Matkalla kanssasi (PG, omc/ofc, 41. Luku 4.9. Valmis)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Nauran ja hymyilen. Jotenkin tuntuu, että ilmaisen ilmeeni aina näin alkajaiksi... siitä on tullut paha tapa.

Mithrellas, kiitoksia. Tuo hyppäys on juonen kannalta tärkeä, koska minun oli pakko saada tämän loppu sopimaan Vuosien Kirjan merkintöihin. Hmmh. Juu, kukaan ei ole vielä naimisissa kenenkään kanssa, mutta voin luvata pientä edistystä asian suhteen aika pienkin. Pientä draamaa vain ensin mukaan.

Elneriel ei tiedä mitä tehdä ja on toisaalta vastahakoinen naimisiinmenon suhteen. Hän ajuaa jutun vasta kun se melkein evätään. Hän ei halua tehdä asiasta julkista, vaikka monet siitä jo tietävätkin. Elnerielistä juttu nyt kyllä eniten kiikastaa.

Armel on vähän alkanut aikuistua. No juu, tuon anteeksipyynnön olisi voinut kirjoittaa ihan hyvin. Minä ja omituiset ratkaisuni. :roll:

Ihanaa, jos pidät kuvailuistani. :D

Koko kuningasperhe matkalla juu. Itse asiassa tuo kartano-juttu liittyy oleellisesti tähän loppuun, sillä on kunnia olla viimeinen ja tämän rakennuksen viimeistelyyn käytetään eniten aikaa. Ja he ehtivät asua kyllä siinä valmiissakin kartanossa, vaikka aluksi kyllä mietin tuota koko perheen saapumista. Pidin parempana että kaikki käväisevät... Kyllä kuningasta ajan tasalla pidetään, ehkä tuon vierailun alkuperä on hieman hämärän peitossa.

Leida, kiitos. Ei, en minä niin paljon vuosissa eteenpäin aio mennä, herranen aika, en en. Loppu mennään rauhallista vauhtia, mutta tuo hyppäys oli pakko ajoittaa johonkin. Elnerielin ja Halgorin suhteesta lisää, kyllä he toisistaan pitävät kovasti mutta ainakin Elneriel pistää vastaan naimisiinmenon suhteen. Viisi vuotta on todella pitkä aika. Halgor rakastaa Elnerieliä ja olisi valmis menemään naimisiin saman tien, mutta Elneriel tekee siitä asiasta ongelman. Halgor ja Armel löytävät toisensa? Tulet näkemään, mitä tapahtuu.

Mielestäni Annúminasin kuvaaminen on mukavaa ja ihanaa että siitä pidetään. Armel on ehkä tällä hetkellä hieman kyllästynyt asemaansa. Minulla hyvä ote häneen..? No juu, ehkä se on parantunut tässä kirjoittamisen mitaan, mutta aluksi tuntui että ammuin itseäni jalkaan koko hahmolla. Onneksi ei ole näin. :D Mitä hyvänsä voi tapahtua, kun vanhemmat ovat poissa... :wink:

Kyllä, tällä kertaa kuningas viipyy, kyllä vain.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Huh, sainpahan sen kirjoitettua. Kun suunnitelmat venähtävät ja en ole kirjoittanut tarpeeksi, nyt piti kirjoittaa oikein urakalla jotta sain tämän ajoissa tänne. Mutta tässä se melko riitaisa osa nyt on. Onneksi.

Luku 28: Paljastuksia

”No, kutsuitko jonkun?” Mideriel kysyi, kun he astuivat sisälle.
”Kyllä vain”, Elneriel sanoi selittämättä tarkemmin ja rutisti toisesta palmikostaan vettä eteisen lattialle.
”Hienoa. Ei tarvitse kertoa, tiedän jo”, Mideriel naurahti ja katosi huoneeseensa. Elneriel jäi hieman nolona eteiseen. Hän oli tyytyväinen, että Mideriel ymmärsi, mutta oli silti vaivaantunut. Mideriel oli yhtä lailla Halgorin ystävä kuin muutkin.

”Hei sitten, pärjätkää. Helmir ja Aneth auttavat, jos jotain ongelmia ilmaantuu”, Myreth sanoi ties monennenko kerran. Hän katseli tytärtensä kasvoja huolissaan.
”Rauhoitu, Myreth. Olen varma, että Elneriel ja Mideriel pärjäävät hyvin”, Emir sanoi rauhoitellen.
”Niin pärjäämmekin. Älkää huolehtiko”, Mideriel sanoi hymyillen.
”Kaikki menee hyvin”, Elneriel vakuutti yhtä paljon itselleen kuin vanhemmilleen. Sitten Myreth ja Emir nousivat vaunuihin. Myreth loi huolestuneita katseita jälkeensä, mutta Elneriel ja Mideriel vilkuttivat vain hymyillen.
”Jännittääkö sinua?” Mideriel kysyi.
”Ehkä. Näin tottumatta”, Elneriel vastasi.
”Mitä sinä pelkäät?”
”En tiedä.” Elneriel puri huultaan ja lukitsi oven jäljessään. Yleensä ovi lukittiin vasta yöksi, ei koskaan näin. Silti nyt se tuntui turvallisemmalta.
”Rauhoitu nyt. Minä menen ulos hetkeksi, nyt kun ei sadakaan. Saattepahan olla rauhassa”, Mideriel sanoi ja hymyili merkitsevästi.
”Mitä oikein kuvittelet?” Elneriel kysyi.
”En kuvittele mitään. Jätän oven lukosta auki”, Mideriel ilmoitti ja häipyi. Elneriel jäi yksin. Tyhjä talo tuntui jopa pelottavalta.

Puolen tunnin kuluttua oveen koputettiin. Elneriel kiiruhti avaamaan oven tyytyväisenä, ettei enää tarvitsisi olla yksin.
”Hei”, hän tervehti Halgoria; hän oli arvannut tulijan oikein. ”Tule sisään. Olen ollut puoli tuntia yksin ja miltei hulluuden partaalla.”
”Lähtikö Mideriel vanhempienne mukana?” Halgor kysyi tervehdittyään ja astuttuaan sisälle.
”Ei. Hän meni… jonnekin”, Elneriel sanoi epämääräisesti ja kohautti olkiaan.
”Olen kaivannut sinua. Koska viimeksi olemme olleet kahden?” Halgor kysyi tyydyttyään vastaukseen.
”En edes muista”, Elneriel huokasi. Kyllä siitä jo viikkoja oli kulunut. Mutta nyt Halgor oli hänen luonaan.
”Haluatko, että keitän teetä?”
”En tarvitse, kiitos vain”, Halgor sanoi ja otti Elnerielin kasvot käsiensä väliin. Hetken he vain katselivat toisiaan silmiin.
”Koska me puhumme asiasta? Vanhemmillemme.”
”Emme kai me vielä?” Elneriel kysyi, kun ei voinut kääntää katsettaan nuorukaisen silmistä. Hän ei halunnut myöntää, että hän pelkäsi totuutta, eikä ollut tarpeeksi varma asiastaan. Olisiko kaikki kuitenkaan enää hyvin? Välillä hän toivoi, ettei vanhempia olisikaan. Hän ja Halgor voisivat jatkaa samoin vailla salailua. Mutta jos he puhuisivat nyt, kaikki olisi niin lopullista.
”Tuletko sinä minun vaimokseni, Elneriel?”
”Mutta!” Elneriel vinkaisi perääntyen. ”Tulen, mutta…”
”Tiedän.” Halgor käänsi katseensa poispäin ja huokasi. ”Mutta. Se on sinun pahin ongelmasi, Elneriel. Minä puhun isällesi.”
”Ei, älä kiirehdi turhaan. Ethän? Meillä ei ole kiire”, Elneriel sanoi anovasti. Muuta hän ei voinut.
”Lupaan, etten kiirehdi. En. Mutta vain, koska pyydät.” Halgor astui taas Elnerielin luokse ja sulki hänet syliinsä.
”Älä silti ikinä jätä minua. Ole tällä vielä hetki. Minä olen jotenkin sekaisin”, Elneriel sanoi hiljaa.
”Miksi minä sinut jättäisin?” Halgor kysyi lempeästi, vaikka hänen äänessään oli yhä viileyttä. Elneriel tiesi, että hän oli ehkä loukannut Halgoria tahtomattaan, mutta ei voinut asialle mitään.
”En tiedä. Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu”, Elneriel sanoi ja painoi suukon toisen poskelle lohduttomana.
”Ei tietenkään, mutta minä en sinua jätä.” Halgor silitti Elnerielin selkää.
”Tule”, Elneriel kutsui ja veti Halgorin huoneeseensa.

”Ihanaa olla kahden jälleen”, Elneriel huokasi. He seisoivat katsellen ikkunasta ulos Halgor Elnerielin takana kädet hänen olkapäillään.
”Niin on.” Halgor olisi selvästi halunnut sanoa lisää, mutta ei halunnut aiheuttaa uutta sanailua. Elneriel tunsi mielialansa laskevan. Kaikki oli hänestä kiinni, eikä se helpottanut hänen oloaan yhtään. Äkkiä Elneriel tunsi Halgorin leikkivän hänen puvunselkämyksensä napeilla.
”Halgor! Mitä sinä… Oletko nyt aivan varma…” Elneriel takelteli ja katsahti olkansa yli nuorukaiseen.
”Kyselet typeriä. Pyytäisinkö sinua vaimokseni, jos en olisi tosissani?” Halgor kysyi, mutta lopetti ja suuteli Elnerieliä hiuksiin. Elneriel nojasi häneen tuntien olonsa sekavaksi. Yhtä aikaa hän oli onnellinen ja vihainen itselleen, pelkäsi päätöksen tekoa. Hänen piti kysyä itseltään, miksi hän epäröi. Ja hänen oli vastattava, ettei hän tiennyt. Elneriel unohti ajattelemisen ja kääntyi ympäri.
”En sanonut, ettet saisi”, hän sanoi hiljaa ja katseli Halgoria silmiin. Halgor hymyili hänelle vaisusti.

Oven aukeamisen ääni herätti molemmat todellisuuteen. Mideriel oli tullut kotiin. Elneriel tunsi Halgorin jännittyvän.
”Minun on parasta lähteä. On myöhä…”
”Miksi?” Elneriel kysyi tietäen sen olevan turhaa.
”Mideriel on täällä, Elneriel! Olen aivan lähellä ja me näemme aamulla.”
”Onko sinun mentävä nyt?” Elneriel tiesi yhä käyvänsä jo loppunutta taistelua. Hän oli itse aiheuttanut viivytyksen, kun oli alkanut epäröidä.
”Ennen kuin Mideriel löytää meidät näin… Väliäkö, että hän tietää, sillä tämä on kuitenkin väärin. Ja se on väärin niin kauan kuin olet vastahakoinen puhumisen suhteen”, Halgor sanoi katsomatta Elnerieliä silmiin.
”Tiedän sen…”
”Mennään nyt, Elneriel”, Halgor sanoi vaativasti ja perääntyi ovelle.
”Hyvä on”, Elneriel huokasi ja meni avaamaan oven kädet hieman täristen. Mideriel seisoi eteisessä ja asetti takkiaan naulaan.
”Siinä te olettekin. Luulin jo, ettette ole täällä ollenkaan”, hän sanoi kääntyen heihin päin.
”Halgor lähtee kotiin”, Elneriel sanoi.
”Nytkö jo?” Mideriel ihmetteli. Elneriel katsahti häneen väsyneesti avatessaan ulko-oven.
”Nähdään huomenna”, Elneriel sanoi Halgorille.
Halgor astui ovesta ulos ja nyökäytti päätään. ”Huomenna”, hän sanoi kuin luvaten jotain. Ovi sulkeutui hänen perässään ja jätti jälkeensä hiljaisuuden.
”Tulin sittenkin liian aikaisin kotiin”, Mideriel päätteli katseltuaan hetken Elnerieliä vaitonaisena.

¤

”Aniriel, onko kaikki hyvin?” Armel tivasi. Aniriel oli parin viime päivän ajan käyttäytynyt oudosti.
”Totta kai on.” Aniriel ei katsonut Armeliin vastatessaan.
Aniriel oli voinut pahoin aamuisin ja suuttui varsin helposti. Lisäksi hän istui paljon yksin, epätoivonen ilme silmissään tai syvissä mietteissä. Armel vilkaisi ulos ikkunasta, kadulle. Pian hän lähtisi torille viime hetken valmisteluja suorittamaan, sillä hallitsijaperheen oli määrä saapua parin päivän kuluessa. Armel näki jonkin pariskunnan ulkona, kulkemassa toisilleen puhuen. Kun he kävelivät lähemmäs, Armel tunnisti heidät Halgoriksi ja Elnerieliksi.
”Katso nyt noita, Aniriel”, hän huokasi ennen kuin ehti estää itseään. Aniriel tuli ikkunan luo.
”Miksi siitä pitäisi välittää?” hän kysyi.
”Käyttäytyvät kuin olisivat naimisissa. Tiedän, että pyysin anteeksi, mutta…” Armel tuhahti. ”Kukaan ei näe minua!”
”Halgor on jo pitkän aikaa nähnyt vain Elnerielin. Sinun pitäisi toden totta jo luovuttaa.”
”En ikinä. Halgor… Elneriel ei ansaitse häntä!”
”Sinäkö ansaitset, käyttäytymällä noin?”
”Paljon paremmin. En viitsi takertua juonitteluun, mutta tämä menee jo liian pitkälle”, Armel sanoi. Hän ei ollut unohtanut ja hän ei unohtaisi.
”Minä en aio auttaa sinua. Olet hullu, anna ihmisten elää!” Aniriel puuskahti. ”Sinä taannut siihen pikkutyttöön, joka juonittelee jokaista vastaan.”
”En tarvitsekaan apua!” Armel ilmoitti.
”Hienoa. Minä lähden nyt”, Aniriel sanoi ja löi oven kiinni takanaan. Onneksi isä ei ole kotona, Armel ajatteli. Muuten hänen olisi pitänyt keksiä selitys Anirielin käytökselle ja näin auttaa tätä.

¤

Halgor oli tavallaan onnellinen. Elneriel oli kyllä hänen kanssaan ja he tulivat toimeen. Mutta silti hän ei ollut tyytyväinen kaikkeen. Elneriel ei tahtonut puhua, mutta se vain viivytti heidän asiaansa entisestään. Halgor yritti ymmärtää, vaikkei voinutkaan, ja jätti aiheen piiloonsa. Armel ja Aniriel olivat jostain syystä taas vetäytyneet pois, ja Mideriel vietti aikaa ystäviensä kanssa. He olivat olleet jälleen kahden. Silti Halgor oli pettynyt, hän oli kosinut viisi päivää sitten ja Elneriel oli käyttäytynyt aivan toisin kuin hän yleensä teki. Halgor keskittyi olemaan iloinen siitä, että Elneriel oli hänen kanssaan, ja toivoi ehtivänsä vielä myöhemmin saamaan, mitä halusi.

Aniriel tuli ulos ilmeisen vihaisena Halgorin ja Elnerielin kävellessä toria kohti. Hän tuli suoraan heidän luokseen suorastaan kiehuen. Silti hän tervehti vain varovasti. Halgor ja Elneriel vaihtoivat katseen vastatessaan tervehdykseen.
”Elneriel, voisitko puhua?” Aniriel kysyi sitten.
”Toki”, Elneriel sanoi tarkaten Anirielin kasvoja.
”Puhukaa rauhassa. Minä menen edeltä”, Halgor sanoi ja lähti vähän matkan päähän antaen neidoille rauhan puhua. Mistä lähtien Aniriel oli halunnut puhua Elnerielin kanssa? Ne kaksi eivät olleet milloinkaan olleet kovin läheisiä. Mistä mahtoi olla kyse? Halgor jäi paikoilleen katsellen neitojen ilmeitä. Tai lähinnä Anirielin, sillä Elneriel oli selkä häneen päin.

¤

”Elneriel, sinun pitää auttaa minua!” Aniriel supatti epätoivoinen katse silmissään.
”Miksi juuri minun? Kyllä minä sinua autan, älä siitä huoli, mutta miksi?” Elneriel ihmetteli.
”En kestä Armelia enää ja koko kaupunki kuulisi sen sitten… ehkä”, Aniriel oli jo miltei itkun partaalla.
”Aniriel, minä yritän auttaa minkä voin. Mitä nyt?” Elneriel katseli huolissaan Anirielin kasvoja.
”Elneriel, minä odotan lasta.”

Kesti hetken ennen kuin Elneriel tajusi sanojen merkityksen.
”Mitä..?” hän takelteli. ”Miten?”
”Elcar ja minä.. tuota noin. Ja mitä minä sanon isälle? Hän ei tule pitämään siitä… Hän ei ikinä hyväksy sitä”, Aniriel sanoi ääni vapisten. ”Enkä halua, että lapseni… on äpärä tai että hän joutuu elämään ilman isää!”
”Elcarin pitää puhua isällesi ja kosia sinua. Ja häät järjestetään niin nopeasti kuin mahdollista. En keksi muuta ratkaisua”, Elneriel tuumi.
”Hyväksyykö isä hänet? Elcar ei ole rikas, ja…”
”Onko Halgor rikas? Hän olisi sisällesi kelvannut”, Elneriel muistutti hiljaa, vaikka se tekikin kipeää.
”Totta. Kiitos Elneriel”, Aniriel sanoi varovasti hymyillen. ” Mutta ethän kerro tästä?”
”En kerro kenellekään. Lupaan sen. Asia pysyy salassa”, Elneriel sanoi toivoen niin olevan. Hän ei ollut mestari pitämään salaisuuksia, mutta sitä ei sopinut sanoa nyt.
”Milloin sait tietää tästä?” hän kysyi sitten.
”Kävin Adrédin luona, koska aloin voida pahoin joka aamu herätessäni. Vain hän tietää meidän lisäksemme.”
”Etkö ole kertonut Elcarille?” Elneriel hämmästeli.
”En vielä. Olin menossa.”
”Päästän sinut sitten. Ja puhu siitä kosinnasta hänelle”, Elneriel muistutti.
”Minä puhun. Kiitos vielä kerran, Elneriel.” Aniriel hymyili ja kääntyi lähteäkseen. Elneriel meni Halgorin luokse yhä hieman pyörällä päästään uutisen tähden.
”Mitä asiaa hänellä oikein oli?” Halgor kysyi.
Elneriel puraisi kieltään ennen kuin vastasi. ”Ei mitään tärkeää.”
”Miksi hän sinulle..?”
”Anna olla, Halgor. Naisten juttu, ja sitä paitsi Aniriel ei halua, että kerron.” Elneriel kohotti kulmiaan.
”En tivaa sitä sinulta, jos asia on noin”, Halgor sanoi hymyillen ja kiersi kätensä nopeasti Elnerielin ympäri. Sitten hän irrotti ja he lähtivät yhdessä kohti toria.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Vai Aniriel on raskaana...tässäpä draamaa kerrakseen. Mietin vaan mitä Elcar asiasta tuumaa...

No niin, täytyyhän minun sanoa jotain myös edellisestä luvusta. Tuo hyppy oli kyllä yllättävä, mutta toisaalta, ei sitä nyt joka vuodesta jaksa kirjoittaa.

Nääh, miksi Elnerielin täytyy olla niin vastahakoinen. Jos tämä kerran rakastaa Halgoria ja on suostunut kosintaan niin miksi sitten ei anna miehen puhua vanhemmille? Toisaalta, Elnerieliä taitaa kyllä pelottaa ja sen ymmärtää mutta silti. Paitsi että tämä viivyttely luo mukavaa jännitettä.

Toivottavasti Anirielin käy hyvin, tämä on saanut kärsiä jo melkoisesti, joten soisi tälle onnea.

Tällaisia mietteitä tällä kertaa, 2 lukua ja palautteessa näin vähän tekstiä :roll: No, jatkoa jään odottelemaan :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Anirielin touhut Elcarin kanssa olivatkin jo pitkään vaikuttaneet minusta kumman salamyhkäisiltä. Voi voi, Keski-Maassa ei tuo sukupuolivalistus taida olla oikein voimissaan (varsinkaan kun Elnerielillä ei näyttänyt olevan hajuakaan siitä, kuinka Aniriel oli oikein onnistunut tulemaan raskaaksi :P). No toivon mukaan nuo kaksi pääsevät ongelmitta avioon, eikä siitä pääse kehittymään mitään sen suurempaa skandaalia. Aniriel taisi kyllä olla aika järkyttynyt, jos ei itse tullut ollenkaan ajatelleeksi tuota naimisiinmenoa...

Oikeastaan minä ehdin jo pelätä jotain tällaista tapahtuvan Halgorille ja Elnerielille, kun he päätyivät tuolla tavalla kahdestaan Elnerielin kotiin. Ja Miderielistä sai jotenkin sellaisen vaikutelman, kuin hän olisi todella toivonut jotain tapahtuvan... tai miksi hän muuten olisi todennut palanneensa liian aikaisin? Raskaus kyllä varmaan kummasti vauhdittaisi Elnerieliä lopullisen päätöksen teossa. :D

Elneriel vaikutti aika jännittyneeltä joutuessaan jäämään yksin kotiin. Kyllähän se varmaan vähän voi ahdistaa, jos ei ole tottunut olemaan yksin, mikä tuohon aikaan kyllä saattoi olla hyvinkin totta naisten kohdalla. On kyllä aikakin, että Elneriel totuttelee pärjäämään yksin, jos aikoo sitten aikanaan pystyä huolehtimaan lapsista sillä aikaa, kun Halgor on töissä. (Heh, minä tässä kuvittelen jo heidän tulevaa ruusuista perhe-elämäänsä... Ja sitten sinä tietysti menet ja paritat Halgorin Armelin kanssa. ;))

Mutta tämä oli hyvä luku - sisälsi uutta tietoa ja oli selkeä ja yhtenäinen kokonaisuus. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

:D

Andune, kiitos paljon. Draamaa draamaa, pakko sitäkin on välilä mukaan tunkea, ettei elämä käy tylsäksi. :lol: Ja olet ihan oikeassa tuon hypyn suhteen, olisi tullut liian paljon "turhia" lukuja, jos olisin lähtenyt kaikista vuosista kertomaan. Ja minä typerä en tietenkään voinut aloittaessaani pistää vuosilukuja isommiksi....

Elnerielin pitää olla vastahakoinen, ja jännitteen on tarkoitus pysyä jonkin aikaa vielä. Elnerieliä pelottaa, kyllä vain, tuo on lähinnä sitä. Hän ei tiedä, onko varma asiastaan.

Anirielin kohtalosta lisää ensi luvussa...

Mithrellas, kiitoksia. Tuolle ensimmäiselle lauseellesi nauroin aika hyvin. Salamyhkäistä, juu-u... En oikein ajatellut, että Keski-Maassa olisi terveystietoa erityisesti jaettu, joten... Niin. Aniriel oli melkoisen poissa tolaltaan, eikä hän osannut ajatella mitään muuta kuin pelkoaan ja ahdinkoaan.

Mideriel on sitä mieltä, että asioiden kuuluisi jo mennä eteenpäinkin ja on siinä siskoaan viisaampi. Ja hän tiesi, että Halgor lähti hänen takiaan. Ja olet oikeassa, raskaus voisi hivenen nopeuttaa päätöksentekoa...

Elneriel ei ole tottunut olemaan erityisesti yksin, ja nyt kun hän tiesi, etteivät vanhemmatkaan ole lähellä, niin hän hermostui jonkin verran. Ja juu, Elnerielin täytyy alkaa pärjätä yksin. Paitsi jos hän huolehtii lapsista, eihän hän sitten ole yksin :wink: Tajusin, mitä tarkoitat, mutta kumminkin. Jaa että menen ja paritan ihan toisin...? :roll: Kukaan ei tiedä, ei ei.

Yhtenäinen kokonaisuus - nuo kaksi sanaa olivat musiikkia. Pelkäsin tämän olevan kamalan hajanainen. :roll:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Vai että Aniriel raskaana. Enpä olisi tuota osannut arvata. Mielenkiintoinen juonenkäänne todellakin ja nyt on mukava nähdä, että mitä tästä mahtaa seurata. Minä olisin kyllä toisaalta toivonut, että olisit esitellyt Elcarin meille ennen kuin saimme tietää Anirielin raskaudesta, niin tilanteeseen olisi ollut vielä helpompi eläytyä. Mutta meneehän se näinkin, ja jos naimisiinmenosuunnnitelmat onnistuvat, niin kai se Elcarkin ilmaantuu kuvioihin jossakin vaiheessa.

”En kerro kenellekään. Lupaan sen. Asia pysyy salassa”, Elneriel sanoi toivoen niin olevan. Hän ei ollut mestari pitämään salaisuuksia, mutta sitä ei sopinut sanoa nyt. Tämä sai minut miettimään, että pysyyköhän Anirielin salaisuus vain Elnirielin tiedossa, vai saako siitä kenties tietää joku muukin. ;)

Halgorin ja Elnerielin välit ovat mielenkiintoisella tolalla. Elnerielin pelko vaikuttaa kyllä uskottavalta, mutta toisaalta luulisi, ettei se enää epäröisi, jos se ihan oikeasti rakastaa Halgoria. Varsinkin kun toinen oikeasti kosii. Ei ihme, että Halgorin kärsivällisyys alkaa katketa. Mietin kanssa tuota Armelia, että ihan tyytyväinen se ei näytä tilanteeseen olevan. Aikookohan se vain murehtia sitä itsekseen vai onko sen kenties tarkoitus vielä sekaantua tilanteeseen jollakin lailla? Jotenkin Halgorin ja Elnerielin juttu on niin epävarmalla pohjalla, että siitä seuraisi varmasti vaikeuksia, jos Armel pistäisi nenänsä asioihin. Muutenkin minusta olisi mukava kuulla vähän lisää Armelista. ;)

Jatkoa odotellen. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Leida, kiitosta. (jos olisin alkanut vastata edellisiin hiukan myöhemmin, tämä olisi ehtinyt mukaan. Noh...)

Ehkä olisi ollut syytä esitellä Elcar paremmin, olet oikeassa, mutta hänet tavataan seuraavassa luvussa. Tosin pienesti, mutta kumminkin.

Enpä sano mitään tuosta salaisuuden pitämisestä. Näet sitten. Mutten menee kaikki maku jos paljastan etukäteen.... :wink:

Mielenkiintoinen on aika oiva sana Halgorin ja Elnerielin välien kuvailuun. Ajatuksena on se, että Elneriel rakastaa, mutta epäröi silti niinkin lopullista asiaa. Hän ei tiedä, mitä tehdä. Ei, Armel ei ole tyytyväinen tilanteeseen. Ehkä hän sekaantuukin asioihin. En sano tähänkään mitään. Olet kyllä aika oikeassa sen sduhteen, että Armelilla olisi nyt tilaisuutensa. Seuraavassa luvussa hiukan enemmän häntä.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Jälleen uusi osa. Vasta nyt alan tajuta, kuinka pitkällä tämä onkaan, kun tämä on jonkinlainen käännekohdan alku... :roll: Mutta tällä mennään. Ja tämän nimi nyt on mitä on...

Luku 29: Kuninkaallista seuraa – ja muutakin

Seuraava päivä koitti kauniina ja taivas oli pilvetön. Kuninkaan perhe saapui jo ennen puolta päivää. Annúminasin väki oli kerääntynyt pääkadun molemmin puolin vastaanottamaan hallitsijansa ja tämän perheen saapumista Pohjoisen kaupunkiin. Kahdet vaunut ja ratsain kulkevat saattajat ohjattiin torin kautta syrjemmälle, talolle johon perhe majoittuisi. Elneriel oli seuraamassa tapahtumaa Miderielin ja Halgorin kanssa. Se oli kuitenkin pian ohi ja kadulle syntyi hetken ruuhka, jotkut yrittivät päästä pois kadulta ja toiset seurata Kuninkaan vaunuja.

Illalla järjestettiin juhla, torilla, joka oli niin yltäkylläinen kuin keväällä saattoi olla. Tarjottavasta ei ollut pulaa. Kuninkaalle ja Kuningattarelle oli tehty suuret istuimet torin laitaan, ja heidän kaksi tytärtään, 13- ja 5-vuotiaat, istuivat lähellä vanhempiaan pienemmillä istuimilla. Torin toiseen laitaan oli pystytetty pieni lava, jolla orkesteri soitti. Suurin osa ihmisistä olikin tanssimassa lavan edessä. Elneriel sai taivuteltua Halgorin mukaansa tanssimaan, sillä hän halusi kokeilla. Pikku hiljaa alkoi pimetä ja silloin sytytettiin kymmenet talojen seiniin ripustetut lamput. Elneriel vetäytyi yhden tanssin jälkeen sivuun osaamatta iloita sen enempää, sillä hän ei pitänyt suuresta ihmismäärästä. Mideriel sen sijaan osallistui jokaiseen tanssiin, milloin kenenkin kanssa. Hänen iloisuutensa ja hyvä tuulensa houkutteli useita tanssiin hakijoita. Mideriel näytti nauttivan sydämensä kyllyydestä.

Elneriel seisoi aivan kaivon vierellä tanssijoita katsellen, kun Aniriel tuli hänen luokseen tumman nuorukaisen kanssa.
”Hei, Elneriel. Onko sinulla hauskaa?” Aniriel tiedusteli.
”Aniriel, hei. Menetteleehän tämä, vaikken juhlaihmisiä olekaan”, Elneriel vastasi ja huomasi Anirielin olevan jostain aivan innoissaan.
”Tämä on Elcar”, Aniriel esitteli vetäen nuorukaisen lähemmäs. ”Elcar, tässä on Elneriel.”
Elneriel nyökkäili tervehdykseksi hymyillen. Nuorukainen vastasi hymyyn. Hänellä oli kauniit kasvot ja ystävälliset, tummat silmät.
”Joko noudatitte neuvoani?” Elneriel kysyi.
”Kyllä vain. Elcar puhui isälle heti eilen, vaikka olikin hieman järkyttynyt uutisestani.” Aniriel katsoi hymyillen Elcariin.
”Pelästyin melkoisesti! Mutta Elimar suostui harkitsemaan asiaa”, Elcar sanoi.
”Teidän on toivottava, että hän suostuu pian”, Elneriel sanoi. ”Ennen kuin mikään alkaa näkyä. Hän saattaa myös kieltäytyä…”
”Elneriel, sinä itse sanoit että tämä on ainoa keino. Toivossa on hyvä elää”, Aniriel sanoi.
”Niin. Se oli ainoa keino. Mutta hän voi kieltäytyä.”
”Ei, Elneriel, kaikki on mahdollista. Nyt alan itsekin uskoa siihen, vaikka olen sentään kasvanut Armelin kanssa. Hän on opettanut, ettei koskaan ole liian myöhäistä ja että luovuttaminen on heikkoja varten. Ainakin liian pian luovuttaminen”, Aniriel lisäsi nopsaan.
Elneriel hymyili. ”Toivotan onnea.”
”Mitä voimme tehdä hyväksenne?” Elcar kysyi äkkiä.
”Voi, ette mitään. Joka tapauksessa se olisi tapahtunut!” Elneriel sanoi hieman hämillään.
”Sinun ansioistasi näin pian”, Aniriel sanoi.
”Teidän ansioistanne. Jos et olisi tullut kysymään apua ja…”
”Elneriel. Anna olla. Olemme kiitollisia sinulle”, Aniriel keskeytti lempeästi.
”En tarvitse mitään. Oli vain ilo auttaa”, Elneriel sanoi.
”Kiitos joka tapauksessa”, Elcar sanoi.
”Niin. Kiitos sinulle.” Aniriel hymyili ja veti sitten Elcarin mukanaan pois.

¤

Armel oli juuri sinä aamuna kuullut hätkähdyttävän uutisen; Aniriel saattoi päästä naimisiin! Elcar-niminen nuorukainen, jonka seurassa Aniriel oli viihtynyt, oli puhunut edellisenä päivänä pitkään Elimarin kanssa. Armel ei ollut uskoa korviaan kuullessaan uutisen. Hänen sisarensa muuttaisi kotoa pois, jos avioliitosta tulisi totta. Ajatus tuntui hivenen vaikealta. Aniriel oli aina ollut hänen lähellään. Mutta jos mahdollista vielä enemmän Armel yllättyi kuullessaan kosinnan perimmäisen syyn. Aniriel odotti Elcarin lasta. Aniriel kertoi heidän sen takia kiirehtineen.

Juhlat olivat oikein hienot, ja Armel oli iloinen siitä, että sai olla niissä mukana. Jos hän olisi voinut olla tanssimassa Halgorin kanssa Elnerielin tilalla, kaikki olisi ollut täydellistä. Halgor tanssi pariin kertaan myös Miderielin kanssa, mutta ei tullut hakemaan Armelia. Armel loukkaantui tästä hieman, vaikka yritti kätkeä ajatuksensa muiden taakse; kuten sen, että miten Halgor olisi hänet väen joukosta löytänyt ja miksi hän itse ei mennyt mukaan vaan seisoskeli vain paikoillaan. Armelia tultiin jälleen hakemaan tanssiin, mutta hän kieltäytyi nauraen. Kyllä juhlista pystyisi muutenkin nauttimaan, hän totesi itsekseen ja lähti hakemaan lisää juotavaa.

Ilta kului ja osa kansasta alkoi väsyä ja lähteä koteihinsa. Silti torille jäi vielä paljon ihmisiä, ja ilta innosti jopa Kuninkaan ja Kuningattaren tanssiin kansansa keskuuteen. Armel arveli tarjotulla viinillä olevan osuutta asiaan, sillä miksi muuten kaksi Keski-Maan ylhäisintä olisivat ryhtyneet rahvaan tylsiin seuratansseihin. He ottivat osaa vain sellaiseen tanssiin, jossa pari ei vaihtunut, mutta Armel sai itsekseen hyvät naurut siitä, että Kuningatar olisi joutunut tanssimaan erään tukevan ja lyhyen Briistä tulleen miehen kanssa. Halgor ja Elneriel olivat jälleen tanssissa mukana, Armel näki heidän kasvonsa ihmisten takaakin. Hän tuli miettineeksi, miksi ei ollut suostunut niiden parin nuorukaisen tanssiinkutsuun.

Tanssin päätyttyä Halgor ja Elneriel tulivat Armelin luokse.
”Miksi et tanssi ollenkaan?” Elneriel kysyi heidän tervehdittyään.
”En minä viitsi. Voihan täällä muutenkin juhlia!” Armel naurahti.
”Kyllä sinunkin tanssia pitää”, Halgor päätti. ”Tule. Elneriel pärjää hetken yksin, eikö vain?”
Elneriel nyökkäsi hymyillen. ”Etsin Miderielin jostakin”, hän sanoi ja katosi.
”Tuletko sinä?” Halgor kysyi.
”Totta kai tulen”, Armel sanoi ja virnisti. He lähtivät takaisin tanssipaikkaa kohti ja Armel oli jostain syystä sanattoman iloinen. Hetken Halgor olisi hänen, yhden tanssin ajan.

¤

Juhlasta oli kulunut viikko, kun Kuningas lähetti ryhmän lähettejä puolituisten Kontuun. Elneriel kuuli monenmoisia huhuja, miksi, mutta yksi asia oli varma; Kuningas oli itse sinetöinyt kolme kirjettä, joissa kolmesta hobitista tehtäisiin Pohjoisvaltakunnan neuvonantajia.

Elneriel näki lähettiryhmän lähtevän. Joukossa oli miehiä Kuninkaan seurueesta, mutta myös joitakin Annúminasin asukkaita, sekä yksi entisistä samoojista. Yhtensä miehiä oli yhdeksän. Huhuttiin myös, että Kuningas itse olisi halunnut lähteä ryhmän mukaan, mutta jokin esti sen. Elneriel kuunteli huhuja, muttei erityisemmin niistä välittänyt.

Päiviä kului ja pikku hiljaa innokkaimmatkin juhlijat olivat jo väsyneet, vaikka Kuningas perheineen oli yhä kaupungissa. Elneriel oli torilla käytyään Halgorin luona pajalla, ja katseli nyt ympärilleen. Yksi pitkistä pöydistä oli rikki, ja siivoojia tarvittaisiin kipeästi.
”Arvon neito?” joku kysäisi Elnerielin takaa. Elneriel käännähti ympäri ja näki ensin vain ponin. Sitten hän näki myös ponia taluttavan pienen miehen, joka oli pukeutunut vihreään ja keltaiseen. Hänellä oli kiharat hiukset eikä kenkiä ollenkaan, hyvin karvaiset jalat olivat paljaat. Hobitti.
”Miten voin auttaa?” Elneriel kysyi ystävällisesti.
”Mahtaisitteko tietää, missä Kuningas Elessar pitää majaa? ” puolituinen kysyi.
”Totta kai tiedän. Haluatteko jättää poninne..?” Elneriel kysyi.
”Kyllä. Mihin voin jättää sen?”
”Seuratkaa minua.” Elneriel lähti kävelemään ensin majatalon tallia kohti, sai tallipaikan ponille ja lähti siten näyttämään tietä Kuninkaan luo. Hän lähti rauhallisin askelin torilta eikä voinut olla samalla miettimättä, oliko Kuningasta etsivä hobitti yksi Sormuksen Sodan sankareista. Elneriel suuntasi askeleensa kohti Kuninkaan väliaikaista asuinpaikkaa. Puolituinen seurasi vaiti perässä.

Elneriel näki Kuningas Elessarin asumuksensa edessä puhumassa jollekulle vanhoista tovereistaan. Mies ei ollut Annúminasista, vaan jostakin Eriadorista ja yöpyi majatalossa torin laidalla. Elneriel alkoi epäröidä. Mitä hänen pitäisi sanoa, osasiko hän olla tarpeeksi kunnioittava? Enempää aikaa hänellä ei ollut, sillä Kuninkaan kanssa puhunut mies lähti ja Kuningas kääntyi mennäkseen sisään. Elneriel käveli lähemmäs.
”Anteeksi, korkea herra…” Hetken Elneriel luuli jo puhuneensa liian hiljaa, mutta sitten Kuningas kääntyi häntä kohti. Elneriel laski katseensa ja niiasi.
”Mitä nyt, arvon neito?”
Elneriel mietti kuumeisesti, miten esittää asiansa, kun hobitti astui hänen takaansa näkyviin.
”Päivää teille, Korkea Kuningas”, tämä sanoi hymyillen.
Kuninkaan kasvot levisivät iloiseen ja yllättyneeseen hymyyn, kun hän tunnisti hobitin. Elneriel jäi tuijottamaan Kuningasta pää painettuna, tajuamatta olevansa epäkohtelias.

Nuo ahavoituneet ja karut kasvot nuorentuivat kuin useita vuosia olisi kadonnut hymyn löytäessä tiensä Kuninkaan kasvoille. Vasta nyt Elneriel tajusi, kuinka komea Kuninkaan oli nuoruudessaan täytynyt olla.
”Terve tavattuamme, mestari Meriadoc! On uskomaton ilo tavata! Mutta minne olette hukanneet herra Peregrinin?
”Ilo on kokonaan minun puolellani, Ko – Kuningas. Vanhoista tavoista ei pääse eroon”, Meriadociksi kutsuttu hobitti lisäsi hymyillen pahoittelevasti. ”Mutta totta on myös, etten olisi löytänyt tänne ollenkaan, jos tämä viehättävä neito ei olisi auttanut minua”, hän sanoi viitaten Elnerieliin ja nostaen hänet takaisin keskusteluun.
”Kiitos teille, että näytitte tietä ystävälleni”, Kuningas sanoi. Elneriel niiasi vain osaamatta sanoa mitään.
”Mikä on teidän nimenne?”
”Elneriel, korkea herra. Elneriel Emirin, kirjatekijän, tytär”, Elneriel sai sanottua ja niiasi taas.
”Kirjantekijän tytär! Meriadoc, tämän neidon isä on tehnyt kirjoja minunkin kirjastooni”, Kuningas sanoi. Elneriel seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Kuningas muisti hänen isänsä!
”Kiitokseni teille, Elneriel”, Meriadoc sanoi.
”Tosiaan, isänne voi olla ylpeä avuliaasta tyttärestään. Mutta menkäähän nyt”, Kuningas kehotti kääntyen hobitin puoleen ja viitaten ovea kohti. Meriadoc alkoi puhua saman tien.
”Kysyitte, missä Pippin on. Hän olisi tahtonut mukaan, mutta hänellä on töitä uuden virkansa kanssa, hän on nyt thain. Kuulimme, että te olette täällä, mutta se kuulosti liiaksi briintiedolta, ja Briistä se oli kuultukin, sen puoleen. Mutta sitten Sam, vanha kunnon Samvais, toi meille ne kirjeet. Toimitatteko muuten kiitokseni eteenpäin niistä lahjoista jotka sain tässä taannoin…”
”Éomerille ja Éowynille? Tietysti.” Kuningas nauroi toisen puhetulvalle hyväntuulisesti ja he katosivat taloon. Elneriel seisoi edelleen paikoillaan kuin kivettyneenä. Hobitti oli yksi Sormuksen Sodan hobiteista. Ja Kuningas oli puhutellut häntä, Elnerieliä, ja muisti hänen isänsä. Elneriel tuijotti ovea silmät selällään. Sitten hän muisti Elessarin kehotuksen lähteä ja pinkaisi pois paikalta niin nopeasti kuin kehtasi.

¤

Elämä palasi rytmiinsä, vaikka korkeita vieraita olikin kaupungissa. Tori siivottiin ja sinne palasivat käsityöläiset ja kauppiaat. Halgor oli jälleen töissä isänsä apuna. Päivät lämpenivät jatkuvasti ja kesä kurkki nurkan takana. Ruoho viheriöi jo kunnolla ja kukat olivat loistossaan. Aurinko lämmitti omenapuita kaupungin puistossa ja niihin puhkesi kukkia.

Elneriel oli ollut hänen luonaan hetki sitten, tuonut hieman lounasta ajankulukseen. Helmir loi Halgoriin katseita kuin arvaten jotakin, ja pysähdyttyään juomaan hetkeksi hän alkoi puhua.
”Emme me vanhemmat ihan sokeita vielä ole, Halgor”, hän sanoi.
”Kuinka niin?” Halgor sanoi keskeyttäen työnsä.
”Toivon, että sentään häihin pääsemme.”
”Mitä?” Halgor pelästyi.
”Kyllä minä sen nyt näen. Olet Elnerielin kanssa jokaisen vapaahetkesi. Silmät näkevät, poikani.”
”Älä viitsi, isä.” Halgor ei halunnut katsoa isäänsä päin.
”Joko Emir tietää?” Helmir kysyi.
”Ei, ellei ole arvannut niin kuin sinä. Ja me emme ole varmoja…”
”Vai niin”, Helmir lausahti, ja Halgor huomasi, ettei hän uskonut.
”Isä!” hän puuskahti. ”Sinä vain kuvittelet”, hän sanoi sitten. Halgor tiesi, ettei puhunut totta, mutta ei voinut sanoa, mitä oikeasti ajatteli. Hän itse oli asiastaan varma ja olisi ollut vamis menemään naimisiin aikaa sitten, mutta Elneriel kieltäytyi. Halgor ei tiennyt miksi, mutta niin se vain oli.

Päivät vierivät, Aniriel ja Elcar saivat toisensa. Häät vietettiin ja Aniriel asui nyt miehensä ja syntymättömän lapsensa kanssa pienessä talossa lähellä järveä. Päivät muuttuivat viikoiksi, viikot kuukausiksi, ja Kuninkaan perhe lähti syksyn ollessa ovella. Talvi alkoi tehdä tuloaan, lehdet putosivat puista ja lopulta tienvarren vesilammikoiden vesi oli riitteen alla piilossa. Rakennustyöt keskeytettiin niiltä osin kuin ne voitiin, ja kaikki keskittyivät odottamaan kevättä.


(En todellakaan usko, että Aragorn ja Arwen olisivat noin vain menneet tanssimaan, mutta en voinut jättää sitä käyttämättä... :wink: )
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Hmm... Tuo Aragornin ja Arwenin pohjoisen matka tapahtui vuonna 15 N.A., mutta minä olen koko ajan kuvitellut, että tässä eletään jo 30-lukua... Olisiko Konnun ajanlasku johdattanut sinua harhaan? Eipä silti, että tuo mikään virhe olisi, koska ovathan nuo hyvinkin saattaneet vierailla Annuminasissa uudestaan 30-luvulla. Itse asiassa ihmettelisin kovasti, jos he eivät olisi yhtään vierailua tehneet tuon vuoden 15 jälkeen.

Minusta oli ihan kiva, että kuningasparikin osallistui tanssiin. Ei heidän tarvitse olla samanlaisia, kuin joidenkin leffojen tai tv-sarjojen ynseät hallitsijapariskunnat, jotka tanssiaisissa istuvat vain valtaistuimillaan ja katsovat iloitsevaa rahvasta nenänvarttaan pitkin. Minun puolestani A&A olisivat voineet vaikka tanssia juhlien avaustanssin.

Armelille ei tietysti kelvannut tanssikumppaniksi kukaan muu kuin Halgor, surullista.

Kiva nähdä Merriäkin tässä ficissä. Mutta mistä alkaen Aragorn on teititellyt hobittiystäviään? Antaahan se toki kohteliaan vaikutelman, mutta samalla se tekee Aragornista jotenkin etäisen tuntuisen. Aragorn olisi minusta voinut sinutella Elnerieliäkin. Itse näen nuo teitittelyjutut niin, että pääsääntöisesti ylempiarvoinen sinuttelee alempiarvoista, ja sen vuoksi olen tehnyt ficeissäni niin, että Elessar sinuttelee kaikkia, koska kaikki ovat tavallaan hänen alapuolellaan. Tuon käsitykseni perustana on ihan se, miten hahmot TSH:n suomennoksessa puhuttelevat toisiaan (englannissahan ei teitittelyä tunneta).

Kiva että tuo Anirielin ja Elcarin avioliitto järjestyi. Minä vähän ihmettelin, että mitä se Elimar oli vitkuttelevinaan - Elcar ei varmaan maininnut hänelle, miksi heillä oli niin kiire naimisiin? Se olisi vielä puuttunut, jos Elimar olisi vaatinut vuoden kihlausaikaa (mikä oli kaiketi kihlauksen normikesto tuohon aikaan).

Jaha, Helmir ei sitten ainakaan ole sokea. Vähän kyllä huolestuttaa, kun nuo Elneriel ja Halgor nyt yrittävätkin kieltää koko jutun...

Juuh, kiinnostavaa on :). Ja huomenna uusi Potter ja minä taidan pitää nettitaukoa spoilereiden välttämiseksi kunnes saan sen luettua. Mutta on kyllä ihan mahdollista, että olen taas tiistaina täällä kommentoimassa uutta lukua, jos sellainen on ilmestynyt.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Kiitos, Mithrellas. Itse asiassa tuota matkaa Annúminasiin ei ole Vuosien Kirjassa tai muuallakaan. Tein tuon tahallani noin, tuo vierailun ajankohta on omaa tuotostani (vuosi 34, sinä vuonna Samista, Merristä ja Pippinistä tehtiin neuvonantajia). Sen olisi voinut mainita jo tuolla ylhäälläkin.... :roll: Mutta tuota ei ole missään, eikä ole Merrin vierailuakaan, mutta minäpä päätin kehittää sinne semmoiset.

Hyvä ettei tuo tanssimisjuttu ollut ihan liikaa. En oikein ollut varma sen suhteen.... Huojensit mieltäni aika hyvin. :wink: Mutta olen kyllä samaa mieltä, eivät Aragorn ja Arwen katso rahvasta ylpeästi. Eivät missään nimessä.

Tuon teitittelyn nappasin juuri Tarusta. Kun Merri ja Pippin tulevat Fangorniin, he puhellessaan teitittelevät toisiaan, joten... Mietin kyllä Aragornin käytössä teitittelyä samoin perustein (kyllä vain, ja onnistuin tekemään väärän valinnan.), ettei hänen tarvitsisi, mutta päädyin tähän, olkoon hän vain kohtelias... Olet muuten oikeassa, se tekee hahmosta etäisemmän. Olen kadottanut otteeni Araan täysin. :cry:

Juuh, ajattelin etten jaksa kehittää mitään suurempaa draamaa tuon avioliiton suhteen, Anirieliäkin kuuluu välillä onni potkaista. Ei, Elcar ei kertonut Elimarille totuuutta...

Helmir ei ole sokea, mutta muut taitavat olla. Ja kauaa eivät Elneriel ja Halgor juttuaan kiellä, lupaan sen (vaikka tämä ei ole lähelläkään loppuaan vielä. Tämä paisui hiukan).
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Minä olen kanssa ollut nenä kiinni uudessa Potterissa ja kun se loppui, oli niin tyhjä olo, ettei tehnyt mieli lukea mitään. Mutta tänään minä lukaisin tämän uuden luvun ja pidin taas kovasti. Kiva että kuningas saapui viimein, tosin olisi se kyllä saanut useammankin luvun verran viipyä. ;) Ja olen samaa mieltä tuosta, että minä pystyn aivan hyvin kuvittelemaan Aragornin ja Arwenin tanssahtelemassa muun väen seassa. Tosiaan todennäköisempää jopa niin kuin että ne olisivat nököttäneet paikallaan koko juhlan ajan. Lisäksi minusta aina tuntuu, että Aragorn samoojataustansa takia osaisi myös ottaa vähän rennommin, vaikkei se tietysti kuninkaallisuuttaan mihinkään hukkaa. Minä en vain halua ajatella, että se samooja-Aragorn mihinkään häviää, vaikka Aragornista tuleekin kuningas. Minusta oli myös mukavaa, että Merri oli mukana. Se on ehdottomasti yksi suosikkihobiteistani ja olit kuvaillut sitä hyvin. Pidin kohdasta kovasti, mutta olen kyllä Mithrellasin kanssa samaa mieltä tuosta teitittelystä, että se saa tilanteen kuulostamaan turhan viralliselta.

Hienoa, että joku (tässä tapauksessa siis Halgorin isä) ottaa puheeksi tuon Elnerielin ja Halgorin tilanteen. Minä olenkin jo ajatellut, että ihmeellistä, ettei se kummastuta ketään, mutta kyllä sittenkin. Halgorkaan ei taida olla enää kovin varma tilanteesta, kun yritti kieltää isältään koko asian. Tai sitten se ei vain muuten halunnut uskoutua isälleen.

”Toivon, että sentään häihin pääsemme.” Tämä oli hauska lausahdus, tyrskähtelin täällä.

Jaa, Armel se vain jaksaa elätellä toiveita Halgorista. Alkaa säälittää tyttöraukka. Koska minusta vahvasti tuntuu, että sen toiveet ovat aika turhia, niin toivoisin kyllä, että se osaisi viimeinkin luovuttaa ja alkaisi etsiä elämältä jotakin muuta.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Kiitos Leida. On se hyvä että kommentoit, vaikka hiukan myöhässäkin (paitsi että kuka sanoo mikä on "myöhässä" ja mikä ajoissa? Siinäpä se.).

No juu. Olisin ehkä jotenkin saanut sorkittua Kuninkaan jäämään, mutta tässä tilateessa se ei oikein onnistunut. :roll: Tuntuu että olen kadottanut jotain todella olennaista eikä kirjoittaminen tahdo sujua. Tosin uutta tekstiä minulta puuttuu enää vähän.

Minä ajattelen Aragornista aivan samoin, ettei hän aina viitsi olla kylmä ja etäinen kuningasmies, juuri tuon menneen samooja-ajan tähden. Ja kyllä jonkun hobitin oli jo korkea aika päästä tähänkin tekeleeseen mukaan; ensin se oli Pippin mutta Merri sopi tähän kohtaan paremmin. Teitittely, niin. Tuossa ylempänä koetin epätoivoisesti jotain selittää, mutta se on ongelma. Myönnetään. Taru ei taida aina olla paras opas, mutta en osaa luottaa itseeni.

Kyllä jonkun piti Elnerielin ja Halgorin juttu huomata. Eivät aikuiset sentään ihan noinkaan kauaa välttämättä olisi hiljaa pysyneet, mutta meni nyt näin. Onneksi ratkaisu onnistui. :roll:

Ja Armel ei helpolla luovuta. Se kuuluu hänen luonteeseensa. Mutta kyllä hän vielä oppii, lupaan sen. Jos ei mitään tapahdu ja tämä ei jää kesken, niin kyllä hänkin valoa tulee näkemään.

Taisin selitellä ihan omiani, mutta tänään ei vain ole minun päiväni.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Tämä luku saattaa olla hiukan liian täynnä tapahtumia ja dialogiakin on enemmän kuin tarpeeksi, mutta siinä on teille loppuviikoksi sulateltavaa. Perjantain luku jää tulematta, minä lähden reissuun taas, mutta ensi viikolla sitten normaalisti. Tämä on ristisiitainen luku; yhtä aikaa pidän tästä ja vihaan tätä. Jokin ei mennyt kohdalleen, varsinkaan alun kanssa. Liikaa tiivistyksiä ehkä. :roll: Toivottavasti tämä ei han kauhea ole.


Luku 30: Odottamattomia tapahtumia ei elämästä puutu

Armel oli joutunut nyt elämään ilman Anirieliä koko talven, vaikka oli vieraillut sisaren luona usein ja viettänyt öitäkin siellä. Se ei silti ollut sama asia, ja Armel oli jälleen joutunut turvautumaan Elnerielin ja Miderielin seuraan. Toisaalta hän oli iloinen, että hänen ystävänsä yhä hyväksyivät hänet, mutta oli samalla Elnerielille edelleen kateellinen.

Talvinen päivä oli samanlainen kuin useat toiset ennen sitä. Elneriel ja Mideriel olivat Armelin luona, kun Elimar pelmahti sisään lunta hartioillaan. Hänen kasvonsa loistivat.
”Anirielillä on tytär! Minun tyttärelläni…” hän oli selvästi pitänyt kiirettä kotiin tullessaan.
”Ei kai?” Armel ihmetteli.
”Anirielillä on pieni tytär!” Isä hymyili onnellisempana kuin vuosikausiin. Armel ja Elneriel nousivat yhtä aikaa seisomaan.
”Nytkö jo..?” Mideriel lausahti hitaasti. Hän ei tiennyt, että Aniriel oli odottanut jo ennen häitä. Mutta Elimar ei välittänyt. Hän nauroi ja halasi Armelia. Armel vastasi eleeseen iloisena.
”Voimmeko mennä katsomaan heitä?” hän kysyi sitten.
”Uskoisin niin.” Elimar oli yhtä hymyä.
Armel, Elneriel ja Mideriel lähtivät saman tien kuin yhteisestä sopimuksesta.

Hetken kuluttua he koputtivat Elcarin ja Anirielin ovelle. Onnesta säteilevä Elcar tuli avaamaan oven ja toivotti heidät tervetulleiksi. Hän sanoi arvanneensa, keitä vieraat olivat, johtaessaan heidät Anirielin luo.
”Armel!” Aniriel hymyili kuiskatessaan nimen. Hän istui sängyssään tyynyjen tukemana, lapsi sylissään. ”Elneriel, Mideriel. Mukavaa, että tulitte. Pikku tyttöni nukahti”, Aniriel sanoi hiljaa. Armel meni varovasti lähemmäs ja halasi sisartaan varovasti.
”Onnea. Hän on niin suloinen!” Armel henkäisi.

Pieni vauva lepäsi valkeaan käärittynä ja pestynä, hiljaa tuhisten äitinsä sylissä. Hänen kasvonsa olivat kovin pienet ja otsalla näkyi juuri ja juuri hahtuvanohut hiuskiehkura.
”Onpa hän pieni”, Elneriel sanoi hymyillen onniteltuaan.
”Minun pikku tyttöni. Hän on niin kaunis”, Aniriel sanoi hiljaa, leveä hymy kasvoillaan säteillen.
”Niin on”, Armel sanoi ja siirtyi vähän päästäen Miderielin lähemmäs.
”Onnea oikein paljon, Aniriel”, Mideriel sanoi.
”Kiitos.” Aniriel nosti lasta parempaan asentoon sylissään. Armel nosti kätensä Anirielin olalle.
”Sinä olet täti nyt”, Aniriel totesi.
”Niin”, Armel myönsi. Hän tunsi olevansa rikkumattoman rauhan tyyssijassa hyvien ystäviensä keskellä. Mikään tuskin voisi rikkoa tuota sanoinkuvaamatonta rauhan tunnetta hänen sisimmästään.

¤

”Näin Anirielin ja Elcarin tyttären tänään”, Halgor sanoi Elnerielille.
”Minä näin hänet jo kaksi päivää sitten. Hän on niin suloinen…” Elneriel huokasi.
”Elneriel, olen kuullut tuon jo monta kertaa…” Halgor sanoi väsyneesti.
”Ehkä. Mutta tyttö on uskomaton!”
”Puhut aivan kuin sinä olisit lapsen äiti!” Halgor tuhahti ja sai osakseen läppäyksen selkään. Elneriel oli totisesti lapsen lumoissa. Halgor ei ymmärtänyt, miksi yhdestä ihmisenalusta piti olla niin innoissaan, kun eihän se ollut edes poikalapsi.

Kevät tuli kohisten ja viikot kuluivat. Lumi alkoi hiljalleen sulaa ja vuosi oli kulunut jälleen. Anirielin ja Elcarin tytär oli saanut nimen Niriel. Elneriel oli yhtä paljon pikkuisen pauloissa kuin Aniriel ja Armel. Halgor ei jaksanut aina pysyä heidän seurassaan, koska ihmeteltiin vain, miten hieno oli pikkuisen hymy tai että hän varmasti pian alkaisi ryömiä. Miderieliltä tuli korvaamaton apu, sillä hänkään ei jaksanut alati ihastella lapsen touhuja. He istuskelivat usein torilla tai järven luona vain puhellen, ja Halgor näki, että Mideriel oli päivä päivältä vaitonaisempi.
”Meillä ei mene oikein hyvin”, hän aloitti eräänä päivänä, ja Halgor kuuli jonkin olevan vinossa. Pahasti.
”Mikä nyt? Onko jotain tapahtunut?”
”Ei. Isällä ei vain ole ollut töitä ikuisuuksiin. Varoja on aina vain vähemmän. En saisi valittaa, mutta minua pelottaa. Meillä on oma pieni kasvimaa, mutta se ei tuota tarpeeksi ja jauhot maksavat paljon… Ja rakennustöihinkään häntä ei enää tarvita, Annúminas on pian valmis.” Mideriel painoi päänsä.
”Jos minulla olisi varaa, tilaisin pari kirjaa isältäsi. Mutta minä en ole kovin rikas”, Halgor huokasi. Hän olisi halunnut lohduttaa, mutta ei osannut. Mideriel näytti liian surulliselta, kuin olisi nähnyt jonkin kauhean asian ennalta.
”Talvi oli jo rankka, onneksi se on nyt ohi. Ensi talvea minä silti pelkään, vaikka se on vielä kaukana ja jäätkin vasta jättivät järven.” Mideriel tuijotteli käsiään ja katsoi sitten Halgoria. ”Emme voi kuin toivoa.”
”En tiedä, miten voisin auttaa”, Halgor sanoi. ”Auttaisin jos vain jotenkin voisin, mutta pelkäänpä, etten pysty.”
”Olet liian hyvä, Halgor. Unohda moinen, kyllä me tästä vielä nousemme”, Mideriel sanoi ilottomasti. Kumpikin heistä tiesi, että hänen sanansa eivät antaneet paljon toivoa.

¤

Elneriel oli huomannut koko talven ajan ylimääräisen huolen rypyn isänsä otsalla, mutta nyt se tuntui tulleen jäädäkseen. Mikään ei saanut enää Elnerieliä hyvälle tuulelle ja hän oli huolissaan.
”Isä, onko jokin vialla?” hän kysyi. Hänen oli tartuttava toimeen, tehtävä jotakin.
”Minulla ei ole töitä”, Emir vastasi hiljaa. ”Rahat ovat loppumaan päin, Elneriel.”

Sävy oli niin toivoton, että Elneriel tunsi olonsa huonoksi. Hän tiesi, että ongelmia oli olut kasamäärin, mutta että asiat olivat näinkin pahasti. Myreth oli toki hoitanut rakkaudella pientä kasvimaataan ja hoitaisi vastakin, mutta sen anti oli hyvin pieni. Talvi oli yhä tulossa, vaikka kukaan ei lausunut vielä sanaakaan talvesta, se oli silti olemassa ja Elneriel tunsi sen uhan. Hän näki sen varjon isänsä yllä. Jotain onnekasta olisi tapahduttava.

Kuukausi kului ja tuli kunnolla kevät. Niriel oppi ryömimään, ja Aniriel oli onnensa kuukuloilla pienen perheensä parissa. Armel vietti miltei kaiken aikansa sisarensa luona. Elneriel sai näin aikaa Halgorin kanssa ja käytti sen hyväkseen. Silti hän epäröi yhä.
”Elneriel, meidän on puhuttava tästä vanhemmille.” Halgor oli yrittänyt monta kertaa, mutta Elneriel oli yhä ristiriitainen.
”En tiedä, Halgor. En vain tiedä. Minua pelottaa, mutta samaan aikaan se tuntuu oikealta… En tahdo kiirehtiä mitään…” Elneriel sanoi hiljaa, epätoivoisena.
”Älä ole noin allapäin. Voimmehan ajatella, että meillä on kaikki maailman aika, jos se yhtään auttaa”, Halgor sanoi.
”En ole varma mistään. Vaikka en sitä uskonut, asiat ovat huonommin kuin kukaan sanoo ääneen. Varat ovat loppumaisillaan, näen sen isästä ja äidistä”, Elneriel sanoi. ”Pelkään, että meidän käy huonosti.” Äkkiä Elneriel tiesi, että ne sanat hän saattoi sanoa vain Halgorille, tunnustaa pelkonsa vain miehelle, joka oli pysynyt hänen rinnallaan niin kauan.
”Sinulla on minut, Elneriel. Kaikki ei ole vielä hukassa. Tule vaimokseni, niin…”
”Halgor… Minua pelottaa”, Elneriel sanoi ja painautui Halgoria vasten. Hän ei tiennyt mitä ajatella.

He olivat kevään tultua ottaneet rannan omakseen, siellä oli pieni, hiljainen kolkka, ja sinne he vetäytyivät piiloon katseilta. Vain Mideriel tiesi paikasta heidän lisäkseen ja oli lupautunut auttamaan, kun tiesi heidän olevan piilossaan. Se oli kuin pieni poukama, kallioiden takana, ja sinne vei polku piilossa katseilta. Sen hiekka oli hienompaa kuin rannan muuten, ja vain järveltä sinne saattoi nähdä joku muu kuin siellä oleva. Ennen he olivat luulleet, että siellä oli vain kallioita, mutta paikka oli osoittautunut suojaisaksi piiloksi.

Halgor halasi Elnerieliä ja hetken Elneriel saattoi tuntea olevansa täysin turvassa. Siihen syliin hän saattoi luottaa, ja siihen hän pystyi palaamaan. Halgor olisi hänen rinnallaan ja hän tiesi sen. Halgor rakasti häntä. Äkkiä asia tunki Elnerielin tajuntaan ja hänestä tuntui kuin hän ei olisi ennen tajunnut sitä, kuinka hieno asia oli.
”Älä jätä minua, Halgor. Vaikka en tiedä, miten sanoisin tämän…” Elneriel epäröi hetken ja katsoi Halgoria silmiin. ”Minä… vaikka olenkin vitkutellut, se ei tarkoita sitä, etten välittäisi. Minä haluan olla vaimosi, mutta minä pelkään. Liikaa. Silti.. En pärjäisi ilman sinua. Olet minulle liian tärkeä. Liian tärkeä, en voisi kuvitellakaan elämää ilman sinua. Minä… Rakastan sinua ja vain sinua, Halgor Helmirin poika.”
”En ikinä jätä sinua”, Halgor kuiskasi hänen huuliaan vasten ja suuteli häntä pitkään.

Siellä, pehmeällä hiekalla, kivien ja järven suojelemana Elneriel sai tuntea, että toinen todella rakasti.

¤

Kevät ja kesä kuluivat Halgorin mielestä liian pian. Kaikkien yhteisten hetkien jälkeen hänestä tuntui, että hän oli päässyt yhä lähemmäs Elnerieliä. He pysyivät tiiviisti yhdessä, nauttivat kesän lämpimistä ilmoista ja rauhasta vielä hetken, ennen kuin Elnerielin pelkäämä talvi koputtaisi ovelle. Armel ei enää tuntunut olevan kuviossa mitenkään. Vaivautuneisuus tuntui kadonneen kokonaan, totuus oli olemassa mutta kukaan ei nostanut sitä esiin. Eivätkä he olleet vieläkään naimisissa.

Syksy läheni uhkaavasti ja Elneriel ja Mideriel kumpainenkin hermostuivat päivä päivältä enemmän. Kumpikin sanojensa mukaan pelkäsi talvea. Vaikka talvi oli vielä kaukana, se tuntui ja näkyi jo, sää oli viilennyt ja pohjoisesta järven yli kävi kylmä, kolkko tuuli. Mideriel oli laihtunut uhkaavasti pelkonsa tähden, ei siksi, että ruuasta olisi ollut pulaa. Halgor tiesi, että se johtui vain huolesta. Huoli ja pelko, sekä ahdistus, näkyivät jo päälle. Seikka ei jäänyt Armeliltakaan huomaamatta.
”Halgor, mikä Elnerieliä ja Miderieliä vaivaa?” Armel kysyi eräänä päivänä yhytettyään Halgorin torilta.
”Heidän isältään loppuvat työt. Koko perhe pelkää talvea enemmän kuin on suotavaa”, Halgor sanoi.
”Kauheaa. Emmekö me voi auttaa mitenkään?” Armel kysyi silmät suurina.
”Emme voi. Sitä paitsi he eivät todennäköisesti halua ottaa apua vastaan. Emir ei taida olla valmis myöntämään ongelmaa, hän varmaan kutsuisi sitä kerjäämiseksi mielessään, jos menisi saamaan apua”, Halgor sanoi huokaisten. Armel näytti todella tarjoavan apuaan, mutta Halgor epäili silti, uskalsiko kertoa. No, hän oli jo sanonut sen.
”Tämä on väärin”, Armel totesi.
”Niin on.” Halgor oli täysin samaa mieltä neidon kanssa. Hän ei muistanut montaakaan kertaa, jolloin näin olisi ollut.

¤

Armel kauhistui kuullessaan kirjantekijän ongelmista. Sehän oli aivan väärin. Liian väärin, ei kukaan ansainnut sellaista. Ei kukaan, vähiten ehkä juuri tämä perhe, joka ei tahtonut pahaa kenellekään ja eli vain omaa elämäänsä.
”Armel, jos olet ystävä, et kerro tästä eteenpäin”, Halgor sanoi vakavana.
”En tietenkään. Mutta oletko varma, ettemme voi auttaa mitenkään?” Armel kysyi miettien. Pakko oli jokin ratkaisu olla. Kyllä hän jotain keksisi.
”Vain hankkimalla Emirille asiakkaita voimme auttaa heitä”, Halgor sanoi.
”Siinä se, voisi onnistuakin”, Armel innostui, Hän mietti kaikkia tuntemiaan ihmisiä, jotka voisivat mahdollisesti ostaa kirjan ja tehdäkin sillä jotain.
”Hän tarvitsee paljon asiakkaita, Armel”, Halgor sanoi. ”Enemmän, kuin pystymme hankkimaan.”
Armel mietti kuumeisesti haluamatta uskoa asian olevan niin. Se ei vain voinut olla niin! Aina oli olemassa mahdollisuus. Halgor näytti jo kohtaloon alistuneelta, mutta Armel ei alistuisi.
”Armel, emme pysty auttamaan. Meidän on vain elettävä toivossa”, Halgor sanoi. ”Eihän se tietysti mukavaa ole, mutta mahdollisuudet ovat vähissä.”
”Niin kai se sitten on”, Armel huokasi, kun ei keksinyt ketään, joka olisi voinut kirjan ostaa. Hän voisi toki kysyä Anirieliltä, mutta mitään takeita ei ollut. Ja yksi asiakas ei olisi tarpeeksi. Hän huokasi uudestaan, toivoen, että voisi auttaa jotenkin.

¤

”Elneriel, tulehan tänne.”
Elneriel meni isänsä luo pyynnön kuullessaan. Oli alkusyksy, miltei kaikki lehdet vielä puissa ja linnut järven rannoilla, mutta maa kylmeni ja talvi oli lähellä. Elneriel säpsähti huomatessaan isänsä seurassa hieman Halgoria vanhemman miehen, jonka hän tiesi saapuneen ja majoittuneen Annúminasiin paria viikkoa aikaisemmin.
”Tämä on Amthor, hän on Minas Tirithistä, seppä niin kuin Helmir ja Halgor. Amthor, tässä on Elneriel, vanhempi tyttäreni. Oletteko varma, että tarkoitatte..?”
Mies nyökkäsi ennen kysymyksen loppua. Elnerieliä isän kysymys kummastutti, mutta hän ei sanonut mitään, niiasi vain tummahiuksiselle miehelle nöyrästi.
”Elneriel, Amthor on kuullut jotakin kautta ongelmistamme ja hän voisi auttaa. Mutta siihen tarvitaan apuasi."
Elneriel katsoi kummissaan miehestä toiseen ja nyökkäsi hitaasti. Hän oli aivan ihmeissään. Mihin hänen isänsä oikein pyrki tällä keskustelulla?

”Amthor on tarjonnut rahaa, Elneriel. Mutta päätös on sinun eikä kukaan pakota sinua mihinkään, mitä et tahdo”, Emir sanoi sitten surumielisesti, kerrottuaan alustavasti tehdystä sopimuksesta Amthorin kanssa. Elneriel oli sanaton. Hän vain tuijotti isäänsä hetken.
”Sallinette?” hän sanoi sitten ja lähti huoneesta vastausta odottamatta.

¤

”Halgor, tule. Nyt heti, pyydän.”

Jokin Elnerielin äänensävyssä sai Halgorin tottelemaan välittömästi. Hän seurasi Elnerieliä ulos, torille, ja alas rinnettä järven rantaan. Evendimin järvi säkenöi syysauringossa ja ilma oli lämpimämpi kuin muutamaan päivään. Halgor pohti, pitäisikö hänen sanoa, että hän aikoi mennä puhumaan Emirille sinä iltapäivänä, sanoi Elneriel mitä sanoi, mutta ei osannut avata suutaan. Elneriel suuntasi heidän piilopaikkaansa ja jäi tuijottamaan järvelle, selkä kohti Halgoria.
”Perheellä on ongelmia, ja sinä jos kuka tiedät sen. Varat ovat lopussa, ja ellei ihmettä tapahdu talvesta tulee todella ankea. Nyt meillä on kuitenkin mahdollisuus parempaan.” Elnerielin ääni oli tasainen ja väritön, vailla iloa tai surua. Halgor aikoi jo sanoa ”eikö se ole hienoa”, mutta jätti sen tekemättä. Aallot lainehtivat hitaasti rantaan syvän hiljaisuuden keskellä.
”Eräs mies on tarjonnut rahaa isälle. Hän on valmis maksamaan paljon, ja elo olisi turvattua sen jälkeen. Mutta hän vaatii jotakin rahaa vastaan.” Elneriel pudisti päätään hitaasti, yhä järvelle tuijottaen.
”Mitä niin?” Halgor kysyi, kun lopulta sai äänensä takaisin. Hän pelkäsi arvaavansa. Elneriel katsahti häneen olkansa yli ennen kuin vastasi kolkolla äänellä, värittömällä ja hiljaisella.
”Minut.”

Sana jäi vaimeudestaan huolimatta soimaan ilmaan, se tuntui kimpoilevan kivistä ja kaikkialta heidän ympäriltään. Halgor tunsi suunsa kuivuvan. Vihdoin Elneriel kääntyi kokonaan häntä kohti.
”Minä lähden Minas Tirithiin. Miten naurettavaa, kuusi vuotta sitten en olisi tahtonut lähteä sieltä ja nyt en tahdo palata! Tein päätökseni. Mideriel on nyt jo laihtunut, hänen elämänilonsa on kadonnut ja isä on neuvoton. Ei ole muuta vaihtoehtoa, Halgor.” Yksinäinen kyynel vieri alas Elnerielin poskea ja tipahti leuasta. Halgor tajusi sumeasti, ettei ollut koskaan ennen nähnyt Elnerielin itkevän.
”Milloin?” Halgor sai kysyttyä lopulta.
”Huomisaamuna.” Elneriel ei räpytellyt kyyneliä pois, ei pyyhkinyt kasvojaan eikä päästänyt niiskahdustakaan. Hän vain seisoi hiljaa paikoillaan kuin ei olisi enää välittänyt mistään.
”Kuka tämä mies on?” Halgor kysyi nyt vihantunnettaan padoten. Hän halusi tietää, kuka uskalsi viedä häneltä hänen rakkaansa, Elnerielin, jota hän oli jo pitkään suostutellut itselleen.
”Amthor. Se on kaikki mitä hänestä tiedän, sen lisäksi, että hän on seppä.” Kyyneleet olivat kastelleet Elnerielin kasvot täysin, mutta hän ei tehnyt elettäkään kuivatakseen niitä. Nimi oli Halgorille tuttu, mutta hän ei löytänyt nimelle kasvoja tai luonnetta. Hän oli varma, että siihen liittyi jotain, mikä oli syytä muistaa.
”Sinun pitää ymmärtää. He tarvitsevat tätä, vaikka omat unelmani ovat iäksi kadotetut.” Elneriel katsoi ilmeettömänä Halgoria silmiin. Halgor nyökkäsi hitaasti. Tuntui, kuin jotain hänelle tärkeää olisi kadonnut kuin tuhka tuuleen hiipuvasta nuotiosta. Hänen oli tyhjä olo.
”Pyydän sinulta vain yhtä asiaa. Seuraa unelmiasi, Halgor. Minun tähteni, ja itsesi. Seuraa unelmiasi ja pidä niistä kiinni. Jotkut pitävät niitä ehkä turhina, mutta niiden takia kannattaa elää. Minulta ne on viety, mutta sinulla niitä yhä on. Toteuta ne, rakenna talo niemelle, nai Armel tai joku, josta pidät ja ole onnellinen. Silloin minunkin unelmani ovat toteutuneet.” Elneriel huokasi syvään ennen kuin jatkoi.
”Päivä kääntyy jo iltaan, aurinko laskee länteen ja pimeys verhoaa maat. Huomenna aurinko ei nouse minun toivokseni. En tiedä, tapaammeko enää. Minulla oli yksi pyyntö, mutta minulla on yksi käsky. ” Aurinko paistoi jo alhaalta ja he jäivät kallion varjoon. Halgor yritti pitää tunteensa kurissa ja pysyä sanomatta, että hänen unelmansa olivat Elneriel ja talo yhdessä, ei mikään muu.
”Haluan, että muistat minua, vaikka nuoruuden typeränä seikkailuna, jos se niin on. Sillä minä aion muistaa sinua, vaikka minulla olisi kaksitoista lasta ja olisin vanha hampaaton eukko!” Nyt Elneriel vinkaisi ja sulki silmänsä kuin tajuten vasta itkevänsä. Halgor astui lähemmäs, mutta Elneriel hätisti hänet pois.
”Älä tee tästä enää vaikeampaa, minä pyydän”, Elnerielin ääni tärisi ensimmäistä kertaa.
”Elneriel…” Muuta Halgor ei suustaan saanut.
”Ei. Hyvästi, rakkaani, sillä emme enää tapaa puhuaksemme näin. Hyvästi.”
Halgor ei enää välittänyt Elnerielin kiellosta vaan astui tämän viereen ja sulki syliinsä. Elneriel takertui häneen kuin ei ikinä tahtoisi päästää irti. Halgor suuteli Elnerieliä, pitkään, kaivaten, kuin ei ikinä enää. Elneriel vastasi ensin, mutta vetäytyi sitten pois.
”Ei… Hyvästi. Kaikki on mennyt.” Ääni oli vain kuiskaus, joka katosi hiljaisuuteen. Elneriel käänsi selkänsä ja juoksi pois heidän piilostaan yhä itkien, katosi kallionhalkeamasta ja Halgorin näkyvistä.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

:x
Tämä ei ole reilua, ei vain ole! Ei Elneriel saa lähteä! Minä jo odotin että he pääsisivät jo naimisiin mutta väärin meni. Ei tässä näin pitänyt käydä.

No niin, jos saisin tunnekuohultani kirjoitettua jotain järkevääkin.
Ah, idyllistä perhe-elämää, vanhemmat ja pieni lapsi. Jotenkin klassista ja suloista. Tosin Halgorin ajatukset poikalapsesta saivat huulet kohoamaan hymyyn mutta myös kulmat kohoamaan. Varohan vain sanojasi poika :twisted:

Teit tästä kertaheitolla monimutkaisen jutun. Mutta draamaahan me kaikki aina vähän kaipaamme :) Jännityksellä, mielenkiinnolla ja toivokkaasti jään odottamaan jatkoa.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Oho. Yllättävä juonenkäänne. Ei voi kuin ihmetellä Elnerielin käytöstä. Ymmärrän, että hän oli huolissaan perheen varoista, mutta että vapaaehtoisesti suostuu myymään itsensä. Minun on vaikea ymmärtää tuollaista ratkaisua. Olisihan se avioliitto Halgorin kanssakin parantanut perheen asemaa, koska perheessä olisi yksi suu vähemmän ruokittavana, ja toisaalta Halgorilla olisi ehkä tavallaan velvollisuuskin huolehtia, että appivanhemmat selviävät, tai ainakin se olisi huomaavaista häneltä. Emirinkin järjenjuoksua on vaikea ymmärtää - ei suostu ottamaan ystäviensä apua vastaan, mutta on valmis myymään tyttärensä muukalaiselle. (Oikeasti toivon, että Halgor saa vielä puhuttua Elnerielin järkiinsä, ennen kuin he ehtivät lähteä.) Ja kuka sitten on tämä vieras mies, joka on valmis maksamaan Elnerielistä? Jotenkin epäilyttävältä vaikuttaa.

Nuo vauvajutut oli ihania. :) Mutta tämä Halgor ei ymmärtänyt, miksi yhdestä ihmisenalusta piti olla niin innoissaan, kun eihän se ollut edes poikalapsi aiheutti sellaisen "aargh"-reaktion. Olisin odottanut Halgorilta vähän kehittyneempää ajattelua, vaikka kyllähän poikia tuossa maailmassa varmasti arvostettiin enemmän kuin tyttöjä, mutta jotenkin tuo vain särähti korvaan.

Armel näyttää sitten taas parempaa puoltaan Halgorille, ollessaan niin kovasti huolissaan Elnerielin perheen tilanteesta. Neidon huoli kyllä vaikutti aidolta, joten siitä pisteet hänelle. Olit muutenkin kuvannut tuota kirjantekijän perheen kohtaloa hyvin, mutta eikö Emirille tosiaankaan löydy muuta työtä kaupungista? Kyseessä on kuitenkin työkykyinen mies, ja luulisi, että tuohon aikaan riitti aina puuhaa jokaiselle kynnelle kykenevälle.

Sääli, että tuo Elneriel päätti nyt heittäytyä marttyyriksi. Tuntui, että se alkoi viimein tajuamaan, että Halgor on hänelle oikea mies, vaikka en vieläkään oikein käsitä, mikä häntä oikein pelotti siinä avioliitossa...

Tämä oli minusta jälleen hyvä ja yhtenäinen luku. Dialogia ei mielestäni ollut liikaa. Sulateltavaa tietysti aika paljon, mutta ei se mitään - mielenkiinnolla seuraan, miten lähdet näitä solmuja aukomaan.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Vastaa Viestiin