Matkalla kanssasi (PG, omc/ofc, 41. Luku 4.9. Valmis)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Ti Touko 29, 2007 5:52 pm

Uusi luku taas... Tuo loppu voi olla hieman outo, ja toivon etteivät näkökulmat vaihdu liian nopeasti, mutta toivotaan, että tästä selvitään... :roll:

Luku 17: Juhlat Harmaavirran rannalla

”Isä, mitä mieltä olette, jos järjestäisimme pienet juhlat? Olemme edenneet nopeasti kauas ja minusta siinä olisi jo tarpeeksi syytä juhlaan ja pieneen muutokseen tähän jatkuvaan matkustamiseen”, Armel selitti yhteen hengenvetoon toiveikasta esittäen.
”Juhlat? Meille?” isä ihmetteli ja katsahti tyttäreensä lopettaen hevosen valjastamisen.
”Meille meille. Jotain muutakin kuin ainaista matkustamista, isä, ole kiltti.” Armel loihti pyytävän ilmeen kasvoilleen ja nautti sen hedelmästä. Hänen isänsä kasvot sulivat.
”Minun pitää puhua muiden kanssa, mutta katsotaan nyt.”
”Kiitos!” Armel iloitsi ja kiipesi vaunuihin.
”Onnistui”, hän ilmoitti Anirielille.
”Hieno juttu”, Aniriel sanoi. Armel tiesi hänen nauttivan pilan valmistelusta yhtä paljon kuin hän itse teki.
”Halgor saattaa seota jo laimennetusta viinistä, joten silloin on pidettävä huoli siitä, että hän saa vain laimentamatonta”, Armel tuumi hiljaa istuessaan alas.
”Sinun vaikein osuutesi. Minun pitää saattaa Elneriel, ja jos mahdollista, isä, sovittuun paikkaan”, Aniriel muistutti.
”Kyllä sinä siihen pystyt. Olen varma siitä”, Armel sanoi luottavaisesti. Hän oli varma asiasta, sillä hänen sisarensa oli näyttelemisen mestari ja onnistuisi oikein hyvin.
”Nyt täytyy vain toivoa, että isä saa muut suostumaan”, Aniriel pohti sivuuttaen Armelin vakuuttelut.
”Se onnistuu kyllä”, Armel sanoi. Hän ei antaisi jutun epäonnistua.

¤

”Elneriel, mikä tuo on?” Myreth kysyi.
Nyt se siis paljastuisi, Elneriel ajatteli. Hän oli piilotellut korua jo kaksi päivää sen jälkeen kun oli saanut sen Halgorilta. Äiti oli jo nähnyt sen, joten enää oli turha näytellä, ettei Elneriel tiennyt. Elneriel ojensi korun äidilleen kuin kalleimman aarteensa. Aarteen, joka oli pysynyt salassa jo kaksi päivää.
”Tämäpä on hieno. Mistä sait sen?” Myreth kysyi tihrustaen korun kaiverrusta.
”Minä… löysin sen Rohanissa ollessamme”, Elneriel valehteli nopsaan. Hän vihasi valehtelua eikä usein sepittänyt mitään, vaan pysyi totuudessa. Silti ne vähät valheet, joita hän oli muistaakseen sepittänyt elämänsä aikana kolme kappaletta, oli uskottu. Ehkä siksi että hänen tiedettiin puhuvan totta ja siksi, että ne eivät olleet suuria valheita.
”Löysit? Se on ollut todella arvokas sille, joka sen on kadottanut”, Myreth totesi arvioivasti.
”Kuinka niin?” Elneriel kysyi ja tunsi sydämensä tykyttävän kiivaasti. Hän muisti rohanilaiset juurensa vasta nyt.
”Se on koru, jonka joku on antanut rakkaalleen. Tässäkin lukee ’Ikuisesti sinun’.”
”Osaat siis lukea sen?” Elneriel innostui.
”Juurihan minä niin tein, vaikka hieman takellellen. Viime kerrasta on aikaa”, Myreth vastasi.
”Mitä siinä lukikaan?” Elneriel kysyi muistaessaan, mitä hänen äitinsä oli sanonut ensimmäisellä kerralla.
”’Ikuisesti sinun’. Elneriel, oletko varma että löysit tämän?”
”Olen… olen minä”, Elneriel sanoi yrittäen olla vakuuttava, sillä hän oli pahan kerran järkyttynyt. Hän kaiketi silti onnistui vakuuttamaan äitinsä, joka ojensi korun hänelle takaisin. Elneriel katseli sitä epäluuloisesti. Se ja sen kaiverrukset näyttivät aivan samoilta kuin olivat näyttäneet myyntipöydällä. Tiesikö Halgor, mitä korussa luki? Jos tiesi, mitä se tarkoitti? Elneriel pudisti kiivaasti päätään ja tuijotti korua vihamielisesti kuin olisi siten voinut muuttaa kirjainten järjestyksen ja sanojen merkityksen. Myreth katseli häntä omituisesti.
”Mistä löysit sen?” hän kysyi.
”Torilta, kun olimme siellä Halgorin kanssa… Tai oikeastaan Halgor löysi. Hän antoi sen minulle, koska mitä hän olisi sillä tehnyt..?” Elneriel ei ollut koskaan sepittänyt näin suurta valhetta.
”Siksikö epäröit? Olisit sanonut suoraan, luulin jo sinun valehtelevan!” Myreth huokasi. Elneriel näytti katuvalta. Hän olisi jäänyt kiinni, jos ei olisi keksinyt itselleen viime hetken pelastusta, mikä kyllä oli oikeastaan totta. Halgor oli hänelle korun antanut, tosin vain hieman eri tavoin. Ehkä jonain päivänä hän voisi kertoa äidilleen totuuden, mutta nyt ei ollut sen aika.

¤

Halgor ohjasi vaunut Elimarin vaunujen perässä tien viereen. He pysähtyivät lounaalle. Hypätessään alas Halgor hämmästyi, sillä hän näki kauempana auringon kilossa hohtavan joen. He olivat todella pitkällä.

”Mitä mieltä olisitte pienestä juhlasta?” Aniriel kysyi Myrethiltä ja Anethilta vähän matkan päässä. Armel oli siis päättänyt toteuttaa ajatuksensa.
”Ajatushan on loistava!” Aneth innostui. ”Mutta minkä vuoksi?”
”Olemme edenneet niin nopeasti ja olemme jo näin pitkällä”, Aniriel vastasi heti.
”No niin. Miksi ei?” Myreth mietti.
”Minun mielestäni ehdotus on edelleen hyvä”, Aneth sanoi. Aniriel hymyili iloisesti naisille. Aneth huomasi poikansa ja kutsui Halgorin luokseen.
”Mitä mieltä olet juhlista?” hän kysyi.
”Armelin ajatusko? Jos te olette sen puolella, niin mitäpä minä sitä vastaan kääntyisin”, Halgor sanoi suurimmaksi osaksi äitinsä mieliksi.
”Armelin ajatus, kyllä vain. Mutta te siis suostutte?” Aniriel kysyi.
Aneth ja Myreth nyökkäsivät miltei yhtä aikaa. Halgor huokasi. Jostain kumman syystä häntä alkoi pelottaa.

¤

Vielä päivä kului, ennen kuin he jatkoivat matkaansa joelle ja sen yli. Harmaavirta-niminen joki solisi kauniisti heidän ylittäessään sen ja leiriytyessään joen pohjoisrannan tuntumaan. Armel sai onnekseen kulkea joen yli siltaa pitkin, sillä hän ei olisi tohtinut kastella jalkojaan sillan puuttuessa.

Armel oli onnellinen. Kaikki olivat suostuneet juhlaan ja se pidettäisiin sinä iltana. Suunnitelman Armel oli käynyt läpi monesti mielessään ja vielä useammin jossakin piilossa Anirielin kanssa ja toivoi sen toimivan. Nyt hänellä olisi mahdollisuus saada Halgor itselleen, joten suunnitelman oli toimittava.
”Armel, ajatus juhlasta oli hieno! Mukavaa että keksit jonkin vaihtoehdon pelkkään vaunuissa istumiseen”, Mideriel riemuitsi. Tyttö tosiaan odotti juhlaa kuin hänet olisi kutsuttu itsensä Kuninkaan tanssiaisiin.
”Rauhoitu nyt jo”, Elneriel huokasi.
”Älä viitsi olla tuollainen!” Mideriel tuhahti ja asia jäi siihen.
”Minusta vain on aika unohtaa hetkeksi vain jokapäiväinen eteneminen, ja kun meillä ei talvenkaan tähden ole kiire, niin miksi ei juhlia?” Armel sanoi sitten puoliksi vastaten Miderielin ylistykseen.
”Onhan se kyllä tervetullutta”, Halgor totesi suu vinossa.
Armel tukahdutti ajatuksen siitä, että Halgor ei ehkä olisi samaa mieltä juhlien jälkeen.
”Todella”, Aniriel totesi lyhyeen tyyliinsä ilmeisesti vain ottaakseen osaa keskusteluun.
”Tarjottavaa ei ole kyllä paljon, mutta kelpaahan se noinkin”, Mideriel mietiskeli.
”Minusta sitä on aivan tarpeeksi. Kyllä viini ja jokin äitinne ateria juhlan tekevät”, Armel sanoi tahallisen huolettomasti.
”Olen aivan samaa mieltä. Minä tulen yltäkylläisissä juhlissa aina vaivautuneeksi, kun ei tiedä mitä kaikkea voisi jättää ottamatta olematta epäkohtelias”, Elneriel sanoi.
”Naiset ja juhlat!” Halgor ilmeisesti sai tarpeekseen heidän keskustelustaan ja häipyi. Neljä silmäparia jäi tuijottamaan hänen peräänsä.
”Hän taisi kyllästyä”, Mideriel sanoi tarpeettomasti ja kääntyi taas muihin päin.
”En kyllä ihmettele yhtään, jos totta puhutaan”, Elneriel lausahti.
Armel katsoi häntä kummissaan.

Ilta tuli pian. Armel oli entistä tyytyväisempi huomatessaan, että ainakin naiset ottivat juhlat tosissaan. He pukeutuivat juhlavammin ja olivat nähneet vaivaa ruuan eteen. Seurue sentään otti asian juhlana, vaikka se olikin pienimuotoinen ja jo miltei perheeksi muodostuneen ryhmän sisäinen. Matka oli lähentänyt heitä kovasti, ja Armel tunsi pettävänsä nämä ihmiset jotenkin. Mutta oli jo liian myöhäistä. Suunnitelma oli valmis eikä matka ollut mitenkään muuttanut hänen ajatuksiaan Halgorin suhteen.

He söivät ja jäivät sitten paikoilleen puhumaan ja maistelemaan juomiaan. Kun Armel oli kaatanut Halgorille kuppiin viiniä ja sanonut sen olleen laimennettua, hän oli hävinnyt vaunuihin. Hän etsi paperilappusen ja kirjoitti lyhyen, persoonattoman viestin. Kangaskauppiaan ja kirjantekijän vaunujen välissä mahdollisimman pian. Se oli sovittu paikka. Armel tunki viestin hameensa helmaan piilotettuun taskuun ja lähti ulos etsimään Elnerieliä.

¤

Elneriel oli laittanut kaulaansa Halgorin antaman korun. Se teki hänet kauniimmaksi, oli tarkoitus mikä hyvänsä. Halgor huomasi korun hänen kaulallaan ja hymyili hänelle juomansa yli. Elneriel vastasi hymyyn ja hänestä tuntui, että ensimmäisen kerran hänellä oli kunnon salaisuus. Hän oli surkea niiden pitämisessä, mutta tiesi tämän säilyvän. Elneriel katsoi, miten Halgor tyhjensi kuppinsa jo toisen kerran. Armel oli täyttänyt sen lähes piripintaan jo kahdesti illan aikana, paitsi että oli sen jälkeen kadonnut jonnekin. Aniriel seisoskeli etäällä yksin, Mideriel keskusteli vilkkaasti Anethin ja äitinsä kanssa ja miehet keskustelivat nuotion vierellä lähes päät yhdessä.
”Elneriel!”
Elneriel hätkähti ajatuksistaan ja kääntyi äänen suuntaan. Puhuja oli Armel.
”Sinä pelästytit minut”, Elneriel huokasi.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus”, Armel hymyili, ”mennäänkö hakemaan juotavaa?”
”Toki”, Elneriel vastasi ja he kaatoivat kuppeihinsa juomaa, Elneriel mehua ja Armel viiniä, jota hän joskin laimensi hieman mehulla. Elneriel katsoi ihmeissään, sillä hän ei ymmärtänyt, miksi Armel tahtoi juoda viiniä ja miksi hänen isänsä salli sen.
”Mitä pidät?” Armel kysyi ja kaivoi jonkin taitellun lapun taskustaan.
”Juhlistako?” Elneriel ihmetteli.
Armel nyökkäsi odottavasti.
”Voi, tämä on mukavaa. Parhaat, joskin myös erikoisimmat, juhlat joihin olen osaa ottanut…” Elneriel tuumi nyökkäillen onnellinen hymy kasvoillaan. Hän oli tyytyväinen juhliin, ja yleensä hän ei juhlissa viihtynyt. Toisaalta nyt seurakin oli parempaa kuin ennen.
”Hienoa”, Armel sanoi ja nyökkäsi toverilleen ennen kuin lähti poispäin. Elneriel näki hänen menevän Halgorin luo ja puhuvan tälle hetken. Sitten hän katosi perheensä vaunujen suuntaan.

¤

Halgor näki Elnerielin ja Armelin puhuvan leppoisasti jonkin matkan päässä hänestä. Elneriel oli laittanut hänen antamansa korun kaulaansa. Se oli kauniisti tehty. Armel otti taskustaan jotain ja katsoi samalla Elnerieliin, joka hetken kuluttua nyökkäsi hymyillen. Sitten Armel läksi ja tuli hänen luokseen.
”Halgor, Elneriel pyysi minua antamaan sinulle tämän.” Armel ojensi jotain kädessään. Halgor katsoi hetken häneen hieman pöllämystyneenä yrittäen ymmärtää, mitä hän sanoi. Armel ojensi hänelle pienen paperilappusen ja meni jälleen. Halgor tuijotti lappua ja taitteli sen auki. Kangaskauppiaan ja kirjantekijän vaunujen välissä mahdollisimman pian. Halgor tuijotti sanojakin hetken ennen kuin sai selville, mitä ne tarkoittivat.
”Mahdollisimman pian”, hän toisti hitaasti ja joi kuppinsa tyhjäksi hieman irvistäen. Maku oli voimakkaampi kuin tavallisesti. Sitten hän laski kupin maahan, nousi hieman haparoiden ylös ja lähti kohti vaunuja.

¤

Armel kiersi hieman pidempää reittiä kangaskauppiaan ja kirjantekijän vaunujen väliin, tai oikeamminkin kirjantekijän vaunujen taakse, odottelemaan Halgoria. Hän oli innoissaan. Suunnitelma oli toiminut siihen saakka oikein hyvin. Aniriel oli vähän matkan päässä valmiina hakemaan Elnerielin, kun Halgor olisi hänen luonaan. Halgor oli jo juovuksissa vähän, mutta se vähä riitti. Armel jäi varjoihin ja veti viitan hupun kasvojensa peitoksi.

Halgor tuli pian hieman haparoiden ja jäi nojaamaan vaunuun. Hän piteli päätään käsiensä välissä eikä katsellut ympärilleen. Armel henkäisi syvään, mutta Halgor ei huomannut häntä. Armel näki Anirielin kävelevän Elnerieliä kohti hieman kauempana. Mideriel oli muualla. Juuri kun Aniriel oli miltei Elnerielin luona, hän kääntyi ympäri, katsahti vaunuihin päin ja kääntyi takaisin. Merkki.

Armel astui esiin varjosta ja kosketti Halgorin olkapäätä.

¤

”Oletko nähnyt Armelia?” Aniriel kysäisi Elnerieliltä.
”Ei, en ole. Juttelin hänen kanssaan hetki sitten, mutta en ole nähnyt häntä sen jälkeen”, Elneriel vastasi ja rapsutti nenänvarttaan.
”Voi. Minulla olisi ollut hänelle asiaa.” Aniriel lähti kävelemään eteenpäin ympärilleen katsellen. Elneriel päätti lähteä hänen mukaansa, sillä Mideriel oli hänen äitinsä ja Anethin kanssa kauempana eikä ilmeisesti uhrannut ajatustakaan Elnerielille. Sitten Elneriel muisti nähneensä Armelin vaunujen lähellä.
”Armel taisi mennä tuonnepäin”, hän sanoi ja viittoi eteenpäin, juuri siihen suuntaan, johon he olivat sattumalta lähteneet. Aniriel pysyi vaiti ja katseli edelleen nuotiota kohti, vaikka kävelikin Elnerielin osoittamaan suuntaan.

”Halgoriakaan ei näy”, Aniriel totesi kun he saapuivat vaunujen luo.
Elneriel katsahti ihmisiin nuotion vierellä, eikä erottanut Halgorin hahmoa.
”Ei näy. Missä he mahtavat olla?” Elneriel ihmetteli.
Aniriel pudisti nopeasti päätään. Sitten hän pysähtyi kangaskauppiaan vaunujen eteen ilmeisesti huomattuaan jotain. Hänen suunsa oli raollaan.
”Tuolla”, hän sanoi sitten hiljaa.
Elneriel kääntyi ja näki, miten Armel irrotti otteensa Halgorista.

¤

Armel oli toiminut toisaalta juuri niin kuin pitikin, mutta ehkä tehnyt kaiken vain pahemmaksi. Hän tajusi tekonsa seuraukset vasta, kun näki Elnerielin ilmeen irrotettuaan Halgorista. Nuorukaisen huulet olivat maistuneet viiniltä ja Halgor oli vastannut hänen aloitteeseensa. Tosin Halgor oli luullut häntä Elnerieliksi, kunnes Elneriel ja Aniriel olivat saapuneet ja huppu oli pudonnut ja päästänyt Armelin hiukset vapaiksi.
”Olet… Sinä olet Armel!” Halgor sopersi järkyttyneenä.
Armel nyökkäsi. Hän oli voittanut, mutta tunsi olonsa jotenkin huonoksi. Huonoksi ja hyväksi yhtä aikaa. Elneriel lähti pois tuijotettuaan heitä hetken syyttävin silmin. Aniriel katsoi kysyvästi Armeliin Elnerielin häivyttyä paikalta vaiti, helmat hulmuten ja leuka pystyssä, epätoivoinen ilme kasvoillaan. Armel vastasi katseeseen toivoen, ettei hänen ilmeensä ollut liian pelästynyt.
”Minä… Menen nukkumaan”, Halgor sopersi ja miltei kaatui lähtiessään eteenpäin. Armel kiiruhti tukemaan häntä ja auttoi nuorukaisen vaunuunsa.
”Mitä tapahtui?” Mideriel kysyi otettuaan heidät kiinni.
”Halgor joi liikaa”, Armel totesi väsyneesti, selittämättä yhtään enempää.
”Mutta Elneriel…”
”Älä välitä. Hän taisi vain järkyttyä”, Aniriel vastasi Armelin mielestä vähän liiankin kylmästi.
Mideriel jäi paikoilleen tuijottamaan heidän peräänsä kulmat kurtussa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Piratesse
Vitam Piratae Aligo
Viestit: 781
Liittynyt: Su Marras 06, 2005 11:26 pm
Paikkakunta: Shin-Ra HQ

Viesti Kirjoittaja Piratesse » Ti Touko 29, 2007 6:59 pm

Kommaan pikaisesti, että luen tätä, mutta en ehdi antamaan tästä nyt palautetta. Teen sen vähän myöhemmin. Ajattelin, että haluaisit kenties tietää uudesta lukijasta?
Vuoden tulokas 2006/ Vuoden Originaalikirjoittaja 2007/2008

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Ti Touko 29, 2007 7:23 pm

Kiitos Piratesse, tästä suuresti. Innostuin noista parista lauseesta ihan kauheasti, kiitos. Tietysti haluan lukijoista tietää... :wink:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune » Ti Touko 29, 2007 8:01 pm

"Ikuisesti sinun"
Ihanaa ja suloista :) Voi kun Halgor vain tietäisi :)

Armel. Itsekäs pieni...argh! Toivottavasti tuo ei pilaa kokonaan Halgorin ja Elnerielin välejä. Toivottavasti Elneriel ymmärtää että Armel on juonittelija ja Halgor humalassa. Tuskinpa Armel tuolla tavoin Halgoria saa omakseen...ainakaan toivottavasti. Nyt todella kiinnostaisi tietää enemmän Elnerielin tuntemuksista...Jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Ti Touko 29, 2007 9:22 pm

Ahaa, vanha kunnon toiseksi tekeytyminen. :D Minä kyllä arvelinkin että Armelin tavoitteena oli juottaa Halgor humalaan ja hyötyä siitä jotenkin. Käy kyllä Halgoria sääliksi, mutta toisaalta, olisihan se voinut kieltäytyä siitä toisesta viinilasillisesta... Ja kurja juttu tietysti Elnerielinkin kannalta, hän varmaan nyt viimeistään uskoo kaikkien Halgorin huomionosoitusten olleen vailla sen kummempaa merkitystä.

Minusta tämä luku oli selkeä kokonaisuus, koska kaikki liittyi tavalla tai toisella Armelin suunnitelmaan. Olisin ehkä odottanut Halgorin suhtautuvan juhliin varovaisemmin, kun hän kerran tiesi, että kyseessä oli Armelin ajatus. Mukava että tuon korun arvoitus selvisi. Oli tietysti luonnollista, että Myreth osasi lukea tekstin. Ja on ymmärrettävää, ettei Elneriel halunnut kertoa äidilleen, miten todellisuudessa oli korun saanut, koska siitä olisi varmaan noussut aikamoinen haloo.

Lopussa näkökulma taisi tosiaan vaihtua aika paljon, mutta kyllä siinä kärryillä pysyi. Siinä olisi minusta ehkä voinut harkita, olisiko tapahtumat voinut kirjoittaa pelkästään Armelin näkökulmasta. Oli mielenkiintoista, ettei Armel sitten kuitenkaan vaikuttanut niin voitonriemuiselta vaikka hänen suunnitelmansa onnistui. Toisaalta en ole ihan selvillä, miten hän kuvittelee voivansa voittaa Halgorin itselleen tekeytymällä Elnerieliksi... Jos kaikki olisivat nähneet tuon suudelman, Armelin ja Halgorin olisi varmaan pitänyt mennä naimisiin skandaalin välttämiseksi (vaikka toisaalta en nyt tiedä, voiko puhua skandaalista noin pienen porukan ollessa kyseessä). No, joka tapauksessa mielenkiintoista nähdä, mitä tästä jupakasta sitten lopulta kehkeytyy. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida » Ti Touko 29, 2007 10:08 pm

Juu, että sellaisen suunnitelman se Armel sitten värkkäsi. Minä kuvittelin etukäteen, että Armel yrittää tosiaan järjestää sellaisen tilanteen, että noiden kahden on pakko mennä naimisiin, mutta en ole nyt ihan varma, että oliko tämä kuitenkaan ihan niin vakava tilanne. No, sinähän meille selvität mitä seuraavaksi tapahtuu. ;) Mutta jos minä nyt käsitin oikein, niin eihän Armelin isä nähnyt tuota tapahtumaa. Vai näkikö se? Kävi kuinka kävi, niin kitkaa Elnirielin ja Halgorin välille tämä aiheuttaa taatusti.

Minusta oli mukavaa ja kovin luonnollista, ettei Armel sitten kuitenkaan tuntenut oloaan erityisen hyväksi tuon tempauksensa jälkeen. Aniriel reagoi varsin rauhallisesti, minä en oikein ollut varma, että hyväksyikö se sisarensa teon vai ei. Nyt minusta on mukava nähdä, että kelle tapauksessa oikein kerrotaan ja vieritetäänkö kaikki syy Halgorin niskoille.

Tuosta viininjuonnista tuli mieleeni, että minä olen kyllä ajatellut sen olevan aika luonnollista keskimaassa ja että viiniä käytettäisiin varsin yleisesti ruokajuomana, niin ettei vaikka Elnerielin viininjuonti sitten kuitenkaan olisi kovin kummallista. Mutta jokaisella omat mielikuvansa tietysti. Oli kyllä hienoa, että tuo Halgorin huono viinapää tuli esille jo tuolla ficin alussa ja johti sitten nyt tällaiseen tilanteeseen. Näkyy, että olet suunnitellut ficin rakennetta huolella.

Ei minullakaan ole mitään vaikeuksia lukea näitä nopeita kuvakulman vaihdoksia, mutta silti ne vähän häiritsevät, jos rehellisiä ollaan. Tai tietyllä tavalla henkilöstä toiseen vaihtaminen aina rikkoo tunnelman ja minua se hiukan häiritsee, jos se tapahtuu usein. Mutta ymmärrän kyllä, ettei ole helppoa kirjoittaa näin monella henkilöllä.

Tykkäsin taas kovasti ja odottelen jatkoa. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Ke Touko 30, 2007 4:26 pm

Kiitos teille jälleen...

Andune, kiitosta. Onnistuin siis herättämään vihantunteen... :D Ainakin niin voisi viestistäsi päätellä. Elnerielin tuntemuksista ensi luvussa aika rutkastikin....

Mithrellas, kiitos. Vanha kunnon toiseksi tekeytyminen - jostain syystä tuo pisti hymyilemään... (ja ajauduin hakoteille.)

Halgorin suhtautuminen oli aika avoin loppujen lopuksi, juu. :? myrethin oli tarkoitus paljastaa korun salaisuus aina alusta saakka, kyllä vain. Rohan liittyy tähän vieläkin...

Lopussa itse asiassa taisin hiukan jopa rajoittaa näkökulman vaihtumista alkuperäiseen verrattuna. Se oli melkoisen sekava ensimmäinen versio.... Mutta kyllä sen olisi voinut Armelinkin kautta kuvata, juu. Niin se olikin alunperin tarkoitus (ennen kuin olin koko kohtausta kirjoittanut), ja koko kohtaus oli alun perin erilainen; juhlia tai suunnitelmaa ei ollut, eikä Armel ollut tuo suunnittelija, mutta sehän ei kuulu tähän. Silloin tuo olisi kyllä ollut yhdestä näkökulmasta kaikki.

Armelin tarkoitus oli saada muutkin, erityisesti isänsä, paikalle, mutta Aniriel sössi jutun siten, että pyysi mukaansa vain Elnerielin (kuten huomattiin...). Siten tuo suunnitelma olisikin saanut Armelin ja Halgorin yhteen juuri tuon "skandaalin" tähden.

Leida, kiitoksia. Tämä ei ollut ihan sellainen pakkotilanne millainen olisi voinut, kyllä vain. Armelin isä ei tapahtumaa nähnyt, Aniriel sai mukaansa vain Elnerielin edes kysymättä isäänsä ja näin pilasi Armelin ajatuksen.

Armel ei todellakaan ole nyt onnellinen, vaikka suunnitelma tavallaan onnistuikin...

Viiniä varmasti yleisesti ruokajuomana käytettiinkin, mutta silti jostain syystä pidän Elnerieliä sellaisena, ettei hän sitä juo... Tuosta suunnitelmasta vielä sen verran, että tämä ei ollut alunperin tällainen, mutta kun kehitin tuon Halgorin ongelman jostain niin tämäkin kohta sai muuttua ja vaikeuttaa asioita niiden helpottamisen sijasta.... (se siitä suunnittelusta...)

Yritän vähän hillitä tuota vaihtuvuutta. Ei ole helppoa saada kaikkien näkökulmasta pitkää kun heitä on tosiaan niin paljon, ja se sitten näkyy noin. Mutta yritän parhaani mukaan rauhoittaa tätä tulevaisuudessa. En voi luvata, että pääsisin siitä kokonaan, mutta kuitenkin...
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen » La Kesä 02, 2007 12:27 pm

Ja tästä lähtee taas muodikkaasti päivän myöhässä. Tällä kertaa minulla oli syy - olin kipeä ja nukuin/makasin peiton alla koko päivän, jos ei lasketa aikaa iltaseitsemän ja yhdeksän välillä.... Itse luku ei varmaan ole kovin hääppöinen, väliluvun asemassa taitaa olla. Ajatuksia vähän joka suunnasta.

Luku 18: Odottamaton kauna

Paikka hiljaisuudessa. Nähtyään heidät yhdessä Elneriel tunsi itsensä ulkopuoliseksi ja varsin toivottomaksi. Se ylikaunis, juonien takana piilotteleva heitukka oli ollut häntä parempi, tietysti, hän oli aina jäänyt parempiensa varjoon! Niin oli aina ollut, miksi tämä kerta olisi tehnyt poikkeuksen? Armel oli tietysti parempi! Elneriel puristi kätensä nyrkkiin vihanpuuskan kourissa. Hän oli aina jäänyt parempiensa varjoon jopa niiden niin sanottujen ystäviensä kanssa. Niihin ihmisiin hän oli luottanut, uskonut heidän olevan ystäviään. Niin ei ilmeisesti kuitenkaan ollut.

Tajutessaan ajatuksensa Elneriel kauhistui. Ei hän noin saanut ajatella! Armel oli hänen ystävänsä ja Halgor myös. Elnerielin pitäisi olla onnellinen toisten puolesta, mutta hän ei mahtanut mitään itselleen. Hän oli vihainen ja järkyttynyt, loukattu äskeisillä tapahtumilla, ja tunsi olonsa yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen. Niin ei vain voinut käydä! Halgor ei voinut välittää Armelista niin paljoa kaiken sen jälkeen, Elneriel oli nähnyt hänen katseensa, kyllästyneen ja miltei pahoinvoivan, kun Armel oli ilmestynyt lähelle. Kunpa kaikki olisi ollut vain pahaa unta.

Elneriel tuijotti peilikuvaansa silmiin. Hän oli pienestä asti turvautunut pieneen peiliinsä ja jakanut sen kanssa kaiken, pelottavat ja ihanat asiat. Peili tiesi hänestä kaiken. Vaikka hän ei olisi sitä ikinä uskonut, hän taisi olla rakastunut. Elneriel löi itseään poskeen. Noinkaan ei saanut ajatella. Halgor oli ystävä. Ja varmasti pian Armelin kihlattu. Viimeiset hetket piti vain unohtaa. Elneriel puristi hopeisen korun toiseen käteensä. Ikuisesti sinun. Hän läppäsi itseään uudestaan ja piilotti korun laukkuun, toivoen, ettei enää koskaan löytäisi sitä, vaikka se näytti varsin epätodennäköiseltä.

¤

Halgorilla oli kauhea olo. Hän ei olisi tahtonut nousta ylös tai edes herätä. Silti hän oli jo herännyt. Ja lisäksi hän oli nähnyt varsin omituisen unen, joka ei jättänyt häntä rauhaan. Armel oli tuonut hänelle viestin Elnerieliltä, ja heidän oli ollut sen viestin mukaan määrä tavata vaunujen välissä. Halgor oli mennyt sinne ja Elnerielkin oli tullut pian. Elneriel oli suudellut häntä! Ja saman tien muuttunut Armeliksi. Hetken Halgor oli ollut taivaassa, mutta siitä oli muodostunut yhtäkkiä kidutus. Muuta Halgor ei muistanut. hän oli kaiketi juonut liikaa niissä juhlissa, jotka Armel oli jostain kumman syystä tahtonut järjestää.
”Kuinka voit?”
Kysyjä oli äiti. Halgor ähkäisi, koska ei jaksanut vastata. Hän pakotti silmänsä auki, mutta sulki ne heti. Valo oli hirveän kirkas.
”Jaha. Taisit unohtaa laimennuksen?”
Halgor inahti. Hän ei ollut varma. Hän ei muistanut kunnolla.
”Juhlat eivät todellakaan sovi sinulle. ” Aneth hymähti. ” Niistä täytyy pidättäytyä hetkeksi.”
Halgor ei jaksanut vastata, mutta oli samaa mieltä täydestä sydämestään.

Hiljalleen päivän kuluessa Halgorin olo parantui. Hän kömpi ulos vaunuista ja meni joelle pesemään kasvonsa. Vesi oli viileää ja hän haukkoi henkeään kastellessaan kasvonsa. Ilma oli kirkas ja aurinko paistoi.
”Huomenta”, hän tervehti Elnerieliä, joka tuli myös rantaan kolme vesipulloa mukanaan.
”Päivää, Halgor.”
Elneriel ei katsonut häntä silmiin ja ääni oli kylmä. Neito täytti astiat muuta sanomatta ja häipyi sitten takaisin jättäen Halgorin tuijottamaan jälkeensä. Halgor tuijotti niin kauan, ettei enää nähnyt neitoa. Mikä tätä oikein vaivasi? Halgor pyyhkäisi vesipisaroita otsaltaan tuntien syyllistyneensä johonkin. Oliko hän tehnyt jotain todella typerää?

¤

Halgor oli nukkunut puoleenpäivään asti, eikä Armel voinut olla säälimättä häntä. Toisaalta suunnitelma oli onnistunut, Armel oli saanut miltei kaiken mitä halusikin. Paitsi isänsä paikalle. Aniriel oli joko unohtanut tai sitten ajatellut, että olisi parempi jos isä ei näkisi, Armel ei tiennyt. Hän väläytti Halgorille ystävällisen hymyn, kun nuorukainen tuli vaunujen välistä, ilmeisesti joelta, heidän luokseen. Armel näki Elnerielin huomaavan hänen hymynsä ja hymyili entistä enemmän. Neito olikin närkästynyt kunnolla, käyttäytyi kylmästi ja puhui vain sisarelleen tulematta Armelin tai Halgorin lähellekään. Elneriel katsoi häntä hetken surumielisesti ja käänsi sitten katseensa pois.
”Mikä Elnerieliä vaivaa?” Halgor ihmetteli. Poikaparka ei siis muistanut, mitä oli tehnyt. Armel pakotti kasvonsa tasaiseen ilmeeseen.
”Hän taisi hermostua eilen”, Armel totesi silmäillen Elnerielin hahmoa muka huolestuneesti, selittämättä enempää. Halgorin otsaan kohosi ryppy.
”Mistä?” hän kysäisi.
Armel puri huultaan. Mitä hän voisi nyt muka sanoa? Elneriel istui matkan päässä heistä varoen katsomasta heihin päinkään, kuin peläten näkevänsä jotain epämiellyttävää. Punnittuaan asiaa hetken Armel katsoi parhaaksi kertoa totuuden, tai ainakin osan siitä. Hän nosti kasvoilleen epäröivän ilmeen ja huokasi, ennen kuin vastasi.
”Sinä suutelit minua”, hän sanoi hiljaa. Oikeastaanhan se meni toisin päin, mutta ei Halgorin sitä tarvinnut tietää. Sitä paitsi Halgor oli suudellut takaisin.
”Mitä?” Halgor kavahti kauemmas ja katsoi häneen pelästyneesti.
”Taisit juoda hiukan liikaa… En tiedä, kuinka se tapahtui”, Armel sanoi ujosti. Sekin oli hänen aikaansaannostaan, mutta miksi kertoa se Halgorille? Saattoihan hän leikkiä, ettei itsekään muistanut.
”Voi ei!” Halgor huokasi ja pudisteli päätään. Hänen katseensa oli epätoivoinen.

Armel tunsi äkkiä tehneensä vääryyttä, josta ei ollut hänelle itselleenkään mitään iloa.

¤

Elneriel ei halunnut olla hetkeäkään liian kauan Armelin ja Halgorin lähettyvillä. Hän tunsi itsensä edelleen loukatuksi. Olkoot nyt sitten kahden, ei hän enää väliin tahtonut mennä. Elneriel istui jossain joko yksin tai Miderielin kanssa, sanoen tuskin sanaakaan. Hän toivoi, että he lähtisivät taas pian liikkeelle. Joka hetki oli pitkä kuin nälkävuosi, nyt kun hän ei enää pystynyt olemaan ystäviensä kanssa. Aika tuntui tosiaan matelevan.

”Elneriel?” Halgor tuli hänen luokseen. Elneriel ei vastannut ja oli kuin ei olisi edes huomannut nuorukaista. Hän ei halunnut kuulla tai nähdä.
”Saanko istua?”
”Ole kiltti, mene pois. En tahdo nähdä sinua”, Elneriel sanoi. Hän leikki välinpitämätöntä ja piti mielipiteestään kiinni, vaikka koko ajan hänen teki mieli kääntyä ja vaatia Halgoria selittämään, katsoa tätä silmiin ja kertoa jotakin. Silti hän piti katseensa muualla.
”Kuten tahdot. Mutta tiedä se, että minulla ei ollut osaa siinä asiassa”, Halgor sanoi ja lähti. Elneriel kääntyi heti ja katsoi hänen peräänsä miettien, sanoako jotain. ”Ei se kyllä siltä vaikuttanut”, hän kuiskasi. Silti olisi ehkä kannattanut antaa Halgorille mahdollisuus selittää. Nyt se oli jo myöhäistä, sillä Emir kutsui tytärtään. He lähtisivät viimein liikkeelle tavallista myöhempään, vasta päivän käännyttyä iltapäiväksi. Elneriel laahusti vaunuihin ja istahti sisarensa viereen.
”Mikä kaikkia oikein vaivaa?” Mideriel kysyi. Ulkoa kuului miesten keskustelua.
”Ei mikään.” Elneriel ei tahtonut katsoa Miderieliin päin. Hän kuuli, miten Emir kapusi ajurinpukille ja istui. Ilmeisesti Myrethkin jäi sinne, sillä hän ei tullut sisään.
”Ja varmasti vaivaa!” Mideriel puuskahti. ”Minä olen kyllästynyt siihen, ettei minulle kerrota mitään!”
Elneriel oli hetken vaiti.
”Halgor suuteli Armelia.” hän ei olisi halunnut lausua sanoja ääneen, sillä se teki ne todeksi.
”Siis mitä teki?”
”Kuulit kyllä. Minä en sitä toista!” Elneriel kieltäytyi ja puri hampaansa vihaisesti yhteen.
”Minkä takia olet siitä noin vihainen?” Mideriel kysyi huomatessaan sen.
”Mitä? Minäkö vihainen? Ei, en ole.” Elneriel kiisti posket kuumottaen.
”Taatusti olet! Ja olet myös surkea valehtelija!” Mideriel alkoi nauraa. Hän katseli Elnerieliä hetken paljonpuhuvasti.
”Olet kateellinen!” hän pamautti voitonriemuisesti.
”En taatusti ole”, Elneriel kiisti taas. Hän ei olisi halunnut keskustella asiasta enää. Mideriel pysyi vaiti ja katsoi Elnerieliä kohti odottaen tämän puhuvan.
”Hyvä on. Minä olen kateellinen. Oletko tyytyväinen?” Elneriel taipui pian.
”Olen. Rehellisyys kannattaa”, Mideriel muistutti.
”Tiedän”, Elneriel huokasi. ”Minä en vain ole tajunnut asiaa ennen kuin… eilisiltana. ”
”Voi sinua. Mutta nyt, kun olet tunnustanut, voimme miettiä, miten saat Halgorin itsellesi”, Mideriel sanoi.
”Ei ikinä!” Elneriel huudahti. Hän ei alkaisi samanlaiseksi kuin Armel, vaikka hänen henkensä riippuisi siitä.
”Luulitko, että olin tosissani?” Mideriel alkoi taas nauraa.
Elneriel läppäsi hihittävää sisartaan olkavarteen, mutta alkoi pian itsekin hymyillä.

¤

Halgor kiipesi alakuloisena ajurinpukille ja otti ohjat käsiinsä. Miksei Elneriel suostunut kuuntelemaan? Hän oli vihainen, mutta miksi, johtuiko se siitä, että hän ehkä välitti Halgorista? Voisiko se todella olla niin? Hevoset ohjattiin tielle ja matka jatkui. Tuulta ei ollut juuri nimeksikään, ja aurinko paistoi täydeltä terältä. Ruoho tien molemmin puolin oli kauniin vihreää ja siellä täällä vihreän keskellä näkyi punertavia kukkasia. Kesä oli loistossaan, mutta Halgor ei sitä nähnyt. Hän oli uppoutunut ajatuksiinsa.

Elneriel oli vihainen, se oli selvää. luuliko hän Halgorin ja Armelin koko ajan ajatelleen häntä vastaan? Halgor toivoi, ettei, koska niin ei todellakaan ollut. Halgorista tuntui, että Armel ei ollut illan tapahtumiin yhtä ulkopuolinen kuin antoi ymmärtää. Armelin tuntien koko juttu saattoi olla suunniteltu, mutta se saattoi myös olla vain olosuhteiden summa. Halgor ei hallinnut yhtään itseään, kun oli juonut. Sitten hän muisti unensa. Entä jos se oli tapahtunut oikeasti? Se olisi voinut tapahtua. Viesti oli unessa tullut Armelilta ja koko juttu haiskahti. Halgor päätti puhua Armelin kanssa ja sen jälkeen miettisi, miten lepyttää Elneriel. Halgor pistäisi neidon kuuntelemaan, halusi tämä tai ei. Mitä enemmän Halgor ajatteli untaan totena, sitä todellisemmalta se alkoi tuntua. Juttu olisi ollut helposti suunniteltavissa. Halgor päätti puhua Armelille, saada tämän tunnustamaan totuuden. Kaikkea nimittäin neito ei ollut kertonut. Sen sijaan hän oli sotkenut asiat pahan kerran.

Päivät kuluivat ja seurue lähestyi Briitä Vihertieksi kutsuttua tietä pitkin. Matkaa oli päivän verran viivyttänyt kääntyminen väärään suuntaan, kohti puolituisten Kontua. Tuskin kesä ehtisi vaihtua syksyyn, kun he olisivat jo Annúminasissa, tien päässä. Ajatus oli toisaalta huojentava. He eivät joutuisi matkaamaan talvella ja saattaisivat viipyä Briissä rauhassa, miettimättä tai pitämättä kiirettä. Kesä olisi lämmin vielä kauan ja sateitakin oli ollut vähän.

Mutta sinä päivänä satoi. Halgor oli päättänyt puhua Armelille, kun he pysähtyisivät syömään, mikäli he pysähtyisivät ollenkaan. Armel piti saada tilille ja siitä oli tullut Halgorille jo miltei pakkomielle. Halgor halusi saada asian oikean laidan selville ja Armelin tunnustamaan. ”Uni” ei enää tuntunut unelta ollenkaan, ja Halgor toivoi olevansa oikeassa. Sen oli oltava totta.

Elimar Halgorin edellä ohjasi tien sivuun ja Halgor teki samoin. Ilmeisesti oli lounaan aika. Sateesta välittämättä Halgor hyppäsi alas ja meni Elimarin luokse.
”Syömmekö lounaan vaunuissamme?” hän kysyi.
”Kyllä, uskoisin niin. ” Elimar vilkuili toisia vaunuja kohti. Kukaan ei hypännyt alas, mutta Helmir viuhtoi jotain käsillään ennen kuin meni vaunuihinsa.
”Syötkö omissa oloissasi vai tuletko meidän kanssamme? Luulen ylimääräisiä voileipiä löytyvän”, Elimar sanoi.
”Minulla on omat eväät tuolla, kiitos vain”, Halgor totesi. Hän ei halunnut tavata Armelia tämän isän ja Anirielin läsnä ollessa, ja hiljaisen päätöksensä tähden hän ei viettäisi hetkeäkään Armelin kanssa, ellei olisi varma seuraavana kuulevansa totuuden.
”Kuten tahdot. Hyvää ruokahalua sitten vain”, Elimar totesi ja kosketti hattuaan ennen kuin katosi vaunuihinsa. Halgor lähti kohti tavaravaunuja. Hän ei voinut uskoa, että Elimar olisi tappanut vaimonsa. Mies oli ystävällinen kuin mikäkin.

¤

Elneriel oli kiitollinen sateesta, sillä nyt hänen ei tarvinnut kohdata muita kuin oma perheensä, joka ei häntä pettäisi. Hänen isänsä lähti sateeseen, ja vaunut nytkähtivät liikkeelle piakkoin sen jälkeen. Ilmeisesti Emir oli käynyt puhumassa muiden kanssa.

Kukaan ei paljoa puhunut, jopa Mideriel tihrusti vastoin yleisiä tapojaan kirjaa edessään. Elneriel tuijotteli kapeita käsiään sylissään, kuunnellen sadepisaroiden tanssia katolla. Vaunuissa oli hämärää, ja hänen äitinsä oli sytyttänyt pienen öljylampun. Elneriel katsahti vaunujen takaosassa oleviin tavaroihin. Hänen pieni laukkunsa, se sisälsi vaatteita, peilin… ja sinne Elneriel oli kätkenyt korun. Ikuisesti sinun. Oliko Halgor tiennyt, mitä korussa luki? Elneriel ei vieläkään tiennyt, mitä ajatella koko asiasta. Nuorukainen oli saattanut kysyä asiasta, mutta yhtä hyvin voinut jättää kysymättä. Elneriel päätyi jo osaksi mielenrauhansa takia jälkimmäiseen vaihtoehtoon, ja toisaalta, Halgorhan oli jo selvästi valinnut Armelin. Elneriel tunsi kipeän piston sisimmässään. Hän oli myös vihainen, vihaisempi kuin pitkään aikaan. Hän ei edes tiennyt, miksi oli niin kuohuksissaan tai koska viimeksi oli suuttunut niin kovin. Pikku hiljaa hän alkoi olla sinut tunteidensa kanssa, mutta silti hän ei kestänyt nähdä Armelia Halgorin kyljessä. Pelkkä ajatuskin sai hänen voimaan pahoin. Miksi kaiken piti olla niin vaikeaa?
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune » La Kesä 02, 2007 12:48 pm

Aww ja argh riittänevät kuvaamaan tunteitani tämän luvun jälkeen. Aww siksi että Elneriel on niin rakastunut ja Ikuisesti Sinun-teksti kerää sympatioita :) Argh siksi, että Halgor on sekaisin, Elneriel vihainen ja Armel pelkuri joka ei pysty hyväksymään tosiasioita, tässä tapauksessa sitä että Halgoria ei kiinnosta. Näin!

Kyllä, tulkitsit aivan oikein edellistä viestiäni :D Ajatukseni Armelista eivät taida olla kovin kauniita...

Toivottavasti kaikki kääntyy vielä parhain päin, toivon niin erityisesti Elnerielin tähden. Pelottavaa, miten tunnun löytävän joka kerta Elnerielistä joitain omia piirteitäni. Jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009

Narbeleth
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Syys 27, 2006 9:24 pm
Paikkakunta: Itä-Suomi

Viesti Kirjoittaja Narbeleth » La Kesä 02, 2007 6:43 pm

Aijjai... <3__<3

Minua inhottaa koko Armel! Miten se voikin olla noin kiero ja noin... halpamainen!

Halgor parka, Elneriel parka. Nehän on ihan hulluna toisiinsa(ihanaa!) ja nyt niiden välit tuntuvat huononevan.
Tavallaan toivoisin, että Elneriel antaisi Armelin maksaa omaa lääkettään, mutta se taas oli niin Armelia, että se ei todellakaan sopisi Elnerielle. Armel on kyllä todellakin pelkuri, ja raukkamainen kun ei myönnä että Halgor ei rakasta häntä, vaan näkee vain Elnerielin( joka alkaa hieman muistuttaa Eowynia, siis luoneeltaan. Ulkonäöltään olen kuvitellut Elnerielin ihan tavalliseksi.[tavallinenkin on kauhean kaunis, jos on kaunis sisältä ^^] ) ja Elneriel vastanee Halgorin tunteisiin(awww!)? ;)

En jaksa odottaa sitä, että nuo kaksi saava toisensa. Sen seurauksena olisi kuitenkin luultavasti loppu ja en toivo tämän ficin loppuvan ikinä! :wink:

Jatkoa!
"Missä on ratsu ja ratsumies? Missä on torvi toitottava? Ne haipuivat niinkuin vuorilta sade ja niityiltä tuulen humu.
Päivät painuvat länteen taakse kukkuloiden, varjoihin.
Miten tässä näin kävi?"

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » La Kesä 02, 2007 8:55 pm

Hups, melkein unohdin lukea tämän. Hyvä luku. Selkeä kokonaisuus, ja dialogia ja pohdintaa sopivassa suhteessa. Minusta Elnerielin ja Halgorin ajatukset tuosta tapahtumasta tuntuivat aidoilta ja luonnollisilta. Samalla kyllä viimeistään huomasi, että ne todella rakastavat toisiaan. :) Armel vaikutti tosiaan aika ärsyttävältä tuossa sepitellessään tapahtumien kulkua Halgorille. Sinänsä Armel on minusta hyvä ja kiinnostava hahmo, tuollainen perinteinen juonitteleva nainen, minkä lisäksi hänessä tuntuu kuitenkin olevan jotain hyvääkin, tai ainakin tuosta hänen ajatuksestaan Armel tunsi äkkiä tehneensä vääryyttä, josta ei ollut hänelle itselleenkään mitään iloa saa sellaisen vaikutelman, että hän osaa myös katua tekojaan.

Minä pidin noista Elnerielin tunteiden kuvailuista tässä luvussa. Kertoo aika paljon hänen luonteestaan, että hän oikeastaan haluaisi olla iloinen ystäviensä puolesta, mutta luonnollisesti ei siihen oikein pysty. Minusta tuo pieni sananvaihto Elnerielin ja Miderielin välillä oli suloinen. Varmaan Elnerielille teki hyvää tunnustaa nuo tunteensa paitsi pikkusiskolleen niin myös itselleen.

Hyvä että Halgor sen verran fiksu että alkaa tajuta kyseessä olleen Armelin juonen. Suloista tuo, kuinka hän oli kuvitellut olevansa taivaassa "Elnerieliä" suudellessaan. Poikapolo on oikeasti rakastunut. Nyt vain sitten odotetaan, että nuo kaksi eksytettyä sielua löytävät toisensa. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Su Kesä 03, 2007 12:36 pm

Kiitos, kannatti sittenkin tulla koneelle ulosmenon sijasta, kun nämä olivat täällä... :lol:

Andune, kiitoksia. Hymyilin tuolle viestillesi, ehkä tässä oli tarkoituskin nostattaa nuo awwit ja arghit esiin. Olen tyytyväinen, että onnistun herättämään tunteita kirjoituksellani. :P

Hyvä jos Elnerieliin on helppo samaistua.

Narbeleth, kiitos. Elnerielin ja Halgorin välit ovat jäissä vain hetken, voin luvata sen.

Elneriel voisi antaa Armelille takaisin, mutta se ei sovi hänen luonteeseensa mitenkään, eikä hänellä ole kauheasti aseitakaan siihen. Silti hän kyllä pidemmän päälle taitaa sen tehdä, jossain määrin, kun mietin tarkemmin. :roll:

Elneriel on jollain lailla samantyylinen kuin Éowyn, satuin huomaamaan tuon itsekin yhtenä päivänä. Täytyy kehittää hänelle jotain omaa, ettei mene liian samanlaiseksi. Jotain näiden kahden välillä tulee olemaan, kyllä vain. :wink: Eihän siitä muuten mitään tulisi. Eikä tämä fici lopu ihan hetkeen, lukuja tulee vielä paljon, se vähän venähti. Imartelet, kun sanot noin...

Mithrellas, kiitosta. Hyvä jos tämä oli edes jossain määri aito... Ja kyllä ne toisistaan pitävät aika suuressa määrin, kyllä vain. Ja kyllä, Armel osaa katuakin. Ei hän niin tunteeton ole, ei varmasti kukaan.

Ihanaa että pidit tuostakeskustelupätkästä, sitä oli mukava kirjoittaa. Yleensä vihaan dialogia, kun pelkään että keskustelu jää junnaamaan paikalleen. Tässä kohtaa tuo toimi.

Halgor on suhteellisen fiksu, juu. En olisi osannut kirjoittaa hänestä tyhmää hahmoa, kyllä miehessä pitää hiukan sitä ajattelukykyäkin olla. :wink: Eksytetyt sielut kohtaavat pian.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Ti Kesä 05, 2007 2:24 pm

Ja tiistai jälleen. Tähän lukuun olen suhteellisen tyytyväinen, kerrankin. Mitä nyt Armel jää väkisin vähemmälle, olen pahoillani. Ja loppu tökkii... mutta silti pidän tästä.

Luku 19: Briin hallittu epäjärjestys

Brii lähestyi koko ajan, ja sitä enemmän Elneriel toivoi, että he sivuuttaisivat sen, vaikka koko ajatus oli turha; Briihin oli päätetty pysähtyä ja siellä pysähdyttäisiin. Tuntui pahalta, että he saapuisivat kylään seuraavana päivänä eikä Elneriel voisi enää paeta omiin oloihinsa niin kuin tien päällä, herättämättä epäilyksiä. Ja he aikoivat ilmeisesti viipyä Briissä jonkun aikaa, oli Elneriel kuullut puheita useista viikoistakin. Tuosta ajasta hän ei selviäisi helpolla.

Elneriel katui tekoaan heti, kun oli kääntänyt katseensa nuotiosta. Armel istui Halgorin vieressä ja näytti inhottavan tyytyväiseltä tilanteeseensa. Halgor istui paikoillaan vaieten, vastaten vain harvoin Armelin jatkuvaan puheeseen. Elneriel keskittyi taas tuijottamaan nuotioon, hiljalleen siellä liekkien nielussa hiiltyvään puunkarahkaan. Silti hän ei voinut olla kuulematta, kun Halgor hetken kuluttua pyysi Armelia mukaansa jonnekin. Ties minkä takia. Elnerielin tuli paha olla. Hän ei olisi saanut ajatella pahaa ystävistään, mutta niin kävi näinä päivinä turhan helposti. Hänen pitäisi tehdä jotain viimeistään Briissä, ja saada itsensä kuriin. Toisten ystävyys pitäisi löytää uudelleen keinolla millä hyvänsä, sillä yksinäisyyttä hän ei enää kestäisi. Hän oli lyhyen elämänsä aikana kokenut sitä liikaa, ja nyt, saatuaan ystäviä lopulta, hän ei enää halunnut olla yksin.

”Onko jokin hätänä?”
”Miten niin?” Elneriel käänsi katseensa Miderieliin.
”Sinun ilmeesi on sellainen, että voisit hyvin alkaa itkeä hetkellä millä hyvänsä. Onko jokin vinossa?” Mideriel näytti aidosti huolestuneelta.
”Ei mikään ole vinossa. Kunhan vain mietin…”
”Et saa mielestäsi Halgorin ja Armelin juttua, vai?” Mideriel kysyi ihmeen nokkelasti.
En saa. Mutta minä aion omalta kohdaltani tehdä sovun heidän kanssaan. ”Ehkä…” Elneriel sanoi epäröiden omia ajatuksiaan.
”Tiedätkö, minusta tuntuu, että huomenna kaikki on toisin”, Mideriel sanoi ja taputti sisartaan olalle. Elneriel toivoi voivansa uskoa niihin sanoihin.

¤

Halgor teki siirtonsa, kun he istuivat nuotion ympärillä päivällisen jälkeen. Hän päätti vuorostaan puhua Armelin kanssa, sillä Armel oli puhunut hänelle jo puolisen tuntia, ellei kauemmin.
”…ja sitten, kun menen naimisiin, isäni lupasi, että saan suunnitella pukuni itse. Hän tekee sen ilmaiseksi, tietenkin, ikään kuin lahjana…” Armel oli pulputtanut jotain häistä, vaatteista ja kirjavasta määrästä koruja ja muuta turhaa, eikä Halgor ollut kuunnellut puoliakaan.
”Armel. Tulisitko mukaan?” hän keskeytti häikäilemättömästi Armelin kuvailun ”maailman kauneimmasta puvusta”.
”Mukaan?” Armel ihmetteli.
”Niin.” Halgor tarttui neitoa olkavarresta ja veti mukanaan vaunujen taa. Armel seurasi häntä kuuliaisesti.

”Mitä juhlissa tapahtui, Armel? Tällä kertaa haluan totuuden.”
”Juhlissa?” Armel näytteli hämmästyksensä hyvin, mutta Halgor näki sen olevan vain näytelmää. Hän oli arvannut sen.
”Älä leiki typerää, vaan vastaa minulle. ” Halgor ei antanut armoa neidon esityksen hyvyydestä huolimatta.
”Minkä tähden tietäisin? Kumpikin meistä oli juonut.” Armel veti kädet puuskaan ottaen uuden roolin. Halgor näki, ettei tämä ollut se oikea Armel. Neito tahtoi salata jotain.
”Minä haluan tietää.”
”En muista!” Armel käänsi selkänsä.
Varsinainen hupakko, Halgor ajatteli väkisin. Armel ei tahtonut antautua. Nyt oli turvauduttava äärimmäiseen ratkaisuun ja toivottava, ettei Elneriel sattuisi paikalle. Halgor astui lähemmäs Armelia ja kietoi kätensä tämän ympäri.
”Oletko varma, ettet muista? Täytit minun lasiani varsin ahkeraan ja minäkin muistan jotain”, hän kuiskasi Armelin korvaan tietäen ärsyttävänsä.
”Muistat?” Armel henkäisi ja yritti pois. Halgor ei irrottanut.
”Muistan. Sain kirjeen, sinä toit sen Elnerieliltä. Mutta se oli sinulta. Ja minä menin halpaan.” Halgor piti lyhyen tauon ja tunsi Armelin jännittyvän ja vetävän henkeä.
”Sinä lähestyit minua eikä toisin päin, niin kuin annoit ymmärtää. ” Halgor piti taas tauon. Armel värähti.
”Nyt haluan vain tietää…” Halgor lopetti lauseensa kesken kiusatakseen Armelia.
”Hyvä on! En tiedä miksi tein sen, mutta minä sen tein!” Armel vinkaisi. Halgor pyöräytti hänet ympäri.
”En olisi kysynyt miksi, vaan halusin tietää, oliko se uni. Näin nimittäin sellaista unta”, Halgor sanoi. Hän oli onnistunut ja saanut Armelin kertomaan. Neito näytti kauhistuneelta.
”Ystäviä?” Halgor astui pari askelta taaksepäin ja ojensi kätensä.
”Ystäviä”, Armel toisti epäröityään hetken ja tarttui käteen. Sitten Halgor irrotti ja lähti kohti leiriä jälleen. Armel jäi seisomaan niille sijoilleen. Halgor antoi itsensä hymyillä. Hän oli onnistunut jo osittain. Enää piti lepyttää Elneriel. Hän tunsi itsensä jo miltei Armelin kaltaiseksi juonittelijaksi, mutta haihdutti tunteen saman tien.

¤

Armel oli raivoissaan. Hän oli antanut Halgorin vedättää itseään komeasti. Ja mennyt tunnustamaan! Mutta ajatukset eivät olleet toimineet, Halgor oli ollut aivan liian lähellä. Hän oli tullut itse niin lähelle. Varmasti ainoa kerta, kun niin tapahtuisi. Armel tuhahti. Sillä Armel ei silti voisi selittää typeryyttään. Jos Aniriel oli unohtanut hakea isän, hän oli tehnyt vielä suuremman virheen. Ystäviä! Halgor tahtoi olla ystävä! Armel ei tahtonut. Hän halusi Halgorin itselleen, ei mitään muuta. Juuri kun suunnitelma oli jo toiminut…

Hitaasti Armel lähti takaisin nuotiopaikkaa kohti. Hän oli vihainen itselleen ja potkiskeli ruohoa matkallaan. Halgor oli ollut häntä ovelampi. Niin ei saisi käydä toiste. Armelin juonet toimisivat tästä lähtien paremmin. Armel katsahti ylös taivaalle. Aurinko oli vasta laskenut ja taivas oli hailakan sininen, idässä miltei musta. Kesäyön kuu loisti puolikkaana. Nyt Armelin olisi keksittävä uusi suunnitelma, eikä asetelma ollut hänelle edullinen. Halgor oli nyt varuillaan. Mutta hiljaa mielessään Armel päätti pystyä siihen. Hän lupasi itselleen yrittävänsä niin kauan kuin eläisi.

¤

Illansuussa seuraavana päivänä seurue saapui Briihin. He olivat edenneet hyvää vauhtia koko menneen päivän ajan ollakseen perillä ennen yötä. Väsyneen näköinen portinvartija toivotti heidät tervetulleiksi avoimen portin vierellä istuessaan. Sitten he suuntasivat kohti Pomppivaa Ponia, kuuluisaa majataloa, aikeenaan asettua sinne jos mahdollista. Elneriel oli innoissaan ja ei juuri sillä hetkellä jaksanut välittää Armelista ja Halgorista tai ajatella, mitä näiden välillä oli. Hänestä oli hienoa olla juuri Briissä, sillä itse Kuningas piti kylästä ja majatalosta, ainakin kuulopuheiden mukaan. Myös Sormuksen Viejä oli asunut Briissä ennen Sormuksen Sotaa. Ajatus oli Elnerielistä miltei uskomaton.

He saivat huoneet ja tallipaikat hevosilleen ja aasilleen helposti, koska tilaa ilmeisestikin riitti. Omistaja Voivalvatti oli iloluontoisen oloinen mies ja tarjosi heti palveluksiaan heille.
”Mahtava paikka”, Mideriel totesi, kun he pääsivät huoneeseensa.
”Niin on”, Elneriel nyökkäsi ja kiiruhti katsomaan ikkunasta. Ikkunan alla oli pieni puu ja siellä istuskeli pari lintua. Kesäillan tuuli oli leppeä ja yhtä aikaa viileä ja lämmin.
”Minä otan tämän sängyn”, Mideriel ilmoitti huoneen toiselta puolelta. Hän oli istahtanut sängylle omistavasti hymyillen.
”En väitä vastaan”, Elneriel naurahti.

He saivat illallisen huoneeseensa, ja Elneriel söi hyvällä halulla. Ruoka oli erinomaista, mureaa jänispaistia. He saivat myös kutsun salin puolelle, kun olisivat syöneet. Emir kävi puhumassa toisten kanssa syötyään ja yksimielisesti he päättivät mennä viettämään iltaa alakertaan.

¤

Pomppiva Poni oli hieno paikka, se piti Armelinkin todeta. Salissa istui joitakin kyläläisiä jutellen keskenään ja pari hieman joukosta erottuvaa matkalaista. Joukossa oli myös hobitteja, ilmeisesti pari kontulaista oli innostunut matkailusta ja vaihtoi tarinoita paikallisten kanssa. Armel tunsi olonsa verrattain omituiseksi, kun eräs pikkumies oli törmätä häneen oluenhakumatkallaan.
”Aniriel, mitä mietit?” Armel kysyi sisareltaan, kun he olivat istuneet pitkän pöydän ääreen.
”Sitä, että täällä on kohta paljon väkeä”, Aniriel vastasi ja nyökkäsi ovelle silmiään räpäyttämättä. Sisään astui pari uutta hobittia. Pian sali oli jo hämyinen ja tunkkainen, ja täynnä ääntä.

Pikku hiljaa seurue alkoi hajota kukin omille teilleen. Myreth ja Aneth jättivät salin mennäkseen haukkaamaan raitista ilmaa ja miehet puhelivat jo täyttä häkää briiläisten kanssa. Mideriel istui luontevan oloisesti paikoillaan seuraten hälyä vino hymy kasvoillaan. Elneriel sen sijaan istui paikoillaan kaikkea muuta kuin rauhallisena ja pian kuiskattuaan Miderielille jotain lähti pois salista.

Hetken kuluttua Halgor ilmestyi jostain heidän luokseen.
”Oletteko nähneet Elnerieliä missään?” hän kysyi ja istui Miderielin viereen Anirieliä vastapäätä.
”Elneriel sanoi väsyneensä ja meni lepäämään huoneeseemme. Hän sanoi, ettei häntä saa häiritä”, Mideriel vastasi. Halgor nyökkäsi ja jäi hetkeksi paikalleen istumaan, ennen kuin lähti kadoten taas ihmsten ja pöytien sekaan.
”Miksi hän Elnerieliä kysyi?” Aniriel kysäisi ja katseli edelleen suuntaan, johon Halgor oli kadonnut.
”En tiedä, mutta voisi olla mukava tietää”, Armel vastasi.
”Ei se varmaan mitään kovin erikoista ole”, Mideriel totesi ikään kuin ohimennen. Hän oli ilmeisesti seurannut Armelin ja Anirielin keskustelua ja ilmeitä koko ajan. Armel loi varoittavan katseen sisareensa. Nyt ei sopisi puhua ohi suunsa, sillä Mideriel voisi puhua Elnerielille.

¤

Halgor näki Elnerielin poistuvan salista ja meni hetken kuluttua kysymään, mihin neito oli mennyt. Hänen ajatuksenaan oli puhua Elnerielille nyt, kun huomio ei kiinnittyisi heti heihin. Kuulemma Elneriel oli huoneessaan. Siinä oli hänelle vielä parempi tilaisuus, vähät siitä että Elneriel halusi olla rauhassa. Halgorin oli saatava puhua. Niinpä hän lähti aivan toiseen suuntaan kuin siihen, missä ovi oli, ja toivoi sen harhauttavan Armelin. Hänen pikku temppunsa jälkeen Armel oli kärkkynyt tilaisuutta kostaa.

Hiljalleen hän kiersi ovea kohti pysähdellen välillä, toivoen, ettei törmäisi kehenkään. Hän pelkäsi ilmeensä kertovan jotain siitä, että hän yritti olla vaivihkainen. Kun hän pääsi ovelle, hän jäi norkoilemaan paikoilleen ovenkarmiin nojaten, osaksi rohkeutta kerätäkseen. Hän hengitteli rauhassa raikkaampaa ilmaa eteisestä, ja huomasi äitinsä ja Myrethin tulevan sisään. Halgor toivoi heidän palaavan saliin. Jos he lähtisivät yläkertaan, olisi Halgorin tilaisuus siltä illalta mennyt. Ja niin kävikin. Rauhallisesti keskustellen naiset katosivat portaisiin.
”Hiisi vie!” Halgor sihahti huultensa välistä. Hän ei jaksanut silti lähteä takaisin saliin, vaan jäi oven luo.
”Mitäs sinä täällä?”
Halgor säikähti yhtäkkistä ääntä ja huomasi Armelin ilmestyneen viereensä.
”Salissa on hirveän kuuma. Vilvoittelen hieman ennen kuin tulen takaisin”, Halgor sanoi ja toivoi Armelin lähtevän.
”Se on kyllä totta. Ilma on ihmeen paljon raikkaampaa tässä”, Armel myönsi eikä lähtenyt. Neidon silmissä näkyi pieni pilkahdus. Tämä kai toivoi Halgorin pyytävän häntä kävelylle. Niin ei kyllä kävisi.

Portaista kuului askelia ja Myreth ja Aneth astuivat eteiseen. He huomasivat heti Halgorin ja Armelin ovensuussa.
”Onko teillä mukavaa?” Myreth kysyi.
”Onhan tässä. Hienoa olla sisätiloissa pitkästä aikaa, mutta salin puolella on ikävän kuuma”, Halgor vastasi. Kunpa vain Armel lähtisi naisten kanssa saliin…
”No, Armel, tuletko salin puolelle?” Aneth kysyi kuin olisi lukenut poikansa ajatukset.
”Kai minä voisin tullakin”, Armel myöntyi.
”Minä jään vielä hetkeksi”, Halgor sanoi ennen kuin hänen äitinsä ehti kysyä. Naiset katosivat saliin ja Halgor juhli hetken voittoaan. Hänellä oli vieläkin mahdollisuus… Mutta nyt sitä ei saisi hukata. Hän lähti rappuja ylös miettien, mitä hänen pitäisi sanoa.

¤

Salin kuumuus, huono ilma ja monet vieraat olivat saaneet Elnerielin väsyneeksi ja hän oli karannut huoneeseen. Sitten äiti oli tullut tuomaan hartiahuivinsa ja lähtenyt taas. Huoneessa oli mukavan viileää ja rauhallista salin hälinän jälkeen. Elneriel oli avannut ikkunan ja seisoi sen vieressä. Jokin myöhäinen lintu lauloi puussa ja kadulta kuului hiljaisia ääniä.

Kun ovelta kuului koputus, Elneriel ei heti tajunnut, mikä äänen oli synnyttänyt. Kun koputus kuului uudelleen hieman voimakkaampana, hän kuuli sen ja meni avaamaan oven, vaikka ei ollut lainkaan varma halusiko tavata ketään. Ovella seisoi Halgor.
”Ai hei…” Elneriel tervehti epävarmasti.
”Hei. Kuulin että olet täällä ja… ajattelin tulla katsomaan… saanko tulla sisään?” Halgor kysyi.
”Tule toki.” Elneriel avasi oven kunnolla ja Halgor astui huoneeseen. Syntyi hetken hiljaisuus, jonka rikkoi vain ulkoa kuuluva linnun hiljainen viserrys.
”Elneriel…” Halgor aloitti tuijottaen tiiviisti lattiaa.
”Niin?”
”Minun pitäisi kai selittää… mitä juhlissa tapahtui.”
”Jos haluat”, Elneriel sanoi hämillään. Eihän asia hänelle varsinaisesti kuulunut, mutta jos Halgor itse halusi, miksi hän sitä estäisi.
”Armel kirjoitti viestin. Hän sanoi sen olevan sinulta… Menin kirjantekijän ja kangaskauppiaan vaunujen väliin, niin kuin kirjeessä luki. Minun olisi pitänyt tajuta, että sinä et sanoisi isääsi ’kirjantekijäksi’”, Halgor sanoi ja hymyili epävarmasti uskallettuaan nostaa katseensa. ”Armel oli siellä. Olin juonut, hän kävi päälle… Olen pahoillani. Anteeksi.”
Elneriel tuijotti hetken osaamatta sanoa mitään. Miksi Halgor pyysi anteeksi? Hän selvitti kurkkuaan hämillään, miettien, mitä sanoisi.
”Ei se mitään. Minä taisin ottaa itseeni liian helposti. Minun pitäisi vain olla iloinen teidän puolestanne, mutta jotenkin en osannut”, Elneriel tunnusti. Hän oli iloinen siitä, että Halgor oli halunnut kertoa hänelle, mutta oli silti jollain oudolla tavalla surullinen.
”Ei, älä ole. Minä en halua että olet!” Halgorin ääni oli kiihkeä. Elneriel katsoi nuorukaiseen ja heidän silmänsä kohtasivat. Halgor otti empien askeleen lähemmäs, omituinen katse tummissa silmissään. Silti ne silmät olivat kauniit, Elneriel totesi jälleen. Hän tunsi vastaavansa katseeseen tavalla, joka yllytti Halgoria johonkin. Tummat suortuvat peittivät otsan ja kasvaisivat pian silmille. Elneriel puraisi huultaan varovasti. Halgor astui askeleen lähemmäs ja peitti Elnerielin huulet omillaan.

Lyhyt hetki tuntui kestävän ikuisuuden. Kumpikaan ei tahtonut pois toisen luota. Elneriel tunsi kaiken menneen olevan vain kuvitelmaa, epätodellista tarinaa, nyt kun Halgor oli siinä. Hän unohti sen, mitä oli ja missä oli, ja nosti kätensä toisen niskaan. Maailmassa ei ollut muita kuin he kaksi.

Jokin ulkopuolinen kiinnitti Elnerielin huomion ja hän perääntyi pois.
”Halgor?” hän kysyi epävarmasti.
Halgor vastasi kysyvällä katseella.
”Tämä.. Sinä.. Me…” Elneriel tajusi änkyttävänsä. Hän nielaisi ja yritti koota itsensä. Hän ei onnistunut, vaan hänen jalkansa pettivät. Hän oli suudellut Halgoria! Se oli ehkä tuntunut oikealta hetken, mutta nyt… Kaikki oli toisin. Mikä Halgor oikein oli? Ensin Armel ja nyt hän, pitäisikö Elnerielin uskoa Halgorin selitys?
”Mikä on?” Halgor oli hänen luonaan.
”Ei.. Pitäisikö minun uskoa sinua?” Elneriel kysyi ja peitti kasvot käsillään. Hän piti Halgorista, piti kovasti, mutta oli tuntenut tämän vain hetken. Oliko se oikein? Oliko mikään oikein?
”Miksi et uskoisi? Elneriel, minä puhuin totta.”
Elnerielin oli pakko uskoa, mitä toinen oli sanonut. Mutta silti jokin hänessä soti vastaan. Jos Armelia ei olisi, kaikki voisikin käydä päinsä, Elneriel tajusi. Vaan Armel oli, oli ja matkusti heidän kanssaan eikä taatusti jättäisi Halgoria. Asia ei pysyisi salassa, jos he jatkaisivat näin. Armel tuntisi itsensä petetyksi aivan kuin Elnerielkin oli tuntenut.
”Armel… Sinä! Tämä…” Elneriel ei tuntunut saavan suustaan ulos kuin muutaman sanan kerralla.
”Mitä Armelista? Hän ei välitä meistä, miksi meidän pitäisi välittää hänestä?”
Elneriel esti itseään ymmärtämästä, mitä Halgor tarkoitti.
”Ei välitä? Sinusta kyllä.” hän olisi voinut purskahtaa itkuun millä hetkellä hyvänsä.
”Elneriel…” Halgor huokasi.
”Minä en voi! Mene pois!” Elneriel kavahti pystyyn ja asteli ovelle. Hänen olonsa oli sekava ja kaikki tuntui olevan päälaellaan. Halgor ei siis ollutkaan Armeliin päin… Mutta Armel selvästi piti Halgorista. Kaikki oli liian vaikeaa. Elneriel tahtoi päästä Halgorin luo, mutta sulki itseltään tien puhumalla.
”Mene pois, ole kiltti.”
”Hyvä on, Elneriel”, Halgor huokasi, nousi lattialta ja käveli ovelle. Hän hipaisi mennessään Elneriel käsivartta, mutta ei katsonut taakseen.

Ovi sulkeutui ja Elneriel tunsi menettäneensä jotain tärkeää. Kyyneleet nousivat esiin väkisin, mutta hän räpytti ne kiivaasti pois. Hän ei itkisi, ei vaikka mikä olisi. Hän ei antaisi itsensä itkeä siksi, että maailma oli mitä oli. Elneriel päätti, ettei antaisi enää minkään tapahtua, vaikka piti Halgorista, piti niin että sattui. Ehkä Halgor tajuaisi sanattoman viestin ja ymmärtäisi, mitä hän ajoi takaa. Elneriel polvistui laukkunsa luo ja kaivoi esiin hopeakorun. Hän painoi sen rintaansa vasten ja toivoi, ettei mitään olisi tapahtunut, vaikka tiesi, ettei voisi unohtaa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune » Ti Kesä 05, 2007 8:24 pm

Jes, viimeinkin paljon ja kauan kaivattu ensisuudelma, tosin sen jälkeiset tapahtumat eivät olleet niin toivottuja. Elneriel taitaa olla melkoisen hämillään ja kenties hieman pelästynytkin.

Minä täällä hykertelin kun Armel sai ansionsa mukaan. Halgor jotenkin...hmm...kasvoi? Miehistyi? Aikuistui? En osaa sanoa kunnolla, mutta hoiti asian mallikkaasti.

Tekisi mieli tehdä Elnerielille selväksi, että unohtaisi Armelin ja keskittyisi nyt vain siihen Halgoriin ;) Jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Ti Kesä 05, 2007 9:13 pm

Ii, ihana tuo Halgorin ja Elnerielin suudelma. (Vaikka minun ei pitänyt olla romantikko!) Mutta oikeasti, minä en oikein kunnolla tajunnut tuota Elnerielin suhtautumista. Tai siis ymmärrän, että se oli hänestä hämmentävää, kun hän oli jo ehtinyt tottua ajatukseen Halgorista ja Armelista yhdessä, mutta silti jotain vaikeasti ymmärrettävää tuossa oli. Ensinnäkin minusta Halgorin olisi pitänyt sanoa, että hän oli silloin Armelia suudellessaan kuvitellut tämän olevan Elneriel. Halgor olisi saanut olla jotenkin selväsanaisempi. Mutta olit ilmeisesti tehnyt tarkoituksella tuollaisen ratkaisun, jotta Elneriel ei ymmärtäisi vielä kunnolla tuota että Halgor rakastaa häntä.

Tuota noin. Yksi pikkujuttu, johon tekee mieli puuttua on tuollainen toisto, jota joskus tekstissäsi esiintyy (en ole nyt varma, mutta luulen että sitä on ollut aiemmissakin luvuissa eikä vain tässä). Siis tarkoitan tässä esimerkiksi tuota kun Halgor käy kysymässä missä Elneriel on, ja sitten kohta näkökulma vaihtuu Halgorin näkökulmaan, ja siinä kuvataan uudelleen: Halgor näki Elnerielin poistuvan salista ja meni hetken kuluttua kysymään, mihin neito oli mennyt. Siis minusta tuollaista ei tarvitsisi mainita enää uudelleen, vaan olisit voinut jatkaa suoraan siitä, kun Halgor esittää menevänsä ensin muualle mutta menee sitten ovesta ulos. Minä nimittäin luulin lukiessani, että Halgor lähti kyselemään Elnerielin perään uudelleen, enkä oikein tajunnut. :D Voi tietysti olla että vika on minussa, mutta tuollaisen toiston jättäminen pois varmaan selkeyttäisi ainakin minun lukukokemustani.

Halgor oli aika ovela tuossa juoniessaan Armelin paljastamaan juonensa käyttämällä omaa viehätysvoimaansa hyväkseen. :D Haha, häikäilemätöntä suorastaan. Tuo Halgorin kysymys "Ystäviä?" yllätti, olisin luullut miekkosen heittävän Armelin pää edellä jorpakkoon, mutta minulla taitaa olla lyhyempi pinna kuin Halgorillamme. Minusta Armel saisi olla todella kiitollinen siitä, että Halgor ylipäänsä sietää hänen seuraansa.

Brii on kyllä hauska paikka, ja on mukava lukea siitä ficeistä... Ei sitten muuta kuin jatkoa odottelemaan.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Vastaa Viestiin