Ääni tyhjyydestä, PG (Maedhros)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Piratesse
Vitam Piratae Aligo
Viestit: 781
Liittynyt: Su Marras 06, 2005 11:26 pm
Paikkakunta: Shin-Ra HQ

Ääni tyhjyydestä, PG (Maedhros)

Viesti Kirjoittaja Piratesse » Ma Maalis 26, 2007 8:51 pm

Title: Ääni tyhjyydestä
Author: Piratesse
Rating: PG
Pairing: Maedhros/? (ehdotuksia otetaan vastaan)
Genre: romance
Disclaimer: Käytän törkeästi Herra Tolkienin iki-ihanaa Maedhrosia. Silmarillionin hahmoja siis. Tämä on Mandosin salien ja niiden toiminnan kohdalta ehkä hieman AU.
Summary: Mitä tapahtuikaan sen jälkeen, kun Maedhros teki itsemurhan ja joutui Mandosin saleihin?
A/N: Syytän koko hommasta Silidiriä. Ei saa antaa ideoita!
Feedback: Palautetta?


ÄÄNI TYHJYYDESTÄ

Kuolema ei ollut vaikeaa. Se ei loppujen lopuksi sattunut tai tuntunut muutenkaan tuskalliselta. Kaikki olevainen vain loppui. Ei ollut kylmä, ei kuuma, ei sattunut – ei tuntunut yhtään miltään. Maedhros ei tuntenut enää yhtään mitään. Hän vain oli. Olisi voinut sanoa, että oli pimeää, mutta se ei olisi kuvannut Mandosin saleja oikein. Parempi oli vain olla sanomatta mitään, kaikki kuvaukset olisivat kuitenkin olleet epätarkkoja.

Maedhros oli pitkään vaiti ja antoi itsensä vain ajelehtia. Ajalla ei ollut täällä väliä. Hän oli saattanut olla täällä vain tovin tai sitten vuosikymmeniä. Se oli samantekevää. Kaikki tärkeä oli menettänyt hänelle merkityksensä. Hän tunsi jonkin tai jonkun liukuvan lävitseen ja ensimmäistä kertaa aikoihin tunsi todellakin jotain. Yllättyneenä tunteesta, hän päästi hämmästyneen äännähdyksen ja se jokin, mikä oli juuri liukunut hänen lävitseen, pysähtyi.

“Anteeksi”, ääni sanoi. “En huomannut teitä.”

Maedhros henkäisi yllättyneenä siitä, että pystyi kommunikoimaan jonkun muun kanssa. Ei hän ollut tehnyt sitä aiemmin – eipä kyllä ollut edes yrittänytkään.

“Täällä on paljon tilaa, mutta minä onnistun silti törmäämään toiseen. Kai sitä on sitten vain kömpelö koko olemukseltaan”, henki selitti.

“En tiedä, en osaa sanoa”, Maedhros sanoi.

“Kuka olette? En ole törmännyt teihin aiemmin”, ääni sanoi ja kuulosti hieman huvittuneelta.

“Minä olen Maedhros Fëanorian”, haltia sanoi. “Tai olin hän.”

“Oh!”

“Voit jatkaa siis matkaasi”, Maedhros sanoi. Hän arveli, ettei kukaan täällä halunnut puhua hänen, suvunsurmaajan, kanssa. Hänen henkensä ärtyi hieman. Hän oli ollut niin kauan unohduksissa, ettei voinut mitään sille, että hienoinen katkeruus nosti hänessä päätään.

“Kerrankin joku, josta olen kuullut”, ääni sanoi ja nyt se kuulosti uteliaalta.

“Ja josta et halua tietää yhtään sen enempää”, Maedhros lisäsi kyynisesti.

“Anteeksi”, henki sanoi nyt uudestaan. “En tahdo häiritä teitä, mutta olisin ollut kiinnostunut kuulemaan teidän kantanne asioihin. Miten te näitte ja koitte kaiken?”

“Se on pitkä tarina”, haltia huokaisi.

“Täällä on maailman kaikki aika”, henki huomautti. “Siis jos tahdotte kertoa. En todellakaan tahdo olla häiriöksi, jos haluatte olla rauhassa.”

Maedhrosin henki pysyi pitkään vaiti. Hän pohti itsekseen jaksaisiko tai haluaisiko edes kertoa omaa näkemystään elämästään. Kukaan ei ollut kyllä kysynyt, mitä mieltä hän kaikesta tapahtuneesta oli. Mitä mieltä hän oli siitä, että hän nyt ajelehti ruumiittomana ja yksinäisenä henkenä Mandosin saleissa? Edes Valar ei ollut kysynyt häneltä sitä.

“Täällä on todellakin aikaa”, haltia sanoi lopulta.

Maedhros kertoi koko tarinansa. Hän aloitti lapsuuden kirkkaista ja huolettomista päivistä veljiensä ja kansansa parissa Valinorin puiden loisteessa, synkistyen kertomuksen edetessä siihen kauheaan yöhön, jolloin Telerien veri vuosi luvatun maan rantakiville, ja kohti Keski-Maan aamunkoittoa, jolloin hän oli ollut jo niin tahriutunut oman kansansa vereen, ettei voinut koskettaa Silmarillionia, jonka olisi pitänyt kuulua hänelle. Henki kuunteli. Se myötäeli haltian ilot, kärsimykset Morgothin käsissä, hänen koko elämänsä katkeruuden, vihan ja surun.

Aikaa kului – vain Námo tiesi kuinka kauan. Maedhros oli elänyt pitkän elämän ja pitkä oli ollut hänen tarinansakin, joka aavemaisena kaikui Mandosin salien näkymättömässä hämärässä, mikä ei ollut sen paremmin pimeyttä kuin valoakaan. Oliko tarinan alkamisesta kulunut päivä vai vuosia, sitäkään Maedhros ei tiennyt, mutta saadessaan vihdoin kerrottua sen, hän tunsi rauhan laskeutuvan ylleen. Muut henget eivät edelleenkään sanoneet hänelle mitään, mutta hänen sanansa kuunneltiin tarkkaan ja niitä pohdittiin pitkään.

“Entä kuka sinä olet?” Maedhros kysyi viimein hengeltä, joka oli uskollisesti kuunnellut haltian vaikean elämäntarinan.

“Minä en muista”, henki sanoi ja hienoinen surumielisyys kuului siitä. “Muistan monia asioita, mutta itseäni en.” Äänestä ei voinut sanoa kuuluiko se miehelle vai naiselle. Haltian oli myönnettävä itselleen, että kyseessä oli mielenkiintoinen persoona, vaikka ei tiennytkään kuka tai mikä oli.

“Voisin vaihtaa osia kanssanne koska tahansa”, Maedhrosin henki sanoi myötätuntoisesti. Miksi hänen piti muistaa niin paljon, kun toinen ei muistanut juuri lainkaan? Ei hän kyllä tosissaan olisi halunnut unohtaa. Hän ei olisi sama haltia, jos hän ei muistaisi kuka oli tai mitä oli tehnyt.

“Kultainen ajatus”, henki sanoi, ja jos sillä olisi ollut kasvot, se olisi varmaankin hymyillyt. “Minulle riittää, että muistan valon. Miltä tuntui, kun aurinko nousi ja kuivasi yön aikana nousseet kastepisarat. Tai sade. Sellainen lempeän voimakas sade, joka kastelee niin läpikotaisin, että tuntee olevan jo vedenkansaa.”

Maedhrosin henki hymyili toisen sanoille ja muisti itsekin sen kuvailemat tunteet. “Metsän tuoksu sateen jälkeen...”

“Aivan! Tuota juuri tarkoitan!” Henki sanoi kiihkeästi ja niin kaksi kadotettua keskusteli kummankin muistoista ja kaipaamista asioista. He saattoivat puhua pitkään ja väliin olla aivan vaiti.

Kunnes eräänä päivänä Maedhros ei tuntenut enää toisen hengen läsnäoloa lähellään. Hän liukui pitkin Mandosin salien mystistä hiljaisuutta ja lopulta hänen oli käännyttävä itse Námon puoleen. Maedhros kertoi, kuinka oli tämän hengen avulla löytänyt sisäisen rauhansa, mutta nyt ei kyennyt enää löytämään tätä haltian henkeä mistään. Námo hymyili arvoituksellisesti ja totesi, ettei Maedhros haltioiden joukosta tätä tulisi tapaamaan. Maedhrosin kaipaama henki oli siirtynyt eteenpäin.

Haltia tunsi yllättävän voimakkaan menetyksen tunteen sisimmässään. Hän oli jo ehtinyt kiintyä tuntemattoman hengen seuraan ja kaipaus vihlaisi hänen eteeristä olemustaan. Tällä kertaa yksin ja vaiti oleminen tuntui vaikealta. Muut henget eivät vieläkään halunneet puhua hänen kanssaan, eikä hänellä ollut ketään, jonka puoleen kääntyä. Aika kului ja Maedhros alkoi tottua yksinäisyyteensä.

“Anteeksi!” ääni sanoi Maedhrosin lipuessa salista toiseen. Tätä ääntä haltia oli etsinyt ja Namo oli sanonut tämän siirtyneen eteenpäin jo vuosia sitten. Jos hänellä olisi ollut aineellinen ruumis, hän olisi halannut toista jälleennäkemisen tunnelmissa.

“Valarin kiitos! Olin jo luopua toivosta!”

“Ahaa?” henki sanoi epävarmasti ja kuulosti kysyvältä.

“Olen etsinyt sinua ikuisuuden!” Haltia riemuitsi ja tajusi sitten pettymyksekseen, ettei toinen tainnut tunnistaa tai muistaa häntä. “Minä olen Maedhros. Muistatko?”

“Maedhros?” Henki kuulosti pohtivalta. “Kyllä... kyllä minä muistan. Jotain.”

“Minä kaipasin seuraasi.”

“Olinko minä jossain?” henki kysyi hieman hämillisenä.

“Olit kuulemma siirtynyt eteenpäin. Ääntäsi ei ole kuulunut näissä saleissa vuosikymmeniin.”

“...Minä olen siis kuollut uudestaan”, ääni sanoi ja se kuulosti apeammalta kuin koskaan aiemmin.

“Niin”, Maedhros sanoi hitaasti. Vuosikymmeniä. Tämä ei ollut ollut vuosisatoja poissa. Vuosikymmeniä. Haltioiden joukosta et häntä löydä, Námo oli sanonut.

“Sinä et ole haltia”, Maedhros sanoi Valan sanojen auetessa hänelle.

“En”, henki sanoi.

“Ihminen?”

“En tiedä. Minä en muista enää sellaisia asioita”, ääni pahoitteli. “Minä muistan joitakin kasvoja ja asioita. Muistan miltä tuntuu koskettaa eläimen pehmoista ja lämmintä turkkiä, silittää sitä. Muistan hymyileviä ilmeitä, nauravia kasvoja ja...” Se hiljeni äkisti.

“Ja mitä?”

“Minä muistan pimeyden. Huudot, pelon ja kivun.” Ääni värähti selvästi.

“Ei tarvitse kertoa, jos se on sinusta vastenmielistä”, Maedhros sanoi. “Meillä on kaikki maailman aika.”

Ääni ynähti ja haltia harmitteli itsekseen aineettomuuttaan. Hän olisi mielellään koskettanut toista lohduttavasti. Sen hän olisi ollut toiselle velkaa. Tämä oli kuitenkin auttanut haltiaa saavuttamaan rauhan menneisyytensä kanssa. Vuosia kului taas ja henki puhui vähitellen pahoista muistoistaan. Maedhros tunsi kiintyvänsä henkeen yhä voimakkaammin, mutta jälleen koitti se päivä, kun toisen ääni ei enää kaikunut Mandosin saleissa.

Kaipaus ja yksinäisyys raatelivat haltian sisintä ja ajan kuluessa hän ymmärsi, ettei hänelle ollut väliä kuuluiko hänen kaipaamansa henki haltialle, ihmiselle tai vaikka metsässä juoksevalle kauriille. Hän kaipasi henkeä, sen ajatuksia ja hänen kanssaan jaettuja muistoja. Hän oli oppinut erottamaan sen muista Mandosin saleissa vaeltavista ja oli näkevinään hengen kohdalla aavistuksenomaisen valonhehkun. Silloin, kun henki oli ensimmäistä kertaa törmännyt häneen, se oli ollut hyvin nuori ja sen elämänkokemus puutteellinen, mutta nyt se oli jo iäkäs. Kenties yhtä vanha kuin hän itsekin ja jokaisen elämänsä jälkeen se sai itseensä lisää varmuutta ja kokemusta. Se elämä – tai sen jälkihehku, mikä siitä välittyi, sai Maedhrosin sisimmän hehkumaan yhtäläistä valoa.

Maedhros huomasi hakeutuvansa taas Námon luokse. Hän ei tiennyt oliko tämä osa hänen kiroustaan – löytää sielunkumppani Mandosin saleissa ja kadottaakseen tämän elämälle kerran toisensa jälkeen.

“Anna minun edes tietää nimi?” Maedhros pyysi. “Kuljetat häntä elämästä toiseen, enkä edes tiedä ketä kaipaan! Onko kyse miehestä vai naisesta, en tiedä sitäkään!”

Vala katsoi haltiaa hellästi ja hymyili. “Onko sillä sinulle merkitystä, Maedhros?”

Haltian henki pysähtyi ja hän pudisti aineetonta päätään. Hän koki edelleen omistavansa ruumiin, vaikkei sitä kyennytkään näkemään tai tuntemaan. Ei sukupuolella tai rodullakaan loppujen lopuksi ollut hänelle väliä, vaikka hän ensin olikin kavahtanut ajatusta siitä, että oli kehittänyt tunteita toisenrotuiseen.

“Enkö saisi edes kerran nähdä, ketä kaipaan?” Maedhros rohkaistui kysymään.

“Maedhros Fëanorian! Tulet tänne muutaman sadan vuoden välein anomaan oikeuksia itsellesi. Sinun, joka olet syyllistynyt verisiin rikoksiin sukuasi ja koko Ardaa kohtaan!” Námo jyrähti.

“Minä olen valmis viettämään koko iäisyyteni Mandosin saleissa, jos saan nähdä hänen kasvonsa edes kerran”, Maedhros vastasi koko haltiaruhtinaan ylväydellään.

“Sinun tunteesi on voimakas. Olet ollut jo tuhat vuotta kuolleena ja olet ollut täällä onnellisempi kuin olit ollut eläessäsi”, Námo sanoi ja hänen äänensä oli jo pehmeämpi. “Haluatko todella näin käyvän? Etkö halua nähdä Valinoria enää?”

Maedhros oli hetken vaiti. Hän oli eläessään nähnyt kaikkien aikojen kauneimmat ja voimakkaimmat haltiat, mutta yksikään niistä hienostuneista ja upeista olennoista ei ollut saanut ylpeän haltiaruhtinaan päätä käännettyä. Maedhros oli rakastanut Fingonia, mutta tämän kaltaista yhteyttä, rakkauden tunnetta, mitä hän nyt tunsi tuntemattomaan henkeen, hän ei ollut kokenut aiemmin. Fingon oli ollut hänelle rakas ja ymmärtänyt punatukkaista haltiaa paremmin kuin muut, ollut läheisempi kuin yksikään Maedhrosin verisukulainen, mutta tämän kaltaista sielujen välistä yhteyttä heillä ei ollut ollut. Haltia nosti päänsä ja nyökkäsi Námolle varmasti.

**

Maedhros tunsi lentävänsä. Hänellä ei edelleenkään ollut fyysistä ruumista, mutta hän hän lensi tuulenpuuskan mukana eteenpäin. Valar! Valo! Haltia ei muistanut pelkän auringonvalon olevan niin kaunista, niin täydellistä.

Tuuli kuljetti häntä halki sinisen taivaan vanhan, loivahuippuisen vuorijonon halki ja tiheän havupuumetsän yli. Lopulta vauhti hidastui piikkipensaikon keltaiseksi täplittämän rinteen laella. Maailma tosiaan näytti erilaiselta kuin haltia muisti, mutta oltuaan Mandosissa niin kauan, luonnon karu kauneus oli saada hänen sisimpänsä itkemään onnen kyyneleitä.

Sitten haltia näki rinteellä yksinäisen villivadelmia poimivan naisen. Maedhros oli odottanutkin näkevänsä ihmisen, mutta hän ei ollut valmistautunut tämän ikään. Haltia oli isänsä tapaan aina arvostanut kauniita asioita, eivätkä hänen silmänsä olleet nähneet ihmisissä juurikaan kauneutta – ei ainakaan sellaista, mitä haltiaruhtinas olisi osannut arvostaa.

Nainen oli hyvin iäkäs ja se näkyi hänen kasvoiltaan ja liikkeistään. Ihmiset tuntuivat painuvan kasaan, rypistyvän ja kurtistuvan vanhetessaan ja se hätkähdytti Maedhrosia. Naisen asento oli kumara ja yläselkä tuntui olevan hieman kyyryssä. Kasvot olivat nähneet paljon elämää. Kulmissa oli ilon tuomia naururyppyjä ja myös surun sekä murheen merkit olivat painaneet jykevän merkkinsä tämän piirteisiin.

Hetken Maedhros ajatteli tehneensä virheen. Tämänkö takia hän oli uhrannut ikuisuutensa? Hän tarkasteli naista hetken ja hän laskeutui tämän eteen seisomaan. Nainen ei reagoinut hänen läsnäoloonsa, kuinka olisi voinutkaan? Hänhän oli näkymätön, aineeton, pelkkä henki. Maedhros löysi lopulta tutun kajon tämän silmistä ja samassa hetkessä vanha nainen jokaisine ryppyineen ja juonteineen oli hänestä kauneinta, mitä hän oli nähnyt. Kyllä. Tämä oli sittenkin oikea ratkaisu. Hän yritti aineettomalla kädellään koskettaa naisen kasvoja ja äkillinen tuulenpuuska lennätti huivin tämän päästä.

Lähes valkoiset, harvat suortuvat lennähtivät ilmavirrasta lentoon naisen pään ympärille ja sama tuulenvirta nosti Maedhrosin uudestaan ilmaan. Hänen aikansa täällä oli siis lopussa. Nainen nosti katseensa, siristi hieman silmiään ja oli katsovinaan suoraan Maedhrosiin. Iäkkäisiin silmiin ilmestyi kostea, liikuttunut katse ja nainen painoi käden sydämensä päälle.

Tuuli lennätti Maedhrosia yhä korkeammalle ja haltia hymyili nopeasti loittonevalle naiselle ja viimeisille muistikuvilleen hänestä. Hänen ei varmasti tarvitsisi odotella enää kauaa. He olisivat taas kohta yhdessä. Ikuisuuden.
Viimeksi muokannut Piratesse, Ti Maalis 27, 2007 8:42 pm. Yhteensä muokattu 3 kertaa.
Vuoden tulokas 2006/ Vuoden Originaalikirjoittaja 2007/2008

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune » Ma Maalis 26, 2007 9:20 pm

:shock: Woou, tämä oli upea. Mielenkiinto heräsi heti kun näin että tämä kertoo Maedhrosista. Silmarillionin hahmoista kun kirjoitetaan niin hävyttömän vähän.

Idea oli kyllä aika jännä ja hyvä. Olen kyllä joskus miettinyt millaista Mandosin saleissa oli, ja nuo kuvauksesi olivat aidon tuntuiset. Olisin kuitenkin ajatellut ehkä että henget näkivät toisensa. Itselleni tuli hieman vaikutelma että henget eivät nähneet toisiaan, eivät edes itseään...joo, voi kyllä olla etten väsymyksestä johtuen ole lukenut tarpeeksi tarkkaavaisesti :roll:

Minusta oli jotenkin...ihanaa että Maedhros löysi hengenheimolaisensa. Tosin tuntui hieman oudolta että sama ihmisen henki palasi maan pinnalle useammin. Toisaalta, näitä asioita ei ole taidettu niin selvästi selittää ja jokaisella on omat mielikuvansa. Mutta eivätkös ihmisten henget jatkaneet miltei heti matkaansa, eivätkä jääneet kovin pitkäksi aikaa Mandosin saleihin? Ainakin oman käsitykseni mukaan sinne jäivät vain haltiat, ihmiset jatkoivat piakkoin matkaansa. Tuntuu vain oudolta, että ihmisen hengen olisi sallittu jäädä Mandosin luo pitemmäksi aikaa, ja henki olisi palautettu takaisin maan pinnalle uudessa ruumiissa. Vai olenkohan minä taas tajunnut jotain väärin :D

Joka tapauksessa, kiitos tästä päivänpiristyksestä (tai oikeastaan illan). Silmarillioniin ja Esiaikoihin liittyviä ficcejä saisi kyllä olla enemmän täällä Loftiksessa (ja itse tietenkään ei asialle voi tehdä mitään :P)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009

Avatar
Silidir
Valarin Lähettiläs
Viestit: 840
Liittynyt: Ti Heinä 11, 2006 1:06 pm
Paikkakunta: Irmon ja Námon syleilyssä

Viesti Kirjoittaja Silidir » Ma Maalis 26, 2007 10:56 pm

Minä pidin. Kovasti. Istun semmoinen typerä lempeä hymy naamalla ja aattelen kuinka ihanalta Maedhrosista onkaan täytynyt tuntua... Ilomielin otan syyt niskaani, jos tämmöinen ficci on seuraus!

Ja olen jo nillittämiseni nillittänyt, joten en nyt ala käymään sitä läpi. Minusta on vain hullua lukea Mandosista tarkoittaessa Mandosin Saleja, kun Námo tunnetaan myös nimellä Mandos. Tulee mieleen et puhutaan siitä Valasta... :roll:

Kiitos kovasti, että laitoit tämän tänne. Ja samaa mieltä. Näistä on aivan liian vähän ficcejä?

Asialle pitää tehdä jotain?
\o/Huumorificcaaja '08\o/ Slasheristi '09 & '10 @~~ <3<3<3 Elrond&Admin 2014 <3<3<3
-Our rooms. One hour. Bring the honey. I really liked that. And *please* hang up
your tunic.

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Ti Maalis 27, 2007 7:14 pm

Mielenkiintoinen alku, herätti uteliaisuuden. Pian pitäävarmaan lukea Silmarillion uudestaan, kun ei muista mistään mitään...

Tämä oli todellakin mielenkiintoinen. Kerrot asioita ihanasti ja kaikki tässä tuntui kamalan luontevalta alusta loppuun. En osaa selittää sitä, mutta kaikki vain sopi täydellisesti yhteen ja tekisi mieli jatkaa lukemista saman tien. Nimi on hieno ja sopii ainakin tähän lukuun. Tykkään siitä ihan kamalasti, kunpa vain itsekin osaisin kehittää moisia.

Ajatus siitä, että toinen aina katosi, tuntui aluksi jotenkin oudolta, ehkä olen hieman hidas... Silti ajatus ei jätä rauhaan. Elikö sielu siis uudelleen tässä? En tiedä miksi, mutta ajatusta on sovellettava hiukan Keski-Maata ajatellessani.

Yhden virheen löysin tästä muuten hienosta tekstistä; ihan lopussa, tämä kohta: Nainen ei reagoinnut... Eihän siihen kahta N-kirjainta tule :wink:

Jatkoa vain pian, tämä oli kerrassaan upea.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Ti Maalis 27, 2007 7:35 pm

(Heti alkuun pahoittelut, etten varmaan saa sanottua mitään järkevää, kun luin tämän töissä enkä nyt enää muista kaikkea...)

Tämä oli aika mystinen. En oikein tiedä mitä tästä pitäisi ajatella. Minuakin vähän mietitytti tuo reinkarnaatio, siis en oikein tiedä, mitä Tolkien olisi tuosta ajatellut, että ihmisten henget palaavat takaisin maan päälle aina elämään uudestaan. Käsittääkseni Beren oli ainoa tällainen tapaus ja aika ilmiselvästi poikkeus (eikä hänkään muistaakseni saanut enää tavata muita kuolevaisia). En tietysti sano, että ficeissä pitäisi olla kaikki täsmälleen niin kuin Tolkien mahdollisesti ajatteli asioiden olevan, mutta halusin nyt vain mainita asian kun se pisti mietityttämään...

Jostain syystä minä olen kuvitellut Mandosin salit sellaiseksi luolastoksi. :D Täytyy kyllä myöntää etten ole kauheasti vaivannut päätäni tuolla aiheella. Tuollainen aineeton tyhjyydessä leijuminen kyllä sinänsä kuulostaa ihan hyvältä vaihtoehdolta.

Vaikea ja erikoinen aihe ficille, mutta hienosti toteutettu. Silmarillionista tosiaan voisi olla täällä enemmänkin ficcejä. Silmassa on noita naishahmojakin niin paljon, ettei hetin kirjoittamisenkaan pitäisi tuottaa vaikeuksia.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Miaplacidus
Puolituinen
Viestit: 307
Liittynyt: La Maalis 03, 2007 12:21 am
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Miaplacidus » Ti Maalis 27, 2007 8:15 pm

Ihana. Kerrassaan ihana (ja Maedhrosista [niin kuin Fëanoroista ja muista pojista] on aivan liian vähän ficcejä).

Alun kuvaus, ettei Mandosin saleissa ollut mitään oli hieno ja järkeenkäypäkin. Tulee haikea olo, kun kuuntelee Into the Westia taustalla.

Mä olisin halunnut lainata pätkän jostain, kun Maedhros kertoo tarinaansa, mutta en osannut päättää minkä olisin ottanut:) Teksti oli sillätavalla kokonaisuus. Ja se, että Maedhros ensin vähän karsasti sitä, että oli rakastunut ihmiseen, mutta tajusi naisen olevan se sama henki. Tuohon AUhun en osaa sanoa mitään, vaikka Silmarillion tuli luettua tuossa viikonloppuna. Mulla menee aina jotain ohi :roll:
Maedhros löysi lopulta tutun kajon tämän silmistä ja samassa hetkessä vanha nainen jokaisine ryppyineen ja juonteineen oli hänestä kauneinta, mitä hän oli nähnyt. Kyllä. Tämä oli sittenkin oikea ratkaisu.
Nättiä.
Ihminen muistetaan niistä asioista, joista kukaan ei uskalla sanoa hautajaisissa mitään.

Vuoden Tulokas 2008 - Äww, kiitos <3

Piratesse
Vitam Piratae Aligo
Viestit: 781
Liittynyt: Su Marras 06, 2005 11:26 pm
Paikkakunta: Shin-Ra HQ

Viesti Kirjoittaja Piratesse » Ti Maalis 27, 2007 9:06 pm

Oi, ihan kamalasti kommentteja. Minä vähän arastelin tämän kanssa, kun en tapaa kirjoittaa valmiilla hahmoilla, enkä haltioista. Tämä iski vain kesken työpäivää tajuntaan ja vedin sen melkein mindflowlla suoraan paperille. Tämä taitaa olla järjestyksessään toinen ficcini valmiilla hahmoilla.

(Minä olin melkein unohtanut koko Maedhrosin ennen kuin Silidir kirjoitti herran pikku visiitille. Juu, en koskaan enää katso sohvaani samoin. :oops:)

Se, onko ihmisiä Mandosin saleissa vai ei, jää tässä vailla valmiita vastauksia. Sen takia kirjoitin tämän AU:na, koska ajatus olisi oikeastaan mennyt pilalle jos olisin sitä lähtenyt tarkemmin pähkäilemään. Sen takia tässä nyt on ihminen ja jälleensyntymiset mukana.

Andune, kiitos! Minä ajattelin, että nuo henget olisivat näkymättömiä ja aineettomia tuolla Mandosin saleissa.

Silidir, kiitoksia ideoiden sytyttämisestä! Piti sinulle tuosta ajan kulumisesta vielä sanoa, että ajattelin ajan olevan tavallaan paikallaan Mandosin saleissa ja sen kulkevan normaalisti niiden ulkopuolella. Tai ööö, en hirveästi ehtinyt ajatella sitä syvällisemmin.

Nerwen, minä ajattelin pitää tämän ihan tämmöisenä. Minulla oli eilen ihan mahdoton siirapin ja hattaranhuuruinen fluffyolo ja suunnittelin pienessä mielessäni jotain ihan kauhean superhypersöpöä, mutta en taida pilata tätä sillä... (ja veikkaan, että jos tekisin sellaisen tempun Maedhrosille, niin eräät loftislaiset kuristaisivat minut.) Ja kyllä, uudestisyntyminen oli tässä tämä juju ja sen takia myös tosiaan AU.

Mithrellas, älä turhaan pahoittele. Kiitos kommentistasi! Mystinen oli kyllä se fiilis, mitä tavoittelinkin tässä. :) En tosiaan tiedä, mitä Tolkien olisi reinkarnaatiosta ajatellut, mutta tämä on tosiaan AU. Samaa mieltä kyllä Silmasta, siitä saisi vaikka mitä irti.

Miaplacidus, kiitoksia! Minä olen aina ajatellut, että ensimmäisen ajan haltiat olivat mielestäänkin paljon ylempiä kuin myöhemmät haltiat, ihmisistä puhumattakaan.
Vuoden tulokas 2006/ Vuoden Originaalikirjoittaja 2007/2008

Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie » Ti Maalis 27, 2007 10:15 pm

Tykkäsin kovasti, tämä oli ehdottomasti yksi hienoimpia lukemiani Maedhrosista kertovia ficcejä ja suosikkejani Mandosin saleissa olevasta Maedhroksesta. Alku sai hymyilemään, tuo naisen henki tuntui niin .. inhimilliseltä kaikkine kömpelyyksineen - ja no, oli suloista että Maedhros yksinkertaisesti sai yhteyden toiseen elollisen olennon henkeen oltuaan niin kauan vailla mitään kontaktia keneenkään. Ihan hiukan pystyy kuvittelemaan miten hyvältä sen täytyy tuntua ja tämä teki kyllä liikuttavan selväksi mitä se Maedhrosille merkitsi. (Minä olen aina ollut sitä mieltä että suurimman osan Fëanorin pojista rangaistus oli liian kova ^^)
Ihmisten reinkarnaatio on mielenkiintoinen ajatus - tässä ficissä se toimi kyllä hyvin, tuon naisen merkitys Maedhrosille vain korostui sen kautta.
Oliko tarinan alkamisesta kulunut päivä vai vuosia, sitäkään Maedhros ei tiennyt, mutta saadessaan vihdoin kerrottua sen, hän tunsi rauhan laskeutuvan ylleen. Muut henget eivät edelleenkään sanoneet hänelle mitään, mutta hänen sanansa kuunneltiin tarkkaan ja niitä pohdittiin pitkään.
Kaunis kohta - olin iloinen että Maedhros sai tarinansa kuulluksi edes näin.
“Sinun tunteesi on voimakas. Olet ollut jo tuhat vuotta kuolleena ja olet ollut täällä onnellisempi kuin olit ollut eläessäsi”...
Nii-in, ei ollut Fëanorin poikien elämä herkkua.

Tuo lopetus oli muuten minun lempikohtani, vanha nainen villivadelmia poimimassa ja Maedhros päättämässä naisen näkemisen olleen ikuisuuden arvoista oli .. no, jotakin hienoa.

Tyksin. Paljon. ^^
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.

Avatar
Darial Kuznetsova
Samooja
Viestit: 431
Liittynyt: Pe Marras 09, 2007 5:25 pm
Paikkakunta: Kemi
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Darial Kuznetsova » To Loka 16, 2008 9:15 pm

Woah. Tuntuu siltä että ittekin leijuis jossain. Jotenkin, entiedämillainen olo. Leijuva. Olen oikeasti sanaton.
Jos oli nimi niin kuka sitä muistaa, jos oli kasvot niin ne helppo oli unohtaa.
Jos oli sydän niin se helppo oli poistaa ja pyörät pyörii, päivät itseään toistaa...

Sydänpuu - Mustaan Uneen (Jani Liimatainen)

Saphire
Samooja
Viestit: 420
Liittynyt: La Maalis 02, 2013 12:51 am
Paikkakunta: Siellä, mihin kukaan muu ei eksy!
Viesti:

Re: Ääni tyhjyydestä, PG (Maedhros)

Viesti Kirjoittaja Saphire » Pe Joulu 06, 2013 6:01 pm

Voi, tämä on niin ihana! Rakastuin tähän ficciin heti ensi kerralla ja olen lukenut tämän useasti läpi. Tarina on kaunis ja surullinenkin. Olet tehnyt tarinasi Maedhrosin juuri sellaiseksi, jona olen hänet kuvitellut :)
Tätä voisi lukea ikuisuuden~
Vuoden originaali 2014~
Saphire tekee paluun vuosia jälkeen.. :'D

sagitta
Aktiivipallero
Viestit: 584
Liittynyt: La Maalis 09, 2013 12:16 pm

Re: Ääni tyhjyydestä, PG (Maedhros)

Viesti Kirjoittaja sagitta » Ti Maalis 11, 2014 2:18 pm

Luin tämän ficin jo ajat sitten, mutta päätinpä nyt vasta laittaa sitä kommenttia. Ensinnäkin huomioni kiinnitti se, että tässä oli Maedhros pääosassa. Ja tuo summarykin oli todella herkullinen.

Mutta itse ficistä. Tämä oli todella ihana tarina! Samalla kertaa niin kaunis ja surullinen. Kunpa tällaisia tarinoita olisi enemmän. (Tai ehkä niitä löytyy tuolta arkistojen pohjalta.)Koko tarinaa voisi ja pitäisis alkaa analysoimaan erittäinkin tarkasti, mutta minulla ei nyt ole aikaa siihen. Nostan kuitenkin muutaman asian, jotka todella miellyttivät.

Eniten pidin tuosta Mandosin salien kuvailusta. Tässä se on kuvailtu niin aidosti, että voisin kuvitella sen juuri tuollaiseksi. Sinne joutuneitten sielujenkin tila oltiin saatu hienosti kirjoitettua. Maedhrosin henkilökohtainen olotila ja ajatukset välittyvät aidosti tekstistä. Sitten tuo tarinan loppu. Se oli tietyllä tavalla yllättävä ja samalla ajatuksia herättävä. Kuitenkin se jätti auki mahdollisuuksia. Tällaisista lopuista pidän. Jätetään lukija todella pohtimaan tapahtunutta.

Mutta eipä minulla muuta tässä tainnutkaan olla. Kiitos ihanasta lukukerrasta! :)
Life and Death have been in Love longer than words can describe.
Life sends Death countless gifts
And Death keeps them forever...


Vuoden Palautteenantaja 2014

Vastaa Viestiin