Across The Time (15 osaa, viimeinen) PG-13

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Amene
Puolituinen
Viestit: 344
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 7:53 pm
Paikkakunta: Vantaa

Across The Time (15 osaa, viimeinen) PG-13

Viesti Kirjoittaja Amene »

Ratin: G(Myöhemmin PG-13)
Genre: Draama ja Romance
Pari: Hmm..*wirn* Adelein ja.. arvatkaa
Palaute: Noh.. Kaikkea

Summary: Adelein joutuu ajassa taaksepäin ja mitäköhän tapahtuu?

A/N, Eli tämä on alussa hieman surkeahko, paranee loppuun mentäessä. Min kehityin kirjoittajana XD Laitan kaikki osat tähän suoraan XD.

----------------------------------------------------------------------------------

[b]1 osa[/b]

Tuuli heilutti heiniä ja puita lempeästi. Linnut vsertelivät iloisasti. Nuori naispuolinen haltia hymyili onnellisena ja painui makaamaan hymyillen. Hän tunsi pehmeän maan ympärillään. Kuuli lintujen iloisen viserryksen ja ympärillään olevien heinien laulun.
" Adelein! Missä olet?" Kaikui huuto rikkoen harmonian. Haltia rypisti kulmiaan ja kohottautui kyynerpäidensä varaan. Pellon läpi kahlasi kiireisen näköisesti vanhempi mieshaltia.
" Niin?" Adeleiniksi kutsuttu haltia kysyi. Vanhempi haltia pysähtyi hänen kohdalleen katsoen naista ankarasti. Adelein nauroi iloisesti miehen katseelle.
" Miksi noin myrtynyt ilme rakas Isäni?" Mies katsoi pitkään taas nauravaa nuorta naista. Hän hymyili ja sipaisi hellästi naisen hiukset tämän suippojen korvien taakse.
" Voi sinua rakas tyttäreni. Et muutu ikinä. Mutta Cerdor Valkoisella on asiaa sinulle" Mies sanoi ja Nuori nainen hymyili.
" En tietenkään. Mutta olen menossa rakas Isäni Cenral" Adelein vastasi ja lähti hitaasti kävelemään kohti pellon laitaa. Cenral jäi hymyillen katsomaan tyttärensä jälkeen.

Adelein asteli iloisesti kartanolle päin. Cendorn luokse oli aina yhtä juhlaa mennä. Velholla oli aina jotain yllätyksiä tastunpohjassa.
Adelein koputti massiiviseen oveen hieman epäröiden. Pian sisältä kuului nopeita askeleita huudan seuratessa perässä:
" Tullaan!" Haltia kuuli velhon äänestä innostuneisuuden. Mitä tuo hassu velho oli tänäänkin keksinyt.
Ovi aukesi ja sen takana seisoa valkeahiuksinen-ja partainen vanha mies. Mies seisoi suorassa pitkällä varreltaan.
" Adelein! Hyvä, että tulit niin nopeasti!" Velho sanoi ja Adelein virnisti nyökätessään.
" Isällä on aina se homma hanskassa" Haltia nauroi iloisesti lauseelleen. Cendor vain pudisti hymyillen päätään nuorelle naiselle.
" Mennäänkö sisälle?" Hän ehdotti ja haltia nyökkäsi seuraten Velhoa sisälle kartanoon.
He astelivat läpi suuren hallin pieneen huoneeseen sen perällä. Adelein katseli huoneen tavaroiden kirjoa suurella mielenkiinnolla. Cendor sen sijaan käveli suoraan huoneen keskellä olevan laitteen luokse.
" Tulehan tänne Adelein" Velho sanoi ja Haltia asteli varovasti esineiden keskellä laitteen luokse. Hän siveli laitteen outoja muotaja ja kääntyi luomaan kummastuneen katseen Cendoriin.
" Se on aikakone ja se vie ajassa eteen-tai taaksepäin" Velho selitti ja Adelein nyökkäsi. Hän siveli lukuisia nappeja.
" Mitä nämä ovat?" Haltia kysyi ja kurkotti kohti suurimpaa nappia.
" EI ÄLÄ-!" Cendor huusi liian myöhään. Adelein päästi sormensa ylös ja nappi ponkaisi takaisin paikkaansa. Hän kääntyi katsomaan silmät suurina Velhoa, jonka suu käni, muttei ääntä kuulunut. Hän avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta tunsi paiskautuvansa jonnekkin.
" Auh.." Adelein voihkaisi osuessaan kovaa maahan. Hän nousi hitaasti ylös ja pudisteli lehtiä hameestaan.
" Ups.." Hän mumisi katsoessaan ympärilleen. Massiiviset puut ympätöivät häntä jokapuolelta.
" Voi jumala.." Haltia parahti ja vaipui istumaan maahan painaen päänsä käsiinsä. Hänellä ei ollut aavistustakaan missä oli.
" Mitä tein?.. Voi kumpa en olisi painanut sitä kirottua nappia!" Hän kiljui suutuspäissään ja katseli vihoissaan ympärilleen. Vaikka metsä tuntui kodikkaalta ja rauhoittavalta se ei tasannut Adelein kiehuvaa mieltä.
" Mikä painaa Neitiä?"


[b]2. osa[/b]

Haltia hyppäsi pystyyn ja kääntyi kohti puhujaa. Hän huomaisi katsovansa suoraan sinisiin silmiin. He tuijottivat kauan toisiaan kunnes Adelein astui askeleen taaksepäin ja huomasi silmien omistajan olevan miespuolinen haltia. Tämän hiukset hipoivat yläselkää. Adelein antoi katseensa vaeltaa toisen Haltian kasvoilla.
" Kuka olet?" Hän kuiskasi ja kohtasi taas nuo siniset silmät. Miespuolinen haltia hymyili hieman.
" Olen Synkmetsän Prinssi Legolas Viherlehti" Haltia esittäytyi pienesti kumartaen. Adelein vai tuijotti eteensä silmät suurina.
" Ei voi olla totta.." Hän kuiskasi ja tuijotti tuon legendaarisen haltian ohi. Legolas kurtisti kulmiaan huolestuneena.
" Mikä sinulle tuli?" Haltia kuiskasi astuen hänen lähelleen luoden huolestuneen katseen naiseen. Adelein vain pudisti päätään hokien ettei tämä voinut olla totta.
" Hei, Neiti, mikä sinulle tuli?" Legolas kysyi taas huolestuneena ja Adelein pudisti taas vain päätään. Mihin hän oli itsensä hommannut?
" Ei olisi pitänyt painaa sitä kirottua nappia!" Hän kiljui ja Legolas perääntyi hänen luotaan. Hän loi huolestuneita katseita Haltiaan, joka vaipui maahan polvilteen huutaen. Hiljaa Legolas hiipi toisen luo ja tarttui tätä olkapäästä.
" Mistä sinä puhut?" Hän kuiskasi silkinpehmeällä äänellä ja Adelein ei vastannut. Hän kaivautui syvemmälle mieleensä. Pikkuhiljaa kyyneleet alkoivat vuotaa tämän kasvoilla. Hän ei ymmärtänyt miksi hänen oli pitänyt mennä painamaan sitä kirottua nappia!
Ilman sitä Adelein olisi nyt onnellisen atutkimassa Cendorin esineitä. Hän tunsi vahvat käsivarret ympärillään ja painautua vasten Legolasta. Hän kasteli toisen rinnuksen, muttei välittänyt.
" Rauhoitu.. Mikään ei voi olla noin pahasti.." Legolasin lempeä ääni tyynnytteli pikkuhiljaa Adelein. Rauhoitettuaan tarpeeksi hän vetäytyi pois toisen luota nolona.
" Anteeksi.." Hän mutisi ja nousi ylös Legolasin kanssa samaan aikaan.
" Mistä? Autan vain toista haltiaa jolla on ilmiselvästi murheita" Legolas sanoi katsoen toista silmiin. Adelein hymyili hieman.
" Kiitos. Unohdin esittäytyä. Olen Adelein Haltiametsä" Hän esitteli itsensä ja Legolas nyökkäsi.
" Hauska tutustua. Haluatko tulla kanssani samaa matkaa Rivendelliin?" Haltia kysyi ja Adelein nyökkäsi.
" Mitä muutakaan tässä voi tehdä.." Hän sanoi hiljaa ja Legolas loi kummastelevan katseen naiseen, mutta ei kysynyt. He jatkoivat matkaa hiljaisuuden vallitessa. Adelein oli kaivautunut omiin ajatuksiinsa ja Legolas vain nautti hiljaisuudesta.
He tarpoivat läpi päivän ja illan suussa tavaanrantaan kuvastu kauniin kaupungin siluetti.
" Oih.. En uskonut sen näyttävän noin kauniilta siluettinakin.." Adelein kuiskasi ja Legolas loi häneen kummastuneen katseen.
" En ymmärtänyt" Legolas mumisi ja Adelein naurahti hiljaa.
" Kuka voisi?" Haltia sanoi ja katsoi kohti kylää. Tämän takia hän saattaisi antaa itselleen anteeksi ja myös hänen takiaa. Adelein vilkaisi sivuslmällä vierellään kulkevaan haltiaan. Legolas oli komea ilmestys. Kylän tytöt tulisivat kateellisiksi jos kuulisivat hänen tavanneen tuon haltian. Adelein nauroi ajatukselle iloissaan.
" Mikä noin naurattaa?" Legolas kysyi hiljaa häneltä ja Adelein vilkaisi toista haltiaa hieman hämillään.
" E-ei mikään. Pelkkä muisto vain.." Adelein kuiskasi ja katsoi taas kylään. Niin pelkkä muisto vain. Mutta kyllä aina hänen omaan aikaansa päästään. Enintään tuhansien vuosien päästä.
" Miksi muuten olet matkalla Rivendeliin?" Hän kysyi mielenkiinnolla Legolasilta, joka hymyli hieman.
" Elrond kutsui" Kuului haltian vastaus ja Adelein virnisti.
" Aijaa, että niin. Siis aina teet niin kuin pappa Elrond käskee?" Adelein härnäsi ja Legolas vilkaisi häntä yllättyneenä. Adelein nauroi iloisesti.
" Se oli vitsi! Eikä Synkmetsän haltiat osaa laskea leikkiä? Olettepa te hölmöjä!" Haltia nauroi ja läppäsi miestä käteen leikillään. Nyt Legolaskin tajusi asian ja yhtyi naisen iloiseen nauruun omalla äänellään.
Adelein vilkaisi Legolasta sivusilmällä. Kuinka tämä oli niin komea? Legolas tunsi tuijotuksen ja kohtasi Adelein silmät. Nauru hiipui ja kummatkin vain tuijottivat toistensa silmiin. Adelein tunsi punan leviävän kasvoilleen. Hän oli haltia muttei voinut hillitä itseään punastuvansa! Ei siinä mitään, tiesihän hän ettei ollut hyvä siinä mielenhallitsemisasiassa.
Yllättäen Legolas vilkaisi sivulleen hämmäntyneenä ja Adelein pakottautui pois ajatuksistaan. Silloin hänkin kuuli sen. Kuului laukka askelia ja Legolas tuijotti silmä tarkkana heidän taakseen.
Pian tien takaa ilmestyi viisi hevosta, kaikilla ratsastajana ihminen. Legolas kurtisti kulmiaan ja astui tiellä. Ihmiset pysäyttivät hevosensa yllättyneinä.
" Minne olette menossa?" Legolas tiukkasi ja yksi ratsastajista astui eteenpäin hevosellaan.
" Rivendeliin Elrondin kutsusta" Mies selitti ja Legolas nyökkäsi astuen sivuun. Pian ihmisistä oli jäljellä vain hitaasti laskeutuva pölypilvi.
" Miksi sinä noin teit?" Adelein tivasi Haltialta, joka katsoi häntä yllättyneenä.
" Eihän tuntemattomia päästetä nykyisin Rivendeliin noin vain. Varsinkaan nyt" Legolas selitti kummastuneena ja Adelein oli valmis löymään itseään.
Tietenkin, sillä nyt paha oli kaikkialla. Niin kauan kunnes Sormuksensaattue tuhoaa sen. Hän vilkaisi Legolasta, joka asteli taas tietä pitkin vihellen. Saattuetta ei oltu varmaan valittu vielä, sen huomasi haltian asenteesta. Jos se olisi tapahtunut tai edes tieto valtasormuksen löydöstä saavuttanut Legolasin korvat, ei silloin tämän kasvoja koristaisi nin iloinen hymy. Ei sillöin sen tilalla varjot ja huoli risteilisivät noilla komeilla kasvoilla.
Adelein huokaisi. Hän ei voinut antaa itselleen sitä, että meni söheltämään sen napin kanssa. Legolas vilkaisi nopeasti toista haltiaa. Adelein kohotti katseensa kohaten taas nuo siniset silmät. Hän laski apeana taas katseensa tien pintaan. Hän ei voinut ihastua, koska Legolas eli tuhansia vuosia ennen häntä. Legolas oli legenda. Jos heidän tarunsa edes alkaisi sillä ei olisi ikinä onnellista loppua. Hän huokaisi taas syvään.
" Mikä painaa noin paljon nuorta mieltäsi?" Kuului kuiskaus hänen korvansa luota ja Adelein kohotti säikähtäen katseensa Legolasiin, joka oli kumartunut häntä kohti. Hän tunsi punan leviävän taas kavoilleen. Vaikka hän yritti taistella vastaan se ei onnistunut millään.
" En ole ennen nähnyt haltian punastuvan.." Legolas kuiskasi katsellen Adelein kasvoja. Adelein hymyili nolona.
" En olekkaan kuin sinä" Hän mumisi ja Legolasin silmät suurenivat hämmmästyksestä.
" Oletko puolhaltia?" Hän kysyi ja Adelein pudisti päätään.
" En. Aikani haltiat vain ovat-" Hän läppäsi kätensä suunsa eteen tajutessaan mitä sanoi. Voi kuinka hän toivoi nyt, että voisi vetää sanansa takaisin.
Legolas tuijotti häntä kummastuneisuuden loistaessa tämän sinisistä silmistä. Adelein yritti nopeasti keksi selitystä sanonnalleen.
" Ääh.. tuota.. siellä mistä...eer.. maasta tulen haltiat ovat.. err.. erinlaisia" Adelein mumisi ja Legolas kohotti kummastuneena kulmiaan.
" Ymmärretty. Mistähän sinä tulet jos saanen kysyä?" Legolas kysyi kohteliaasti ja Adelein hymyili hieman.
" Erinasta, et varmaan tunne sitä. Se on kaukana täältä" Hän selitti ja Legolas nyökkäsi kommentoimatta. Adelein tiesi ettei haltia uskonut hänen söperryksiään lauseen korjauksestaan , mutta kaksi lausetta ainakin oli totta. Hän tuli Erinasta ja se oli todellakin kaukana täältä. Hyvin kaukana.

Adelein tunsi valon kutittavan luomiaan ja avasi ne katsoen hetken hämmästyneeenä ympärilleen tajuamatta missä oli. Pian sekin selvisi naispuolisen haltian tullessa sisälle huoneeseen.
" Hyvää huomenta" Nainen toivotti ja Adelein muisti missä oli.
He olivat astuneet myöhään yöllä sisälle Rivendeliin. Siitä ajasta Adelein ei muistanut mitään muuta kuin hämäriä muistoja. Hän muisti olleensa kuoleman väsynyt.
Hän katsoi miettien haltiaa.
" Anteeksi, jos saan kysyi niin kuka sinä olet?" Hän kysyi haltialta, joka kääntyi katsomaan toista haltiaa hymyillen.
" Nimeni on Elen Jalopuu. Entäs sinun nuori haltia?" Eleniksi esittyvä haltia kysyi ja Adelein virnisti.
" Jos saanen ilmoittaa taidan olla saman ikäinen kanssasi, joten se siitä. Nimeni on Adelein Haltiametsä" Hän sanoi iloisesti ja Elen nauroi.
" Selvä, Ma´am" Haltia sanoi virnistäen ja Adelein nauroi.
" Taidamme tulla hyvin toimeen" Hän sanoi nauraen ja Elen nyökkäsi.
" Taidamme. Mutta pian on aamupala ja sen takia minut lähetettiin tänne. Auttamaan sinua löytämään tarvittavat vaatteet" Elen selitti virnistellen ja Adelein nyökkäsi pompaten ylös pehmeältä sängyltä.
" Aloitetaan sitten"

Adelein asteli Elenin kanssa pitkin käytäviä kohti ruokasalia.
" Huomenta Adelein" Kuului kuiskaus hänen korvansa juuresta ja Adelein käänsi päätään yllättyneenä Legolasta päin. Tämä seisoi hänen vieressään hymyillen. Adelein hymyili iloisesti haltialle.
" Huomenta samoin sinullekkin Legolas" Hän vastasi ja Legolas naurahti. Tässä vaiheessa Elen kääntyi heitä kohden nyökäten Legolasille.
" Huomenta Prinssi Legolas" Hän sanoi ja virnisti hieman. Legolas vain nyökkäsi. Pian mieshaltia kääntyi takaisin Adelein puoleen.
" Minulle on tekemistä. Tavataan illan juhlissa" Legolas sanoi ja kumarsi. Adelein nyökkäsi ja Legolas asteli pois. Elen katsoi silmät suurina Adeleinia.
" Sinä tunnet hänet?" Tämä kysyi ja Adelein nauroi iloisesti.
" Tottakai tunnen! Hänhän se minut tänne toi!" Hän sanoi ja Elen vain tuijotti häntä mumisten jotain hulluista haltioista. Se vain sai Adelein nauramaan iloisemmin.
He saapuivat ruokasalin ovelle ja astuivat sisälle. Adelein imi itseensä herkullista tuoksua heidän istuessaan pöytään. Hän antoi katseensa seikkailla pöydässä ja jäi katsomaan pöydän päähän. Adelein henkäisi tukahtuneessa. Hän huomasi tuijottavansa Rivendelin valtiaaseen Elrondin. Adelein siirsi katseensa tämän vierellä istuvaan naispuoliseen haltiaan. Nainen oli Arwen, Elrondin ainoa tytär. Rivendelin valtiaan toisella puolella istuivat Elladan ja Elrohir. Hänen kanssaan samassa pöydässä istui legendaarinen perhe!
" En voi uskoa tätä.." Hän mumisi ja Elen katsoi häntä kummastuneena.
" Mihin et voi uskoa ystäväni?" Haltia kysyi ja Adelein pudisti päätään.
" Unohda mitä puhuin. Ne olivat vain ääneen ajateltuja ajatuksia, ystäväni." Hän kuittasi haltian kysymyksen ja sai Elenin nauramaan.
" Ai Legolasista ääneen ajateltuja ajatuksia?" Elen kysyi virnistäen ja Adelein punastui.
" Ei ollut. Mutta kuten sanoin voisitko, ystäväni, unohtaa koko jutun?" Hän mutisi nolona ja Elen nauroi iloisesti Adelein ahdistukselle.

[b]3 osa [/b]

Viikon päivät kuluivat rauhallisesti. Adelein vietti suurimman osan ajasta ulkona Legolasin kanssa. He juttelivat ja oppivat tuntemaan toisensa paremmin. Ja koko sen ajan Adelein tunsi haltian läheisyyden olevan hänelle kuin hunajaa ja tästä erossa oleminen raastoi viatonta ja iloista sydäntä. Hän ei ymmärtänyt sen syytä vaikka pohjimmiltaan sydämmensä syvimmässä salassa hän ties vastauksen; ihastumisen tuohon komeaan prinssiin. Hän tiesi sen, muttei halunnut myöntää sitä itselleen. Hän ei voinut rakastua, koska kun hän palaisi omaan aikaansa tuska tappaisi hänet hitaasti kiduttaen hengiltä. Hän oli kuullut sellaisesta ja tuo iloinen haltia ei halunnut sen tapahtuvan itselleen.
Legolas tunsi tuon nuoren haltian muuttuvan pikku hiljaa hiljaisemmaksi ja sulkeutuneemmaksi. Hän ei ymmärtänyt sitä ja halusi saada syyn palavasti selville. Hän ei aina ymmärtänyt tuota kummallista haltiaa, joka ei paljoa omasta menneisyydestään ja paikasta josta tuli, puhunut. Joskus hän unohtui muistoihin ja sanoi palan tai toisen maasta jossa asui. Muttei koskaan sen enempää.
Taas kerran he kävelit puistossa auringon paahtaessa korkealta palavasti. Lempeä tuuli vilvoitti auringon palavan paistamisen tuottamaa kuumuutta. Adelein käveli mietteissään Legolasin vierellä. Silloin mieshaltia päätti kysyä itseään jo kauan vaivanneesta asiasta.
" Adelein.." Hän sanoi hiljaisesti katsoen vierellään kävelemään haltiaan. Tämä nosti päänsä hätkähtäen ja tuijotti mieheen kummastuen.
" Niin, Legolas?" Adelein kysyi hämmästyneenä ja Legolas etsi sanoja asiansa ilmaisemiseen.
" Adelein.. Olet käynyt hiljaisemmaksi viikon aikan? Mikä painaa iloista mieltäsi? Onko sen syynä minä? Jos on haluan palavasti helpottaa oloasi. Joten jos se koskee minua kerro se minulle. Minua kalvaa halu auttaa sinua, ystäväni" Haltia sanoi katsoen toisen ikimetsän vihreitä silmiä. Niistä kuvastui tuska ja niiden omistaja sulki silmänsä laskien päänsä.
" Et sinä minua voi auttaa vaikka haluaisit. Niin paljon kuin toivon voivani uskoutua sinulle en voi. Ymmärrä ystäväni. Nämä ovat asiat joista vain minä saan tietää ja ne haluan selvittää yksin" Adelein sanoi kohottaen katseensa Legolasin sinisiin silmiin surullisena." Ja minua kalvaa tieto siitä, että ne liittyvät myös sinuun. Mutta en halua vaivata sinua murheillani" Adelein silmät kimmelsivät kosteuttaan ja vihreät silmät olivat täynnä tunnetta. Legolas katsoi syvälle ystävänsä silmiin.
" Jos ne koskevat minua anna minun auttaa. En kestä nähdä sinun kituvan murheissasi!" Haltia vaati ja vangitsi toisen katseen omallaan. Adelein vain pudisti päätään yksinäisen kyyneleen etsiytyessä poskelle.
" Et voi! Kukaan täällä ei voi!" Sen sanottuaan tuo surunmurtama haltia pyrähti juoksuun. Hän juoksi pois, haluten päästä pois tuon haltian luota. Hän halusi pois sen tunteen, että pystyi kertomaan mielensä syvimmätkin salat Legolasille. Hän ei voinut. Kukaan ei ymmärtäisi. Ja samalla mielessään hän halusi uskoutua. Saada jonkun auttamaan hänen etsinnöissään. Jonkun avustuksella reitin selvittäminen olis nopeampaa. Mutta hän ei voinut.
Legolas jäi tuijottamaan nuoren naisen perään tunteiden myllertäessä. Mitä tuo haltia piilotteli, sinetöi sieluunsa? Mikä oli niin pahaa ettei sitä voinut ystävälleen paljastaa? Tuohon kysymykseen ei haltia löytänyt vastausta. Ei vaikka hän etsi sitä mielensä syvimmiltä sopukoilta. Siihen ei ollut vastausta. Legolas paloi halusta tietää mikä hänen nuorta ystäväänsä painoi. Ja hän luuli Adelein murtuneen kysymyksiensä takia. Sen tahtoi tuo herkkä haltia hyvittää.

Adelein kaatui sängylleen painaen kasvonsa tyynyyn. Hän tukahdutti kyyneleensä siihen ja tunsi hiljaa, kuinka sen satiininen pinta muuttui kosteaksi.

Ovelta kuului arka koputus ja Adelein rauhoitti itseään hieman ja ryhdistäytyi avaten oven rakoselleen. Hän kohtasi Elen huolestuneet kasvot.
" Saanko tulla sisälle?" Hän kysyi ja Adelein nyökkäsi astuen hiljaa sivuun. Elen pujahti sisälle ja katsoi ystäväänsä.
" Mikä sinulla on?" haltia kysyi ja Adelein laski päänsä.
" Legolas ja minä riitelimme." Hän sanoi tukahtuneella ja ummehtuneella äänellä.Elen ryntäsi halaamaan häntä.
" Voi miten kauheaa! Mistä te riitelitte?" Hän kysyi irrouttautuen halauksesta. Adelein istahti alas sängylleen painaen päänsä käsiinsä.
" Minusta. On asioita jotka tahdon pitää salassa. Ja Legolasia kalvaa halu tietää ne, koska hän tuntee yksinäisyyteni, vaikka paljon on haltioita ja ihmisiä lähelläni. Yksinäisyyteni ei ole sitä ettei olisi eläviä sieluja lähelläni. Se on sitä ettei ole niitä, joita tunsin, lähelläkään.." Hän kuiskasi ja painoi päänsä kyynelten aloittaessa tanssinsa hänen kasvoillaan. Elen halasi uudestaan ystäväänsä ja rauhoitteli häntä kunnes hän oli saanut surunsa itkettyä.
" Kerro minulle" Elen pyysi ja katsoi vakavana ystäväänsä. Ja Adelein vuodatti tarinansa läheiselle ystävälleen. Sen tarinan mitä ei voinut Legolasille uskoa. Oli niin paljon asioita joita ei se haltia saanut tietää. Kuten saattueen tulevaisuus.
Hänen lopetettuaan Elen istui kauan hiljaa ja sulatteli tapahtunutta.
" Jo oli mahtava kertomus. Minä kyllä uskon tuon" Hän sanoi lopulta ja Adelein kasvot sulivat hymyyn.
" Kiitos" Hän kuiskasi ja Elen halasi häntä isolla ystävän halilla. Sillä hetkellä Adelein tunsi itsensä onnelliseksi. Hänellä oli ystäviä. Kaksi ystävää johon luottaa. Ja samassa Legolas muistui hänen mieleensä.
" Minun pitää selvittää välini Legolasin kanssa" Hän sanoi ja Elen nyökkäsi hiljaa. Adelein lähti etsimään tuota komeaa Prinssiä.
Hän löysi haltian ikkunansyvennyksestä. Tämä katsoi surullisesti Adeleiniä tämän tullellessa paikalle. Adelein istahti hieman epäröiden prinssin viereen ikkunansyvennykseen ja loi epävarmana katseensa Legolasiin.
" Legolas.. Olen todella pahoillani siitä mitä sanoin.." Hän sanoi ja nosti katseensa, kun ei kuullut vastausta. Legolas vain katso häntä vaieten silmiin surullisena. Adelein painoi taas katseensa. Hän tunsi surun vellovan vatsassaan. Jos Legolas ei antaisi anteeksi..
" Usko minua.." Hän kuiskasi ja Legolas huokaisi raskaasti.
" Uskon sinua. Haluan vain tietää syyn. Syyn jonka takia et voi kertoa mielesi salaisuuksia. Ja sanasi loukkasivat minua.." Legolasin äänessä kuulsi raskas suru ja Adelein tunsi kyynelten polttavan silmiään.
" Olin ajatteleman. On asioita, joita en voi kertoa vaikka haluasin" Epä varma katse toisen silmiin" Kerroin syyn Elenille ja haluaisin kertoa sinullekkin. Jos vain voit antaa anteeksi.. En usko tuohon. Tajuan sanani satuttaneen sinua syvästi. Toivon vain , että joskus voit antaa anteeksi.." Adelein lopetti ja laski katseensa Legolasin silmistä. Hitaasti hän nousi ja lähti kävelemään pois päin.
Legolas katseli etääntyvää selkään yrittäen selvittää tunteitaan. Hän halusi antaa anteeksi, mutta jotkut sanat olivat olleet pahoja. Yllättäen hän tiesi vastausken. Jos hän päästäisi Adelein nyt pois hän ei voisi voisi ikinä unelmoida tämän ystävyyttä eikä missään nimessä rakkaudesta.
" Odota.." Hento kuiskaus kuului halki ilman ja Aelein pysähtyi selkä käännettynä haltialle. Pieni toivo syttyi hänen sydämmeensä. Ehkä..
Hän tunsi jonkun vieressään ja hengityksen korvassaan.
" Annan anteeksi, jos voit antaa minulle.." Legolas kuiskasi hänen korvaansa ja Adelein pyörähti ympäri ripustautuen haltian kaulaan.
" Annan anteeksi! En halua menettää sinua.." Hän nyyhkytti ja mies kietoi hellästä kätensä hänen ympärilleen.
" Et menetä. Ikinä et menetä, ystävä." Legolas kuiskasi naisen hiuksiin ja tämä nosti katseensa hänen sinisiin silmiin. Haltia tuijotti naisen vihreitä silmiä. Ne olivat niin mystiset ja tummat.Hän nojautui eteen päin pystymättä estämään itseään.
Adelein hätkähti tuntiessaan Legolasin huulet omillaan. Hän tunsi haltian vetäytyvän pois ja katsoi silmät täynnä ihmettelevyyttä tätä.
" Anna anteeksi. en tiedä mikä minuun meni.." Legolas kuiskasi nolona laskien päänsä. Adelein tarttui hänen leuastaan hellällä otteella ja vangitsi tämän katseen omallaan.
" Mistä?" Adelein kuiskasi ja nojeutui kohti haltiaa. Tällä kertaa Legolas ei veäytynyt pois. He nauttivat toistensa läheisyydestä.
Adelein tunsi liihottelevansa kaukana maasta. Suudelma oli niin uskomaton. Hän ei tahtonut lopettaa. Kuitenkin Legolas vetäytyi pois. He katsoivat toisiaan hymyillen ja suutelivat uudelleen hellästi. Sillä hetkellä koko muu maailma katosi. Oli vain he ja heidän juuri syttynyt suurella liekeillä palava rakkaus.

Legolas katsoi vaativasti Adeleinia, joka yritti parhaansa mukaan pitää kasvonsa ilmeetöminä.
" Ei se ollut hauskaa!" Legolas ärähti ja Adelein tirskahti voimatta itselleen mitään. Haltia mulkaisi naista mumisten jotain. Se sai Adelein nauramaan kunnolla.
" Sinun ilmeesi, kun kerroin tarinani!" Hän hihitti. Sisimmässään hän sätti itseään. Hän ei ollut kertonut koko tarinaa. Ne asiat jotka hän jätti pois, niiden täytyi pysyä salassa.
Legolas huokaisi antautuen ja peitti nauravan suun omillaan. Adelein antautui vahvojen käsien hellään pitelyyn ja kadotti ajantajun.
Lopulta, kun Legolas irrottautui Adelein oli unohtanut kaiken muun paitsi rakkauden.
" Älä naura minulle, rakas" Legolas kuiskasi ja Adelein hymyli nojaten haltiaan.
" En naura, rakkaimpani" Hän kuiskasi takaisin ja Legolas huokaisi tyytyväisenä. Adelein hymähti ja kohotti katseensa toisen sinisiin silmiin.
" Uskotko minua?" Hän kysyi vakavana ja Legolas katsoi häntä hetken, kunnes nyökkäsi.
" Uskon." Hän myönsi" Vaikka se onkin uskomaton tarina" Legolas lopetti ja Adelein puhkesi hymyyn suudellen hellästi miestä.
" Hyvä. Ruoka on kohta, kulta. Ja huomenna on kokous. Saankohan tulla sinne?" Hän kysyi ilkikurisesti ja Legolas nauroi iloisesti.
" Unohtui sinun loppumaton ruokahalu" Legolas hymyili ja Adelein löi häntä leikillään käsivarteen.
" Älä valehtele! Vastaa nyt kysymykseen: saankohan tulla sinne, rakas?" Hän tivasi nauraen ja Legolas nojautui häntä kohti.
" Varmasti, kultaseni" Hän mumisi ennen kuin vangitsi toisen suun omallaan. Adelein huokaisi onnesta. Hän unohti todellisuuden taas kokonaan.
Oli vain Legolas ja hän. Suhde, jolle ei tulisi onnellista loppua. Ja sitähän ei iloinen haltia muistanut. Tai ei tahtonut muistaa.

[b]4 osa[/b]

Adelein istui rauhattomana tuolillaan ja kuunteli lopen kyllästyneenä muiden jaaritteluja. Sormus sitä, sormus tätä. Ja mitä tahansa he puhuisivat he päätyisivät täsmälleen samaan tulokseen. Sormus oli tuhottava. Adelein huokaisi ja vaipui syvemmälle tuoliinsa.
" Se on karua erämaata, tulta ja tuhkaa täynnä, ja ilma on myrkyllistä hengittää, mutta miksemme käyttäisi Sormusta hyväksemme. Kauan on isäni ollut Gondorin käskynhaltia ja kansamme verellä puolustanut maitanne. Sauron maistakoon omaa asettaan, miksemme käyttäisi sitä häntä vastaan?" Mies, nimeltä Boromir kysyi hartaasti pyöritellen kättään. Tämä oli noussut seisomaan kiihkeänä. Adelein tarkasteli miestä tarkoin. Tämä ei näyttänyt yhtään kuvien Boromiriltä.
"Sormus tottelee ainoastaan Sauronia, ainoaa herraansa, sillä on vain valta tuhota" Aragorn sanoi ja katsoi tylysti Gondorin miestä.
"Mitä samooja siitä muka tietää?" Boromir kysyi pilkallisesti ja Adelein puristi tuolinsa käsinojia, jottei olisi hyökännyt tuon inhottavan miehen kimppuun. Mutta Legolas ei kyennyt pidättelemään itseään.
" Hän ei ole pelkkä samooja, hän on Aragorn Arathorin poika, osoita hänelle alamaisuutta." Synkmetsän prinssi puolusti toveriaan. Aragorn pudisti päätään haltialle.
" Tämä on siis Isildurin perillinen Aragorn?" Boromir sanoi katsoen Aragornia ivallisesti. Adelein tunsi yhä suurempaa halua käydä käsiksi tuohon röyhkeään ihmiseen.
" Ja Gondorin tuleva kuningas!" Legolas julisti ja sai Elrondilta tiukan katseen. Aragorn viittasi Legolasiin.
" Istu alas Legolas." Aragorn pyysi hiljaisesti ja Legolas istahti vastahakoisesti. Boromir mulkaisi Aragornia ja istahti alas.
" Gondorissa ei ole kuningasta. Gondor ei tarvitse kuningasta." Mies sanoi vielä ja Adelein tunsi palavansa. Että tuo mies kehtasi!
" Jokaisessa valtakunnassa on kuningas. Gondor saa omansa, ennemmin tai myöhemmin, mutta se on tuleva tapahtumaan. Ja kukaan teistä ei voi sitä estää, Boromir, ei isäsi, ei maasi. Ja kaupunki iloitsee kuninkaasta, joka saapuu keskelle sotaa ja tuhoa. Joten turha yrittää vastustaa kohtaloaan.." Adelein sanoi hiljaa ja katsoi Boromiriä silmiin. Mies oli liian hämmästynyt vastatakseen.
" Mutta tiedä se, sinä Gondorin lapsi, et tule olemaan enään silloin luonamme, kun se tapahtuu. Paina se mieleesi ja vatjo sitä sisälläsi hellästi. Muista ettet pysty päättämään maailmasta, kuolleena tai elävänä. " Adelein varoitti hiljaa ja Elrond katsoi häntä yllättyneenä ja varautuneena. Boromir tärisi istuessaan ja katsoi vauhkosti haltiaa. Yksi kääpiösti katsoi häntä pitkään.
" Mistä sinä tiedät nuo, saastainen haltia?" Kääpiö murisi ja Adelein huomasi Legolasin puristavan käsiään nyrkkiin. Vilkaisten tätä varoittavasti Adelein kääntyi kohti kääpiötä.
" Tiedän sen ja niin tiedät sinäkin sydämmessäsi kääpiö. Tee itsestäsi pelle Gimli Gloinin poika, mene ja yritä tuhota sormus.." Adelein kuiskasi loput, niin että vain lähellä olijat kuulivat viimeisen lauseen. He loivat epäluuloisia katseita haltiaan. Elrond rykäisi.
" Sormus täytyy tuhota." Elrond sanoi. Gimli hyppäsi pystyyn ja mulkoili muita.
" No mitä te odotatte?" Hän murisi ja astui eteenpäin. Turhaan Elrond yritti estää häntä. Kääpiö huomasi pian istuvansa typertyneenä keskellä kirveensä paloja. Ja häntä tuijotti kuin irvaillen yhä sormus. Vahingoittumaton sormus.
" Gimli, Gloinin poika, ei sormusta saa tuhottua niillä voimilla joita meillä on. Se on vietävä Mordoriin ja paiskata Tuomiovuoren saastaisiin liekkeihin!" Elrond vetosi. Adelein tunsi Tuomiovuoren tarun ja tiesi mitä koettelemuksia juotuisi Frodo kestämään. Ja vaikka hän ei ollut vielä esittänyt vievänsä sitä, sen tiesi Adelein tapahtuvan. Hobitti oli ollut peloissaan tuodessaan sormusta heidän eteensä. Ja taas Boromir aloitti puhumisen.[b]7 osa[/b]
"Ei Mordoriin noin vain kuljeta, sen portteja eivät vartioi vain örkit, siellä asuu pahuus, joka ei nuku ja Suuri silmä on alati valppaana. Se ei onnistuisi edes tuhansien voimalla, se olisi hulluutta" Boromir irvaili. Adelein huokaisi raskaasti.
" Etkö kuullut mitä Elrond sanoi? Se täytyy tuhota!" Legolas kiivastui ja Adelein painui takaisin tuoliinsa. Hän huokaisi ja valmistautui kuuntelemaan kiistaa ja seuraamaan Frodoa silmillään. Hän halusi nähdä miten tämä reagoi. Reagoisiko hän niin kuin vanhimmat haltiat kertoivat.
" Ja sinäkö teet sen? Mieluummin kuolen kuin luovutan sormuksen haltialle!" Gimli murisi mulkoillen Legolasta. Haltiat närkästyivät kääpiölle ja alkoivat huutaa tälle. Ja kaikki paikalla olevat osallistuivat kiistaan. Adelein laski päänsä käsiinsä peittäen korvansa ja koko ajan hän piti katseensa hobitissa. Tämä katsoi järkähtämättä sormusta, ja kun muut riitelivät tämä näytti siltä kuin olisi täynnä tuskaa.
" Tajuatteko, kun te kiistelette Sauronin valta vain kasvaa?! Eikä siltä säästy kukaan!" Gandalfin ääni kaikui yli muiden. Adelein katsoi surullisena, kun kukaan ei välittänyt ja silloin tuo pieni hobitti hyppäsi pystyyn.
"Minä vien sen!" Frodo huusi. Kukaan ei kuullut.
" Minä vien sen!" Hobitti huusi jälleen ja muut hiljenivät. Gandalf kääntyi surullisena hobitin puoleen muiden kääntyessä myös.
" Minä vien sormuksen Mordoriin... vaikken tiedäkkään tietä.." Frodo sanoi hiljaa ja Gandalf huokaisi raskaasti.
" Minä autan sinua kantamaan taakkaa, niin kauan kun se on sinun kannettavanasi" Velho sanoi ja astui puolituisen vierelle. Aragorn astui eteenpäin ja polvistui Frodon eteen.
" Jos vain voin suojella sinua sen teen. Saat minun miekkani" Gondorin laillinen kuningas sanoi kumartaen syvään. Legolas nousi seuraten ystävänsä esimerkkiä.
" Saat minun juoseni" Tämän äänessä kaikui päättäväisyys.
" Ja minun kirveeni" Gimli sanoi siirtyen Legolasin vierelle mulkoillen tätä, johon Legolas vastasi samalla mitalla.
" Jos tämä on neuvonpidon tahto, niin Gondor on aina mukana" Boromir sanoi siirtyessään toisten luo. Adelein katsoi tätä kaikkea murheissaan. Hän ei haluaisi päästää Legolasta. Ei nyt.
"Frodo-herrani ei lähde minnekkään ilman minua!" Jostain ilmestynyt hieman paksumpi hobitti ryntäsi paikalle.
" Sinua Sam, ei voi erottaa hänestä edes salaisen neuvonpidon ajaksi!" Elrond sanoi hieman ankarasti. Sam punastui hieman. Pian kuului kahden askeleiden töminää ja kaksi muuta hobittia ryntäsi paikalle. Elrond katsoi tätä touhua toinen kulma koholla.
" Me tulemme myös mukaan!" Toinen näistä huusi.
"Lähdemme kotiin vain säkissä!" Toinen taas julisti. Elrond näytti miettivän. Adelein istui paikoillaan ja mietti. Hän ei voinut jättää Legolasia. Adelein huokaisi ja nousi kävellen muiden luo. Hän ei välittänyt vaikka hän rikkoisi tulevaisuuden tai muuttaisi sitä. Adelein ei jättäisi Legolasia. Hän polvistui Frodon eteen.
" Ja minä tulen mukaan. Saatatte tarvita apuani. Vaikka en pysty paljoa antamaan, annan kaikkeni" Haltia julisti ja katsoi hobittia silmiin. Adelein tunsi Legolasin liikahtavan ja katsoi tätä varoittavasti.
" Jos vain se sopii Elrondille." Adelein lopetti ja kääntyi katsomaan Rivendellin herraa. Tämä katsoi häntä tutkimaton ilme kasvoillaan.
" Kymmenen kulkijaa. Selvä. Te olette sormuksen ritarit" Elrond sanoi lopulta ja Adelein hymyili pienesti. Toinen hobiteista hymyili innokaasti ja kysyi:
" Hienoa. Minne olemme matkalla?" Ja kun toinen mulkaisi tätä Adelein purskahti raikuvaan nauruun.

[b]5 osa[/b]

Adelein asteli hiljalleen pitkin Rivendeliä vaipuneena ajatuksiinsa. Heidän matkansa kohti Mordoria alkaisi vasta ensi viikolla, Elrondin pyynnöstä. Tämä oli tahtonut puhua hänen kanssaan niitsä sanoista, jotka hän oli lausunut neuvonpidossa.
Adelein pysähtyi sillan kohdalla. Hän katsoi alas iloisesti virtaavaan puroon. Yllättäen hän kuuli askeleita ja nosta päänsä kummastuneena. Legolas astui haltia neidon vereen laskien kätensä tämän käden päälle. Adelein hymyili ja Legolas vastasi hymyyn. Haltia neito painautui vasten miestä. Legolas kietoi kätensä hänen ympärilleen rakastavasti. Adelein tunsi olevansa onnellinen sinä rakastamansa haltian syleilyssä. He seisoivat siinä hiljaa nauttien toistensa läheisyydestä. Sanoja ei tarvittu. He kuuntelivat luonnon ääniä. Puron solinaa ja lintujen iloista viserrystä.
Yllättäen Adelein mieleen muistui pätkä kirjasta, joka kertoi vanhoista ajoista. Näistä ajoista, joilla hän nyt eli. ` Ja niin kerran saapui syksy paikkaan, jonne se ei ennen ollut koskettanut. Jäädytti ja tuhosi kauneuden. Hääsi asukkaat kauneista kodeistaan. Ja vaikka paha voitettiin hävisi Rivendellin haltiat. Ja jäi tuo kaunis kylä yksin seisomaan hylättynä. Ja vain kuolleet lehdet ja lakastuneet kasvit vain jäivät ennen niin kauniiseen kaupunkiin. Rivendeliin oli saapunut syksy, ainiaaksi`
Hän perääntyi haltian syleilystä ja katsoi ympärilleen murheellisena. Kaikki nuo kauniit puut ja kasvit kuolisivat. Ja ne eivät enään näkisi päivän valoa. Jo ajatus tämän kauniin kaupungin tuhosta kirvoitti kyyneleet haltian silmiin. Mutta hän tiesi, että se tapahtuisi. Adelein peitti kasvonsa käsillään itkien hillittömästi.
" Adelein rakas, mikä nyt on?" Legolas kuiskasi hellästi hänen korvaansa ja veti haltian syliinsä. Adelein takertui tiukasti Legolasiin ja itki vasten tämän rinnusta. Legolas kuiskutteli helliä sanoja hänen korvaansa ja puristi häntä rintaansa vasten. Pian Adelein sai hillittyä itsensä. Hän perääntyi hieman toisesta haltiasta ja katsoi tämän silmiin anteeksi pyytävästi.
" En tiedä mikä minuun meni. En ymmärrä.." Hän mumisi vaikka tiesin täsmälleen miksi itki. Mutta se kuului asioihin, joita ei kuulunut kertoa. Legolas hymyili hieman ja veti hänet takaisin syleilyynsä.
" Ei se haittaa.." Haltia kuiskasi neidon korvaan. Adelein hymyili hellästi. Legolas istahti sillan kaiteelle ja veti haltia neidon syliinsä. Adelein nojasi mieheen kuunnellen tämän rauhoittavaa hemgtystä. Hän tunsi luomiensa käyvän raskaasti.
Legolas hymyili kuullessaan sylissään olevan haltian alkavan tuhista levollisena. Hän suuteli nukkuvaa neitoa poskelle hellästi ja laski päänsä vasten tämän päälakea hymyillen levollisena.
Pian eräs haltia käveli ohi ja katseli hymyillen nukkuvaa pariskuntaa. Haltia jatkoi pian matkaansa vaipuen muistoihinsa omasta rakkaastaan.

Adelein tunsi katseen kasvoillaan ja heräsi unestaan tuijottaen Legolasin silmiin. Hän hymyili ja suuteli miestä hellästi.
" Kauan nukuin?" Adelein kuiskasi ja Legolas ei vastannut heti. Tämä vain silitti neidon poskea hymyillen. Adelein hymyili tuon kosketuksen alla ja odotti vastausta. Legolas kai näki sen hänen silmistään, koska vastasi pian.
" Parisen tuntia ehkä. Et ollut ainoa, joka sai tuntea unen rauhan" Adelein tuijotti haltiaa, kunnes hymyili. Legolas suuteli häntä hellästi.
" Adelein!" Yllättäen kuului huuto ja he kumpikin käänsivät katseensa kohti saapuvaan haltiaan.
" Niin Elen?" Haltia neito kysyi ystävältään, joka hymyili lämpimästoi heille kummallekkin. Elen istahti heidän viereensä katsellen puroa hetkisen, kunnes vastasi.
" Elrondilla on asiaa. Hän ei kertonut mitä, mutta se vaikutti ainakin olevan tärkeää" Adelein kohotti yllättyneenä ja kääntyi katsomaan Legolasta, joka ei näyttänyt tietävän vastausta. Huokaisten Adelein halasi vielä Legolasta, kunnes nousi ylös ja käveli Elenin kanssa Elrondin asunnolle.

[b]6 osa.[/b]

Haltia astui hieman epäröiden sisälle viileään huoneeseen. Huone oli lempeän sininen ja sen seIniä värittivät eri sävyiset taulut. Keskellä huonetta oli pöytä, jonka ääressä istui haltia. Adelein niiasi hieman tökerösti ja nosti katseensa Elrondiin.
" Sinä kutsuit" Se ei ollut kysymys vaan toteaminen. Elrond nyökkäsi ja viittasi toista istumaan tuolille pöydän eteen. Epäröiden Adelein istahti pehmeeseen tuoliin.
" Niin kutsuin. Meillä on puhuttavaa Adelein Haltiametsä" Korkea arvoinen haltia ilmoitti ja neito nyökkäsi hitaasti, odottaen haltian sanoja, pelko järsien hänen sydäntään. Ei kai vaan Elrond, ollut saanut selville hänen salaisuuttaan? Adelein näpräsi kultaisia hiuksiaan hermostuneena ja Elrond hymyili.
" Minä haluan puhua viisaista sanoistasi kokouksessa. Mistä moiset sanat on Adelein saanut tietoonsa, kun hän on vielä niin nuori? Perheeltään? Vai omaako hän kenties taitoja, jotka ovat vaipuneet unholaan?" Mies kysyi ja Adelein hämmästyi. Hän ei saanut sanaa suustaan. Hän ei ymmärtänyt. He katsoivat vain toisiaan hiljaisuuden vallitessa, kunnes Adelein avasi suunsa.
" En ole saanut tietoja, en taitoja, en mitään. Tiedän vain sen mitä sanon. Salaisuuttani en innolla paljasta" Hän mumisi ja Elrond nyökäytti päätään. He istuivat taas hiljaisuuden vallitessa.
" Ymmärrän. Nyt voit poistua. Joku kaipaa sinua" Elrond ilmoitti ja Adelein käänty katsomaan suuntaan johon haltia osoitti. Legolas seisoi oviaukossa. Adelein antoi pienen hymyn Elrondille, kunnes katosi rakkaansa luokse helpottuneena. Vanha haltia seurasi kahden nuoren poistumista kaulakkain.
" Et halua paljastaa salaisuuttasi, vaikka vaarannat ystäväsi Adelein Haltiametsä.. Toivoisin vain, että kertoisit, mikä painaa mieltäsi..." Elrond kuiskasi ja jäi tuijottamaan yhtä taulua mietteissään. Taulussa haltianeito hymyili iloisesti puron varrella. Haltian hiukset olivat kullanruskeat ja metsänvihreät silmät huokuivat iloisuutta. Elrond huomasi katsovansa taulua ja hätkähti. Hän tuijotti taulun henkilöä kauan.
" Ei voi olla totta.."

Adelein nipisti Legolasta poskesta. Mies haltia nappasi neidon syliinsa ja painoi lempeän suudelman tämän huulille. Adelein nauroi iloisesti.
" Olet niin suloinen!" Hän sanoi nipistäen miestä uudestaan poskesta. Legolas irvisti ja rutisti rakastaan.
" En yhtä suloinen kuin sinä!" Hän nauroi ja Adelein yhtyi nauruun. He kävelivät sillalle nauraen. Tuuli heilutti pehmeästi Adelein hiuksia. Hän hymyili istahtaessaan alas sillan kaiteelle Legolas vierellään. Adelein nojasi haltiaan, joka kietoi rakastavasti kätensä hänen hennon vartalonsa ympärille.
" Niin paljon toivon, ettet tulisi mukaan matkalle. Ja yhtä paljon toivon ettei sinun pitäisi palata.." Legolas kuiskasi haltian korvaan ja Adelein katsoi surumielisesti ylöspäin. Hän huomasi miehen silmien kiiltelevän kosteana.
" Niin minäkin toinon, niin paljon! Mutten voi jäädä tänne! Ja tiedän, että minun on mentävä mukaanne" Adelein kuiskasi ja tunsi kyynelten polttavan silmäkulmissaan. Legolas rutisti häntä tiukemmin. Linnut olivat hiljentyneet, samoin koko luonto.
" Niin minäkin toivon.." Haltia kuiskasi ja suuteli pehmeästi neitoa. Adelein laski päänsä Legolasin rinnalle. Iloinen tunnelma oli tipotiessään.

Elrond tuijotti yhä taulua ja yritti muistaa kuulemaansa. Hän ei voinut ymmärtää tätä. Kuva oli nimittäin tullut kaukaa ja hän olin saanut sen haltialta, joka oli saapunut tulevaisuudesta. Lordi pudisti epäuskoisesti päätään.
" Ei voi olla totta.."

[b]7 osa[/b]

Adelein käveli pitkin Rivendelin kauniita seutuja. Hän ei uskonut sitä! Hän olisi viikon päästä lähtemässä seikkailuun rakkaansa ja ystävien, enemmän tai vähemmän olevien, kanssa! Yllättäen hän kuuli rasahduksen toiselta puoleltaan ja kääntyi katsomaan pusikkoon tarkkaavaisesti. Pian ihminen astui ulos sieltä ja haltia huokaisi.
" Aragorn! Älä hiiviskele noin viattomien selustassa!" Hän puuskahti ja Aragorn nauroi leppoisasti. Adelein huokaisi, hän ei kestänyt tuon miehen naurua. Ja stä paitsi miehen leuka oli oudon muotoinen.(A/N Tutkikaa sen leukaa. Se muistuttaa erittäin paljon peräpäässä olevia.. eer.. huulia paroiden välissä ^^; Viggo Mortensen leuka on vitsien kohde) Se muistutti jotain asiaa, jota Adelein ei halunnut mainita. Yllättäen hän tajusi mitä ajatteli ja karahti punaiseksi. Aragorn vain tuijotti häntä nostaen toisen kulmakarvansa.
" Unohda. Mutta miksi sinä tulit tänne? Oliko sinulla jotain asiaa?" Haltia tiedusteli ja ihminen nyökkäsi nopeasti.
" Kyllä itseasiassa oli. Elrond on kutsunut kaikki neuvonpitoon. Asia koskee matkaa ja hän kertoo reittejä ja muita tärkeitä asioita" Aragorn kertoi ja Adelein hämmästyi. Hän ei ollut tiennyt tästä mitään. Haltian ajatukset täytti pahat aavistukset. Varmasti Elrond oli saanut selville hänen salaisuutensa ja eväisi häneltä matkan muiden mukana! Kuitenkin haltia piti epäillyt sisällään ja seurasi ihmistä kokoontumis paikalle.
Kokoontuminen oli pitkävetinen ja Adelein huomasi nuokkuvansa monessa kohtaan. Muut väittelivät ja keskustelivat sopivimmista matkatavoista. Yksi asia oli häiritsinyt häntä. Elrond oli luonut häneen outoja katseita koko ajan ja haltia tunsi olonsa epävarmaksi. Adelei keskittyi kuuntelemaan muiden puheita yritttäen häivyttää epävarman olon.
" Meidän kannattaisi yhä käyttää hevosia. Me pääsisimme nopeasti. Ja jos kohtaisimme mustat ratsastajat, voisimme joko pyrkiä karkuun tai tappaa ne! Ajatelkaa! Ja niistä ei olisi vaivaa! Hevoset ovat nopeta ja kestäviä!" Boromir ehdotti kiivaasti ja Adelein huokaisi. Hän tiesi heti ettei olisi mitään järkeä käyttää hevosia.
" Hevosia ei kannata ottaa mukaan. Sinne minne me menemme niitä ei siellä tarvita " Adelein sanoi ja ymmärsi vasta sen sanottuaan erehdyksensä. Kaikki kokouksen jäsenet kääntyivät tuijottamaan hätä hämmästyneinä. Hiljaisuus oli painostavaa kunnes yksi haltioista, jotka olivat mukana antamassa neuvoa, avasi suunsa.
" Tiedätkö sinä jotain matkareiteista? Jotain joka meidän olisi tiedettävä?" Adelein pudisti päätään ja yritti hävitä kaikkien silmistä. Haltiat vilkaisivat toisiaan kunnes antoivat asian olla. Ja pitkävetinen kiistely jatkoi.
Adelein huokaisi ilosta, kun kokous loppui. Hän oli juuri seuraamassa Legolasta, kun Elrond pyysi häntä seuraamaan itseään. Epäilevänä Adelein seurasi lordia jättäen kummastuneen Legolasin taakseen.
He saapuivat Elrondin työhuoneeseen ja Elrond pyysi Adeleinia istumaan. He katsoivat hetken toisiaan kunnes Adelein avasi suunsa.
" Mitä asiaa sinulla oli?" Hän kysyi heiveroisella äänellä.
" Tuo kuva on sinusta eikö?" Elrond vastasi kysymykseen kysymykselläosottaen kultahiuksisen haltian muotokuvaan. Adelein katsoi kuvaa ja kalpeni vitivalkoiseksi. Kuva oli maalattu hänestä kesällä. Hän nieleksi rajusti ja Elrond nyökkäsi myhäillen.
" Se olet sinä eikö?" Adelein nyökkäsi ja Elrond vaati katseellaan neitoa kertomaan koko tarinansa. Tärisevällä äänellä Adelein aloitti.
"- ja niin löysin itseni metsässä, monta vuotta myöhemmin ajassa" Hän päätti tarinansa.Elrond katsoi hiljaa nuorta haltiaa. Adelein nieleksi tuon painostavan katseen alla. Lopulta Elrond avasi suunsa.
" Ymmärrät varmaan etten voi päästää sinua muuttamaan tulevaisuutta ja samalla ystäviesi kohtaloa" Elrond sanoi ja Adelein nyökkäsi hiljaa. Hän uskoi pahoiden aavistuksiensa toteutuvan.
" Joten en voi päästää sinua saattueen mukaan"

[b]8 osa[/b]

Adelein seisoi yksisseen metsän syjäisimmässä osassa. Hän halusi olla yksin. Adelein istahti alas kaatuneen koivunrungolle ja katseli iloisesti pulputtelevaa virtaa. Haltia huokaisi ja nielekseli kyyneliä. Miten Erlond saattoi?Ttoinen puoli hänestä ymmärsi sen, toinen ei edes yrittänyt.
Adelein hymyili hieman nähdessään lintujen leikin. Hän kyllä ymmärsi Elrondin huolen. Ja vaikka Legolasin lähtö kirpaisi, hän ei halunnut toisaalta nähdä niitä kaikkia tuskia. Ei niitä surmia.
Haltian hymy hyytyi, kun hän muisti Erlondin viimeisen lauseen.
"- Ja heti kun saan selville miten tulit tänne, lähetän sinut takaisin." Uusi itku yritti pyrkiä läpi pyyhkäisten koko positiivisen katsomuksen. Miten kukaan voisi hymyillä ja myötäillä vain päätöstä, jossa menettäsit rakkaasi iäksi? Ei hän ainakaan. Ei koskaan.
Adelein nosti katseensa taivaalle ja seurasi hetken pilviä niiden lipuessa ohi. Ja koko ajan saman teki haltian aika olla täällä ja nauttia rakkaastaan. Ja mitä hän teki? Murehti ja vältteli kaikkia. Mutta siihen oli hyvä syy. Hän ei halunnut kertoa Legolasille, sitä ettei pääse mukaan. Myöskään se, että kun tämä palaa hän ei ole enään täällä.
Adelein kietoi kätensä ympärilleen ja tuuditti itseään. Hän halusi vaipua uneen ja unohtaa koko asian hetkeksi. Hän halusi palata satumaahan, sinne missä kaikki olisi hyvin. Hitaasti haltia vaipui uneen, mutta sellaiseen, joka ei ollut täynnä pilvilinnoja. Suruja ja vihaa sitäkin enemmän kylläkin.

Legolas tuijotti Erlondia uskomatta kuulemaansa.
" Mitä sinä sanoit?!" Hän karjaisi vimmoissaan ja ylempi haltia huokaisi istahtaen raskaasti takaisin tuolillleen, josta oli noussut, kun hätäinen haltia oli rynnännyt sisään. Adelein oli kadonnut. Ja kaiken lisäksi Erlond oli kertonut päätöksensä Legolasille. Ja se oli ollut paha virhe.
" Kuulit kyllä. Sanoin etten voi päästää häntä saattueen mukaan" Erlond toisti hitaasti ja Legolas tuijotti häntä vimmoissaan.
" Ja sen takia hän katosi!" haltia syytti vihaisena ja sekaisin huolesta. Pian Synkmetsän prinssi oli ulkona ja sieltä kaikui Adeleinin nimeä toistavat huudot. Syvään huokaisten Erlond lysähti tuolilleen. Kaikki oli mennyt pieleen.

Adelein heräsi siihen, kuinka joku ravisteli häntä. Haltia nosti katseensa väsyneenä luonnottoman valkoisiin silmiin. Hetken vihreät ja valkoiset silmät vain tuijottvat toisiaan, kunnes Adelein kiljahti vaistomaisesti ja peruutti kauas tuosta olennosta. Olento katsoi häntä koko ajan luonnottoman suurilla valkoisilla silmillään. Adelein tuijotti taas olentoa, tämän lumivalkoisia hiuksia, kalpeata ihoa ja pientä kokoa.
" Ku-ku-kuka sinä olet?" haltia änkytti peloissaan ja olento naurahti hiljaa. Se astui lähemmäs haltiaa hymyillen pienesti.
" Ketäkö minä olen? ViteLofer on nimeni ja jäähaltia on jalo rotuni. Metsissä asumme ja eksyneitä autamme" Jäähaltia sanoi runollisesti ja kumarsi syvään. Adelein vain tuijotti tätä pitkään kunnes istahti takaisin tukille.
" E-enhän minä ole eksynyt" hän sanoi ja ViteLofer nyökkäsi.
" Tiedän mä sen. Joku Rivendelissä kadonnutta etsii ja sun nimeäs huutaa" Tämä sanoi ja Adele kurtisti kulmiaan hämmästyneenä.
" Ethän sinä edes tiedä nimeäni!" Hän parahti ja taas tuo jäähaltia hymyili pienesti.
" Adelein Haltiametsä nimesi on ja joku suo huolissaan huutaaki " ViteLofer lausui ja Adelein ponkaisi pystyyn.
" Legolas.." Hän kuiskasi ja pinkaisi juoksuun kohti Rivendeliä.
" Kiitos ViteLofer Jäähaltia!" Hän huusi taakseen ja jäähaltia nyökkäsi.
" Neitoa autamme ja eksyneitä neuvomme"

[b]9 osa[/b]

Adelein astui hitaasti Rivendellin keskustaan. Heti kun hän oli päässyt sisälle hänet suljettiin tiukkaansyleilyyn.
" Olin niin peloissani" Legolas mumisi hänen hiuksiinsa ja Adelein hymyili kiertäen kätensä haltian ympärille.
" Syyttä" Hän mumisi ja suuteli miestä suulle. Pian he irrottautuivat ja haltia neito katsoi kummastuneena ympärilleen. Piha oli täynnä ihmisiä,
jotka lastasivat eri asioita saattueen jäsenten mukaan. Pahat aavistukset täyttivät hänen mielensä ja adelein katsoi Legolasta. Tällä oli täysi matkustusasuste päällään. Silmät suurina hän kohtasi mieshaltian katseen.
" Te.. te lähdette jo" Se ei ollut kysymys, pikemminkin epätoivoinen toteaminen. Legolas nyökkäsi hiljaa ja sulki Adeleinin tiukkaan syleilyyn. Hän suuteli tätä lempeästi.
" Niin olemme. Matkaa ajoitettiin. Tiedän ettet saa tulla mukaamme. Erlond kertoi kaiken. Tapaamme sitten, kun me kaikki tulemme ehjinä takaisin"
Legolas sanoi toiveikkaasti ja Adeleinilla ei ollut sydäntä korjata virhettä. Suinkaan kaikki eivät palanneet iloisina ja he Legolasin kanssa eivät tapaisi ikinä enää iloisissa merkeissä, jos tapaisivat.
" Minun tulee niin ikänä sinua" Hän kuiskasi ja haltia suuteli häntä uudestaan. Hetkeksi koko maailma pysähtyi. Oli vain he. Mutta kaikki hyvä loppui aikanaan.
" Minä rakastan sinua" Legolas kuiskasi ja Adelein hymyili urheasti rutistaen miestä. Heidän kummankin kulmissa kiiltelivät kyyneleet.
" Niin minäkin sinua. Mene. He odottavat sinua" Hän sanoi, vaikka mieli huusi toista. Hän halusi itkeä, huutaa ja vinkua Legolasta jäämään, mutta yritti pysyä urheana. Legolas nyökkäsi ja rutisi häntä vielä viimeisen kerran. Haltia kääntyi ja asteli muiden luo. Kun Legolas kääntyi katsomaan vielä viimeisen kerran kyyneleet silmissä ja Adelein vilkutti rohkeasti,
mutta heti kun saattue oli kadonnut, haltia lyyhistyi maahan itkemään.

Seuraava viikon Adelein kulki kuin unessa, söi ja joi, puhui ystävien kanssa, muistamatta kuitenkaan mitään puhumastaan hetkeä myöhemmin. Monet
huolestuivat yhä enemmän, sillä olihan tiedossa se, etä haltia kulki suruunsa. Ja siihen suuntaan Adelein näytti olevan menossa.
Elen ei kestänyt enään ystäväänsä vaan raahasi tämän mukanaan ratsastamaan. Päivä oli aurinkoinen ja upea.
" Ihana päivä!" Elen iloitsi ja Adelein nyökkäsi hiljaa. He ravasivat hieman ja laukkasivat pelloilla.
" Älä muuten jaksa mököttää, jos et tekisi sitä tietäisit uudet juorut. Awae ja Haldea ovat kuulemma jääneet kiinni kesken sen. Erlond oli kävelyllä ja pääty samaan huoneeseen kesken touhun" Elen kikatta ja Adelein hymyili ensimmäisen kerran viikkoon. Hän nauroi kuvitellessaan kaikkea. Haldea oli itsevarma ja omahyväinen nuori haltia. Olihan totta, että hänellä oli
kauniit kultaiset hiukset ja sädehtivät hiukset, mutta Adelein ei ollut ikinä tajunnut mikä siinä viehätti. Awae oli taas ihan mukiin menevä nuorukainen. Mutta he yhdessä.. Adelein nauroi.
Elen oli iloinen saavutuksestaan ja kuunteli ystävänsä naurua onnellisena.
He jatkoivat matkaa hiljaisuuden vallitessa, mutta kuka tahansa olisi huomannut nuoressa neidossa
tapahtuneen muutoksen. Adelein hymyili iloisesti
kauniille luonnolle.
Vihdoin Elen uskalsi ottaa härkää sarvista.
" Mitenköhän he pärjäävät?" Hän kysyi epävarmana ja Adeleinin ilme muuttui heti kaukaiseksi ja surulliseksi. Hän katsoi hetken puita ja mietti
vastaustaan. Yllättäen hän tajusi ettei olisi järkevää elää muistojen vankina laivassa, joka upposi hiljalleen.
" En tiedä. Toivon vain kaikkea hyvää heille, vaikka tiedänkin ettei se ole sitä" Adelein huokaisi hiljaa ja Elen jäi miettimään ystävänsä sanoja.
" Sitä toivon minäkin"

Oli kulunut kaksi kuukautta siitä, kun saattue oli lähtenyt. Adelein ei muistellut enään usein Legolasta, koska hän oli tajunnut haikailemisen turhaksi. Kuitenkaan uusia suhteita hän ei ollut perustanut, koska Erlond oli keksinyt keinon jolla hän pääsisi takaisin.
Oli aikainen aamu, kun Erlond pyysi hänet luokseen. Saavuttuaan Lordin luokse, hän huomasi tämän olevan yhtä vakava kuin silloin, kun hän olisi anonut Adeleinille, ettei hän menisi saattueen mukaan. Väkisin haltia muisti Legolasin ja vaikka hän ei myöntänyt sitä itselleen, hän kaipasi tätä yhä ja rakasti enemmän kuin mitään muuta.
" Olen pahoillani, mutta lähtöäsi täytyy viivyttää" Olivat Erlondin alkusanat. Adelein istahti kummissaan alas ja käänsi katseensa ylempään haltiaan.
" Miksi?" Neito kysyi ja Erlond käänsi katseensa ikkunasta ulos. He olivat kauan hiljaa ja juuri, kun Adelein oli kysymässä Erlondia jatkamaan tätä avasi suunsa.
" Tiedät kai, että haltioden aika on lopussa. Meidän kaikkien aika on lopussa. Uusi aika tulee ja jyrää entiset. Me poistumme ja jätämme tilaa tuleville. Monet muutkin poistuvat ja uudet saapuvat. Se on luonnon laki. Mutta se ei ollut asiani. Vaan..." Adelein katsoi vaativasti haltiaa, joka
empi. Erlondin kasvoilla oli suru ja tuska menetyksestä. Adelein tiesi tunteen ja kaikki palasi hänen mieleensä. Tunteet, iloisuudet ja Legolasin kanssa oleminen.
".. se että he ovat vaarassa. He ovat jäänet ansaan, tai pikemminkin piirritykseen Rohanissa... " Kaikki se rakkaus ja onnellisuus. Mitä hän menettikään, unohtamalla kaiken. Ja hän mietti unohtaako sitä konsanaan.
" He menivät linnakkeeseen nimeltä Helmin syvänne. Sadat ja tuhannet örkit piirittävät heitä.." Miten hän kaipasikaan sitä! Hän halusi nyt vain päästä
Legolasin turvalliseen syliin! Mitä hän olikaanmenettänyt ja hän vain halusi..
".. Vaikka aikamme on lopussa on meidän viimeinen vuoromme. Lähetän sinne joukkoni. Haltiat ja ihmiset.." rakkautta. Syvää ja todellista rakkautta.
Hän oli kaksi kuukautta seurannut muiden onnea ja unohtanut samalla omansa. Ja kaiken sen onnen ja muun. Ja hän vain halusi sitä.
" .. yhdessä. Ihmisten ja haltioiden viimeinen liitto. Haldirin johdolla he menevät sinne ja.." Ja nyt hänellä oli vain yksinäisyys. Adelein vihasi
silloin itseään. Kuinka hän oli saattanut unohtaa ja pettää Legolasin?!
Kuinka hän oli saattanut unohtaa?
".. Ja pyydän sinua heidän seuraansa" Ja hän vain tahtoa nähdä rakkaansa uudel- Adelein nosti nopeasti katseensa Erlondiin, kun tämän viimeinen lause
iskoutui hänen tajuntaansa.

[b]10 osa[/b]

" Mitä?!" Adelein kiljaisi ja Elrond kohotti toista kulmaansa.
" Etkö kuunnellut yhtään?" haltia kysyi ja neidon oli pakko myöntää ajatustensa seikkailleen jossain ihan muualla. Hän nyökkäsi ja lordi huokaisi syvään.
" Vai niin. No nähtävästi saan kertoa koko asian uudestaan" hän sanoi ja Adelein virnisti anteeksi pyytävästi. Pieni hymy syttyi Elrondin huulille ja hän kertoi uudestaan samat asiat.
Kun tämä oli lopettanut, he istuivat hetken hiljaa kunnes Adelein avasi suunsa.
" Siis... Minä menen haltioiden mukaan Helmin syvänteeseen?" Elrond nyökkäsi ja Adelein jatkoi," Joka tarkoittaa sitä, että joudun keskelle taistelua! Mutta enhän minä osaa taistella!" Elrond virnisti hieman.
" Et niin. Saat opetusta itse Haldirilta matkan varrella. Toivon ettet aiheuta hänelle harmaita hiuksia, etkä paljasta itsestäsi liikaa”, tämä sanoi ja Adelein irvisti muistellessaan nuorten haltioiden miekkailu tunteja. Hän muisti kuinka omalla ajallaan pojat olivat lyöneet toisiaan miekkojen pehmustetuilla lappeilla ja kaikki olivat näyttäneet hyvin rasitetuilta. Adelein värähti ajatellessaan raadantaa.
" Selvä. Milloin lähdemme?" hän kysyi epävarmana ja Elrond vilkaisi pihalle.
" Nyt" tämä vastasi ja Adeleinin silmät pullistuivat.
" Nyt?! Enhän minä ole pakannut vielä!" hän parahti ja Elrond kohotti kättään.
" Elen pakkasi puolestasi" lordi huomautti ja Aelein kurtisti kulmiaan ja vilkaisi itsekin ulos. Kiiltäviin haarniskoihin pukeutuneet haltiat istuivat kurinalaisesti suorassa rivissä upeiden hevosten kanssa. Adelein irvisti, mutta muisti, että saisi pian nähdä Legolasin.
" Joudunko minäkin pukeutumaan tuollaisiin?" Hän viittoi päin haltioita, "haarniskoihin? Toivon todella etten joudu!" Neito valitti ja Elrond hymähti nousten ylös. Adelein seurasi katseellaan, kuinka tämä asteli kaapin luokse vetäen sieltä ulos puvun. Puku oli samanvärinen kuin haltioiden haarniskat, mutta se oli kuin hame, paitsi se oli halkaistu ratsastamista varten.
" Pukeudut tähän. Tämä on kovaa kangasta, jota ei nuoli helpolla lävistä. Ole onnellinen, ettei se paina paljoa. Toivon totisesti, että se suojaa sinua matkallasi", Elrond kertoi ja ojensi puvun neidolle. Neito katsoi silmät täynnä ihmetystä pukua, joka tuntui höyhenen kevyeltä, mutta samalla kovemmalta kuin metalli.
" Kiitos", hän kuiskasi ja Elrond hymyili suopeasti.
" Ei kestä. Mene jo. Muut odottavat sinua."
Adelein nyökkäsi ja kiiruhti huoneeseensa pukemaan sekä hakemaan tavaransa.

Adelein älähti taas, kun Haldirin miekka osui häntä kipeästi käteen. Samaan paikkaan itse asiassa, minne se oli osunut viimeisen tunnin ajan. Ja se ei ollut enää yhtään mukavan tuntuista. Onneksi viileä tuuli viilensi hänen kätensä polttavaa kipua.
" Et osaa puolustautua. Yritä edes", ylimielinen haltian ääni tiedotti ja nuori neito mulkaisi toista kulmiensa alta. Hän parahti turhautuneena ja istahti alas kannolle.
" Mitä muutakaan olen yrittänyt viimeisen tunnin?" hän mutisi ja Haldir virnisti pienesti. Tämä istahti hänen viereensä.
" Valittanut, huitonut, kiljunut, haukkunut.." Adelein läppäisi miestä ja tämä lopetti latelemisen virnuillen ylimielisesti. Neito laski pään käsiinsä ja huokaisi.
" Muu toimii, paitsi suojautuminen siihen käteen, jolla en pidä miekkaani?" hän selvensi ja haltia nyökkäsi nousten ylös. Adelein parahti. Hän seurasi tätä ja tuuli liehutteli hänen pitkää hamettaan. Hameen hihat oli katkaistu, jotta neito pystyisi miekkailemaan paremmin.
" Ei enää!" hänen huulilta karkasi ja Haldir kääntyi katsomaan häntä. He seisoivat hiljaa auringon porottaessa taivaalta. Yllättäen Haldir käänsi katseensa taivaanrantaan, jossa Helmin syvänne häämötti.
" Meidän pitäisi jotta oppisit tuon viimeisen asian ennen kuin pääsemme tuonne", haltia sanoi viitaten linnoitukseen. Automaattisesti Adelein yritti nähdä vaaleat hiukset muurahaisten kokoisten henkilöiden joukosta. Nainen kääntyi katsomaan toiseen suuntaan. Siellä häämötti pölypilvi, josta saattoi välillä huomata metallin välähdyksen. He saapuivat samaan aikaan Helmin syvänteeseen kuin Sarumanin joukot. Neito huokaisi epätoivoisena ja sai Haldirin vilkaisemaan itseään.
" Kuinka me onnistumme? En opi taistelemaan ikinä eikä meitä ole tarpeeksi!" Adelein kuiskasi ja Haldir hipaisi neitoa lohduttavasti kädestä.
" En tiedä. Meidän pitää vain uskoa.." haltia kuiskasi ja kääntyi pois päin jättäen toisen haltian tuijottamaan kyynelsilmin Helmin syvänteeseen.

Adelein heräsi aamulla väsyneenä. Hän oli nähnyt koko yön toista pahempia painajaisia ja ei ollut saanut levättyä silmällistäkään. Ähkäisten neito nousi seisomaan. Hänen lihaksensa huusivat armosta. Adelein irvisti. Haldir ei armahtanut ketään ja, neito huokaisi, oli uusi kidutus. Samaa oli jatkunut koko viikon ajan, sen ajan jonka he olivat tähän mennessä matkanneet.
Adelein nousi ja asteli muiden haltioiden luokse. He kohottivat katseensa ja nyökkäsivät nopeasti. Adelein hymyili pienesti ja istahti alas varovasti. Hän nappasi käteensä kulhon ja yritti saada alas ruokaa.
" Missä Haldir on?" hän kysyi hiljaisuuden jatkuttua. Yksi haltioista viittasi taakseen.
" Tuolla. Hän suunnittelee komentajien kanssa strategiasta. Me muuten jatkamme matkaa pian. Kestätkö?" haltia virnisti ja Adelein virnisti takaisin noustessaan.
" Yritän!" hän huudahti olkansa yli kiirehtiessään komentajien luokse. He kohottivat katseensa kun hän pelmahti paikalle. Haldir vilkaisi muita ja virnuili ylimielisesti.
" Onko paikat tulessa?" mies virnuili, " hän on surkein tuntemani puolustaja, jos on kyseessä miekkakäsi!" Haldir jatkoi muille haltioille välittämättä Adeleinin raivonkirkunasta. Muut haltiat nauroivat ja saivat Adeleinin raivoavan katseen osakseen.
" Hah! Minä kyllä näytän!" hän murahti ja liiteli pois muiden luota muistamatta mitä hänen piti kysyä. Neito nappasi vähäiset matkatavaransa ja sai istahdettua hetkeksi, kun komppania jo käskettiin liikkeelle. Neito nousi ratsunsa selkään yhä vihaisesti puhisten. Haldir virnisti hänelle ja Adelein vastusti halua näyttää miehelle kieltään.
Neito sai harjoittaa koko matkan rauhassa mykkäkouluaan. Kukaan ei uskaltanut lähestyä tätä metriäkään.

Adelein tuhisi yhä vihoissaan, kun he pysähtyivät ja saapui päivittäisen harjoittelun aika. Hän hyökkäsi Haldirin kimppuun heti antamatta tälle aikaa valmistautua.
" Varohan!" Haldir huudahti joutuessaan ponnahtamaan taaksepäin. Adelein näytti tälle kieltään ja painosti entistä ankarammin. Mies kohotti miekkansa suojauksesta ja iski alakautta neidon vatsaan. Adelein kumartui kaksinkerroin ilman pakeneassa hänen keuhkoistaan. Haldir kohotti miekkansa neidon kaulalle.
" Älä ikinä hyökkää raivokkaasti. Sulje kaikki tunteet ulkopuolellesi. Muuten unohdat jonkun tärkeän asian, kuten huomasimme", hän muistutti ja Adelein nieli kiukkunsa suoristuen. Hän yritti rauhoittua vielä silloinkin kun Haldir hyökkäsi. Neito pyrähti ympäri ja lukitsi miekallaan miehen aseen. Hän hymyili jo voitonriemuisasti ja tajusi makaavansa maassa selällään. Haldir pudisti epätoivoissaan päätään.
" Älä lukitse haltioiden aseista. Niiden välillä hohkaa pienoinen taikavoima ja se saa aikaan reaktion. Suosittelisin, ettet tekisi sitä uudestaan." Adelein nyökkäsi ja tunsi kiukun laantuvan.
" Yrittäisin, mutta entäs jos se on vain liian mukavaa?" nainen virnisti ilkikurisesti. Haldir kohotti kädet kohti taivasta.
Adelein raahautui taas petivaatteidensa luokse illalla. Hän oli oppinut tänään monta uutta asiaa taistelusta. Mutta valitettavasti se tuotti myös entistä ankarammin lihaskipua. Mutta Adelein tajusi, että se ei tuntunut enää samalta kivulta. Hän makasi kauan valveilla saamatta uupumukseltaan unta. Hänen ajatuksensa seilailivat edessä olevassa tapahtumassa. Hän mietti miltä tuntuisi pitää Legolasta taas sylissään ja suudella tämän pehmeitä huulia. Kun neito oli unelmoinut aikansa, hän tunsi ajatuksiensa leijailevan kohti toista tapahtumaa. Sitä kun hän palaisi kotiin. Se olisi edessä ennemmin tai myöhemmin ja ero olisi siitä seuraava kivulias asia. Hän muisti miltä se oli tuntunut, kun he olivat luulleet eroavansa yli paria kuukautta aikaisemmin. Ja hän tiesi ettei tahtoisi kokea sitä uudestaan.

Legolas käveli rauhattomasti muurilla. Hänen seuranaan oli Aragorn ja Gimli. Kaikki kolme olivat hiljaa ja katsoivat huolestuneina lähenevää pölypilveä.
" Me emme voi voittaa", Aragorn sanoi hiljaa ja Legolas nyökkäsi. Gimli vilkaisi heitä ja painoi nopeasti katseensa.
" Emme niin, mutta.. Voimme tappaa niin monta örkkiä ennen sitä!" kääpiö virnisti. Legolas tunsi hymyn nousevan huulilleen.
" Niin voimme Gimli ystäväiseni ja minä luotan siihen, että voitan sinut taas kerran" haltia sanoi ja nauroi hiljaa kuullessaan Gimlin tuohtuneen tuhahduksen.
Hän vilkaisi taas pölypilveen ja yllättäen Adeleinin kuva purjehti hänen mieleensä synkistäen sen. Neito oli varmasti jo kotonaan ystäviensä kanssa suremassa häntä. Niin kuin hänkin tätä, mutta haltia ei tahtonut tuottaa toiselle surua.
Aragorn vilkaisi ystäväänsä ja näki taas sen saman utuisen katseen niin kuin monta kertaa aiemmin. Hän tunsi myötätuntoa ystävänsä puolesta, sillä hän tiesi tämän ajattelevan rakastettuaan. Ja mies tiesi kuinka paljon se satutti hänen herkkää ystäväänsä.

[b]11 osa[/b]

" Selvä, nyt seis. Laskeudumme alas selästä ja riisumme hevoset. Jatkamme tästä jalan, joten päästäkää hevoset vapaaksi.", Haldir sanoi pysähtyen. Adelein valahti voimattoma alas selästä ja yritti oikoa kipeitä jalkojaan, saaden Haldirin vilkaisemaan itseään virnistäen. Neito käyttäytyi hyvin aikuisesti, näyttäen haltialle kieltään. Haldirin silmät pullistuivat ihmetyksestä ja saivat Adeleinin nauramaan ilkikurisesti. Haldir pudisti päätään ja asteli pois paikalta mumisten jotain huluista haltioista, saaden naisen nauramaan vielä kovemmin.
Yhä nauraen Adelein riisui hevosen varusteet. Hänen päästäessään eläimen vapaaksi, haltian silmät osuivat parin kilometrin päässä häämöttävään linnaan ja nauru kuoli huulille. Haltia jäi katsomaan linnaa. Sen tulet tuikkivat pimenevässä illassa ja tulen valossa näkyi ajottaisia hahmoja, kuten Adelein haltian silmillään huomasi.
Hän kuuli vierestään askelia ja Haldir tuli paikalle. Hän kääntyi haltiaan päin.
" Jatkamme matkaa ja saavumme prinssisi luokse illemmalla. ", mies sanoi ja kääsi selkänsä mennen muiden luokse ilmoittamaan asiasta. Neito kohensi matkareppunsa asentoa ja liittyi muiden seuraan. Hän laittoi muiden tapaan hupun päänsä peitoksi. Kaikki asettuivat
Viimeksi muokannut Amene, Ma Tammi 12, 2004 6:58 pm. Yhteensä muokattu 3 kertaa.
Amene
Puolituinen
Viestit: 344
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 7:53 pm
Paikkakunta: Vantaa

Viesti Kirjoittaja Amene »

haltia ja mies, nyökkäsivät.

Satoi kylmiä ja isoja vesipisaroita. Adelein puristi jännittyneenä miekkansa kahvaa ja vilkaisi muita vierellään olevia haltioita. Näiden ilmeestä ei näkynyt mitään, ne olivat kuin kiveä. Hän tunsi lempeän puristuksen kädessään, siinä , joka ei puristanut tiukasti miekkaansa, ja vilkaisi sivulleen. Hän hymyili Legolasille pienesti ja kääntyi katsomaan eteensä. He melkein tunsivat vihollisten askeleet. Ne jyrisivät hiljaisuudessa. Neito näki kokemattomien, niinkuin itsensä, ilmeet. Ne kuvastivat joillain silkkaa pelkoa, toisilla jännitystä, jolla yritettiin verhota kauhu.
Vihollisten armeija pysähtyi hieman ennen muuria ja yksi niistä kiipesi korkean kiven päälle. Se huusi jotain örkiksi ja kaikki alkoivat hakata keihäitään maahan ja polkea jalkojaan.
Valon armeijalla oli vaikeaa. He yritivät pitää kätensä hallinnassa, jotta eivät olisi laukaisseet nuoliaan silkasta pelosta. Nyt Adelein tunsi tärinän. Hän mietti kauan kestäisi huutamatta tai tekemästä jotain, samalla kun viholliset jatkoivat pelottelemista, ja hänen oli myönnettävä, että ne tekiät sen liiankin hyvin. Jyrinä jatkui ja huudot, joilla heitä solvittiin. Yllättäen nuoli viuhahti läpi ilman ja upposi erään örkin rintaan. Hetken oli hiljaista kunnes örkki kaatui- ja helvetti pääsi valloilleen.

[b]12 osa[/b]

Adelein tunsi väsymyksen. Hän toimi konemaisesti. Nosta miekka, laske miekka, nosta se taas ja iske, laske. Haltia ei tiennyt kauanko tätä myräkkää oli jatkunut tai kuinka monta hänen vierellään olevista kaatunut.
Adeleinin silmät rekisteröivät örkin tulon. Hän nosti miekan ja iski. Laskiessaan sitä hän tunsi pistevän kivun kyljessään. Hän huudahti kivusta ja ja antoi miekan pudota kädestään nostaessaan kädet haavan päälle. Adelein nosti katseensa örkin virnuileviin kasvoihin. Haltia katsoi kuin hidastettuna kuinka örkki nosti aseen ja valmistautui viimeiseen iskuun. Yllättäen örkin miekka kalahti maahan ja Adelein tuijotti pyörivään päähän ja sen tyhjiin silmiin. Hän tunsi vastustamatonta halua oksentaa.
" Adelein! Oletko kunnossa?", kuului huuto ja kaikki äänet ja kauheus palasi hetkessä. Haltia nosti katseensa Aragorniin ja nyökkäsi. Hän nousi hitaasti ja nosti miekkansa.
" Olen kunnossa.", Adelein tiesi äänensä värisevän, mutta käänsi selkänsä miehelle ja ryntäsi takaisin taisteluun, kylki kivusta jomottaen.

---

Legolas liukuili sateen liukastamilla kivillä ja antoi jousensa laulaa. Hän uaskoi, että he voittaisivat, koska örkit eivät olleet päässeet sisälle. Legolas antoi katseensa kulkea tielle ja älähti yllätyksestä. Hän näki örkin juoksevan tiellä palava soihtu käsissään. Haltia tunsi vaistojensa huutavan tappamista ja hän nosti jousensa jännittäen sen.
" Legolas, dago hon!(Tapa hänet)", Legolas kuuli Aragornin huudon ja antoi nuolensa lentää. Hän näki sen matkan ja tiesi myöhästyneensä. Se osui örkkiin, mutta tämä heittäytyi viimeisllä voimillaan eteensä. Kova pamaus kaikui ilmassa ja Legolas tajusi makaavansa maassa tuijottaen muurin sirpaleihin.
Hän tiesi lopputuloksen ennenkuin örkit valtasivat aukon. Legolas nousi ja veti miekkansa käteensä. Hän antoi ensimmäisen kuollettavan iskun.
Haltia tiesi, että he häviäisivät.
Legolas tiesi sen muttei voinut luovuttaa. Hän jakeli iskuja, torjui niitä ja huusi. Hän huusi muita avukseen ja heitä tuli. Heitä tuli paljon, mutta samalla aivan liian vähän.

----

Adelein tunsi maan jalkojensa alla tärisevän ja näki muurin hajoamisen.Hän näki muiden pettymyksen ja luovutuksen. Hän näki ne, koska samat tunteet huusivat hänen sisällään. Ne tahtoivat päästä ulos, mutta haltia ei voinut luovuttaa. Hän ei voinut antautua.
Adelein huusi ja hyökkäsi örkkejä vastaan. Hän ei voinut. Haltia kuuli muiden seuraavan ja antoi itselleen luvan hetkelliseen tyytyväisyyden tunteeseen, kunnes se pakeni.
Haltia iski ja torjui. Pisti ja väisti. Hän sivalteli ja pyöri, mutta joutuen koko ajan taistelemaan henkensä edestä. Ja monesti hän joutui jättämään taistelun jollekin, joka osasi sen paremmin.
Yllättäen hän kuuli Aragornin huudon, joka käski vetäytyi.
" Vetäytykää!", hän huusi itse tietämättä syytä ja lähti juoksemaan linnakkeeseen. Hän kuuli Haldirin toistavan huutoaan ja kääntyi katsomaan tätä. Adeleinin silmät rekisteröivät örkin tulon ja hän näki kuinka se iski. Hän kuuli jonkun huudon katsoessaan avuttomana kuinka urhea soturi, ylimielinen, mutta ystäväksi muodostunut, vaipui polvilleen. Haltia näki kuinka toinen örkki iski viimeisen iskun ja kuinka Aragorn juoksi Haldirin luokse. Hän näki kuinka Lothlórienin rajanvartijan silmät lasittuivat ja pää keikahti vasten Aragornin olkapäätä.
Ja samassa hän olevansa huutaja itse. Adelein tunsi jonkun tarttuvan itseensä ja antoi tämän vetää hänet mukaansa. Haltia ei tajunnut ympäristöstään mitään, vain verkkokalvolleen piirtyneen kuvan Haldirin kuolemasta. Ja hän huusi yhä.

---

Legolas näki Haldirin kuoleman ja kuuli Adeleinin huudon. Hän syöksyi neidon luokse ja raahasi tätä kohti linnaketta. Hän näki enemmän kuin kuuli muiden käskyt, mutta ei ymmärtänyt mitä ne sanoivat, mutta tiesi tarkoituksen. `Vetäytykää!`, sitä ne huusivat. Legolas tiesi sen, mutta hän ei kuullut muuta kuin Adeleinin jatkuvan huudon.
Haltia veti naisen linnakkeeseen ja puristi tiukasti syliinsä. Hän tunsi Adeleinin takertuvan itseensä, kuin pelkäisi kuolevansa jos päästäisi irti. Legolas piteli naisen värähtelevää ruumista. Pikku hiljaa nyyhkytykset laimenivat ja Adelein vetäytyi. Legolas hymyili hellästi naiselle ja sipaisi kyyneleet tämän poskelta.
" Kaikki on hyvin, melamin, kaikki on hyvin", hän kuiskasi ja nainen takertui mieheen uudestaan.

---

Adeleinin ympäristöntaju palasi hiljalleen ja hän tajusi roikkuvansa kuin hengenhädässä Legolasissa. Hän vetäytyi ja hymyili miehelle hieman. Haltia irroittautui ja katseli ympärilleen, tajuten olevansa linnakkeessa, mutta sinne tulosta naisella ei ollut mitään mielikuvaa.
" Oletko kunnossa, kultaseni?", nainen kuuli Legolasin kysymyksen ja nyökkäsi,koska pelkäsi äänensä pettävän. Hetken he tuijottivat toisiaan kunnes kummatkin nousivat, he eivät olleet tajunneet istuvansa, ja kävelivät muiden luokse.
Adelein otti miekkansa käteensä ja muisteli millaista jälkea se sai aikaan. Hän muisti unenomaisen tunteensa. Haltia puri hampaansa yhteen ja kosketti kylkeään. Hän tunsi heti kivun väristyksen ja laski kätensä. Hän katsoi ympärilleen ja tajusi heitä olevan niin vähän jäljellä. Neito näki Theodénin ja Aragornin keskustelevan Hän ei voinut kuin arvailla mistä siinä puhuttiin.
Adelein kiinnitti katseensa oveen, joka värähti jokaisella iskulla. Hän tiesi lopun koittaneen.
Yllättäen kuului kavioiden kopinaa ja hevosia tuotiin tallista. Kaikki nousivat ratsaille ja päättäväiset ilmeet nousivat kasvoille. He kaikki tiesivät kuolevansa ja aikoivat tehdä sen unohtumattomasti. He eivät anoisi armoa tai möyrisi mudassa, he hyökkäisivät ja veisivät mukanaan kuolemaan niin monta vihollista kuin vain saisivat.
Adelein oli myös ratsailla, vailla mielikuvaa sinne pääsystä ja tuijotti ovea. Yllättäen puun sirpaleita lenteli huoneeseen, kun ovi hajosi. Theodén karjaisi käskynsä ja kaikki kannustivat hevosensa laukkaan. He ryntäsivät ulos ja talloivat örkkejä hevostensa jalkoihin ja silpoivat miekoillaan.
Neito raivasi tietä itselleen ja yritti väistellä miekkojen syöksyjä. Adelein suunnisti muiden mukana kohti siltaa. Hän näki ympärillään kuolleita ja haavoittuneita. Hän kuuli huutoja, kivun kirkaisuja. Haltia iski ja väisti laukatessaan siltaa kohti ja tunsi tutun unenomaisen tunteen palaavan.
Aragorn huusi jotain. Adelein katsoi samaan suuntaan ja näki mäen päällä yksinäisen hevosen kohottautuvan takajaloilleen. Sen hirnahdus kaikui ilmassa ja valkoinen ratsastaja kohotti sauvaansa. Hän näki joukon ratsastajia syöksyvän tämän perässä mäkeä alas.
Adelein salli itselleen hymyn leikatessaan vihollisen lihaa. Taistelun kulku oli kääntynyt

---

Rohanin miehet juhlivat voittoaan ja antoivat naurun raikaa. Adelein pyyhki miekastaan verta ja tuijotti hiljaisena Aragornia ja Legolasta. Nämä keskustelivat. Yllättäen hän tunsi jonkun istuvan viereensä. Haltia kohotti katseensa ja hymyili valkoiselle velholle. Gandalf hymyili pienesti takaisin.
" ` Helmin Syvänteen taistelu on päättynyt. Taistelu Keski-Maasta vasta alkaa.´ ", Adelein toisti hiljaa kaksi lausetta, jotka Gandalf oli sanonut taistelun jälkeen. Velho hymyili hänelle pienesti. He olivat taas hetken hiljaa ja katsoivat muiden tekemisiä.
" Kuulin Elrondilta oikean aikasi.", velho sanoi hetken kuluttua ja Adelein vilkaisi tätä yllättyneenä. Hiljaisuus laskeutui taas hetkeksi. Kumpikin oli syvillä ajatuksissaan, Adelein vatjoi ajatuksissaan oliko velho löytänyt paluukeinon. Hän samalla toivoi sitä ja ei toivonut. Osa hänestä kaipasi kotiin, kun taas toinen puolisko tahtoi pysyä Legolasin vierellä.
" Niin. ", Gandalf sanoi pitkän ajan kuluttua," Ja olen löytänyt paluukeinon, kuten varmaan arvasit."
Adelein tuijotti velhoa uskomatta ja kääntyi sitten katsomaan Legolasta. Paluukeino, ero Legolasista. Haltian aivot päättivät käyneensä ylikieroksilla ja neito valahti tajuttomana maahan. [/b]
Legolas looked blank

Huumorificcaaja 2004, Typoilija 2006, Mangafriikki 2007, Merri 2009, Typoilija 2010 \o
Roxana
Örkki
Viestit: 57
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 11:36 am
Paikkakunta: Unelma kujani <3
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Roxana »

Jes! Sinä jatkoit! *hyökkää halaamaan Amea* Tai noh, en ole kyllä nähnyt aikaisemmin kappale 12:ta. :wink: Ainut asia joka hiukan häiritsi oli Adeleinin halu oksentaa :shock: Luulin etteivät haltiat tee sellaista likaista puuhaa. Noh Adelein onkin haltia tulevaisuudesta, ehkä se vaikuttaa asiaan :wink: Jatko oli todella hyvä! Sinähän kirjoitat pian lisää etkö vain Ame-kulta?
Amene
Puolituinen
Viestit: 344
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 7:53 pm
Paikkakunta: Vantaa

Viesti Kirjoittaja Amene »

Juuh, pian XD

Tämähän on ihan loppu suoralla, enää vain jokunen kolme kappaletta :D

Haa, se on ihme jos tämä onnistuu loppuun asti ^^
Legolas looked blank

Huumorificcaaja 2004, Typoilija 2006, Mangafriikki 2007, Merri 2009, Typoilija 2010 \o
Avatar
Paula
Puolituinen
Viestit: 206
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 7:33 pm
Paikkakunta: Espoo

Viesti Kirjoittaja Paula »

O.o Tämä loppuu kohta. *nyyh* No, onhan se parempi, kuin jättää kesken tai pitkittää liiaksi.

Ihan alussa, toisessa lauseessa on pieni kirjoitusvirhe. Sanasta visertelivät puuttuu yksi I-kirjain.^^

Jatkoa? *puppy-eyes*
'Thomas Covenant,' he said as if he were rising to a challenge, 'the Unbeliever.'

~The Chronicles of Thomas Covenant, the Unbeliever (Stephen Donaldson)
Amene
Puolituinen
Viestit: 344
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 7:53 pm
Paikkakunta: Vantaa

Aah, osa 13, pahan onnen luku, aargh!

Viesti Kirjoittaja Amene »

Jaaha, tämä taitaa olla taas PG-13 XD

____________________________________________________________


Adelein käveli muurilla ja tuijotti hiljaisena taivaalle. Paluukeino, kotiin pääsy. Se oli niin upeaa, mutta samalla sydäntä särkevää. Hän ei halunnut erota Legolasista, tuntea sitä kammottavaa tuskaa, josta kaikki kertoivat. Hän oli ennen nauranut ystävilleen, jotka olivat sanoneet olevansa niin rakastuneita, että kuolisivat jos eroaisivat. Nyt hän tunsi niin itse.
Haltia laski kätensä muurin päälle ja tunsi sen kylmän kiven allaan. Hän huokaisi ja nojautui kiviin. Jotenkin niiden kylmyys rauhoitti, tasoitti Adeleinin sisällä käyvää myrskyä. Ne tasoittivat, mutta eivät lopettaneet. Haltialla ei ollut mitään hajua mitä tekisi, lähtisikö vai jäisikö.
Adelein huokaisi ja pyyhkäisi silmiään. Hän tiesi perheensä olevan huolissaan ja kaipasikin heitä, mutta jo nyt ajatuksen takia, hän kaipasi Legolasta. Hän kaipasi miestä jo niin paljon, että ei tahtonut kuvitella millaiseksi se yltyisi.
Ja kun vältti sen ajattelemista, vältti samalla koko paluukeinon ajattelemista. Tai yritti, se oli liian mahdotonta. Ja sen takia Adelein oli seissyt muurilla kaukaisuuteen tuijottaen koko päivän. Hän oli hätyyttänyt kaikki läheltään, kunnes nämä osasivat olla häiritsemättä. Ja silti haltia ei ollut saanut selvää mitä tahtoi tehdä. Ja samalla hän tiesi mitä pitäisi tehdä.

Legolasin sydäntä särki hänen katsoessaan naisen kärsimystä. Hän tiesi mitä tämä vatvoi. Tavallaan mies tahtoi pitää haltian lähellään ainiaan, mutta Legolas ei tahtonut kahlita Adeleinia itseensä. Hän ei tahtonut vaikeuttaa päätöstä enempää.
" Hän ei osaa päättää.", haltia katsahti vierelleen tullutta mietsä. Aragorn tuijotti myös yksinäistä hahmoa muurilla.
" Tiedän sen."
" Sinä tahtoisi pitää hänet täällä", se ei ollut toteamus ja Legolas huokaisi.
" Niin, niin tahtoisin. Mutta en tahdo kahlita häntä. Jos hän päättää mennä, en voi kuin päästää. Vaikka se merkitsisi meidän kumminkin tuhoa.", haltia sanoi masentuneesti ja Aragorn katsoi ystäväänsä myötätuntoisesti.
" Tiedän sen, mutta elämässä on tehtävä päätöksia, tahtoi tai ei. Mikään ei ole ikuista.", miehen sanat jäivät kaikumaan ilmaan, kun tämä kääntyi ja käveli pois. Legolas jäi tuijottamaan yksinäistä hahmoa.
"Tiedän sen", haltia kuiskasi, " Voih tiedän sen liian hyvin. Ja sen takia se sattuu liikaa."

Gandalf katsoi hiljaa kahden haltian tuskaa. Hän ei voinut olla miettimättä oliko tehnyt oikein. Mutta liian paljon ihmisiä oli kuollut jo. Hän ei tahtonut enempää uhreja. Haldirin menetys oli jo maksanut liikaa, Legolasin menetys olisi kohtalaista.
Velho ei vain tiennyt tapahtuisiko niin kuitenkin. Hän ei tiennyt oliko tehnyt väärän ratkaisun. Ja se painoi enemmän kuin mikään muu.

Adelein tiesi mitä muut ajattelivat hänen kävellessään kohti huonettaan. Hän tunsi näiden säälivät katseet ja tiesi ettei haluaisia sääliä. Tämä oli vain elämää, eikö ollutkin. Joka päiväistä. Vain joka päiväistä..
Haltia ei uskonut edes itseään. Adelein tunsi kyyneleiden kastelevan poskensa ja puri huultaan. Hän ei tahtonut itkeä, ei enää. Mutta se ei ollut hänen päätettävissään.
Hän nopeutti äskeliaan ja ei huomannut kyynelten sumentamilla silmillään hahmoa, ennekuin se kaappasi hänet syleilyynsä.
" Rakas, älä itke, älä..", hän kuuli Legolasin äänen ja ripustautui mieheen jo toisen kerran kahden päivän aikana. Hän tunsi Legolasin tiukentavan otettaan ja tämän lohduttavat kuiskaukset ja suudelmat kaulallaan. Mutta hän itki. Hän ei pystynyt lopettamaan.
Kauan sen tyrehtyminenkin kesti. Hän irrottautui heikosti ja pyyhki kyyneleitään.
" Minä en tiedä mitä tehdä.", Adelein kuiskasi ja Legolas hyssytteli hiljentymään.
" Tiedän sen, voih minä tiedän sen..", mieshaltia sanoi hiljaa ja Adelein tunsi surun pusertuvan uudelleen.
" Minä tiedän, mutta en tahdo sinun kärsiä. En osaa päättää, en osaa!", haltia huudahti ja toinen tiukensi otettaan entisestään.
" Hss.. Älä sano mitään. Älä mieti sitä tänään.", Legolas kuiskasi ja Adelein suuteli kyynelten kostuttamilla suulillaan miestä. Hän tarttui tähän epätoivolla ja peruutti sisälle. He kaatuivat sängylle, Legolas päälimmäisenä. Sinisilmäinen haltia katsoi metsänvihreisiin silmiin.
" Rakas, oletko varma?", mieshaltia kysyi ja Adelein nyökkäsi tiukentaen käsiensä puristavaa otetta.
" Olen. Tämä saattaa olla viimeinen iltamme yhdessä, enkä tiedä mitä olen päättänyt. En tiedä-", hän vaikeni tuntiessaan Legolasin huulet omillaan.
He unohtivat kaiken muun paitsi toisensa, tämä yö oli heidän ja vain heidän. Ja rakkaus paloi voimakkaalla liekillä heidän ympärillään sammumatta kertaakaan.

Adelein nousi hiljaa nukkuvan Legolasin vierestä ja pukeutui nopeasti. Haltia hiipi käytävälle ja kohti velhon huonetta. Koko linna heräili hiljaa ja nainen kuuli lapsen itkevän herätessään. Hän ei kuitenkaan kiinnittänyt mihinkään huomiota, vain siihen mitä tulisi tekemään.
Adelein hidasteli matkallaan. Hän oli miettinyt koko yön vastaustaan ja päätynyt siihen ainoaan ratkaisuun. Vaikka se tekikin niin kipeää, muuta ei voinut tapahtua. Hän tiesi mitä menettäisi. Ja oli valmis maksamaan sen hinnan.
Haltia koputti velhon huoneiston oveen. Kului hetken aikaa kunnes uniselta näyttävä Gandalf avasi oven, mutta koko unisuus katosi tästä, kun tämä huomasi kuka oli oven takana.
" Olen päättänyt mitä teen.", Adelein sanoi hiljaa, " ja vaikka sen hinta on kova, olen valmis maksamaan sen."

A/N: Buhaha. Olen aina tahtonut jättää sen siihen. Ja min jätän aina sen siihen kun voi XD
Legolas looked blank

Huumorificcaaja 2004, Typoilija 2006, Mangafriikki 2007, Merri 2009, Typoilija 2010 \o
Vieras

Viesti Kirjoittaja Vieras »

^sin ilkeä^^ jätit tähän^^ se On MAHTAVA!!!
Roxana
Örkki
Viestit: 57
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 11:36 am
Paikkakunta: Unelma kujani <3
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Roxana »

uih ame! *hyökkää halaamaan* Ei tarina voi loppua vielä kahden luvun päästä! EI VOI EI! *vauhkoontuu* Ihana jatko...liian ihana :wink:
Miksi juoksisin haltiapojujen perässä kun kerran polkupyörä on keksitty?
Avatar
Noradriel
Yksinäinen susi
Viestit: 1134
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 8:53 am
Paikkakunta: Lothlórien

Viesti Kirjoittaja Noradriel »

Ei älä jätä tähän! Liian jännä kohta!*anoo polvillaan*
Avatar
Paula
Puolituinen
Viestit: 206
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 7:33 pm
Paikkakunta: Espoo

Viesti Kirjoittaja Paula »

Ame, ei saa jättää tähän... Ei... Jäähän se, jäähän, Ame-kiltti?

Miksi minäkin en osaa kirjoittaa?^^
'Thomas Covenant,' he said as if he were rising to a challenge, 'the Unbeliever.'

~The Chronicles of Thomas Covenant, the Unbeliever (Stephen Donaldson)
Amene
Puolituinen
Viestit: 344
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 7:53 pm
Paikkakunta: Vantaa

Viesti Kirjoittaja Amene »

Paula, hieman alle puolet toista kappaletta tehty, jatkan tänää XD Mutta. Jäähän se? En vastaa XD

Mutta siis. Sieh osaat varmasti kirjoittaa. Min en osaa XD Sanokaa mitä tahdotte XD
Legolas looked blank

Huumorificcaaja 2004, Typoilija 2006, Mangafriikki 2007, Merri 2009, Typoilija 2010 \o
Amene
Puolituinen
Viestit: 344
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 7:53 pm
Paikkakunta: Vantaa

Viesti Kirjoittaja Amene »

Jaa-a, toiseksi viimeine luku. ^^;

-------------------------------------------------------------------------------------


Gandalf katsoi Adeleinia hiljaisena ja ojensi tälle kupin teetä. Adelein otti kupin hieman täriseviin käsiinsä ja joi siitä kulauksen.
" Niin, olen varma mitä teen." , haltia toisti hiljaa ja velho nyökkäsi.
" Se on sitten oleva parhain. Mihin olet päätynyt?", Gandalfin ääni oli lievästi surullinen ja Adelein sulki silmänsä taistellen kyyneleitä vastaan.
" Se oli vaikeaa, tiesitkö? Tosi vaikeaa. Kaikki mitä päätät, ovat tavallaan väärin. En voi olla varma onko tämäkään oikein,", käsi puristi teekuppia ja suljettujen silmäluomien välistä valui kyyneliä", olen kuitenkin valmis.", haltia hengähti hiljaa ja puri huultaan. Velho antoi toisella aikaa kerätä itseään ja tyytyi katselemaan suru rinnassaan valtoimena valuvia kyyneliä.
" Olen päättänyt lähteä..", Adeleinin ääni sortui ja nainen piilotti päänsä käsiinsä. Gandalf hengähti syvään laskiessaan toisen kätensä värähtelevän ruumiin päälle. Hän ei ollut edes tajunnut pidättävänsä henkeä.
" Olen iloinen siitä, vaikka tiedän sen satuttavan. Olen yhä sitä mieltä, että se on parhain ja vain siksi, että olet päätynyt siihen.", velho sanoi hiljaa ja Adelein nosti kyyneleiset silmänsä velhoon.
" Miten minä en sitten ole niin varma?", haltian ääni oli epätoivoinen, mutta valkoinen velho, viisas ja maailmaa nähnyt, ei voinut vastata. Tämä ei tiennyt vastausta.

Legolas käveli käytävillä suru täyttäen sydämensä. Hän tiesi mitä Adelein oli päättänyt. Oli tiennyt herätessään yksin vuoteessaan. Haltia pysähtyi katsomaan ulos epätoivon täyttämillä silmillään. Niin, hän tiesi. Ja se sattui niin paljon, oli kuin hänen sydämensä olisi revitty irti ja jätetty kitumaan. Ja siltä, että hän eli koko ajan, katseli kykenemättä liikkumaan sen viimeistä lyönti.
Hän tunsi jonkun tulleen vierelleen ja nosti katseensa Aragorniin. Tämä vavahti ystävänsä silmistä näkyvää tuskaa.
" Hän on siis tehnyt päätöksensä?", ihminen kysyi varovasti ja haltia nyökkäsi pystymättä puhumaan. Aragorn laski kätensä miespuolisen haltian kädelle.
" Ja hänen päätöksensä on vaikein?", Elessar kysyi tietäen mitä tuskaa se tuotti ystävälleen, mutta kykenemättä jättämään kysymättä. Legolas käänsi katseensa taivaanrantaan ja puri huultaan.
" Niin, niin on. Hän lähtee.", ääni oli vain heiveröinen kaiku siitä mitä sen pitäisi olla ja ihminen vavahti taas. Hän aisti miten suuri Synkmetsän prinssin tuska oli. Ja hän ei kyennyt edes kuvitella miten tämä pärjäisi.
" Sanoiko hän niin?", uusi haava, Aragorn ajatteli katkerasti, kun Legolas hätkähti silminnähden ja pudisti pienesti päätään kääntäen katseensa ystävänsä silmiä ältellen.
" Ei, mutta tiedän sen. Tiedän sen niin kuin tiedän auringon nousevan, kuun laskevan..", miespuolisen haltian ääni petti ja Aragorn huokaisi raskaasti. Hän seisoi siinä hetken kunnes tajusi Legolasin vain pidättelevän tuskaansa, kun mies oli siinä. Ihminen loi viimeisen ymmärtävän katseen kunnes kääntyi.
Heti kun Aragorn katosi kulman taakse, antoi haltia tunteilleen vallan ja valahti nojaamaan viileään lasiin. Lasin pintaan muodostui kuvioita, niitä jotka ilmaisevat henkilön tuskan ja sen suuruuden. Ja lasi oli pian täynnä niitä.

Adelein asteli hiljaa käytävää pitkin huoneeseensa. Hän puri huultaan ja kosketti viileää seinää toivoen sen viilentävän omaa tuskaansa. Mutta tällä kertaa se petti, ei toiminut. Haltia nyyhkäisi ja tunsi samassa käsien kietovan hänet jonkun syliin. Nainen hätkähti, mutta rauhoittui tuntiessaan henkilön.
" Legolas! Olen..olen.. olen niin pahoillani..", Adelein huudahti ja purskahti itkuun. Legolas puristi hänet itseensä ja haltian kyyneleet tippuivat naisen hiuksiin.
" Älä pyytele anteeksi. Et voi muuta.", miespuolinen haltia kuiskasi ja Adelein puristi päätään. Hänen kyyneleensä kastelivat miehen tunikan rintamuksen.
" Olisin.. olisin voinut jä-jäädä.", haltia nyyhki ja mies puri huultaan maistaen omien kyyneltensä maun.
" Et olisi voinut. Hetki.. hetki sitten. E-eräs viisas mies sanoi, että mikään ei ole ikuista. Ja s-se ei olekaan.", Legolas änkytti hienoisesti ja yritti pidätellä nyyhkytyksensä poissa, jotta ei satuttaisi naista enempää. Jotenkin tämä kuitenkin aavisti sen ja purskahti lohduttomanpaan itkuun.
" E-ehkä hän ei o-ollutkaan o-oikeassa. Ehkä h-hän oli v-väärässä..", Adelein kuiskasi ja miespuolinen haltia laski päänsä tämän hiuksiin piilottaen kasvonsa ja lohduttomuutensa.
" Hän on. Minä tiedän sen. Hän on..", haltia kuiskasi hennosti ja naisen itku yltyi taas. Legolas puristi tätä itseensä.
" Ei sen o-olisi tarvinnut. Ei s-sen olisi tarvinnut. E-ei olisi..", naispuolinen haltia nyyhki ja Legolas ei voinut vastata mitenkään.
He jäivät siihen, rakastavaiset, joiden taru maan päällä oli lopussa, mutta henkisesti vasta alussa.

Aragorn katseli hiljaisena näiden kahden hetkeä kunnes poistui. Hän käveli pihalle ja suoraan muurille seisovan henkilön luokse. Velho kääntyi katsomaan miestä.
" Kestävätkö he?", Isildurin perillinen kysyi ja velho huokaisi raskaasti.
" En tiedä.", hän sanoi ja käänsi katseensa taas taivaanrantaan.
" Mutta siitä riippuu koko taistelun kulku, eikö?"
" Niin, niin ehkä riippuukin. En tiedä vastausta.", velho tunsi sanojensa painon ja sen jälkeisen hiljaisuuden painostavana.
" Sinä valehtelet.", mies sanoi yllättäen saaden Gandalfin luomaan itseensä yllättyneen katseen.
" Niin, sinä valehtelet. Sinä tiedät tarkalleen miten taistelussa käy. Sinä tiedät, Gandalf Valkoinen.", mies sanoi hiljaa, mutta jyrkästi ja velho naurahti hiljaa puristaen käsillään kivimuuria.
" Aivan oikein, Aragorn, Gondor saa sinusta ansaitsemansa kuninkaan.", Gandalf hymähtäen.
" Sinä kiertelet", sanat sanottiin syyttävän katseen kera. Velho antoi itsensä hymyillä iloisesti.
" Aah, oletpa viisas, " ,Gandalf naurahti miehen syyttävää katsetta,", ja joten sanon, että tulos ei ole mitenkään kauhea." Mies nyökkäsi helpottuneena ja hyvästeli velhon kiirehtien sisälle. Valkoinen velho antoi heti hymyn pudota huuliltaan.
" Mutta se on sitäkin tuskaisempi."

Adelein nosti repun selkäänsä ja loi tuskaisan katseen huoneeseen. Hetken hän oli paikoillaan kunnes astui ulos. Haltia kiirehti kohti salia ja kaikki loivat niitä katseitaan, jälleen kerran. He esittivät tietävänsä miltä hänetsä tuntui, mutta eivät oikeasti tunteneet. He eivät tienneet siitä raatelevasta tuskasta yhtään mitään.
Salissa hän kohtasi heti Legolasin siniset silmät ja laski katseensa maahan pyyhkäisten silmiään. Hän ei saisi itkeä.
Gandalf kiirehti pysähtyneen naisen luokse.
" Oletko valmis?", velho kysyi hiljaa ja Adelein nyökkäsi pienesti purren huuleensa haavan. Hän oli valmis ja samalla niin peloissaan. Gandalf nyökkäsi ja johdatti haltiaa salin keskelle päin. Yllättäen Adelein tunsi otteen kädessään ja kohtasi Legolasin siniset silmät.
" Rakas..", miespuolinen haltia kuiskasi ja nainen lysähti miehen syliin tuntien kyynelten taas valuvan. Legolas kohotti toisen leukaa ja painoi hellän suudelman Adeleinin huulille. He jäivät siihen unohtaen ajan ja kaikki muut. Oli vain he.
" Adelein? Kaikki on valmista.", velhon kantautuva ääni herätti heidät ja Legolas vetäytyi. He katsoivat hetken toisiaan silmiin kunnes Adelein takertui taas mieheen.
" Älä unohda minua..", nainen kuiskasi ja Legolas hipaisi hänen poskeaan.
" Rakas, en unohda. En ikinä.", haltia sanoi ja painoi viimeisen suudelman toisen huulille. Hän tahtoi tuntea tuon pehmeyden ja maun lopunikäänsä.
Adelein vetäytyi irti ja loi tuskaisen katseen muihin salin jäseniin ja kiirehti velhon luokse kohdistamatta katsettaan uudelleen. Velho nyökkäsi kyyneliään vimmatusti pyyhkivälle haltialle ja sai tältä vastaksi pienen hymyn alun, joka kuihtui nopeasti. Haltia loi viimeisen katseen kaikkiin salissa olijoihin. Hän painoi näiden kaikkien piirteet, ne tutut ja vähemmän tutut, mieleensä. Hän tuijotti lähes nälkäisesti kaikkia, ei tahtonut tehdä sitä mitä tapahtuisi. Pelkäsi niin paljon ja samalla iloitsi. Kuitenkin suru vei voiton kaikesta.
Adelein sulki silmänsä velhon alkaessa loitsuta. Hän tunsi tämän sanojen soljun ja niiden tahdin. Haltia puristi käsiään tiukasti ja tunsi taikuuden yllään. Juuri ennen loitsun loppua hän aukaisi silmänsä ja kohdisti Synkmetsän prinssin katseen. Nainen tunsi taas kyyneltensä valuvan poskilleen.
´En unohda`, miespuolisen haltian huudet muodostivat, kun Adelein tunsi repäytyvänsä irti ja syöksyvänsä ajan uumeniin.
Legolas looked blank

Huumorificcaaja 2004, Typoilija 2006, Mangafriikki 2007, Merri 2009, Typoilija 2010 \o
Avatar
Paula
Puolituinen
Viestit: 206
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 7:33 pm
Paikkakunta: Espoo

Viesti Kirjoittaja Paula »

*nyyyh* Ilkeä Ame. Tuhme tyttö. *heristää sormeaan*

Niiden pitäsi elää onnellisina elämänsä loppuun asti, kyllä, niin pitäisi, me aarteen kanssa oltais haluttu niin, juu aarre, juu. Noh, kaikkia ei voi miellyttää.^^ Mutta son edelleen hyvä ficci.

(älä välitä viestin laadusta, tämä on kirjoitettu samaan aikaan messenger-keskustelumme kanssa^^ *kuolaa Gondorin poikia*)
'Thomas Covenant,' he said as if he were rising to a challenge, 'the Unbeliever.'

~The Chronicles of Thomas Covenant, the Unbeliever (Stephen Donaldson)
Amene
Puolituinen
Viestit: 344
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 7:53 pm
Paikkakunta: Vantaa

Viesti Kirjoittaja Amene »

Viimeinen osa ns. epilogi, vaikka ei mitään sinne päinkään. XD Son lyhyt, sori.


Haltia tunsi tippuvansa polvilleen kovaan maahan. Hän vaipui heti maahan ja antoi itsensä itkeä. Adelein ei välittänyt askeleista, jotka lähestyivät, hän ei älittänyt mistään, kaikki oli ohi.
" Adelein, kultaseni!", nainen kuuli jonkun huudahtavan ja tunsi vahvojen käsien kietovan hänet syliinsä. Adelein itki sydäntä raastavasti kykenemättä lopettamaan saati selittämään mitään. Cenral tunsi tyttärensä tuskan ja lohdutti tätä, vaikka tunsi pohtivansa koko ajan sen syytä. Mitä oli tapahtunut ajan uumenissa, mikä oli ajanut hänen tyttärensä näin surun partaalle?
" Onko hän kunnossa?", mies kuuli kysyttävän ja nosti katseensa Gerdor Valkoiseen. Hän pudisti kevyesti päätään ja velho kurtisti kulmiaan.
" Aah, mikä on saanut niin iloisen haltian lankeamaan itkuun?", hän kysäisi saamatta vastausta. Valkoinen velho pyysi sanattomasti Cenralia viemään tyttärensä nukkumaan.
Kunhan haltiat olivat kadonneet, velho meni tutkimaan aikakoneen mittareita ja henkäisi. Nuori haltia oli matkustanut Sormuksen ritareiden aikaan!
Yllättäen iloisuus katosi Gerdorista. Niin haltia oli, mutta miehellä ei ollut aavistustakaan mitä kauhuja neito oli kohdannut, jos oli niin järkyttynyt. Tai, heillä ei ollut edes tietoa mistä se johtui.

Adelein tunsi valon kutittelevan silmiään. Hän toivoi hetken kaiken olleen vain unta ja makaavansa Helmin syvänteellä Legolasin vieressä. Mutta avatessaan silmänsä ja huomatessaan olevansa omassa huoneessa, kaikki toiveet murskautuivat. Haltia tunsi taas kyynelten painon, mutta ei pystynyt itkemään. Kyyneliä ei suostunut ilmestymään, hän oli itkenyt liikaa. Tällä kertaa sitä helpotusta ei suotu.
Ovi aukesi ja kaunis haltia astui sisälle. Thélien ryntäsi tyttärensä luokse ja sulki tämän syliinsä. Adelein takertui äitiinsä kuin viimeiseen oljenkorteen.
" Lapseni, lapseni. Mitä oletkaan joutunut kestämään?", nainen kysyi ja Adelein ei pystynyt vastaamaan, kieltämään ettei itkenyt kauheuksien takia. Hän itki särkyneen sydämensä takia ja se tuska oli paljon suureempaa kuin fyysinen. Se oli hengistä ja kulutti hiljalleen sielua. Adelein tunsi unen valtaavan itsensä ja vaipui syvään uneen, parantaaan uneen.
Thélien laski tyttärensä vuoteelle ja katsoi hiljaa kasvoja joiden tiukkuus lieveni hiljalleen. Hän tunsi iloa ja pohjatonta helpotusta nähdessään Adeleinin palaavaan, mutta naisen silmien tuska vaimensi sitä.
Viisas haltia tiesi sen merkityksen. Hän ei edes uskaltanut kuvitella kuka oli valloittanut tyttärensä sydämen, mutta hän tiesi minkä laista tuskaa se tuotti. Mutta kuten kuului sanonta, "Aika laimentaa tuskaa.", niin tulisi tapahtumaan.

Adelein avasi toisen kerran silmänsä ja huomasi valon laskevan hiljalleen. Hän käänsi päätään ja huomasi äitinsä silmät. Haltia ojensi kätensä ja kosketti Thélienin kättä. Nainen katsoi tytärtään ymmärtäväisenä.
" Tiedän millaista tuskaa koet. Se näkyy silmistäsi. Et tahtoisi uskoutua minulle?", viisas ja vanha haltia sanoi. Adelein kaatui tyynyjensä sekaan ja tunsi taas tuskan. Hän katsoi äitiinsä.
" En pysty puhumaan, en avautumaan. Tuska on liian kova,", hän kuiskasi ja Thélien nyökkäsi, halasi tytärtään pikaisesti ja nousi ylös.
" Olen paikalla, kun pystyt puhumaan, Älä epäröi käyttämään sitä.", hän sanoi ja astui ulos ovesta jättäen toisen yksin. Adelein tunsi kyyneleet poskillaan ja nyyhkäisi. Hän tunsi tuskan kerääntyvän jälleen ja antoi padon murtua.
Kuitenkin haltia tiesi tuskan loppuvan joskus, hän tiesi pystyvänsä avautumaan. Se veisi kuitenkin aikansa kuten kaikki muutkin. Mutta tuska katoasi. Ehkäpä hän pystyisi joskus rakastumaan uudelleen.

May it be an evening star
Shines down upon you
May it be when darkness falls
Your heart will be true
You walk a lonely road
Oh! How far you are from home

Mornie utulie ([Quenya:] Darkness has come)
Believe and you will find your way
Mornie alantie ([Quenya:] Darkness has fallen)
A promise lives within you now

May it be the shadow's call
Will fly away
May it be your journey on
To light the day
When the night is overcome
You may rise to find the sun

Mornie utulie ([Quenya:] Darkness has come)
Believe and you will find your way

Mornie alantie ([Quenya:] Darkness has fallen)
A promise lives within you now

A promise lives within you now

Enya, May it be
Legolas looked blank

Huumorificcaaja 2004, Typoilija 2006, Mangafriikki 2007, Merri 2009, Typoilija 2010 \o
Avatar
Jormungandr
Puolituinen
Viestit: 254
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 8:08 pm
Paikkakunta: godforsaken lunar hellscape

Viesti Kirjoittaja Jormungandr »

:cry: *nyyshkii*
*ruttii amen*
*potkii rakentavaa palautetta kauemmaksi*
*hoilaa may it betä hyvin epävireisesti*
*nyyshkii lisää*
*antaa rakentavalle palautteelle lumipesun*
It's such a little thing to weep—
So short a thing to sigh—
And yet—by Trades—the size of these
We men and women die!


-- Emily Dickinson
Vastaa Viestiin