Matkalla kanssasi (PG, omc/ofc, 41. Luku 4.9. Valmis)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Hei, minä olen järjettömän väsynyt ja päänsärkyinen (ja silti kukun koneella sen sijaan, että menisin nukkumaan), joten jos tämä palaute on erittäin onneton, niin syynä ei suinkaan ole edellinen luku, joka oli mukava, vaan vika löytyy minusta.

Minäkin pidin kovasti tuosta Elnerielin rohkeudenpuuskasta. Vähän hätäiseltähän hänen suunnitelmansa vaikutti, mutta jotenkin tuli sellainen vaikutelma, että aika arkana ihmisenä Elneriel ei olisi uskaltanut toteuttaa suunnitelmaansa, jollei olisi toiminut hetken mielenjohteesta. Minäkin kyllä ajattelin, että Elnerielistä ei olisi lähtemään omin päin takaisin Ánnuminasiin, lähinnä sen vuoksi, että aika vaikea kuvitella sitä patikoimassa tai ratsastelemassa takaisin päin, eikä sinne varmaan kukaan juuri Minasista liiku. Joten hyvään saumaan Elnerieliä ajatellen sattui tuo kuninkaan vierailu. Ja tosiaan jännä, että se meni näin päin, eikä Halgor loppujen lopuksi sitten ratsastanut hakemaan Elnerieliä kotiin (vaikka olisi kyllä ollut aika ihanaa, jos se olisi sen tehnyt). Minäkin odotan nyt mielenkiinnolla, että mihin seikkailuihin tyttörukka vielä joutuu.

Oli kiva lukea lisää Armelista ja Hamithista, mutta minä en ymmärrä, että miksi nekin rupesivat nyt piileskelemään. Tietysti, jos ne eivät halua ihmisten juoruavan, niin sitten, mutta kyllä kai eri sukupuolta olevat ihmisetkin voivat yhdessä oleilla Keskimaassa ilman että on tarvetta piilotella.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Kiitos Leida, että jaksoit raapustaa kommentin päänsärkyisenäkin. :)

Hyvä että pidit Elnerielin rohkeudesta. Hän tosiaan on sellainen ihminen, että jos jää jahkailemaan, ei asiasta tule mitään pelon (tai jonkin muun) tähden. Kyllä, Kuninkaan vierailu osui erinomaiseen kohtaan Elnerielin kannalta. Ehkä se, että olisin pistänyt Halgorin hakemaan Elnerielin, olisi ollut liian prinssivaikutelmainen, vaikkakin vaikuttava. Ei, minä pidän enemmän siitä, että naisetkin tekevät jotain itse... (huomaa hyvin, että koulussa on puhuttu saduista ja niiden määritelmistä... :roll: )

No niin, ehkä tuo Hamithin ja Armelin piileskely... He eivät halua paljastua, mikä kuitenkin on välttämätöntä. :roll:



Ja siten uusi luku. Huoh, olen kirjoittanut sitä ikuisuuden ja sitten tuli pesisottelu telkkarista, joten jäin kiinni siihen... Eli tämän loppu saattaa olla sekava. En tiedä, onko se, mutta saattaa olla. Varautukaa myös jonkinasteiseen sokerihöttöön ja epäaitouteen...

Luku 37: Syteen tai saveen

Aamu koitti ja aurinko kohotti kasvonsa idästä. Elneriel oli vaihtanut hetki sitten ylleen arvokkaimman ja kalleimman näköisen pukunsa, joka hänellä oli mukanaan. Hän seisoskeli portin lähellä hermostuneena, odottaen sen aukeamista. Hän halusi päästä eteenpäin, sillä odottaminen oli kauheaa. Mikä tahansa olisi sillä hetkellä tuntunut mukavammalta kuin odottaminen. Jossain lauloi kukko. Elneriel kohotti kasvonsa ylöspäin, kohti Kaupungin ylempiä tasoja. Nousevan auringon säteet heijastuivat ikkunoista korkeammalla.

Pian portti avattiin, eikä Elneriel ollut ainoa sen läpi pyrkivä. Hän suuntasi ihmisjoukon mukana viattoman näköisenä eteenpäin. Hänen suunnitelmansa ei enää tuntunut yhtä erinomaiselta, kun aurinko valaisi viileän maiseman. Hänellä ei ollut suosittelijaa eikä ketään muutakaan mukanaan. Hänellä ei olisi ketään, joka voisi taata hänen onnistuvan, ketään muuta kuin oma itsensä. Elneriel pudisti päätään unohtaakseen moisen. Pitäisi ottaa ongelma kerrallaan, ja tärkeintä oli nyt päästä eteenpäin. Hän ei voisi mennä takaisin ja hänen pakonsa oli jo varmasti huomattu, veitsi ja verijäljet löydetty portailta. Mutta Elneriel itse oli poissa, kadonnut, eikä palaisi. Mieluummin hän eläisi kadulla. Toki se tosi taas lisää ongelmia. Elneriel käveli rivakasti eteenpäin yrittäen unohtaa ajattelemisen. Hänen oli keskityttävä siihen, mitä piti tehdä nyt, ei murehtia tulevaa, joka ei olisi edes varma.

Noin kahta tuntia myöhemmin Elneriel oli Kuudennella Tasolla. Suuri portti hänen edessään oli kiinni, mutta hän pääsi sisään hetken vartijalle puhuttuaan. Mitä seuraavaksi, se oli hänen käsissään. Jos hän epäonnistuisi, hänet olisi tuomittu elämään Minas Tirithin kaduilla tai jossain vielä kamalammassa paikassa. Elneriel puri huultaan ja lähti eteenpäin. Kaikki ei voisi kaatua nyt.

¤

Armel oli jo aikaisin jalkeilla ja lähti ulos kevääseen. Hän raapusti lappusen isälleen, ettei tämä turhaan huolestuisi tyttären ollessa poissa. Sitten hän suuntasi kohti järveä. Aurinko oli vasta nousussaan ja oli viileää. Järven päällä leijui usvaa eikä hiljaisuutta rikkonut edes aamuvirkun linnun laulu. Hiekka antoi periksi askeleelle ja Armelin jaloista jäi matalia painaumia hänen jälkeensä. Usva järven yllä muistutti valkeaa harsoa, jonka aurinko kultasi paistaen suoraan usvan läpi. Veden pinta oli peilityyni eikä tuulenvirettäkään tuntunut ilmassa. Aamu oli kaunis, valo jätti taakseen pimeyden, pelon ja surun tuoden mukanaan uuden toivon. ”Aamu on toivo ihmisille”, oli Armel kuullut sanottavan. Hän ei ollut koskaan nähnyt yhtä kaunista toivoa.

Äkkiä Armel havahtui ääneen takaansa, hiekan hiljaiseen, tuskin kuuluvaan ääneen. Hän kääntyi ympäri kuin unesta heränneenä. Hän näki vaalean nuorukaisen kävelevän lähemmäs. Auringon säteet loistivat suoraan Armelin takaa ja saivat nuorukaisen vaaleat, lyhyehköt hiukset loistamaan kultaansa. Hamith. Kuin nuorukainen olisi ollut itse valo. Armel pelkäsi hengittää.
”Hamith”, hän kuiskasi, kun nuorukainen oli ehtinyt hänen luokseen.
”Armel…” Hamith katsoi suoraan Armelin läpi vihreillä, ihmeellisillä silmillään. ”Olet niin kaunis. Aurinko loistaa takaasi ja saa sinut loistamaan… Armel…” Hamith huokasi irrottamatta katsettaan hänestä. Armelia heikotti äkkiä, vaikka samalla hän tunsi olevan vahvempi kuin koskaan. Jokin tuntui muuttuvan, kuin ilmassa olisi tuntunut pieni väre, vaikka tuuli pysyi poissa. Hamith katsoi suoraan Armelin lävitse ja näki kaiken. Kaiken. Hamith veti Armelin syliinsä ja Armel toivoi, ettei hetki loppuisi ikinä.

¤

Joku tarttui Elnerielin olkaan.
”Mitä asiaa teillä on tänne?” Vartija kysyi. Elneriel tunsi sydämensä hakkaavan pelosta. Nyt nähtäisiin, toimisiko hänen suunnitelmansa ollenkaan. Elneriel kääntyi vartijaan päin. Mies oli pitkä ja harteikas, ja hänellä oli linnakaartin asepuku. Tummat silmät tutkivat valppaina Elnerieliä. Elneriel mietti miltä hän mahtoi näyttää. Liian pitkä ja liian laiha neito, jonka hiukset roikkuivat aukinaisina selässä ja kädessä oli tuore arpi. Elneriel hengitti syvään ennen kuin vastasi.
”Haluaisin vain tietää, niin, tietää, miten pääsisin Kuningattaren seuraneidoksi. Se on jotain, mitä olen aina tahtonut… mutta en tiedä oikeastaan miten… Tiedättekö te?” Elneriel loi niin anovan ilmeen kuin osasi kohti vartijaa. Vartija näytti hämmästyneeltä ja katsoi häneen silmät suurina.
”En tiedä.”
”Voi. Mutta minun on pakko päästä, minulla ei ole paikkaa minne mennä… Olen niin yksin, ja en tiedä mitä tehdä”, Elneriel sanoi ja tajusi äkkiä todella olevansa yksin. Hänen suunnitelmansa oli ollut mieletön, mutta enää hän ei voinut perääntyä. Hänen oli esitettävä osansa niin hyvin kuin mahdollista. Jos hän epäonnistuisi nyt, hän epäonnistuisi ikuisesti. Kyyneleet nousivat esiin jälleen. Hän todellakin oli yksin, ja olisi yksin koko loppuikänsä. Hänen ainoa tilaisuutensa oli hänen edessään nyt ja vain nyt. Elneriel pyyhkäisi kiivaasti karanneen kyyneleen poskeltaan. Hänen ei edes tarvinnut näytellä. Vartija näytti häkeltyvän hieman ja huudahti jotakin toverilleen. Käännyttyään taas takaisin hän pyysi Elnerieliä seuraamaan.

Elneriel totteli sävyisästi ja seurasi vartijaa Lähteenpihan poikki ja toisen vartijan ohitse. Valkea puu seisoi ylväänä paikoillaan suihkulähteen luona, merkkinä Kuninkaan olemassaolosta. Puu oli kaunis. Elneriel pyyhki kyyneleet sormiinsa ja hengitti kirpeää ilmaa. Hänellä oli yhä kädessään pieni nyytti vaatteita.
”Tiedätkö, missä Kuningatar on?” vartija kysyi palvelustytöltä oven luona, sisälle päästyään.
”Kyllä. Seuratkaa minua”, tyttö kehotti ja lähti käytävää eteenpäin, suuren salin läpi. Elneriel katseli ympärilleen. Paikka näytti samalta kuin silloin, kun he olivat ilmoittaneet lähtevänsä Annúminasiin. siHän ja vartija seurasivat palvelustyttöä toiseen käytävään, ja sitten tyttö koputti erääseen oveen. Sisältä vastattiin ja tyttö astui sisään nyökättyään heille. Hän sanoi jotain, siihen vastattiin, ja Elneriel toivoi parasta. Häntä pelotti enemmän kuin pitkään aikaan. Palvelustyttö tuli ulos ja pyysi heidät sisään. Kuningatar Arwen istui häikäisevän kauniina pienen pöydän ääressä seuraneitojensa kanssa. Kahden seuraneidon. Elneriel vapisi tahtomattaan.
”Teidän korkeutenne”, vartija sanoi ja kumarsi. ”Tämä neito haluaa kuulla, kuinka olisi mahdollista päästä seuraneidoksenne. En tiennyt, mitä vastata ja tulin kysymään teiltä.”
Kuningatar katsoi heitä kumpaakin rauhallisen hämmästyksen sekainen ilme kasvoillaan. Elneriel näki jälleen Kuningattaren kauneuden ja tunsi itsensä harmaaksi hiireksi. Hänen väsymyksensä varmasti näkyi, ja hänen pukunsakin oli arkinen. Hänen mahdollisuutensa oli olematon.
”Tällaista ei ole koskaan ennen tapahtunut”, Kuningatar sanoi soinnukkaalla äänellä, jonka sävyä oli vaikea tulkita. Vartija näytti hieman pelokkaalta ja Elneriel puri poskensa sisäpintaa. Mitä seuraavaksi tapahtuisikaan, hän pelkäisi sitä.

¤

Halgor oli isänsä kanssa pajalla. Nyt kun Annúminas oli valmis, vain sepäntyöt olivat jäljellä. Helmir ei enää tainnut olla pelkkä aseseppä, sillä hän oli joutunut takomaan paljon muutakin kuin aseita menneiden vuosien aikana. Halgor veisteli puukon kahvaa puupalasesta ja koetteli välillä, sopiko se hyvin käteen. Hänen isänsä työsti itse terää puukkoon.
”Auh!” Halgor huudahti ja työnsi peukalontyven suuhunsa. Puukko oli kirvonnut kädestä ja saanut aikaan haavan. Kättä kirveli.
”Mitä nyt?” Helmir kääntyi poikansa puoleen.
”Veistin käteeni”, Halgor mutisi kättään vasten. Hän ei edes muistanut, koska viimeksi olisi vahingoittanut itseään työssä.
”Näytähän”, Helmir totesi ja Halgor ojensi kätensä isälleen, joka oli tullut hänen luokseen.
”Pieni haavahan tuo vain. Se kannattaa silti sitoa”, Helmir totesi ja astui pari askelta kaapin luokse. Hän otti sieltä rievun, repäisi siitä palan ja sitaisi nopsaan Halgorin sormen ympäri.
”Kiitos”, Halgor mumisi ja nosti vaitonaisena pudonneet puukkonsa, niin vanhan kuin puolivalmiinkin, lattialta. Häntä hävetti.

Myöhemmin he kävivät lounaalla kotona, Halgor oli kutsuttu vanhempiensa luokse. Aneth kertoi juhlavalmistelujen suunnitelmasta, jota oli ollut kuulemassa. Tori toimisi keskuspaikkana ja se koristettaisiin parhaiten. Aikaa olisi muutama kuukausi, sillä se aika kuluisi Kuninkaan seurueen matkaan. Tällä kertaa Minas Tirithistä tulisi hieman suurempi joukko kuin viimeksi, sillä jotkut jäisivät pitämään huolta Kuninkaan kartanosta. Kartano oli suuri ja jo lähes valmis asuttavaksi. Puutarhurit ahersivat puutarhan kimpussa. Juhliin ja Kuninkaan saapumiseen panostettiin paljon.

Kun Helmir ja Halgor olivat syöneet, he kiittivät ja lähtivät taas pajalle. Torille päästyään he kohtasivat Miderielin. Halgor katseli neitoa ihmeissään. Miderielillä oli kasvoillaan salaperäinen ilme.
”Halgor, voitko puhua?” Mideriel kysyi.
”Jos se ei vie kauan”, Halgor sanoi. Helmir nyökkäsi ja lähti kohti pajaa jättäen heidät kahden.
”En juuri harrasta juoruja, mutta tämä sinun on kuultava.”
Halgor katsoi Miderieliä kummissaan.
”Armel ja Hamith!” Mideriel virnisti. ”Näin heidät rannalla aamulla, kun olin kävelyllä. Armel ei enää jahkaile sinun perääsi, voin taata sen.”
Halgor naurahti. Hän oli vilpittömästi iloinen niin Hamithin kuin Armelinkin puolesta.
”Se oli arvattavissa.”
”Ja hyvä niin. Onnea heille”, Mideriel sanoi.
”Onnea kenelle?”

Halgor ja Mideriel hätkähtivät kuullessaan äänen. Armel oli tullut heidän luokseen.
”Armel. Sinäkin täällä?” Halgor sanoi pelatakseen aikaa.
”Niin. Mutta kenelle toivotatte onnea?” Armel kysyi taas.
Mideriel vaihtoi jalkaa hermostuneena. Halgor katsoi kumpaakin neitoon ja toivoi voivansa kadota. Hän päätti kertoa totuuden, sillä olisi turhaa esittää hätävalhetta. Armel näkisi heidän lävitseen.
”Sinulle”, hän totesi niin normaalisti kuin pystyi. Syteen tai saveen, hän ajatteli, nyt se oli sanottu.
”Minulle?” Armel ihmetteli.
Mideriel tuijotti Halgoria kuin järkensä hukannutta, kun Halgor nyökkäsi Armelille. Armel katsoi heihin kumpaakin hämmentyneen näköisenä.
”Mitä te tarkoitatte?” hän kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Sinua ja Hamithia. Olette olleet paljon yhdessä ja toivomme teille kaikkea hyvää. Hamith on aina pitänyt sinusta, ainakin sen mukaan mitä hän kyseli minulta aikoinaan.” Halgor paljasti nyt salaisuuden, jota oli luvannut varjella. Hamith oli sanonut sen hänelle kauan sitten, nyt hän oli kertonut asian eteenpäin, itse Armelille. Tosin eri asussa.
”Oletteko te nähneet jotakin?” Armel kysyi hivenen liian nopeasti. Mideriel pudisti päätään nopeasti kuin peläten Halgorin taas sanovan jotain. Halgor tyytyi siihen.
”No, kiitos. Minä menen”, Armel ilmoitti ja lähti taakseen katsomatta.
”Miksi sinä sanoit..?” Mideriel aloitti.
”Asiasi on kerrottu. Minä lupasin olla vain hetken”, Halgor vetosi ja lähti myös. Hän ei halunnut vastata. Mideriel jäi kummissaan paikoilleen seisomaan.

¤

Kuningatar katseli Elnerieliä pitkään ja kysyi hänen nimeään. Elneriel henkäisi syvään ennen kuin esitti valheensa. Hän turvautui mieluummin äitinsä kuin isänsä sukuun, ja oli aina turvautunut. Nyt hän näkisi, olisiko suku hänen puolellaan.
”Olen Erehél, Eórdanin tytär, arvon rouva.” Elneriel vastasi nöyrästi, niiaten. Häntä pelotti.
”Erehél. Mistä olet kotoisin?”
”Minä synnyin täällä Minas Tirithissä, mutta vanhempani muuttivat tänne Rohanista, arvon rouva”, Elneriel vastasi täristen. Hän oli suunnitellut valheen tarkkaan odotellessaan.
”Miksi haluat seuraneidoksi? Yleensä neitoni valitaan vanhempien kanssa sopien, ei näin.” Elneriel tunsi Kuningattaren katseen itsessään.
”Olen halunnut Kuningattaren seuraneidoksi aina, arvon rouva. Ja ikävä kyllä vanhempani… he ovat poissa. Olen nyt yksin, eikä minulla ole paikkaa minne mennä, ei sulhasta, ei mitään. Päätin koettaa onneani ja täyttää unelmani jos vain mahdollista. Muuta vaihtoehtoa minulla ei ole. Jään pimeyteen, jos tämä evätään. Ehkä laskette sen huonoksi, mutta… En voi muuta.” Elneriel muisti Armelin joskus sanoneen, että mitä enemmän valheessa on totuutta, sitä helpompaa sitä on seurata ja se on helpompi muistaa. Tässä valheessa oli kyllä totuuttakin.
”Luuletko olevasi kyllin hyvä, Erehél?”
”En voi tuota tietää, arvon rouva, mutta uskoisin pystyväni johonkin. Olen uskollinen ja minua ei ole laiminlyöty. Minä en todellakaan voi tietää. Ylhäistä syntyperää minulla ei ole, mutta hyvä mieli”, Elneriel vastasi punniten sanojaan tarkkaan. Tämä oli hänen ainoa tilaisuutensa, joten se piti käyttää hyvin.
”Puheessasi on korkea kaiku. Jos et sanoisi olevasi rohanilainen, luulisin sinua joksikin Gondorin vanhimman suvun vesaksi”, Kuningatar totesi. Elneriel niiasi kiitokseksi. Tarkoittivatko Kuningattaren sanat, että hänellä olisi toivoa?
”Minulla on valta valita seuraneidot itselleni, mutta tästä haluan puhua mieheni kanssa. Missä on Elessar?” Nyt Kuningatar osoitti sanansa vartijalle, joka oli jäänyt oven viereen.
”En tiedä, arvon rouva, mutta voin etsiä hänet”, vartija vastasi.
”Tee se”, Kuningatar nyökkäsi ja kääntyi taas Elnerielin puoleen. ”Erehél, mitä vanhemmillesi oikein tapahtui, saanen kysyä?”
”He olivat jo vanhoja. Isäni.. kuoli joitakin vuosia ennen äitiäni. Ja nyt olen kokonaan yksin, teidän korkeutenne.” Elneriel nieleskeli puhuessaan ja pelkäsi edelleen. Hän joutui keskittymään täysin pysyäkseen tyynenä.
”Undómiel, mitä nyt?”

Elneriel sävähti äänen kuullessaan. Kuningas oli tullut.
”Tämä neito tässä haluaa seuraneidokseni, mutta olen neuvoton. Näin ei ole koskaan ennen käynyt”, Kuningatar sanoi. Elneriel seisoi paikoillaan miltei täristen. Hänen ei olisi pitänyt lähteä Amthorin luota vaan tyytyä kohtaloonsa. Kuningas oli nähnyt hänet, ja ehkä myös tunnistaisi. Tai tunnistaisi valheen. Elneriel oli varma, että joutuisi kadulle.
”Mikä on nimesi?” Kuningas kysyi mennessään Kuningattaren ja tämän hiljaa istuneiden seuraneitojen luo. Seuraneidot tekivät kiireesti tilaa.
”Erehél Eórdanin tytär, korkea herra”, Elneriel sanoi vapisten, puoliksi pelosta, puoliksi kunnioituksesta. Vaikka hänen silmänsä olivat alas luodut, hän tajusi Kuninkaan liikahtavan kuin tämä olisi tunnistanut nimen. Mutta eihän se ollut mahdollista!
”Entä mikä on äitisi nimi, Erehél?”
”Ciraél, korkea herra. Äitini nimi oli Ciraél.” Elneriel tunsi Kuninkaan tutkivan katseen vastatessaan, ja hänestä tuntui että hän oli ehkä unohtanut jotain tärkeää, tietämättä kuitenkaan, mitä.
”Nosta kasvosi, Erehél”, Kuningas kehotti pehmeästi. Elneriel teki työtä käskettyä silmänsä sulkien.
”Sinussa on jotain tuttua. Olemmeko tavanneet?” Kuningas kysyi.
”Emme, emme ole, korkea herra”, Elneriel sopersi avaten silmänsä.
”Aragorn, mitä tämä...?” Kuningatar ihmetteli.
”Minun puolestani tämä neito voi olla seuraneitosi.” Kuninkaan vastus tuntui jäävän oudosti kesken, kuin se olisi tarvinnut vielä jatkoa. Elneriel tajusi, että Kuningas tiesi hänessä olevan jotain outoa, ja halusi selvittää sen. Mutta sillä hetkellä hän ei ajatellut sitä.
”Kiitos, voi kiitos, korkea herra, arvon rouva, kiitos!” Elneriel huokasi onnellisena ja niiasi syvään. Hän räpytteli ilon kyyneleet silmistään ja hymyili piilossa. Hän oli onnistunut. Hän ehkä pääsisi Annúminasiin, hän oli jo miltei matkalla kotiin!
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Elneriel taisi lopultakin päästä aika helposti kuningattaren seuraneidoksi, vaikka eiköhän tuolla Aragornillakin ollut siinä osansa. Sain sellaisen vaikutelman, että tämä tunnisti Elnerielin - tosin olisin kuvitellut hänen pyytävän Elnerieliä selittämään koko jutun. Jotenkin minusta tuntuu, ettei Aragorn kuitenkaan olisi Elnerieliä Amthorin luo passittanut, vaan pikemminkin päättänyt ottaa selvää, mikä se Amthor on miehiään ja heittänyt vielä tyrmäänkin... No, vielähän tässä tietysti ehtii tapahtua vaikka mitä. :) Arwen oli minusta jotenkin jännä. Tai minä olisin kuvitellut sen huomaavan, että Elneriel valehteli, ja saattoihan hän huomatakin, mutta päätti sitten kuitenkin pyytää vielä miehensäkin mielipiteen. Noista Arwenistasi ja Aragornistasi saa aika arvoituksellisen vaikutelman, mutta sellaisia he varmasti olivatkin tuollaisen "tavallisen tytön" näkökulmasta.

//EDIT. Nyt kun luin tuon Leidan kommentin hoksasin tuon Cirael-jutun. Tosiaan, eihän se Aragorn nyt niin arvoituksellisesti tuossa lopussa käyttäytynytkään, minä vain taisin lukea sen kohdan huolimattomasti. ;)

Oikeastaan aika jännä, että Elneriel päätti yrittää päästä juuri seuraneidoksi (jollaisiksi minun käsitykseni mukaan pääsevät lähinnä ylhäisön neidit). Tietysti jos hän olisi pyrkinyt pelkäksi piiaksi, hänen mahdollisuutensa päästä mukaan Annûminasiin olisivat voineet olla heikommat. Kuitenkin minusta koko ajan tuntuu, että Elneriel olisi hyvin voinut vain mennä kuninkaan puheille tämän vastaanottoaikana, selittää tilanteen ja pyytää oikeutta itselleen. Luulisi Amthorin toimien rikkovan Gondorin lakeja. Mutta kaipa tuo Elnerielin lähestymistapa kertoo jotain hänen persoonallisuudestaan, että hän ei jostain syystä usko, että ihmiset (ainakaan niin korkea-arvoiset kuin kuningas) voisivat kiinnostua hänenlaisensa mitättömyyden ongelmista. Se on aika surullista, mutta myös mielenkiintoista. Minä oikeasti tykkään siitä, miten olet onnistunut tekemään Elnerielistä tuollaisen haavoittuvaisen, aidon ihmisen, ja onnistunut välttämään täydellisesti kaikki Mary Sue -vaikutelmat. (Ei sillä, että kukaan muukaan hahmoistasi muistuttaisi Mary Sueta ja Gary Stuta, kaikki ovat onnistuneesti laadittuja, inhimillisiä olentoja.)

Tuo Armelin ja Hamithin kohtaus oli kyllä kieltämättä aika "siirappinen", mutta se oli siitä huolimatta tavattoman taidokkaasti kuvattu. Varsinkin pidin tuosta kohdasta, kun Armel oli vielä yksin rannalla, mutta kokonaisuutenakin se oli kaunis. Tuo oli jälleen yksi niitä kohtauksia, joista huomaa, miten kovasti olet kehittynyt kirjoittajana, ja olet tainnut saada itsekin lisää itseluottamusta mitä tulee tuon tyyppisten "tunnelmapalojen" kirjoittamiseen. ;)

Minusta tuo Mideriel suhtautui kyllä liiankin hienotunteisesti tuohon Armel/Hamithiin, tai siis, ei se nyt minusta niin kamalaa ole, että Armel sai tietää, että he tietävät (äh, onpa taas monimutkaista selittää). Aikuisiahan nuo kaikki kuitenkin jo ovat, eikä sitä nyt tarvitsisi niin ujostella. Armelkin olisi voinut myöntää, että joo, onhan tuon Hamithin kanssa tosiaan ollut pientä säpinää, mutta katellaan, katellaan... ;)

Joo, eli lyhyesti sanottuna tämä luku oli lukukokemuksena oikein mukava, ja jatkoa odotan yhtä innokkaasti kuin ennenkin. :)
Viimeksi muokannut Mithrellas, To Elo 23, 2007 8:29 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Mielenkiintoinen luku taas kerran. Ja minusta oli aika jännä tuo kohtaus, jossa Elneriel oli Aragornia ja Arwenia tapaamassa ja sanoi nimekseen Erehél Eórdanin tytär ja kertoi vielä äitinsä olleen Ciraél aavistamatta, että Aragorn tunsi aikoinaan sekä Eórdanin että Ciraélin (olettaen nyt, että tämä ficci pohjaa Thorongiliin). Aragornin täytyi tietää, että Elneriel valehteli, koska Ciraélilla ei mitenkään voisi olla noin nuorta tytärtä. Minusta oli kyllä erittäin uskottavaa, että Aragorn antoi Elnerielille luvan tulla mukaan, varmaan hän halusi selvittää, että kuka neitokainen oikein sitten oikeasti on. Jännästi olet kyllä yhdistellyt toista ficciäsi tähän, Aragornia mahtoi ihmetyttää, kun menneisyys heitettiin näin äkisti suoraan kasvoille. Ja minulle jäi nyt epäselväksi, että muistiko Aragorn Elnerielin Annúminasista vai ei. Kyllähän ne jopa puhuivat keskenään siellä, mutta toisaalta Aragorn näkee varmasti lukemattomia ihmisiä, eikä Elneriel ehkä kuulu heistä mieleenpainuvimpiin.

Minullakin on sellainen mielikuva, että ylhäisten sukujen neitokaiset pääsivät lähinnä seuraneidoiksi ja heillekin se oli erityinen kunnia samoin kuin tietysti sitten valituksi tulleen neidon suvulle. Mutta toisaalta voi hyvin olla, ettei Elneriel tätä tiennyt tai ainakaan tiedostanut, joten sinänsä hän toimi ihan ymmärrettävästi. Eikä häntä ehkä olisi valittu, jollei Aragorn olisi antanut lupaansa. Tai voihan se olla, että Arwenkin olisi mieltynyt neitoon, kun tämä oli riittävän rohkea tullakseen omin neuvoineen kysymään paikkaa. Sitten minulla on sellainen käsitys, ettei tavallinen vartija voi noin vain marssia kuningattaren puheille, mutta ehkä minä kuvittelen kuningasparin liiankin ylhäiseksi. Ja pikkuseikkahan tuo vain on, ja vielä sellainen, josta jokaisella on omat mielipiteensä.

Pidän edelleen kovasti Armelista ja Hamithista, joten pidin tuosta heidän kohtaamisestaankin, olkoon sitten kuinka siirappinen tahansa. Ja, kun minä olen kyseessä niin kaunis kuvailu on aina plussaa ja tuon kappaleen alussa kuvailu oli kyllä häkellyttävän kaunista. Samoin pidin tuosta kohdasta, jossa Halgor työskenteli pajassa. Se oli sellainen ihanan arkipäiväinen kohta, joista minä yleensä tykkään kovasti.

Jatkoa sitten vain. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Vastailen jo nyt, vaikka on perjantai ja uusi luku pitäisi saada valmiiksi, mutta siirtelenpä taas näitä sitten...

Mithrellas, kiitos. Kyllä, Elneriel pääsi kuitenkin läpi aika helposti, tiedostan sen, ja Aragornilla oli osansa tässä. Aragorn näkee Elnerielissä jotain tuttua, mutta ei ole varma mistään. Puoliksi senkin tähden hän päästi tytön mukaan - haluten selvittää, mikä otus tämä oikein on. Ja toinen puoli oli sitten sitä sääliä (tai jotain sinnepäin) ja sitä, että Elneriel toden totta antoi nimekseen Eórdanin tytär. Ja kaikenlaista tapahtunee vielä.

En tykkää kirjoittaa Aragornista ja Arwenista kuninkaallisina, ne ovat kamalan vaikeita, varsinkin jonkun Elnerielin kaltaisen näkökulmasta. Näiden seuraavien lukujen aikana olen todella tapellut löytääkseni oikeat hahmot sieltä jostain kuninkaan ja kuningattaren alta. Ajauksena oli, että Arwen ei huomannut Elnerielin valhetta, mutta näki, että tässä oli jotain omituista.

Juuh, seuraneidoksi yrittäminen taisi olla aika korkea tavoite. Mutta juuri tuota minäkin ajattelin, jos hän olisi ollut pelkkä palvelija, ei mikään olisi taannut hänen lähtöään pohjoiseen. Olet aivan oikeassa myös sen suhteen, että Elneriel olisi hyvin voinut mennä suoraan kuninkaan puheille ja kertoa asiansa. Mutta Elneriel on sitä tyyppiä, joka yleensä ajattelee asioita liian vaikeasti eikä usko kaiken kääntyvän hyväksi. Ja siinä on tuota mainitsemaasi pelkoa siitä, ettei häntä huomata eikä hänen tarpeitaan täytetä, vaikka hän tekisi mitä.

Nyt matelen maassa. Jos olet oikeasti tuota mieltä, että kaikki hahmot ovat inhimillisiä, niin voi hyvänen aika, olen tainnut onnistua tässä. Välillä tulee vain sellainen olo, että joku on liian kaavamainen tai samanalainen kuin kaikki muut. Kyllhän niitä ominaisuuksia voisi ruveta tikulla kaivelemaan, mutta ehkä se on vain oma tapani (ja tässä kohtaa huomaan, että olen tainnut jaaritella. Anteeksi.).

Armelin ja Hamithin kohtauksen oli vähän tarkoituskin olla siirappinen, mutta se taisi mennä jo hiukan yli rajan. Nyt uskallan kirjoittaa niitäkin, enkä tyydy pelkkään tylsään dialogiin, siinä suhteessa varmaan olenkin kehittynyt...

Uskon tajuavani, mitä tarkoitat Miderilin hienotunteisuudella. Ehkä se ol ihiukan liikaa, mutta hän vihaa juoruilemista ystäviensä harrastaessa sitä jatkuvasti, ja piti tuotakin sellaisena (tai jotain sinnepäin.)

Jos saan sen jatkon aikaan vielä tänään, niin sitten se on täällä tänään. Voi olla, että menee huomiseen, olen taas viivytellyt. :roll:

Leida, kiitos. Tein tuon aivan tahallani, vedin Ciraélin tähän mukaan tuota kautta ja linkitin nämä kaksi ficciä entistä paremmin toisiinsa. Ja Elneriel tiesi kyllä, että Aragron tunsi Ciraélin ja Eórdanin (vrt. luku Menneisyyden varjo), mutta hän on jo onnellisesti unohtanut moisen vuosien saatossa.

Ja olet ajatustenlukija, sillä Aragorn tahtoi Elnerielin lähtevän mukaan juuri siksi, että tahtoi selvittää, kuka tämä oikein oli ja miksi käytti Erehélin nimeä. Ja kyllä, Aragorn on aika hukassa tuon menneisyytensä kanssa hetken päästä. Mutta ei Aragorn Elnerieliä muistanut, neidossa on vain jotain etäisesti tuttua.

Uskon tuon seuraneitojutun olleen juuri ylhäisösukujen asia, mutta tämä meni nyt näin. Elneriel ei tuota asiaa todellakaan tiennyt, hän vain päätti ryhtyä toimeen heti suunnitelman keksittyään. Hän todennäköisesti olisi jäänyt paikasta paitsi, jos olisi valinnut toisen nimen eikä Arwen olisi kutsunut Aragornia luokseen. No niin, tuo vartija ei ehkä voisi suoraa päätä mennä kuningattaren luokse, tuo oli yksi kohta minkä kanssa tappelin aika kauan. Sillä eihän Elneriel voisi itse kuningattaren luokse kävellä... Se on ehkä tämän luvun heikoilla kantimilla olevista jutuista heikoin, mutta niin sen sitten vain oli oltava. Kyllä siihen olisi voinut kehittää jotain muutakin mukaan, mutta päädyin tähän.

Hyvä jos pidit Armel/Hamith -kohtauksesta. :D Ja oli hauskaa kirjoittaa Halgorista arkipuuhissaan, en tiedä miksi mutta kaiken vaikeutensa jälkeen se oli mukavaa. Olen iloinen että pidit.



Ja uutta lukua, tällä kertaa hiukan toiminnallisempi ja pidempi kuin yleensä. Ehkä siitä johtui, etten saanutkaan tätä eilen viimeisteltyä, mutta uskon että suotte anteeksi tämän pienen mutkan.

Luku 38: Kauaskantoiset seuraukset

Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun Elneriel oli kuin ihmeen kaupalla hyväksytty seuraneidoksi, Kuningas perheineen ja seurueineen oli lähdössä kohti Annúminasin uudeksi tehtyä kaupunkia, jossa aikanaan oli itse Elendil asunut. Elneriel oli innoissaan, sillä nyt hän lopultakin olisi matkalla kotiin.

Elneriel oli kahden viikon aikana ollut seuraneitojen kanssa, opetellut mitä piti tehdä ja missä mitäkin oli. Seitsemännen Tason linna oli ollut aluksi valtavan suuri, mutta Elneriel oli jo tottunut siihen, vaikka usein mykistyikin katselemaan koriste-esineitä tai maalauksia seinillä. Muut seuraneidot olivat Firlas, Narhelin pikkuserkku, joka puhui jatkuvasti ja oli aivan kuten pikkuserkkunsa siinä asiassa, ja Ardenel, toinen, joka oli hiljainen, mutta ymmärsi asioista enemmän kuin näytti. Suurimman osan ajastaan seuraneidot viettivät Kuningattaren kanssa, kirjaillen, puhellen ja joka päivä hieman keskipäivän jälkeen teetä särpien. Aamuisin ja iltaisin he viettivät aikaansa huoneissaan kolmisin.

Nyt he olivat keränneet tavaransa valmiiksi vaunuihin ja Kuningattaren ja prinsessojen saavuttua jäivät odottelemaan Kuningasta. Kuningatar Arwen sanoi miehensä keskustelevan käskynhaltijan kanssa, ja meni itse vaunuihinsa tytärtensä kanssa. Elneriel, Ardenel ja Firlas odottelivat oman vaununsa ulkopuolella, sillä kaikki tahtoivat katsella vielä hetken Minas Tirithiä. Erityisesti Elneriel, joka tiesi ja toivoi, että kuluisi pitkä aika ennen kuin hän näkisi sen taas. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, miten pääsisi seuraneidon virastaan eroon pohjoisessa, mutta antoi asian olla. Ainakin hän näkisi Halgorin ja perheensä, jos ei muuta, ja voisi kertoa heille olevansa kunnossa ja viettää aikaa hieman heidän kanssaan ennen kuin olisi pakotettu matkustamaan takaisin etelään ja Minas Tirithiin.
”Erehél, viitsisitkö käydä katsomassa, mihin Elessar on jäänyt?” Kuningatar kysyi laskeutuessaan vaunuista ja katseltuaan ympärilleen. ”Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun hän antaa odottaa itseään.” Vaikka hymy pehmitti sanoja, Elneriel hämmästyi silti. Hän ei ollut ennen kuullut Kuningattaren sanovan mitään miestään vastaan.
”Kyllä, minä menen”, hän vastasi ja lähti. Ovesta sisään, salin poikki käytävään, ja ensimmäinen ovi oikealla oli se ovi johon hänen piti koputtaa. Käskynhaltijan huone hänen ollessaan Minas Tirithissä. Käskynhaltija Faramir oli tällä kertaa tullut yksin, mutta joskus, kun hänen perheensä oli hänen mukanaan, he asuivat huoneissa kyseisen huoneen takana. Elneriel kohotti kätensä ja koputti valkeaan oveen. Huoneesta kuului vaimea vastaus ja Elneriel kurkisti sisään.
”Anteeksi nyt että häiritsen, korkeat herrat, mutta Kuningasta odotetaan ulkona. Vaunut ovat valmiit lähtöön”, hän sanoi katse lattiassa.
”Aivan. Minä tulen aivan pian, Erehél. Olemme jo saaneet kaiken selväksi.”
Elneriel niiata niksautti ja sulki oven jäljessään.

Kuningas saapui miltei heti Elnerielin perässä. Elneriel, Firlas ja Ardenel piiloutuivat heille osoitettuun vaunuun. Hitaasti pitkä vaunuletka lähti eteenpäin jättäen taakseen ylimmän tason. Elneriel oli yhtä hymyä. Hän ei vieläkään tahtonut uskoa todeksi, että jo kuukausien kuluttua hän olisi kotona, Annúminasissa. Firlas istui vastoin tapojaan aivan hiljaa, mutta Elneriel uskoi sen johtuvan siitä, että neitoa jännitti. Ardenel istui rauhassa paikoillaan.

Kansaa oli saapunut kaduille toivottamaan Kuninkaalle hyvää matkaa. Kuninkaan vaunuista oli kate laskettu ja hallitsijaperhe saattoi tervehtiä kansaansa. Sää oli kirkas, aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta kirkkaana kuin päivänä, jona se luotiin. Hiljalleen he matkasivat tasojen lävitse, ja kadut olivat täynnään ihmisiä. Elneriel suorastaan pursusi iloa, mutta kolmannella tasolla hän yritti pysyä piilossa Amthorin tai muiden hänen taloonsa kuuluvien varalta. Hän hyvästeli mielessään uudelleen Valkoisen Kaupungin. Hänen suunnitelmansa oli jäädä Annúminasiin jos suinkin mahdollista. Jos se ei kävisi päinsä, hänen pitäisi palata etelään, mutta ei sentään Amthorin luokse. Silti Elneriel näkisi rakkaansa vielä. Se oli rauhoittava ajatus.

Heidän seurueensa kulki läpi Pelennorin kenttien ja viimein ympärysmuurin ulkopuolelle. Firlas ihmetteli ääneen sitä, että oli nyt todella poistunut Minas Tirithistä. Ardenel ja Elneriel vaihtoivat väsyneen katseen.
”Erehél, oletko sinä ennen ollut poissa kaupungista?” Firlas kysyi.
Elneriel empi. ”Kävin kerran Annúminasissa”, hän sanoi sitten. Oli vaarallista paljastaa asia, mutta oli helpompaa kertoa jotain, mikä oli totta.

¤

Armel oli viettänyt elämänsä onnellisimmat kaksi viikkoa Hamithin kanssa ja oli samalla saanut aikaa miettiä itseäänkin. Halgor ei enää tuntunut samalta kuin ennen; mies oli ystävä mutta jokin oli muuttunut. Hamithin kanssa vietetyt hetket olivat jotain aivan muuta. Armel ei löytänyt sanoja niiden kuvaamiseen.

Armel oli torilla, kun hän törmäsi Halgoriin. Mies istui pajan edustalla maahan tuijotellen. Armel meni hänen luokseen.
”Hei, Halgor”, Armel tervehti.
Halgor hätkähti hieman ja vastasi sitten tervehdykseen.
”Onko jokin vialla?” Armel kysyi.
”Ei varsinaisesti. Näin vain unen.” Halgor huokasi syvään. ”Näin unta, että… hän oli täällä. Kotona. Se palautti ikävän ja yksinäisyydentunteen takaisin.”
”Sinulla ei taida olla helppoa”, Armel sanoi ja istahti penkille Halgorin viereen.
”Pahempaa on se, että tiedän, ettei hän tule takasin.” Halgor pudisti päätään surumielisesti. Armel huomasi, että hän vältteli Elnerielin nimen mainitsemista.
”Luulin jo päässeeni eroon surusta, mutta kun se äkkiä hyppää kasvoille… Jos olisin vain toiminut enkä jäänyt odottelemaan!”
”Älä syytä itseäsi, Halgor. Se ”jos” ei auta sinua ollenkaan eikä muuta mitään. Ja sinä tiedät sen, eikä se ainakaan helpota oloasi”, Armel sanoi hiljaa. Halgor katsahti häneen nopeasti.
”Onneksi olet siinä etkä kaukana poissa”, hän sanoi.

¤

Halgor oli saanut oloaan paremmaksi puhuttuaan Armelille. Neito oli aidosti hänen puolellaan ja lohdutti häntä, ei enää teeskennellyt kuten ennen. Menneet vuodet olivat muuttaneet häntä, ja Hamith edelleen vain parempaan suuntaan.
”Minä en ole lähdössä pois”, Armel naurahti.
”Niin minäkin sanoin monet kerrat! Ja sitten se olikin hän joka lähti. Mutta on hyvä, ettet lähde, etkä sinä edes lähtisi. Tulisin hulluksi, jos sinäkin katoaisit äkkiä”, Halgor sanoi. Armel taputti häntä olalle vinosti hymyillen.
”Minä…”
”Armel!”
Niin Halgor kuin Armelkin kavahtivat kuin olisivat tehneet jotain kiellettyä. Hamith harppoi heidän luokseen.
”Alkoiko vanha suola janottaa vai mitä tämä on?”
”Ystävät tapaavat puhella tavatessaan, Hamith”, Armel sanoi yllättävän rauhallisesti. Halgor tunsi olevansa kahden helposti suuttuvan ihmisen välissä, eikä tiennyt, mitä piti tehdä. Kumpikin ajatteli liikaa ja teki nopeita johtopäätöksiä. Heidän riitansa aikanaan tulisivat olemaan aikamoisia.
”Oletko aivan varma? Halgor?”
”Mitä sinä kuvittelet minusta, Hamith? Rakkauteni on etelässä, poissa. Armel on ystäväni, ja olen tuntenut hänet kauan. Mihin se olisi muuttunut?” Halgor kysyi. Tämä oli jo naurettavaa. Miksi Hamith olisi mutankipeä hänen takiaan?
”Ei sitä koskaan tiedä”, Hamith tuhahti. ”Ihmisen mieli on muuttuvainen. Mutta uskon teitä. Tällä kertaa.”
Sanat jäivät leijumaan ilmaan.

¤

Viikon päivät matkattuaan Kuninkaan saattue oli leiriytynyt Rohaniin. Muistot valtasivat Elnerielin mielen ja hän oli maannut usein hereillä illoin, muistojensa kanssa. Elneriel muisti, miten Armel oli suuttunut näillä seuduin matkan pidentymisestä. Muutaman päivän kuluttua olisi kulunut seitsemän vuotta siitä, kun Elneriel ensimmäisen kerran hyvästeli Auringon Tornin.

Leiri oli melko suuri ja ihmiset kuka missäkin, palvelijat omissa ryhmissään tai Kuninkaan lähellä, prinsessat olivat jääneet vaunuihin ja Kuningatar istui seuraneitoineen nuotion viereen tuoduilla istuimilla. Illan kuluessa ja varjojen pidetessä alkoivat jotkut jo väsyä ja vetäytyivät nukkumaan luvan saatuaan. Kuningatar lähetti seuraneitonsa pois, he saivat mennä nukkumaan jos halusivat, mutta vain Firlas lähti. Ardenel ja Elneriel eivät olleet vielä väsyneitä. He istuivat jonkin matkan päässä Kuningasparista keskustellen hiljaa. Elneriel piti enemmän Ardenelista, sillä Firlas puhui jatkuvasti, joskus ohi suunsakin. Ardenel oli rauhallisempi, sävyisä ja hänellä oli tarkat korvat, sillä mikään ei jäänyt häneltä kuulematta. Yhä useammin hän jakoi kuulemansa Elnerielin kanssa, sillä hän tuntui paheksuvan Firlasin iloista puhetulvaa. Kyllä Firlas osasi hiljaa olla ja käyttäytyä, ja hän oli kovin kuuliainen Kuningattaren seurassa, vaikka vastasikin ensimmäisenä kysymyksiin, jos ne eivät olleet juuri muille osoitettuja. Ardenel osoittautui älykkääksi, liian älykkääksi vain istumaan ja kirjomaan milloin mitäkin. Hän osasi ajatella ja osui usein olettamuksissaan oikeaan.

Sitten Kuningatarkin lähti vaunuihin, ja enää muutamat olivat ulkona; Kuningas yksin paikoillaan nuotion ääressä, Elneriel ja Ardenel vähän matkan päässä ja muutamia nukahtaneita vartijoita läheisten puiden luona niihin nojaten. Elneriel ja Ardenel alkoivat pikku hiljaa nousta lähteäkseen hekin, mutta sitten Kuningas puhui.
”Erehél, oletko väsynyt?”
Elneriel säpsähti yllättyneenä, mutta kääntyi ympäri ja niiasi. ”Tänä iltana en ihme kyllä ole väsynyt, korkea herra.”
”Puhu sitten hetki kanssani.”
Elneriel vaihtoi katseen Ardenelin kanssa hieman pelokkaana. Sitten hän astui hieman lähemmäs.
”Istu toki. Ardenel, sinä voit mennä.” Kuningas ei katsonut heihin päin, vaan tuijotti tiiviisti tuleen puhuessaan. Ardenel niiasi ja lähti jättäen Elnerielin yksin.
”Haluaisin kuulla perheestäsi, Erehél, Eórdanin ja kolmasti kunnioitetun Ciraélin tytär”, Kuningas sanoi, kun Ardenel oli kadonnut. Elneriel ei ollut varma, mutta jostain syystä hänestä tuntui, että Kuningas leikki hänen kustannuksellaan lausuessaan nimet. Ilma väreili nuotion yllä ja oli hiljaista tulen hienoista rätinää lukuun ottamatta.
”Mitä haluaisitte tietää, korkea herra?” Elneriel kysyi toivoen, että voisi vastata totuudenmukaisesti kaikkeen. Hän tiesi vain joitakin yksityiskohtia äitinsä isovanhemmista.
”Onko sinulla veljiä tai sisaria?”
Elneriel pinnisti muistiaan. Kyllä, hän oli kuullut äitinsä puhuvan enostaan, joka kuoli nuorena. Ciraélilla oli ollut poika.
”Oli… oli veli”, Elneriel sanoi hitaasti, kaivellen nimeä mielestään. ”Hän kuoli nuorena. Hän putosi hevosen selästä ja loukkaantui pahasti.” Kun Elneriel viimein muisti nimen, hän muisti jotain muutakin ja valahti äkkiä kalpeaksi kuin lakana.
”Onko jokin vialla?” Kuningas kysyi. ”Asia on teille tietysti raskas…” Hän oli siis huomannut Elnerielin kalpenemisen.
”Ei, kaikki on.. hyvin. Veljeni nimi oli…” Elneriel piti tauon peläten. ” Hänen nimensä oli Thorongil, korkea herra.”
Vaikka Elneriel ei katsonutkaan suoraan Kuninkaaseen, hän tajusi tämän sävähtävän ja katsahtavan epäuskoisena häneen ennen kuin sai koottua itsensä.
”Tiedätkö, Erehél, mistä tuo nimi hänelle tuli?” Kuningas kysyi sitten hitaasti, kuin asia olisi ollut hänelle itselleen ankara koetus.
Elneriel oli unohtanut varsin tärkeä seikan. Kuningas oli Thorongil, Ciraélin ensirakkaus, mies jonka mukaan Eórdan ja Ciraél nimesivät poikansa. Nyt Elnerielin piti vain toivoa, ettei Kuningas ollut koskaan tavannut oikeaa Erehéliä ja että hänen tietonsa olisivat riittävät. Muuten hän olisi hukassa. Tarkemmin ottaen hän oli melkoisessa pulassa jo nyt, sillä Kuningas oli tuntenut Ciraélin paremmin kuin hän, jonka pitäisi nyt esittää naisen tytärtä.
”Nimi on teidän, korkea herra. Te.. te olitte Thorongil, vanhempieni hyvä ystävä.”
”Aivan niin, Erehél. Minä tunsin vanhempasi.”

Seuraavana päivänä jokainen saattoi huomata Elessarin käytöksessä muutoksen. Kuningas unohtui ajatuksiinsa eikä rauhoittunut ennen kuin seurue oli ohittanut erään vaatimattoman tienhaaran muiden joukossa. He pysähtyivät uudelleen myöhänä iltapäivällä syödäkseen. Kuningatar istui miehensä vierellä, mutta kumpikin oli hiljaa eikä sanonut sanaakaan koko aterian aikana. Ardenel katsoi Elnerieliin oudosti, muttei sanonut mitään ja kuten tavallista, Firlas hämmästeli asiaa ääneen, joskin melko hiljaa.
”Erehél, mitä eilen illalla tapahtui?” Ardenel kysyi lopulta. Firlas kääntyi heihin päin kiinnostunut ilme kasvoillaan.
”Puhuitko sinä Kuninkaan kanssa?” hän kysyi.
”Puhuin. Hän halusi kuulla perheestäni”, Elneriel vastasi hiljaa.
”Siinäkö kaikki?” Firlas kysyi pettyneenä. Hän oli taatusti odottanut mehevämpää juorua.
”Siinä kaikki”, Elneriel sanoi vakaasti.
”Kuningas on ollut levoton koko päivän. Onko isäsi surmannut jonkun vai mitä tämä kaikki tarkoittaa?” Ardenel kysyi hitaasti, tarkaten Elnerielin kasvoja.
”Taisin vain muistuttaa Kuningasta jostakin”, Elneriel sanoi epämääräisesti.
”Jostain? Mikä on tämä jokin?” Firlas kysyi.
”Hänen nuoruudestaan, uskoisin”, Elneriel tarkensi, muttei sanonut enempää. Ardenel katseli Elnerieliä pitkään vaiti, mutta Firlas jatkoi kyselyään. Elneriel vaikeni kokonaan eikä vastannut tämän uteluihin syöden ateriansa loppuun sanaakaan sanomatta.

”Joko olette syöneet?” Kuningatar tuli heidän luokseen. He vastasivat myöntävästi, mutta Ardenel ja Elneriel vaihtoivat pian katseen huomattuaan kumpikin saman asian; Kuningattaren ääni oli terävämpi kuin tavallisesti.
”Onko jokin vialla, arvon rouva?” Ardenel uskaltautui kysymään hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Kuinka niin?” Kuningatar kysyi. ”Kaikki on hyvin.”
”Olette jotenkin vaivautunut”, Ardenel sanoi varovasti. Firlas ja Elneriel purivat kumpikin huultaan, Ardenel oli ihmeen uskalias vaikka Kuningatar olikin ystävällinen ja lempeä.
”En nukkunut kovin hyvin, olen kai väsynyt”, Kuningatar Arwen vastasi hymyillen. ”Älkää huoliko turhaan.”
Jostain syystä Elnerielin oli vaikea uskoa Kuningattaren sanoja, mutta asia ei koskenut häntä ja hän antoi sen olla. Silti häntä kaivoi epäilys, ja häntä pelotti, että omituinen käytös johtui hänen ja Kuninkaan eilisiltaisesta keskustelusta. Oliko Kuningas puhunut vaimolleen Ciraélista, kun menneisyys oli noussut esiin odottamattomalla tavalla? Silloin kaikki oli Elnerielin syytä.

”Arwen…” Kuningas tuli heidän luokseen.
Kuningatar nosti kasvonsa pystyyn, mutta ei vastannut tai katsonut mieheensä vaan tuijotti eteenpäin ilmeettömänä.
”Sinulla on oikeus olla vihainen, mutta voisimmeko me puhua?”
”Minulla on todellakin oikeus olla vihainen, Aragorn. Miksi kerrot kaiken vasta nyt?”
Kuningas näytti vaivaantuneelta.
”Onko siitä puhuttava tässä? Etkö tulisi..” Kuningas tiesi, että seuraneidoilla oli korvat, vaikka he kuuroa teeskentelivätkin senkaltaisissa tilanteissa. Kuningatar Arwen ei liikkunut.
”Minä esitin kysymyksen, Aragorn. Miksi vasta nyt kerrot tämän minulle?”
Kuningas sanoi jotain oudolla kielellä, rauhoittelevaan sävyyn. Elneriel oletti hänen puhuvan haltiakieltä.
”Estel, puhu asiastasi suoraan äläkä piilota sitä”, Kuningatar sanoi.
”Asia on painunut jo monesti unohduksiin, Arwen. En ole ehtinyt ajatella sitä. Kahdesti se kuitenkin on kaivettu esiin, kolmesti minulla on ollut tilaisuus puhua. Viimeisen, kolmannen, käytin hyväkseni. Ensimmäisellä kerralla ei ollut mahdollista puhua, ja sitten kaikki katosi jälleen.”
”Kerrot aina kaiken liian myöhään, Aragorn. Jälleen kerran”, Kuningatar sanoi päätään pudistaen.
Elneriel ihmetteli, miksi Kuningatar halusi puhua siinä seuraneitojensa kuullen, vaikka he kuinka leikkivät kuuroa, he kuulivat silti. Ja niin Kuningas kuin Kuningatarkin tiesivät sen. Arvoitus oli se, miksi Kuningatar halusi puhua kuulevien edessä. Kuningas huokasi raskaasti.
”Ehkä tämän jälkeen opinkin sen. Mutta olet liian oikeassa, Undómiel. En ole tainnut loppujen lopuksikaan muuttua ollenkaan nuoruusvuosiltani, vaikka noista vuosista on kulunut niin kauan. Olen tehnyt tämän saman virheen liian monesti. Mutta jos olisin puhunut silloin ensimmäisellä kerralla, emme ehkä olisi ollenkaan tässä. Eikä tätä keskustelua tarvitsisi käydä.”
”Sinä puhut, puhut vain, et niistä asioista joista pitäisi. Entä se toinen kerta?” Kuningatar kysyi surumielisesti.
”Ihminen ei milloinkaan ole täydellinen, Arwen. Jos olisin kertonut heti, et olisi tässä vaan mitä todennäköisimmin isäsi ja äitisi luona Meren tuolla puolen ja minä naimisissa ties kenen kanssa. Se kevät Lothlórienissa olisi ollut aivan toisenlainen. Ja jos olisin ottanut asian esiin toisella kerralla, olisit yhä voinut lähteä luotani.”
Kuningatar kohotti vihdoin kasvonsa Kuninkaaseen. ”En olisi. En olisi lähtenyt, tiedä se, Gondorin ja Arnorin korkea Kuningas!”
”Etkö?” Kuningas kysyi pehmeästi. ”Jos olisin puhunut häidemme iltana asiasta sinulle, mitä olisit sanonut? Sitä ei kukaan voi tietää.”
Kuningatar nousi seisomaan ja tarttui Kuninkaan käsiin. ”Estel, sinun olisi kaiken uhallakin silti pitänyt kertoa kaikki ajoissa, kertoa totuus. Silloin olisin ehkä ollut vihainen, mutta ymmärtänyt asian myöhemmin.”
”Undómiel, sitä emme voi tietää. Mutta olisipa se ollut alku avioliitolle! Ja minun pitää kertoa sinulle jotain muutakin. Tule.”

Ardenel ja Firlas tuijottivat Elnerieliä, kun Kuningas ja Kuningatar olivat kadonneet vaunuihinsa.

¤

”Ymmärtäisin paremmin, jos Hamithilla olisi syy olla vihainen!” Armel sanoi. Hän oli Halgorin luona; Hamith oli ollut jo jonkin aikaa kylmä häntä kohtaan ja se tuntui pahalta.

He jäivät jälleen istumaan paikoilleen. Armelin mieleen palasi myrsky-yö, jonka hän oli viettänyt samassa talossa aiemmin Halgorin kanssa. Sama omituinen tunnelma oli jälleen heidän välillään. Armel tunsi Halgorin katseen itsessään tavallista useammin. Katse tuntui puhuvan, se sanoi, että joku toinen oli joskus käyttäytynyt samoin. Armel tajusi sen. Mutta ei enää, Armel ei enää käyttäytynyt niin kuin nuorempana.

Oli ilta, ja Armel tiesi, että hänen pitäisi lähteä pian kotiin. Silti jokin pidätteli häntä ja piti hänet tuolissaan, Halgorin kanssa olohuoneessa.
”Halgor?” Armel sanoi ja käänsi katseensa lattiasta mieheen.
”Niin?” Halgor katsoi häneen kysyvästi kauniilla silmillään. Armel näki taas, kuin verho olisi laskettu, miten komeat piirteet Halgorilla oli ja miten tämän silmät saivat hänet unohtamaan muun. Jos hänellä oli jotain sanottavaa ollut, se kaikki oli kadonnut ilmaan Halgorin katsoessa häneen. Tummat, paksut hiukset putosivat miltei silmille, vaikka ne oli vedetty taaksepäin. Silmät vastasivat toisen katseeseen unohtaen ajan ja paikan täysin.
”Ehkä.. ehkä minun pitäisi lähteä”, Armel sanoi sitten ja veti katseensa pois punastuen hieman. Hän oli taas löytänyt itsensä ja tajunnut, mitä olikaan ollut tekemässä. Hän nousi seisomaan ja Halgor nousi myös.

Jostain syystä Armelia ujostutti kuin pikkutyttöä, joka on ensi kertaa kahden kesken perheen ulkopuolisen miehen kanssa. Hän ei ollenkaan tiennyt, mistä tunne tuli tai miksi. Halgorhan se vain on, hän yritti sanoa itselleen siinä onnistumatta. Mies oli lähellä häntä hänen takanaan, ja Armel alkoi vaistota sen liiankin selkeästi. Halgor seurasi aivan hänen kannoillaan. Sen kummemmin ajattelematta Armel äkkiä kääntyi ympäri, ilman sen suurempaa syytä. Sanat kuolivat hänen huulilleen kun hän nosti katseensa toisen silmiin. Halgor oli yhä häntä pidempi, mutta vain hieman. Sitten, ilman mitään varoitusta, Halgor äkkiä kumartui Armelin puoleen ja suuteli häntä. Armel yllättyi eleestä suunnattomasti, mutta kun Halgor nousi taas silmiään räpytellen, hän nousi varpailleen ja painoi vuorostaan huulensa toisen omille.

Kumpikaan heistä ei tiennyt, mitä oikein oli tapahtunut, kuin lanka olisi katkennut heidän väliltään, se lanka, joka piti heidät erillään ja oli pitänyt siihen hetkeen saakka, varsin pitkään. Armel tajusi kuin sumun läpi, mitä tapahtui, kuin joku ulkopuolinen olisi ohjaillut häntä. Halgor oli seonnut lopullisesti yksinäisyydessään tai sitten tullut järkiinsä. Sen yhden ajatuksen jälkeen Armel unohti kaiken muun paitsi Halgorin.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Ensiksi haluan pyytää anteeksi kun en ole kommentoinut tätä ficciä pitkiin aikoihin, mutta aikaa ei ole ollut, lähiaikoina on ollut melkoisesti ohjelmaa, hyvä kun on kotona ehtinyt olemaan muutenkin kuin vain yöt. Mutta mutta, tässä siis vähän mietteitä näistä luvuista, joita en ole vielä kommentoinut. Ovat aika raapaleita, kirjoitin juttuja sitä mukaa kun tekstiä luin.

luku 33.
Amthor tuntuu ottaneen elnerielin vaimolleen avuksi vähän muistakin
syistä kuin vain apulaiseksi, tuli vain mieleen Irhelin seuraneito-
huomautuksesta.
Ihanaa, Halgor puhui Armelille järkeä ja neito viimein tajusi mitä
oikeasti tunsi.Tämä tilanne on kyllä harmillinen.Miksi Halgor ei mene
hakemaan Elnerieliä? Empikööt Armel, mutta kuitenkin jotenkin hienoa
että tämäkin toivoo Elnerielin paluuta.

luku 34.
Halgorin yksinäisyys on surullista luettavaa :( Koska Elneriel
tulee takaisin?
Amthor. Jos tuntisin tämän henkilökohtaisesti niin tälle tulisi
pian tukavat oltavat.Niinpä niin, mykkää tyttöä käytetään hyväksi.
Ellei tässä ole jotain muuta takana. Eipä tilanne kovin mukavalta
vaikuta.
Armel ja Halgor, läheiset ystävät.Mahtavaa, ei enää juonitteluja
tai muutakaan ikävää.

luku 35.
Oli jotenkin ihanaa tuo, miten Halgor ja Elneriel (ilmeisesti)
heräsivät samoihin aikoihin miettien toisiaan. Hih, romanttista :)
Lisää romantiikkaa! Vai Hamith ja Armel. Minusta tuntuu että tästä
saattaa vielä seurata jotain...mielenkiintoista.
Armel ja Hamith saisivat vielä jotain aikaan, siitä hän oli varma.
Jep, minusta tuntuu aivan samalta.
Voi Elnerieliä, kuinka tämä pysyy selväjärkisenä tuollaisessa tilanteessa?
Tuntuu kamalalta ajatella, ettei Elneriel pääsisi enää milloinkaan
takaisin Annúminasiin Halgorin luo. Mutta toivossa on hyvä elää.
Ihana ajatus Miderieliltä kirjoittaa kirje. Kun se vain pääsisi perille.

luku 36.
Mitä? Onko toiveisiini vastattu? Elneriel tulee kotiin *rallattaa*
Kerrassaan mahtavaa.
Kuninkaalla hobitteja sängyn alla? *reps* Ei lisättävää.
Toivottavasti Elnerielin suunitelma onnistuu.

luku 37.
Kuinka pieni hetki voi olla noin ihanan sulattava? Hamith se tietää
oikeat sanat :D Kerrassaan loistavaa.

Siis mitä? Elneriel on sukua Ciraélille? Erittäin yllättävä käänne ja
tieto. En odottanut että yhdistäisit tämän ficin Thorongiliin mutta
toisin kävi. Minä puoliksi odotin että Aragorn paljastaisi Elnerielin.
Onneksi näyttää siltä että neito pääsee Annúminasiin. Mahtavaa!
Minusta kyllä tuntuu että Aragorn arvasi Elnerielin valehtelevan,
neito on liian Ciraélin lapseksi. No, sillä ei ole nyt merkitystä,
pääasia että Elnerielin suunnitelma toimii.

luku 38.
Helpottavaa että Elneriel on viimein matkalla takaisin kohti Annúminasia.
Olen huojentunut, taisin puoliksi odottaa että Amthor sotkee asiaa
jotenkin, mutta onneksi niin ei käynyt :)

Ohhoh, Hamith päätti sitten tulistua. Melkoisen mustasukkainen tyyppi.
Toivottavasti tämä ei johda johonkin pahempaan, olisi sääli jos
Armelin ja Hamithin välit rikkoutuisivat jommankumman äkkipikaisuuden
tähden.

Jaahas, Kuningaspari riitelee seuraneitojen kuullen asiasta josta en ole
vielä täysin selvillä, mutta toivottavasti pian. Tuskin kuitenkaan
veikkaan kovin väärin että asia liittyy jotenkin Ciraéliin? Tai sitten
ei.

Eih! Ei saa, ei saa, ei saa.Kylläpäs nyt tuli aikaimoinen
sotku, Elneriel on palaamassa kotiin ja Halgor näyttää rakastuneen
Armeliin tai jotain sen suuntaista.Tämä on niin väärin, minä ehdin
tuudittautua luuloon että pian saan lukea Elnerielin ja Halgorin
erittäin iloisesta jälleennäkemisestä ja kenties jostain joka viittaisi
Armelin ja Hamithin lämmenneisiin väleihin tai vastaavaa. Tämä on julmaa
ja tehokasta, ajatellen mielenkiinnon säilymistä tarinaan (tällaista
perusromantikkoa tämä tarina kiinnostaisi ilmankin tätä käännetta)

Jatkoa jään odottelemaan kaikella mielenkiinnolla.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Ääh... minä en nyt oikein innostunut tuosta Halgorin ja Armelin suudelmasta. Kaikki tuntui jo kääntyvän niin hyväksi, ja nyt sitten noin... En oikein tiedä mitä tuosta ajatella. Minulle oli yllätys, että Hamith heittäytyi äkkiä noin mustasukkaiseksi. Se oli vaikuttanut niin herttaiselta pojalta tähän asti, ja tässä se oli jotain ihan muuta. Armelin mieli taas tuntuu kieppuvan kuin tuuliviiri, ensin Halgor ei tunnu enää muuta kuin ystävältä ja sitten äkkiä se on taas niin komea ja vastustamaton... Joo, olen siis vähän hämmentynyt näistä juonenkäänteistä. Vaikka toisaalta on kyllä mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan lähdet juttua sitten tästä viemään, ja saadaanko tähän onnellista loppua sittenkään.

Elneriel-jutuista pidin. Aragorn vaikutti ihan omalta itseltään jutellessaan tytön kanssa nuotiolla. Olisin kyllä odottanut hänen sanovan Elnerielille, että tämä on liian nuori ollakseen Ciraélin tytär, mutta tuntui, ettei Aragorn ollutkaan enää kiinnostunut siitä, miksi Elneriel oli valehdellut henkilöllisyydestään. Hän taisi mennä jotenkin sekaisin siitä, kun kuuli että Ciraélilla oli ollut Thorongil-niminen poika. (Olihan se poika varmasti Eórdanin? ;))

Arwenin ja Aragornin välit eivät taida olla erityisen lämpimät tässä(kään) ficissä? (Toivottavasti minun ficcini eivät ole täydellisesti pilanneet sitä mielikuvaa, mikä sinulla heistä on ollut. Minä kyllä haluaisin uskoa, että Arwen ja Aragorn tulivat hyvin toimeen läpi koko avioliittonsa.) Oli myös vähän yllättävää, että he näyttivät nuo kiistansa noin avoimesti ulkopuolisille, ja vielä riitelivät seuraneitojen edessä. Mietin, oliko Aragornin tosiaan pakko kertoa Ciraélista Arwenille juuri nyt. Kyllähän Arwenin oli tietysti ihan hyvä kuulla hänestä. Minä muuten pidin tuosta, kun Aragorn yritti puhua Arwenille haltiakieltä, koska eihän se heidän kiistansa olisi niille seuraneidoille kuulunut.

Sellainen yksityiskohta, että minä luulisin kuninkaan seurueen päässeen yöpymään ihan neljän seinän sisällä ainakin Rohanin läpi matkustaessaan. Luulisin heidän vierailleen Éomerin luona siitä ohi kulkiessaan, ja varmaan maasta löytyi majatalojakin. Helmin syvänne ja Orthanckin taitavat osua aika hyvin matkan varrelle, joten niistäkin olisi varmaan kuninkaalle seurueineen löytynyt pehmoinen pielus. ;)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Minä en nyt oikein tiedä, mitä ajatella. Tai siis, minähän olen inissyt tuosta, miten hyvin Halgor ja Armel sopiva toisilleen, mutta en nyt ole yhtään varma, että mitä mieltä olin tästä juonenkäänteestä. Minäkin olin melkoisen innoissani siitä, että Elneriel on vihdoinkin pääsemässä kotiin ja Halgor on ollut niin symppis, kun se on ollut niin yksinäinen, että minä kyllä vähän odotin näiden kahden onnellista kohtaamista. Vaikka voihan se onnellinen kohtaaminen vielä tulla, enhän minä sitä tiedä. Mutta sitten, minua ei yhtään inspaa ajatus siitä, että Armel sysätään syrjään, kun Elneriel saapuu. Itseasiassa minä tässä vaiheessa pitäisin varmaan eniten siitä, että Armel ajattelisi Halgoria kuitenkin vain ystävänä ja Hamith pysyttelisi kuvioissa. Mutta kyllä tuo sinänsä oli kiehtova kohta, tuo Halgorin ja Armelin suudelma. Ja minä olisin mielelläni nähnyt nämä kaksi yhdessä, jos se vain olisi tapahtunut vähän aiemmin. Ja minusta nämä pari lukua ovat taas osoittaneet sen, miten Armel on kasvanut tämän tarinan aikana, kuitenkin niin, ettei ole kadottanut luonteepiirteitään mihinkään.

Kyllä luulisi, että Aragorn ja Arwen selväittäisivät riitansa kahden kesken eivätkä seuraneitojen edessä, mutta toisaalta, emmehän me silloin olisi heidän keskusteluaan saaneet lukea. ;) Eli tyytyväinen tähän ratkaisuun. Pidin heidän keskustelustaan samoin kuin tuosta Elnerielin ja Aragornin keskustelusta. Aragornista saa kyllä hiukan etäisen kuvan, mutta luulen, että se johtuu lähinnä tuosta Elnerielin näkökulmasta. Etäinen hän varmasti Elnerielille onkin.

Tämä meni nyt tosiaan mielenkiintoiseksi. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Nyt on pakko sanoa, että kiitos, vielä kaikille yhteisesti ennen kuin alan mitään suurempaa sepustaa.

Andune, kiitoksia. Eipä tuo kommentoimattomuus mitään, ymmärrän kyllä. Kiitos siitä, että jaksoit kaikista jotain tuohon laittaa. En nyt taida vastata noihin vanhempien lukujen kommentteihin muuten kuin luvun 36 kohdalla; joku sentään huomasi minun hobittijuorunikin! :D Ja sitten vielä tuo, mitä sanoit Elnerielin ja Ciraélin sukulaisuudesta, sehän kävi ilmi jo tuolla aiemmin. Mutta pakko sanoa, että tämä on kyllä aika pitkä ficci, enkä yhtään ihmettele jos jotkut asiat unohtuvat (unohtihan Elnerielkin!).

Hamith on itse asiassa sellainen ihminen, joka saattaa pahalla päällä ollessaan suuttua helpostikin. Mutta saat nähdä myöhemmin mitä tästä vielä seuraa...

Asia, josta Kuningasparimme riiteli, oli se, että Aragorn päätti kertoa nuoruusseikkailuistaan vasta nyt, monen kymmenen vuoden jälkeen. Ja hän kertoi nimenomaan Ciraélista kokien sen velvollisuudekseen, kun jälleen häntä asiasta muistutettiin.

Jostain syystä tuo viimeinen kommenttisi sai minut naurahtelemaan. Aika sotkuhan tämä tietysti on. Mutta voin vakuuttaa että ei tämä maailmanloppu ole romanttikalle, ei missään nimessä.

Mithrellas, kiitosta. Voin uskoa, että Armel/Halgor -käänne ei ole kaikkien mieleen. Mutta tuo Hamithin mustasukkaisuus lepää sillä pohjalla, että pojalla oli huono päivä ja sitten hän suuttui itselleen eikä halunnut enää hetkeen nähdä Armelia. Hän kaiketi luuli suututtaneensa Amelin kunnolla... Ja Armel taisi loppujen lopuksi tulla aikamoiseksi tuuliviiriksi. Ihmisen mieli on muutuvainen, Hamithia lainatakseni.

Olen iloinen, jos olet sitä mieltä että Aragorn on oma itsensä. Meinasin jo menettää hermoni, Thorongilina mies on paljon helpompi tapaus kuin tässä on, ehkä se johtuu näkökulmasta. Mutta Aragornin mielenkiinto Ciraélin myöhempiä vaiheita kohtaan sai hänet puoliksi unohtamaan Elnerielin valehtelun. Nyt häntä askarruttaa vain se, että miten Elneriel tietää niin paljon jos kerran valehtelee. Ja kyllä, Aragorn sai aikamoisen sätkyn kuullessaan, että poika oli nimetty hänen mukaansa. Ja kyllä poika oli Eórdanin, tai niin oli tarkoitus. (Ei, voin kertoa kyllä että Aragorn vieraili tuossa kylässä myöhemminkin. Mutta et sitten kuullut sitä minulta. :wink: ) Niin, tuo olisi perin ihana mahdollisuus, voisinkin kirjoittaa ylös... *haaveilee*

Itse asiassa en ajatellut, että Arwenin ja Aragornin välit olisivat mitenkään huonot, mutta Arwen hieman kimmastui kyllä siitä, kun Aragorn on jättänyt kertomatta noinkin "tärkeän" asian aikanaan. Mutta täytyypä sanoa, että eivät ne sinun ficisi ole ihan mielestäni kadonneetkaan... Kyllä siitä ehjästä perhe-elämästä silti suurin kuva on, uskoisin. Tuo riita oli hankala kirjoittaa, en halunnut heistä liian vihaisia...

Juuh, tuo on omituista, että he halusivat selvittää (tai Arwen halusi) asiat seuraneitojen kuullen, mutta Elnerielin oli kuultava se ja niin pois päin. Jokin omituinen mielenhäiriö ehkä, haltiamielen ihmeellisyyksiä.

Minä ajattelin tuota, että Kuninkaan seurue varmasti yöpyi enemmän katon alla kuin taivasalla, mutta ajatelin että noilla main oli monen päivän matka seuraaviin kyliin. Kyllähän he Edorasissa pysähtyvät, totta kai, eivätkä he koko aikaa ulkosalla nuku, sen lupaan.

Leida, kiitos. Onkin hauskaa kuulla, mitä mieltä olet tästä juonenkäänteestä, kun kerran olet ollut myös Armelin puolella tässä asiassa. Taisin sekoittaa kaiken aika taitavasti. :roll: Mutta saatpa nähdä, mitä tuleman pitää, en uskalla sanoa tähän yhtään enempää. Uskon kyllä sen, että tämä käänne olisi sopinut sekoittamaan ficciä aiemminkin, mutta tässä kohtaa se osoittautuu kaiketi kiinnostavammaksi. Ainakin jossain määrin... Armel on toki kasvanut, mutta sama tyttönen hän edelleen silti on.

Niinhän sitä luulisi, etteivät seuraneidot kuulisi, mutta Arwen ilmeisestikin halusi heidän kuulevan, kukaan ei tiedä miksi. Ja se on aivan totta, jos näin ei olisi käynyt, emme siitä tietäisi. Aragornin on tarkoitus olla hieman etäinen, koska näkökulma on kuitenkin Elnerielin, mutta toivottavasti hän ei ollut liian etäinen, ja kuten jo tuossa totesin, Thorongil on paljon helpompi tapaus kuin Kuningas Elessar.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Ja sitten vielä tuo, mitä sanoit Elnerielin ja Ciraélin sukulaisuudesta, sehän kävi ilmi jo tuolla aiemmin.
Ai niin, nyt muistankin! Piti kyllä hetken miettiä että missä se on tullut jo ilmi. Joo, anteeksi offaus :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Andune, ei tuo mitään. Itse jouduin käymään lukujen nimiä läpi kun en ollut varma, olinko jo käyttänyt yhden... :roll: Ehkä tämä paisui hiukan liikaa.


Uutta lukua... Ja jonkinmoinen ratkaisun osanenkin, sillä kun tarkemmin laskin, tämä on luvuista kolmanneksi viimeinen. :shock: Ei kai tämä nyt noin pitkällä vielä ole..? Hämmästyin, luulin että lukuja olisi tämän jälkeen vielä kolme. Mutta näköjään kaksi... Vähiin käy ennen kuin loppuu.

Luku 39: Odottamatonta

Halgor oli yrittänyt vältellä Armelia heidän välikohtauksensa jälkeen, hieman nolostuneena tapauksesta, muttei ollut onnistunut täysin. Armel oli kerran tullut puhumaan hänelle ja pyydellyt anteeksikin, mutta kumpikin heistä oli tiennyt, että tapaus ei ollut juuri kummankaan syytä erityisesti. Halgor tiesi, että Armel häpesi yhtä paljon kuin hänkin. Halgor ihmetteli yhä omaa osuuttaan asiassa. Hän oli kadottanut itsehillintänsä kokonaan täysin käsittämättömästä syystä. Nyt he ainakin olivat antaneet Hamithille syyn olla vihainen. Silti nuorukainen ei sitä enää ollut; Halgor ei tiennyt, mitä Armel oli tehnyt kun oli saanut Hamithin leppymään. Niin oli silti tapahtunut, ja Hamith näytti jälleen korviaan myöten rakastuneelta. Halgor oli paljon yksin, ja paiski töitä isänsä kanssa pajalla, vaikka ei niitä paljon ollut. Hän oli vihainen itselleen siitä että oli antanut sen tapahtua.

Viikko välikohtauksen jälkeen Halgor tapasi Miderielin torilta.
”Hei, Halgor! Oletko nähnyt Armelia?”
”En ole”, Halgor sanoi hiukan liian nopeasti.
Mideriel tuijotti häntä. ”Miksi käyttäydyt noin?”
”Miten?” Halgor kysyi.
”Onko jotain tapahtunut? Sinä vilkuilet ympärillesi kuin pelästynyt jänis.”
”Mitään ei ole tapahtunut”, Halgor vastasi, taaskin liian nopsaan. Hän tiesi Miderielin tietävän, että jotain oli tapahtunut.
”Eikä mitään muka ole tapahtunut. Kerro nyt, mitä sinä olet jo tänään ehtinyt?” Mideriel kysyi.
”En tänään, en tänään. Viikko sitten. Tänään en ole Armelia nähnyt”, Halgor sanoi.
”Etkä haluakaan nähdä, huomaan. Voit kyllä kertoa minulle”, Mideriel sanoi katsoen häntä vakavasti, ”Oletteko riidelleet jostain?”
”Ei, emme ole riidelleet, aivan päinvastaista” Halgor mutisi. Minkä ihmeen tähden hän oli sanonut sen?
”Et ole tosissasi, Halgor. Sinä et olisi antanut sen tapahtua!” Miderielin ilme oli kauhistunut. Halgor nyökkäsi surkeana. Mideriel sai hänet tuntemaan olonsa vielä huonommaksi.
”Voi hyvänen aika”, Mideriel lausui hitaasti. ”Miten?”
”En tiedä. Kaikki vain… tapahtui.”
”Elnerielin liittolaiset näyttävät käyvän vähiin”, Mideriel huokasi. Halgor käänsi kasvonsa pois. Mideriel tuntui tietävän aina kaikesta jotain, ja hän oli ainakin hyvä ottamaan asioista selvää.

¤

Armel oli jälkeenpäin aivan poissa tolaltaan. Halgor vältteli häntä, mutta hän oli sentään saanut Hamithin leppymään. Kaikki tuntui tapahtuvan hänelle liian nopeasti. Halgorin käytöksessäkään ei ollut mitään järkeä. Heidän ystävyytensä tuntui horjuvan. Tätä Armel oli pelännyt. Hän oli samalla toivonut, että Halgor kääntyisi hänen puoleensa kun Elneriel oli poissa, mutta nyt kun hänellä oli jo Hamith.. Onneksi nuorukainen ei tiennyt. Tutkimattomat olivat kohtalon tiet, Armel ajatteli itsekseen. Nyt kaikki tuntui väärältä. Se oli tuntunut hyvältä, hetken verran, silloin kun se oli tapahtunut, mutta nyt häntä kalvoi syyllisyys. Halgor oli ystävä, Armel oli huomannut ja ymmärtänyt sen jo kuukausia sitten. Kaikki oli nyt kuitenkin kääntynyt ylösalaisin.

¤

Kuninkaan seurue oli nyt Eriadorissa. He olivat matkustaneet runsaan kuukauden, viipyneet jonkin aikaa Edorasissa Kuningas Éomerin luona ja nyt oli kulunut muutama päivä siitä, kun he olivat kulkeneet Rohanin Aukosta ja saapuneet asumattomille Eriadorin alueille. Kuningas ja Kuningatar olivat tehneet sovun, mutta Elneriel oli pian huomannut olevansa tarkkailun kohteena. Häntä alkoi epäilyttää. Olisiko Kuningas sittenkin voinut tavata Erehélin, oliko hänen valheensa turha? Vähäinen toivo tuntui kadonneen täysin, mutta oli hän sentään matkalla kotiin. Se oli ainut lohdutus. Elneriel pelkäsi, että kun hänen valheensa olisi paljastettu, hänet pitäisi lähettää takaisin etelään. He olivat siihen kylläkin liian pitkällä, mutta kaikki tuntui pelon suurentamin mahdollisuuksin olevan mahdollista. Kukaan seurueesta ei tiennyt hänen oikeaa nimeään. Jokin hänessä oli tarkkailun syy, mutta mikä? Myös Ardenel ja Firlas olivat huomanneet tarkkailun eivätkä enää suhtautuneet häneen samoin.

Sinä iltana Kuningas kutsui Elnerielin taas puhumaan.
”Erehél, sinä sanoit, että olet ollut muutaman vuoden yksin, kun tulit puheillemme ja pyrit seuraneidoksi. Minä kuitenkin satun tietämään, että Ciraél kuoli jo Sormuksen Sodan aikoihin. Ilmeisesti isäsi kuoli ennen häntä.”
”Niin, korkea herra. Minun on tunnustettava, että valehtelin”, Elneriel sanoi murtuneena. ”Minun oli päästävä seuraneidoksi, ja ajattelin.. jos olisin kertonut totuuden, en ehkä olisi tässä! Kaikki muut ovat hyvistä perheistä ja korkeista suvuista lähtöisin, ja minä… Pyydän anteeksi, korkea herra, ja toivon teidän ymmärtävän.” Elneriel värisi, häntä pelotti. Loppuisiko kaikki nyt? Hän räpytteli kiivaasti silmiään pitääkseen kyyneleet poissa. Ilmeisesti Kuningas huomasi hänen mielentilansa.
”Niin. Saat anteeksi nyt, mutta toivon, ettei valheita ole enempää. Ja älä toki sanoko, että et ole hyvästä suvusta!”
”Kiitos, korkea herra, en sano, korkea herra”, Elneriel henkäisi.
”Mene nyt. Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä, korkea herra”, Elneriel vastasi, niiasi ja lähti pois. Hän oli selvinnyt, vaan häneltä tultaisiin vielä kyselemään. Miten hän siitä selviäisi, olisi täysin arvaamatonta.

¤

Kevät kului ja kääntyi jo miltei kesäksi. Armel oli paljon ulkona, milloin missäkin, yleensä Anirielin ja Nirielin kanssa tai Hamithin seurassa. Niriel oli jo yli vuoden vanha ja oli oppinut kävelemään. Pikkutyttö taapersi uskomattoman lujaa vauhtia eteenpäin, välillä kaatuillenkin, mutta jatkaen aina matkaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Niin Aniriel kuin Armelkin seurasivat tyttösen touhuja samalla jutustellen. Silti Armel huomasi kaipaavansa ystävää, jotakuta, joka ei ollut niin kuin Aniriel, oma sisar, tai Hamith, jolle ei voinut puhua aivan kaikesta. Elneriel oli ollut poissa jo kauan, yli puoli vuotta. Armel yllättyi huomatessaan kaipaavansa Elnerieliä, joka oli jo pitkään ehtinyt olla hänelle vihamies Halgorin tähden. Silti he olivat olleet ystäviä, ainakin Armelin puolesta, kun hän jälkeenpäin ajatteli. Armel mietti, miltä mahtoi tuntua Halgorista, jolle Elneriel oli ollut todella tärkeä. Vaan silti…

Armel ei ollut nähnyt Halgoria monestikaan vajaan kuukauden aikana. Kaikki tuntui olevan enemmän väärin kuin koskaan; Armel oli menettänyt nyt myös Halgorin. Mideriel oli vain harvoin hänen kanssaan, ja jollain lailla Armelista tuntui, että koko menneiden päivien ystävyys oli poissa hänen ja muiden väliltä. Hän oli kadottanut kaikki entiset siteensä perheen ulkopuolelle lähes kokonaan, ja hänellä oli enää vain Hamith. Hamith, joka alkoi jo ihmetellä hänen alakuloisuuttaan.

He olivat kävelyllä puistossa. Omenapuiden kukat olivat nupullaan, ja lehdet jo melko suuria. Aurinko paistoi pilvien lomasta silloin tällöin ja vielä talven jäljiltä viileä pohjoistuuli puhalsi Annúminasin ylitse.
”Armel, onko jokin vialla?”
”Miten niin, Hamith?” Armel kysyi havahtuen ajatuksistaan.
”Olet kovin hiljainen. Onko kaikki hyvin?”
”Olen vain niin yksin. Halgor välttelee minua, Elneriel on poissa ja Miderielkin on käynyt kaukaiseksi, vaikka ei ole kovin läheinen ollutkaan. Minulla on vain sinut ja Aniriel nyt, ei yhtään oikeaa ystävää”, Armel huokasi lopulta.
”Enkä minä ole ystäväsi?” Hamith kysyi epäluuloisesti.
”Olet, mutta et ainoastaan sitä. Tässä.. taitaa olla muutakin”, Armel sanoi hiljaa uskaltamatta katsoa Hamithiin.
”Niinhän se…” Hamith huokasi. ”Ja Halgor tosiaan on kuukauden mittaan käynyt omituiseksi.”
”Ole kiltti, puhutaan jostain muusta”, Armel pyysi. Hänen sanojaan seurasi lyhykäinen hiljaisuus. Hamith avasi suunsa muutamaan kertaan ja sulki jälleen kuin etsien sopivaa sanottavaa.
”Armel… tuletko sinä vaimokseni?”

Kysymys oli odottamaton ja Armel häkeltyi täysin saamatta sanaa suustaan. Hän Hamithin vaimoksi? Nuorukainen ei uskaltanut katsoa häneen päin.
”Hamith…” Armel henkäisi. Hamithin poiskäännetty katse vilahti häneen ja taas pois.
”Kyllä, Hamith!” Armel huudahti sitten saatuaan sanat suustaan. Hän kiersi kätensä nuorukaisen kaulaan. Muulla maailmalla ei sillä hetkellä ollut väliä. Kaikki menisi sittenkin hyvin. Hamith syleili häntä ja painoi kasvonsa hänen hiuksiinsa.
”Minä tiesin sen”, Hamith kuiskasi.
Kun Armel irrotti otteensa Hamithin kaulasta, Hamtih taikoi taskustaan esiin sormuksen. Kultaisen, pienen renkaan, jossa oli punainen kivi.
”Mennään puhumaan isällesi asiasta”, Hamith sanoi.
”Mennään”, Armel sanoi ja antoi Hamithin tarttua käsipuoleensa.

Elimar ei ollut uskoa kuulemaansa, kun Hamith oli selvittänyt hieman takellellen asiansa. Hän katseli tytärtään, jonka silmät loistivat, ja nuorukaista, joka oli kaikin puolin kunnollinen. Sitten hän huokasi, Armelin helpotukseksi hymyillen.
”Kyllä se vain minulle sopii. Vallan hyvinkin”, Elimar sanoi hymy kasvoillaan. ”Onnitteluni.”
Armel hyppäsi isänsä kaulaan ja nauroi ääneen. Sitten onnen kyyneleet sumensivat hänen silmänsä.

¤

Halgor yllättyi totisesti löytäessään Hamithin ja Armelin oveltaan käsi kädessä, hymyilevinä. Hän hämmästyi vielä enemmän, kun kuuli, mitä heillä oli kerrottavanaan.
”Me menemme naimisiin!” Armel julisti silmät loistaen, kasvot yhtenä hymynä.
”Onnea! Tämä oli hieno uutinen”, Halgor totesi. Armel näytti sormustaan ja oli selvästi onnensa kukkuloilla. Halgor kutsui ystävänsä sisälle ja keitti heille teetä.
”Koska tämä tapahtui?” hän kysyi.
”’Eilen”, Hamith vastasi. ”Eilen sain tyttären ja isän suostumaan.”
Armel hymyili. ”Itse asiassa pelkäsin hieman isälle puhumista, mutta Hamith hoiti asian hienosti”, hän sanoi.
”Mutta Elimar suhtautui asiaan hyvin. Onneksi”, Hamith sanoi.
”Onnea teille oikein paljon. Onnea”, Halgor sanoi tietämättä ollenkaan, mitä hänen pitäisi sanoa. Hän oli suunnattoman iloinen kummankin puolesta.

Toisin oli hänen kohdallaan. Elneriel oli poissa eikä palaisi, hän oli aivan yksin ja vailla tulevaisuutta.
”Halgor, kyllä sinunkin pitäisi joku rinnallesi löytää”, Hamith sanoi.
”Minun onneni ei tule olemaan totta, Hamith. Siksi iloitsenkin niin paljon teidän puolestanne, sillä hiljaisuus taitaa olla vaimoni nyt”, Halgor sanoi.
”Tuo on turhaa. Sinun on alettava elää ja unohdettava menneet”, Armel yritti. ”Se ei ole helppoa, mutta et voi katsoa taaksepäin. Olen sanonut näin ennenkin.”
”Menneitä en unohda; lupasin hänelle niin ennen kuin hän lähti.” Halgor oli kätkenyt sanat sydämeensä. Hän ei unohtaisi. Ja yhä teki kipeää sanoa Elnerielin nimi ääneen.
”Vaimo sinun on silti saatava”, Hamith päätti. ”Muistosta ei ole lämmittäjäksi.”
Halgor huokasi. ”Eipä ole ei. Tiedän, ettei hän palaa, mutta jokin pidättelee minua.”
Armel katsoi häntä myötätuntoisesti.
”Minä selvisin. Sinäkin tulet selviämään”, hän sanoi hiljaa.
”Kiitos sanoistasi, mutta en tiedä kuinka todet ne ovat. Katsotaan nyt”, Halgor sanoi.

¤

Viikkoja oli kulunut ja Kuninkaan seurue oli matkaamassa kohti pohjoista Eriadoria. Jotenkin he olivat onnistuneet menemään harhaan, sillä Kuningas oli ollut sisällä vaunuissa ja ensimmäiset vaunut olivat ajaneet harhaan, toiset olivat seuranneet niitä ja nyt koko letka oli keskellä metsää. Kuningas oli huokaisten lähtenyt muutaman muun kanssa etsimään tietä luottamatta tarpeeksi palvelijoihinsa.
”Tie on vähän matkaa tästä itään. En ymmärrä, miten suora, ja nyt hoidettukin tie voi kadota vaunujen alta noin vain. Minun pitäisi itse ajaa ensimmäisiä vaunuja!” Kuningas sanoi Kuningattarelle palattuaan.
”Tiedät varsin hyvin, ettei se ole mahdollista”, Kuningatar hymyili miehensä puuskahdukselle.
Elneriel, Ardenel ja Firlas jatkoivat teen juomista kuin eivät kuulisi tai näkisi, niin kuin tapa oli, jos heille ei puhuttu.
”Matkaa ei missään tapauksessa ole enää pitkälti; korkeintaan neljän päivän matka Briihin ja sieltä noin viikon verran Annúminasiin, ellei mitään tapahdu. Sanoisin, että matkaamme kuluu vielä runsaat kaksi viikkoa, ottaen huomioon ajan, jonka vietämme Briissä.”
Elneriel ilostui niistä sanoista suunnattomasti. Vain kaksi viikkoa, ja he olisivat perillä. Hän näkisi taas Annúminasin ja Halgorin ja perheensä… Elneriel ei voinut pidättää hymyä, jonka hän piilotti sitten kuppiinsa. Jos hyvin kävisi, hän saisi jäädä kotiin. Kaksi viikkoa. Elneriel huokasi onnellisena.
”Erehél, mitä nyt?” Ardenel kysyi hiljaa.
”Matka on pian ohitse”, Elneriel vastasi hymyillen. Hän ei ollut arvannutkaan, että he olisivat jo niin lähellä. Halgorin luokse, kotiin, hän olisi pian kotona! Elneriel tuskin edes muisti, miltä tuntui lämmin syli tai todellisen ystävän seura. Hän vajosi muistoihinsa typerä hymy kasvoillaan.
”Erehél, nukuitko sinä huonosti?” Kuningatar kysyi.
Elneriel hätkähti tajutessaan, että hänelle puhuttiin.
”Arvon rouva, luulen niin” hän vastasi tarttuen tekosyyhyn. Elneriel väläytti nopean hymyn. Ardenel katsahti häneen tietäen, ettei Elneriel ollut valvonut.
”Mikä sinua valvotti?”
”En tiedä. Vaunuissa oli melko kuuma, se saattaa olla syy”, Elneriel sanoi.

Silloin Elnerielin helpotukseksi Kuningas oli päättänyt jatkaa matkaa ja he nousivat ja menivät vaunuihin. Ardenel ei silti luovuttanut.
”Sinä nukuit viime yönä, tiedän sen, koska olin itse hereillä”, hän kuiskasi, niin, ettei Firlas kuulisi.
”Niin, mutta kuulostaa typerältä että vajosin muistoihini niin täysin, että näytin nukkuvalta. Ethän anna minua ilmi?” Elneriel pyysi.
Ardenel pudisti päätään ymmärtävä ilme kasvoillaan.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Hih, ihanaa! Minä kirjaimellisesti läimäytin kädet suuni eteen lukiessani Hamithin kosinnasta. Ja pian Elnerielkin on Annúminasissa ja kaikki menee kuin unelma. Tämä on mahtavaa.

Sitten seuraa nillitys. Miten kuvittelet että voin mitenkään selvitä jos tätä ficciä on jäljellä enää 2 lukua. Tarina on pitkä, mutta eipä sen pituutta ole huomannut. Se on sääli että tämä loppuu, toisaalta, toivottavasti saamme onnellisen lopun että saadaan jotain lohdutusta tähän. Mitä minä sitten luen kun tämä loppuu? Niiden ficcien lisäksi jotka on pitänyt jo kauan sitten lukea, tietysti.

Minä jo luulin että Elneriel kertoo Kuninkaalle kaiken, mutta ei niin käynytkään. No, minä nyt luulen kaikenlaista, ei kannata välittää.

Mitä tästä nyt osaisi sanoa. Tästä luvusta tuli hyvä olo :) Jatkoa jään odottelemaan innolla.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Andune, kiitos. :P Kyllähän se tästä alkaa pikku hiljaa toimia taas...

Voi, sinä selviät mahtavasti. Voin vihjata, että minun ficcaamiseni ei lopu tähän juttuun, ja suunnitteilla on kaksikin juttua (toinen tosin kovin epävarma yhteisjuttu, joka ei välttämättä edes ilmesty. joka tapauksessa...). Ja sitä paitsi on täällä ficcejä vaikka kuinka. Ja voithan lukea ne, jotka on jo kauan sitten pitänyt lukea, totta kai! :wink:

Ei, ei Elneriel kerro Kuninkaalle tässä vaiheessa yhtään mitään. Ihanaa, jos tästä tuli hyvä olo. :D (hymiöiden ylikäyttö tänään...)
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Jees! Olen tosi tyytyväinen, ettei tästä tullut Armel/Halgoria. :D Heh, yhdeksän kuukauden päästä sitten nähdään... "On se sinun lapsesi, Hamith, ihan tosi..." "Mutta rakas, miksi hänellä sitten on ruskeat hiukset ja silmät vaikka meidän kummankin suvussa ihmiset ovat kautta aikain olleet sinisilmäisiä ja vaaleahiuksisia?" No, oikeasti en muista minkä värisiä hiuksia noiden kahden perheissä oli, mutta... :P Tulipa innostuttua taas tästä minun lempiaiheestani (huoh).

Mukavaa, että Elneriel uskalsi tunnustaa valehdelleensa. Ja kuningas tietysti oli ymmärtäväinen, niin kuin odotinkin hänen olevan. Minä tykkäsin tuosta, kun hän muistutti Elnerieliä siitä, ettei ole huonosta suvusta. Minusta olisi kiva kuulla Aragornin kertovan Elnerielille enemmänkin tuosta äidin puolen suvustaan, ehkä se auttaisi Elnerieliä arvostamaan taustaansa vähän enemmän ja ehkä se kohottaisi tytön itsetuntoakin.

Minä en voinut olla ajattelematta, että Armel oli vähän kiittämätön, kun suri yksinäisyyttään vaikka hänellä kuitenkin oli sisarensa ja Hamith. Tuo Hamithin kosinta tuli aika yllättäen, mutta hyvä niin. Minusta on kiva, ettei Hamith jäänyt jahkailemaan sitä ikuisuuksiin. Toivottavasti mies vaan saa pidettyä mustasukkaisuutensa kurissa, tai ehkä pikemminkin pitäisi toivoa, ettei Armel enää erehtyisi sortumaan vanhoihin ystäviinsä...

Ja Elneriel erehtyi unelmoimaan. ;) Minä ehdin jo ihmetellä, miksi Arwen kysyi, oliko Elneriel nukkunut huonosti, mutta selitys seurasi pian.

Kurjaa, että tämäkin kohta loppuu. Kivaa sen sijaan, että sinulla on uusia juttuja suunnitteilla, ettei täällä meininki pääse ihan hiipumaan. (Itsekin voin kohtuullisella varmuudella alkaa lupailla uutta jatkoficciä jossain vaiheessa syksyä.)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Mithrellas, kiitoksia. Ei, minulla ei olisi ollut sydäntä tehdä tästä ficistä sittenkin Armel/Halgor-juttua, kun Elnerielkin on matkalla kotiin. Ja kyllä, tuo sinun tulevaisuudenkuvasi käväisi mielssäni, mutta enpä usko, että niin kävi. Muistit suht oikein nuo hiusten värit, paitsi että kumakin isä oli tumma... (tuollainen pikkuasia vain.) Ihanaa, että joku lukee juttuani noinkin tarkasti.

Aragorn ymmärtää Elnerieliä, hän uskoo jo tietävänsä tytön tarkoitusperistä jotakin. Ensi luvussa hiukan lisää juttua tuosta aiheesta, en uskalla kertoilla liikoja.

No juu, ehkä Armel on hieman kiittämätön, ainakin jossain määrin, kun muistaa sen, että Halgor olisi voinut kimpaantua häneen koska tahansa tämän ficin aikana. Ja ajatukseni oli, että Hamithin kosinta olisi täysi yllätys puoliksi miehelle itselleenkin, eikä siitä olisi mitään ennustetta.

Elneriel taitaa jäädä unelmoimaan aika paljonkin, kun loppua kohti mennään... Minkäs sille mahtaa. Oliko tuo kohta liiankin epäselvä, koska selitys tuli vasta myöhemmin? En itse aina näe niitä virheitä, jotka teen...

Minä pidän mielessä tuon lupauksen uudesta jatkoficistäsi, kyllä vaan. :wink: Uusia juttuja löytyy toki aina, ja aiheita sitäkin enemmän (jos vain pystyisi kehittelemään kaikelle aikaa...).
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Vastaa Viestiin