti hämilleen. helpommin kuin sinä, tosin hän ei punastele yhtä paljon. En ole vielä suututtanut häntä kunnolla, mutta luulen että pitkävihaisuudessa olet kohdannut voittajasi.

Oli miten oli, vaikka hän ei juuri puhu, arvaan hänen kasvoista paljon. Luulen että hän pitää minusta, ainakin ystävänä. En tiedä mitä naisenvaistosi asiasta sanoisi, mutta anna minun elää toivossa. Äiti ja isä eivät tiedä asiasta mitään ja oletan, etteivät he saa vihiä asiasta ainakaan sinun kauttasi.

Joten jos ja kun sinulla on mielipide ja kommenttisi asiasta, olisi vallan ihastuttavaa jos osoittaisit kirjeesi suoraan minulle. Äitiä varmasti kiinnostaisi mitä sinulle oikein kirjoitin, mutta parempi että raapustat hänelle muutaman rivin toiselle paperille. Terveisiä Eldarionille.

Sinun rakkaudesta sekaisin oleva veljesi, Aratovar



Quesse ei voinut muuta kuin naurahtaa sydämellisesti. Vaikka veli oli kuinka vakavasti ja syvästi rakastunut, tämä ei selvästikään malttanut olla lyömättä asiaa leikiksi. Itseironia ja huvittuneisuus omaa itseään kohtaan kuulsivat Aratovarin kirjeestä.

Quesse oli enemmän kuin utelias kuulemaan tästä neidosta joka näin yllättäen oli vienyt hänen veljensä sydämen, siltä ainakin vaikutti. Veli oli kenties tahtomattaan kuitenkin paljastanut enemmän kuin oli aikonut. Quesse osasi kyllä lukea rivien välistä Aratovarin hermostuneisuuden ja epävarmuuden. Tämä halusi selvästi valloittaa neidon omakseen, mutta aikomukset taisivat olla melko alkutekijöissä, veli kun ei näyttänyt olevan edes varma, pitikö neito tätä edes ystävänään.

Quesse päätti mennä puutarhaan istumaan. Yöllä oli satanut ja koko puutarha oli puhjennut vehreään ja tuoreeseen loistoon. Puun varjossa, suojassa kuumalta auringolta, Quesse istui ja luki vielä muutamaan kertaan Aratovarin kirjeen läpi.
”Olen etsinyt sinua kaikkialta!”
”Paitsi näköjään puutarhasta.”

Eldarion istuutui Quessen viereen ja vilkaisi kirjettä.
”Äitisi?”
”Ei, Aratovar. Kaikki on kuulemma hyvin ja he lähettävät terveisiä.”
”Sekö sinua niin hymyilyttää?”
”Ei ihan. Aratovar paljasti varsin mielenkiintoisen asian itsestään. Hän on kuulemma rakastunut. Käski kuitenkin olla odottamasta liikoja”, Quesse hymyili, ”Miksi etsit minua?”
”Minähän lupasin sinulle, että viettäisin enemmän aikaa kanssasi. Järjestin asiat niin, että voimme viettää loppupäivän yhdessä.”
”Todellako? Tämäpä ruhtinaallista”, nainen nauroi ja suuteli miestä.

”Mitä haluat tehdä?”
”En tiedä. Olisi ihanaa vain olla, nyt kun sinulla ei ole kiire minnekään.”
”Hyvä on”, Eldarion hymähti ja laittoi kätensä Quessen vyötärölle.
”Miten toivoisinkaan, ettei minun tarvitsisi milloinkaan herätä tästä unesta”, nainen huokaisi.
”Tämähän on silkkaa todellisuutta.”
”Vaikea kuvitella. Kaikki tuntuu välillä unelmalta, juuri sellaiselta jonka luulisi kuuluvan vain päiväuniin. Sinun täytyy välillä nipistää minua jotta tiedän olevani hereillä”, Quesse hymyili.
”Entä jos teen mieluummin näin”, mies sanoi ja suuteli neitoa pitkään.
”Tuo vain vahvistaa epäilystäni unesta.”
”Kunhan et vain vajoa siihen liiaksi.”

**********

Siinä hän taas oli, istui pöydän ääressä ja virnuili tapansa mukaan. Viisi päivää oli kulunut siitä, kun Aratovar ensimmäisen kerran oli tullut koputtamaan kalastajamökin oveen. Súire huomasi pyynnöllään olleen kauemmaksi kantautuva vaikutus; Aratovar oli tullut seuraavana päivänä ja sitä seuraavana. Tänään mies oli kuudennen kerran tullut oven taakse ja kuudennen kerran neito oli päästänyt tämän sisään.

Súire oli huomannut miten heidän keskustelunsa olivat saaneet uuden sävyn. Aratovar pyrki yhä hämmentämään ja punastuttamaan neitoa, joka laittoi vastaan parhaansa mukaan. Keskusteleminen ei ollut oikeaa keskustelua, vain sarkasmia puolin ja toisin, sanojen kanssa mittelyä ja kilpailua siitä, kumpi jäisi ensimmäisenä sanattomaksi.

Aratovar ja Súire olivat päättäneet vanhan väittelynsä siitä, oliko neidon elämä ikävystyttävää vai ei.
”Myönnä pois, olet vain ilahtunut kun tulen päivä toisensa jälkeen sinua tänne kiusaamaan”, mies oli sanonut väittelyn lopuksi ja hymyillyt tyytyväisenä neidon ollessa hiljaa. Súire oli täysin varma, että Aratovar pyrki ärsyttämään häntä tarkoituksella, koetellen hänen rajojaan.
”Joillakin on halvat huvit”, neito oli tuhahtanut säälivästi mielessään kunnes tajusi, etteivät hänen hupinsa sen kummemmat olleet; sanakilpaa miehen kanssa, joka samalla kertaa ärsytti ja veti häntä puoleensa.

Súire pyöritteli sileäksi hioutunutta kiveä kädessään, jonka oli löytänyt toissapäivänä rannalta. Vaalean ja miedosti suolalta tuoksuvan kiven piteleminen ja tutkiminen oli yllättävän rauhoittavaa. Tai olisi ollut, ellei olisi tuntenut toisen katselevan herkeämättä. Neito silmäili tummia juovia ja tunnusteli pieniä koloja vaaleassa pinnassa.

”Tiedätkö, minä luulen että olet todellisuudessa erilainen kuin annat ymmärtää”, Súire sanoi ja nosti katseensa kohdaten miehen hämmästyneet kasvot.
”Vai niin, mistä niin päättelet?”
”Minusta vain tuntuu ettet ole oma itsesi”, Súire sanoi huolettomasti, laski kiven käsistään, ja nojasi eteenpäin, ikään kuin haastaen miehen.
”Millainen sitten olen todellisuudessa?” Aratovar kysyi veikeästi.
”En minä tiedä”, neito kohautti hieman olkiaan.

Pieni voitonriemuinen hymy levisi miehen kasvoille.
”Miksi sitten kuvittelet, että esitän jotain mitä en ole?”
”Sinä…leikittelet asioilla. Heittelet sukkeluuksia, vähättelet asioita etkä ota mitään tosissasi.”
”Oletpa kärkkäällä tuulella. Sanasi osuivat arkaan paikkaan.”
”Ei ollut tarkoitus, mutta ilmeisesti aihetta löytyi”, Súire sanoi ja suoristi selkänsä.
”Hah, olet julma. Entä jos olen sellainen, sukkelasalainen, sellainen joka ei ota mitään tosissaan. Olen varmaan mielestäsi piloille hemmoteltu.”
”Oletko”, Súire totesi. Keskustelu alkoi muuttua yhä mielenkiintoisammaksi. Neito tunsi jännitteen ja tiesi liikkuvansa epävarmoilla vesillä. Yksikin väärä sana ja hän iskeytyisi karikkoon.

Aratovar naurahti hieman.
”En varsinaisesi, mutta sanotaan vaikka että meri on huono lapsenvahti. Sinun on vain kestettävä minua.”
”Miksi? Voinhan aina heittää sinut ulos kodistani jos haluan”, Súire sanoi ja nojasi jälleen eteenpäin, tällä kertaa hieman pidemmälle.

Súire oli vihdoin oppinut hillitsemään itseään ja hämmennystään. Se oli miltei välttämätöntä, ellei halunnut aina punastuessaan kohdata Aratovarin oudon tyytyväistä hymyä. Miehelle oli kenties ollut hupia seurata, miten kerta toisensa jälkeen sai sanoillaan ja eleillään neidon sanattomaksi. Súire oli varma, että Aratovar leikitteli hänen kanssaan eikä hän aikonut suoda miehelle tätä huvitusta ilmaiseksi. Neito oli päättänyt toimia juuri samalla tavalla; leikitellä.

Súire oli aluksi hieman ihmetellyt muutostaan. Ennen hän oli ollut ujo ja hiljainen, pysynyt lähes koko elämänsä kalastajamökin seinien sisäpuolella. Nykyään hän kävi useammin rannalla tai metsässä kävelemässä, ellei Aratovar tullut mökille. Neidon mielestä heidän ystävyytensä oli varsin erikoislaatuinen. Súire suhtautui yhä useammin miehen sanoihin sarkastisesti, hymyillen vinosti ja haastamalla Aratovaria puolustamaan itseään. Veljiensä seurassa hän oli yhä samanlainen kuin ennenkin, mutta Aratovarin kanssa kaikki oli toisin. Miehellä oli uskomaton kyky saada toinen kuohahtamaan puhuessaan huolettomasti. Súiren täytyi tosin myöntää, että vaikka Aratovarin itsevarmuus ja huolettomuus saivat hänet joskus hulluuden partaalle, miehellä oli kyllä veikeitä ilmeitä. Suloinen ja poikamainen hymy, voitonriemuinen naurahdus, viekkaasti tuikkivat silmät.

”Ensin haukut minut ja nyt uhkaat heittää ulos. Mihin katosi naisen lämpö ja hellyys?”

Taas vihjailuja. Súire kyllä tiesi miten suhtautua.
”Jos hellyyttä ja lämpöä kaipaat, sinun pitänee hankkia itsellesi vaimo. Tämä on vain keskustelu, jossa minä yritän saada todellisesta minästäsi selkoa ja sinä vitsailet.”
”Itse asiassa, minulla on vaimonhaku käynnissä”, Aratovar sanoi hymyillen hieman vinosti.
”Saat siis pian kaipaamaasi hellyyttä. Varo vain ettei armaasi kylmene merituulien myötä”, Súire sanoi ja nousi ylös penkiltä.
”Luulenpa, ettei hän pane tuulia pahakseen”, Aratovar totesi hiljaa.

Súire meni ovelle ja viipyi hetken oviaukolla merelle katsellen.
”Odotatko pelastusta?”
”Sinultako? Ei, katsoin vain ovatko veljeni jo palaamassa. He sanoivat tulevansa tänään jo aiemmin kotiin.”
”Ai, et halua että he tulevat kotiin kun olen täällä”, Aratovar hymähti.
”No, tietysti läsnäolosi voisi herättää kiusallisia kysymyksiä.”

”Et sinäkään ole juuri ollenkaan sellainen, joksi sinut kuvittelin.”
”Millaiseksi sitten kuvittelit minut?” Súire kysyi mielenkiintoisena.
”Hiljaiseksi ja ujoksi, joita aluksi olitkin. Ja herkäksi.”
”Millainen sitten olen?” Súire tunsi jännitteen jälleen.
”Teräväkielinen nuori nainen joka ei välitä lainkaan miesten tunteista.”
”Eli suoraan sanottuna kylmä ja kova, niinkö?” Súire nauroi ja sai myös Aratovarin hymyilemään.
”Ei nyt ihan. Alun perin luulin, ettet osaa muuta kuin punastua kun sinulle puhuu.”
”Ja nyt?”
”Nyt olet jotain, jota en oikein usko todelliseksi persoonaksesi. Sanoit etten ole oma itseni. Samaa voisin sanoa sinusta”, Aratovar sanoi ja kääntyi kunnolla neitoon päin.

”Meidän täytynee siis sopia, että kun seuraavan kerran tapaamme, me molemmat olemme sellaisia kuin todellisuudessa.”
Aratovar hymähti.
”Ymmärrän kyllä vihjeen. Tuo on varsin kohtelias tapa sanoa ”lähde täältä ja heti”. Hyvä on, kun seuraavan kerran tapaamme, näet millainen todellisuudessa olen.”
”Mahdan yllättyä.”
”Älä ole niinkään varma asiasta”, Aratovar sanoi, kumarsi teatraalisesti ja lähti.

Súire katsoi hymyillen miehen perään. Siinä samassa hän muisti, mitä oli luvannut itselleen; ettei antaisi tilanteen käydä vaaralliseksi ja tekisi Aratovarille selväksi, ettei tämä kaikki käynyt päinsä.
”Taidan todella liikkua vaarallisilla vesillä”, neito huokaisi ääneen ja sulki oven.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Voi, tuo Aratovar on kyllä aika vekkuli. Minä tykkäsin todella paljon tuosta hänen sisarelleen lähettämästä kirjeestä, se oli hauskasti kirjoitettu. Voin hyvin kuvitella, ettei Aratovarin ole helppo kertoa rakastumisestaan, joten sen vuoksi hän turvautuu tuollaiseen vitsailuun. Hänellä ei taida olla ketään muutakaan keneltä kysyä neuvoa asiassa kuin Quesse. Mutta siis lyhyesti sanottuna olit saanut tuon kirjeen kuulostamaan hyvin aidolta, joku Aratovarin kaltainen mies voisi hyvinkin kirjoittaa tuollaiseen sävyyn sisarelleen. Pidin myös muutamista sanonnoista, joita olit käyttänyt, kuten nyt vaikka tämä: Usko tai älä sisko-hyvä, mutta minä olen rakastunut, jos en ihan korviani myöten, niin vähintään kaulaan asti. Tuo "korviaan myöten rakastunut" on niin tavallinen sanonta, ettei sitä aina huomaa edes ajatella kirjaimellisesti, joten se kuulosti hauskalta noin päin ajateltuna.

Eldarionista ja Quessestä minä en taida keksiä enää mitään uutta sanottavaa... ;) Paitsi että Eldarion on nyt sitten ryhdistäytynyt ja ottanut hieman lomaa. Hyvä hyvä.

Tuo Aratovarin ja Súiren keskustelutapa on tosiaan aika jännä. Tavallaan kuitenkin pidän tuosta, etteivät he ole enää sellaisia varautuneen kohteliaita toisiaan kohtaan, vaan uskaltavat vähän näyttää tuota tunnepuoltaan. Súire varmaan yrittää tuolla sarkasmillaan salata todelliset ajatuksensa, että nyt kun hän ei voi enää olla hiljaa, hän on päättänyt ryhtyä ärhentelemään. :) Minusta sulkeutuneelta ihmiseltä voisi hyvinkin odottaa jotain tuollaista. Toivon mukaan Aratovar saa tuon Súiren muurin murrettua ennemmin tai myöhemmin.

Hmm, vähän rupesi epäilyttämään, kun mainitsit tuolla etteivät unelmat jatku ikuisesti... jotain draamaa Eldarionin ja Quessen välille vielä? :P Jään odottamaan kiinnostuksella.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Vastaa Viestiin