Valon voitto (Faramir/Éowyn, one-shot, PG)
Lähetetty: La Kesä 30, 2007 3:32 pm
Title: Valon voitto
Author: Leida
Genre: Romance
Pairing: Faramir/Éowyn
Rating: PG
Disclaimer: Tolkien omistaa kaiken ja rahallista hyötyä tästä ei minulle heru.
Summary: Kaikki toivomme oli matkannut itään. Niin minä olin luullut, mutta nyt näin, että osa toivosta oli jäänyt ja seisoi minun vierelläni ja varjosti hennolla kädellään silmiään kuin olisi niin tekemällä nähnyt aina sotakentälle ja epätoivon keskipisteeseen saakka.
A/N: Tämän ficin idea syntyi aivan hetken inspiraatiosta. Minulla ei ole ollut mitään tarkoitusta kirjoittaa Faramirista ja Éowynista (en ole uskaltanut). Kuitenkin myöhään illalla, kun olin jo ikään kuin nukkumassa, mieleeni pujahti eräs lause ja tietysti oli pakko nousta ja kirjoittaa se muistiin. Sitten seurasi toinenkin lause ja niin minä kirjoitin vielä reilusti puolen yön jälkeen ja vilkuilin toisella silmällä epätoivoisena kelloa, koska tiesin, että seuraavana aamuna olisi mentävä töihin viideksi. Ja sitten minä uskalsin pistää aikaansaannokseni teidän kiusaksenne. Kommentteja anelen.
Valon voitto
Minun ruumiini, joka kauan oli heittelehtinyt kuumeen kourissa, oli terve, sillä itse kuningas oli tullut ja ojentanut kätensä ja vetänyt minut houreista takaisin elävien tielle. Parantajien huomassa minä vahvistuin niin, että sain voimia kävellä Parannuksen Tarhan puutarhassa. Askeleeni johtivat pian itäiselle muurille ja siinä minä seisoin kaukaisuuteen katsellen, etsien merkkiä viestintuojasta, vaikka tiesinkin, että oli liian aikaista toivoa uutisia. En nähnyt muuta kuin taistelun jäljiltä turmeltuneen maan palaneine rakennuksineen, ja se oli näky, jota en olisi halunnut mieleeni tallettaa.
Minun ruumiini oli parantunut, mutta epätoivo painoi sydäntäni kuin rautainen alasin.
Mutta kun seisoin muurilla sydän huolesta raskaana ja tähyilin itään, näytti elämä minulle, kuinka synkimmälläkin hetkellä voi löytää toivonsäteen. Sillä minä näin hänet, neidon pukeutuneena hohtavan valkoiseen, ja hohtavan hän tuntui itsekin kuin jää, josta aurinko heijastuu. Sillä hetkellä, niin mahdottomalta kuin se tuntuukin, minä unohdin täysin sodan ja sen huolet, kansani tuhon ja epätoivon. Minä katselin neitoa ja ihastelin kauneutta, jota tämä hohkasi ympärilleen ja näin, että neidon silmissä asui suru, niin viiltävä, että se oli halkaista sydämeni.
Minä olin luullut, ettei sydämeeni mahtunut enää enempää surua. Sen täyttivät kuvat poisnukkuneesta isästä, kaukana kotoa kaatuneesta veljestä ja Sauronin ikeen alle puristetusta Gondorin kansasta. Mutta jokin vihlaisi vielä syvemmällä sisimmässäni kuin koskaan aikaisemmin, kun näin, kuinka epätoivo kalvoi neitoa ja miten hänen hymynsä oli kylmä, niin kuin hänen sydämessään ei olisi tarpeeksi hehkua sitä lämmittämään.
Kaikki toivomme oli matkannut itään. Niin minä olin luullut, mutta nyt näin, että osa toivosta oli jäänyt ja seisoi minun vierelläni ja varjosti hennolla kädellään silmiään kuin olisi niin tekemällä nähnyt aina sotakentälle ja epätoivon keskipisteeseen saakka. Ja niin hänen kuin minunkin ajatukseni kulkivat kuninkaan mukana, joka ratsasti joukkojensa kärjessä kohti ratkaisua.
Minun rakkauteni syttyi neitoa kohtaan, jonka kauneutta verhosi kylmä verho ja toivoin näkeväni hänen poskillaan elämänilon punan, mutta sellaista niille ei syttynyt. Neito näytti siltä kuin olisi halunnut huhuilla kuoleman kynnyksensä yli, vaikka se häälyikin jo nurkan takana.
Katsellessani neitoa minä kirosin näitä aikoja, jolloin naisten piti kasvaa epätoivoon ja pelkoon, odottaa kotona sydän huolesta kipeänä, kun miehet kaatuivat taistelukentillä. Millaista tuskaa aiheuttikaan se, että oli aina tuomittu jäämään katsomaan taisteluun marssivien miesten perään ja odottamaan huonoja uutisia, sillä hyviä tuskin koskaan oli. Mietin kuinka kylmä ja katkeroitunut minusta olisi tullut, jos en olisi saanut mahdollisuutta tehdä omaa osaani taistelussa pahaa vastaan, ja värisin ajatuksesta. Ymmärrettyäni kaiken tämän en voinut syyttää neitoa siitä, että hän oli ratsastanut taisteluun, että hän viimeisen koetuksen koittaessa ei ollut suostunut jäämään sivuun. Vihollista oli syyttäminen siitä katkeruudesta, jota hänen kasvonsa heijastivat.
Siinä muurilla seisoessamme jäytävä epätietoisuus yhdisti meitä molempia. Kalpeaa neitoa, jonka hiukset valuivat vaaleina suortuvina selkää pitkin ja minua, Gondorin käskynhaltijaa, joka kohtalon oikusta olin jäänyt pois tuosta viimeisestä taistelusta. Enkä neitoa katsoessani osannut olla siitä kokonaan pahoillani. Jos jossakin halusin viettää viimeiset tämän valtakunnan päivät, se oli tässä hänen vieressään, häälyipä päittemme yllä kuinka raskas pelon pilvi hyvänsä. Meillä molemmilla oli omat surumme painolastinamme, mutta me katselimme itään ja odotimme viestiä. Pelkäsimme pahinta, emmekä edes uskaltaneet toivoa hyvää.
Neidon epätoivo oli niin sydäntä riipaisevaa, etten voinut olla säälimättä häntä. Se näkyi hänen jokaisesta askeleestaan ja liikkeestään ja alati se välkkyi hänen silmissään. Olisin halunnut lohduttaa häntä, mutta havaitsin, että hän oli luonut ympärilleen kuoren, josta kaikki lohduttavat sana kimposivat pois. Hän ei halunnut sääliä, enkä minä halunnut sitä hänelle antaa, sillä se on lahja, jota vain harvat osaavat arvostaa. Rakkauteni minä halusin laskea hänen jalkojensa juureen, mutten voinut, sillä hän oli sokea kaikelle muulle paitsi omalle epätoivolleen ja olisi huomaamattaan potkinut sen tomuksi maahan.
”Minun sydämeni on surusta kipeä”, hän sanoi kerran ja tuijotti itään, jossa hän oli alati ajatuksissaan, kun ei voinut olla oikeasti.
”Niin minunkin”, minä vastasin ja näin hänen kääntävän päänsä ja katsovan minuun aivan kuin olisi juuri ymmärtänyt jotakin. Hetkeksi suru väistyi hänen silmistään ja niistä loisti lämmin hehku. Ja kun viiltävä tuuli ajoi meidät alas muurilta seinien suojaan, hän kulki edeltäni ja hänen askelissaan oli hapuilevaa kepeyttä.
Kun viestintuoja toi kaupunkiin ilosanoman, oli se liian suuri mahtuakseen sydämeeni. Minä katsoin vieressäni seisovan neidon kalpeisiin kasvoihin ja hänen hymystään ymmärsin, ettei kaikki loppuisikaan. Minusta tuntui tyhjältä, mutta vähitellen ilo hiipi mieleeni ja liikkeisiini niin, että pian se täytti minut kokonaan. Ja niin minä luulin sen tekevän myös neidolle, mutta tuokion kuluttua käsitin, että hänen ajatuksensa vaelsivat yhä kuninkaan mukana. Mutta minä en saanut ajatuksistani pois valkoisissa kulkevaa neitoa ja niin menin ja avasin sydämeni hänelle toivoen, että pakkanen olisi hänen sydämestään väistynyt niin, että hän saattaisi sitä ymmärtää.
Ja viimein neidon sydän suli minulle, ja minä vannoin, etten tukahduttaisi hänen elämänliekkiään, joka sitkeänä oli noussut tuhkasta. Minun rakkauteni ei vangitsisi häntä, ei rakentaisi häkkiä hänen ympärilleen, vaan antaisi hänen kulkea vapaana. Hänen vahvaa henkeään ei enää poljettaisi routaiseen maahan niin, että se saisi jääkuoren ympärilleen.
Vaikka me olimme voittaneet, oli murheella vielä sijansa neidon sydämessä niin kuin minunkin sydämessäni, sillä menestyksestämme oli maksettu kova hinta. Minä olin menettänyt isäni ja neito miehen, jota rakasti isänään. Ja kyyneliä vuodatettiin noille menetyksille, mutta ne olivat puhtaita kyyneliä. Katkeruutta niissä ei ollut, sillä sen me jätimme taaksemme. Ja me tiesimme, että kaikki tätä maailmanaikaa kohtaavat surut me tästä lähtien halusimme kokea yhdessä. Vähitellen suru haipui haikeaksi kaipaukseksi, eikä se estänyt onnea. Onnellisuus levittäytyi ympärillemme niin kuin huovan lämpö ympäröi nukkujan kylmänä yönä.
”Éowyn, rakkaani”, minä kuiskasin, ja minun sanani olivat toivoa täynnä.
Loppu
Author: Leida
Genre: Romance
Pairing: Faramir/Éowyn
Rating: PG
Disclaimer: Tolkien omistaa kaiken ja rahallista hyötyä tästä ei minulle heru.
Summary: Kaikki toivomme oli matkannut itään. Niin minä olin luullut, mutta nyt näin, että osa toivosta oli jäänyt ja seisoi minun vierelläni ja varjosti hennolla kädellään silmiään kuin olisi niin tekemällä nähnyt aina sotakentälle ja epätoivon keskipisteeseen saakka.
A/N: Tämän ficin idea syntyi aivan hetken inspiraatiosta. Minulla ei ole ollut mitään tarkoitusta kirjoittaa Faramirista ja Éowynista (en ole uskaltanut). Kuitenkin myöhään illalla, kun olin jo ikään kuin nukkumassa, mieleeni pujahti eräs lause ja tietysti oli pakko nousta ja kirjoittaa se muistiin. Sitten seurasi toinenkin lause ja niin minä kirjoitin vielä reilusti puolen yön jälkeen ja vilkuilin toisella silmällä epätoivoisena kelloa, koska tiesin, että seuraavana aamuna olisi mentävä töihin viideksi. Ja sitten minä uskalsin pistää aikaansaannokseni teidän kiusaksenne. Kommentteja anelen.
Valon voitto
Minun ruumiini, joka kauan oli heittelehtinyt kuumeen kourissa, oli terve, sillä itse kuningas oli tullut ja ojentanut kätensä ja vetänyt minut houreista takaisin elävien tielle. Parantajien huomassa minä vahvistuin niin, että sain voimia kävellä Parannuksen Tarhan puutarhassa. Askeleeni johtivat pian itäiselle muurille ja siinä minä seisoin kaukaisuuteen katsellen, etsien merkkiä viestintuojasta, vaikka tiesinkin, että oli liian aikaista toivoa uutisia. En nähnyt muuta kuin taistelun jäljiltä turmeltuneen maan palaneine rakennuksineen, ja se oli näky, jota en olisi halunnut mieleeni tallettaa.
Minun ruumiini oli parantunut, mutta epätoivo painoi sydäntäni kuin rautainen alasin.
Mutta kun seisoin muurilla sydän huolesta raskaana ja tähyilin itään, näytti elämä minulle, kuinka synkimmälläkin hetkellä voi löytää toivonsäteen. Sillä minä näin hänet, neidon pukeutuneena hohtavan valkoiseen, ja hohtavan hän tuntui itsekin kuin jää, josta aurinko heijastuu. Sillä hetkellä, niin mahdottomalta kuin se tuntuukin, minä unohdin täysin sodan ja sen huolet, kansani tuhon ja epätoivon. Minä katselin neitoa ja ihastelin kauneutta, jota tämä hohkasi ympärilleen ja näin, että neidon silmissä asui suru, niin viiltävä, että se oli halkaista sydämeni.
Minä olin luullut, ettei sydämeeni mahtunut enää enempää surua. Sen täyttivät kuvat poisnukkuneesta isästä, kaukana kotoa kaatuneesta veljestä ja Sauronin ikeen alle puristetusta Gondorin kansasta. Mutta jokin vihlaisi vielä syvemmällä sisimmässäni kuin koskaan aikaisemmin, kun näin, kuinka epätoivo kalvoi neitoa ja miten hänen hymynsä oli kylmä, niin kuin hänen sydämessään ei olisi tarpeeksi hehkua sitä lämmittämään.
Kaikki toivomme oli matkannut itään. Niin minä olin luullut, mutta nyt näin, että osa toivosta oli jäänyt ja seisoi minun vierelläni ja varjosti hennolla kädellään silmiään kuin olisi niin tekemällä nähnyt aina sotakentälle ja epätoivon keskipisteeseen saakka. Ja niin hänen kuin minunkin ajatukseni kulkivat kuninkaan mukana, joka ratsasti joukkojensa kärjessä kohti ratkaisua.
Minun rakkauteni syttyi neitoa kohtaan, jonka kauneutta verhosi kylmä verho ja toivoin näkeväni hänen poskillaan elämänilon punan, mutta sellaista niille ei syttynyt. Neito näytti siltä kuin olisi halunnut huhuilla kuoleman kynnyksensä yli, vaikka se häälyikin jo nurkan takana.
Katsellessani neitoa minä kirosin näitä aikoja, jolloin naisten piti kasvaa epätoivoon ja pelkoon, odottaa kotona sydän huolesta kipeänä, kun miehet kaatuivat taistelukentillä. Millaista tuskaa aiheuttikaan se, että oli aina tuomittu jäämään katsomaan taisteluun marssivien miesten perään ja odottamaan huonoja uutisia, sillä hyviä tuskin koskaan oli. Mietin kuinka kylmä ja katkeroitunut minusta olisi tullut, jos en olisi saanut mahdollisuutta tehdä omaa osaani taistelussa pahaa vastaan, ja värisin ajatuksesta. Ymmärrettyäni kaiken tämän en voinut syyttää neitoa siitä, että hän oli ratsastanut taisteluun, että hän viimeisen koetuksen koittaessa ei ollut suostunut jäämään sivuun. Vihollista oli syyttäminen siitä katkeruudesta, jota hänen kasvonsa heijastivat.
Siinä muurilla seisoessamme jäytävä epätietoisuus yhdisti meitä molempia. Kalpeaa neitoa, jonka hiukset valuivat vaaleina suortuvina selkää pitkin ja minua, Gondorin käskynhaltijaa, joka kohtalon oikusta olin jäänyt pois tuosta viimeisestä taistelusta. Enkä neitoa katsoessani osannut olla siitä kokonaan pahoillani. Jos jossakin halusin viettää viimeiset tämän valtakunnan päivät, se oli tässä hänen vieressään, häälyipä päittemme yllä kuinka raskas pelon pilvi hyvänsä. Meillä molemmilla oli omat surumme painolastinamme, mutta me katselimme itään ja odotimme viestiä. Pelkäsimme pahinta, emmekä edes uskaltaneet toivoa hyvää.
Neidon epätoivo oli niin sydäntä riipaisevaa, etten voinut olla säälimättä häntä. Se näkyi hänen jokaisesta askeleestaan ja liikkeestään ja alati se välkkyi hänen silmissään. Olisin halunnut lohduttaa häntä, mutta havaitsin, että hän oli luonut ympärilleen kuoren, josta kaikki lohduttavat sana kimposivat pois. Hän ei halunnut sääliä, enkä minä halunnut sitä hänelle antaa, sillä se on lahja, jota vain harvat osaavat arvostaa. Rakkauteni minä halusin laskea hänen jalkojensa juureen, mutten voinut, sillä hän oli sokea kaikelle muulle paitsi omalle epätoivolleen ja olisi huomaamattaan potkinut sen tomuksi maahan.
”Minun sydämeni on surusta kipeä”, hän sanoi kerran ja tuijotti itään, jossa hän oli alati ajatuksissaan, kun ei voinut olla oikeasti.
”Niin minunkin”, minä vastasin ja näin hänen kääntävän päänsä ja katsovan minuun aivan kuin olisi juuri ymmärtänyt jotakin. Hetkeksi suru väistyi hänen silmistään ja niistä loisti lämmin hehku. Ja kun viiltävä tuuli ajoi meidät alas muurilta seinien suojaan, hän kulki edeltäni ja hänen askelissaan oli hapuilevaa kepeyttä.
Kun viestintuoja toi kaupunkiin ilosanoman, oli se liian suuri mahtuakseen sydämeeni. Minä katsoin vieressäni seisovan neidon kalpeisiin kasvoihin ja hänen hymystään ymmärsin, ettei kaikki loppuisikaan. Minusta tuntui tyhjältä, mutta vähitellen ilo hiipi mieleeni ja liikkeisiini niin, että pian se täytti minut kokonaan. Ja niin minä luulin sen tekevän myös neidolle, mutta tuokion kuluttua käsitin, että hänen ajatuksensa vaelsivat yhä kuninkaan mukana. Mutta minä en saanut ajatuksistani pois valkoisissa kulkevaa neitoa ja niin menin ja avasin sydämeni hänelle toivoen, että pakkanen olisi hänen sydämestään väistynyt niin, että hän saattaisi sitä ymmärtää.
Ja viimein neidon sydän suli minulle, ja minä vannoin, etten tukahduttaisi hänen elämänliekkiään, joka sitkeänä oli noussut tuhkasta. Minun rakkauteni ei vangitsisi häntä, ei rakentaisi häkkiä hänen ympärilleen, vaan antaisi hänen kulkea vapaana. Hänen vahvaa henkeään ei enää poljettaisi routaiseen maahan niin, että se saisi jääkuoren ympärilleen.
Vaikka me olimme voittaneet, oli murheella vielä sijansa neidon sydämessä niin kuin minunkin sydämessäni, sillä menestyksestämme oli maksettu kova hinta. Minä olin menettänyt isäni ja neito miehen, jota rakasti isänään. Ja kyyneliä vuodatettiin noille menetyksille, mutta ne olivat puhtaita kyyneliä. Katkeruutta niissä ei ollut, sillä sen me jätimme taaksemme. Ja me tiesimme, että kaikki tätä maailmanaikaa kohtaavat surut me tästä lähtien halusimme kokea yhdessä. Vähitellen suru haipui haikeaksi kaipaukseksi, eikä se estänyt onnea. Onnellisuus levittäytyi ympärillemme niin kuin huovan lämpö ympäröi nukkujan kylmänä yönä.
”Éowyn, rakkaani”, minä kuiskasin, ja minun sanani olivat toivoa täynnä.
Loppu