Matkalla kanssasi (PG, omc/ofc, 41. Luku 4.9. Valmis)

[Nerwen]

Kiitos.... Virnuilen taas kuin mikäkin idiootti, kiitos teidän.

Andune, kiitoksia. Kuten jo tuli kerrottua, en voinut olla yhdistämättä näitä. Alussa vain kirjotin ajattelematta kummemmin, että Myrethin suku oli kotoisin Rohanista, ja kesti vähän aikaa, ennen kuin tajusin, mitä kaikkea siitä saikaan aikaan.

Armel on ehkä hieman outo, nyt jotekin kantaa tuohon ottaakseni...

Mithrellas, kiitos. Myreth oli pitänyt isoäidistään kovasti ja lähtenyt kylästä pian tämän kuoleman jälkeen, ja tietysti sodan pakeneminenkin jättää jälkensä. Siksi siis tuo kielteisyys. Hän ei toisaalta halunnut kohdata paikkaa, jossa muistot heräisivät, koska oli tahtonut unohtaa tuon ajan. Illalla hän kävi isoäitinsä talolla ja kierteli kylässä...

Minä en voinut olla yhdistämättä niitä ja saattamatta Ciraélin tarinaa päätökseensä. Nyt se sai arvoisensa lopun, tai ainakin toivon niin.

Tuo gondorilais-juttu... noh. Ei siitä olisi pitänyt tietää, mutta ajauksena oli se, että jo Sormuksen Sodan tuossa vaiheessa olisi sotilaiden keskuudessa joltakulta lähtenyt tieto. Tämä selitys ontuu pahasti, mutta muuta minulla ei ole.

Ja sen siitä saa kun menee korjaamaan vanhaa tekstiään toiseen tarkoitukseen! Sen piti olla Myreth, ei Erehél, ja minä olin vaihtamassa sitä, mutta se jostain syystä jäi välistä! Se siis oli vanhan tekstin korjaamisessa sattunut erehdys... Nyt vihaan itseäni.

Myrethkin oli kruunajaisissa, mutta häntä ei näkynyt tuolloin, oli jo lähtenyt kotiin kai siinä vaiheessa iltaa tai jotain sen suuntaista.

Leida, kiitosta. Sekin oli osaksi tämän idea, että myös vanhemmat saisivat osansa tässä. Toisten vuoro sitten myöhemmin.... Ja kytköksen takana muuten oli tuo Ciraélin tarinan loppuunsaattaminen ja hetken mielijohde.

Erehél oli naimisissa, se oli virhe, joka jäi vanhasta tarinasta, jonka uusin tähän. Se piti vaihtaa.. Ja painun vaihtamaankin kun saan tämän tästä..

Myreth otti kuoleman raskaasti, koska isoäiti oli hänelle läheinen. Kuolema ei ollut täysi yllätys tietenkään, koska Ciraél oli vanha, mutta shokki kuitenkin. Myreth tosiaan sai rauhan vasta kohdattuaan asiat, jotka oli ennen halunnut haudata ja unohtaa.

Hyvä jos Armelin kommentit toimivat. Ja kyllä siellä on eräänlainen keino, lisää sitten joskus hamassa tulevaisuudessa.

Narbeleth, kiitos. Hienoa, että sinäkin olet löytänyt tämän ja tykännyt. Ihanaa, että hahmot toiimvat ja niihin voi samaistua. Siihen ainakin yritän pyrkiä... En sano vielä mitään, että kuka saa ja kenet, sen saavat kaikki ottaa itse selville.

sisätarinat tekevät tarinasta mielenkiintoisemman, pelkään vain että ne eivät toimikaan.. Onneksi tuntuvat toimivan. Tajusin, mitä tarkoitat. Kolmiodraamaan tämä ehkä loppujen lopuksi painottuu, taidan olla turhan harvasanainen mutta pelkään paljastavani liikaa.

Henkilöitä on kyllä tosiaan tässä paljon, en ihmettele jos alussa oli hankalaa.

[Nerwen]

Anteeksi kovasti, että tämä on myöhässä, mutta eilisen päänsäryn ja tulevien kokeiden tähden toivon, että ymmärrätte tätä pientä surkeaa otusta... Tässä se luku silti nyt on.

Luku 11:Ilta Edorasissa

Oli kulunut lähes kaksi päivää siitä, kun he olivat jättäneet Myrethin suvun kotikylän taakseen ja päivä siitä, kun he olivat juhlineet Halgorin 27-vuotissyntymäpäivää, tosin hyvin pienesti. Nyt he olivat Rohanin Edorasissa, suurehkossa majatalossa. Ihmisiä ei ollut paljon ja he olivat saaneet huoneet helposti, samoin kuin tallipaikat hevosille ja aasille. Rohanilaiset olivat ystävällistä väkeä, sen oli Armel huomannut. Heitä kohdeltiin hyvin.

Seurue oli pyytänyt itselleen syötävää huoneeseen ja nyt he istuivat kaikki kirjantekijän perheen huoneessa, koska se oli kaikkein suurin. Silti huone tuntui ahtaalta kaikkien keräännyttyä pöydän ympärille. Armel oli ottanut tavakseen tunkea aivan Halgorin kylkeen ja puhella tämän kanssa, jotta hänen isänsä huomaisi. Aniriel ei ollut oikea valinta. Armel sen sijaan oli.

”Haluatko leipää?” Armel kysyi tänään varsin hiljaiselta vierustoveriltaan.
”Kiitos, saan sitä itsekin.” Halgor hymyili sanojensa päälle eikä hänen sävynsä ollut ollenkaan kireä, mutta silti Armel pahoitti mielensä. Hän ei välittänyt kauan, vaan jatkoi ja vilkuili välillä isäänsä päin.
”Armel, ihan totta, minä en tarvitse mitään, en nyt juuri edes puheseuraa”, Halgor sanoi tuskin kuuluvasti, kun Armel avasi jälleen suunsa miettien sanottavaa. Armel sulki suunsa, tuhautti nenäänsä ja alkoi voidella leivänpalaa. Miksi Halgor käyttäytyi noin?
”Minusta tämä majatalo on ihastuttava. Hienoa, että saamme nukkua oikeissa sängyissä taas hetken”, Elneriel totesi pöydän toisella puolella.
”Olet oikeassa, Elneriel. On hienoa että löysimme tämän majatalon ja että täällä oli tilaa”, Halgor liittyi keskusteluun.
Armel jäi tuijottamaan nuorukaista. Vasta äsken tämä oli sanonut ettei kaipaa puheseuraa ja nyt… Armel jäi seuraamaan keskustelua liittymättä siihen. Hän oli ärtynyt Halgorin käytöksestä.
”On se hyvä asia. Minä en oikein perusta vaunuissa nukkumisesta”, Mideriel sanoi ja haukkasi leipää.
”Täytyy todeta, että olen täysin samaa mieltä”, Elneriel sanoi ja soi Halgorille iloisen hymyn.
Vai että sellaista, ajatteli Armel. Kun Mideriel katsoi häntä kummallisesti, oli Armelin nostettava lasi huulilleen kätkeäkseen ilmeensä jotenkin.
”On tällä matkustamisella hyvätkin puolensa”, Halgor totesi. Armel ei uskonut arvailevansa, kun Halgorin katse tuntui viipyvän Elnerielissä tavallista pidempään.

¤

Halgor oli täysin kyllästynyt siihen, että Armel roikkui hänessä kuin ihastunut iilimato, joita hän oli nähnyt pienenä poikana eräässä purossa Pelennorilla. Armel yritti viritellä keskustelua mitä typerimmistä aiheista jatkuvasti, ja Halgorin oli pakko hiljentää neito, jotta olisi saanut edes hetken rauhan. Nyt hän päätti puhua välillä muidenkin kanssa.
”Kyllä, matkaamisella on hyvät puolensa”, Elneriel nyökkäsi Halgorille viitaten tämän edellisiin sanoihin.
”Näkee uusia seutuja, tapaa uusia ihmisiä…” Mideriel luetteli mietteliäänä suu supussa.
”Ehkä uudet tuttavuudet ovat parasta”, hän jatkoi pian.
”Niin, ilman tätä matkaa emme istuisi tässä”, Halgor totesi ajattelematta enempää mitä sanoi. Sekä Elneriel että Mideriel purskahtivat hyväntahtoiseen nauruun.
”Emme todellakaan istuisi tässä, Halgor”, Elneriel sanoi naurunsekainen katse tummissa silmissään. Halgor heilautti päätään epämääräisesti niin kuin usein teki ja naurahti.
”Tarkoitin, ettemme tuntisi toisiamme”, hän korjasi ja loi haastavan katseen Elnerieliin. Neito vastasi katseeseen hymyillen.
”Sekin on toki totta”, Mideriel totesi virne suupielissään nykien.

Ainut, joka ei sanonut sanaakaan, oli Armel.

¤

Elnerielillä oli hauskaa. Hän saattoi unohtaa sen mitä oli ja mitä oli ollut, ja puhua ja nauraa rauhassa, ystävien kanssa. Elneriel ei joutunut ajattelemaan sitä, miltä näytti tai mitä muut hänestä ajattelivat, sillä kukaan ei luonut häneen pitkiä katseita niin kuin aina ennen. Koskaan ennen Elneriel ei ollut tuntenut oloaan niin kotoisaksi oman perheen ulkopuolisten seurassa. Hän saattoi sanoa, että hänellä oli ystäviä. Ensimmäisen kerran. Hän olisi voinut jakaa ilonsa koko maailman kanssa eikä sillä hetkellä olisi suuttunut mistään. Koko elämä hymyili, se oli yksin tämän matkan ansiota. Sen, että hän oli loppujen lopuksi lähtenyt ja saanut tutustua ihmisiin, joiden kanssa nyt puhui.

”Minusta on vain yksinkertaisesti ihanaa olla tässä juuri nyt”, Mideriel sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Olen aivan samaa mieltä”, Elneriel sanoi täydestä sydämestään. Hän ei voinut sanoin kuvata, kuinka iloinen oli vain istuessaan siinä.
”Olette oikeassa kumpikin. On ollut hienoa tutustua teihin”, Halgor hymyili.
”Saisinko hieman vettä?” Aniriel kysyi, kun ei itse ylettynyt kannuun. Mideriel ojensi sen hänelle ja jatkoi keskustelua.

Ilta kului nopeasti ja puheenaiheet vaihtuivat taajaan, aina siitä, millaista oli ollut elämä ennen matkaa siihen, mitä tapahtuisi, kun he pääsisivät Annúminasiin. Vaikka Elneriel oli aiemmin pitänyt tavallista elämäänsä tylsänä, mutta tajusi nyt, että sellaista elämä oli. Lopulta jokainen alkoi väsyä ja he toivottivat toisilleen hyvät yöt. Elneriel hymyili yhä yhtä onnellisena ystävilleen. Vain Armel ei vastannut hymyyn. Sen sijaan jopa Aniriel päästi hymynpoikasen kasvoilleen lähtiessään, ja se taisi olla matkan ensimmäinen, jonka Elneriel näki. Kun ovi oli sulkeutunut ja toiset lähteneet, Elneriel saattoi kirkkaasti todeta, että hänellä oli ystäviä ja että ilta oli yksi hänen siihenastisen elämänsä parhaita. Miderielkin säteili onnellisena, vaikka hän oli koko ikänsä ollut ystäväpiirin keskellä ja oli viihtynyt Elnerieliä paremmin joka paikassa, jollei heidän kotiaan laskettu.
”Näytät onnelliselta. Saanko udella syytä, sisko?” Mideriel kysäisi.
”Tämän illan takia vain. Nyt voin todeta, että minulla on ystäviä”, Elneriel sanoi hymyillen voimatta lopettaa.

¤

Halgor oli juuri kääntymässä vanhempiensa perässä huoneeseensa, kun Armel puhui.
”Halgor, voitko odottaa hetken? Tämä ei vie kauan.”
”Toki”, Halgor sanoi hieman ihmeissään, mutta kääntyi Armeliin päin. Aniriel ja Elimar olivat jo menneet huoneeseen, mutta Armel seisoi keskellä käytävää. He olivat käytävässä kahden.
”Mitä oikein teet?” Armel kysyi.
”Mitä oikein teen?” Halgor toisti ymmällään. Armel oli kai nyt seonnut. Mitä ihmettä neito oikein ajoi takaa?
”Elneriel. Te.”
Halgor tuijotti. Armelin ilme oli kyllästynyt ja hieman jopa suuttunut.
”Mitä Elnerielistä? Hän on ystäväni.”
”Et ole noin typerä!” Se oli kaikki, mitä Halgor sai kuulla. Armel näytti jo todella ärsyyntyneeltä. Armel ilmeisesti luuli hänen ihastuneen Elnerieliin tai jotakin. Luulo oli joka tapauksessa perusteeton.
”Mitään ei ole.”
”Varmasti?” Armel tivasi.
”Varmasti”, Halgor vannoi.

[Mithrellas]

Jaaha, Armel on sitten viimein saanut tarpeekseen. Halgor on joutunut vähän ikävään väliin. Ilmeisesti liian kohtelias pyytääkseen Armelia pysymään loitolla. Elnerielistä minä en oikein ota selvää, että onko hän ihastunut Halgoriin vai johtuuko hänen ilonsa tosiaan pelkästään uusista ystävistä. Halgor vähän yllätti tuossa lopussa - minä kyllä kuvittelin hänen ihastuneen Elnerieliin, mutta ehkä herra ei vain ole vielä myöntänyt sitä itselleen.

Minä pidin kovasti tuosta Elnerielin pohdinnasta. Mutta seuraava lause oli vähän sellainen, johon kaipaisin selvennystä:

Vaikka Elneriel oli aiemmin pitänyt tavallista elämäänsä tylsänä, mutta tajusi nyt, että sellaista elämä oli.

Um, tuo kuulostaa aika pessimistiseltä, siis että elämä on tylsää. (Vaikka sitähän se kyllä enimmäkseen on, pitää myöntää. ) Mutta tuo Elneriel vaikutti kuitenkin olevan iloisella mielellä, niin se ei minusta oikein sopinut. Vai tarkoititko, että elämä on kaikkialla pohjimmiltaan samanlaista, tavallista arkista aherrusta?

Joo, tämä oli kiva luku, mutta en keksi tämän enempää sanottavaa. Lyhyt luku, lyhyt kommentti. Eipä sitten muuta kuin jatkoa odottelemaan.

[Nerwen]

Kiitos Mithrellas!

Armel tosiaan sai tarpeekseen. Halgor on liian kohtelias tai sitten hyväksi kasvatettu, hän ei vain kehtaa sanoa ystävälleen, että tämän pitäisi lopettaa moinen... Elneriel on vielä ainakin ystävistä sekaisin... Halgorin mietteitä tuleekin sitten ensi luvussa hiukan lisää.

No niin. Näin jälkeenpäin ajatellen (ja minäkö muka jälkiviisas?) tuoi lause on melkoinen sekasotku. Mutta juu, osuit juuri oikeaan siinä, että tarkoitin lähinnä sitä, että elämä harvoin on yhtä seikkailua tms.

Hei, sanon muuten jo nyt, että saattaa ensi viikolla taas luvut myöhästellä vähän... Kokeita sun muuta höskää, saa nyt nähdä.

[Narbeleth]

Kiva luku, lyhyt mutta kiva.

Pidän kovasti Elnerielistä, minusta hän on herttainen. Ja eikait Halgor ole niin typerä ettei rakastu Elnerieliin? ^^
Nehän on ihastuttava pari. Mutta minä lähen tästä just kattomaan jääkiekkoa. Lyhyt kommentti.

[Nerwen]

Kiitos Narbeleth! Tuohon rakastumisasiaan voisin sanoa, että jatkossa näet, en ainakaan pilaa kenenkään jännitystä turhaan. Eipä tuo kommentin lyhyys haittaa -tämäkin sai hymyilemään.


Luku 12: Totuuden löytyessä

Taivas Edorasin yllä oli ankean harmaa ja raskaiden pilvien peittämä. Elneriel, Armel, Halgor ja Elimar olivat jääneet majataloon muiden mennessä ulos. Aniriel oli ilmoittanut haluavansa tutustua Edorasiin ja Mideriel oli heti ollut valmis lähtemään mukaan. Perheiden äidit olivat myös päättäneet lähteä, ja Elimar oli tarjoutunut jäämään majatalolle myös miesten ilmoittaessa, että hekin voisivat lähteä. Nyt kolme ystävystä istuivat majatalon avarassa salissa ja puhelivat perheistään ja sukulaisistaan. Elimar oli kadonnut hetkeksi johonkin.
”.. ja sitten isoisä ei ollutkaan kuullut mitään!” Halgor lopetti. Elneriel ja Armel purskahtivat nauruun. Halgor oli kertonut elävästi miltei kuurosta isoisästään, jolle oli yritetty selittää, että keitto oli kuumaa. Isoisä ei ollut kuullut puoliakaan, syönyt kuuman keiton ja polttanut suunsa pahanpäiväisesti.
”Armel, sinun vuorosi kertoa jotain”, Halgor ilmoitti.
”Mistä muka voin kertoa?” Armel kysyi. Hänen kysymystään seurasi vaivaantunut hiljaisuus.
”Jos pystyt, voisit kertoa… missä äitisi on. ” Elneriel katsoi varovasti Armelin suuntaan.
”Ei se kai liian vaikeaa ole… Uskoisin pystyväni, mutta en muista…”
”Ei sinun ole pakko, Armel, jollet halua”, Halgor sanoi heti.
”Ei… Te saatte tietää. Sen mitä muistan”, Armel tuumasi. ”Äitini kuoli kun olin kuuden. Miltei kolmetoista vuotta sitten.”
Pöydän ympärillä tuli hiljaista. Armel katsoi ystäviinsä surumielisesti.
”Hän isäni sanojen mukaan putosi toisen kerroksen ikkunasta istuessaan ikkunalla. Jostain syystä en vain usko siihen. Hän ei ollut vielä vaihtanut yöasuunsa ja hänen kauniin pukunsa helma oli revennyt. Aniriel löysi hänet aamulla. Sen jälkeen hän sulkeutui täysin. Minä näin äidin vasta kun hänet oli tuotu sisään taloon.” Armel katseli jonnekin kauas, minne eivät muut voineet nähdä. Hän näki aukinaisen oven, äidin ruumiin pöydälle nostettuna ja Anirielin ja isänsä itkun kumaraan painamina. Se päivä oli ollut hirveä. Hän ei heti ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut, mutta oli itkenyt nähdessään isänsä ja Anirielin mielentilan. Myöhemmin olikin tullut itkettyä vielä enemmän.
”Aniriel parka. Hän ei ole vieläkään toipunut siitä. Toisaalta en itse haluaisi olla hänen asemassaan. Tapahtuman jälkeen itkimme kumpikin ja takerruimme toisiimme, kun isä vain oli hiljaa ja taisi välillä unohtaa meidät. Selvisimme kuitenkin.”
”Kuka nyt selviää?” Elimar kysyi tullessaan pöydän luokse.
”Me. Kerroin äidin kuolemasta”, Armel sanoi arasti isälleen. Elimarin ilme kiristyi hieman ja outo katse viivähti hänen silmissään.
”Vai niin”, hän totesi hiljaa.
”Elneriel, sinun vuorosi”, Armel huomautti vaihtaakseen puheenaihetta.

¤

Toiset saapuivat majatalolle punaposkisina ja ulkoilmalta tuoksuvina. Elneriel oli myös haistavinaan hevosen, kun Mideriel kävi hänen viereensä istumaan.
”Oliko teillä hauskaa?” Halgor kysyi.
”Todella! Edoras on kaunis kaupunki”, Mideriel totesi silmät loistaen.
”Kävimme torilla. Toimme teillekin jotain”, Myreth paljasti. Aneth hymyili hänen vierellään.
”Valitkaapa siitä”, Aneth sanoi ja levitti pöydälle pienen puukon, kaksi solkea, joissa toisessa punainen ja toisessa vihreä kivi, sekä tumman nahkakukkaron. Elneriel valitsi toisen hopeasoljen, sen, jossa oli vihreä kivi. Halgor otti puukon käteensä ja katseli sen kahvan kaiverruksia kiinnostuneesti. Armel otti toisen, punakivisen soljen ja Elimarille jäi kukkaro.
”Tämä tulee kyllä tarpeeseen, edellinen on jo vanha. Kuka tiesi?” hän kysyi.
”Aniriel auttoi”, Aneth hymyili ja katsoi kangaskauppiaan vanhempaan tyttäreen.
”Kiitos”, Elneriel sanoi ihastellessaan solkea. Se oli pyöreä ja vihertävä, sileäksi hiottu kivi oli aseteltu täsmälleen sen keskelle.
”Kiitos paljon”, Halgor totesi myös.
”Olkaa hyvät vain. Joitakin muistoja matkalta”, Aneth hymyili Armelinkin esitettyä kiitoksensa.
”Missä oikein kävitte?” Elneriel kysyi.
”Torilla ja talleilla katsomassa hevosia”, Mideriel vastasi letittäessään auennutta palmikkoaan uusiksi.

¤

Halgorin oli kummasteltava Armelin mielenmuutosta. Illalla hän oli ollut vihainen kuin ärsytetty örkki ja nyt taas nauroi ja keskusteli iloinen hymy huulillaan. Hän oli jopa kertonut äidistään. Se oli harvinaista, eikä Halgor ollut ennen tarinaa kuullut. Se oli ollut kielletty aihe aina, niin kauan kuin Halgor oli tuntenut kangaskauppiaan perheen. Ilmeisesti Armel tahtoi hyvittää edellisiltaista käytöstään.
”Ei teidän kyllä olisi tarvinnut”, Halgor sanoi katsellessaan puukkoaan edelleen.
”Kyllä muistoja saada pitää”, Aneth nauroi. Kaikki olivat loistavalla tuulella, johtui se sitten yöstä majatalossa tai jostakin muusta.
”Odota nyt, Mideriel! Tuo palmikko ei kelpaa, sinä jätit niskaasi hiuksia…” Elneriel valitti sisarelleen, avasi tämän palmikon ja alkoi letittää sitä uudelleen.
”Ei se haittaa… Au!” Mideriel väitti vastaan. Se ei tuottanut tulosta kovin hyvin, sillä hän puoliksi nauroi puhuessaan. Elneriel letitti sisarensa pitkät hiukset uudelleen hämmästyttävän nopeasti, eikä se hapsottanut ollenkaan niin kuin Miderielin itse tekemä. Halgor jäi tuijottamaan aivan ihmeissään.

Elneriel ilmeisesti huomasi katseen, sillä hän alkoi puhua.
”Olen letittänyt Miderielin hiuksia niin kauan kuin hänellä on niitä ollut. Väkisin siinä jotain oppii”, hän sanoi vino hymy huulillaan.
”Varmasti”, Halgor sanoi. Elneriel vastasi hänen hymyynsä aidosti.

Halgor ei voinut estää ajatusta Armelista. Armel hymyili hyvin harvoin niin aidosti kuin Elneriel aina. Armelin kauniit kasvot saivat hymyn näyttämään kauniilta, mutta Elnerielin hymy oli kauniimpi, sillä se ei ollut koskaan teennäinen. Halgor häpesi ajatuksiaan saman tien. Vertailemisesta oli tulossa paha tapa. Elneriel kuitenkin voitti joka kerta. Halgor katseli Armelia sivusilmällä. hän näki kauniin, sopusuhtaisen ja hymyilevän neidon. Kun hän käänsi katseensa Elnerieliin, näky oli toinen. Elneriel oli laiha ja vain hieman Halgoria lyhyempi, pitkä naiseksi. Hänellä oli leveä suu ja ystävällinen ilme.
”Halgor?” Elneriel ihmetteli.
”Hmm?” Halgor oli unohtunut katsomaan Elnerieliä. Hän toivoi, ettei Armel ollut huomannut.
”Ei mitään. Taisit nukahtaa silmät auki”, Elneriel naurahti.
”En toki. Armel, näytähän sitä solkea hiukan”, Halgor pyysi saman tien välttääkseen epäilykset.

¤

Hieman myöhemmin Elneriel oli päättänyt lähteä kävelylle Edorasiin ja oli yllätyksekseen saanut vain Halgorin seurakseen. Armel oli kieltäytynyt päänsärkyä valittaen ja jäänyt majataloon, mitä Elneriel piti pienenä ihmeenä. Yleensä Halgor ei päässyt minnekään ilman Armelin seuraa, ainakin viime aikoina se oli ollut varsin harvinaista. Harmaat pilvet olivat väistyneet hieman ja sinistä taivasta pilkotti sieltä täältä.

”Oletko miettinyt, minne menemme?” Halgor kysyi.
”En kovin tarkkaan”, Elneriel vastasi ja värisi hartiahuivinsa sisällä, kun kylmä tuulenvire pyyhkäisi kadun ylitse.
”Onko sinun kylmä?” Halgor kysäisi huomatessaan sen.
Elneriel pudisti päätään pienesti hymyillen.
”Tiedätkö, jos joku olisi tullut pari kuunkiertoa sitten sanomaan, että kävelisin pitkin Edorasin katuja komean nuorukaisen kanssa, en olisi taatusti uskonut”, hän naurahti ja katsahti Halgoriin joka alkoi näyttää varsin vaivaantuneelta.
”En minäkään olisi… uskonut”, hän sanoi ja tuijotti maahan.
Elneriel nauroi. ”Mennään nyt”, hän totesi ja kiristi hieman tahtia kohti torin ihmisvilinää.

¤

Halgor ei aivan ymmärtänyt, mikä häneen oli mennyt. Hän oli saanut kuulla ulkonäöstään aiemminkin, mutta Elneriel? Nyt sanoilla tuntui olevan eri merkitys kuin aiemmin. Halgorin olisi pitänyt tietää Elnerielin nähneen hänet, mutta nyt, kun neito oli lausunut muutaman sanan, hän oli sekaisin kuin olisi juonut laimentamatonta viiniä. Ehkä hän oli vain toivonut, että Elneriel ei olisi huomannut katsoa häntä.

He saapuivat torille, missä ihmisiä oli kiitettävästi paikalla. Halgor seurasi Elnerielin sinisen puvun ja tumman huivin peittämää selkää jottei olisi kadottanut neitoa. Puku istui juuri hyvin neidon ylle olematta liian myötäilevä. Elneriel oli hieman lihonut matkan aikana, eikä se ollut hänelle lainkaan pahasta. Myös neidon hiukset olivat kasvaneet ja kutittelivat jo lanteita, vaikka olivatkin kahdelle palmikolle sidotut. Hartiahuivi oli miltei karannut toiselta olkapäältä. Halgor tunsi tarvetta nostaa se takaisin paikalleen. Hän ei huomannut maailmaa ympärillään ja tajusi jääneensä tuijottamaan Elnerieliä vasta, kun oli törmätä tähän. Elneriel oli pysähtynyt katselemaan koruja hevostarvikekojun viereen sijoitetun pienen pöydän luo. Elneriel loi häneen kummastuneen katseen, kun Halgor äkkiä olikin yllättävän lähellä.
”Mitä nyt?” Halgor kysyi yrittäen näyttää joltain muulta kuin syylliseltä. Hän ei edes tiennyt, miksi tunsi olonsa syylliseksi. Siksi että hän oli katsellut Elnerieliä?
”Ei mitään”, Elneriel sanoi hiljaa ja kääntyi takaisin korujen puoleen. Halgor nosti hänen hartiahuivinsa paikalleen ennen kuin ehti estää itseään.
”Se oli miltei tipahtanut”, hän puolustautui saadessaan osakseen jälleen hämmästyneen kasteen. Elnerielin ruskea katse oli suloinen hämmästyneenä… Mutta mitä hän ajatteli?

Halgor tunsi poskiensa kuumottavan ja kääntyi nopeasti hevostarvikekojun suuntaan ja oli katselevinaan aivan ylikoristeltua satulaa.
”Halgor, tule katsomaan”, Elneriel pyysi pian.
Halgor ei voinut kieltäytyä vaan meni neidon luokse. Elneriel osoitti hänelle pientä riipusta, joka johon oli upotettu sininen, pikkuruinen kivi. Se oli hopeinen, soikion muotoinen ja siihen oli kaiverrettu teksti. Kumpikaan heistä ei tuntenut kieltä, mutta Halgor arveli sen olevan rohhirricia.
”Se on kaunis”, Elneriel huokasi.
”Miksi et osta sitä?” Halgor kysyi.
”Ei minulla ole rahaa. Äiti ja isä eivät uskoneet minulle mitään”, Elneriel tuhahti suu vinossa korua katsellen.
”No, mennäänkö sitten?” hän kysyi ja irrotti katseensa korusta ilmeisen vastahakoisesti.
”Mene sinä edeltä. Minä katselen tässä vielä”, Halgor sanoi osoittaen hevostarvikekojuun päin.
”Hyvä on. Tavataan tuolla sitten”, Elneriel ehdotti ja nyökkäsi sitä pientä kujaa kohden, jolta he olivat tulleet.
Halgor nyökkäsi suostumuksensa ja jäi katselemaan nahkahihnoja hevostarvikekojulle.

Kun Halgor näki, että Elneriel oli kyllin kaukana, hän kääntyi korukauppiaan puoleen.
”Mitä tämä maksaa?” hän kysyi ja osoitti sinikivistä korua.
Myyjänainen naksautti kieltään. ” Se maksaa viisi hopeapenniä”, hän sanoi sitten. Ääni oli kuiva ja käheä.
”Mutta voin myydä halvemmallakin. Herra aikoo ostaa lahjan neidolle. Saanko udella, koska häät pidetään?” Eukko hymyili ystävällisesti.
”Ei, en ole menossa naimisiin… vielä”, Halgor lisäsi nopeasti. Hän halusi ostaa korun, mutta pelkäsi varojensa olevan liian vähäiset. Jos viisi hopeapenniä olisi mennyt kerralla, hänelle olisi jäänyt enää kovin vähän.
”Vai niin.” Eukko hymyili tietäväisen oloisena. Halgor tunsi olonsa kertakaikkisen noloksi. Oliko hän ollut niin näkyvä?
”Kuinka paljon herralla on?”
Halgor pudotti kaksi kolikkoa pöydälle. Sen verran hänellä olisi varaa varmasti. Eukko naksutteli kieltään ja näytti miettiväiseltä, mutta nyökkäsi silti.
”Kyllä. Teitte hienon valinnan”, hän sanoi sitten hymyillen ja otti kolikot. Halgor tipautti korun taskuunsa antaakseen sen Elnerielille. Se olisi mukava yllätys, eikä Halgor antaisi sitä vielä. Hän osasi jo kuvitella tilanteen itsekseen.
”Kiitoksia”, Halgor sanoi hymyillen ennen kuin lähti ja jätti eukon hymyilemään korujensa luokse.
”Voi voi poikaa, eipä tiedä mitä korussa lukee”, hän mumisi Halgorin mentyä.

Paljon myöhemmin illalla Halgor makasi vuoteessaan ja katseli ostamaansa korua. Se oli hyvää työtä, seppä oli asiansa osannut. Elnerielkin ilmeisesti näki hyvän työn jäljen. Halgor hymyili väkisin ajatellessaan sitä.

Mitä ihmettä torilla oli tapahtunut? Halgor oli seonnut pahemman kerran. Ei auttanut vakuuttelu siitä, että Elneriel oli ystävä, ei muuta. Ainakin neito oli osoittautunut Armelia paremmaksi monessa mielessä. Häneen saattoi luottaa. Halgor sulki silmänsä ja avasi ne. Taas hän vertaili. Siitä oli tullut jo paha tapa.

Halgor kuuli vanhempiensa rauhallisen hengityksen huoneen toiselta puolelta. Hän veti peiton päältään, nousi ylös ja hiippaili varovasti viemään korun pois. Hän piilotti sen samaan kukkaroon rahojen kanssa. Siellä se olisi turvassa.

Mutta pitikö enää paikkaansa Armelille annettu lupaus siitä, että hän ja Elneriel olivat ystäviä? Olivathan he, mutta… Armel ei saisi tietää Halgorin ajatuksista. Piti siis vain pitää yllä ystävyyttä ja ottaa Armel mukaan niin kuin tähänkin asti. Se oli kaikkea muuta kuin helppoa Halgorista ainakin siinä mielentilassa. Halgor toivoi pystyvänsä näyttelemään. Edes Elnerielille hän ei näyttäisi mitään.


A/N: Oikeasti minulla ei ole aavistustakaan tuollaisen korun hinnasta, mutta menköön nyt noin...

[Leida]

Okei, nyt tuleekin sitten kommenttia kahdesta luvusta. Kahdesta mukavasta luvusta.

Nämä ovat olleet ihania arkielämän kuvauksia molemmat luvut. Minä pidin lukujen tunnelmasta ja siitä, että matkalle lähteneet henkilöt alkavat jotenkin luonnollisen tuntuisesti tutustua toisiinsa. Tai siis niistä muotoutuu semmoinen tiivis porukka. Armel on aika suorasukaisen oloinen tuossa yhdennentoista luvun lopussa tentatessaan Halgoria Elnerielistä, mutta kai se kuuluu tytön luonteeseen. Ja Halgor on varsin varma vannoessaan, ettei ole ihastunut Elnerieliin, mutta toisaalta tuskin se sitä noin vain Armelille kertoisi, vaikka olisikin. ^^Elnerielin välitön ilo siitä, että sillä on ystäviä oli jotenkin ihan älyttömän suloista. Ja minä pidin kovasti siitä kohdasta, kun se hymyili voimatta lopettaa. Se on mukava tunne.

Halgorin ja Elnerielin välinen dialogi on jotenkin ihanan hupaisaa. Tai ei se oikeastaan ole oikein ilmaistu, tarkoitan ennemminkin, että jotenkin siitä tulee sellainen olo, että molemmat ovat vähän ujoja toistensa seurassa. Ja Halgorin ajatukset Elnerielistä valottuivat kyllä mukavasti tässä viimeisessä luvussa. Ihana tuo korujuttu, mitähän siinä mahtaa lukea...

”Jos pystyt, voisit kertoa… missä äitisi on. ” Elneriel katsoi varovasti Armelin suuntaan.
Tämä oli minusta jotenkin hassusti ilmaistu. Tarkoittaako Elneriel, että Armel voisi kertoa, mitä tämän äidille on tapahtunut, koska tuskin se kuvittelee äidin enää elossa olevan, jos tämä ei kerran ole mukana. Muuten minusta on kyllä hyvin uskottavaa, että Elnereliä kiinnostaa tietää.

Aniriel on oikeasti huolestuttavan sulkeutuneen oloinen. Siis jos se ei ole hymyillytkään, kun kerran koko matkan aikana. Jotenkin kuvittelisin, että vaikka Elimar ja Armel ovatkin tottuneita siihen, millainen Aniriel on, niin muiden perheiden äitejä voisi vähän huolestuttaa tytön käytös. Niin tai sitten sitä pidetään vaan hiljaisena ja syrjäävetäytyvänä.

Tämä kommentti on jotenkin sekavaa höpötystä (ajatus ei oikein kulje tänään) mutta olkoon. Minä pidin siis kovasti kummastakin luvusta, varsinkin jälkimmäisestä ja odottelen taas jatkoa, jota tosiaan näyttää ilmestyvän mukavan tiheään tahtiin. Ja älä yhtään huolehdi niiden lukujen kanssa, sen kun lisäilet jatkoa sitten, kun ehdit.

[Mithrellas]

Minusta oli mukava, että tässä oli nyt pohdittu oikein kunnolla tuota Elnerielin ja Halgorin (ja Armelin) suhdetta. Armelin mielialan muutoksen takana oli varmaankin se, että hän kuvitteli nyt ettei Halgor ole ollenkaan ihastunut Elnerieliin. Minusta oli kiva kuulla tuosta Armelin ja Anirielin äidin kohtalosta. Voin kuvitella, että se on ollut kauheaa heille kaikille. Minä olen kyllä arvellut äidin tehneen itsemurhan, vaikka en kyllä yhtään osaa arvata, mikä hänet olisi voinut ajaa sellaiseen tekoon.

Minä tykkäsin taas noista Halgorin pohdinnoista, siitä kuinka hän pikkuhiljaa tajuaa oikeasti pitävänsä Elnerielistä. Se oli jotenkin aidonoloisesti kuvattu. Muutenkin minusta tässä luvussa oli tosi onnistunutta kuvailua. Minä pidin erityisesti noista palmikoista, eli kuinka Elneriel osasi sitoa siskonsa hiukset niin hyvin ja tuosta, kuinka Halgorin teki mieli korjata Elnerielien hartiahuivia, minkä hän sitten tekikin. Niin pieni, mutta merkityksellinen teko. Myös tuo Armelin ja Elnerielin ulkonäön vertailu oli minusta hyvä, ja minuun teki vaikutuksen sekin, että Halgor näyttää pitävän Elnerielistä enemmän vaikkei tämä taidakaan olla perinteisessä mielessä yhtä kaunis kuin Armel.

Tuo torieukko vaikutti kammottavalta, ihan tuli jokin noita-akka mieleen. Minkä lie kirouksen langettanut tuohon koruun, jonka Halgor hyväuskoisena osti. Tuo kyllä herätti taas mielenkiintoa tulevaa kohtaan. Ja minusta se viisi hopeapenniä oli ehkä hieman yläkanttiin, nimittäin sillä saisi Briissä jo jonkinnäköisen ponin, mutta toisaalta voisin kuvitellakin että tuollainen eukko pyytäisi aluksi kiskurihintaa luodakseen vaikutelman, että koru on arvokas. Se että hän sitten myi sen huomattavasti halvemmalla ei ollut yllättävää, luultavasti se kaksi hopeapenniäkin oli siitä ihan liikaa. Tai eihän sitä vielä tiedä, miten arvokkaaksi se hely vielä osoittautuu.

Kiinnostava luku tämäkin. Jatkoa vaan kehiin sitten kun ehdit.

[Andune]

Olen taas onnistunut olemaan jossain muualla ja kaksi lukua on ilmestynyt, hyvä minä!

Luku 11.
Jaahas, Armel taitaa olla hieman mustasukkainen. Epätoivoista yritystä ja siksi taitaa olla tuomittu epäonnistumaan.

Halgos ja Elneriel *rakentelee mielessään pilvilinnoja*
Suloista

Armel suhtautui todella syyttävästi Halgorin ja Elnerielin ystävyyteen. En sano yllättävän syyttävästi, koska sen pystyi jo arvaamaan. Mahtaa tuntua oudolta Halgorista...

Luku 12.
Mitä ihmettä siinä korussa lukee? Tuo jäi vaivaamaan Minulle tulee mieleen heti jotkut ihmekiroukset tai muut epäonnen jutut.
Lienee sanomattakin selvää että Halgorin ajatukset aiheuttivat täällä aikamoista hihittelyä.

”Ei, en ole menossa naimisiin… vielä"

Tuo oli jotenkin...huvittavaa

Joopa joo Melkein osasinkin sanoa jotain fiksua...

[Nerwen]

Voi, te saatte tämän pienen otuksen aina nauramaan tai vähintäänkin hymyilemään. Tällä kertaa molempia.

Leida, kiitos. Armel on suorasukainen, juu... Ja hyvä jos tuo arkielämä sujuu, näitä on jostain syystä mukava kirjoittaa.

Huh, dialogi ilmeisesti toimii. Korujen ostosta en pääse eroon vvaikka mitä tekisin, ja kuin ihmeen kautta paikkakin on sama... No juu. Korun teksti tulee selville vähän myöhemmin, muutaman luvun päästä.

Tuo Elnerielin lausahdus on lähinnä niin, että hän yritti olla kohtelias eikä uskaltanut kysyä suoraan, mitä hänelle on tapahtunut. Tuo kuolema on ollut selvä asia jo hetken aikaa, mutta hän halusi olla hienovarainen.

Aniriel ei ole sitä hymyilevää sorttia, mutta kyllä sekin tästä vielä korjaantuu matkan myötä. Hän on hiljainen eikä häneen kamalsti kiinnitetä huomiota, mikä tosin tulee muuttumaan ajan kuluessa.

Mithrellas, kiitosta. Suhteita tässä oli kai tarkoituskin pohtia. Armel helpottui hieman Halgorin vastauksesta ja sen takia hän käyttäytyikin toisin uskottuaan nuorukaista, koska tämän tapoihin ei kuulu valehtelu. Eikä hän oikeastaan valehdellutkaan... Äidin kohtalosta lisää on tulossa parin luvun kuluessa.

Hyvä, nyt tunnen onnistuneeni tässä hitaassa ymmärtämisessä, tai siis sen kuvaamisessa. Hartiahuivin korjaamimen, pieni teko tosiaan, mutta sitä ei silti pidä väheksyä. Vertailu on Halgorille muodostunut tapa noidn kahden välillä, ja hän päätyy jonkin mutkan kautta aina Elnerieliin.

Torieukko... itse asiassa en hakenut pelottavaa vaikutelmaa, mutta kyllähän se noin on, kun juttua katselee niin. Ikävä kyllä täytyy sanoa, että voit joutua pettymään tuon korun suhteen, tai sitten et.. No, ehkä on paras jättää se tulevaisuutta varten. Viisi hopeapenniä on paljon ja sen oli osaksi tarkoituskin olla, vaikka en oikein uskaltanut ajatella sitä oikeaakaan hintaa, joten noin se meni. Jos sen oikean hinnan olisin tiennyt, niin se ei varmastikaan olisi ollut noin paljon. Mutta tässä nähtiin, että Halgor on valmis uhraamaan Elnerieliin jotakin.

Andune, kiitos. Armel on mustasukkainen. Ei sitä nyt vielä, onko epäonnistuminen varmaa, mutta lähellä se ainakin on. Armel on sellainen ihminen, joka suurentelee asioita mielessään ja näkee jo ystävyydessä jotain liikaa, kun asia on hänestä epäilyttävä.

Korun teksti tosiaan nähdään sitten parin luvun päästä, pelkäänpä vain että se on liian "pliisu" teidän kaikkien miettimisienne jälkeen.

[Nerwen]

Ja uutta taas tiistain tapaan. Tämä oli alunperin kaksi hyperlyhyttä lukua, jotka sitten yhdistin... Olkaatte hyvät.

Luku 13: Aniriel avautuu

He olivat olleet Edorasissa nyt muutaman viikon ajan. Armel oli kuullut, että he eivät lähtisi vielä hetkeen. Toisaalta hän ei ihmetellyt sitä, sillä edessä oli pitkä matka lähes aution Eriadorin halki ja heidän piti kerätä voimia siihen. Huonoimmassa tapauksessa he nukkuisivat vaunuissa aina Briihin asti, eikä Armel edes halunnut ajatella, miten kaukana se oli. He istuivat suuressa salissa, kuten tavallista. Oli ilta. Armel jutteli hiljaisesti Elnerielin, Anirielin ja Miderielin kanssa jaksamatta välittää siitä, missä Halgor oli.

Ulkona perheet viettivät paljon aikaansa viikkojen kuluessa. He olivat käyneet pitkillä kävelylenkeillä ja eräänä päivänä he olivat käyneet Kuninkaiden hautoja katsomassa. Paikka oli kieltämättä ollut kaunis ja vaikuttava. Simbelmynë oli peittänyt kumpuja valkeana ja kauniina mattona, aivan yhtä kauniina kuin tarinat kertoivat. Hiljaisuus oli tuntunut ikiaikaiselta, ja he olivat puhuneet vasta päästyään pois hautojen luota. Armelista oli tuntunut siltä, että jos hän olisi avannut suunsa, hän olisi häirinnyt suurmiesten rauhaa.

Suunnitelma isän pään kääntämiseksi oli unohdettu hetkeksi, eikä koko aikeesta ollut kuulunut mitään uutta. Osaksi Armel oli siitä vain tyytyväinen ja Aniriel oli huokaissut helpotuksesta eikä enää ollut niin pidättyväinen kerrottuaan Armelille. Armel oli tietoisestikin haudannut suunnitelman nyt kun se ei ollut ajankohtainen. Oli paljon mukavampaa olla Halgorin ystävä kuin tavoitella tämän huomiota jatkuvasti tai roikkua hänessä kuin hukkuva ikään. Silti Armel oli siihen valmis. Armelin täytyi myös myöntää, että hänellä oli ollut hauskaa. Perheiden nuoret olivat viettäneet aikaa keskenään ja tutustuneet toisiinsa kunnolla. Aika kului kuin siivillä ja Anirielinkin kasvoilla oli nähty hymy. Ennen kuin kukaan huomasikaan, aika Edorasissa oli ohi ja heidän piti lähteä.

¤

Kolme viikkoa siitä päivästä, kun he olivat saapuneet Edorasiin, he jättivät sen. Uusi kuu oli alkanut ja seurue teki lähtöä majatalon pihalla. Elneriel ei voinut olla tuntematta oloaan haikeaksi, kun he pakkasivat tavaroitaan vaunuihin.
”Onneksi tämä lähteminen ei enää kestä kauan”, Elneriel totesi Miderielille, kun he olivat saaneet laukkunsa vietyä vaunuihin.
”Niin. Paitsi että mikään muu ei voi olla niin vaikeaa kuin Minas Tirithin jättäminen oli”, Mideriel vastasi.
”Tiedätkö mitä, siskokulta?” Elneriel kysäisi väsyneesti.
”Niin?”
”Minä tiedän sen.”

Viimeinen kävely Edorasissa oli ollut hauska, vaikka se olikin kulunut myös laukkuja raahatessa. Elneriel hymyili vain muistaessaankin sen. Toisaalta hän ei käsittänyt, miksi eräs vanha nainen oli tullut puhumaan hänelle.
”Ilmeisesti olette lähdössä”, käheä-ääninen nainen oli virkkanut. Hän oli ilmeisesti pistänyt merkille kaikkien kantamukset ja vaunut odottamassa. Elneriel oli nyökännyt hieman kummissaan.
”Pidittekö lahjasta?” nainen oli udellut.
”Mistä lahjasta?” Elneriel ihmetteli. Hän ei ollut ymmärtänyt vähääkään, mitä nainen oli tarkoittanut.
”Vai niin, neiti ei ole saanut lahjaa vielä. Onnea vaan tulevan johdosta!” nainen oli hymyillyt säteillen, ennen kuin kääntyi ja katosi. Elneriel oli ihmetellyt salaperäistä tapaamista hetken, mutta oli pian joutunut kiirehtimään toisten perään.

Mutta nyt, kun hän istui vaunuissa valmiina lähtöön, oli aikaa ihmetellä. Mitä ihmettä nainen oli höpissyt? Lahjasta? Elneriel ei ollut koskaan nähnyt häntä. Tai ehkä olikin nähnyt jossain, mutta Elneriel ei ollut ollenkaan varma.

¤

Halgor nousi tavalliselle paikalleen ohjaamaan vaunuja, joita ei ollut tyhjennetty ja jotka olivat täynnä huonekaluja ja peitteitä. Hän saisi luoda viimeisen silmäyksen Edorasiin kaikessa rauhassa. Kaupunki oli jättänyt muistoja hänen mieleensä. Halgor tiesi, ettei hevillä unohtaisi tätä pysähdystä. Aurinko paistoi ja heijastui Meduseldin Kultaisen kartanon katolta. Ihmisiä näkyi kulkevan kaupungissa. Hieno hetki katsoa kaupunkia viimeistä kertaa.

Halgorin mieleen muistui eräs hetki hänen lapsuudestaan. Hän oli nähnyt Rohanin kuninkaan kerran Minas Tirithissä, ollessaan pikkupoika, tuskin kymmentä täyttänyt, eikä hän edes muistanut, miksi Kuningas oli tehnyt matkan Minas Tirithiin. Halgor oli seisonut kadulla, muun väen seassa aivan edessä, kun ihmiset olivat kokoontuneet vastaanottamaan korkeaa vierasta. Hän oli ollut innoissaan niin kuin muutkin, tietämättä kunnolla syytä siihen. Rohanin korkea herra oli luonut ystävällisen katseen tummahiuksiseen, haltioituneeseen pikkupoikaan. Halgor ei unohtanut koskaan tuota lyhyttä hetkeä. Hän muistaisi sen loppuun asti niin kuin ensimmäisen Rohanin-matkansakin.
”Lähdetään, Halgor!” Helmir huudahti hänen viereltään. ”Ohjaa Emirin perään”, hän ohjasti vielä. Halgor nyökkäsi ja usutti hevosen liikkeelle. Hänen isänsä nousi omiin vaunuihinsa ja otti käsiinsä aasin ohjat. Eläin oli jaksanut matkan hyvin, ja saanut vedettäväkseen keveimmät kärryt.

Niin jatkui matka kohti pohjoista ja Eriadoria.

Edorasin jättämisestä oli kolme päivää, kun seurue jätti Rohanin. He kulkivat Rohanin Aukosta ja olivat nyt Eriadorissa. Kaikista tuntui, että jokin tärkeä oli jätetty taakse. Autiot maat olivat heidän edessään, kun Rohankin oli jäänyt taakse. Illalla Emir levitti jälleen karttansa esille ja koko seurue tuli sitä tutkimaan.
”Annúminasiin on tästä suurin piirtein viisisataa virstaa. Meillä on siis jo pitkä matka takana”, Emir totesi.
”Mutta nyt seuraava majatalo on vasta Briin Pomppiva Poni”, Elimar muistutti. Halgor näki Armelin kasvoilla oudon ilmeen, ehkä pettymystä. Neito ei tainnut pitää vaunuissa nukkumisesta. Sää oli ollut heille suosiollinen, ja tästä nyt miehetkin puhuivat.
”Onneksi edes sää on ollut puolellamme”, Elimar totesi viitaten nytkin siniselle, jo tummuvalle taivaalle.
”Niin. Tietkin ovat erittäin hyvässä kunnossa”, Emir sanoi.
”Kuningas otti Eriadorin tiet hyvin vakavasti kuulemani mukaan”, Helmir naurahti.

Ilta alkoi hämärtyä heidän syödessään Myrethin laittamaa yksinkertaista ateriaansa, joka aina maistui yhtä suurenmoiselta. Halgor katseli ihmeissään isänsä ja Elimarin hiljaista keskustelua. Kummankin kasvot olivat vakavat ja Helmirin tavallisesti iloisille kasvoille oli ilmaantunut pari itsepintaista ryppyä. Sen sijaan Aniriel loi pelokkaita katseita miehiin ja supatti sitten Armelille jotakin. Neito miltei tärisi paikoillaan ja hänen oli laskettava puolityhjä lautanen jalkojensa juureen. Armel yritti lohduttaa ja rauhoittaa vanhempaa sisartaan ääneti, mutta ei onnistunut siinä kehuttavasti. Aniriel sulki silmänsä ja painoi kätensä nyrkkiin. Kukaan ei tuntunut tätä huomanneen, sillä Mideriel puhui Elnerielillekoko ajan kiihtyvää tahtia ja Aneth ja Myreth olivat niin ikään syventyneet keskusteluun. Emir mutusti ateriaansa hieman syrjässä katse tummuvalle taivaalle suunnattuna.

”Aniriel, tulisitko mukaan?” Elimar kysyi. Hän oli syönyt ja nousi nyt ylös katsoen kysyvästi tyttäreensä. Leiripaikalle tuli äkkiä hiljaista. Aniriel nousi varovasti ylös ja loi vaikeasti tulkittavan katseen Armeliin, joka yritti rohkaista. Aniriel seurasi isäänsä kuin kuolemaantuomittu. Elneriel katsoi hänen peräänsä ja vaihtoi kummastuneen katseen Armelin kanssa. Kukaan ei aloittanut keskustelua uudelleen.
”Myreth, olenko jo sanonut, että tämä ruoka on erinomaista?” Helmir kysyi pyyhkien suutaan. Hänen partaansa oli jäänyt hieman kastiketta.
”Ei, ette ole, mutta kiitos nyt kuitenkin”, Myreth hymyili. Tunnelma keveni ja Mideriel alkoi taas puhua sisarelleen.
”Armel, mitä tämä tarkoittaa?” Halgor kysyi siirtyessään empien lähemmäs neitoa.
”Kunpa voisinkin kertoa. En tiedä aivan tarkkaan, mutta luulen, että kuulet asiasta melkoisen pian muutenkin.”
”Miksi isänne pyysi Anirielin mukaansa?” Halgoria ei vastaus tyydyttänyt.
”Usko pois, on parempi, ettet tiedä”, Armel vakuutti.

”Ei! Olette nöyryyttänyt minua äidin kuolemasta asti! Tähän en enää suostu!” Huuto kajahti ilmaan valopiirin ulkopuolelta. Aniriel juoksi Halgorin edestä pimeyteen ja kaatoi edelleen puolityhjän lautasensa kumoon. Elimar ilmestyi näkyviin syvästi järkyttyneenä ja hämillään. Jokainen käänsi katseensa häneen varsin hämmästyneenä.
”Isä, mitä tämä on?” Armel sai suunsa auki ensimmäisenä. Hän oli noussut seisomaan.
”Selitän kyllä, mutta Aniriel…”
”Menen etsimään häntä”, Halgor päätti ja lähti harppomaan siihen suuntaan, mihin Aniriel oli hävinnyt.
”Halgor, odota!” Sekä Armel että Elneriel läksivät hänen peräänsä.

¤

Anirieliä ei tarvinnut etsiä kovinkaan kaukaa. Hän oli juossut vain lyhyen matkan ja nyyhkytti lohduttomasti maassa, itseään heijaten.
”Aniriel?” Armel polvistui sisarensa viereen.
”Armel.. Täytyy kertoa…” Aniriel tärisi nyyhkytysten voimasta.
”Mitä sinun pitää kertoa? Rauhoituhan nyt”, Armel sanoi hiljaa ja halasi sisartaan. Aniriel takertui häneen epätoivoisena.
”Isä…”
”Nousehan ylös”, Armel kehotti ja pyysi katseellaan Halgoria ja Elnerieliä lähemmäs. Aniriel nousi horjuen jaloilleen Elnerielin ja Armelin tukemana, yhä nyyhkyttäen.
”Menemmekö takaisin?” Elneriel kysyi.
”Ei.. Minun pitää kertoa teille. Olette ainoat…” Aniriel voihkaisi hiljaa. Kyyneleet olivat juovittaneet hänen kasvonsa. Armel katsoi sisartaan silmiin huolestuneena.
”Täällä te olette!” Mideriel ilmestyi esiin pimeästä ja keskeytti hiljaisuuden. ”Mennään takaisin, Elimar on suunniltaan…”
”Shh!” Elneriel hiljensi sisarensa kesken lauseen.
”Isä… Isä tappoi äidin!” Aniriel itki.
”Mitä?” Armel oli lysähtää maahan. Hänen polvensa notkahtivat, mutta hän pysyi pystyssä ehkä vain siksi, että hänen oli kannateltava sisartaan.
”Se oli heidän huoneensa ikkuna, se mistä äiti putosi. En saanut unta, olin menossa heidän luokseen… Armel, sinä nukuit… Ovi oli raollaan, ja äiti istui ikkunalaudalla… Isä oli vihainen… En tiedä miksi, hän vain huusi jotain… Sitten.. hän tönäisi äitiä… Äiti menetti tasapainonsa ja putosi alas! Ilmeisesti isä katui sitä saman tien, sillä hän sai juuri otteen äidin puvusta… Se repesi, kun hän ei saanut siitä kunnolla kiinni… Äiti huusi. Sitten isä näki varjoni ovenraossa ja kutsui minut luokseen. Hän halusi minun pysyvän hiljaa..ja sitten minun piti vain olla löytävinäni äiti aamulla… Isä itki ja oli suunniltaan… Hän lähetti minut pois, ja minäkin itkin, sillä en ollut varma, mitä äidille oikein oli tapahtunut... olin sekaisin…”
Kaikkien vuosien hiljaisuuden jälkeen Anirielillä tuntui olevan pakottava tarve selittää kaikki. Hänen äänensä tuntui suorastaan kaikuvan hiljaisuudessa.
”Isä… myöhemmin hän uhkaili minua. Jos kertoisin, hän lähettäisi minut pois, hän ei halunnut olla syyllinen ja hän oli edelleen surusta sokea… Nyt oli pakko kertoa… Hän naittaa minut, haluaa tehdä niin, mutta minä en suostu, en suostu taatusti, en tahdo! Hän valehteli, väitti että hän oli kysynyt minua häneltä… ” Aniriel purskahti rajumpaan itkuun. ”Hän, hän… Haluaa naittaa minut ja …”
”Sinulle”, Armel sanoi hiljaa ja katsoi merkitsevästi Halgoriin. Nuorukaisen silmät levisivät.
”Minulle?”
Armel nyökkäsi ja kääntyi halaamaan sisartaan.
”Miksi se on niin kauheaa?” hän kysyi aivan hiljaa, toivoen, etteivät muut kuulisi.
”En tahdo. En rakasta häntä… Isä ei ole kiltti minulle!” Aniriel nyyhkytti Armelin hartiaa vasten.
”Rauhoituhan sitten, Aniriel. Kerroit kaiken, se on aivan oikein. Rauhoitu, heidän pitää mennä takaisin.” Armel rauhoitteli sisartaan, joka oli mennyt täysin tolaltaan. Hänen silmänsä olivat punareunaiset pimeys oli laskeutunut viisikon ympärille.
”En tahdo isän luo!”
”Meidän pitää mennä. Minä puhun isälleni, hän kuuntelee minua ja saa puhuttua järkeä myös teidänkin isällenne.”, Halgor lupasi. Hän taisi saada vakuutettua Anirielin, sillä tämä rauhoittui hieman.
”Kiitos, ki-kiitos, Halgor”, Aniriel ei silti saanut pidettyä kyyneleitään poissa.

Sanaakaan sanomatta he suuntasivat takaisin leiriä kohti. Hiljaiseen iltaan kuului vain Anirielin itku. Armelista tuntui pahalta sisarensa puolesta. Ei ihme, että sisar oli sulkeutunut kuoreensa. Hän oli pelännyt. Mutta nyt pitäisi vielä jaksaa kohdata vähintään yhtä järkyttynyt isä.

”Vihdoin!”
”Missä oikein olitte?”
”Voi hyvänen aika sentään…”
Vanhemmat alkoivat puhua toistensa suuhun, kun he ilmaantuivat takaisin. Elimar katsoi tyttäriään järkyttyneenä ja kiirehti halaamaan Anirieliä. Aneth katseli poikaansa hieman huolestuneen oloisena ja Myreth voivotteli suureen ääneen yrittäen lohduttaa jokaista yhtä aikaa. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän poissa tolaltaan tai sekaisin.
”Isä.. anteeksi, minä kerroin äidistä.” Aniriel ei voinut vieläkään hillitä itkuaan, vaan kyyneleet alkoivat virrata entistä vuolaammin. Hän nojasi nyt isäänsä. Armel seisoi keskellä hössötystä ja tunsi olonsa jotenkin orvoksi.
”Huh, mikä ilta”, Mideriel sanoi äidilleen joka ihmetteli maailman menoa edelleen. Elneriel vaihtoi lämpimän katseen äitinsä kanssa. Toisaalla Halgor vakuutteli äidilleen, että hän oli kunnossa ja kaikki oli hyvin.

Kyyneleet nousivat Armelinkin silmiin. hän räpytteli niitä kiivaasti pois, vaikka mieluiten olisikin kiljunut ääneen. Miksei hänellä nyt ollut äitiä, joka olisi hössöttänyt siitä, mikä oli vointi? Armel tunsi selvemmin kuin moniin vuosiin, että hänen oli ikävä äitiään. Tämän lämmintä, lohduttavaa syliä, pehmeää ja rauhoittavaa ääntä ja rakastavaa katsetta. Kolmetoista vuotta miltei yksin. Hetken hän taisteli yksinäisyydentunnetta vastaan, mutta ei jaksanut kauaa. Hän istui maahan kaiken hävityksen keskelle ja kuuli yhä, kuinka Halgor vakuutteli jo hieman kyllästyneestikin äidilleen, ettei tarvinnut huolehtia. Armelkin tarvitsi äitiä, miksei hänellä ollut, kun kaikilla muilla oli joku lohduttamassa? Hän antoi kyynelten tulla. Miksi juuri hänen äitinsä piti olla poissa? Halgor saisi olla tyytyväinen, että ylipäätään oli joku, joka hössötti turhasta. Kukaan ei edes huomannut häntä, vaikka hän istui siinä ja tunsi olonsa surkeammaksi kuin pitkään aikaan. Kaikki vain murehtivat omista lapsistaan! Miksi?

Armel ei enää jaksanut välittää vaan alkoi parkua ääneen kuin pikkulapsi.

[Andune]

Oho, kylläpäs nyt tuli paljastus. Tämä veti kyllä nyt hiljaiseksi...Anirielissa on pientä femakkohenkeä, viimein uskalsi kertoa totuuden. Ei ihme että hän on ollut sulkeutuneena kaikki ne vuodet. Toivottavasti tämän kohtauksen jälkeen kenenkään mieleen ei tule ajatusta että Halgor ja Aniriel naitettaisiin toisilleen. Näin eilen dokumentin joka kertoi miten Kirgisiassa vielä morsian ryöstetään ja pakotetaan avioliittoon vaikak se on laissa kiellettyä. Ei ollut mukavaa joten kantani pakkoavioliittoja kohtaan vain voimistuu.

Alkoi jotenkin hymyilyttämään tuo vanha muori. Elneriel mahtaa olla hämillään

Jatkoa odotellen^^

[Mithrellas]

Huh, tässäpä onkin nyt sulateltavaa. Äkkiä en pidä Elimarista yhtään. Toisaalta ymmärrän, että hän haluaa suojella itseään, nimittäin hänen olisi varmaan aika vaikea todistaa kenellekään, ettei (ilmeisesti) tappanut vaimoaan tahallaan. Mutta silti tuntuu törkeältä laittaa tytär kantamaan tuollaista salaisuutta ja vielä uhkailla tätä. Minä jäin miettimään, että miksi hän laittoi Anirielin "löytämään" äidin ruumiin. Olisihan hän kai voinut itsekin käydä sen ruumiin hakemassa aamulla. Oikeasti, jos tämä olisi tapahtunut nykypäivänä, niin Elimar olisi varmasti jäänyt kiinni teostaan. Siis että vaimo putoaa makuukamarin ikkunasta keskellä yötä - kuinka on mahdollista, ettei Elimar olisi muka huomannut tätä ennen aamua kun hän oli itse samassa huoneessa? Rikospoliisit olisivat epäilemättä olleet kiinnostuneita. Mutta joo, tuohon aikaan tällaisista asioista varmaan mieluummin vaiettiin, ja toisaalta varmasti parempi näin kuin että Elimar olisi saanut kuolemantuomion vaimonsa murhasta. Siinä mielessä hyvä, että Aniriel piti salaisuuden ja varmaan tämä itsekin halusi suojella isäänsä ja pysyi senkin vuoksi hiljaa.

Ilmeisesti on nyt niin, että vain nuo nuoret tietävät totuuden? Nimittäin minä ajattelin heti, että Helmir ja Emir varmaan käännyttäisivät Elimarin saman tien takaisin, jos heille paljastuisi tuollainen teko.

Minusta tuo, että Aniriel päätti paljastaa isänsä salaisuuden juuri tuossa tilanteessa, kun hänelle oli ehdotettu tuota avioliittoa Halgorin kanssa, oli hyvä ja uskottava ratkaisu. Eli ikään kuin sellainen viimeinen pisara hänelle. Hänen reaktionsa oli toisaalta aika voimakas, kun ajattelee että hän tiesi asian jo ennakkoon, mutta se on pikkujuttu. Halgor sen sijaan ei näyttänyt olevan moksiskaan, vaikka kuuli asiasta ensimmäisen kerran. Mutta sitten taas Halgorin äiti tuntui menevän tosi sekaisin. Hänen miehensä ei ilmeisesti ollut muistanut mainita mitä oli suunnitellut poikansa pään menoksi. Oikeasti, minä en vieläkään tajua, mistä ne miehet olivat saaneet päähänsä juuri Anirielin ja Halgorin naittamisen.

Tuo Armelin suru äidin puuttumisesta oli kyllä varsin koskettava. Minusta hän oli yllättävän empaattinen ja vahva tuossa Anirieliä lohduttaessaan, mutta kurjaa ettei kukaan sitten huomannut häntä, kun häntä itseään suretti.

Pidin luvun alustakin, tuo loppupuoli oli vain niin intensiivinen, että muu jää tehokkaasti sen varjoon... Mutta joo, se torimuija taas mietitytti. Mitähän sillä olisi ollut sanottavana, jos Elneriel olisikin jo saanut korun?

Joo, mutta tykkäsin. Hyvää draamaa tässä luvussa. Herätti ajatuksia.

[Leida]

Olipas mielenkiintoinen luku, totta tosiaan. Ja minulle ainakin täysin yllättävä juonenkäänne. Kyllä minä ajattelin, että siinä Anirielin ja Armelin äidin kuolemassa oli jotakin hämärän oloista, mutta mitään tällaista en osannut kuvitella. Aika traagista. Ja hienoa juonenkäänne. No, nyt minä alan ymmärtää tuota Anirielin sulkeutuneisuuttakin. Ei ole varmasti helppoa elää tuollaisen salaisuuden kanssa. Minä ajattelinkin, ettei pelkkä äidin kuolema olisi voinut saada sitä noin vahvasti kääriytymään itseensä, mutta jos joutuu tämmöistä salaisuutta kantamaan, niin ei mikään ihme, että käyttäytyy oudosti. Ja nyt selvisi sekin, että miksi Anirielin isä ei ollut huolestunut tyttärensä sulkeutuneisuudesta.

Minä siis pidin tästä juonenkäänteestä kovasti. Niinhän se on, että ihmiset voivat salailla mitä uskomattomimpia asioita. Jotenkin tuntuu niin inhimilliseltä tuo miten hetken riidasta on kammottavat kauaskantavat seuraukset. Ja Elimarin käytös samaten, se että totuus kätkettiin. Siis minä en tiedä Gondorin oikeuskäytännöistä kovin paljon. Olisiko Elimar oikeasti tuomittu kuolemaan? Joka tapauksessa, silloin sen lapset olisivat jääneet orvoiksi, joten voihan sitä miettiä, että ketä totuuden kertominen olisi hyödyttänyt. Minä sain heti Elimarista sellaisen kuvan mieleeni, että se on elänyt syyllisyyden kanssa tuosta tapauksesta asti, mutta enhän minä tiedä, voihan se olla vaikka kuinka paatunut ihminen. Nostit joka tapauksessa tuon hahmon mielenkiintoa minun silmissäni melkoisesti.

Minäkin pidin hirveästi tuosta lopusta ja Armelin tuntemuksista. Minä olen tykännyt Armelista koko ficin ajan ja syvensit sen hahmoa taas ihanasti vähän lisää.

Tuosta korujutusta sen verran, etten minä missään vaiheessa ajatellut sen olevan mikään taikakalu tai vastaava, vaan että siinä yksinkertaisesti lukee Rohaniksi jotakin, joka voisi nolostuttaa Elnerielin ja Halgorin. Jos se on vaikka jokin morsiuslahjan tyylinen. Mutta kai sekin tässä ficin edetessä selviää.

Tykkäsin kovasti ja odottelen edelleen jatkoa.

[Nerwen]

Te senkin! Ihan kuin kaikessa muussa ei olisi tarpeeksi, ja teidän takianne tekisi mieli nauraa ääneen. Ihania kommettejanne ilmankin tämä päivä olisi todella hyvä, mutta nyt se on vielä parempi!

Andune, kiitos. Paljastuksien aika koitti, kyllä vaan.. Tuo ajatus naittamisesta ei kyllä taida enää mieliin tullakaan, siinä olet oikeassa.

Pakkoavioliitot, voih, niitä on tässä ihan liikaa, koska itsekin olen niitä vastaan.

Muori on se sama torimyyjä...

Mithrellas, kiitosta. Elimar haluaa suojella itseään, ja sen takia juttu piti pitää salassa. No niin, tuo ruumiin hakeminen, Aniriel pistettiin siihen tehtävään, koska hän vietti lapsena paljon aikaa ulkona ja oli yleensä sielä kauan ennen vanhempiaan ja toisaalta taas Elimar halusi sulatella tapahtunutta. Ja Aniriel pysyi hiljaa juuri isänsä takia.

Vain nuoret totuuden tietävät, juu, siis Elimarin lisäksi tietenkin. Melkoinen katastrofi syntyisi jos aikuiset kuulisivat tuosta...

Huh, ilmeisesti tämä ratkaisuni toimi, kun kerran noin sanot. Sen oli tarkoituskin olla viimeinen pisara, Aniriel ei enää vain jaksanut. Reaktio ehkä oli melko voimakas juu, mutta hän nyt päätti toimia noin. Ja oli ilta, ihmiset voivat väsyneinä tehdä asiat vähän toisin kuin virkeinä, eikö vain?

Halgorin äiti -no juu. Hän ylireagoi. Mutta se oli tarkoituskin...

Huhhuh, hyvä että tuo äidin puuttumisen aiheuttama juttu ei ollut liikaa, mitä pelkäsin.

Alku jäi tosiaan hieman varjoon, kun yhdistin kaksi lukua enkä oikein tiennyt mitä tehdä alulle, joten se jäi noin vain pienien muuttelujen kanssa. Torimummo nyt oli mitä oli, hän vain halusi tiedustella, mitä Elneriel oli korusta pitänyt.

Leida, kiitoksia. Juonenkäänteitä on jo aikakin ruveta viljelemän, tämä on jo ihmeen pitkällä. Tajusin vasta vähän aikaa sitten että hei, viimeksi moiseen määrään lukuja meni varmaan nejä kuukautta. Hämärää oli, ja tuollaista hämärää tällä kertaa. Elimar ei ole todellakaan ollut kovin huolestunut tyttärestään, pitää toisaalta vain parempana että tämä pysyy hiljaa.

Hetken riidasta voi olla seurauksia pitkälle, toisaalta halusin senkin esille. En tuosta oikeuskäytännöstä juuri mitään tiedä itsekään, mutta kyllä siitä rangaistus olisi varmasti tullut. Syyllisyyden kanssa vai ei, selviää ensi luvussa...

Hyvä jos loppu miellytti. Kiitos. Korusta lisää tuonnempana, en tahdo mitään kertoa pilatakseni odotusta...