Matkalla kanssasi (PG, omc/ofc, 41. Luku 4.9. Valmis)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Kirjoitan kunnon kommentin sitten kun ehdin mutta ajattelin vain ilmoittaa että luin ja pidin :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Luin tämän jo eilen mutta en ennättänyt kommentoimaan kuningas Henry VIII:nnen takia. Mutta tämä oli tosiaan hyvä luku, varsinkin Halgor teki vaikutuksen.

Voi ei, minua rupesi jotenkin naurattamaan tuo Amthorin "Toin sinulle uuden apulaisenkin." Mukava pikku tuliainen vaimolle pitkältä matkalta. Tuntuu että Elneriel olisi yhtä hyvin voinut olla ruusukimppu... Oikeasti, aika omituiselta kyllä vaikutti tuo heidän "yhteisönsä". Siis mihin ne noin monta palvelijatarta tarvitsevat...? Vai ovatko ne kaikki sitten tosiaan vain Amthorin "iloksi" ja vaimo ei joko tiedä tai välitä... En kyllä kauheasti pitänyt tuosta Irhelistä. Onhan se nyt kauhea vaiva kun pitää uusi varapatjakin hankkia, tai siis, olisi se minusta voinut edes vähän sympatiseerata Elnerieliä, mutta Amthoriin verrattuna Irhel tosiaan varmaan on oikea enkeli. Mielenkiintoinen porukka joka tapauksessa. Toivottavasti heistä kerrotaan enemmän myöhemmissä luvuissa.

Halgor oivalsi hienosti tuon, ettei Armel todellisuudessa rakastanutkaan häntä, ja tietysti mikä vielä hienompaa, osasi vakuuttaa Armelinkin siitä asiasta. Minusta tässä oli mukavasti otettu esiin tuo Armelin perhehistoria. Sellaisella on toki paljon vaikutusta näihin asioihin. Olisin ehkä itse ajatellut sen niin, ettei Armelille ollut kehittynyt kunnollista käsitystä rakkaudesta, koska hänellä oli pelkkä etäinen isä, eikä siis mallia toimivasta parisuhteesta (vanhempien välillä). Mutta kyllähän silläkin, miten isä suhtautuu tyttäreensä, on tosi suuri vaikutus.

Halgor ei tiennyt miksi tiesi sen, mutta hän tiesi silti tietävänsä. :D Asiat eivät aina ole kovin yksinkertaisia... Mutta Halgorille on varmaan ollut hyötyä tuosta yksin asumisesta ja asioiden pohdiskelusta. Ja minä olen oikeastaan iloinen, ettei se ottanut Armelia. Vähän ehdin sitä jo pelätä. Nyt sitten vain odotetaan että Halgor loikkaa heppansa selkään ja karauttaa hakemaan Elnerielin takaisin kotiin. :D
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Andune, kiitos. Juuh, ihan rauhassa vain. Hyvä jos pidit. :D

Mithrellas, kiitos. Kyllä. Amthor ei ole aivan ajan tasalla noiden tuliaistensa kanssa. Hän on hullu, kuten tuolla tekstissäkin on todettu (tai ainakin jotain sinnepäin). Ajatuksena oli, että Amthor on hankkinut kaikki palvelijat, ja kun vaimo hyväksyi yhden, hän alkoi "keräillä". Juu, minun ihmistuntemukseni on hyvää kun sepustan tällaisia, muttaah... Irhel ei jaksa välittää miehensä touhuista. Tuossa talossa sattuu asumaan aikamoinen seurakunta, kyllä vain. Ensi luvussa tulee lisää.

Kyllä, tällä kertaa Halgor ei ollut tyhmä. Ajattelin, ettei Armel voinut perheensä takia tietää aivan kaikkea, ja siten liitin sen tähän, ja kyllä sellainen varmasti jotenkin vaikuttaa. Osuit aivan oikeaan, Armelilla ei ole aavistustakaan mitä rakkaus itsessään on.

Asiat eivät ole yleensä kovinkaan yksinkertaisia... Mutta Halgor on tosiaan ehtinyt ajatella asioita ja tajunnutkin kaikenlaista yksin ollessaan. Ja ei, ei hän Armelia heti ota seurakseen. Ja tuohon "hevosen selkään loikkaamiseen" taitaa kulua vielä aikaa, eikä sitä tee Halgor ensinkään.. :lol:
Monenmoista tapahtuu, ennen kuin tämä on ohitse. Kirjoitin muuten lopun tähän eilen; ja tästä tulikin aika pitkä. Tarkalleen 41 lukua... :roll:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Ensinnäkin minusta oli ihanaa, että Armelin tapauksessa saatiin jokin ratkaisu aikaan ja minäkin pidin tuosta ratkaisusta. Hyvä, että Halgor oli ymmärtäväinen ja että Armel pääsi vihdoin eroon pakkomielteestään. Ja Halgor ja Armel vielä pysyivät ystävinä. Olisiko tässä ficissä varattuna vielä jokin osa Armelia varten nyt kun se on vihdoin tajunnut, ettei Halgor ole sille se oikea? Minusta se kertoo mukavasti Armelin kasvamisesta, että se pystyi hyväksymään tuon asian, jotenkin tuntuu, että entinen Armel olisi vain jatkanut inttämistä, vaikka siitä olisi sisimmässään tuntunut, että Halgor on oikeassa.

Siis keräileekö Amthor noita palvelustyttöjä oikeasti vain siivousavuksi vai huviksi itselleen? Vai minkä takia sillä olisi muuten ollut merkitystä, että onko Elneriel koskematon vai ei? Minusta tuo Amthorin vaimo vaikutti siltä, että se tiesi varsin hyvin, että mitä on meneillään, mutta oli sellainen väsyneen alistunut, eikä ruvennut pistämään hanttiin miehelleen. Minä pidin sen hahmosta ja siitä miten se kohteli Elnerieliä ihan kunnolla, vaikka sitä varmaan potuttikin, kun aviomies raahaa taas uuden tyttösen taloon.

Pidin taas kovasti ja odottelen seuraavaa (joka varmaan löytyy täältä, kun minä tulen kymmenen jälkeen töistä ;)).
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Leida, kiitosta. Johonkin ratkaisuun oli jo aika päätyä. Armel on kasvanut viime aikoina aika roimasti, ja pystyi päästämään lopulta irti. Kyll äaRmel tässä vielä mukana pysyy, älä siitä huoli. Hän ei katoa mihinkään.

Amthor tavallaan "keräilee", niin minä sen ajattelin. Huviksi itselleen,mutta myös avuksi vaimolleen. Ja Irhel tietää, mistä on kyse, mutta ei jaksa välittää, kun omiakin ongelmia on (seuraavassa tulee ilmi). Ja hän on alistunut, ja enemmän kyllästynyt kuin pottuuntunut miehensä käytökseen.

Hyvä että pidit, ja uusi tulee tässä. :wink:

Tämä osa on ehkä hieman liiankin lyhyt, väliluku oikein sanan merkityksessä. Ja tuo loppu aiheutti päänvaivaa, en tiennyt tehdäkö näin vain toisinpäin. Siihen olisi hyvin saanut sovitettua jotain pientä... Mutta menee nyt näin.

Luku 34: Keskusteluja

Talvi oli saapunut kunnolla ja lunta tuli jälleen runsaasti. Halgor lapioi oven edustan joka päivä uudelleen auki, sillä hiutaleita tulvi joka ikinen päivä enemmän tai vähemmän lisää. Halgor oli viettänyt viikon verran vanhempiensa luona ja oli varma, ettei se olisi talven viimeinen kerta. Helmir ja Aneth toivottivat hänet tervetulleeksi joka kerta, kun hän vain keksi kysyä ja muutenkin. Ankarin talvi ei ollut vielä ohitse. Päivät Halgor vietti yksin tai joskus kaupungilla, kun lunta satoi vähemmän. Hän toivoi itselleen seuraa enemmän kuin koskaan ja oli jo katua kieltävää vastaustaan Armelille. Hänellä ei ollut kerta kaikkiaan mitään tekemistä.

Eräänä päivänä Armel ilmestyikin hänen ovensa taakse. Halgor toivotti neidon mielihyvin tervetulleeksi ja innostui jopa syleilemään neitoa.
”Mistä nyt tuulee?” Armel ihmetteli nauraen.
”Yksinäisyydestä”, Halgor vastasi. Hän otti Armelin takin ja nosti sen naulaan.
”Sinulla on ollut siis yksinäistä täällä?” Armel kysyi, kun he istuutuivat olohuoneeseen. Tulisijassa paloi iloinen valkea ja lämmitti mukavasti talvipäivää.
”Et arvaakaan, Armel. Olen istunut täällä ulos tuijotellen.”
Armel naurahti hyväntahtoisesti toisesta tuolista.
”Entä sinä? Kerro itsestäsi, mitä sinä teet talvipäivinä? On mukava saada puhua tämän hiljaisuuden jälkeen.”
”Ompelen, laitan ruokaa, istuskelen. Ei mitään kovin suurenmoista”, Armel sanoi. Hän hymyili iloisesti kuin olisi myös ollut seurasta kiitollinen.
”Et uskokaan, miten olen kaivannut seuraa viime päivinä. Ulkona on niin kurja sää, ettei oikeastaan voi lähteä ulos”, Halgor sanoi.
”Sinun asiasi ovat huonommalla tolalla kuin minun. Minulla on isä. Hänen kanssaan voi puhua…” Armel kohautti olkiaan.
”On mukavaa, että tulit”, Halgor sanoi.
”Ilo on minun puolellani. Minulla on varmasti ollut yhtä vähän tekemistä kuin sinulla”, Armel naurahti.

¤

Elneriel oli juuri saanut lattian siivottua. Koko kuluneen kuukauden ajan hän oli pakottanut itsensä raatamaan, keskittymään työhön niin ettei jäänyt aikaa ajatella samalla. Jokainen lyhyt, vapaa hetki kului ikäväntunteen pakoilussa. Hän ei halunnut unohtaa, mutta ei myöskään muistaa. Hän näki unia Halgorista, Armelista sekä äidistään ja Miderielistä. Päivisin hänellä ei onneksi juurikaan ollut aikaa ajatella enempää, ja ateriatkin kuluivat Narhelin, palvelusneidon, tarinointia kuunnellen. Hän puhui itsestään ja kertoili suvustaan kaikenlaista, Elneriel vastaili hänelle joskus mutta ei puhunut itsestään. Hän pelkäsi alkavansa itkeä, jos puhuisi menneisyydestään mitään. Huokaisten Elneriel nousi lattialta, otti likavesiämpärin ja meni tyhjentämään sen ulos. Merlas tuli häntä vastaan ovella ja hymyili tervehdykseksi. Elneriel ei ollut vielä kuullut sanaakaan hänen suustaan.

Irhel oli ulkona pyykkikorin kanssa, kun Elneriel tuli ulos.
”Elneriel, kun näköjään olet valmis, voisit tehdä tämän loppuun”, hän sanoi tarkoittaen aloittamatonta pyykkien kuivumaan nostamista. Kun Elneriel nyökkäsi, hän lähti sisälle selkäänsä pidellen. Narhel oli sanonut, että epäili Irhelillä olevan selkävaivoja. Irhel meni usein aikaisin nukkumaan, ja Amthor haki Merlasin mukaansa heidän sopestaan. Elneriel ja Narhel pelkäsivät joka kerta joutuvansa itse miehen seuraksi, mutta niin ei ollut vielä käynyt.

”Elneriel?” Narhel tuli Elnerielin luokse toisen pyykkikorin kanssa.
”Hei”, Elneriel sanoi.
”Miksi ihmeessä vaatteita on näin paljon? En ole nähnyt Irhelin pitävän tätäkään kertaakaan viime pesun jälkeen”, Narhel valitti ja nosti korista ruskean, pitkän hameen.
”En tiedä, miksi niitä pitää pestä niin usein. Se on heidän asiansa”, Elneriel sanoi. Hän ei jaksanut ihmetellä, teki vain työtä käskettyä.
”Mistä sinä muuten olitkaan kotoisin?” Narhel kysyi sitten.
”Täältä, Minas Tirithistä, mutta muutin Annúminasiin kuutisen vuotta sitten”, Elneriel sanoi yrittäen pitää äänensä tavallisena, yrittäen unohtaa tunteensa.
”Maksoiko Amthor sinusta? Minusta maksoi. Ja ahne isäni suostui kyselemättä minulta asiasta”, Narhel sanoi irvistäen.
”Maksoi. Isä halusi minun päättävän, lähteäkö vai ei. Perheeni oli miltei varaton, joten minä lähdin. He saivat rahaa”, Elneriel tuumasi taistellen tunteidensa kanssa.
”Olet jalo”, Narhel ilmoitti.

¤

Armel ja Halgor keskustelivat edelleen, vaikka oli jo tullut pimeä. Halgor oli keittänyt teetä ja he istuivat olohuoneessa, nyt vaiti. Tuli rätisi tulisijassa ja tuuli oli alkanut ulvoa ulkopuolella. Armel kuunteli tuulen ääntä, miettien sopivaa sanottavaa. Äkkiä tunnelma oli muuttunut vaivaantuneemmaksi.

Armel oli iloinen päästyään Halgorin luokse, pois hetkeksi arjesta. Talvi oli hänestä liian pitkä, eikä vielä edes kunnolla alkanut.
”Alkaa olla pimeää. Ehkä minun pitäisi lähteä kotiin”, Armel sanoi sitten. Hän ei ollut varma, tahtoiko ulos kylmään, mutta hänen oli pakko. Ennen kuin pimeä laskisi kokonaan.
”Hyvä on”, Halgor sanoi raskaasti ja nousi ylös tuolistaan. Hän saattoi Armelin ovelle. Kun hän avasi oven, heitä molempia odotti yllätys.

Lunta tulvi sisään tuulen mukana ja kumpikin värisi. Halgor katsahti ulos ja otti pienen lapion eteisen seinän vierestä. Hän loi hieman lunta pois oven edestä, mutta tuli äkkiä takaisin sisään.
”En kyllä tiedä, kannattaako lähteä moiseen myrskyyn”, hän sanoi puistellen lumihiutaleita hiuksistaan. Halgor sulki oven odottaen Armelin vastaavan.
”Siellä ei näe kyynärää edemmäs”, Halgor jatkoi. Armel epäröi.
”Sinun ei todellakaan kannata lähteä, Armel. Eksyt myrskyyn ja jäädyt hengiltä. Siellä tuulee ja lumi sokaisee silmät.”
”Isä huolestuu, jos minua ei kuulu”, Armel sanoi huultaan purren. ”Ja olisinko minä täällä yön yli?”
”Sinä tapat itsesi, Armel, jos lähdet tuonne nyt. Kukaan ei ole ulkona, ja siellä on helppo eksyä”, Halgor sanoi ja katsoi Armeliin vakavasti. ”Ja kun voit jäädä tänne, miksi lähteä henkensä kaupalla yrittämään? Tietääkö isäsi, missä olet?”
”Isä tietää, minä sanoin hänelle lähteväni tänne”, Armel vastasi.
”Asia on sitten selvä. Hän tietää, että kukaan ei ole niin typerä että lähtisi tuonne ja olet täällä turvassa.” Halgor katseli häntä kiinteästi silmiin.
”Hyvä on, minä jään sitten”, Armel sanoi ja oli näkevinään jotain ilon kaltaista Halgorin katseessa, ennen kuin toinen peitti sen.
”Haluatko lisää teetä?” Halgor kysyi.
Armel hymyili vastaukseksi. Halgor katosi keittiöön ja Armel meni takaisin olohuoneeseen.

Hän ei tiennyt, mitä ajatella. Ilmeisesti pitäisi jäädä Halgorin luo yöksi, sillä kun myrsky olisi ohi, olisi jo turhan pimeää. Armel tuijotti tuleen. Hän oli puun ja kuoren välissä. Hän koki Halgorin ystäväksi, ja nuorukainen oli komea ja kaikkea, mitä toivoa saattoi. Armel ei tiennyt, miksi olisi tunnettaan kuvannut. Halgor oli saanut hänet ymmärtämään, ettei se ollut rakkautta, Halgor oli hänelle tärkeä ja läheinen, mutta Halgor oli sanonut, ettei sitä voinut kutua oikeaksi rakkaudeksi. Armel ymmärsi, mitä Halgor tarkoitti, mutta silti halusi nimetä tunteensa. Ehkä sille ei vain ollut nimeä, ja Armel oli tulkinnut sen rakastumiseksi. Mutta se vaihtoehto ei tyydyttänyt Armelia. Hän oli omituisessa tilanteessa ja hänen ajatuksensa poukkoilivat.
”Tee on valmista”, Halgor sanoi ovelta. Hänen kummassakin kädessään oli puinen kuppi. Rauhallisesti hän asteli Armelin luo ja ojensi toisen kupin hänelle. Armel otti kupin ja kiersi sormensa sen ympäri sanomatta mitään. He olivat kahden. Talossa ei ollut muita eikä kukaan tulisi tällä säällä.
”Onko jokin vialla? Armel?”
Armel siirsi katseensa kupistaan Halgoriin. Hän nousi seisomaan ja laski kupin pöydälle. Hän viittasi Halgoria tekemään samoin osaamatta sanoa sanaakaan. Hän otti Halgorin kädet omiinsa.
”Halgor.. Tämä on omituista.” Se oli kaikki, mitä hän suustaan sai. Jostain syystä hänen huuliaan alkoi kihelmöidä epämiellyttävästi.
”Niin on, tiedän sen”, Halgor sanoi. Ilmeisesti hänkin oli aistinut ilmapiirin muuttuvan, kun he olivat lakanneet keskustelemasta.
”Pitäisikö minun mennä? Tämä ei ole sinulle helppoa, että päästät minut…” Armel sanoi.
”En halua sinun lähtevän, Armel.”
Armel jäi tuijottamaan miestä hämmästyneenä.
”Olen ollut liian kauan yksin ja tuntuu hyvältä, että olet siinä. Enkä halua, että jäädyt tuolla ulkona.” Halgor vastasi Armelin katseeseen vakaasti.
”Minä jään mielelläni”, Armel sanoi ja syleili Halgoria. Halgor vastasi eleeseen lämpimästi. He seisoivat siinä kauan, sylikäin, kuin vakuuttaen toisilleen jotain.
”Onneksi jäät, Armel. En tahdo menettää sinuakin”, Halgor kuiskasi.
Armel tunsi lämpimän ailahduksen sisällään.

”Hmm… Halgor?”
He olivat istuneet jo pari tuntia miltei pelkästään hiljaisuudessa, mutta nyt Armelia alkoi väsyttää. Ilta oli jo vanha.
”Niin?”
”Kun kerran näyttää siltä, ettei tuo myrsky lopu, niin... missä minä nukun?” Armel kysyi.
”Sängyssä”, Halgor vastasi mutkattomasti. ” Minä voin nukkua täällä.”
”Oletko varma, että haluat…?”
”Kyllä, Armel. Odota hetki, pääset aivan pian nukkumaan.” Halgor nousi ja katosi pieneen huoneeseen ja tuli hetken kuluttua takaisin huopa mukanaan.
”Nyt voit mennä. Hyvää yötä, Armel.”
”Hyvää yötä. Olen pahoillani että sinun pitää nukkua täällä…” Armel sanoi. Halgor heilautti vähätellen päätään.
”Mene nyt vain, ennen kuin ehdin muuttaa mieleni. Hyvää yötä!”
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Joo, tämä oli ehkä väliluku siinä mielessä, ettei mitään käänteentekevää näyttänyt tapahtuvan, mutta minusta tämä oli silti tosi kiinnostava. Kiva, että tuosta Elnerielin "uudesta perheestä" paljastui hieman uutta, joskin uutta ihmeteltävääkin ilmeni. Merlas näyttää olevan sitten Amthorin suosikki. Erikoista myös tuo hänen puhumattomuutensa. Kenties näiden asioiden välillä on jokin yhteys. Onneksi Amthor ei ole iskenyt kynsiään Elnerieliin (ainakaan vielä). Tuo vaatteiden jatkuva peseminen kuulosti kyllä tosi kummalta. Ikään kuin olisi vain väkisin yritetty järjestää tytöille jotain tekemistä. Nimittäin tuskinpa tuon kokoisessa taloudessa niin kauheasti hommaa on, että kolme tyttöä työllistyisi täyspäiväisesti.

Jaaha. Yksinäisyys on sitten alkanut painaa Halgoria. Minä pelkäsin jo viime luvussa, että Halgor ottaisi Armelin pelkästä seurankaipuusta, ja tässä aloin pelätä sitä uudelleen. Ihan kiva kuitenkin, että ne lopulta päätyivät eri huoneisiin nukkumaan. Vaikka en minä nyt loppujen lopuksi tiedä, olisiko tuo Halgor/Armel niin kamala asia, mutta jotenkin vain Halgor ja Elneriel tuntuvat kuuluvan toisilleen, ja varsinkin Elnerielin takia toivoisin, että nämä vielä jotenkin päätyisivät yhteen.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Mithrellas, kiitoksia. Hyvä, jos pidit tätä eddes hiukan kiinnostavana, vaikkei mitään tapahtunut. Merlas on Amthorin suosikki, ehkä juuri siksi että hän todella on mykkä, tuollainen yhteys siinä on, mutta sanon sen nyt tässä kun ei se tarinasta ilmi käy.

Ja tuo vaatteiden pesemisjuttu on juuri niin kuin ajattelit, jotain tekemistä päivisin kolmelle "turhalle" sielulle. Eipä tuolla loppujen lopuksi kauheasti hommaa olisikaan.

Kyllä, Halgor ei viihdy yksin. Hän koettaa sinnitellä silti, vaikkei itse edes tarkalleen tiedä miksi pitäytyy yksikseen. Uskon, että Halgor voisi hyväksyä Armelin vain siksi että on yksin, mutta ei ainakaan vielä.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Jep, oli sitten väliluku tai ei, niin mielenkiintoinen oli tämäkin. Ja minä kun jo ajattelin, että tuo Armelin asia on nyt saatu lopullisesti päätökseen ja nyt sitten tämä. Minä en haluaisi Armelista Elnerielin korviketta, mutta sinänsä minulla ei kyllä ole mitään Halgor/Armelia vastaan, minusta ne sopisivat ihan hyvästi yhteen. Paitsi Elnerieliä tulisi kyllä surku. Ja se on kyllä ymmärrettävää, että Halgor on yksinäinen ja toisaalta, eihän se usko Elnerielin enää tulevan takaisin, joten sinänsä jännä nähdä mihin tämä vielä kääntyy. Vaikka kyllä minä tosiaan uskon, että Elneriel vielä pääsee takaisin kotiinsa.

Minä en kyllä ihan ymmärrä tuon Amthorin motiivia, jos sillä nyt on sellaista. Siis minkä vuoksi se on valmis maksamaan Elnerielistä isot rahat vain saadakseen sen siivoojaksi taloon, jossa sille ei edes kunnolla riitä siivoamista? Minuakin jäi kiinnostamaan sen erään Elnerielin kohtalotoverin (jonka nimi ei kyllä jäänyt mieleen) mykkyys ja se mihin se liittyy. Samaten mietiskelin, että eivätkö naapurit huomaa, että Amthorin perheellä on moinen palvelijayhdyskunta vai eivätkö ne vain halua puuttua tämän asioihin.

Ja sitten pidin taas kovasti tuosta talven kuvauksesta. Lumimyrskyn takia yöksi jääminen on jotenkin niin klassista, mutta aina kiehtovaa.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Kiitoksia Leida. Ei se Armelin asia ole ihan ohi, eihän tietenkään. Hän on täällä vieläkin ja monenmoista, kuten sanottu, tapahtuu vielä. Elnerielin kotiin palaamisesta en puhu.

Amthorin motiivi on aika hämärä kieltämättä. Hän haluaa naisia ympärilleen, ja heillä voi pitää hauskaa (tosin hän ei sitä kovin usein tunnu harrastavan - tai sitten olen vain liian hyvä.) Mykkyys, noh, kuten jo tuohon edelliseen vastaukseeni laitoin, hän on mykkä ja on kaiketi ollut jo aika kauan. Hänen kohtaloonsa ei ikävä kyllä palata sen suuremmin.

Hyvä jos talvi ei tuntunut typerältä. Kun sitä kirjoittaa yli kahdenkymmenen asteen helteessä, alkaa usko loppua. :roll: Lumimyrskyn takia jääminen on klisee, myönnän, mutta en voinut jättää käyttämättä. Tässä se toimikin.


Uusi luku, josta en itse henkilökohtaisesti kamalasti pidä, mutta menköön nyt, kun en tiedä mikä siinä mättää. Ja pieni "aavistus tulevasta" sekoittuu tämän tapahtumiin...

Luku 35: Tuttavuuksia

Elneriel oli jostain syystä herännyt paljon aikaisemmin kuin tavallisesti. Hän kuunteli Narhelin ja Merlasin rauhallista hengitystä läheltään pystymättä nukahtamaan uudelleen. Hän olisi halunnut tietää, paljonko kello oli ja koska pitäisi nousta ylös. Nyt, kun hänelle ensimmäistä kertaa jäi aikaa olla yksin ajatuksiensa kanssa, hän ikävöi kotiin pahemmin kuin pitkään aikaan. Miten pärjäsi Mideriel, entä isä ja äiti? Oliko Halgor jo rakentanut talonsa vai luopunut unelmastaan, tai ehkä mennyt naimisiin? Pimeydessä kuvat saivat vallan Elnerielin mielessä, ja hän oli kateellinen sille ehkä olemattomalle Halgorin morsiamelle. Oliko se ehkä Armel? Sitä Elneriel ei koskaan saisi tietää. Lisäksi Annúminasissa olisi nyt talvi. Lunta ja järven aallot jäätyneet, ihmiset pysyisivät suurimmaksi osaksi sisällä. Kyyneleet ottivat nyt todella vallan. Hän ei enää ikinä kokisi sellaista talvea, ei koskaan saisi nähdä rakkaitaan tai kuulla heistä.

¤

Oli vielä pimeää, kun Halgor heräsi. Hän oli pudottanut huopansa lattialle ja huone oli viileä; hiillos oli sammunut kokonaan yön tunteina. Armel varmastikin nukkui vielä. Venytellen Halgor nousi tuolistaan ylös ja laahusti ikkunan ääreen, säpsähtäen hieman viileää lattiaa jalkojensa alla. Mitä Elneriel mahtoi tehdä? Nukkuiko hän vielä, vai oliko hereillä miettien maailman menoa? Oli talvi, ja myrskyn ympäriinsä heittelemä lumi teki pimeydestä valoisampaa. Tähdet loistivat tummalla taivaalla kuin kaukaiset valot. Halgor syytti jälleen kerran itseään siitä, että oli ollut liian hidas. Hän ja Elneriel voisivat olla jo naimisissa, jos Halgor olisi toiminut. Jos vain... Halgor puristi kädet nyrkkiin. Hänen olonsa oli tyhjä. Hän ei enää ikinä näkisi Elnerieliä.

¤

Aamu valkeni pian ja oven alta hiipi valoa pimeään huoneeseen. Armel havahtui hereille ja nousi istumaan. Ikkunasta, verhojen raosta, kajasti jo päivä. Armel nousi sängystä ja puki päälleen. Hän avasi huoneen oven ja näki Halgorin seisovan ikkunassa ulos katsellen.
”Huomenta”, hän sanoi hieman ihmeissään, hän oli odottanut Halgorin yhä nukkuvan.
”Huomenta”, Halgor vastasi ja kääntyi häneen päin haukotellen. ”Olen ollut hereillä jo jonkin aikaa.”
”Myrsky on näemmä laantunut”, Armel totesi viitaten ikkunaan.
”Se laantui jo yöllä”, Halgor vastasi. ”Haluatko aamiaista?”

Tunnin kuluttua Armel teki lähtöä syötyään Halgorin kanssa aamiaista.
”Kiitos, että sain jäädä, vielä kerran”, Armel sanoi ovella.
”En voinut lähettää sinua siihen myrskyyn”, Halgor totesi päätään heilauttaen ja avasi oven.
”Kiitän silti. Kaikki eivät olisi sitä tehneet. Kaiken sen jälkeen, mitä minä olen tehnyt sinulle.”
”Annahan olla”, Halgor hymähti ja työnsi häntä selästä.
”Näkemiin”, Armel naurahti nähdessään miehenkin hymyilevän. Halgor jäi katsomaan hänen jälkeensä.

Päivät kuluivat eikä uutta myrskyä tullut. Ilma oli kylmä ja tuuli pureva, mutta silti ihmiset uskaltautuivat jo uloskin. Armel oli käynyt muutaman kerran Anirielin ja Elcarin luona ja käynyt kävelyllä Miderielin kanssa. Halgoria hän ei ollut nähnyt tämän luona viettämänsä yön jälkeen, ja siitäkin oli vierähtänyt jo viikko. Talvi kiristi otettaan, mutta siitä huolimatta ihmiset jatkoivat elämäänsä. Armel oli passitettu leipurin luokse. Heiltä oli leipä lähes lopussa. Maksettuaan hän lähti kirpeään ilmaan. Taivaalla paistoi aurinko vailla lämpöä.

Senkaltaisista aamuista Armel piti, ei satanut lunta vaan ilma oli kirkas ja kuulas, ja aurinko loi kylmiä säteitään jäiseen maahan saaden hangen kimaltelemaan. Armelin oli siristeltävä silmiään. Viileä ilma pisteli nenässä ja suussa ja hengitys huurusi.
”Päivää, Armel”, kuului nuoren miehen ääni hänen takaansa yllättäen. Armel kääntyi ympäri ja näki Adréd parantajan pojan.
”Päivää”, Armel vastasi kaivelleen nuorukaisen nimeä mielestään.
”Olen Hamith, Adrédin poika, jos muistatte.”
”Muistan toki”, Armel sanoi ja näki nuorukaisen ilostuvan. Hamith hymyili hänelle.
”Tuota... Niin, mitä teille kuuluu?” Hamith kysyi sitten, hieman epäröiden.
”Hyvää, kiitos. Olin juuri ostoksilla. Mutta entä te?” Armel vastasi kohteliaaseen sävyyn.
”Hyvää minullekin kuuluu, kiitos vain”, Hamith vastasi.
Armel näki, että nuorukainen mietti kuumeisesti jotain sanottavaa. Tämä ilmeisesti halusi jatkaa keskustelua. Armel päätti sanoa jotakin, kun hiljaisuus pitkittyi jo painostavaksi.
”Oletteko te isänne opissa, parantajaksi?” hän tiedusteli
”Olen, mutta en tiedä, voiko minua oikeastaan oppipojaksi kutsua. Kuuntelen isää, kun hän puhuu työstään ja katselen joskus, kun hän työskentelee”, Hamith sanoi ilmeisen helpottuneena.
”Miksi teitä ei voisi oppilaaksi kutsua? Kyllähän sekin opettamista on”, Armel totesi.
”No niin. Mutta kyllä te tiedätte, mitä minä tarkoitan”, nuorukainen sanoi nopeasti.
Armel nyökkäsi puolihuolimattomasti. ”Tänään on hyvä olla ulkona, jos pian saadaan taas lunta”, hän sanoi sitten tiirailleen pilvettömälle taivaalle.
”Olette aivan oikeassa. Tällaisista talvipäivistä pidän eniten.”
”Niin minäkin!” Armel sanoi yllättyneenä.
”Todellako?” Hamith kysyi.
Armel nyökytteli hymyillen. Nuorukainen oli mukava.

¤

Halgor oli isänsä kanssa pajalla, ja hakemassa lunta sulatettavaksi, jotta saataisiin vettä. Hän kuuli iloisten äänien kiirivän vähän matkan päästä. Nostaessaan katseensa hän näki Adréd parantajan pojan Hamithin, ja ihmeekseen Armelin. Hän oli toki huomannut, että Hamith katseli Armelia ja kyseli tästä, häneltäkin, mutta että heistä olisi ystäviä tullut. Armel vastasi hymyillen johonkin kysymykseen ja Hamith vastasi hymyyn.
”Minulla oli joskus nuorempana tapana tehdä kepposia ihmisille ympärilläni”, Armel kuului kertovan.
”Tietäisitte vain, vanhempani ovat saaneet kokea jos jonkinmoista jekkua minun ja veljieni taholta”, Hamith sanoi.
”Hei Hamith, hei Armel”, Halgor tervehti, kun he kulkivat hänen ohitseen.
Armel säpsähti ja siirtyi hieman kauemmas Hamithista. ”Hei, Halgor.”
Hamith nyökkäsi tervehdyksen ja siirtyi hiukan kauemmas Armelista. Halgor hymyili kummallekin ennen kuin kääntyi takaisin pajaan. Armel ja Hamith saisivat vielä jotain aikaan, siitä hän oli varma.

¤

Elneriel oli torilla Merlasin kanssa. Heille oli annettu juuri sopivasti rahaa mukaan, ja heidän oli lupa viipyä vain hetken. Muuten joku lähtisi hakemaan heitä. Matkaseura oli hiljainen, sillä Elneriel oli yhä varmempi siitä, että neito oli mykkä. Kieli tällä toki oli, mutta oli kuin ääni olisi kadonnut jotenkin. Narhel ei tiennyt Merlasista sen enempää kuin hänkään, vaikka oli tavannut neidon jo vuosi sitten. Äkkiä Elnerielin mietteet keskeytyivät; hän oli nähnyt tutun hahmon vähän matkan päässä. Miderielin vanha ystävä Erel, tummine hiuksineen ja enkelinkasvoineen, oli torilla myös. Elneriel ei ollut koskaan pitänyt neidosta ja ihmetteli hänet nähdessään, miten Mideriel oli kestänyt neitoa. Nyt oli vihoviimeinen hetki tavata hänet.
”Elneriel! Ettekö muuttaneetkaan Annúminasiin?” Erel oli jo nähnyt hänet.
”Hei sinullekin, Erel. Muutimme, muutimme kyllä”, Elneriel sanoi väsyneesti.
”Mitä sinä täällä teet?” Neidon kova ääni sai ihmiset katsomaan heidän suuntaansa.
Et sitten kauniimmin voinut muotoilla tuotakaan kysymystä, Elneriel ajatteli. ”Olet aina niin kohtelias, Erel. Kuuluuko se sinuun, miksi olen täällä? Olen ostoksilla, kuten näet.”
”Ostoksilla Minas Tirithissä?”
”Miltä näyttää, Erel? Kyllä vain. Ja meillä on kiire. Voisitko ystävällisesti väistyä hieman?” Elneriel kysyi. Neito oli kuin huomaamattaan hivuttautunut hänen ja vihanneskojun väliin.
”Sinulla on uusi ystäväkin. Mikä sinun nimesi on?” Erel kysyi Merlasilta välittämättä Elnerielin sanoista.
”Hän on Merlas. Mutta ikävä kyllä meidän pitäisi saada ostokset suoritettua, ei ole aikaa puhella.” Elneriel ehkä ymmärsikin Miderieliä. Oli helpompaa puhella neidon kanssa ja yrittää ymmärtää kuin yrittää vältellä tätä. ”Meillä on kiire.”
”Kiire mihin?”
”Ei kuulu vieläkään sinuun. Meitä odotetaan.” Elneriel sanoi alistuneesti.
”En usko tuota, Elneriel hyvä. Milloin olet alkanut valehdella? Mutta miksi et voisi vaihtaa kuulumisia?” Erel kysyi.
”Olen ostoksilla, en juoruamassa”, Elneriel sanoi pakottaen hymyn lieventämään sanojaan. Viimein hän pääsi vihanneskojulle Erelin ohitse. Merlas katseli peruna– ja porkkanakasoja arvioiden.
”Missä Mideriel on?” Erel kysyi.
”Kotona”, Elneriel vastasi yrittäen olla ajattelematta sisartaan.
”Missä tuo koti on?”
”Pohjoisessa, Evendimin järven rannalla, Annúminasissa!” Elneriel sanoi pakottaen äänensä kylmäksi. Nyt ei saisi näyttää suruaan, tai Erel alkaisi kysellä entistä pahemmin.
”Älä suutu, hyvänen aika, se oli vain viaton kysymys”, Erel sanoi ja lähti pois luoden pitkän katseen Elnerieliin. Elneriel olisi halunnut kiljua ja huutaa tälle päin kasvoja, mutta tiesi että neito olisi sen jälkeen nauranut hänelle toveriensa kanssa. Miderielkään ei ollut erityisemmin pitänyt Erelistä, mutta sietänyt tätä silti. Elneriel ihmetteli, minkä ihmeen tähden.

Vielä viikonkin kuluttua Erelin tapaamisesta Elneriel oli tälle vihainen. Hän tiesi, että tapahtunut oli ohi eikä sitä enää voisi muuttaa mitenkään, eikä sille kannattaisi uhrata ajatuksiaan, mutta hän ei päässyt siitä irti. Hän oli aivan mitättömästä syystä vihainen, mutta se oli kaiketi ollut viimeinen pisara. Elneriel vihasi vihantunnettaan yli kaiken, mutta ei päässyt sen ylitse. Hän suorastaan kiehui ja purki nyt surunsa lisäksi myös vihansa töihin, jotka sujuivat kovalla vauhdilla. Narhel katsoi häntä ihmeissään, kun hän pilkkoi vihanneksia niin, että veitsi tuskin näkyi. Viimein koitti sen päivän ilta, kun oli kulunut viikko kohtaamisesta.

Kun Elneriel oli käymässä yöpuulle, jostain hänen päähänsä nousi kuva Halgorista. Jos Halgor olisi ollut hänen mukanaan torilla, Erel olisi tuijottanut silmät päästään. Elnerielin ei olisi tarvinnut huomata neitoa. Halgor olisi saanut neidon uskomaan, että he eivät halunneet tavata tätä. Ja sen jälkeen Elnerieliä ei olisi haitannut yksikään pilkka; sillä hän oli ylpeä siitä, että Halgor oli hänen puolellaan, ja sitä hän ei voisi ottaa loukkauksena. Tyytyväisenä Elneriel nukahti hyvän olon tunteeseen.

Pian uusi kuukausi lipui jälleen ohitse. Elneriel laski tahtomattaan päiviään Valkoisessa Kaupungissa, vaikka siitä ei ollut mitään hyötyä. Ei ollut väliä, kauanko hän oli ollut poissa Annúminasista, sillä hän ei palaisi. Hän tuli epätoivoisemmaksi huomatessaan, että hän oli ollut poissa jo kauan. Sillä jopa viikko poissa oli nyt kauan. Päivät kuluivat ihmeen mukavasti, mutta silti Elneriel kaipasi. Omaa aikaa, perhettään, Halgoria. Ja jotain, mitä hän ei ollut pitkään aikaan kaivannut; kirjoja.

Elneriel oli piilottanut Halgorin antaman korun kaappiinsa vähien vaatteiden sekaan. Se oli hänen aarteensa ja piilossa löytäjiltä, sillä kaapit olivat ainoat yksityiset esineet vaatteiden lisäksi, mitä palvelustytöillä oli. Piilossa siksi, että Elneriel tiesi Amthorin ottavan korun jos hän löytäisi sen. Koru oli hänelle liian arvokas, liian arvokas edes pidettäväksi kaulassa. Elneriel tarkisti joka ilta, että koru oli siellä missä piti.

¤

Talvi jatkui kylmänä, mutta lunta ei satanut enää kovinkaan paljon. Halgor oli useasti isänsä pajalla, sillä nyt työtä pystyi tekemään eikä sää estänyt ulospääsyä. Hän oli muutaman kerran nähnyt Armelin ja Hamithin yhdessä. Halgor toivoi parasta molemmille, sillä Hamith oli jo kauan katsellut Armelin salaa ja joutunut keräämään rohkeuttaan kauan. Hän oli kysellyt neidosta paljonkin, kun oli ollut Halgorin kanssa enemmän. Armel taas tarvitsi jonkun rinnalleen näyttämään, mitä rakkaus oli. Neito näytti onnelliselta. Halgor oli onnellinen toisten puolesta täydestä sydämestään.

”Hei, Halgor”, joku tervehti ovelta.
”Terve, Mideriel”, Halgor sanoi nostettuaan katseensa ja meni neidon luokse. hänellä ei ollut mitään tärkeää kesken ja Helmirkin oli lähtenyt käymään kotona. Hän voisi hyvin puhella hetken Miderielin kanssa.
”Mitä sinä täällä?” Halgor kysyi.
”Kotona on niin tyhjää ja yksinäistä. En jaksa aina vain lukea tai auttaa äitiä. Naura vain, minä en ole vieläkään päässyt ikävästäni.”
”Miksi et ole ystäviesi kanssa?”
”Enkö muka nytkin ole?” Mideriel kysyi puoliksi leikillään, houletonta sävyä tavoitellen.
Halgor huokasi. ”Tiedät kyllä, mitä minä tarkoitan, Mideriel.”
”En tiedä, miksi en ole heidän kanssaan”, Mideriel sanoi vakavoituen, ”mutta he.. eivät ole samanlaisia. He ovat suoraan sanottuna joskus aika typeriäkin. Eivät vedä vertoja teidän seurallenne, sinun ja Elnerielin, ja Armelin.
”Kuinka niin?” Halgor kysyi.
”Juoruilevat ja puukottavat toisiaan selkään. Minulla on jostain syystä aina ollut sellaisia ystäviä, ei koskaan ketään, joka olisi oikeasti ollut minulle tärkeä. Paitsi te tietysti nyt, jo jonkin aikaa, mutta ennen… he olivat aina samanlaisia. Olin heidän kanssaan, koska en tiennyt muuta. Ja kyllä minun pitää sanoa, että paria vanhaa toveria on ikävä. Mutta yksikään heistä ei ollut sellainen, jota ei olisi voinut jättää. Te olette olleet parempia ystäviä alusta asti…”
”Ja Elneriel aina?” Halgor kysyi hetken epäröityään.
Mideriel nyökkäsi. Halgor näki hänen pidättelevän kyyneliä. Varovasti hän kiersi kätensä neidon ympärille lohduttaakseen. Mideriel nojasi häneen luottavaisesti, miltei samoin kuin Elneriel.
”Minun on ikävä häntä”, Mideriel kuiskasi.
”Niin minunkin”, Halgor huokasi. Sitten hän tajusi, mitä teki ja taputettuaan Miderieliä kömpelösti selkään hän perääntyi niin nopeasti kuin kehtasi. Mideriel räpytteli silmiään hieman hämmentyneenä. Moinen ei ollut kummallekaan tavallista, ja Halgor oletti, ettei Mideriel ollut ennen ollut niin lähellä muuta miespuolista kuin isäänsä.
”Voisinko kirjoittaa hänelle kirjeen..?” Mideriel kysyi empien hiljaisuuden jälkeen.
”En tiedä, miten saisit sen perille”, Halgor vastasi epäröiden.
”Kirjoitan silti. Jos tänne tulisi lähetti…”
”Kun kerran aiot kirjoittaa, sano että minun on ikävä, ja että en ole unohtanut”, Halgor sanoi.
”Varmasti. Minä taidan.. lähteä.. kirjoitan sen kirjeen, vaikka sitä ei voitaisikaan viedä perille. Hei hei. Ja kiitos”, Mideriel sanoi ja katosi ulos väännettyään nopean hymyn.
Viimeksi muokannut Nerwen, To Elo 16, 2007 6:55 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Sinä et ehkä itse pitänyt tästä luvusta kauheasti, mutta minä kyllä pidin. Toisaalta minä olen aloittanut kai jokaisen kommetin sanomalla, että pidin tästäkin luvusta, mutta tämä oli kyllä minusta vielä parempi kuin monet edelliset luvut. Ensinnäkin nuo Elnerielin ja Halgorin ikävöintikohdat oli osuvasti sijoitettu tuohon alkuun peräkkäin. Niistä sai minusta koko lukua ajatellen sellaisen haikean tunnelman, joka vain jatkui, mitä pidemmälle luki. Sen lisäksi minä sain samaistuttua jotenkin erikoisen hyvin Elnerieliin tässä luvussa. Minusta oli kiva, kun sen ikävä kotiin tuli nyt kunnolla esille. Pidin tuosta torikohtauksesta ja siitä miten se purki ahdistustaan työntekoon ja miten huolellisesti se säilytti sitä Halgorin antamaa korua. Minä en oikein ole pystynyt tämän ficin aikana päättämään, että mitä mieltä olen Elnerielistä tai paremminkin minun mielipiteeni tyttösestä on vaihdellut, mutta nyt se taas tuntui jotenkin läheiseltä ja minä todellakin toivon, että se saa vielä Halgorinsa. Vaikka minun on pakko myöntää, etten vieläkään ymmärrä, että miksi Elneriel ei uskaltanut mennä Halgorin kanssa naimisiin.

Armel oli mukava. ;) Kiva kun se kohtasi tuon Hamithin. Niiden keskustelu oli ihana ja se oli jotain niin suloista, kun ne molemmat tykkäsivät samanlaisista talvipäivistä.
”Minulla oli joskus nuorempana tapana tehdä kepposia ihmisille ympärilläni”, Armel kuului kertovan.
”Tietäisitte vain, vanhempani ovat saaneet kokea jos jonkinmoista jekkua minun ja veljieni taholta”, Hamith sanoi
.
Suloista, kerta kaikkiaan. Armelista ja Hamithista ei varmaan ihan kauheasti kuulla, kun tämä ficci kuitenkin keskittyy lähinnä Elnerieliin ja Halgoriin, mutta jos jotain kuullaan, niin se olisi minusta erittäin mukavaa. Ne on ihania. ;) Ja minusta ihan hyvä, jos Armelin ja Halgorin välille ei nyt tullut mitään kummempaa.

Haa, kirjoittakaa vain Elnerielille, niin saadaan se tyttö takaisin sieltä joskus. Oli kiva myös kuulla Miderielistä pitkästä aikaa. Minä pidin alusta asti sen ja Elnerielin läheisistä väleistä, joten oli mukava huomata, että Miderielillä oli edelleen ikävä.

Jotenkin tässä luvussa tuli sellainen olo, että sinä olet kehittynyt kirjoittana taas tämän ficin aikana ihan järjettömästi. Laadukasta tekstiä ja tästä luvusta löytyi nautittavaa kuvailua. En koskaan kyllästy siihen, miten sinä kuvailet noita talvia. Tästäkin löytyi monta varsinaista helmeä, joita minä en nyt malta olla lainaamatta. Erityisesti tämä: Aamu valkeni pian ja oven alta hiipi valoa pimeään huoneeseen. Ja tämä: Taivaalla paistoi aurinko vailla lämpöä. Ja tämä: Viileä ilma pisteli nenässä ja suussa ja hengitys huurusi.

Yllättäen odotan jatkoa. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Kiitos Leida. Hymyilen typerästi koko lopun päivän, kiitos sinun.

Tein tuon Elnerielin ja Halgorin kohtien peräjälkeisuuden tietoisesti. Hyvä että se onnistui ja että tykkäsit. Hauskaa, että pidät Elnerielistä... :D Hyvä jos tuo tuntui edes jossain määrin todelta ja pystyit samaistumaan. *innostuu* ...ehkä en enää pidäkään tätä ficciä ihan niin kamalana kuin vielä tänä aamuna pidin.

Toistan itseäni, mutta menköön, on mukavaa että pidit Armelin ja Hamithin keskustelusta. Kyllä heistäkin vielä jonkin verran tullaan kuulemaan, ennen kuin tämä on ohitse, sillä kyllähän Armel on yksi päähenkilöistä.

Jaa että kehittynyt.. tämän aikana? Järjettömästi..? No niin, jos kerran olet sitä mieltä, niin pakko se on uskoa. :roll: Tuntuu että taitoni junnaavat paikallaan, paitsi että voisin huomata sen paremmin jos vaivautuisin lukemaan edellisiä lukuja. En ole itse huomannut sitä yhtään samalla lailla kuin Thorongilin kanssa. Mutta kyllä, taidan pitää typerän virneen naamallani koko loppupäivän. Kiitos.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kyllä sinä minustakin olet kehittynyt todella paljon kirjoittajana, kun nyt vaikka katsoo tämän luvun kahta ensimmäistä kappaletta. Todella kaunista kuvailua. Moni vanhempi kirjoittaja voisi siitä ottaa mallia (minä ainakin). Itse en aina lukiessa (tai kirjoittaessakaan) osaa kiinnittää tunnelmointeihin ja kauniisiin lauseisiin huomiota, koska olen jotenkin niin tottunut ajattelemaan, että sisältö on tärkeintä. Ja niinhän se yleensä onkin, mutta onhan kaunokirjallisuudessa tyylilläkin suuri merkitys.

Noita Elnerielin ja Halgorin ajatuksia lukiessa kävi väkisinkin mielessä, että eivätkö ne nyt todellakaan ole tulleet ajatelleeksi kirjoittaa toisilleen? Tuossa lopussa se kirjoittaminen sitten oivallettiin, mikä oli kiva juttu. Toivon mukaan Miderielin kirje löytää perille eikä Amthor vie sitä... Itse kyllä kuvittelisin postin kulkeneen Minas Tirithin ja pohjolan välillä tavalla tai toisella, mutta toisaalta on ymmärrettävää, etteivät Mideriel ja kumppanit oikein tiedä siitä, kun eihän heillä varmaan ole ollut kovin paljon asiaa Minas Tirithiin ennen kuin nyt.

Noiden talvikuvausten lukeminen on kyllä ihan paikallaan näillä ilmoilla. :) Viilentävät mukavasti.

Tuo Hamith oli suloinen. Minulle tuli kyllä aluksi mieleen sellainen touhukas koulupoika, joka on salaa tarkkailut salaperäistä naista ja nyt viimein rohkeni lähestyä. Armel vaikutti hänen rinnallaan jotenkin vanhemmalta ja kypsemmältä. Mutta ehkä poitsu oli vain hermostunut. Ja Armelille varmaan tekee hyvää päästä vaihtamaan ajatuksia jonkun tuollaisen iloisen keppostelijan kanssa, siis sellaisen, millainen Armel itse oli nuorempana.

Tuo Erel vaikutti varsinaiselta juoruämmältä. :D Tämä oli minusta tosi hauska toteamus: Elneriel ehkä ymmärsikin Miderieliä. Oli helpompaa puhella neidon kanssa ja yrittää ymmärtää kuin yrittää vältellä tätä. Vähän käy Miderieliäkin sääliksi, kun oli tuollaisenkin "kaverin" saanut riippakivekseen! En ihmettele yhtään, että Elneriel suuttui Erelille, varsinkin kun ottaa huomioon, miten kurjissa olossa Elneriel joutuu nyt elämään, eikä varmasti kaipaa sitä juorujen aiheeksi. Minusta hänellä oli kyllä täysi oikeus suuttua, ja tavallaan kertoo aika paljon Elnerielistä, että hän oli vihainen itselleen siitä, että oli vihainen. Varsinainen kiltin tytön syndrooma hänellä. Tuo oli minusta kiinnostavaa, miten hän sitten onnistui unohtamaan asian ajattelemalla, että Halgor olisi ollut hänen puolellaan. Minä luin tuon kohdan muutamaan kertaan, koska se vaikutti vähän monimutkaiselta (siis ajatuksena, ei kieliasultaan). Viitsisitkö vähän tarkentaa tätä kohtaa: Ja sen jälkeen Elnerieliä ei olisi haitannut yksikään pilkka; sillä hän oli ylpeä siitä, että Halgor oli hänen puolellaan. Sitä hän ei voisi ottaa loukkauksena. Mitä tarkalleen ottaen Elneriel ei voisi ottaa loukkauksena? (Okei, luulen että tuo on aika epäoleellista, mutta asia kiinnostaa minua.)

Kiva, että Elnerielillä on edes tuo koru lohtunaan kaupungissa.

Huh, tulipa kirjoitettua vaihteeksi vähän pitempi kommentti. Tämä olikin kyllä kiinnostava ja ajatuksia herättävä luku. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Mithrellas, huu. Ei saa pelotella sanomalla tuollaisia asioita, että joku tosissaan ottaisi mallia minun höpötyksistäni... :oops: Kiitos kamalasti... Itse asiassa se sisältö taitaa olla tärkein mutta joskus sorrun moiseen hempeilyyn. Ehkä se vain kuuluu minuun... ja ne vievät aikaakin. Olen hullu...

Ei, kirje ei ole tullut kummankaan mieleen, mutta Mideriel sen lopulta keksi. On hänestäkin hyötyä, vaikka ei päähahmoja olekaan. Ja kyllä tuo posti varmaan kulkikin, mutta juuri kuten sanoit, eipä heillä ole asiaa etelään päin ollutkaan.

Hyvä jos talvikuvausket lämmittivät - kylmettivät - mieltä. :roll: Niiden kanssa oli näillä helteillä tosiaan tekemistä.

Hamith on kohtuullisen touhukas, mutta myös erittäin hermostunut, tilanne kun oli mikä oli. Armel saa vaihtelua arkeen varsin hyvin Hamithin myötä. Heistä tulee vielä lisää...

Erel on itse asiassa muunnelma eräästä oikeasta ihmisestä, joka pilasi eräänkahden ystävyksen kävelyretken tässä taannoin... Oli helpompaa yrittää olla tyypin kanssa kuin koettaa päästä eroon. Hän jopa sanoi itse, kun tuli kysyttyä, että mihin on menossa, "Seuraan teitä". Juuh, tuo oli helppo kirjoittaa, vaikka se onkin varhaisempi kuin kävelyretki. Siinä suuttuu helpommassakin tilanteessa kuin Elnerielin on. Ja Elneriel on juuri sellainen, että hän yrittää muistaa käytöstavat ja muut, vaikka tekisi mieli raivota.

Tuota kohtaa voisi tarkentaa. Jos vaikka muutan pisteen pilkuksi, se voisi olla helpompi tajuta. Katsotaan, mitä saan aikaan. Elneriel ei ottaisi luokkauksena sitä, jos joku tulisi ihmettelemään, mitä hän tekee Halgorin kanssa, sillä hän on siitä ylpeä. Sitä minä yritin sanoa... :roll:

Jos tämä oli ajatuksia herättävää, täytyy vain ihmetellä, mitä sanotte seuraavasta... No, kaikki ajallaan.


/Ja seuraavan luvun aika on nyt, perjantai kun on. Juttu alkaa saada taas toimintaa osakseen, kun viime luvut ovat tainneet olla vähän välilukumaisia. Pääsenpähän taas asiaan... :roll: Mutta tässä tämä.

Luku 36: Mahdollisuus

Armel oli oppinut lopputalven ja alkukevään aikana pitämään Hamithista kovasti. Nuorukainen oli hauskaa seuraa ja he olivat puhelleet paljon, perheistään ja ystävistään, piloista joita olivat tehneet ja menneisyydestään. Hamith oli myös Halgorin ystävä. Kevään puhjetessa he joutuivat piiloutumaan, sillä joku tuntui aina näkevän. Armel tunsi usein Hamithin viipyvän katseen ja oli alkanut itse katsella nuorukaista.

Hamith oli vaalea, toisin kuin isänsä, ja perinyt hiustensa värin äidiltään. Hänellä oli syvänvihreät silmät, jopa kauniimmat kuin Halgorilla, Armel huomasi. Hänen piirteensä olivat melko karkeat, mutta omalla tavallaan komeat. Hamith oli pitkä, jopa Halgoria pidempi, ja päätä pidempi kuin Armel.

He istuivat rannalla varhaisessa keväässä. Kevät sinä vuonna tullut tavallista aikaisemmin. Kevyet laineet löivät rantaan vielä jäisen kylminä. Edellisenä vuonna siihen aikaan oli ollut rannoilla vielä jäätä.
”Mistä sinä muutitkaan tänne?” Armel kysyi.
”Eriadorista, Konnun eteläpuolelta. Ja te tulitte Gondorista asti. Matkan täytyi olla väsyttävä”, Hamith totesi.
”Niin se olikin. Me tulimme Minas Tirithistä.” Armel unohtui tuijottamaan järvelle ja muistelemaan lapsuudenkotiaan. Valkea Kaupunki oli ollut kaunis.
”Sinä onnellinen. En ole koskaan nähnyt Valkeaa Kaupunkia”, Hamith huokasi. Armel kääntyi häneen päin.
”Etkö?”
Hamith pudisti päätään. ”Tämäkin kaupunki on kaunis nyt kun se on vihdoin valmis, mutta puhutaan, että Valkoinen Kaupunki on helmi kaupunkien joukossa.”
”Se onkin todella kaunis. Minas Tirith siis. Sinun pitäisi päästä sinne joskus”, Armel tuumi. ”Joko lähetit muuten lähtivät sinne?”
”Lähetit?” Hamith ihmetteli.
”Kutsumaan Kuningasta juhliin ja ilmoittamaan, että viimeiset työt kartanolla on saatu päätökseen.”
”He lähtivät jo pari kuukautta sitten, vaikka kaupunki ei vielä ollut aivan valmis”, Hamith totesi kurtistaen otsaansa.
”Juhlat tulossa. Mainiota”, Armel totesi.

¤


Halgor seisoi rannalla, kivien takana siinä piilossa, missä hän ja Elneriel olivat viettäneet aikaansa ennen niin paljon. Hän tuijotti järvelle, sen harmaansinisen veden syvyyksiin, ja tunsi olonsa kerta kaikkiaan tyhjäksi. Pitkästä aikaa, ensimmäisen kerran Elnerielin lähdön jälkeen, hän oli uskaltautunut kivien taakse, ensimmäistä kertaa hän oli siellä yksin. Paikka tuntui tyhjältä, kun Elneriel ei ollut mukana. Siellä virtasi heidän yhteinen henkensä, Halgor saattoi miltei tuntea Elnerielin läsnäolon lähellään ja haistaa hänen tuoksunsa.

Elneriel oli pitänyt keväästä. Hän oli istuttanut ja hoitanut kasveja, viettänyt aikaansa ulkona ja iloinnut puhkeavasta kesästä täysin rinnoin. Nyt neito oli ollut poissa jo puoli vuotta. Aika tuntui juosseen kuin kiireellistä viestiä kantavan lähetin hevonen. Ikävä oli tullut jo osaksi elämää, ja Halgor vietti joka päivän hetken ajatellen Elnerieliä. Elämässä ei tainnut olla enää mitään järkeä. Ei nyt, kun Elneriel oli poissa ja hän liian yksin. He olivat monet kerrat seisseet sylikkäin samalla paikalla kuin hän nyt, katsellen järvelle ja puhellen kaikesta turhasta. Turhasta mutta tärkeästä.

Oli myöhäinen ilta, jo miltei yö. Halgor ei tiennyt, mitä kello oli eikä hän halunnutkaan tietää. Elneriel oli pitänyt myös illoista, ja Halgor muisti, missä Elneriel oli kertonut sen hänelle ja Armelille. He olivat kävelleet pimenevässä Briissä ja hänellä ja Elnerielillä oli ollut vielä kaikki edessään. Siitäkin oli aikaa jo vuosia, vaan silti Halgor muisti illan paremmin kuin eilisen. Eilisellä ei ollut merkitystä. Sillä illalla sen sijaan oli.

Äkkiä tuuli yltyi ja pääsi jopa suojaiseen piiloon hyytämään Halgorin luita ja ytimiä. Hetken oli kylmä, sitten tuuli rauhoittui taas hieman. Halgor värähti, eikä se tällä kertaa johtunut kylmästä. Hän kuuli äänen, selkeän kuin lähellä lausutun kuiskauksen. ”Minä tulen kotiin!” Elneriel. Ääni oli Elnerielin! Halgor pälyili hermostuneesti ympärilleen, muttei nähnyt, mistä ääni tuli. Hän hengitti väristen rauhoittuakseen, ja suuntasi sitten katseensa jälleen tummiin aaltoihin.
”Tulisitkin kotiin, Elneriel”, hän mutisi hiljaisuuteen. Tuuli oli tyyntynyt ja jättänyt jälkeensä vain muiston.

¤

”Syömään sitten”, Narhel totesi Elnerielille. He olivat laittaneet ruuan ja lähtivät nyt syömään omaan huoneeseensa eiliseltä jäänyttä keittoa. Merlas seurasi perässä, kun oli kattanut pöydän. He istuivat ja Narhel puhui taukoamatta. Elneriel ei edes kuunnellut kunnolla. Hän otti ruokaa ja leikki sillä pyöritellen sitä lautasellaan.
”Minä muuten kuulin, että Kuningas ja Kuningatar ovat lähdössä pois hetkeksi. Kahden viikon kuluttua.”
Elneriel hymähti, vaikkei ollut kuullutkaan, sillä Narhel piti tauon.
”He lähtevät kuulemma juhliin Annúminasiin. Kaupunki on kuulemma nyt valmis ja…”
”Mitä?” Elneriel kysyi. Sana ”Annúminas” oli särähtänyt hänen korviinsa muun tasaisen puheen seasta.
”Kuningas ja Kuningatar lähtevät Annúminasiin perheineen, koska kaupunki on valmis ja sitä juhlitaan. Etkö kuunnellut?” Narhel kysyi.
”Milloin?” Elneriel kiinnostui.
”Juuri äsken. Minähän kerroin kaiken…”
”Ei, vaan milloin Kuningas ja Kuningatar lähtevät”, Elneriel huokasi.
”Kahden viikon kuluttua”, Narhel sanoi.
”Oletko varma?” Elneriel kysyi. Hänen mielenkiintonsa oli herännyt. Kerrankin Narhel oli kuullut jotain kiinnostavaa torikäynnillään!
”Olen aivan varma. Kuulin asiasta itsensä Kuningatar Arwenin seuraneidolta, joka sattuu olemaan pikkuserkkuni. Hän oli innoissaan, sillä pääsee mukaan. Hän sanoi, että Annúminasista oli saapunut kirje juuri sinä aamuna.”
”Todellako?” Elneriel sanoi. Hän ei ollut uskoa kuulemaansa. Ei, Annúminas jäisi hänen sisimpäänsä, vaikka hän ei enää siellä olisikaan, ja hän tulisi varmasti kuulemaan kaupungista. Anúminasia ei ollut häneltä viety, ja nyt se muistutti olemassaolostaan.
”Kyllä vain. Firlas oli todella innoissaan päästessään mukaan. Hän ei ole ennen käynyt Annúminasissa, sillä hän on ollut seuraneitona vasta hetken. Hän on aina valmis kertomaan juttuja hovista, kun tapaa minut jossakin. Vasta viime viikolla hän puhui huhusta, että Kuninkaalla olisi hobitteja sänkynsä alla, tai jotain sinnepäin se oli... En kyllä usko sitä hetkeäkään, mutta…”
Narhelin jutut alkoivat taas muistuttaa liikaa niitä, joita hän kertoi joka päivä. Elneriel antoi puheen soljua toisesta korvasta sisään ja saman tien toisesta ulos, ja mietti samalla kuulemaansa.

Yöllä Elneriel ei saanut unta. Hän makasi patjallaan miettien Narhelin sanoja. Seuraneidot ja ilmeisesti melko suuri seurue palvelijoita lähtisi myös. Pieni epätoivoinen suunnitelma sai tulta Elnerielin mielessä. Ja kun hän muisti Anirielin lausumat sanat, asia oli selvä.
”Ei, Elneriel, kaikki on mahdollista. Nyt alan itsekin uskoa siihen, vaikka olen sentään kasvanut Armelin kanssa. Hän on opettanut, ettei koskaan ole liian myöhäistä ja että luovuttaminen on heikkoja varten. Ainakin liian pian luovuttaminen.”
Elneriel oli jo luovuttanut ja päästänyt toivon luotaan. Mutta hänellä olisi ehkä sittenkin mahdollisuus. Hän voisi lähteä Kuningatar Arwenin seuraneitona tai palvelijana. Jos hän voisi karata, hän voisi yrittää ylimmälle Tasolle ja yrittää pestautua… Mutta miten hän voisi päästä seuraneidoksi? Elneriel tiesi äkkiä tarkkaan, mitä hänen pitäisi tehdä. Vain se, miten, oli ongelma. Totta kai hän lähtisi. Muuta voisi miettiä myöhemmin. Hän lähtisi ja jättäisi taakseen Amthorin ja Irhelin ja Narhelin ja Merlasin. Yhtäkään heistä hänen ei tulisi ikävä. Amthorin ilme voisi olla näkemisen arvoinen.

Amthor. Elneriel tajusi, että mies ei antaisi hänen mennä noin vain. Jos hän lähtisi päivällä, hän ei pääsisi mihinkään, sillä Amthor ei koskaan päästänyt ketään ulos yksin. Se olisi mahdotonta. Ja lisäksi Amthor kyselisi kaikilta, onko häntä nähty. Vaikka hän karkaisi koska, yöllä tai päivällä, aamulla tai illalla, Amthor kyselisi ja etsisi. Hänen pitäisi luopua nimestään. Hänen vanhempiensa nimiä ei voisi käyttää, sillä Amthor tiesi ne. Sitten Elneriel keksi sen. Hän ottaisi isoäitinsä nimen, menisi seuraneidoksi ja matkustaisi Annúminasiin. Se, mitä hän tekisi pohjoisessa, tulisi ajallaan. Hän olisi Erehél Eórdanin tytär, Kuningatar Arwenin seuraneito, ja matkustaisi saattueen mukana pohjoiseen. Hän pääsisi kotiin, hän pääsisi Halgorin luokse. Hän oli kyllästynyt ikävään. Hänellä oli suunnitelma, ja melko hyvä sellainen, hänellä oli nimi…
”Minä tulen kotiin!” hän kuiskasi ja purskahti itkuun. Narhel ynähti unissaan, Merlas nukkui rauhallisesti hengittäen. Elneriel pyyhki kyyneliään noustessaan ja hiipiessään kaapilleen. Hän keräsi liinasta tehtyyn nyyttiin vähät tavaransa, vaatteensa ja ripusti korun kaulaansa tuntien yllättävän rohkeuden paisuvan sisässään. Halgorin tähden. Hän pystyisi siihen ja tekisi sen. Hän menisi kotiin. Hän lähti huoneesta ja sulki oven jättäen äänettömät hyvästit Merlasille ja Narhelille. Hän hiipi edelleen Irhelin ja Amthorin huoneen oven ohitse. Huoneesta kuului tasainen kuorsaus. Elneriel pidätteli tuhahdusta ja meni keittiöön. Hän ei voisi myöskään näyttää samalta kuin ennen. Pian hän löysi etsimänsä, juuri hiomansa veitsen. Nyt se tuli tarpeeseen. Hän pyyhki kyyneleet silmiensä edestä jotta näkisi ja tarttui pitkiin palmikoihinsa. Säädyllisen mittaiseksi puolenselän kohdalta, hän leikkasi hiuksensa poikki. Veitsi osui myös vahingossa hänen ranteeseensa viiltäen siihen haavan. Veitsenkärkeen jäi veritahroja. Elneriel henkäisi, mutta pakottautui pysymään hiljaa. Hänen hiuksensa valahtivat avoimiksi selkään ja leikatut päät jäivät hänen verta vuotavaan käteensä. Elneriel pyyhki kyyneleensä viimeisen kerran ja meni ovelle. Hän sai sen hetkessä auki ja astui ulkoilmaan nyytti, veitsi ja hiukset käsissään. Veitsi kirposi kädestä portaalle. Hän oli vapaa! Elneriel ryntäsi juoksuun kun oli piilottanut hiuksensa naapuritalon aidan ylitse. Hän jätti kaiken sen kauheuden ja ikävän taakseen juostessaan pois talosta, joka oli pitänyt häntä vankina, pois vanhan elämän luota, pois hiusten luota. Elneriel pyrki portin luokse ja istuutui maahan. Hän voisi nukkua hetken ennen aamunkoittoa. Aamulla hän menisi portista läpi.

Hänellä oli mahdollisuus päästä kotiin Halgorin luokse. Hän ei päästäisi tilaisuutta helpolla. Hän tekisi parhaansa ja toivon mukaan olisi muutaman kuukauden päästä kotona. Sitä ennen hänellä oli vain yksi ongelma; kuinka päästä seuraneidoksi Kuningattarelle ja matkaan.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Oi voi, mitenhän Elnerielin mahtaa käydä? Minusta on tosi kiva, että hän viimein löysi itsestään tarpeeksi rohkeutta tuollaiseen tekoon, mutta samalla tuntuu, että hän toimi hetken huumassa, ajattelematta tuota suunnitelmaansa ihan loppuun asti. Jotenkin minusta tuntuu, ettei hiusten leikkaaminen hieman lyhyemmiksi oikein riitä muuttamaan ulkonäköä - varsinkin kun jättää vielä veitsen ja leikatut palmikot jälkeensä... ja voi olla, ettei kuningattaren seuraneidoksikaan ihan noin vain astella. Elnerielille voi tosin olla etua siitä, että hän on tavannut kuninkaan aiemmin ja kenties tämä vielä muistaa tytön ja ymmärtää... (No, jätän turhat spekuloinnit sikseen - kohtahan nämä jutut kuitenkin selviävät. ;))

Hamith/Armel näyttää edistyvän. :) Ja hekin näköjään päättävät piilotella, mutta toivottavasti eivät sentään jatka sitä niin kauan kuin Elneriel ja Halgor...

Halgor-kohtaus oli hieno. Tuo, miten hän kuuli tai oli kuulevinaan Elnerielin äänen, vaikutti aika aavemaiselta, mutta minä pidin siitä, varsinkin kun luvun loppupuolella sitten selvisi, mitä se oikein merkitsi. Heh, minä olen koko ajan odottanut, koska Halgor ottaa ja lähtee hakemaan omansa kotiin kuin kunnon luolamies konsanaan, eikä yhtään käynyt mielessä, että yhtä hyvin Elneriel voisi yrittää lähteä Minas Tirithistä. Ihme ennakkoluuloja minulla mitä tulee Elnerielin oma-aloitteisuuteen. Mutta tosi kiva nähdä Elnerielistä tuo rohkeampi puolikin. :)

(Kiva muuten, että selvensit tuota edellisen luvun yhtä kohtaa, nyt ymmärrän sen paremmin. Ja tosiaan, oikean elämän ärsyttävyyksistä voi saada tosi hyvää matskua ficceihin. ;))
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Mithrellas, kiitoksia. Elnerielille käy vielä kaikenlaista... :wink: Olet aivan oikeassa, Elneriel toimi hetken mielijohteesta ja ajattelematta pidemmälle, mutta pääsipähän tyttö ainakin vähän matkaa eteenpäin. Eipä tuo hiusten leikkaaminen kauheasti ihmista muuta, mutta Elneriel yritti. Eikä kuningattaren seuraneidoksi taida olla ihan helppo päästä... Lisää ensi luvussa.

Kyllä Hamith ja Armel valitsivat saman piilottelun tien, mutta uskallan luvata, että piilottelu ei kestä kauan.

Kyllä vain, voi tapahtua jotain ihan muuta kuin lukiessa luulee... :wink: Itse asiassa Halgor saattaa olla helpompi kuvitella lähtemään Elnerielin luokse kuin toisin päin, ja nyt olen iloinen kun olen onnistunut johtamaan harhaan. Eihän jutussa ole mitään itua jos arvaa kaiken etukäteen... Mutta kyllä Elnerielistä se rohkeampikin puoli löytyy.

Juu, oikea elämä on hyvä lainailumahdollisuus... :roll:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Vastaa Viestiin