Kanssasi kuljen uuteen päivään, PG-13, 35. luku 16.8. VALMIS

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Aratovar on sitten harvinaisen tosissaan.

Tuo hänen kirjeensä Quesselle oli hieno, minä pidin. Varsinkin tuo kohta, minkä Mithrellas jo lainasi, oli ihana. Niin Aratovaria. Kirje oli aito ja siitä näkyi erinomaisesti se, millainen Aratovar on. Sinä osaat tehdä persoonallisia kirjeitä.

Quessen ja Eldarionin hetki oli kaunis. Quesse ei oikein tahdo uskoa vieläkään todeksi, mutta on hyvä että hän osaa tarttua hetkeen.

Aratovarin ja Súiren keskustelu. Aratovar on omituinen, hänen taktiikkansa ei minuun tehoaisi mutta ilmeisesti Súireen kuitenkin. Ja Súire on onneksi oppinut vastaamaan eikä enää vain ihmettele tai mene hämilleen. Heidän keskustelutapansa on aika erikoinen... Kuin kumpikin hiljalleen kiduttaisi toista ja ymmärtäisi tahallaan toisen sanat väärin. Olen varma, että Súire tajsui Aratovarin lausahduksen vaimonhausta. Hän tosiaan taitaa olla vaarallisilla vesillä.

Jatkoa odotan jälleen...
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Tuo kirje oli aivan valloittava. :) Siinä oli sellaista tosi hauskaa omien asioiden lyömistä leikiksi ja samalla välittyi Aratovarin ja Quessen läheisyys, koska Aratovar tuskin olisi kenelle tahansa voinut kirjoittaa kirjettä tuollaisella tyylillä ja olettaa tämän ymmärtävän, että oli vakavissaan, vaikka sävy onkin leikillinen. Kirje oli kokonaisuudessaan todella hieno ja sitten siinä oli monta kohtaa, joista pidin erityisen paljon (ja joista yhtä en nyt malta olla lainaamatta).
Aika kulkee eteenpäin kuten aina, rauhaa ja suolavettä riittää. Tämä oli jotenkin varsin yksinkertainen, mutta kuitenkin kauhean mukava lause. Pidin erityisesti tuosta suolavesikohdasta. Samoin tykkäsin siitä Mithrellaksen jo lainaamassa kaulaa myöten rakastunut -ilmauksesta. Tykkään hirveästi siitä, kun tuollaisilla vakiintuneilla sanonnoilla leikitellään.

Minä huomaan pitäväni tuosta Aratovarista kovasti ja minusta on aika jännä, että millaiseksi sanoilla mittelyksi näiden kahden suhde on mennyt. Siis sinänsä se tuntuu ihan luonnolliselta ja sitä on kyllä kauhean kiva lukea, mutta tosiaan vaikuttaa siltä, että molemmat yrittävät koko ajan olla toista vähän nokkelampia. Pidän myös siitä, että kun molemmat ovat kasvaneet ja asuneet saarella meren ympäröiminä, niin meri myös kulkee mukana heidän puheessaan ja sanonnoissaan.
Erityisesti tämä: Varo vain ettei armaasi kylmene merituulien myötä
ja ”Taidan todella liikkua vaarallisilla vesillä”, joka oli myös osuva lopetus. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Kiitos jälleen kommenteistanne!

Mithrellas: Aratovar on tuollainen kuin on osaksi siksi että halusin tuollaisen hahmon, mutta nuo luonteenpiirteet eivät kuitenkaan täysin sopineet oikein Eldarionille.
Súiren sarkasmi on osaksi lähtöisin itsestäni, olen melko ujo joten usein epävarmoissa tilanteissa tulee turvauduttua sarkasmiin. Enkä ole ainoa joka niin tekee, olen huomannut.

Nerwen: Mitähän osaisin sanoa, kyllä, Aratovar on harvinaisen tosissaan. Onhan tuo Aratovarin ja Súiren juttu vähän tuollaista kiertelyä mutta siihenkin tulee muutos...

Leida: Ihanaa että pidätte kaikki tuosta kirjeestä :) Se oli hetken päähänpisto, ajattelen Aratovarin ja Quessen sen verran läheisiksi, että pakko Aratovarin on pitää sisarensa ajan tasalla elämästään.


No niin, viimein on seuraavan luvun vuoro. Olen vähän täpinöissäni tästä, toivottavasti pidätte.

Luku XXII


Tuttu koputus sai Súiren havahtumaan. Hän laski parsimansa paidan käsistään ja avasi oven yrittäen pitää kasvonsa ilmeettöminä. Oven takaa paljastui juuri se, ketä hän oli odottanutkin.
”Hei. Muistatko mitä sovimme viimeksi?” Súire sanoi ja hymyili ujosti yrittäen olla luonnollinen ja tietenkin oma itsensä. Aratovar nyökkäsi ja hymyili, ei kuitenkaan tavallisella itsevarmalla tyylillään.

Súire väisti ovensuusta ja mies meni istumaan pöydän ääreen, kuten aina. Häiritsevä hiljaisuus laskeutui mökkiin. Neito alkoi epäillä, oliko sittenkään ollut kovin hyvä idea yrittää olla oma itsensä, jos se tarkoitti tätä. Kun hiljaisuus alkoi muuttua liian kiusalliseksi, Súire istuutui pöydän ääreen ja pakotti itsensä sanomaan jotain.
”Tämä…ei tainnutkaan olla hyvä ajatus”, hän huokaisi.
”Ei, odota. Olit oikeassa, mitä sanoit minusta. Nyt kun yritän olla oma itseni, se on vaikeaa.”
”Oletko varma etten erehtynyt? Entä jos sinä olet sellainen, huoleton ja asioiden vähättelijä. Älä ota tätä pahalla, mutta entä jos olet sellainen?”
Aratovar naurahti.
”En välttämättä ole ihminen joka ottaa kaiken vakavissaan, päinvastoin. Mutta en ole täysin sellainen, jona minut tunnet. On helppoa, liiankin helppoa vähätellä asioita ja vitsailla kaikesta.”

Súire pidätti hengitystään. Jotain tällaista keskustelua hän oli toivonut mutta ei ollut uskonut sen koskaan tulevan. Neidon ollessa hiljaa, Aratovar jatkoi.
”En ole tainnut antaa itsestäni järin imartelevaa kuvaa”, mies naurahti hiljaa, ”Haluan vain sanoa, etten ole niin huoleton ja välinpitämätön kuin luulet.”
”En minä…”
”Anna minun sanoa loppuun. Elämässäni on monta tärkeää asiaa, vanhempani, sisareni ja nyt myös sinä. Olet varmaan kyllästynyt minuun ja rooliini. Mutta halusin vain sanoa sen. Sinä olet minulle tärkeä Súire.”

Neito oli varma että hänen sydämensä oli jättänyt monta lyöntiä väliin. Hän ei kyennyt muuta kuin tuijottamaan miehen kasvoja kun tämä antoi katseensa harhailla sanoja etsien.
”En tiedä mitä muutakaan sinulle sanoisin. Minulla oli paljon asioita mielessäni kun tulin, mutta kaikki tuntuvat kaikonneen. En osaa sanoa kuin, että välitän sinusta, kenties enemmän kuin ystävänä.”

Aratovar hiljeni ja käänsi katseensa Súireen. Neito oli täysin lukossa, hän ei saanut sanottua sanaakaan, ei käännettyä katsettaan poispäin. Súire näpersi käsiään hermostuneena kunnes Aratovar otti ja sulki ne omiinsa. Súire veti muutaman kerran syvään henkeä sulkien silmänsä, kuin olisi jälleen muistanut miten hengittää. Neito tunsi sydämensä lyövän kiihtyvään tahtiin ja oli varma, että Aratovarkin sen kuulisi. Mies odotti, vaiti ja liikkumatta pidellen yhä neidon käsiä omissaan kuin odottaen jotain, elettä, sanoja, mitä tahansa.

Viimein Súire suuttui omaan kyvyttömyyteensä ja nousi äkisti ylös, ottaen pari nopeaa askelta kohti keittiönurkkausta. Hän pysähtyi soimaten itseään. Näin ei pitänyt käydä. Hän oli sanonut niin itselleen, mutta antanut kaiken riistäytyä käsistä. Osa hänestä toivoi, että kuulisi Aratovarin lähtevän, osa taas halusi miehen jäävän. Súire kuuli Aratovarin nousevan, mutta tämä ei lähtenyt vaan tuli varovaisesti neidon taakse. Varovasti ja kevyesti mies siveli Súiren tummia hiuksia, antaen kätensä liukua hitaasti pitkin selkää vyötärölle pysähtyen. Aratovar kietoi kätensä kokonaan neidon vyötärön ympärille ja veti tämän varoen itseään vasten. Toisella kädellä mies silitteli Súiren hiuksia ja olkapäätä.
”Tämä on…me emme saisi…me emme saa…”
Súire ei kyennyt sanomaan mitään. Viimein hän antoi periksi Aratovarin läheisyydelle ja kääntyi tätä vasten. Aratovar siveli neidon kasvoja ja kaulaa ja toi kasvonsa lähemmäs. Súire seisoi miltei lamaantuneena kun miehen huulet hipaisivat hänen omiaan, mutta painuivatkin hänen otsalleen.
”Minun on mentävä”, Aratovar sanoi pehmeällä äänellä ja lähti mökistä. Súire jäi seisomaan paikoilleen ilmeettömänä.

Súire ei heti täysin käsittänyt, mitä juuri oli tapahtunut.

**********

Aamulla herätessään Quesse tunsi olonsa varsin kurjaksi. Huoneen tunkkainen ilma sai hänet voimaan pahoin. Quesse joi pikarillisen vettä ja puki vaatteet hitaasti ylleen. Hänen oli pakko saada raikasta ilmaa. Neito meni puutarhaan ajatellen sen tuoksun helpottavan oloa. Puutarhaan meno ei kuitenkaan ollut paras vaihtoehto. Päivä oli varsin lämmin ja puutarhan kukkien tyrmäävä tuoksu sai naisen antamaan ylen erään pensaan taakse.

Quesse irvisti pahalle maulle suussaan. Häveten hän mietti, mitä puutarhuri mahtaisi tuumata kun löytäisi naisen vatsan sisällön pensaan juurelta. Neito katseli ympärilleen, josko joku olisi nähnyt hänen pikku vahinkonsa. Kun ketään ei näkynyt, Quesse sylkäisi pari kertaa saadakseen kitkerän maun suustaan. Hän lähti nopeasti pois puutarhasta takaisin linnaan. Linnan käytävät olivat lämpimästä päivästä huolimatta ihanan viileät ja ilma oli melko raikasta. Quesse istahti hetkeksi käytävälle erääseen syvennykseen. Neito sulki hetkeksi silmänsä ja nojasi viileään kiviseinään toivoen, ettei kukaan yllättäisi häntä. Quesse kuuntelikin koko ajan, josko joku tulisi käytävää pitkin.

Huono olo helpottikin hetkeksi, mutta ei lähtenyt kokonaan. Quesse punnitsi hetken vaihtoehtoja; joko hän voisi mennä Parannuksen Tarhaan, jolloin hän tosin vaivaisi parantajia turhalla asialla. Tai hän voisi käydä Kuningattaren luona. Quesse ei ollut varma, olisiko sopivaa mennä valittamaan Kuningattarelle huonovointisuuttaan. Neito lähti viimein mennä Kuningattaren luo, mutta päätti olla hiljaa vaivoistaan.

Pian Quesse seisoikin Kuningattaren huoneen oven takana. Neito koputti varovaisesti oveen ja pian yksi seuraneideistä tuli avaamaan oven. Seuraneiti niiasi ja väisti oviaukosta.
”Quesse, tämäpä mukava yllätys. Istuudu toki”, Kuningatar sanoi ja antoi merkin seuralaisilleen jotka lähtivät jättäen Kuningattaren ja Quessen kaksin huoneeseen.
”Näytät hieman huonovointiselta. Oletko kunnossa?”
”Olen kunnossa, oli vain hieman huono olo aamulla kun heräsin”, Quesse sanoi yrittäen kuulostaa huolettomalta, mutta Kuningattaren hymy sai hänen olonsa epävarmaksi, kuin tämä olisi arvannut tai tiennyt jotain, mistä Quessella ei ollut aavistustakaan.
”Vai niin. Kävitkö parantajan luona? Heiltä saa helpotusta huonoon oloon”, Kuningatar vastasi merkillisellä äänensävyllä.
”En halua vaivata heitä tällaisella pienellä asialla. Voin huomenna varmasti paremmin”, Quesse vakuutteli.
”Oletko varma? Ehkä kannattaisi kuitenkin käydä parantajien luona. Kannattaahan aina varmistua”, Kuningatar sanoi painokkaasti. Quesse ei kyennyt väittämään vastaan Kuningattarelle ja lopulta myöntyi:
”Minun täytynee sitten mennä heti.”
Quesse nousi, niiasi ja lähti pois Kuningattaren luota varsin hämillään.

Lähestyessään Parannuksen Tarhaa Quessea hävetti hieman. Hän oli yhä varma, että hänen vaivansa olivat tavallista pahoinvointia, eikä halunnut vaivata parantajia turhan tähden, näillä oli varmasti parempaakin tekemistä. Eräs parantajista oli juuri tulossa Quessea vastaan, kun hän oli aikeissa kääntyä takaisin.
”Teidän Ylhäisyytenne”, parantaja tervehti niiaten.
”Hyvää päivää. Olen pahoillani kun tulen vaivaamaan teitä näin. Teillä on varmasti kiireitä, mutta Kuningatar kehotti minua tulemaan tänne”, Quesse sanoi hieman vaivautuneesti.
”Älkää toki vähätelkö vaivojanne, aina kannattaa tarkistaa, että kaikki on kunnossa. Mikä teitä vaivaa?”
”Voi, ei mitään vakavaa, pientä pahoinvointia vain ja se on jo mennyt ohi”, neito kiirehti sanomaan.
”No, katsotaan nyt kuitenkin”, parantaja sanoi hymyillen. Hän johdatti Quessen sisään taloon ja vei tämän istumaan hiljaiselle käytävälle, josta näkyi puutarhaan. Quesse oli hämillään; parantaja oli hymyillyt samanlaista tietäväistä hymyä kuin Kuningatarkin. Tiesivätkö kaikki muut mikä häntä vaivasi, paitsi hän itse?

Quesse ei ollut milloinkaan ollut niin punastunut kuin nyt vastaillessaan arasti ja hämillään parantajan kysymyksiin. Kysymykset kohdistuivat varsin yksityisiin asioihin ja Quesse oli miltei tyrmistynyt miten rauhallisesti parantaja kysyi häneltä, milloin hän oli viimeksi maannut miehensä kanssa.
”Anteeksi, mutta miten nämä…kysymykset liittyvät mitenkään huonovointisuuteeni?” Quessen oli pakko kysyä.
”Olen pahoillani, kysymykseni tuntuvat teistä varmasti epämukavilta, mutta haluan vain varmistaa, onko olettamukseni oikea.”
”Mikä se sitten on?” Quesse töksäytti. Hän halusi päästä nopeasti pois tästä epämukavasta tilanteesta.
”Toivottavasti ette pane pahaksenne, mutta haluan ensin varmistua. Voisitteko siis ystävällisesti vastata vielä muutamaan kysymykseen, niin tiedän paremmin.”

Quesse nyökkäsi ja vastasi parhaansa mukaan parantajan kysymyksiin. Viimein tämä alkoi hymyillä oudosti ja neito katsoi varautuneesti naista.
”Voi, älkää näyttäkö noin vakavalta. Minä luulen, olen lähes täysin varma, että te odotatte lasta”, parantaja sanoi sydämellisesti hymyillen.

Neito tuijotti eteensä hämmästyneenä, eikä edes aluksi kunnolla tajunnut mitä hänelle oli sanottu. Epäuskoinen hymy levisi hänen kasvoilleen kun hän katsoi parantajaa, joka hymyili yhä.
”Tarkoitatteko todella...olenko minä…tämähän on aivan ihanaa!” Quesse huudahti naurahtaen. Neito nousi ylös, kiitti parantajaa ja lähti nopeasti takaisin kohti linnaa hymy huulillaan.

Päästessään linnaan, Quesse aikoi ensin mennä Kuningattaren luo kertomaan uutisen, mutta muuttikin mielensä. Eldarionin pitäisi kuulla ensimmäisenä.
”Miksi iltaan on vielä niin pitkä aika”, Quesse huokaisi kärsimättömänä.

***********

”Viimeinkin, minulla on sinulle tärkeää kerrottavaa”, Quesse huudahti iloisena Eldarionin viimein saapuessa.
”Mitä, onko jotain tapahtunut?” mies kysyi hämmästyneenä, kun neito tuli hänen luokseen kietoen kätensä hänen ympärilleen.
”On, jotain on todellakin tapahtunut”, nainen naurahti.
”Kerrohan sitten oitis, mikä tekee sinut noin iloiseksi.”

”Arvaahan”, Quesse sanoi ovelasti.
”Quesse, minä en todellakaan ole hyvä tällaisessa”, mies hymähti.
”Hyvä on, annan sinulle vihjeen”, nainen nauroi, ”Se on pieni, itkee ja jos mahdollista, tekee meidät entistä onnellisimmiksi.”
Quessen oli vaikea pidätellä nauruaan katsellessaan miten Eldarionin ilme muuttui mietteliääksi, vaihtui sitten yllättyneestä ja epäuskoisesta täydelliseen hämmennykseen. Viimein miehen ilme kirkastui.
”Oletko nyt varma?”
”Olen, lähes täysin.”
”Kai olen nyt sitten ymmärtänyt oikein. Sinä olet raskaana?”
Quesse nyökkäsi ja suukotti Eldarionia.

Eldarion meni tyystin sanattomaksi. Mies huomasi, ettei ollut oikeastaan edes ajatellut, että Quesse voisi tulla raskaaksi, kieltämättä hän ei ollut uhrannut perheenlisäykselle ajatustakaan. Eldarion oli tottunut elämään varsin sujuvaa arkea Quessen kanssa ja naisen uutinen sai hänet hiljaiseksi.
”Me saamme siis lapsen”, Eldarion lopulta tokaisi kun ei muuta keksinyt.
”Niin, raskaus tarkoittaa yleensä lapsen saamista”, Quesse totesi huvittuneena.

”Miten päiväsi meni?” mies kysyi yhtäkkiä. Nainen katsoi Eldarionia hieman hämmästyneenä. Quesse olisi halunnut kysyä Eldarionilta, oliko tämä kuunnellut sanaakaan tai edes tajunnut mitä oli juuri kuullut.
”Varsin hyvin, ottaen huomioon että voin pahoin lähes koko päivän ja oksensin ruusupensaaseen. Mutta vastapainoksi sain kuulla iloisen uutisen, jota sinä et ilmeisesti ole vielä täysin sisäistänyt”, Quesse sanoi huolettomasti.
”Anteeksi, en vielä ihan täysin tajua tätä.”
”Huomasin”, neito hymähti.

”Eldarion?”
”Niin Quesse?”
”Milloin olet viimeksi vaihtanut puhtaan paidan yllesi?”
”Tänä aamuna, miten niin?”
”Hmm, vaikea uskoa. Sinun on parempi vaihtaa se, ennen kuin annan taas ylen.”

**********

Súire katsoi apeana ulos. Aurinko oli piilossa ja raskas pilviverho enteili myrskyä. Súiren mieli ei ollut sen valoisampi. Oli kulunut pian viikko siitä, kun Aratovar oli viimeksi ollut Súiren luona. Ensin mies oli melkein suudellut neitoa, mutta lähtenyt nopeasti pois. Neito tunsi olonsa varsin epätoivoiseksi. Samalla hän yritti tukahduttaa toiveensa siitä, että näkisi pian ikkunasta Aratovarin kävelemässä rantakallioita pitkin hänen luokseen.
”Hän on varmasti tullut järkiinsä eikä edes ajattele minua”, Súire vakuutteli ääneen itselleen. Kaikki olisi ohi ja he eläisivät kumpikin omaa elämäänsä, erillään.
”Onneksi en ollut rakastunut häneen”, neito ajatteli, mutta epäröi hetken. Tietenkään hän ei ollut rakastunut, hän oli vain ystävystynyt Aratovarin kanssa, ja oli apea koska ystävyys oli ohi.

Samassa Súire havahtui ajatuksistaan ja huomasi parsineensa sukan kiinni hihaansa.
”Mikä ihme minua vaivaa”, neito älähti alkaessaan purkaa pistojaan.

Súire yritti jatkaa työtään, mutta heitti pian sukan ja langan neuloineen pöydälle, veti isänsä vanhan takin ylleen ja lähti ulos. Neito tiesi todennäköisesti kastuvansa, mutta ei välittänyt. Súire meni talon taakse ja kiersi rantaa pitkin kalastajakylän. Viimein hän nousi ylös pengertä tielle ja sen poikki metsään. Ilma jyskytti neidon korvissa kun hän nousi nopeasti rinnettä ylös. Ilmassa oli sähköinen tuoksu, pian salamoisi. Súire toivoi, että Wingon ja Saegon olisivat palaamassa jo kotiin. Myrsky oli aina arvaamaton ja sen aikana oli parempi olla sisällä. Tai mieluummin missä tahansa muualla kuin merellä.

Viimein Súire oli rinteen päällä ja pysähtyi. Lähestyvä rajuilma tuntui paineena hänen päässään ja sitä kivisti. Súire istui kivelle tasaamaan hengitystään. Kylmä viima puhalsi ja neito kietoi lämpimän takin tiukemmin ympärilleen.

Kun pääkipu oli helpottanut, neito nousi ja jatkoi matkaansa. Hän ei tiennyt missä oli ja suuntasi vaistonvaraisesti kohti kielekettä, jolla oli Aratovarin kanssa ollut.
”Metsä on melko pieni, en voi onneksi eksyä”, Súire ajatteli tarpoessaan mättäiden ja heinikkojen läpi.

Súire huokaisi helpottuneena nähdessään tutun paikan puiden lomasta. Ukkonen jyrähti kauempana ja neito astui aukealle.

Siinä samassa neito toivoi että olisi jäänyt kotiin. Salama välähti ja sadepisarat alkoivat putoilla. Ja Aratovar seisoi kielekkeellä merelle katsoen. Neito elätteli turhaan toiveita, ettei mies olisi kuullut hänen tuloaan, sillä Aratovar kääntyi katsomaan tulijaa.
”Súire?” mies kysyi hämmästyneenä. Súire oli vaiti ja jäi paikoilleen seisomaan sateen yltyessä.
Viimeksi muokannut Andune, Su Helmi 03, 2008 7:59 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Voi miten suloinen luku. :D Siis varsinkin Quessen ja Eldarionin osalta, mutta Aratovar ja Súirekin olivat edelleen suloisia ja kiinnostavia.

Tuo Súire on tosiaan kiehtova persoona tuon kaiken varautuneisuutensa kanssa. Minulla on kuitenkin se käsitys, että Súire on todellisuudessa kiinnostunut Aratovarista, mutta ei vaan oikein uskalla tunnustaa sitä edes itselleen. Ja siinä mielessä on kauhean kiva, että Aratovar ei luovuttanut heti, vaikkei saanutkaan vastakaikua tuolle "rakkauden" tunnustukselleen (tai ehkä tässä vaiheessa on vielä parempi puhua kiinnostuksen tunnustamisesta), vaan uskalsi lähestyä Súirea. Tuo kohta, jossa hän halaa ja melkein suuteli Súirea oli aivan ihana. :)

Nuo Quessen aamupahoinvoinnit ja muiden tietäväiset hymyt olivat todella hupaisaa luettavaa. Tyttöparka taitaa olla melkoisen tietämätön, mitä noihin asioihin tulee. Hän suhtautui tuohon lapsen saamiseen niin aurinkoisesti, että kävi mielessä, että mahtaako Quesse edes käsittää miten kauhea vaiva siinä raskaudessa ja lapsen synnyttämisessä lopulta tulee olemaan. Minä olen joskus vähän miettinyt tuota, että miten Keski-Maassa mahdettiin tuosta raskaudesta saada varmuus, siis että tarvitaanko siihen todella parantajien asiantuntemusta, nimittäin mitä he oikeastaan voivat tehdä, kun ei ole mitään raskaustestejä, ultraääniä sun muita tekniikoita. Että minusta vähän tuntuu, että Arwenkin olisi hyvin voinut selvittää asian, mutta voi tietysti olla, ettei kuningatar häveliäisyyttään halunnut puuttua asiaan. Eldarionin reaktio oli suloinen, miesparka taitaa olla vähintään yhtä tietämätön kuin vaimonsa. :D

Loppuosa oli myös mielenkiintoinen. Jännä, että se Aratovar oli ollut niin kauan poissa Súiren luota. Ehkä tuo Súiren varautuneisuus sitten sai miehen epäilemään tytön tunteita. Nuo Súiren sekavat tunteet oli hienosti kuvattu, ja tuo sukan parsiminen kiinni hihaan oli hauska yksityiskohta. (Tuli mieleen, että minä voisin ajatuksissani tehdä jotain tuollaista.) Tuota myrskyn lähestymistä oli kuvattu hienosti, ja kuinka sitten sattuikaan, että Súire ja Aratovar päätyivät jälleen samaan aikaan tuonne kielekkeelle. Mielenkiintoista nähdä, mihin tilanne tuosta kehittyy. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Ihana. :D

Jo tuo alku, se Aratovarin melkein-suudelma ja kaikki, romantikko on täällä täpinöissään. :D Se oli ihana kohta, tykkäsin paljon.

Minä jo arvasin, mikä uutinen Quessea odotti kun hänen oli paha olo :wink: Sitä jotenkin vain luki "tietäväisesti hymyillen" eteenpäin ja saikin sen, mitä odotti. Ihana, ihana. :roll: Tykkäsin paljon tästäkin. Ja Eldarion :D (käytän ylipaljon hymiöitä). Eldarion oli niin suloinen, kerta kaikkiaan. Mutta voisin yhden kohdan nostaa esille: ”Miksi iltaan on vielä niin pitkä ilta”, Quesse huokaisi kärsimättömänä. Huomaat varmaan itsekin, miksi tuon lainasin.

Súire on melkoisen taitava, kun saa sukan kiinni hihaansa. :lol: Mutta kyllähän sitä ajatellessaan tekee kaikenlaista. Loppu jätti miettimään, että mihin tämä nyt sitten menee. Tuo myrsky tuntuu pelottavalta, olit kuvanunt sen kivasti.

Anteeksi vähän höttöinen palaute ja jatkoa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Suloinen luku. ;)

Aratovar on kauhean mielenkiintoinen persoona ja tuo hänen juttunsa Súiren kanssa on aika jännä. Pidin kauheasti tuosta näiden kahden yhteisestä kohtauksesta tuossa alussa. Ja oli jotenkin viehättävää, että kuinka Aratovar melkein suuteli Súirea. Súiren ajatuksetkin tuntuvat tosi aidoilta, siis miten hänestä tuntui, että Aratovarin olisi järkevää lähteä, mutta miten hän mielessään taisi kuitenkin haluta tämän jäävän. Ja se, miten hän ei osannut sanoa mitään tuohon Aratovarin toteamukseen siitä, että mies välittää hänestä enemmän kuin ystävänä. Ja onhan se ihan ymmärrettävää, että Súiren on vaikea uskoa, että Aratovar todella välittää hänestä, tavallisesta kalastajamökin tyttösestä. Erityisesti, kun Aratovarilla on ennen tuota kohtaamista ollut tapana suhtautua aika leikkisästä moniin asioihin, helposti siinä voi tulla mieleen, että tämä on vain leikkinyt Súiren tunteilla.

Quesse ja Eldarionkin olivat kovasti suloisia. Ja Eldarionin suhtautuminen tuohon vaimonsa raskauteen oli huvittavan hämmentynyt. ”Se on pieni, itkee ja jos mahdollista, tekee meidät entistä onnellisimmiksi.” Tämä oli Quesselta varsin ihana tapa kertoa tuo uutinen Eldarionille. ;)

Sitten tykkäsin tuosta, miten olit kuvannut tuota myrskyä. Ymmärrettävää, että Súire halusi veljensä pois mereltä. Tämä oli minusta kauhean kivasti sanottu: Myrsky oli aina arvaamaton ja sen aikana oli parempi olla sisällä. Tai mieluummin missä tahansa muualla kuin merellä. Se on kyllä varmasti niin totta. Olen kerran tullut saaresta pois veneellä sateessa ja tuulessa ja se oli kyllä kokemus, jota en haluaisi uudistaa. Rantaan päästessä vettä oli veneessä nilkkoihin asti, olin märkä jokaista vaatakappaletta myöten ja pidellyt puoli tuntia sylissäni rimpuilevaa, parikymmentä kiloista koiraa. :)

Niin, ja jännään kohtaan jätit tämän, kiva kuulla, mitä seuraavassa luvussa sitten tapahtuu. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Kiitos kommenteistanne!

Mithrellas: Minä en osaa oikein muuta tehdä kuin kiitellä palautteestasi. Tuollaisia vaivaantuneita ja hankalia tilanteita on aika kutkuttava kirjoittaa. Eldarion ja Quesse ovat kyllä melko tietämättömiä mitä tuohon asiaan tulee, mutta luulen että tuon ajan "valistus" oli melko vähäistä :)

Nerwen: Alunperin takkusin hirveästi tuon alun kanssa, ihanaa jos pidit :) Hyvä kun huomautit tuosta virheestä *mutisee jotain wordin oikoluvusta ja omasta sokeudesta*

Leida: Minä itse en ole koskaan kokenut kunnon myrskyä juuri rannikolla joten nuo kuvaukset ovat lähinnä omien mielikuvien pohjilta kirjoitettuja. Hyvä vain jos ovat aidontuntuisia :)


Seuraavaan lukuun. Tämä oli melko vaikea kirjoitettava, monta kohtaa joihin oli vaikea saada se oikea tunnelma. Tuntuu että tässä on vieläkin kohtia jotka kaipaisivat viimeistelyä, mutta päästän sen nyt kuitenkin käsistäni.


Luku XXIII

Ukkonen jyrähteli ja salamat iskivät merellä. Súire tunsi miten hänen vaatteensa alkoivat pikkuhiljaa kastua läpi ja liimautumaan ihoon kiinni. Neito sipaisi märkiä hiuksia kasvoiltaan ja tuli muutaman askeleen lähemmäs Aratovaria. Kumpikaan ei sanonut mitään. Súire kietoi kosteaa takkia ympärilleen tiukemmin ja käänsi katseensa pois Aratovarin silmistä.
”Et ole käynyt…” neito sanoi varovaisesti tuijotellen muualle.
”Olisitko halunnut minun tulevan vai?” Aratovar kysyi oudolla äänensävyllä, kuin tämä yrittäisi peittää katkeruutta.
”Kenties…”
Nuorukainen hymähti.
”Minä kun luulin, ettet haluaisi edes nähdä minua.”
”Miksi en haluaisi?” Súire kysyi pakottaen äänensä vakaaksi.
”Koska käytökseni”, Aratovar aloitti, ”Se mitä tein tai no, melkein tein…en vain voinut…”
”En minä suuttunut.”

”Pidit minua varmasti moukkamaisena.”
”Köyhänä siihen ei ole paljon varaa.”
”Kai sinä voit loukkaantua siinä missä ylhäisöneitokin. Peität sen vain paremmin.”
”En minä mitään peittele”, Súire sanoi hieman närkästyneesti ja lisäsi lempeämmin, ”Sinä et vain tunne minua.”
”Luuletko että saan siihen vielä mahdollisuuden?” Aratovar kysyi varovaisesti.
”Mihin?”
”Sinuun paremmin tutustumiseen”, mies vastasi ja tavoitti Súiren katseen. Neito epäröi hetken kunnes nyökkäsi varovaisesti.

Súire pakotti itsensä Aratovarin vierelle. Súire oli hieman peloissaan, hänestä tuntui kuin yksikin väärä sana tekisi hänestä ja Aratovarista jälleen ventovieraita toisilleen.
”Minä en vieläkään täysin ymmärrä sinua. Miksi olet ystäväni?” neito kysyi. Asia oli häntä vaivannut jo kauemman aikaa ja hän halusi viimein päästä asiasta selville.
”Miksi en olisi?”
”Koska en ole…”
”Ylhäisöä vai?” Aratovar keskeytti ja jatkoi kiivaasti,” Ei varakkuudella tai asemalla ole loppu viimein mitään väliä. Ne ovat useimmiten vain tiellä.”
”Tiellä, missä?”
”Ystävystymisessä, rakkaudessa…kaikessa”, Aratovarin ääni hiipui.

”Se kaikki on niin raivostuttavaa”, mies jatkoi, ”Miksi kaikki eivät näe rahan ja aseman ohi sydämeen ja todellisuuteen.”
”Mitä sinä puhutkaan…”
”Yksi syy siihen, miksi halusin ystävystyä kanssasi Súire. Halusin kokea edes jotain sinun yksinkertaisesta elämästäsi. Sinä olet todella hyödyksi jollekin, kun minä olen vain tyhjäntoimittaja. Vaikka minä olen meistä se, jolla on parempi asema, sinusta on enemmän hyötyä. Sinulla on jokin merkitys tässä maailmassa”, Aratovar puhui vakavana.

Miehen sanat olivat Súiresta oudot, tämä ei ollut lainkaan oma itsensä. Tosin, Súire ei oikein tiennyt, tunsiko hän todellista Aratovaria. Neito olisi halunnut kieltää miehen puheet itsensä hyödyttömyydestä, kertoa miten tärkeä Aratovar oli hänelle, mutta hän ei voinut. Vaikka Aratovar ei uskonut asemaan ja sukuun, Súire uskoi. Hänen täytyi uskoa.

”Aratovar, sinä puhut asioista joita ei voi muuttaa. Sinun ja minun täytyy muistaa paikkamme, sillä muuhun meistä ei ole.”
”Jos sitoisin itseni asemaani, menettäisin sinut. Ja se on liikaa. Mutta minulla ei ilmeisesti ole vaihtoehtoa.”

Tämän sanottuaan Aratovar loi surumielisen vilkaisun neitoon ja kääntyi pois lähteäkseen. Súire ei täysin tajunnut mitä juuri oli tapahtunut. Heidän koko keskustelunsa oli ollut niin outo ja sekava, kuin hajanaisia sanoja hetken mielijohteesta lausuttuna.

Neito tunsi sydämensä yhä raskaammaksi jokaisen askeleen myötä, jonka Aratovar otti kävellessään pois hänen luotaan. Mies oli jo melkein päässyt mäen alas, kun Súire lopetti sisäisen väittelynsä ja juoksi miehen kiinni.
”Aratovar, älä mene. Älä jätä tätä kaikkea näin. Minä en pysty…”
Súire huomasi itkevänsä. Muuten hän tuskin olisi tuntenut kyyneliään sateen kastelemilla kasvoillaan, mutta ne valuivat kuumina pitkin kylmenneitä poskia. Aratovar katsoi hämmästyneenä Súirea ja pyyhki kyyneleitä ja sadepisaroita tämän kasvoilta. Neito käänsi kasvonsa pois ja sipaisi märät hiukset silmiltään.
”Súire, katso minuun.”
Aratovar käänsi neidon kasvot hellästi itseään päin.
”Mihin sinä et pysty?”
”Unohtamaan.”
”Mitä?”
”Sinua”, Súire henkäisi ja painoi päänsä alas, ”Olet minun paras ystäväni, ainoa todellinen ystävä joka minulla on milloinkaan ollut. Ja vaikka joskus ajattelin olevan parasta, että muistaisit jälleen asemasi, se tuntuu nyt väärältä. Sinä et tiedäkään, miten olen iloinnut vain siitäkin, että olet istunut hiljaa pöydän ääressä katsellen askareitani. Ymmärrän tietysti, jos et enää halua…Mutta tiedä, että olet aina tervetullut.”

Súire huomasi hengittävänsä kiivaasti ja yritti tasata hengitystään. Samassa hän mietti, olisiko kuitenkin ollut parasta pysyä vain hiljaa katsellessaan Aratovarin mitäänsanomattomia kasvoja. Yhtäkkiä mies naurahti, mutta nauru ei ollut pilkkaavaa vain pikemminkin helpottunutta.
”Niinkö sinä ajattelet.”
Mies ei kysynyt, hän vain totesi. Lämmin, mutta ovela pieni hymy nousi hänen kasvoilleen.
”Entä, millä tavalla olen tervetullut luoksesi. Ystävänä? Vaiko jonain muuna…”
Aratovarin ääni hiljeni kun hän kietoi kätensä hellästi neidon lanteille ja suuteli tätä kokeilevasti. Ensin Súire vastasi varovaisesti suudelmaan mutta vetäytyi äkisti pois, kuin olisi juuri havahtunut siihen, mitä oli tekemässä. Aratovarin kasvoilla häilähti pieni pettymys, mutta mies tuntui tiukentavan otettaan neidon ympärillä.

”Sinä olet niin häveliäs, että tunnen itseni melkeinpä roistoksi.”
Súire oli varma, että hänen pitäisi tuntea olonsa ahdistuneeksi, mutta Aratovarin ystävällinen ja turvallinen ääni ja lämmin syli tekivät neidon olon oikeastaan hyväksi. Siinä samassa Súire moitti ajatuksiaan. Tämä oli väärin ja tilanne pitäisi päättää mitä pikimmiten. Neidon päättäväisyys kuitenkin murentui kun mies suuteli häntä uudestaan.
”Pyydän, älä vihaa minua tämän takia”, Aratovar kuiskasi neidon huulia vasten, ”Minä en vain pysty samaan kuin sinä.”

Pienet pisarat putoilivat yhä, mutta ukkonen oli loppunut eikä tuuli enää tuivertanut niin voimakkaasti. Súire tuskin huomasi myrskyn pikkuhiljaa laantuneen. Hän ei tajunnut ympäristöstään mitään, tunsi vain Aratovarin huulet omillaan ja poskiensa kuumotuksen. Súire oli varma, että hänen jalkansa olisivat pettäneet, ellei Aratovar pitelisi häntä tiukasti.

Kun mies viimein vetäytyi pois suudelmasta, hän jäi katselemaan Súirea hieman varuillaan, kuin odottaen jotain. Neidon katsellessa takaisin häkeltyneenä ja hieman hymyillen, Aratovar rentoutui. Kumpikin katseli toista sanomatta sanaakaan. Hitaasti neito kietoi kätensä nuorukaisen niskan taa. Lämmin olo valtasi Súiren kun hän viimein pystyi katsomaan Aratovaria silmiin ilman, että tuntisi olonsa epämukavaksi. Mikään ei tuntunut paremmalta nyt, kun hän katsoi kunnolla ensimmäistä kertaa miestä todella silmiin. Huulet löysivät jälleen toisensa, nyt rohkeammin ja kiihkeämmin, ja sateen kasteleman metsän suojissa he todella löysivät viimein toisensa.

**********

Quesse makasi vatsallaan sängyn reunalla ja piteli hiuksiaan pois kasvoiltaan. Viime aikoina tutuksi tullut maku maistui taas suussa ja nainen kurotteli vesilasia yöpöydältä. Hieman seisonut vesi tuntui taivaalliselta, kun Quesse huuhteli oksennuksen maun suustaan. Joka-aamuinen oksentelu alkoi pikkuhiljaa ärsyttää ja turhauttaa siitä huolimatta, että se oli periaatteessa täysin normaalia. Parantaja oli lohdutellut Quessea, että aamupahoinvointi helpottaisi jonkun ajan kuluttua. Tämä tosin ei ollut kertonut tarkempaa määritelmää tuolle ajalle ja Quesse epäili pahoinvoinnin helpottavan vasta lapsen synnyttyä.

Ovelta kuului koputus ja nainen tiesi jo tulijan. Häntä miltei hävitti, miten palvelija tiesi joka aamu tulla tiettyyn aikaan, tietysti tyhjentämään sangon. Quesse ajatteli ironisena, miten surkealta hän mahtoikaan näyttää maatessaan vatsallaan mytyssä olevan peiton vieressä tyhjentämässä vatsaansa. Joka-aamuinen rituaali alkoi jo tuntua. Quessen vatsalihakset olivat kipeytyneet ja hän tunsi itsensä typeräksi joutuessaan aina ottamaan tukea, noustessaan ylös tai alas istuessaan.

Palvelija tuli, vaihtoi astian, niiasi ja poistui. Quesse yritti ryhdistäytyä ja nousi ylös vuoteelta. Varoen hän vaihtoi vaatteet ylleen ja ryhtyi selvittelemään hiuksiaan. Quesse jäi katsomaan itseään pelistä; kuvastuvat kasvot olivat hivenen kalpeat ja väsyneet. Neito tunsi suunnatonta halua painaa päänsä kylmään veteen virkistyäkseen, mutta se olisi vienyt aikaa ja vaivaa; ei näyttäisi kovin edustavalta, jos hän käyskentelisi linnassa hiukset vettä valuen. Pitkät hiukset kuivuivat niin rasittavan hitaasti. Quesse tyytyi vain nipistelemään hieman poskiaan saadakseen niille hieman väriä ja meni siistimään vuodetta.

Huvittuneena neito ihmetteli, kuinka Eldarion enää viitsi nukkua hänen vieressään. Raskauden myötä Quesse nukkui osan öistä levottomasti heittelehtien ja heräillen usein. Hieman häpeillen hän mietti, kuinka monta kertaa oli potkaissut Eldarionia unissaan. Mies oli kuitenkin ystävällisesti vaiennut mahdollisista mustelmistaan ja ainakin toistaiseksi pysynyt vuoteessa, eikä siirtynyt divaanille nukkumaan.

Quesse avasi hieman ikkunoita tuulettaakseen huonetta ja siisti sitä hieman. Vaikka hän tiesi, että puolen päivän aikoihin huone siivottaisiin, hän ei silti halunnut jättää sitä miten sattui. Joka aamu neito tuuletti huoneen ja siisti vuodetta, tosin hän ei ollut vieläkään päässyt selville, miten palvelijat osasivat viikata petivaatteet niin kätevästi. Kotona Quesse oli vain levittänyt peiton ja päiväpeiton miten sattui, sängyn petaaminen oli asia, joka ei ollut juuri milloinkaan saanut neidon huomiota.

Tuskin Quesse oli päässyt ulos huoneestaan, kun hänelle tuotiin kaksi kirjettä. Päivä oli kaunis ja neito päätti mennä lukemaan kirjeet ulos. Hän hylkäsi ajatukset puutarhasta, ylen antaminen ruusupuskaan hävetti vieläkin.

Quesse jäi istumaan puutarhaan johtavalle käytävälle. Seinää vasten nojasi penkki ja kate suojasi auringolta. Neito tutkaili saamiaan kirjeitä. Toinen oli äidiltä, sen hän oli jo arvannutkin. Quessen ei tarvinnut paljon arvailla äitinsä reaktiota kun oli saanut tietää raskaudesta. Hän luki nopeasti Mírën kirjeen. Se käsitti lähinnä onnitteluja ja iloitsemista, sekä tietysti terveisiä ja kuulumisia Tolfalasista. Toinen kirje kiinnitti Quessen huomion. Hän iloitsi tunnistaessaan Aratovarin käsialan ja mursi sinetin nopeasti. Samassa neito tunsi syyllisyyttä muistaessaan, että oli täysin unohtanut vastata veljen edelliseen kirjeeseen.

Tervehdys,

aioin ryhtyä vihoittelemaan sinulle, kun en saanut vastausta, mutta saat anteeksi jos nimeät lapsesi minun mukaani, oli sitten tyttö tai poika. No, ehkä ei kuitenkaan. Tosin mieltäni jäi kyllä kutkuttamaan ajatus kaimasta.

Sinulla taitaa sitten olla kaikki asiat hyvin siellä vai? Sen kuin vain olet, vailla huolia. Täytyy myöntää, että olen aavistuksen kateellinen. Tosin, minunkin elämässäni alkaa ainakin yksi osa-alue järjestäytyä. Tosin esteenä saattavat olla sellaiset pikkuasiat kuten isä ja äiti. Mutta, esteet on tehty voitettaviksi, jos ryhdyn sanontoja viljelemään.

Kai minun pitäisi onnitella sinua, vaikka luulen äidin hoitaneen sen puolen varsin mallikkaasti. Yritin taas lahjoa äidin, jotta olisin saanut kirjoittaa sinulle hänen puolestaan, mutta tällä kertaa hän piti päänsä. Ole onnellinen, että olet muualla. Äiti on kävellyt koko päivän edestakaisin välillä päivitellen miten hienoa kaikki on, ajatella että hänestä tulee isoäiti. Isä kestää tyynesti kaiken hössötyksen ja myhäilee hänkin tyytyväisenä. Tässähän tulee pian mustasukkaiseksi kun pikkusisko saa kaiken huomion, eikä kaiken lisäksi ole edes kotona!

Pitäisiköhän minun kirjoittaa jotain vakavastikin. Tosin, kyllä minä tiedän, että naurat tätä lukiessasi ja se on hyvä asia, kunhan minä en ole naurunkohteesi.

Luulen, että minulla ei ole mitään järkevää sanottavaa. Pärjäilehän siis, sisko-hyvä.

Terveisin Aratovar


Quesse naurahti. Kirjeessä ei tuntunut olevan päätä eikä häntää, mutta viihdyttävä se oli. Quesse olisi halunnut kuulla lisää yksityiskohtia koskien veljensä ”järjestynyttä osa-aluetta”, mutta hänen pitäisi ilmeisesti ahdistella veljeään kysymyksillä. Nopeasti neito kiiruhti huoneeseensa ja etsi kirjoitusvälineet käsiinsä.

Hei,

olen todella pahoillani, unohdin täysin vastata kirjeeseesi. Unohdus ei ollut tosin täysin minun vikani, aioin kyllä vastata kirjeeseesi, mutta Eldarion häiritsi kriittisellä hetkellä.

Kyllä, kaikki on hyvin. Olen oikeastaan tyytyväinen, etten ole kotona, en usko että kestäisin äidin hössötystä. Olet kyllä väärässä, en minä täysin ilman huolia elä. Tai no, en tiedä voiko sitä huoleksi sanoa, mutta voin kertoa, ettei joka-aamuinen oksentaminen kovin mukavaa ole.

Ja nyt, en voi mitään uteliaisuudelleni. Kerroit jo olevasi rakastunut ja haluan kuulla yksityiskohtia. Turha yrittää kierrellä ja kaarella, sinä ahdistelit minua silloin taannoin samalla tavalla kysymyksilläsi, joten aika tasata tilit. Voisit aloittaa kertomalla kuka hän on? Millainen hän on? Tietävätkö isä ja äiti? Äläkä edes yrittele kostavasi minulle ”unohtamalla” vastata tähän kirjeeseen ja jokaiseen kysymykseeni. Jos vastausta ei kuulu, saatan kysäistä seuraavassa kirjeessäni äidiltä, joko sinä olet mielitiettysi kanssa kihloissa.

Vastaahan pian!

Terveisin Quesse


Quesse lukaisi kirjeen muutaman kerran miettien, viitsisikö lähettää sellaista kirjettä. Lopulta hän totesi, että Aratovar kyllä kestäisi pienen pilkan ja sinetöi kirjeen. Quesse kirjoitti lyhyen vastauksen äitinsä kirjeeseen, kiitellen onnitteluista ja vakuutellen olevansa mitä parhaimmassa kunnossa. Hän sinetöi myös tämän kirjeen ja kirjoitti vastaanottajan. Quesse jätti kirjeet kirjoituspöydälle. Eldarion saisi huolehtia niistä, silloin ne päätyisivät nopeimmin perille.

Quesse nousi ylös pöydän äärestä ja katseli väsyneenä ympärilleen. Vuode oli jo sijattu kauniisti eikä Quesse raaskinut mennä sille maata. Lopulta neito meni divaanille ajatellen ottavansa pienet päiväunet. Varovaisesti hän yritti asetella pukunsa niin, että se rypistyisi mahdollisimman vähän, veti viltin ylleen ja sulki silmänsä.

Neidon viimein herätessä hän huomasi pienten päiväuniensa venähtäneen vähintään kahden tunnin uniksi. Niska kangistuneena Quesse nousi hitaasti istumaan yrittäen silotella hameensa helmaa. Neito vilkaisi kirjoituspöydälle ja huomasi kirjeiden kadonneen. Niiden tilalla oli Eldarionin kirjoittama viesti.

Kävin luonasi, mutta en raaskinut herättää sinua. Kuten varmasti jo huomasitkin, vein kirjeesi toimitettavaksi. Mitä sanoisit jos pääsisit muutaman viikon päästä Tolfalasiin?

Eldarion


Quesse hymyili leveästi luettuaan viestin, olisi ihanaa päästä käymään kotona. Quesse odotti jo innolla ja hieman kauhuissaankin jälleennäkemistä perheensä, erityisesti äidin kanssa.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Huu....

Aratovar meni sitten innostumaan oikein kunnolla. Aratovarin ja Súiren keskustelu oli upea. Älä kysy, mihin tarkalleen siinä ihastuin, se oli vain jotenkin.... hieno. Tunnelmaltaan juuri sellainen kuin tuollainen tilanne olisi. Mutta taisi todella karata käsistä tuo heidän tilanteensa...

Quessen aamu ei tuntunut alkavan kovinkaan aurinkoisesti. Kuvasit hauskasti sitä, kuinka Quesse ihmetteli Eldarionin viihtymistä hänen vieressään. :) Tuo Aratovarin kirje oli niin kamalan vihjaileva, että jos en tietäisi, mitä hänelle oikein tapahtui, halkeaisin uteliaisuudesta. Quessen sijassa minä olisin tuskin jaksanut kirjoittaa niinkin rauhallisia kysymyksiä... :roll: Tosin tuo ajatus siitä, että hän saisi kuulla Aratovarin menneen kihloihin, taitaa olla aika kaukainen. Jotenkin osaan kuvitella Aratovarin reaktion, kun hän lukee sen.

Ja mikäs sen mukavampaa, jos vielä Quesse pääsee ristikuulustelemaan veljeään ihan silmästä silmään. Jatkoa pyytelen.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Aratovar ja Súire... Pidin kovasti tuosta heidän "keskustelustaan" (ja olihan siinä muutakin ;)). Siinä oli jotain sellaista klassista romantiikkaa, suuria tunteita, jotka ensin näkyvät kiistelynä ja sitten intohimona. Mutta sinänsä minusta on mielenkiintoista, miten tuo luokkaero tuntuu olevan suurempi ongelma Súirelle kuin Aratovarille, koska yleensähän sitä ajatellaan niin, että köyhä tyttö tarttuu rikkaaseen mieheen kynsin ja hampain, jos vain tilaisuus tulee, eikä paljon taustaansa tai miehen motiiveja mieti. Mutta ehkäpä Súire pitää sosiaaliluokkia rikkovia suhteita jotenkin luonnonvastaisina. Joka tapauksessa nuo suudelmat sateessa olivat jotain todella romanttista, ihana tunnelma kerta kaikkiaan. :)

Minulla oli valmiiksi huono olo lukiessani tätä päivällä, ja voit arvata etteivät nuo kuvaukset Quessen pahoinvoinneista ja oksennusämpäreistä kyllä tehneet sille ololle hyvää... Olin ajatellut syödä jotain mutta arvaa pystyinkö... Aratovarin kirje oli jälleen hauska: saat anteeksi jos nimeät lapsesi minun mukaani, oli sitten tyttö tai poika. Aivan, voin kuvitella että tytöllä olisi mukavaa tuossa tapauksessa. (Ei varsinaisesti liity ficciin, mutta tuossa lukiessani tuli mieleen, että lasten nimeäminen Keski-Maassa lähiomaisten mukaan oli kyllä äärimmäisen harvinaista. Se että Faramir nimesi poikansa Boromirin mukaan, korostaa liikuttavalla tavalla sitä, miten suuresti hän ihaili veljeään, siis niin paljon että oli jopa valmis rikkomaan perinteisiä nimeämiskäytäntöjä. Enkä minä itse asiassa keksinyt tuota itse vaan luin siitä yhdestä Tolkien Studies -lehden numerosta.)

Tuo Aratovar on kyllä tosi salamyhkäinen omista asioistaan, vaikka toisaalta minusta tuntuu että hän mielellään puhuisi Súiresta sisarensa kanssa. Ei vaan taida uskaltaa paljastaa mitään, ellei häneltä suoraan kysytä. Toivon joka tapauksessa Aratovarin kertovan pian Súiresta perheelleen. Olisi mukava nähdä miten siellä reagoidaan. ;)
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Tykkään Aratovarista ja Súiresta kovasti edelleen ja niin pidin tuosta heidän kohtauksestaankin. Ja Mithrellasin tapaan haluaisin kyllä kovasti nähdä, mitä tapahtuu, kun Aratovar viimein kertoo tytöstä perheelleen. Ehkäpä sitten, kun Quessekin on käymässä? Aratovar tuntui aika katkeralta haukkuessaan itseään tyhjäntoimittajaksi, vaikka eihän hän nyt aivan pelkkä tyhjäntoimittaja taida olla, jos hänestä isänsä jälkeen tulee Tolfalasin ruhtinas. Mutta sinänsä hän varmaan suhtautui tavallista negatiivisemmin omaan asemaansa, koska se tietyllä tavoin erottaa häntä Súiresta. Se oli Aratovarilta jotenkin mukava ajatus, että hän halusi kokea jotakin Súiren yksinkertaisesta elämästä ja se oli osasyy siihen, että hän oli ystävystynyt tämän kanssa. :)

Quessen pahoinvointia oli kuvattu mukavan realistisesti. Hänet saattoi elävästi nähdä kyyhöttämässä sängyllä ja oksentamassa sängyn laidan yli. Samaten kaikki kalpeus ja väsymys ja levottomat unet, kaikki oli kivasti kuvailtu. Tuosta vuoteen petaamisesta ja palvelijoiden kätevyyden ihmettelystä tuli mieleen, että eiköhän Quessella ollut joku palvelija kotonakin laittamassa hänen vuoteensa. Tai sitten ymmärsin jotakin väärin. Kirjeet olivat taas mukavaa luettavaa, osaat tosiaan kirjoittaa niitä hyvin. Erityisesti Aratovarin kirjeelle naureskelin. Ja mukavaa, että Quesse pääsee käymään Tolfalasissa ja näkemään perheensä. Lisäksi minä jotenkin tykkään Tolfalasista tapahtumapaikkana kovasti ja on hauskaa, että Quesse ja Aratovar ovat samassa paikassa. ;)

Ei sitten muuta kuin odottelemaan taas jatkoa. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Kiitos taasen kommenteistanne :)

Nerwen: Tuo Aratovrain ja Súiren keskustelu oli käsittämättömän vaikea kirjoittaa. Hyvä jos pidit siitä, minusta lähinnä tuntui että se on jäykkä ja outo. Tilanne riistäytyi käsistä, kai niin voisi sanoa mutta ei tässä vielä kaikki...

Mithrellas: Niin voisi ajatella, että köyhä tyttö pitää rikkaasta miehestä kynsin hampain kiinni jos tällaisen huomion pystyy kiinnittämään itseensä, mutta sanotaan nyt vaikka näin että Súire ei anna oikein arvoa itselleen, eikä halua itselleen tai muille vaikeuksia.

Voi ei :D Ei minun ollut tarkoitus kuvailla niin elävästi Quessen huonovointisuutta, että se vaikuttaisi noin lukijaankin.

Leida: Niin, itse ainakin ajattelisin, että Tolfalasissa palvelijat hoitivat kaiken ohella myös sängyn peittelemiset, ja veikkaan että vuoteenpetaus on asioita joihin Quesse ei ole aiemmin kiinnittänyt niinkään huomiota. Tolfalasissa Quesse tunsi palvelijat, mutta nyt linnassa hän haluaa antaa jotenkin hyvän kuvan itsestään, eli pitää makuuhuoneen edes jonkinlaisessa siivossa.

Ihanaa jos pidit kirjeestä :) Ne ovat kyllä aika helppo ja hyvä tapa selvittää jotain asioita lukijoille. Toivottavasti ei vain tule käytettyä tätä keinoa liikaa.


Ja uutta lukua. Näytän näköjään pitävän tästä "uusi luku kuukauden välein"-tavasta. Yritän tulevaisuudessa (jälleen kerran) parantaa tapani.
Kenties pitäisi sanoa muutama sananen tästä luvusta. Melko tapahtumarikas ainakin, jos ei muuta. Äh, turhaan satuilen, parasta mennä suoraan asiaan.


Luku XXIV

Vain vilkaisu ulos riitti. Siinä samassa Súire oli jo ovella ja avasi sen nopeasti.
”Sinäpä olet kärsimätön, en ehtinyt edes koputtaa.”
Súire naurahti ja väisti Aratovarin astuessa sisään. Mies sulki oven ja veti neidon oitis syliinsä.
”No, oletko ikävöinyt minua?”
”Aratovar…”, Súire sanoi hiljaa kääntäen kasvonsa poispäin ja yritti salata hymynsä.
”No, oletko? Minä ainakin olisin ikävöinyt itseäni jos olisin joku toinen”, Aratovar sanoi teeskennellen vakavaa äänensävyä ja suukotti Súiren kaulaa. Neito yritti pitää kasvonsa ilmeettömänä mutta purskahti pian nauruun.
”Tiesinhän minä”, mies kuiskasi tyytyväisenä ja tiukensi otettaan neidon ympärillä.

Viimein Súire yritti irrottautua, mutta virne kasvoillaan Aratovar ei antanut periksi.
”Aratovar, en voi koko päivää olla näin, minun täytyy todella tehdä päivän työni.”
”Hyvä on, kunhan et heitä minua ulos”, mies hymähti ja levitti kätensä suurieleisesti sivuilleen.
Súire meni istumaan pöydän ääreen ja otti työnsä käteensä. Aratovar istuutui häntä vastapäätä nojaten pöytään puuskassa oleviin käsivarsiinsa. Hetken hiljaisuuden jälkeen mies avasi suunsa:
”Mitä sinä teet?”
”Etkö näe? Ompelen itselleni uutta mekkoa. Eräs äitini sukulainen lähetti minulle Pelargirista kangasta.”

Súire tunsi outoa mielihyvää istuessaan siinä lähes täydellisessä hiljaisuudessa. Hän huomasi sivusilmällä, miten Aratovar istui liikkumatta seuraten silmillään hänen käsiensä liikkeitä. Miten kerta toisensa jälkeen neula painui kankaan läpi ja tuli toiselta puolelta taas esiin, miten neito välillä vei kankaan kauemmas itsestään tarkkailen sitä. Súire oli onnellinen saamastaan kankaasta. Se oli kauniin tummanvihreä eikä neito malttanut odottaa sitä hetkeä, jolloin voisi vaihtaa jo virttyneen pukunsa uuteen.

Súire vilkaisi nopeasti Aratovaria ja hymy valui pois hänen huuliltaan. Mies oli tapansa mukaan pukeutunut sinisen sävyihin, yksinkertaisesti, mutta Súire tiesi että niin hienosta kankaasta hän saattoi vain haaveilla. Neito pudisteli hieman päätään. Miten hän aina löysi jonkin tien ajatuksissaan, että pääsi kiduttamaan itseään sillä tosiasialla, että hänen ja Aratovarin tiet eroaisivat pian. Niiden olisi pakko erota, miten muuta mahdollisuutta olisi edes voinut olla? Hänestä ei voisi milloinkaan tulla miehen vaimoa, eikä hän totisesti suostuisi tämän rakastajattareksi.

Súire ei tiennyt, mitä olisi elämällään tehnyt. Rakkaus ja velvollisuudentunto raastoivat häntä kahtaalle. Ennemmin tai myöhemmin hänen pitäisi luopua toisesta ja neito kyllä tiesi kummasta. Melin oli puhunut, että kylästä löytyisi Súirelle helposti aviomies joka pitäisi hänestä huolta. Súire hymyili hieman itsekseen ajatukselle; sana vain niin asiat järjestyisivät niin, että hänen loppuelämänsä olisi turvattu.

Ääni hänen sisällään soti näitä ajatuksia vastaan. Súire oli varma, että jos olisi ollut yksin, hän olisi varmasti purskahtanut kyyneliin. Kenties joskus hänen rakkautensa Aratovariin säilyisi hänen sydämessään kauniina muistona jota hän voisi hymy huulillaan vaalia, mutta vielä se oli liian aikaista. Tietoisena omasta typeryydestään, hän ei kuitenkaan ollut vielä valmis päästämään irti.

”Mitä ajattelet? Välillä hymyilet kuin kauniin muiston vallassa ja sitten olet taas surullisen näköinen.”
Súire havahtui ja yritti nopeasti keksiä mitä vastaisi Aratovarin kysymykseen.
”Äläkä kuvittelekaan vastaavasi ”en mitään”. Jos et halua kertoa totuutta, sinun on keksittävä parempi tekosyy”, Aratovar sanoi puoliksi leikillään, puoliksi vakavissaan neidon pysyessä yhä hiljaa.
”Mietin meitä. Mitä tästä kaikesta seuraa? Miten kauan tämä jatkuu? Mihin kaikki päättyy”, Súire vastasi antaen äänensä hiipua kuiskaukseksi.
”Miksi sinä mietit tuollaisia asioita? Ajatteleminen tekee kaikesta vain vaikeampaa. Mikset anna vain olla, elää päivä kerrallaan.”
”Koska en voi. Koska minun on aina mietittävä myös huomista. Voitko sinä vastata kysymyksiini? Minä en. Ja ne harvat vastaukset jotka saan, tuovat vain tuskaa.”
”Älä siis mieti niitä. Súire…”, nuorukainen sanoi ja otti neidon kädet omiinsa, ”älä mieti niitä nyt. Älä mieti nyt mitään.”

Aratovar nousi hitaasti ja kiersi pöydän toiselle puolelle.
”Älä mieti nyt mitään”, hän toisteli hiljaa kuiskaillen kun veti Súiren ylös penkiltä ja sulki syliinsä. Hitaasti ja hellästi hän hyväili Súirea, silitteli tämän tummia kutreja ja selkää, sipaisi kädellään tämän poskea ja kaulaa ja suuteli välillä kevyesti.

Súire havahtui kuin tajusi Aratovarin vievän häntä hitaasti kohti pientä makuukammariaan.
”Aratovar, ei”, neito henkäisi ja jähmettyi paikoilleen. Aratovar otti Súiren kasvot kämmeniensä väliin ja painoi otsansa kiinni neidon omaan. Mies puraisi alahuultaan ennen kuin puhui:
”Ei sinun tarvitse pelätä minua. Lopetan ja lähden heti jos niin pyydät. En voisi ikinä satuttaa tai pakottaa sinua.”

Súire tunsi kyynelien valuvan pitkin poskiaan. Neito puristi silmänsä kiinni ja yritti tasata kiihtynyttä hengitystään. Hän tunsi miten Aratovar pyyhki muutamia kyyneliä pois hänen kasvoiltaan ja veti neidon hetkeksi itseään vasten.
”Minä rakastan sinua Súire”, mies kuiskasi ja vetäytyi pois. Aratovarin sanoista häkeltyneenä Súire räväytti silmänsä auki ja näki nuorukaisen nojaavan käsillään seinään pää alas painettuna.
Hän rakastaa sinua, tee jotain, huusi ääni Súiren päässä. Neito otti pari epäröivää askelta kuivaten samalla kyyneleensä ja kietoi takaapäin kätensä Aratovarin ympärille. Mies tuntui värähtävän kosketuksesta. Súire tiukensi otettaan ja painoi päänsä nuorukaisen selkää vasten. Aratovar kääntyi ja sai vastaukseksi pitkän suudelman Súiren tarttuessa häneen kuin hukkuva.
”Minäkin rakastan sinua”, neito sanoi miehen sulkiessa oven heidän perässään.

**********

Quesse levitteli vaatteitaan ja tavaroitaan vuoteelle ja asetteli ne yksi kerrallaan arkkuun. Lähtö Tolfalasiin olisi vasta muutaman päivän päästä, mutta neito ei olisi malttanut odottaa ja yritti lievittää matkaintoaan pakkaamisella. Eldarionin oli yllättäen täytynyt lähteä vierailulle, mutta saapuisi takaisin juuri sopivasti. Quessen kävi hieman sääliksi miestään, tämä ehtisi tuskin hengähtää ennen uutta matkaa. Neito oli kuitenkin liian innoissaan, jotta olisi voinut siirtää lähtöä edes päivällä. Quesse mietti, malttaisikohan palata pitkään aikaan linnaan kun pääsisi käymään Tolfalasissa. Hän ei osannut kutsua sitä enää kodikseen, nyt se oli vain Tolfalas ja paikka, missä hänen vanhempansa asuivat. Hänen kotinsa oli nyt täällä, Minas Tirithissä, Kuninkaan Linnassa Eldarionin luona.

Neito hieman ihmetteli, miten helposti hän loppujen lopuksi olikaan kotiutunut linnaan. Hän oli häiden jälkeen valmistautunut siihen, että itkisi vähintään viikon ajan joka ilta koti-ikäväänsä. Mutta kaikki tuo kaipaus oli jäänyt vain muutamiin haikeisiin hetkiin ennen nukahtamista ja nykyään hän toivotti ajatuksissaan ilman ikävää ja kaipausta perheelleen hyvää yötä painautuessaan vuoteelle.

Perhe. Siinä sanassa oli ihana kaiku. Pian heilläkin olisi todellinen perhe, heti lapsen synnyttyä. Quesse mietti jo, millaista olisi saada oma lapsi ensi kertaa käsivarsille, imettää tätä ja tuudittaa sitten uneen. Miten Eldarion hymyilisi, kun näkisi ensi kertaa pienokaisen. Miten hän hoitaisi lastaan ja suojelisi tätä kaikelta pahalta. Niin, haaveilu oli totisesti ihanaa. Quesse laski käden vatsalleen. Mitään ei näkynyt vielä, mutta neidolle riitti se, että hän tiesi. Hän tiesi, että hänen sisällään kasvoi uusi elämä.

Koputus oveen havahdutti Quessen ja pudotti hänet alas pilvilinnoistaan. Quesse avasi oven ja tylsäilmeinen palvelija kumarsi pienesti ojentaen neidolle kirjeen. Quesse kiitti ja sulki oven. Hymy levisi oitis hänen kasvoilleen kun hän tunnisti Eldarionin käsialan.

Hei,

toivottavasti et ole pakannut vielä turhan innokkaasti, sillä lähtöä täytyy siirtää vähintään viikolla. Minulla menee täällä aikaa enemmän kuin kuvittelin, enkä osaa vielä tarkemmin sanoa milloin palaan kaupunkiin. Tiedän, että olet odottanut tätä matkaa, mutta toivon että jaksat odottaa vielä.

Eldarion


Quesse päästi pienen huokauksen. Hän laski kirjeen kädestään ja alkoi hitaasti laittaa vaatteitaan takaisin kaappiin. Hän oli pettynyt, mutta asialle ei voinut mitään. Quesse oli tottunut siihen, että Eldarion saapui joskus iltaisin vasta myöhään nukkumaan, vaikka aamulla oli luvannut tulla aikaisemmin. Quessen oli vain totuttava ajatukseen, että hänen pitäisi jakaa miehensä koko Gondorin kanssa. Neito oli yrittänyt olla ajattelematta, kuinka vähän saisi Eldarionin kanssa kahdenkeskistä aikaa sitten, kun tästä tulisi kuningas.

Quesse kirjoitti äidilleen lyhyen kirjeen, jossa kertoi vierailun siirtyvän viikolla eteenpäin. Hän päätti toimittaa kirjeen kuitenkin vasta huomenna. Quesse tunsi yllättävän väsymyksen painavan hänen silmäluomiaan. Hän oli noussut vasta muutama tunti sitten ylös ja päätti vastustaa kutsuvaa vuodetta. Quesse päätti lähteä ulos virkistyäkseen. Hän ajatteli menevänsä saman tien käymään Parannuksen Tarhassa varmistamassa, että lapsella olisi kaikki hyvin. Parantaja oli kehottanut Quessea käymään silloin tällöin, vaikka mikään ei olisikaan vialla.

Quesse käveli ripeästi pitkin käytävää ohi vierashuoneiden. Erästä siivottiin juuri, Kuninkaan vieras oli lähtenyt tänä aamuna pois linnasta. Quesse laskeutui juuri portaita alas kun hän kuuli yhtäkkiä räsähdyksen. Samalla kun hän käänsi päänsä katsoakseen, mitä oli tapahtunut, hänen jalkansa lipesi kuluneelta portaalta ja sai Quessen horjahtamaan.

**********

Súire katseli vieressään makaavaa miestä. Mitä he olivatkaan tehneet? Súire kuunteli koko ajan tarkasti ja säpsähti jokaisesta äänestä. Hän pelkäsi veljiensä saapuvan kotiin hetkenä minä hyvänsä. Aratovar nukkui rauhallisesti. Se tuntui Súiresta luonnottomalta, hän itse kun tuntui olevan lähes täysin paniikissa.

Súire yritti säilyttää edes osan mielenrauhastaan ja oli aikeissa nousta ylös pukeutuakseen. Hänen liikahduksensa kuitenkin herätti Aratovarin. Mies nousi istumaan ja katsoi Súirea pieni hymy huulillaan.
”Sinun pitäisi kai lähteä”, neito sanoi hiljaa vetäen peittoa paremmin itsensä peitoksi. Aratovar nyökkäsi ja alkoi kerätä vaatteitaan lattialta Súiren katsellessa poispäin.
”Minä…menen nyt”, Aratovar sanoi pukeuduttuaan ja painoi kevyen suudelman Súiren huulille ennen kuin lähti. Súire jäi tuijottamaan suljettua ovea. Nainen halasi lohduttomana polviaan. Kaikki oli mennyt väärin, riistäytynyt käsistä. Pahinta kuitenkin oli se, ettei Súire tiennyt mitä tapahtuisi seuraavaksi.

Súire pukeutui nopeasti ja siistittyään vuoteensa meni istumaan pirtin pöydän ääreen. Neito otti ompeleensa käteensä, mutta jähmettyi paikoilleen tuijottaen vihreää kangasta. Súire oli jo vaipumassa epätoivoon ja antamassa vallan kyyneleille, kun Saegon ja Wingon saapuivat. Nopeasti neito pakotti kasvoilleen hymyn, kuin olisi täysin huolia vailla.
”Olette varmasti nälkäisiä. Odottakaa hetki, niin valmistan teille jotain ruokaa.”

**********

Kaikki ilo ja odotus, hetkessä poissa. Hetken kivun jälkeen kaikki oli valunut tyhjiin. Ei enää mitään, kaikki poissa, kaikonnut. Quesse oli liian väsynyt vuodattaakseen edes pienen pientä kyyneltä. Ne eivät asiaa kuitenkaan muuttaisi, miksi siis itkeä.

Quesse makasi liikkumatta paikoillaan, mustelmat olivat kipeitä. Hän oli varmasti maailman suurin kömpelys. Horjahtaa ja kaatua nyt portaissa. Hän ei edes muistanut, minne oli ollut menossa. Quesse karisti kaikki ajatukset pois päästään. Ei sillä ollut enää väliä miksi hän oli kaatunut. Hänet oli kannettu vuoteeseen ja hän oli tuntenut kipua. Hän oli vuotanut verta vaikka ei olisi pitänyt ja parantaja oli antanut lopullisen tuomion. Quesse makasi valveilla pitkään, kunnes sulki silmänsä. Lopulta neito vaipui levottomaan uneen.

Quessen herätessä aamulla eräs parantajista oli hänen vuoteensa vierellä.
”Rouva, juokaa tästä, se helpottaa oloanne.”
Parantaja auttoi Quessen istumaan ja ojensi tämän käteen pikarin jotain outoa juomaa jonka vahva yrttientuoksu täytti huoneen.
”Miten voitte?”
”Voin hyvin, kiitos”, Quesse ponnistautui vastaamaan ja käänsi katseensa pois. Naisen helpotukseksi parantaja poistui huoneesta.

Parin tunnin kuluttua ovelle koputettiin hätäisesti, ja ennen kuin Quesse ehti sanomaan haluavansa olla yksin, ovi aukesi ja Eldarion astui sisään. Tämä oli tullut suoraa päätä huoneeseen, ottamatta edes viittaa pois yltään.
”Quesse, tulin heti kun sain viestin”, mies sanoi ja istuutui vuoteen vierelle.
”En lähettänyt sinulle viestiä”, Quesse sanoi katsoen poispäin.
”Et niin, äitini lähetti ja tulin niin nopeasti kuin pääsin.”
Nainen sulki silmänsä ja hymähti;
”Mitä väliä sillä on. Tulit nopeasti tai hitaasti, mikään ei enää muuta asiaa.”
”Etkö halua puhua?”

”Mitä puhuttavaa siinä on? Olin raskaana mutta en enää. Menetin lapsen. Mitä puhuminen asiaan enää vaikuttaa?” Quesse sanoi kylmällä äänellä mikä oli jäätää Eldarionin sydämen.
”Emme voi muuttaa sitä mitä tapahtui, mutta minä haluan silti puhua. Asia ei ole niin yksinkertainen vaikka niin yrität väittää”, Eldarion sanoi yrittäen pitää äänensä vakaana, ”Yhtä asiaa minä pyydän sinulta. Älä valehtele minulle ja yritä esittää että tapahtuneella ei ole enää mitään merkitystä vain koska sitä ei voi muuttaa. Quesse, minä tunnen sinut ja näen kuinka kärsit. Ja se, ettet voi myöntää itsellesi että sinuun sattuu, tekee minun oloni vielä pahemmaksi.”

Mies otti naisen käden omaansa ja suuteli sitä. Quesse uskalsi viimein katsoa rakkaansa silmiin. Eldarionin kasvot olivat vakavat ja huolestuneet ja mies katseli Quessea surullisin ja loukkaantunein silmin.
”Minä…minä…”, Quesse sanoi takellellen ja samassa kyyneleet alkoivat valua.
”Minä luulin että kaikki oli hyvin, että selvisin pelkällä säikähdyksellä. Mutta sitten tuli kipu ja minä vuodin verta. Ja kun parantaja tuli ja sanoi että olin menettänyt lapsen…”

Nainen alkoi itkeä lohduttomasti.
”Se oli kuin isku sydänalaan. Etkä sinä ollut paikalla, vaikka tarvitsin sinua. Ja minä kovetin ajatukseni ajatellen, että silloin minuun ei sattuisi niin paljon.”
Eldarion meni istumaan Quessen viereen vuoteelle ja kietoi tämän syleilyynsä naisen yhä itkiessä.
”Minä olen tässä nyt ja pidän sinusta huolen. Jään luoksesi koko päiväksi jos haluat”, Eldarion sanoi ja suuteli Quessen hiuksia.

**********

Oli kulunut viikko tapahtuneesta ja Quessen sallittiin nousta vuoteesta. Eldarion oli tuskin poistunut vaimonsa viereltä näinä päivinä. Quessen oli päästävä ulos ja mies vei tämän puutarhaan kävelemään.

”Eldarion, en minä tukea tarvitse”, Quesse sanoi saaden huulilleen jopa pienen hymyn miehen pidellessään kättään naisen vyötäisillä tukeakseen. He istuutuivat valkoiselle penkille ja Quesse veti keuhkonsa täyteen raikasta ulkoilmaa.
”Miten ihanalta tuntuukaan olla jälleen pihalla. Outoa, miten pian ihminen kyllästyy olemaan neljän seinän sisällä, vieläpä vangittuna vuoteeseen.”
”Sano heti kun haluat palata sisälle.”
”Sisälle? Voi, en vielä pitkään aikaan. Kiitos, että jaksat olla luonani. En tiedä miten olisin selvinnyt tästä yksin.”
”Millainen aviomies olisin ollut jos olisin jättänyt sinut yksin. Ei Quesse, sinä olet minulle rakkainta maailmassa ja haluan pitää sinusta huolta. Ikuisesti”, Eldarion sanoi ja suuteli vaimoaan.

”Haluatko yrittää pian uudestaan”, Quesse kysyi hiljaa nojaten päätään miehen olkapäähään.
”Lastako?”
Quesse nyökkäsi hieman arasti.
”Vasta kun olet valmis siihen. Sinun täytyy antaa vielä aikaa itsellesi.”
”Ennen luulin että kaikki menisi hyvin. Mutta nyt, pelko on alituisesti läsnä eikä sitä voi mikään poistaa. En voi antaa pelon ja epävarmuuden hallita elämääni kovin pitkään.”
”Ota vain kaikki aika minkä tarvitset.”

”Eldarion, saanko pyytää sinulta jotain?”
”Mitä tahansa rakkaani.”
”Laula minulle.”

Ja Eldarion lauloi, pieniä laulunpätkiä, vaihtaen välillä haltiakieleen. Ja Quesse kuunteli nojaten mieheensä kunnes viimein tuudittautui rauhaisaan ja kevyeen uneen.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Voi... nyt taidan olla aika pitkälle sekavin mielin.

Súire ja Aratovar, jotenkin osasin arvata, että tämä tulisi tapahtumaan. Súiren ajatukset olvait kovin surumielisiä, jos minä olisin hänen tilanteessaan, varmasti ajattelisin pessimistinä ihan samoin ja heittäisin kaiken toivon. Minusta oli jotenkin kiva yksityiskohta, että Aratovar näki tarkalleen, mitä Súire ajatteli. Ja kaikki nuo keskustelut heidän välillään... pidin, pidin oikein paljon.

Harmi, että Tolfalasin matka siirtyi. Minusta on kamalaa, että Quesse ja Eldarion eivät voi edes noin pientä asiaa vaihtaa sanoin, että Eldarion on niin kiinni kaikessa muussa.

Kuinkahan kauan Súire ja Aratovar pystyvät pitämänä toisensa salassa? Nuo veljet vain jotenkin muistuttivat siitä, että kukaan ei tiedä, mitä heillä on meneillään, ja mitä sitten tapahtuukaan... minulla on aavistuksia,m utta pysyn hiljaa niistä. Ja kun ottaa huomioon tuon ajan, ja jos Súire ei päädy Aratovarin vaimoksi, voi toinen mies raivostua, kun morsian ei olekaan neitsyt. (Nämä ovat sitten vain hujan hajan heitettyjä ajatuksia, jotka tulevat mieleen...)

Ja seuraavaksi tulikin sitten voi ei. Ei, se ei olisi saanut tapahtua, ei, ei Quesselle. Ei missään tapauksessa! Mutta Eldarion oli kultainen huolensa keskellä, ja miten hän silti jaksoi olla järkevä ja lohduttaa oikein. Ja tuo loppu oli ihanan siirappinen. "Laula minulle." Kaunista. :wink:

Ja nyt sitten vain haluan tietää, miten tästä selvitään.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tämä oli mielenkiintoinen luku, luin jo maanantaina mutta en taas millään ehtinyt kommentoida aiemmin.

Hmm, haa Súire ja Aratovar sitten innostuivat. :D Tuo kyllä toi ihan mukavasti lisäjännitystä noiden suhteeseen. Súiren tunteet voi kyllä ymmärtää. Aratovarista kun ei kuitenkaan voi varmasti tietää, vaikka se vielä päättäisi häipyä ja jättää Súiren yksin. Veljien ilmeet olisivat kyllä varmaan olleet näkemisen arvoiset, jos nämä olisivat tulleet kotiin ja löytäneet siskonsa sängystä ruhtinaan pojan kanssa. :D Mutta minä siis pidän hyvin paljon noista Aratovarin ja Súiren kuvioista, ihmettelen vaan, ettei se Aratovar ole vieläkään saanut aikaiseksi kosia, vaikka sänkyseura kyllä kelpasi...

Voi, Quessen elämä ei sitten olekaan ihan niin auvoista. Tuntuu että hän alkoi jo hieman turhautua tuohon, kun Eldarionilla oli koko ajan niin paljon muuta tekemistä. Keskenmeno on tietysti kurja juttu, varsinkin kun Quesse niin innokkaasti odotti tuon vauvan saapumista maailmaan. Minusta oli kuitenkin kiva, että Eldarion kiirehti heti vaimonsa luo kuultuaan tapahtumasta, eli siitä näkee että tietyt asiat ovat kuitenkin hänelle työtä tärkeämpiä. Tuo Eldarionin laulaminen oli kyllä aivan ylisöpöä. Hieno mies kaikin puolin. :)
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Juu, mielenkiintoinen luku tosiaan. :)

Minä olin ehkä vähäsen yllättynyt noista Súiren ja Aratovarin (alan jo pikkuhiljaa oppia kirjoittamaan tämän nimen niin, ettei tarvitse ficistä aina tarkistaa, että miten se menikään. ;)) kuvioista. Aratovar ei kuitenkaan ole luvannut Súirelle mitään, joten ei ihme, että Súiren ajatukset olivat sekaisin. Helppohan Aratovarin on miehenä ja "korkeampiarvoisena" osapuolena sanoa, että ”Miksi sinä mietit tuollaisia asioita? Ajatteleminen tekee kaikesta vain vaikeampaa. Mikset anna vain olla, elää päivä kerrallaan., mutta Súire on tässä suhteessa kuitenkin se, joka voi tulla raskaaksi ja jonka niskaan kaikki voi kaatua. Tai siis, jos tästä näiden kahden suhteesta ei tulisi mitään, mutta tieto siitä leviäisi, niin Aratovarin osuutta voitaisiin hyvinkin pitää vain ylimyksen syrjähyppynä, mutta Súiren maine saisi kovan kolauksen ja avioliiton solmiminen hankaloituisi. Yritän kai sanoa, ettei ihme, että Súire oli sekaisin lopussa. :)

Minä tykkään kyllä kovasti siitä, miten olet Aratovarin kuvannut. Hänestä huomaa helposti, miten korkea-arvoinen hän on, eikä hän kuitenkaan vaikuta ylpeältä, vaikka hänessä onkin sellaista tietoisuutta omasta asemastaan. Tykkään siitäkin, miten hän on ehkä vähäsen ajattelematon, eikä sinänsä ota tuota Súiren tilannetta huomioon, se jotenkin tuntuu niin luonnolliselta hahmolle. Ja luonnolliselta tuntuu sekin, miten nämä kaksi ovat ajautuneet tähän tilanteeseen.

Nuo Quessen ajatukset lapsestaan olivat tosi kauniita ja erityisesti siihen verrattuna tuo keskenmeno oli surullinen tapaus. Mutta Eldarion oli todella symppis lohduttaessaan Quessea ja erityisesti laulaessaan. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
defendsible
Örkki
Viestit: 10
Liittynyt: La Tammi 14, 2006 12:27 pm
Paikkakunta: Deep Dark Ocean

Viesti Kirjoittaja defendsible »

hmm.. hei?
Jotenkin kummallisesti eksyin tänne ja kyllä, luin koko tarinan kerralla alusta viimeisimpään lukuun saakka (eikä siihen kulunutkaan kuin koko päivä...). Ihana tarina. Ja ihanan pitkä...
Alku on mielenkiintoinen ja mielenkiinto säilyy koko tarinan ajan. Alussa näytti, että tämä Eldarionin ja Quessen touhu on hieman vaikeata ja että ne ei kumpikaan saa suutaan auki ja jää kumpikin angstaamaan yksinään. Välillä taas kaikki vaikutti liiankin täydelliseltä, joten tämä keskenmeno toi tähän vähän todellisuutta.
Mutta entäs Aratovar ja Súire sitten? Ei, Aratovar, ei näin. Voi Súire-pikkuista, nyt sille kumminkin tulee jotain surkeutta sen ääliön takia. Toisaalta se em. henkilöiden välinen kohtaus siellä sateisella jyrkänteellä oli aivan mahtava.
Kerrassaan mielenkiintoinen kuvaus näistä henkilöistä. Jatkuuhan tämä vielä?
What does not kill you, only makes you pissed off.
Vastaa Viestiin