Matkalla kanssasi (PG, omc/ofc, 41. Luku 4.9. Valmis)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida » Ke Elo 29, 2007 6:59 pm

Oih, minä sulin tuolle Hamithin kosinnalle, ihanasti kirjoitettu. Ja minulle tosiaan tuli sellainen olo, että se oli juuri sellainen purskautus, eikä mikään valmisteltu puhe. Ja sitten, kun tuo Armel/Hamith on kuitenkin aika uusi juttu tässä ficissä, niin minä en ollut yhtään varma, että mitä Armel vastaa, jos tuo Halgor vaikka kalvaa sitä edelleen. Mutta hyvä, että se meni näin. Armel oli minun suosikkini aika alusta asti, minusta se on kasvanut hienosti vuosien varrella ja on mukava nähdä, että sen elämä lopultakin järjestyi. Että näin. Lyhyesti sanottuna tykkäsin.

Minä kiinnitin huomiota tuohon samaan kuin Mithrellas, että miten Armel valitteli ystävien puutetta, vaikka olihan sillä vaikka ketä, eikä se kovin kivasti ollut Elnerieliä kohtaan aina käyttäytynyt. Se oli taas sitä tyypillistä Armelia. Vaikka myötätuntoisestihan se sitten suhtautui myöhemmin Halgoriin. Pidin tuosta, että Elneriel joutui paljastamaan kuninkaalle valehdelleensa, mutta olisin ehkä odottanut, että Aragorn olisi vielä onkinut selville, että mikä Elnerielin suhde Ciraeliin tarkalleen ottaen oli. Tai että mistä tämä oli saanut päähänsä esiintyä Erehélinä. Mutta ehkä me saamme kuulla tästä vielä jotakin.

Ja loppua kohden asiat näyttävät nyt järjestyneen, katsotaan nyt minkälaisen loppuratkaisun sinä meille järjestät. :wink: Mutta sitten, ei ole todellista, että tätä on enää pari lukua jäljellä. :( Voihan kauhistus. Ei sillä, pointsit sinulle näin hienon ja pitkän jutun kirjoittamisesta, mutta kyllä minä olisin voinut lukea vieläkin pidemmän.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Pe Elo 31, 2007 4:40 pm

Leida, kiitosta. Hyvä että pidit Hamithin kosinnasta.. :D Sen oli tarkoitus olla juuri niin suunnittelematon kuin se taisi ollakin. Oli jo aika pistää Armelinkin elämä järjestykseensä.

Armel on edelleen se sama vanha Armel, vaikka hän hiukan olisikin aikuistunut. Hän on tottunut jonkinmoiseen kaveripiiriin (vaikka oikeita ystäviä hänellä on aina ollut suhteellisen vähän) ja nyt kun jäljellä olivat käytännöllisesti katsoen vain Aniriel ja Hamith, hän koki olonsa yksinäiseksi.

Ja kyllä, Elnerielin piti paljastaa asiansa jossain välissä, ja osittain se tuli jo tuossa. Aragorn on edelleen kiinnostunut siitä, mistä Elneriel on tietonsa Ciraélista saanut ja miksi hän valitsi juuri Erehélin, kyllä siitäkin vielä kuullaan, kuten arvasit.

Ja loppu on tosiaan lähellä. Taisi olla kaikkien mielestä hyvä, ettei tämä loppunut ennen aikojaan vaan tein sen ylimääräisen koukkauksen Gondorin kautta ( ja ujutin näin Aragorninkin mukaan... :roll: ), jota jo jossain vaiheessa ehdin katua.



Ja nyt sitten klisein klisee mikä maailmassa on. :roll: Lyhyestä virsi kaunis näin alkulöpötyksen kannalta, sillä luku on aika pitkä.

Luku 40: Lähellä, lähempänä

Kolme viikkoa oli kulunut Hamithin kosinnasta, kun oli häiden aika. Häitä oli ehkä hieman kiirehditty, mutta kun Hamithin äiti oli saanut tietää, hän oli innostunut kovasti ja valmistelut oli suoritettu todella nopeasti. Armel olisi voinut sanoa, että jopa liian nopeasti, mutta hän oli sentään ehtinyt suunnitella itselleen puvun, jonka hänen isänsä oli toteuttanut. Armel oli kutsunut juhliin isänsä ja Anirielin perheineen, Halgorin vanhempineen ja kirjantekijän perheen. Hamithin puolelta oli väkeä tulossa enemmän; hänellä oli kaksi isoveljeä, joista molemmat olivat naimisissa, ja pikkusisar, joka asui vielä kotona. Lisäksi kaikki ystävät ja sukulaiset, jotka Hamith oli joutunut kutsumaan äitinsä avuliaan innostuksen mukana. Juhlat järjestettiin Hamithin kotona, sillä talo oli suurehko, ja perhe omisti joitakin hevosia, joilla oli talli ja pieni laidun puoliksi pihalla, joka ei sekään ollut kovin pieni.

Armel oli taivaassa koko illan, vaikka aluksi hän oli hermoillut kaikkea mahdollista, sitä, riittäisikö ruoka, sitä, olisiko puvun sittenkin pitänyt olla keltainen eikä punainen ja montaa muuta asiaa. Entä jos hän olikin vain uneksinut kaiken? Mutta kaikki oli Armelin onneksi totta. Hän oli onnensa kukkuloilla istuessaan pöydässä Hamithin oikealla puolella ja tanssiessaan tämän kanssa. Hymy tuntui olevan liiankin herkässä ja Armel hymyili iloisesti kaikille, Hamithin perheelle, isälleen, Halgorille. Hän oli onnellinen ja tuskin tajusi muuta. Hän ei halunnut ajatella mitään muuta kuin juuri sitä hetkeä, jossa hän nyt eli, muistaakseen sen nyt ja aina. Halgor tuli onnittelemaan heitä vilpittömän iloisena kummankin puolesta. He olivat ystäviä, Armel ja Halgor, ja unohtaneet menneiden vuosien sekasotkut väliltään. Mennyttä ei kannattanut muistella, elleivät muistot olleet hyviä; ja huonot piti jättää unohduksen verhon taakse. Kaikilla näytti olevan hauskaa, mutta Armel huomasi isänsä pienen alakuloisuuden. Elimar jäisi nyt yksin, leskenä ja vailla tyttäriään ilonaan, mutta sen hän oli tiennyt vaimonsa kuolemasta asti tapahtuvaksi. Armel olisi jotenkin halunnut lohduttaa isäänsä, mutta ei tiennyt miten.

¤

Halgor näki Armelin suorastaan säteilevän punaisessa puvussaan, joka puki tätä erinomaisesti. Neito oli selvästi onnellinen, ja niin oli todella Hamithkin. Kumpikin nauroi ja hymyili minkä kerkesi eikä unohtanut luoda katseita toiseen. Tämä ilta oli heidän, ja Halgor iloitsi myös suoden ilon kummallekin. Armel oli kokenut paljon, äitinsä kuoleman, Halgorin moninaiset kieltäytymiset yhdessä jos toisessa asiassa, riidat sisarensa kanssa. Nyt hän tuntui viimein löytäneen onnensa, ja se oli oikein. Halgor oli tyytyväinen tapahtuneeseen, sillä kumpikin ansaitsi toisensa.

Häät olivat runsaat, sillä Hamithin perhe oli varakas eikä Elimarkaan köyhä ollut. Juhlat jatkuivat pitkälle yöhön. Armel oli todella juhlien kuningatar, sillä nyt aidosti onnellisena hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen. Hamith pyöritti tuoretta vaimoaan tanssilattialla minkä ehti, pysähtyen välillä vaihtamaan muutaman sanan jonkun kanssa tai syömään. Lopulta vieraat alkoivat yksi kerrallaan lähteä koteihinsa. Halgor onnitteli viimeisten joukossa vielä kerran Hamithia ja Armelia ennen kuin lähti yöhön. Hänkin oli juhlatuulella, mutta kirpeä tuuli vilvoitti hänen mieltään kävelyn aikana.

Ilta oli kuulas ja puolipilvinen, jossain näkyi muutamia tähtiä ja palanen tummaa taivasta. Oli mukavan viileää sisätilan kuumuuden jälkeen, ja Halgor nautti tuulenhenkäyksestä kasvoillaan. Elneriel palasi hänen mieleensä väkisinkin, kun tuuli kävi idästä päin tuoden mukanaan hennon autiuden tuoksun. Halgor tiesi, että neito olisi nauttinut sellaisesta hetkestä paljon. Tyhjät kadut, ja vain muutamia, hiljaa kulkevia myöhäisiä ihmisiä oli ulkona. Hitaat laineet löivät järven rantaan, kun Halgor kulki rantaa pitkin kohti kotiaan. Sellaisena iltana he olisivat voineet mennä ulos katselemaan kuuta, joka oli täysi ja valaisi maiseman juuri ja juuri heikoilla säteillään, värjäten pilvet vierellään harmaista vihertäviksi, ja nauttimaan viileästä tuulesta ja hiljaisuudesta. Yö oli lähes äänetön, vain veden hienoinen liplatus ja tuulen havina puiden lehdissä rikkoivat kalvon Halgorin vaimeiden askelien lisäksi. Hän saapui talolleen ja jäi hetkeksi ulos katselemaan järvelle. Sitten hänen tuli hieman vilu, ja hän katosi kotinsa lämpöön huokaisten, jättäen hyvästit illalle.

¤

Elneriel katseli vaitonaisena taivaalle vaunujen ulkopuolella. Häntä ei väsyttänyt ollenkaan, joten hän oli tullut ulos kauniiseen säähän. Taivas oli hieman pilvinen ja kuu kumotti heikkoa valoa tumman taivaan syleilystä, matkaltaan kohti tuntematonta. Tuuli kävi vain vähän, tuntui heikkona liikkeenä ruohikossa, joka kasvoi puiden alla heidän leirinsä luona. He olivat lähteneet Briistä edellisenä päivänä viivyttyään siellä viikon päivät. Kuningas oli lähettänyt sanan sieltä paria päivää ennen heidän lähtöään. Elneriel oli ollut Briissä hieman allapäin muistaen ensimmäisen kertansa siellä. Pomppivassa Ponissa, mihin he olivat nytkin majoittuneet. Elneriel oli huomannut kaipaavansa Halgoria suunnattomasti, eikä hän enää epäröinyt ollenkaan. Hän halusi olla Halgorin vaimo. Jos hän vain saisi jäädä Annúminasiin, hän tiesi nyt, mikä oli oikein.

Kuullessaan vaimean yskäisyn kauempaa Elneriel sävähti. Hän oli luullut olevansa yksin. Hän kääntyi, huomasi nuotion palavan yhä ja lähti varovaisesti sitä kohti. Tumma hahmo istui puuhun nojaten juuri ja juuri valopiirin sisällä piippu suussaan. Elneriel tunnisti istujan Kuningas Elessariksi. Kuningaskin huomasi hänet.
”Etkö ole nukkumassa, Erehél?”
”En saanut unta, korkea herra”, Elneriel vastasi astuen hieman lähemmäs.
”Onko jokin vialla?”
”Ei, korkea herra, kaikki on vallan hyvin. Saanen udella miksi te olette hereillä?” Elneriel kysyi varovasti.
”Muistelin. Aikoja, jolloin olin nuori ja kokematon”, Kuningas vastasi tuijottaen tuleen kuin nähden siinä jotakin, mitä Elneriel ei nähnyt. ”Tunnen nämäkin alueet hyvin ja tämä paikka on tuttu. Kaikesta on jo kauan, kauan aikaa.”
”Vai niin, korkea herra”, Elneriel sanoi vain koska hänestä tuntui, että jotain piti sanoa.
”Erehél, oletko ollut ennen pohjoisessa?”
Elneriel pelästyi kysymystä hieman, mutta päätti jälleen kertoa totuuden.
”Olen, korkea herra. Annúminasissa ja Briissä.”
”Mitä mieltä olet Annúminasista?” Kuningas kysyi.
”Se on kaunis kaupunki, korkea herra, ja ihmiset siellä ystävällisiä”, Elneriel vastasi miettien, mihin kaiken oli tarkoitus johtaa. Hän alkoi tuntea olonsa hieman vaivautuneeksi.
”Kuka oikein olet, Erehél?” Kuningas kysyi sitten, hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Te.. te tiedätte sen varsin hyvin, korkea herra”, Elneriel sanoi nyt jo vapisten.
”Ei, en minä tiedä. Kasvosi ovat tutut, olen nähnyt ne jossakin, ja kyllä, sinulla on samantapaisia piirteitä kuin Eórdanilla ja Ciraélilla, mutta olet liian nuori ollaksesi heidän tyttärensä. Siitä on kauan, kun Ciraélin tunsin, ja hänen tyttärensä pitäisi olla paljon sinua vanhempi. Jos olisitkin Ciraélin tytär, voisin puhua kanssasi ties kuinka kauan, mutta…” Kuningas kohautti olkiaan ja pudisti päätään surumielisesti katse yhä liekeissä.
Elneriel seisoi hiljaa paikoillaan tietämättä, mitä hänen pitäisi tehdä tai miten olla.
”Mutta sopikaamme, että sinä olet Erehél, niin kuin olet itsesi esitellyt. Sinulla on jokin syy olla tällä matkalla, ja sinun on päästävä Annúminasiin meidän mukanamme. Kun aika on kypsä, toivoisin voivani kuulla syyn tähän.”
”Kyllä, korkea herra, minä kerron kun voin. Te olette oikeassa, minä olen kyllä sukua Ciraélille, mutta en hänen tyttärensä, ja minulla on syy olla mukana. Lupaan, että saatte tietää. Kiitos”, Elneriel sanoi. Hän oli huojentunut. Häntä ei rankaistu, ainakaan vielä. Kuningas katsoi häntä kuin ymmärtäen hänen tilanteensa. Elneriel oli pelännyt kertoa totuuden, mutta nyt hän tiesi, että Kuningas ymmärtäisi. Elessar toden totta oli yhtä viisas ja hyvä kuin sanottiin.

¤

Armel avasi silmänsä ja haukotteli raukeasti. Hamith nukkui vielä, käsi hänen ympärillään, kasvot rauhallisina. Enää Armelin ei tarvinnut murehtia mistään ja hän saattoi olla onnellinen katsoessaan tulevaisuuteen, kun kaikki oli varmaa. Hän ei jäisi yksin, ei enää. Hän oli nyt naimisissa, Hamithin vaimo. Armel hymyili ja silitti miehensä hiuksia kevyesti. Hamith huokasi ja avasi silmänsä räpytellen niitä hetken. Sitten hän katsoi Armeliin.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus herättää sinua”, Armel sanoi.
”Älä turhaan pyytele anteeksi, sinun kun ei tarvitse”, Hamith sanoi ja hymyili. ”Mutta huomasin, ettet toivottanut hyvää huomenta.”
”Hyvää huomenta”, Armel naurahti. ”Tänä aamuna olen onnellinen.”
”Huomenta. Tiedätkö mitä, en ole vielä edes tainnut ymmärtää, että me todella olemme naimisissa.”
”Mutta totta se on. Ajatus on ehkä omituinen, mutta pidän siitä kovasti”, Armel sanoi.
”Sinä olet kaunis”, Hamith sanoi sitten kiertäen kätensä paremmin Armelin ympärille. ”Ja mikä parasta, meillä on kaikki maailman aika.”

¤

Helmir ja Halgor olivat jälleen pajalla, kuten aina. Tekemistä ei tosin paljonkaan ollut, ja he vain istuivat jakkaroillaan Helmirin piirrellessä hajamielisesti jotakin uutta kuviointia puukon kahvoja varten. Halgor pyöritteli puupalaa käsissään hajamielisesti.
”Mitä sinä aiot tehdä nyt, poikani?” Helmir kysyi.
”Kuinka niin, isä?” Halgor ihmetteli. ”Mitä minun pitäisi tehdä?”
”Aiotko olla yksin koko ikäsi ja jäädä lapsettomaksi?”
Halgor huokasi. Hän oli tiennyt asian tulevan esille jossakin vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin. Hän oli jo osannut odottaa sitä.
”En tiedä. Isä… Vaikka tiedän, että hän ei tule takaisin, haluan uskoa niin”, hän sanoi ja laski puunpalan kädestään.
”Olet ainakin uskollinen, ja voisin sanoa, että jopa liikaa. Halgor, sinä olet aikuinen ja tiedät itse, mitä teet ja mikä on parasta. Vaan silti minua korventaa katsoa yksinäisyyttäsi.”
”Uskon sen, isä. Ja tiedän sen kyllä. Vaan silti…” Halgor sanoi alakuloisesti.
”Jos voisin tehdä sinut jotenkin onnelliseksi taas, niin sen tekisin”, Helmir sanoi.
”Kiitos, isä, mutta ikävä kyllä se ei ole mahdollista.”

Myöhemmin samana päivänä Halgor sai kuulla, että Kuningas seurueineen oli jo Briissä, ja saapuisi muutaman päivän kuluttua Annúminasiin. Kaupunki oli jo juhlakunnossa, täydessä loistossaan kesän ansiosta, ja pian olisi keskikesä. Vaikka kaikki oli jo miltei valmista, viestintuojat olivat saaneet aikaan melkoisen kuhinan. Torille haettiin pitkiä pöytiä ja viimesilausta suunniteltiin. Kummallinen odotuksentunne täytti Halgorinkin. Jotain suurta oli odotettavissa.

¤

Mitä lähemmäs Annúminasia tultiin, sitä hermostuneemmaksi kävi Elneriel. Hän ei pystynyt nukkumaan miltei ollenkaan öisin ja hänen ajatuksensa harhailivat väsymyksen ansiosta. Elneriel olisi halunnut tehdä mitä tahansa nopeuttaakseen matkaa, ja tuskin pystyi istumaan paikoillaan. Onneksi he etenivät nopeaan. Muutama päivä, ja Elneriel olisi kotona. Vaikka hän oli kiintynyt uuteen ympäristöönsä ja sen ihmisiin, hän halusi jäädä Annúminasiin. Halgor oli siellä.

Jotenkin Elneriel pystyi elämään lähes normaalisti seuraavien päivien ajan. Kun he olivat enää päivämatkan päässä Annúminasista, hänestä tuntui, ettei hän kestäisi enää hetkeäkään. Hän olisi voinut jatkaa matkaa vaikka läpi yön päästäkseen nopeammin perille. Aika tuntui suorastaan matavan, mutta kuluipa sentään eteenpäinkin. Elnerielin oli vaikeaa tarttua hetkeen ja pitää ajatuksensa siinä, mitä hän teki. Ardenel oli useammin kuin kerran pelastanut hänet tönäisyllä tai kuiskauksella kiperiltä kysymyksiltä. Illalla Elneriel ei saanut unta. Hän heittelehti paikoillaan rauhattomana ja täynnä odotusta. Hän näkisi Halgorin pian. Pelkkä ajatus oli liikaa. Elneriel alkoi pelätä, että mies olisi unohtanut hänet kokonaan. Lopulta hän nukahti rauhattomaan uneen heräillen pitkin yötä.

Seuraavana iltana Kuninkaan saattue lopulta saapui Annúminasiin. Elneriel oli kuin tulisilla hiilillä, istui alas, väänteli käsiään, pomppasi taas seisomaan ja istui alas pystymättä vain olemaan aloillaan. Hän oli väsynyt, muuta ei tuntenut sitä jännitykseltään.
”Erehél, mikä sinun on?” Ardenel kysyi lopulta.
”Me olemme Annúminasissa!” Elneriel vinkaisi ja työnsi päänsä ulos vaunuista.

Ihmisiä oli pääkadun molemmin puolin. Elneriel näki Armelin jonkun nuorukaisen kanssa, Anirielin perheineen tien toisella puolella ja sitten lopulta Halgorin. Mies katseli saattueen vaunuja hieman surumielisesti hymyillen, seisoi aivan edessä. Äkkiä Halgor käänsi katseensa suoraan Elnerieliin. Aika tuntui madelleen viime päivät, mutta Elneriel saattoi vannoa ajan pysähtyneen silloin. Elneriel katsoi miestä silmiin ja hymy hyytyi molempien kasvoilta. Oli ihanaa nähdä Halgor jälleen, paksut hiukset, kauniit silmät… Elneriel veti päänsä piiloon ja sulki silmänsä tajuten hymyilevänsä typerästi. Hän kuitenkin heräsi tunteestaan pian. Miten hän pääsisi seuraneidon tehtävästä? Kaikki ei ollut vielä täysin selvää.

¤

Halgor oli muun väen mukana pääkadulla vastaanottamassa Kuninkaan saattuetta. Hän seisoi yksin aivan edessä, lähinnä vaunuja. Armel ja Hamith olivat jonkin matkan päässä hänestä, Aniriel seisoi kadun toisella puolella Niriel sylissään ja Elcar vierellään. Kansa hurrasi ja toivotti ensimmäisissä vaunuissa Kuningasperheen tervetulleeksi. Halgor hymyili hieman suruissaan, muistaen Elnerielin. Saattue eteni, ja äkkiä Halgorin silmät osuivat seuraaviin vaunuihin. Ajajan takaa ulos katseli neito. Sitten neito käänsi katseensa suoraan häneen.

Neito oli kuin ilmetty Elneriel, vain pään vierellä roikkuvat palmikot olivat lyhyemmät. Ruskeiden, lämpimien silmien katse oli sama. Neito katsoi häneen ehkä vain silmänräpäyksen ajan ja katosi sitten, mutta Halgor oli varma asiastaan.

Halgorin hymy oli hyytynyt ja hän yritti saada sen sovitettua taas kasvoilleen. Turhaan hän yritti uskotella itselleen nähneensä harhoja, sillä miten Elneriel muka voisi olla Kuninkaan saattueen mukana. Silti lyhyt hetki tuntui todellisemmalta kuin mikään Elnerielin lähdön jälkeen. Ajatus oli vain niin mahdoton. Elnerielhän oli sen hullun luona Minas Tirithissä. Halgor nieli vaivoin ikäväntunteen ja yritti taas iloita väen mukana. Sitten tunteet ottivat hänessä vallan ja hän syöksyi pois pyydelleen anteeksi niiltä, joihin törmäili. Ikäväntunne oli äkkiä suunnaton.

Seuraavana aamuna Halgor löysi itsensä Kuninkaan kartanon edustalta puhumasta vartijalle, joka oli erittäin vastahakoinen vastaamaan hänen uteluihinsa.
”Minä vain haluaisin tietää seurueeseen kuuluvien neitojen nimet”, Halgor sanoi.
”Niitä ei anneta kenen tahansa tietoon. Kuka olette?”
”Halgor Helmirin poika. Isäni on arvostettu seppä.”
Vartija mulkoili häntä hänen vastatessaan. ”Ei riitä. Miksi haluatte nimet tietoonne ja miksi ne pitäisi teille antaa?”
Halgor huokasi ja venytti itsehillintänsä äärimmilleen. Vartija oli turhan itsepäinen.
”Riittääkö syyksi se, että yksi heistä on ehkä tuleva vaimoni? Haluaisin vain niin tietää…” hän sanoi.
”Voin tietysti käydä tiedustelemassa asiaa, mutta mielelläni en sitä tekisi…”
”Voi hyvänen aika, anna nyt nuorukaisen esittää asiansa loppuun! Mikä nyt on niin vastenmielistä?” Kuningas Elessar asteli pihatietä pitkin heidän luokseen. Halgor kumarsi kunnioittaen ja vartija jäykistyi.
”Ei mikään, herrani.”
”Kuka te olette ja mistä on kyse?” Kuningas kysyi Halgorilta.
”Minä olen Halgor Helmirin poika, korkea herra. Jos mitenkään olisi mahdollista tietää, keitä seurueeseenne kuuluu, kuulisin sen enemmän kuin mielelläni.” Halgor oli kunnioituksesta sekaisin ja yritti puhua tarpeeksi selkeästi ja arvokkaasti.
”Etsittekö jotakuta?”
”Itse asiassa etsin. Kuuluuko seurueeseenne neitoa nimeltä Elneriel Emirin tytär?” Halgor kysyi. Menköön syteen tai saveen, nyt se oli sanottu. Hän oli tehnyt parhaansa.
”Ikävä kyllä ei kuulu”, Kuningas sanoi.
”Kiitos, korkea herra. Se tieto oli minulle kullan arvoinen”, Halgor sanoi ja kumarsi taas. Hän yritti niellä pettymyksen ja nolostuksen karvaan maun suustaan. Hän oli nähnyt harhoja, vaikka oli ollut niin varma…
”Ei niin nopeasti. Eräs miltei samanniminen kuuluu seurueeseen kyllä. Hänen nimensä on Erehél, Eórdanin tytär, ja hän on Kuningatar Arwenin seuraneito.”
Halgor yskähti tunnistaessaan Elnerielin isoäidin nimen. Voisiko Elneriel jostain syystä käyttää sitä nimeä? Halgor punnitsi mahdollisuuttaan. Se saattaisi sittenkin olla totta.
”Olisiko mitenkään mahdollista tavata hänet?” Halgor kysyi.
”Uskoisin sen olevan. Seuratkaahan, Kuningatar Arwen on seuraneitoineen puutarhassa.”

¤

Elneriel oli asettunut taloksi erääseen kartanon huoneeseen Firlasin ja Ardenelin kanssa. Hän voisi nauttia sellaisesta elämästä vielä hetken kerran, mutta hän kaipasi jo arkista elämää ja rauhaa, omaa pientä taloa ja perhettä. Hän ei ollut kovinkaan suureellinen. Hän oli toki ystävystynyt hyvin Ardenelin kanssa, mutta hän ei pärjäisi enää ilman Halgoria. Elneriel oli pahoillaan siitä, että neidon pitäisi jäädä kahden Firlasin kanssa, mutta ei voinut auttaa asiaa mitenkään.

Paljon oli tapahtunut sillä välin kun hän oli ollut poissa. Kaupunki oli kasvanut jonkin verran ja oli nyt valmis. Se oli myös kauniimpi kuin Elneriel edes muisti, ja Kuninkaan kartano oli todella oikeutetulla paikallaan pääkadun toisessa päässä järven rannalla. Se oli suuri ja tehty valkeasta kivestä, sen puutarhassa oli todella tehty töitä kevään aikana, sillä kukat suorastaan loistivat penkeistään. Pensasaita viheriöi ja antoi näkösuojaa, ja järven puolelta se oli matalampi. Kivetyt polut ja alueet toimivat kävelyreitteinä. Puutarha oli viihtyisä ja varmasti tehty juuri siellä oleilua varten. Ruoho oli vihreää ja vielä hieman kasteesta kosteaa. Lintuja istui läheisessä puussa laulamassa iloaan ilmoille kauniin päivän johdosta. Puutarhaan kantautui vaimeita ääniä aamutoimiaan suorittavasta kaupungista. Kuningatar istui teekuppi kädessään ja silmät kiinni syvään hengittäen. Elneriel tajusi hänen nauttivan lyhyestä hetkestä; ehkä tällainen matka oli mukavaa vaihtelua.

Rauhallinen hetki keskeytyi pian askeleiden ääniin.
”Arwen! Eräs nuori mies tahtosi tavata Erehélin”, Kuningas sanoi harppoessaan paikalle.
Arwen avasi silmänsä ja katsoi mieheensä hieman hämmästyneenä. Elneriel käännähti Kuninkaan suuntaan ja näki tämän takana sen ”nuoren miehen”. Halgor, Halgor oli tullut hänen luokseen ja tunnistanut hänet! Kuningatar viittasi Elnerielille antaen hänelle luvan nousta. Elneriel tuskin tajusi nousevansa seisomaan ja kävelevänsä hieman lähemmäs. Hengitys oli vaikeaa. Kaikki tuntui pysähtyneen.

¤

Halgor tiesi neidon olevan Elneriel. Hän tiesi, lyhyemmistä hiuksista huolimatta neito oli sama. Vasta nyt yksinäisyydentunne tuntui olleen olemassa, kun Elneriel oli aivan lähellä, mutta silti niin kaukana. Elneriel oli tullut kotiin.

Halgor ei enää jaksanut piitata siitä, että hän oli Gondorin Kuninkaallisten seurassa. Hän juoksi viimeiset askeleet Elnerielin luokse ja sulki neidon syliinsä tuskin uskoen sen olevan totta. Elneriel takertui häneen.
”Halgor!” Elneriel kuiskasi hänen korvaansa.
”Minä tässä”, Halgor vastasi. Hän suuteli Elnerieliä pitkään, neito oli nyt todella hänen luonaan. Tuoksu oli sama, eleet samanlaiset. Halgor olisi voinut jäädä siihen hetkeen loppuiäkseen.

Ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen Elneriel vetäytyi pois ja katsoi hieman ujosti ja nolona Kuningaspariin. Kuningatar Arwen oli mennyt miehensä luokse pöydän äärestä ja kumpikin katsoi heitä hymyillen. Seuraneidot istuivat edelleen paikoillaan, toinen suu raollaan, toisen kasvoilla oli ”arvasin, että jotain tuollaista se oli” –ilme.
”Tämä siis oli se syysi”, Kuningas totesi Elnerielille.
”Niin oli, korkea herra. Olen pahoillani, että olen joutunut valehtelemaan teille, mutta minun oli päästävä kotiin”, Elneriel sanoi tuijotellen jalkoihinsa.
”Siirtykäämme kartanoon. Uskon, että meillä on yhtä ja toista puhuttavaa”, Kuningas sanoi ja lähti johtamaan heitä kohti ovea Kuningatar rinnallaan.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune » Pe Elo 31, 2007 6:28 pm

Voih, tämä oli yksi ihanimmista jutuista mitä olen ikinä lukenut *ihastunut huokaus* Kaikki oli niin...lämminhenkistä ja ihanaa ja ja...

Oli itse vaikea olla hymyilemättä kun kaikki tässä luvussa hymyilivät. Nyt jäi kyllä hyvä olo koko loppuillaksi. Siis todella suloista näin lyhyesti sanottuna :)

No, mitä tästä voisi muuta sanoa. En osaa sanoa oikeastaan enää mitään joten hyvällä mielellä jään odottamaan seuraavaa lukua :) (joka on viimeinen?)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Pe Elo 31, 2007 10:54 pm

Siis kyllä, juuri näin tässä pitikin käydä. :D Ihanaa että Elneriel ja Halgor löysivät toisensa. Myönnetään, että tuo loppukohtaus oli vähän sellainen, että vain se tietty taustamusiikki puuttui (tiedät varmaan mitä tarkoitan, siis tätä: http://www.kickassclassical.com/tchaiko ... juliet.mp3).

Minusta tuntuu, etten keksi tästä luvusta paljonkaan rakentavaa sanottavaa, mutta tykkäsin kovasti. Hamithin ja Armelin häät oli kuvattu tyylikkäästi. Tuota Armelin häämekon väri (punainen) vaikutti aika räväkältä valinnalta. Ilmeisesti Armel ajatteli, ettei hänen kannata edes teeskennellä olevansa viaton. :D (Luulen, että valkoinen symboloi Keski-Maassa samaa kuin meidän maailmassammekin.)

Aragorn tuntui tässä jotenkin vielä enemmänkin omalta itseltään kuin aiemmissa luvuissa. En tosin tiedä mistä tuon vaikutelman sain... Tykkäsin siitä, että se viimein kysyi Elnerieliltä suoraan, kuka tämä on, vaikka ei varsinaisesti painostanutkaan kertomaan. Ja hyvä että se osui paikalle oikeaan aikaan juuri kun Halgor oli kyselemässä Elnerielin perään, ja tietysti myös, että tajusi kertoa tuon Elnerielin peitenimen Halgorille.

Pidin siitä, että olit kuvannut tuon jälleen näkemisen kummankin osapuolen näkökulmasta. Muuten se olisikin varmaan tuntunut jotenkin vajaalta. Elneriel tuntui Halgorin nähtyään olevan aika varma siitä, että hän pääsee pian tämän vaimoksi, vaikka olisihan Halgor periaatteessa voinut ehtiä löytämään itselleen uuden morsiamen tässä välillä. Olisin myös ehkä odottanut Elnerielin lähtevän heti paikalla etsimään Halgoria, mutta ilmeisesti hän ei sitten kuitenkaan rohjennut jättää paikkaansa seuraneitona niin pian.

Ja sitten onkin ilmeisesti enää päätösluku jäljellä. Sääli, että tämä loppuu. On ollut kiva ajatella aina tiistaisin ja perjantaisin, että tänään Loftiksessa on taas uutta luettavaa. Mutta eiköhän sitä löydy jatkossakin, ainakin toivon niin. ;)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Narbeleth
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Syys 27, 2006 9:24 pm
Paikkakunta: Itä-Suomi

Viesti Kirjoittaja Narbeleth » La Syys 01, 2007 12:24 am

Olipas suloista, ja piristävää. Kerrassaan ihanaa kun ne kaksi sitten viimeinkin saivat toisensa! Aijjai, olen niin iloinen, mykistynyt, että tämä kommentti on yhtä turhan kanssa. Piti vain ilmoittaa, että seuraan tätä aktiivisesti, ja pidän kovasti sinun tarinasta. Se on ihana! ^^

Elnerieliin voin samastua nykyään vieläkin enemmän. Aragorn on jotenkin ihan samanlainen kun Tolkienin Aragorn, yhtä ymmärtäväinen, hyvä ja hieno kuningas...

Voi Luoja, en malta odottaa miten tämä tarina loppuu(vaikka sen toivoisi jatkuvan ikuisesti :roll: )!

Kiitos tästä upeasta lukunautinnosta taas kerran. ^^;;
"Missä on ratsu ja ratsumies? Missä on torvi toitottava? Ne haipuivat niinkuin vuorilta sade ja niityiltä tuulen humu.
Päivät painuvat länteen taakse kukkuloiden, varjoihin.
Miten tässä näin kävi?"

Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida » La Syys 01, 2007 3:39 pm

Pidin, pidin, pidin. :D (Ai, että pitääkö jotain muutakin sanoa? No, yritetään. ;)) Tämä meni juuri oikein ja Halgorin ja Elnerielin kohtaaminen oli ihana. Kyllä sitä oli jo odotettukin. Myös Armelin häät olivat suloista luettavaa ja minä olen edelleen iloinen siitä, kuinka asiat ovat nyt järjestyneet Armelille.

Olen samaa mieltä Mithrellasin kanssa siitä, että Aragorn oli tosiaan tässä luvussa vielä jotenkin enemmän oma itsensä kuin aikaisemmissa, vaikka hyvin sinä olet häntä kuvannut aikaisemminkin. Mutta tässä hänestä tosiaan paistoi sellainen viisaus ja ymmärtäväisyys. Ja se oli jotenkin hänelle ominaista, kuinka hän yhdisti langänpäät aika nopeasti, siis tuon Elnerielin salailevan käytöksen ja sitten taas Halgorin kyselemässä Elnerielin perään, ja tuntui uskottavalta, että hän mainitsi Erehélin kuuluvan seurueeseensa.

Sinun henkilösi ovat olleet viehättäviä. Niillä on kaikilla omat selvät luonteensa, mutta ei sinänsä mitään ylivietyjä luonteenpiirteitä, jos tajuat, mitä tarkoitan. Ja se ehkä tekee niistä osaltaan niin aidon oloisia hahmoja. Sinänsä minulla on esimerkiksi selvä kuva päässäni, vaikkapa Armelista, mutta jos minun pitäisi jollekulle selittää, että millainen Armel on, niin se olisi aika monimutkaista. Sinun hahmosi siis tuntuvat jollakin tapaa syviltä. Ja, kuten minä olen varmaan sanonut moneen kertaan, niin minulle henkilöt ovat hirveän tärkeitä, joten minusta tuo on tosi hieno asia. Nyt tuntuu hassulta ajatella, että ficin alussa oli mennä sekaisin siinä, kuka on kukin, kun nyt kaikki ovat kuin vanhoja tuttuja.

Minusta tämän ficci on kieliasultaan ollut kaiken kaikkiaan erittäin kaunis. Käytät kauniita kuvailuja ja sellaista aavistuksen vanhanaikaista kieltä. Minä pidän sellaisesta tekstistä tosi paljon, vaikka pidän toki muunlaisestakin tyylistä, mutta TSH-ficissä tällainen klassinen teksti vain tuntuu niin oikealta ja luo hienosti tunnelmaa.

Eipä sitten muuta kuin viimeistä lukua odottelemaan. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Ti Syys 04, 2007 6:54 pm

:D Tuo hymiö kuva omaa ilmettäni aika hyvin juuri nyt. SUURI kiitos.

Andune, kiitos oikein paljon. :roll: Kehut ihan liikaa. En oikein tiedä miten päin ollakaan. Ihanaa että tämä sai sinut noin hyvälle tuulelle, vaikka klisee onkin. Seuraava luku on viimeinen, juuh, pääsen viimein tästä eroon. Ei, kyllä tätä on ollut kiva kirjoittaa.

Mithrellas, oikein isot kiitokset. Ja juu, näin siinä piti käydä. Jos ficciin saisi taustamusiikin, tähän sellainen olisi sopinut kuin nenä päähän. :roll:

Hyvä että pidit. Itse asiassa tuo hääpuvun väri, noh, sen piti olla sellainen hieno punainen, ei kirkas vaan sellainen... En osaa selittää. Ja itse asiassa taisin unohtaa kokonaan sen, että se loppujen lopuksi oli hääpuku. :shock: Voi ei. Naurettava virhe, mutta tein sen silti. Eipä niiltä voi välttyä.

Huomasin Aragornin onnistumisen itsekin. Sain häneen jostain oudosta syystä paremmin otteen tässä kuin ennemmin, ja itse asiassa taidan tietää sen syyn. En kerro teille silti. Tulevaisuuden varalle jääköön. :wink: Ja kyllä, hän on viisas ihminen ja tajuaa, miten yhdistetään väärää nimeä käyttävä neitonen ja tuntematonta nimeä tottelevaa naista etsivä mies.

Aluksi tuo tapaaminen oli kuvattu vain Halgorin näkökulmasta, mutta lisäsin tuon Elnerielin osan siihen. Itse asiassa kirjoitin heidän jälleennäkemisensä jo kuukausia sitten, ja siinä näkökulma oli kokonaan Halgorin. Elneriel ei uskaltanut lähteä kartanosta saman tien, ja ihme kyllä hän ei osannut edes ajatella, että Halgor olisi voinut mennä naimisiin.

Ja päätösluku ilmestyy tänne ensi tiistaina. Kyllä luettavaa silti tulee löytymään, voin luvata. Päivistä en kyllä mene vannomaan, enkä siitä että koska tarkalleen, mutta voisin olla aika oikeassa jos sanon että vielä ennen joulua täällä on taas minulta jotain.

Narbeleth, kiitos sinullekin. Ihanaa, että pidät tarinasta! :D Kyllä oli jo aika saattaa tämä ficci turvallisesti lähes loppuun. ja nyt sitten Elneriel ja Halgor ovat jälleen samassa paikassa.

Hyvä, jos Elnerieliin on nykyään helpompaa samaistua, hänkin taisi kasvaa jonkin verran tämän aikana. Ja nyt säteilen, pidit Aragornistani. Tuo vertaus Tolkieniin on kyllä liikaa, mutta kiitos siitäkin, tappelin hänen kanssaan tätä tehdessäni aika paljon, herra ei halunnut olla luonteva. Onneksi parani loppua kohti.

Ja sen lopun saat lukea ensi tiistaina.

Leida, kiitoskiitos. Mukavaa että pidit. En oikein tiedä mitä enää sanoakaan. :D

Kyllä, Aragorn onnistui tässä paremmin syystä, joka jääköön vielä salaisuudeksi. Sain hänestä paremmin kiinni ja mies suostui yhteistyöhön. :wink: Jos kaikki, mitä hänestä sanot on totta, niin voin olla ylpeä. Juuri tuohon pyrinkin.

Tajuan mitä tarkoitat tuolla yliviedyllä. Hyvä jos kukaan ei tuntunut sellaiselta. älillä olin kyllä sitä mieltä, että jokainen on mitä suurin klisee eikä heissä ole mitään järkeä, mutta onkos ihmisisissä yleensäkään? Alussa olin kyllä aika hukassa, tiesin vain puolet kaikista. Olen iloinen, että voin nyt sanoa sen, Armel ei ollut yhtään selkeä. Onneksi kuitenkin hän onnistui. Juu, on hassua ajatella tämän ficin alka, koska siitä on yhtä aikaa ikuisuus ja hetki.

Kieliasu on siis ollut tarpeeksi vanhanaikainen sinulle... välillä olen joutunut poistelemaan liian "moderneja" sanoja ja sanontoja, mutta en näköjään turhaan. Kiitos jälleen.



Ja nyt on tullut lopun aika. Omituista, miten nyt ei ole lainkaan yhtäläinen olo kuin silloin, kun postasin viimeisen osan Thorongiliin, mutta lopussa tämä silti on, 147 sivun jälkeen. Monen kuukauden työn tulos, vaikka jostain syystä aika tuntuu juosseen. Vastahan tämän aloitin...! :roll: Niin. En nyt tiedä mitä enää löpistä tämän enempää, muuta kuin että epilogia minulla ei ole tätä varten ja tämä viimeinen luku on niin kauhea klisee että oksat pois. Mutta ehkä tuo klisee loppujen lopuksi oli ainut mahdollisuus, vaikka alussa tuli mietittyä, että pitäisikö toinen päähenkilöistä tappaa tai jotain sellaista... Päädyin jonkinasteiseen kompromissiin, kun pidensin tätä sen verran että tuo Elneriel joutui Gondoriin, enkä lopettanut tätä siihen kun kumppanukset olivat saapuneet Annúminasiin.

Mutta täältä tulee sitten se Klisee isolla K:lla, ja toivon että tämä ei vie makua koko ficistä saman tien.

Luku 41:Mikä oli arvattavissa....


Elnerieliä pelotti hieman hänen astellessaan kartanoon Halgorin rinnalla. Hän oli toiminut itsekkäästi ja vähintäänkin epärehellisesti ja mielestään ansaitsi rangaistuksen. Halgor tarttui vaivihkaa hänen käteensä, kun he astuivat suurista, vaaleista ovista sisään. Eteishalli oli suurehko ja valkeaseinäinen, ja sen toisessa päässä aukesi suuri ikkuna puutarhan yli järvelle. Kuningaspari jatkoi tahtia hidastamatta eräästä ovesta sisään pieneen salonkiin. Kuningas istahti, viittasi muita tekemään samoin ja lähetti pois palvelijan, joka oli seurannut heitä. Elneriel istui nojatuoliin, ja Halgor toiseen samanlaiseen hänen viereensä.

Salonki oli punasävyinen, valoisa ja kodikas, kodikkaampi kuin mikään niistä huoneista, joissa Elneriel oli käynyt. Keskellä oli pyöreä pöytä ja sen vieressä sohva, jolla nyt istuivat Kuningas ja Kuningatar, ja kolme nojatuolia. Seiniä kiersivät kirjahyllyt, jotka olivat osittain tyhjiä. Ikkuna antoi puutarhaan, ja siitä saattoi nähdä nuoremman prinsessan lapsenhoitajansa kanssa nurmella. Elneriel istui paikallaan kireänä kuin jännitetyn jousen jänne osaamatta rentoutua alkuunkaan. Kuningas Elessar katseli heitä, huokasi ja alkoi puhua.
”Nyt kun saatamme puhua yksityisemmin, pyydän teitä kahta kertomaan edes jotakin tästä sotkusta.”
Elneriel vaistosi Halgorin empivän ja puristi toisen kättä rauhoitellen. Hän voisi puhua.
”Haluatteko te kuulla kaiken alusta asti, korkea herra ja rouva?”
”Jos se vain on mahdollista”, Kuningas sanoi.
Elneriel nyökkäsi ja aloitti, kertoi lyhyesti siitä, kuinka he olivat lähteneet Annúminasiin ja hieman ajastaan pohjoisen kaupungissa. sitten hän siirtyi puhumaan siitä, kuinka oli joutunut lähtemään Minas Tirithiin. Koko ajan oli Halgor hänen tukenaan, irrottamatta otetaan hänen kädestään, kuin Elneriel olisi voinut kadota jonnekin. Elneriel oli kiitollinen miehen kädestä omassaan, sillä se toi turvaa ja voimia. Enää hän ei ollut yksin valheensa kanssa, nyt hän saattoi kertoa totuuden ja Halgor oli hänen kanssaan.
”Kun kuulin, että lähtisitte tänne pian, päätin pyrkiä mukaan. Halusin kotiin ja olin epätoivoinen”, Elneriel sanoi pudistaen päätään.
”Mutta mistä keksit nimen Erehél?” Kuningas kysyi.
”Erehél oli isoäitini, korkea herra. Äitini äiti, johon tunnen yhä outoa kiintymystä.”
”Olet siis Ciraélin tyttären tyttärentytär? Tämäpä uutinen. Mutta nimi Erehél oli minulle tuttu; tapasin isoäitisi häissämme.” Kuningas näytti mietteliäältä puhuessaan.
”Minä olin kyllä kuullut, että te, korkea herra, olitte aikanaan Ciraélin ystävä, mutta kaikki tämä sai minut unohtamaan sen ja turvautumaan lähimpään. Äitini nimeä en uskaltanut käyttää. Vaan silti taisin valita väärin, kun valheeni oli tiedossanne heti ensi hetkestä asti.”
”Ei, jollet olisi valinnut tuota nimeä, olisit tuskin saanut mielenkiintoani heräämään ja minua päästämään sinua mukaan”, Kuningas naurahti. ”Onnesi oli, että valitsit sen nimen. Ja sitä kautta pystyin kertomaan menneestä Arwenin kanssa. Kiitos sinun, enää ei ole salaisuuksia, edes tiedostamattomia.” Kuningas ja Kuningatar vaihtoivat hymyilevän katseen.
”Mutta…” Halgor sanoi äkkiä. Kun muut kääntyivät katsomaan häntä, hän näytti häkeltyvän täysin ja hukkasi sanansa ennen kuin saattoi puhua. Elneriel puristi hänen kättään.
”Tarkoitatteko, korkea herra, että Elnerielin valhe oli hyödyksi?” hän kysyi sitten, kun oli kerännyt itsensä.
”Kyllä vain. Ja teidän tarinanne muistuttaa erästä toista, etäisesti mutta muistuttaapahan kuitenkin”, Kuningatar sanoi yhä hymyillen. ”Salanimiä, pitkä ero, rakkaus, joka oli lähes mahdoton. Yhtäläisyyksiä löytyy, vaikka teidän liittonne ei koskaan ole ollut mahdoton.”
”Niin se toden totta on. Annoin Erehélin olla Erehél niin kauan kunnes aika olisi kypsä”, Kuningas sanoi rauhallisesti.
”Olen iloinen, että ymmärsitte, korkea herra”, Elneriel sanoi. ” Olette juuri sellainen kuningas, jonka tämä maa tarvitsee. Mutta vaikka on ollut ilo olla palveluksessanne, pyytäisin, että voisin jäädä tänne – kotiin – rangaistukseni jälkeen.”
”Rangaistuksen?” Kuningatar ihmetteli. ”Kuka tässä on puhunut rangaistuksista?”
”Minähän valehtelin ja kieroilin minkä ehdin”, Elneriel sanoi ja tunsi edelleen ansaitsevansa rangaistuksen, joka epäilemättä tulisi.

Keskustelu keskeytyi, kun salongin oveen koputettiin ja prinsessoista vanhempi astui sisään.
”Äiti, onko teillä kiire?”
”Kuinka niin, kultaseni? Onko jotain tapahtunut?” Kuningatar kysyi.
”Ei mitään äiti. Asiani voi odottaa kyllä, koska teillä on näköjään muuta nyt.”
”Hyvä on. Tämä ei vie kauan”, Kuningatar sanoi hymyillen tyttärelleen, joka sulki oven ja jätti jälkeensä hiljaisuuden.
”Mihin jäimmekään?” Kuningas kysäisi hetken kuluttua.
”Mitä minun pitää tehdä hyvittääkseni tekoni?” Elneriel kysyi suoraan.
Kuningatar naurahti hyväntahtoisesti, mutta Kuningas puhui.
”Me annamme sinun mennä. Oli jo paljon, että suostuit kertomaan elämästäsi ja siitä, mistä kaikki alkoi. Ja minä en unohda nimeä Amthor, sillä hän ei käyttäydy kuten kuuluu. Ja tarinasi muistuttaa meitä asioista, jotka ovat tärkeitä, ja ehkä nyt viimein opin puhumaan heti kun sen aika on, enkä vasta vuosia myöhemmin”, Kuningas sanoi. ”Ainut, mitä toivon sinulta, on se, ettei tämä leviä koko kansan tietoon.”
”Ei leviä, korkea herra. Kiitos teille, korkea herra ja arvon rouva Arwen! Sanat eivät riitä kertomaan, miten onnellinen olenkaan!” Elneriel sanoi uskomatta hetkeä todeksi. Hän ei tiennyt, miten osoittaa kiitollisuutensa noille korkea-arvoisille, viisaille ihmisille, jotka vieläpä ymmärsivät häntä.
”Jään teille paljosta velkaa”, hän sanoi vain sanojen karatessa tai osoittautuessa liian merkityksettömiksi.
”Velat ovat tasan”, Kuningatar sanoi, ”sillä tietämättäsi autoit meitä. Kiitos sinulle.”

Niin he lähtivät salongista ja Kuningaspari saattoi Halgorin ja Elnerielin portille. Elneriel hyvästeli Ardenelin ja toivotti hänelle onnea tulevaan. Ardenel näytti hieman surulliselta, mutta sanoi pärjäävänsä. Sitten kukin lähti taas takaisin siihen, missä oli ollut keskeytyksen sattuessa, paitsi Elneriel ja Halgor, jotka kulkivat hetken matkaa eteenpäin osaamatta puhua toisilleen. He seisahtuivat lopulta ja katselivat toisiaan silmiin.
”Minulla oli sinua ikävä”, Elneriel sanoi hiljaa.
”Niin minunkin sinua. En osaa edes kuvailla sitä sanoin. Mutta Miderielin pitää nähdä sinut ennen kuin menemme talooni ja puhumme asiat selviksi.”
Kesti hetken ennen kuin Elneriel tajusi, mitä Halgor oli sanonut. ”Sinä rakensit sen talon?”
”Kyllä vain”, Halgor sanoi pehmeästi ja kiersi kätensä Elnerielin ympärille, pyörittäen häntä ilmassa hetken, ympäri, ympäri. Elneriel nauroi ääneen. Hän oli onnellinen; hän oli kotona.

¤

Armel oli kävelyllä. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin eivätkä ihmiset jättäneet sitä huomaamatta. Miltei kaikki kadut olivat täynnä ja kauppiaiden äänet kantoivat torilta. Armel tervehti joitakin puolituttuja vastaantulijoita matkallaan; hän oli menossa katsomaan vanhaa kotiaan, vaikka isä ei ollutkaan kotona. Armel oli nähnyt isänsä puodissa. Tuuli kävi etelästä päin, tuoden mukanaan tuulahduksen jostain kaukaa. Kun Armel kääntyi kadunkulmasta nahalle kotikadulleen, iloinen nauru herätti hänen huomionsa.

Halgor käveli häntä vastaan tiellä jokin neito mukanaan, Armel ei nähnyt toisen kasvoja, koska aurinko paistoi hänen silmiinsä. Neidolla oli puoleen selkään ulottuvat ruskeat hiukset ja tuttu ääni. Halgor piti neitoa tuttavallisesti kädestä. Armel hymyili itsekseen. Ehkä Halgor oli vihdoin löytänyt onnensa, vaikka Elneriel olikin poissa…
”Katso, Armel on tuolla”, Halgor sanoi ja heilautti kättään. Samalla Armel tajusi katsovansa suoraan Elnerielin säteileviin kasvoihin.
”Armel! Ihanaa nähdä sinut jälleen!” Elneriel huudahti ja otti pari nopeampaa askelta hänen luokseen.
”Tämä on mahdotonta!” Armel puuskahti epäuskoisesti, kun Elneriel syleili häntä tervehdykseksi.
”Minä se olen. Halgor voi kertoa, että se on totta”, Elneriel sanoi hymyillen, nauru silmissään.
Armel naurahti. ”En kysy enempää nyt, mutta saat kertoa myöhemmin, mitä kaikkea on tapahtunut! On uskomatonta että olet taas täällä.”
”Niin on. En tahdo itsekään uskoa sitä todeksi. Mutta kotona minä olen!” Elneriel sanoi antaen äänensä kohota.
”Niin, totta vie, oletkin!” Halgor sanoi huulillaan hymy, jollaista Armel ei ollut nähnyt tämän kasvoilla mielestään liian pitkään aikaan. Nyt mies näytti olevan onnensa kukkuloilla.

”Mitä ihmettä täällä…” Mideriel ilmestyi talon takaa tien viereen hieman närkästyneen oloisena; he olivat koko ajan seisseet Elnerielin kodin edustalla. Sitten hän huomasi Elnerielin ja lause jäi kesken. Hetken Mideriel osasi vain seisoa paikoillaan epäuskoisen näköisenä, silmät levällään ja suu raollaan. Elneriel alkoi nauraa sisarensa ilmeelle ja Mideriel kiirehti halaamaan Elnerieliä.
”Mideriel!” Elneriel nauroi kun Mideriel ripustautui hänen kaulaansa ja painoi päänsä hänen olkapäälleen.
”Se et voi olla sinä! Elneriel… miten..? Mutta äidin ja isän täytyy nähdä sinut, tule, tule, äiti on kotona, isä on töissä koska häneltä on taas tilattu kirjoja; Kuningas laajentaa Annúminasin kirjastoaan… Liikaa on tapahtunut, ja tämä on jo ihme! Miten voit olla siinä? Elneriel, minä en tiedä mitä oikein sanoa…”
”Sinähän puhua pulputat kuin paraskin pata”, Elneriel nauroi, kun Mideriel puolittain raahasi hänet pihalle ja eteiseen. Armel ja Halgor seurasivat huvittuneina. Armel ei voinut estää pientä naurua kuplimasta ilmoille katsoessaan Miderielin intoa. Neito ei näyttänyt oikein tietävän, miten päin pitäisi olla, kun hän veti sisartaan eteenpäin. Kaikki oli nyt erittäin hyvin, Elneriel jälleen kotona ja sääkin tuntui iloitsevan heidän onnestaan. Elneriel ja Mideriel puhuivat miltei toistensa suuhun eteisessä, ja kaikki tuntui olevan kuten ennen.

¤

Myreth ilmaantui keittiöstä eteiseen vesilasi kädessään, mekastusta ihmetellen. Elneriel ei osannut hetkeen sanoa mitään. Äiti oli siinä, turvallisena ja ystävällinen ilme kasvoillaan kuten aina. Vaikka Elneriel ei ollut huomannut sitä poissa ollessaan, hän nyt tajusi kaivanneensa myös vanhempiaan suunnattoman paljon.
”Äiti”, hän sanoi hiljaa, saamatta enää kuiskausta suurempaa ääntä suustaan, vaikka vasta äsken hän oli pystynyt nauramaan.
”Elneriel”, Myreth henkäisi ja lasi hänen kädestään kirposi lattialle särkyen tuhansiksi pirstaleiksi heidän jalkojensa juureen. Kuului vain helähtävä ääni, mutta Myreth ei polvistunut pirstoutuneen lasin ylle keräämään sirpaleita lattialta. Elneriel ihmetteli kaiken tuntemansa läpi sitä, sillä äiti ei koskaan jättänyt mitään noin. Ennen hän olisi saanut lasin kiinni ennen kuin se edes osuisi lattiaan tai sitten jo kerännyt puolet sirpaleista ylös. Elneriel kumartui hieman, mutta Myreth esti sen.
”Ei, anna niiden olla, minä lakaisen ne kohta… Elneriel!” Myreth harppasi lasinsirujen ylitse ja kaappasi Elnerielin syliinsä. ”Minun tyttäreni, minun pikku tyttöni. Kotona! Elneriel…”
”Niin olen, äiti”, Elneriel sanoi hiljaa.
”Isäsi.. Elneriel, ei, vaan Mideriel, mene hakemaan isäsi. Hän on töissä, hänellä on itse asiassa näinä aikoina melkoinen kiire, mutta nyt hänen on tultava! Menehän siten jo, Mideriel!”
Mideriel nyökkäsi ja kiiruhti auki jääneestä ovesta Halgorin ja Armelin ohi ulos.
”Elneriel. Miten tämä..?”
”Äiti, minä selitän kyllä myöhemmin. Sitä ennen pitää kuitenkin kertoa jotain, mutta mieluusti vasta, kun isä on paikalla”, Elneriel sanoi ja vilkaisi olkansa yli oven luona seisovaan Halgoriin. Kumpikin tiesi, vaikkei asiasta ollut puhuttu, mitä Elneriel tarkoitti.

Mideriel ja Emir saapuivat pian.
”Mideriel, tiedät varsin hyvin että minulla on nyt kiire. Mitä tämä kaikki tarkoittaa?”
”Vastaus seisoo tällä hetkellä eteisessä, isä”, kuului Mideriel vastaavan. Elneriel seisoi eteisessä äitinsä vieressä. Uskomaton rauhan tunne valtasi hänet lupaa kysymättä tai sitä tarvitsematta. Emir ihmetteli ääneen eteisen väenpaljoutta ja kysyi Miderieliltä, mitä tämä kaikki tarkoitti, mutta kysymys ei koskaan päässyt kokonaan ilmoille. Emir nimittäin huomasi vanhemman tyttärensä ennen kuin ehti esittää kysymyksen lopun.
”Elneriel?”
”Minä tässä, isä. Olen tullut kotiin”, Elneriel sanoi. Hänellä oli outo, yhtä aikaa jännittynyt ja hyvä olo.
”Elneriel, toivon, että voit antaa anteeksi. En olisi saanut ikinä lähettää sinua pois”, Emir sanoi hiljaa, tytärtään tarkastellen.
”Ei, isä, kaikki on nyt mennyttä ja minä olen tässä. Eiköhän se ole tärkeintä”, Elneriel sanoi yllättyen itsekin tyyneydestä, jolla sanat lausui.
”Minun tyttäreni”, Emir huokasi ja tarttui Elnerieliä kädestä. Elneriel katsoi isäänsä hymyillen.
”Isä, nyt, kun kaikki ovat tässä… On eräs asia.” Elneriel irrotti otteensa isänsä kädestä ja meni Halgorin luokse.
”Meidän olisi pitänyt puhua tästä jo kauan sitten.” Elneriel otti Halgorin käsistä kehottaen katseellaan miestä jatkamaan. Halgor puristi hänen käsiään hieman ennen kuin aloitti.
”Niin. Erästä asiaa on lykätty liian kauan. Elneriel ja minä.. Elneriel on suostunut kosintaani, ja nyt me tarvitsemme vain Emirin suostumuksen. Suostutteko?”
Elneriel katseli Halgorin kasvoja tämän puhuessa ja oli varma siitä, mikä oli oikein. Tätä hän halusi, oli halunnut kaiken aikaa vain pystymättä sanomaan sitä.
”Kyllä minä siihen suostun. Minun puolestani tämä oli sovittu jo silloin, kun tulit puheilleni Elnerielin lähdön jälkeen”, Emir sanoi yhtä tyynesti kuin Halgor. Hän tuntui tietävän, mikä oli oikein.
Armel hymyili, Myreth näytti onnellisesti yllätetyltä hieman hämmentynyt ilme kasvoillaan, Mideriel suorastaan säteili Elnerielille ja Emir katsoi heitä lämmin katse silmissään. Halgor sulki Elnerielin syliinsä kaikkien edessä, sillä enää sitä ei tarvinnut piilottaa. Kaiken jälkeen he olivat yhä yhdessä, eivätkä eroaisi ennen kuin päiviensä päässä.

Loppu
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune » Ti Syys 04, 2007 7:34 pm

Voi mitä tästä voisi sanoa muutakuin että tämä oli ihana, suloinen, mahtava ja sulattava. En osaa sanoa mitään, hymyilen täällä vaan typeränä ja ihan fiiliksissä. Viimein Halgor ja Elneriel saivat toisensa.

Oikeasti, mitä minä nyt voisin sanoa...No: kiitos ensinnäkin ihan hirrrmuisesti tästä ficistä, tätä on ollut ihana lukea. Toivottavasti saamme pian taas jotain uutta sinulta, vaikka oletkin jo aika tehokkaasti pitänyt tätä romance-puolta pystyssä :) Kiitos!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009

Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida » Ti Syys 04, 2007 7:41 pm

Oi sentään, nyt jäi kyllä sellainen haikea fiilis päälle, vaikka loppu olikin onnellinen. Mutta kai se johtuu siitä, että tämä yleensäkin loppui. Ja ei, tämä luku ei todellakaan vienyt makua koko ficistä, vaan tarina sai arvoisensa päätöksen. Viimeinen luku oli todellakin ihana ja jälleennäkemisistä nyt vain on niin suloista lukea. Minä odotin kyllä pidempää keskustelua Halgorin ja Elnerielin välille ennen kuin rupesin lukemaan tätä viimeistä lukua, mutta näin jälkeenpäin ajatellen, en minä tiedä olisiko luku kuitenkaan kaivannut sitä. Se tuntui ehjältä kokonaisuudelta näinkin ja nyt Halgorista ja Elnerielistä jäi sellainen olo, että he ymmärsivät sanoittakin toisiaan. Pidin kovasti tämän luvun tunnelmasta. Aragorn ja Arwen olivat taas omia itsejään ja minusta oli mukava, että he saivat tietää koko totuuden (ja että Amthor saa ansionsa mukaan). Lisäksi Elneriel tuntui jontekin itsevarmemmalta ja tasapainoisemmalta tässä viimeisessä luvussa, mikä oli kauhean mukavaa.

”Sinä rakensit sen talon?”
Tämä oli jotenkin todella suloinen repliikki, niin arkinen kommentti tuollaisessa tilanteessa. Ja se jotenkin havainnnollistaa sitä, että Elneriel on ollut kauan poissa eikä sillä ole mitään aavistusta edes Halgorin talosta, joka tietysti lukijalle on erittäin tuttu juttu. Niin ja varsinkin, kun nuo kaksi aikaisemmin haaveilivat siitä talosta järven rannalla.

Mitähän minä osaisin sanoa ficistä noin niin kun yleisesti. Henkilöistähän minä selittelen jotakin jo edellisessä kommentissa. No, ensinnäkin tämä oli mielenkiintoinen aiheeltaan ja sinä loit Annuminasista hienon kuvan. Minulla on nyt mielessäni ihan elävä kuva kaupungista järven rannalla. Siitäkin sanoin jo aikaisemmin, mutta minusta tosiaan olet kehittynyt hurjasti tämän ficin kirjoittamisen aikana. Ja kuten itsekin sanoit, niin jotenkin tuntuu, että tämä ficci hurahti ohi aika nopeasti, vaikka onhan tätä tässä jo hyvä tovi seurattu.

Eipä sitten muuta kuin isot onnittelut ficin onnelliseen loppuun saattamisesta, kunnioitettavan pituinen juttu tosiaan. :D Tätä ficciä on ollut ilo seurata ja minä olen lukenut mielenkiinnolla jokaisen luvun. Kiitoksia. Ja hienoa kuulla, että sinun ficcejäsi ehkä vielä löytyy luettavaksi. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Ti Syys 04, 2007 9:49 pm

Eihän tälle muunlaista lopetusta olisi osannut kuvitellakaan. Ihana päätös. Minä niin tykkään tuollaisista onnellisista jälleennäkemisistä lopuissa... Ne ovat aina jotenkin niin liikuttavia. En minäkään tainnut sen enempää Halgorin ja Elnerielin keskusteluja kaivata, koska olihan se aivan selvää, että he kuuluvat toisilleen.

Minusta on kiva, että päätit ottaa tuon Arwenin ja Aragornin tähän ficciin mukaan, ja miten tuo Elnerielin pieni valhe sai yllättäen korjattua näiden kahden välit. Se oli minusta hieno ja oivaltava tapa liittää yhteen tämä ficci Thorongilin kanssa. Tai minusta ainakin oli hauska tietää, miten Aragorn lopulta sai kerrottua Círaelista Arwenille, vaikka olisihan tuota aihetta varmasti voinut kuvailla vielä tarkemminkin, mutta se olisikin sitten jo tarvinnut oman ficcinsä (nimittäin tuskinpa Elneriel olisi päässyt A & A:n kaikkia aiheeseen liittyviä keskusteluja seuraamaan). Ja hauska muuten tuo, että Arwen näki yhtäläisyyksiä hänen ja Aragornin ja Elnerielin ja Halgorin suhteiden välillä. Itselle ei kyllä olisi ihan heti tullut mieleen niitä rinnastaa, mutta kyllä, vaikeuksien kautta voittoon kummassakin päädyttiin.

Mitä asiaa sillä kuningasparin tyttärellä olisi oikein ollut? :D Varmaan tosi oleellista, mutta minä en voinut olla miettimättä sitä. Nuo heidän tyttärensä vaikuttavat kyllä hyvin kasvatetuilta teititellessään vanhempiaan. Olen kyllä täysin valmis uskomaan, että kuninkaan lapset olisivat aivan oikeastikin teititelleet vanhempiaan, ainakin noina maailman aikoina. (Ja samalla minusta rupeaa yhä enemmän tuntumaan, että se Deja vu'n lapsikatras oli aivan pellossa kasvanut.)

Minä olisin kyllä halunnut nähdä tässä vielä Amthorin hirttäjäiset, mutta no, kaikkea ei voi saada. :D

Yleistä ficistä... Siis todellakin, onnittelut jälleen uuden urakan loppuun saattamisesta! Minusta on tosi mahtavaa, että pystyt noin nuorella iällä kirjoittamaan näin pitkiä juttuja. Muista sitten meitä, kun käyt pokkaamassa sen Finlandia-palkinnon. ;) Tämä ficci oli minusta todella korkeatasoinen niin juoneltaan, hahmoiltaan kuin kieliasultaankin. Varsinkin hahmot olivat minusta todella onnistuneita, ei mitään kärjistettyjä kliseitä vaan aidon oloisia ihmisiä, jotka joskus käyttäytyvät yllättävästikin. Kuvailun puolestakin olet mennyt koko ajan huimasti eteenpäin.

Ei sitten muuta kuin seuraavaa ficciä odottamaan. (Et voisi antaa mitään vihjettä, minkä tyyppistä olet suunnittelemassa? ;))
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen » To Syys 06, 2007 4:45 pm

Voih. Te olette ihania. *ruttaa ne ryttyyn* Kuristan teidät hengiltä. Jaksoitte lukea tämän loppuun asti ja kommentoitte ahkerasti, ja kiitos sen huomasin juuri tämän olevan tällä hetkellä Rivendell-osaston pisin. :roll: En voi sanoakaan kuinka kiitollinen olen juuri nyt ja aina tästä eteenpäin. Kauhistuttaa ajatellakin, kuinka surkea olisin jos minua ei olisi opastettu täällä näiden muutamien ficcieni aikana.

Harhauduin. Mutta oikeasti kiitos. Tietäkää, että täällä on otus, joka arvostaa teitä TODELLA paljon.

Andune, oikein suuri kiitos. Kiemurtelen tuolillani sen johdosta, en oikein tiedä mitä sanoisinkaan. :roll: Mukavaa, jos tykkäsit tästä, vaikka itse olen tällä hetkellä samaa mieltä kuin olin joskus Thorongilista; aihe hyvä ja jotkut kohdat, mutta sitä olisi voinut syventää ja parantaakin. Noh, kaipa tuo tunne tuosta häipyy, tai sitten ei. Tällainen tämä nyt kuitenkin on, ja olen iloinen että pidit. Enemmän kuin iloinen, mutta kun ei sille ole sanaa. Ja kuten jo taisin mennä möläyttämään, toivon, että uusi alku on täällä ennen joulua. (tuntuuko minusta vain, että selitin jotain ihan aiheen vierestä tähän?)

Leida, suuret kiitokset sinnekin. Olet jaksanut kommentoida jokaista lukua, kiitos. Hyvä ettei klisee sentään hukuttanut koko puolen vuoden (ja enemmänkin) työtä mereen. :roll:

Tuo Elnerielin ja Halgorin mahdollinen keskustelu olisi kyllä saattanut sopia tähän, jonkin mukavan välipalan ääressä ehkä, mutta ajattelin, että se kuuluu samaan sarjaan noiden häiden kanssa; jääköön pimentoon ja kerronnan ulkopuolelle. Hyvä jos et jäänyt sitä kaipaamaan... Sillä kyllä Elneriel ja Halgor ymmärtävät toisiaan yhä erosta huolimatta.

Minusta oli vain oikein, että Aragorn ja Arwen saivat kuulla totuuden kaiken jälkeen, kun eivät edes menneet rangaistusta säätämään.

Ja jotenkin oli saatava tuo talo tähän mukaan.... :roll:

Hyvä jos pidät ideastani, minä itsekin ihmettelen joskus, että mistä oikein sen tempaisin ja onnistuin löytämään jotain noinkin mielenkiintoista. Toisaalta tämän ficin myötä huomasin, että paikkani ei ole Neljäs Aika. En vain pidä siitä samalla tavalla kuin Kolmannesta, jolle kaikki muut ficcini sijoittuvat. Ja toivon, että tosiaan olen kehittynyt, kun kerran siitä on jo monta kertaa sanottu.

Olepa hyvä vain, tätä on ollut mukavaa kirjoittaa ja minusta on vain ihanaa että olet jaksanut kommentoida joka lukua. Eivätkä ne ficit tähän lopu, jos se on minusta kiinni. :wink:

Mithrellas, suuret suuret kiitokset! Sinäkin olet jaksanut käydä tämän kokonaan läpi ja ohjastaa minua, pientä otusta... Olen oikein kiitollinen. Ja nähtävästi se klisee ei masentanut sinuakaan. Mukavaa.

Kyllä, oli saatava jotenkin Aragorn ja Arwen mukaan. En vain voinut jättää heitä ulkopuolelle, ja Thorongil tuli mukaan siksi, että välillä koin vieroitusoireita siitä. Omasta ficistäni, taidan olla päästäni sekaisin, mutta niin se tosiaan oli. Ja olet aivan oikeassa (jälleen kerran, kuinkahan monesti olen sanonut noin tämän ficin aikana?), olisi ollut ihanaa päästä kuvaamaan Aragornin "tunnustus", mutta se oli hieman liian henkilökohtainen asia, kun katsoo sitä, kenen näkökulmasta kaikki kerrottiin. Voisin kai jonkin pätkänkin tekaista tuosta, mutta tiedä häntä kuinka käy. Ja kyllä, kyllähän Halgorin ja Elnerielin tarinalla on joitakin yhteyksiä A/A:n taruun.

Oleellista tuo kuninkaantyttären asia ei kyllä taida olla, ja täytyy surukseni ilmoittaa, että juuri siksi ei ole vastausta. :roll: Ja tuosta teitittelystä sen verran, etten oikein tiennyt miten laitaisin hänet puhumaan, mutta sanotaan etä ainakin vieraiden seurassa nuo vanhempiaan teitittelevät, vaikka eivät muuten sitä tekisikään. Minun teoriani mukaan siis... Ei se sinun "lapsikatraasi" mikään sivistymätön tai sellainen ole.

Amthorin hirttäjäiset? :lol: Aloin nauraa tuossa kohdassa. Minä en sentään olisi mennyt ihan noin pitkälle, vaikka eihän sitä Gondorin käytännöistä voi tietää.

Kiva jos olet oikeasti tuota mieltä kirjoituksestani! Mutta mikä se Finlandia-palkintojuttu oli olevinaan? :oops: Usko tai älä, yhden luokkalaiseni äiti on kuuleman mukaan sanonut noin myös, luokkalehden surkeatasoisen jutun tähden. Jos sanon että kirjoitin sen luokkalehden jutun sunnuntai-iltana nukkumanmenoajan jälkeen kiireessä, voi huomata, että se taso tosiaan oli surkea... (mutta se palkintojuttu, en usko sitä. En minä nyt niin hyvä ole, en en...) Paitsi että lupaan muistaa teitä. Aivan varmasti, ei siihen mitään palkintoja tarvita. Te olette kuulkaas tärkeitä minun ficcieni ja kehittymiseni suhteen, ja se on ihan teidän ansiotanne, että teksti on sellaista kuin on. En minä tuota ole missään muualla oppinut...

Seuraava ficci? Itse asiassa taidan pitää teidät jännityksessä, vaikka olisi ihanaa kertoakin. Olen kahden vaiheilla, mutta saatte odottaa. Sanottakoon sen verran, että minulla on outo mielihalu yhdistellä ficcejäni toisiinsa. :wink:

edit, typoja poistettu.. (ja mistä lähtien tässä on ollut noin paljon hymiöitä?)
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

tyttö
Örkki
Viestit: 156
Liittynyt: Ti Elo 29, 2006 1:11 pm

Viesti Kirjoittaja tyttö » Ti Syys 11, 2007 9:32 pm

Tyttö ilmoittaa käyttäneensä viimeisten kahden vuorokauden vapaa-ajan tämän lukemiseen :D Ei mennyt hukkaan!!!

Minä... olen ihan sanaton. Tämähän oli ihan oikean kirjan pituinen ja minä pidin hirveän paljon melkeinpä kaikesta tässä. Juoni, hahmot ja sinun kirjoitustyylisi veivät täysin mukanaan. (En ole malttanut koneelta poistua muuta kuin kouluun, syömään, suihkuun ja nukkumaan...)

Olisi melkoisen pitkät tarinat, jos alkaisin kommentoimaan jokaista lukua erikseen, toivottavasti et siis pahastu jos en niin tee vaan hehkutan vain näin yleisesti.

Elneriel oli mukava, helposti lähestyttävä hahmo josta pidin itse paljon. Sellainen ns. hyvis, kiltti ja inhimillinen johon oli helppo samaistua (niin kuin muutkin ovat sanoneet). Ihanaa että hänelle kävi noin hyvin!!!
Aluksi olin vähän pihalla Halgorista, mutta opin ficin aikana todella pitämään hänestä. Sympaattinen ja ihanan romanttinen kaveri.
Minun oli vähän vaikeaa tuntea sympatiaa Armelia kohtaan tai ylipäätään mitään kovin positiivista, hän sai minut jotenkin varuilleni. Hyvä että hän lopulta pääsi Halgor-pakkomielteestään, Halgor hoiti asian mallikkaasti (vaikka harmistuinkin vähän heidän sekoiluistaan). Oli kuitenkin mukavaa, että Armel rauhoittui ja asettui kunhan se oikea vaan osui kohdalle, aloin pitää hänestäkin jo enemmän ja yritin ymmärtää hänen alkupuolen oikkujaan :) (anteeksi, jos tästä saa negatiivisen kuvan, hahmona hän on mielenkiintoinen ja tuo tarinaan jännitteitä. Itse vain suhtaudun varauksella juonittelevan tai kateellisen oloisiin ihmisiin ja kartan heidän seuraansa, mutta se on minun ongelmani.)
Minusta Aniriel oli koko ajan jotenkin erityisen sympaattinen, hän vaikuttaa ihmiseltä johon haluaisin tutustua ihan livenä :lol: Minusta oli ihanaa, että kun hän vetäytyi sivummalle pois muiden seurasta, hänellä oli salaisuus ja "oma elämänsä" josta toiset saivat sitten tietää vasta myöhemmin, ja olin todella onnellinen siitä että hänen elämänsä ajautui raiteilleen ja hän sai ihanan perheen. Hänen arkensa vaikutti loppupuolella ihanan turvalliselta ja rauhalliselta. Yksi juttu minua kuitenkin jäi häiritsemään, olisin tahtonut tietää lisää yksityiskohtia Armelin ja Anirielin äidistä ja hänen kuolemastaan. Muut hahmothan näkivät heidän isänsä lempeänä ja ystävällisenä henkilönä, sellaisena jonka ei uskoisi pystyvän tappamaan ketään. Olisin tähän asiaan tahtonut saada vähän vaikka heidän isänsä näkökulmaa tai jotain... Ehkä en vain ymmärtänyt kaikkea tai osannut lukea rivien välistä. Jäi itsellekin vähän sellainen olo että mitenköhän paha riita piti olla ja mitähän sen taustalta löytyi, kun hän sortui noin epätoivoiseen tekoon.
Mideriel jäi minulle ehkä vähän muita vieraammaksi, mutta pidin hänestäkin :)

Minusta(kin) Aragorn ja Arwen olivat tässä ihan omia itsejään, erityisesti Aragorn oli ihanan viisas ja ymmärtäväinen. Minusta oli valloittavaa, että hän antoi Elnerielin matkustaa vaikka tiesikin että jotain hämärää oli tekeillä. Ja Merrikin siellä vilahti, mikä oli enemmän kuin mukavaa :D

Kuten huomaat, aloin jo suhtautua hahmoihisi kuin oikeisiin ihmisiin, herättivät tunteita. Täällä elettiin ihan täysillä mukana tapahtumissa, olin kauhuissani kun Elneriel joutui lähtemään Amthorin matkaan ja tuo onnellinen loppu vastaavasti sulatti...

Nuo maisemakuvaukset ja vuodenaikojen kuvailut maalasivat kyllä maisemat ihanasti silmien eteen, etenkin Annúminasin, Elnerielin ja Halgorin rannan ja Halgorin talon pystyin kuvittelemaan todella elävästi. Oli ilo lukea noita kuvauksia. Myös kun syvensit hahmojasi ja kerroit heistä, jostain syystä erityisesti mieleeni jäi kohta jossa Alneriel oli lähtenyt Minas Tirithiin ja Armel mietti miltä Halgor näytti kaipauksen muutettuaan asumaan hänen kasvoilleen tai jotain sen suuntaista (sanoit sen todella kauniisti, mutta taitaa olla aika pitkän matkan päässä lähteä lainaamaan, toivottavasti tiedät mitä tarkoitan). Tuo kohta, näen Halgorin tuollaisena aivan elävänä kaipaamassa Elnerieliä, melkein tekisi mieleni piirtää :wink:

Olen tyytyväinen, että luin tämän melkeinpä yhdeltä istumalta, asiat pysyivät tuoreina muistissa, kuin olisin katsonut piiiitkän ihanan elokuvan :wink:

Muutama pieni, yhden kirjaimen typo sieltä sattui silmiini, muttei mitään sen vakavampaa. Olet todella lahjakas, niin kuin monet ovatkin jo sanoneet. Tekstisi ja dialogisi oli uskottavaa, teksti helppolukuista ja mukaansa tempaavaa. Monet korostavat nuorta ikääsi, kiinnostaisikin tietää minkä verran on vuosia lasissa? :wink: Olitpa minkä ikäinen tahansa, minä ihailen kirjoittajan taitojasi ja valtavaa työtä jonka olet tämän ficin eteen tehnyt, näkee että Tolkien-tietoa löytyy ja taustatutkimusta on taidettu tehdä faktojen eteen. Ficci oli mielestäni tunnelmallinen ja uskottava, juoni jännittävä ja otteessaan pitävä ja hahmot mukavan inhimillisiä.

Tämä kommentti on melko kuiva ja toteava, olen jotenkin väsynyt ja pöpperössä nyt, mutta toivottavasti sait kaiken tämän selityksen seasta selville että minä tykkäsin todella, todella, TODELLA kovasti. Kiitos sinulle ihanasta lukuelämyksestä! Tämä oli ihana ja hieno ja romanttinen ja ja... *sekoaa ihkutuksesta ja poistuu takavasemmalle*

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Ke Syys 12, 2007 4:58 pm

tyttö, nyt ei tule hymystäni loppua. KIITOS.

Tajusin itsekin, että tästä tuli tosiaan aika pitkä. On mukavaa kuulla, että tätä jaksaa lukea noinkin antaumuksella kuin sinä olet tehnyt... En pahastu ollenkaan, vaikka kommenttisi ei koskenut joka lukua yksitellen. Noinkin on jo paljon. Olisin typerä jos ottaisin moisesta nokkiini, kun kuitenkin noin ihanan kommetin olet saanut aikaan.

Hyvä jos pidät Elnerielistä. Välillä tuli olo että taisin kärjistää joitain hänen piirteitään liikaakin, mutta ilmeisesti en kuitenkaan. :roll: Ja mukavaa että Halgorkin selvisi sinulle. Ja Armel, no, eipä minullakaan aluksi ollut hänelle muuta käyttöä kuin se kolmas päähenkilö. Nyt sen voi jo tunnustaa, kaikeksi onneksi. Ei, en saa tuosta ollenkaan negatiivista kuvaa, hyvänen aika. Huomaan vain että hahmoni on saanut sinut ärsyyntymään ja se olikin välillä Armelin tarkoitus (sitten kun sen keksin). Anirieliin olisi siis mukavaa tutustua. Kivaa :D

Olet ihan oikeassa tuon äidin kuoleman suhteen, olisi sitä voinut vielä varmasti syventää, ja aika paljonkin. Kuitenkin tapahtumasta oli jo loppujen lopuksi niin paljon aikaa ja Elimar oli luonteeltaan muuttunut tuon tapauksen jälkeen ja osaksi sen takia jonkun verran. Hän oli aluksi ollut herkkä vihastumaan, ja tuon oli tarkoitus olla aivan tahaton; pieni tönäisy suutuspäissään, ja se on siinä. Tai jotain sinnepäin... :roll: Mideriel tosiaan jäi muita enemmän pimentoon, mutta en saanut häntä tuon enempää esille, vaikka olisin tahtonutkin.

Ihanaa, että Aragorn ja Arwen muistuttivat sitä, mitä oikeasti ovat. Kuten tuolta minun vastauskommenteistani voi nähdä, he olivat kamalan vaikeita tapauksia kumpikin. Miten tehdä tarpeeksi korkea-arvoisesti käyttäytyvä ihminen, kun kuitenkin haluaisi sen inhimillisenkin puolen esille? Se ei ollut helppoa, mutta onneksi tulos ei ollutkaan aivan kauhea. Ja kyllä. Merri, tai joku hobiteista, oli saatava tähän myös. :wink:

Voin vain olla todella iloinen ja hämilläni, kun sanot, että myötäelit noin vahvasti. :D

On mahtavaa (tässä loppuvat pian adjektiivit kesken) että pidät noista vuodenaikojen - ja muunkin - kuvauksista. Olen otettu. Ja kyllä sinä piirtää saat, jos mielesi tekee. Haluan sitten kyllä nähdä lopputuloksen! :wink: Ja jos tosiaan luit tämän parilla istumalla, niin täytyypä nostaa hattua ja sanoa uudestaan että kiitos.

Juu, en ihmettele yhtään jos siellä jotain pikkuvirheitä oli. Word ei näe, jos sana tarkoittaa jotain mutta on virheellinen siinä yhteydessä ja joskus tulen virheilleni sokeaksi. Ne täytyy kalastaa sieltä joku päivä. *tuums* Mutta ihanaa että pidät. Ja ikäni.. tällä hetkellä on neljätoista... :roll: Pikkulapsi muihin verrattuna. Mutta faktoja tosiaan tähän on tullut etsittyä, sen voin sanoa.

Ääh, sinä sanot tuota kommenttia kuivaksi? Kuule, minä sain siitä paljonkin irti, ja olen kiitollinen. Ja olen todella mielissäni siitä, että olet pitänyt minun söherryksestäni, johon meinasi lopussa jo oma usko loppua.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Vastaa Viestiin