Gondorin ruusut (PG-13, ofc/omc, valmis 11.5)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Eieiieiei.....

Meinasin taas ruveta itkemään. Minun täytyy vain ihmetellä, miten saat tekstiin noin ison tunnelatauksen. Se on jotain ihan ihmeellistä.

Alku oli hieno, ja Waithin reaktio niin aito. Minusta oli kuitenkin ihanaa, että jokainen halusi lopettaa riitelyn heti, kun aikaa ei ollut enää paljon jäljellä. Ja Carnin kommentti ja kaikki... se oli hienosti rakennettu tilanne kaiken kaikkiaan.

Emmenin ja Arethin keskustelu oli veljellinen. Ihana tunnelma, ja se, miten hyvä luottamus toiseen kummallakin oli kaiken jälkeen... Ja tuo, miten Emmen kertoi sanoneensa, että isä on ylpeä. Ihana! Emmen on niin Emmen, en osaa selittää sitä.

Ja Feolain ja Waith katselemassa Pelennorille. Carn omituinen rohanilaisuuden takia... :lol:

Ja loppukappaleet, nyt en tiedä yhtään mistä aloittaa, sillä sanottavaa on kamalan paljon. Nuo hyvästit, voi... Ja taas niin todentuntuista se työlle omistautuminen väsymykseen asti. Tuo rooli on varmasti kaikkein hirvein, odottaa uutisia, hyviä tai pahoja, huoli sydämessä ja pelko lähellä... Murtaneet portin. Hui....

Ja Emmen, voi ei, ei ei. Minä vähän pahoin pelkään että hänen käy huonosti tai jotain, kun lähti noin kiireellä ja tuolla tavoin.... Hänen reaktionsa Feolainiin oli jotain niin uskomattoman tunteikasta ja sulattavaa, silmät kostuivat väkisinkin. Ja nyt hän sitten meni sinne kaiken pahan keskelle ihan yksin ja tietämättä kunnolla, mitä tehdä ja nyt minä pelkään että parantaja kannetaan parannettavaksi tai jopa haudattavaksi. Ethän tee sitä..? Emmen ei saa kuolla.

Ja sinun ansiostasi en enää ole varma saanko oman ficcini lukua valmiiksi tänään. Mutta tämänkertainen luku oli ihana kaikesta huolimatta. Jatkoa odottaessa on hyvä toivoa parasta ja pelätä pahinta niin kuin nuo Minas Tirithiin jääneet.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tuosta edellisestä luvusta vielä, että minä olin jostain syystä siinä luulossa, että kaikki Minas Tirithin naiset evakuoitiin, lukuunottamatta niitä, jotka työskentelivät Parannuksen Tarhassa, mutta olen näköjään kuvitellut ihan omiani. Kirjassahan tosiaan mainittiin vain ne naiset, jotka joutuivat lähtemään lasten kanssa, ja kyllähän se niin oli järkevämpää, koska kaupungissa varmasti riitti yllin kyllin tekemistä naisillekin. Joten on siis ihan ymmärrettävää, että Waith jäi kaupunkiin. ;)

Olin alussa epätietoinen, että mitä vaihetta tässä nyt elettiin. Mutta tulkitsin lopulta tuon niin, että Berean ja Carn olivat lähdössä sille Faramirin epätoivoiselle Osgiliathin puolustusreissulle. Sen olisi minusta kyllä voinut mainita, koska se olisi selventänyt tilannetta (ainakin minulle) ja selittänyt enemmän niitä taustoja, että miksi nuo kaksi lähtivät. Siis ettei kyse ollut vain velvollisuudesta sotia vaan osaksi myös rakkaudesta ja uskollisuudesta ihailtua päällikköä kohtaan jne. (heh, miten niin oma lehmä ojassa). Siis lyhyesti sanottuna, minusta tässä luvussa olisi voinut tuoda Faramiria enemmän esiin, koska hän oli henkilönä kuitenkin hyvin tärkeä noille tavallisillekin ihmisille, kuten kirjassakin nähtiin (ne hurraavat väenpaljoudet kaduilla aina kun hän meni ohitse) ja muutenkin korostaa enemmän hänen merkitystään, koska hän oli kuitenkin silloin se ylin päällikkö, joka johti miehet sotaan.

Minä en kyllä ole samaa mieltä kuin Berean, että kaupunkiin jääminen olisi ollut jotenkin häpeällistä. Faramirkin olisi jäänyt puolustamaan kaupunkia, jos olisi itse saanut päättää. Kurjaa kyllä käyttää viimeiset hetket ennen taistelua riitelemiseen, mutta en kyllä yhtään ihmettele, että tuo päätös lähteä herätti voimakkaita tunteita. Ja tavallaan oli hauska päästä kurkistamaan, millainen tuo tilanne oli tavallisen sotilaan näkökulmasta, kun kirjassa vain todettiin jotain sen suuntaista, että Faramir otti mukaansa sen verran vapaaehtoisia sotilaita, kuin kaupungin puolustuksesta saattoi irrottaa. Eli toisin sanoen minusta on hyvin mielenkiintoista se, että miksi kukaan lähtee tieten tahtoen huippuvaaralliselle sotaretkelle, kun turvallisemmalta vaikuttavakin vaihtoehto oli valittavissa.

Tuo kohtaus, jossa Feolain ja Waith katsoivat muurilta joukkojen vetäytymistä Osgiliathista, oli hieno. Vaikka toisaalta minusta olisi voinut olla mielenkiintoista lukea siitä myös Bereanin tai Carnin näkökulmasta, koska kirjassakin tapahtumia seurattiin vain katsojan näkökulmasta, ja tällaisessa muodossa siihen tilanteeseen ei ehkä kauheasti tullut mitään uutta. Minusta tuota Mithrandiria olisi myös voinut selittää enemmän. Siis kyllähän kaikki hänet varmasti tunsivat, mutta jotenkin hänen läsnäolonsa tuntui vähän liian itsestään selvältä. Että luulisin noilla ihmisillä olleen aika paljon tuollaista epämääräistä velhoa koskevia ajatuksia ja mielipiteitä, eli että mistä hän on tullut, miksi hän taistelee meidän joukoissamme jne.. Niin, ja minusta olisi ollut kiva, jos naiset olisivat jääneet seuraamaan Faramirin paluuta kaupunkiin, koska kaipa heitä käskynhaltijan pojan kohtalokin vähän kiinnosti. Ja samallahan he olisivat sitten nähneet, palasivatko Carn ja Berean joukon mukana. Mutta ilmeisesti Feolain sitten vähän pelkäsikin saada sitä selville, kun kuolema vaikutti niin todennäköiseltä vaihtoehdolta. Oikestaan minäkin oletin, että jompi kumpi heistä olisi kuollut tuossa vetäytymisessä, kun kolmasosa Faramirin joukoista kuitenkin kuoli siinä.

Feolainilla varmasti riitti kiirettä Parannuksen Tarhassa, ja olit kyllä saanut vangittua tuohon todella hienon tunnelman. Tuo Emmenin päätös lähteä taistelemaan oli tosi mahtava kohtaus ja liikuttavakin. Siis sinänsä minusta Emmenillä ei olisi ollut mitään velvollisuutta lähteä, mutta jotenkin se, että hän lähtee, korostaa sitä sodan kauheutta ja tilanteen vakavuutta. Että mitkään henk. koht. vakaumukset olla sotimatta eivät enää merkitse mitään. Minusta Emmen olisi voinut suudella Feolainia oikein kunnolla. Kyllä se sen verran olisi ansainnut, miesparka, mahdollisesti menossa kohti kuolemaansa. :P Mutta joka tapauksessa todella mahtava, intensiivinen välikohtaus. Tykkäsin kovasti.

Nyt sitten jännäämään, kuka jää eloon ja kuka ei. Jos tämä olisi kirja, jatkaisin heti malttamattomana seuraavaan lukuun, mutta onneksi jatkoa taitaa olla tähänkin tulossa aivan pian. :)
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Nerwen: Kiitoksia kovasti kommentistasi. ;) Täytyy taas toistaa, että on hienoa kuulla, että olen sinusta onnistunut luomaan jotakin tunnelatausta tähän tekstiin. Joo, varmasti uutisten odottajan rooli on kaikkein hirvein, varsinkin kun tilanne nyt on mikä on, eikä sitä toivoa kauheasti ole. Kiva, että tykkäsit Emmenistä. Mietin jossakin vaiheessa, että olisiko minun pitänyt mainita, että Emmeniä oli kysytty lähtemään parantajaksi sotakentälle, mutta sitten päätin pitää sen ihan yllätyksenä, koska Emmenin varmasti muuten ajattelisi olevan turvassa Parannuksen Tarhassa.

Mithrellas: Kiitos pitkästä palautteestasi. ;) Toivottavasti ei tule aivan yhtä pitkä vastakommentti, nostit nimittäin esiin juuri niitä asioita, joita minä pohdiskelin tuossa luvussa. Se olisi kyllä vaatinut enemmän viimeistelyä tai monien kohtien muuttamista, jos vain olisin jaksanut. Se on nyt aika lailla siinä muodosssa, jossa se oli alusta alkaen ja silloin minua kiinnosti enemmän kuvata hahmojen reaktioita sotaan kuin sen varsinaisia tapahtumia. Ja tämä on tosiaan sillä lailla sekava, että otin monet kirjan kertomat kohdat aika itsestäänselvyytenä, enkä mainninnut niitä tekstissä. Jos tätä lukisi joku, joka ei olisi lukenut Tarua, niin ei kyllä saisi tuosta luvusta mitään selvää, varsinkin, kun se on muutenkin sellainen luku, johon olen ikään kuin ympännyt sitä ja tätä. Mithrandiria en oikein itse älynnyt ajatella sen kummemmin, siinä olet oikeassa, että hänen rooliaan olisi voinut korostaa, mutta Faramiria oli kyllä aluksi mukana enemmän. Ensin kirjoitin sen näkyviin tuohon alkuun, että Carn ja Berean lähtivät nimenomaan Faramirin mukaan, mutta sitten tulin toisiin ajatuksiin (lähinnä sen takia, että melkein kaikki Faramirin joukoista lahdattiin) ja aioin lähettää ne ulkomuurille, mutta sitten olisi pitänyt selittää, että miksi ne eivät lähteneet Faramirin mukaan, jos tämä otti mukaansa kaikki vapaaehtoiset. Niinpä en loppujen lopuksi maininnut ollenkaan, että minne he lähtivät ja se oli varmasti kaikkein huonoin ratkaisu. ;) Toki Faramirin olisi voinut mainita siitä muurilla seisoskelukohdassa, koska kirjassa kaikki jännäävät siinä, että miten Faramirin käy, mutta Feolain ja Waith eivät nyt jaksa ajatella kuin omia rakkaitaan.

Minulle on kyllä aina ollut vähän epäselvä tuo kohta, jossa Faramir puolustaa Anduinin ylityspaikkaa (ja se on varmaan syy siihen, miksi jätin tuota Faramiria vähemmälle, en tykkää kirjoittaa kohtia, joista en ole varma), ehkä sinä voisit asiantuntijana selittää sen. Kun siis ensin Faramir perääntyi Viertolinnakkeeseen Anduinilta. Sitten siellä taisteltiin ja Gandalf toi vankkureilla kaupunkiin kaikki sieltä selvinneet. Kirja sanoo näin: Aamun puolivälissä hän saapui mukanaan kourallinen ratsumiehiä saattueena vankkurijonolle. Vankkurit olivat täynnä haavoittuneita, siinä olivat kaikki jotka olivat säästyneet Viertolinnakkeen tuhosta. Okei, myöhemmin Faramir tulee itse ja sanotaan, että hän on menettänyt kolmanneksen miehistään. Mistä miehistä, jos kaikki Anduinilta perääntyneet kuolivat tai haavoittuivat Viertolinnakkeessa? Minä olen itse ajatellut, että nämä olivat eri miehiä kuin ne, jotka hän johti kaupungista Osgiliathiin, siis esim. ulkomuuria vartioineita, mutta olen hyvin voinut käsittää jotakin väärin. Tämän käsityksen vuoksi minusta kuitenkin tuntui, etten voi lähettää Bereania ja Carnia Osgiliathiin, jos sieltä ei kukaan selvinnyt haavoittumatta. Tarvitsin heidät molemmat tähän tämän ficin ns. suureen taisteluun.

Juu, ja kaiken jaarittelun jälkeen sitten seuraava luku.

Luku 36
Pelkkää pimeyttä


”Minä en kestä tätä pimeyttä”, Carn sanoi Bereanin vieressä tukahtuneella äänellä. Berean kääntyi katsomaan ystäväänsä. Carnin kädet olivat puristuneet miekan ympärille niin tiukasti, että rystyset olivat aivan valkeat, eikä hän katsonut puhuessaan Bereaniin, vaan tuijotti suoraan eteensä.

”Pimeyskö sinua huolettaa?” Berean yritti huoletonta äänensävyä, mutta sanat kalskahtivat onttoina heitä ympäröivään raskaaseen ilmaan. Ympärillä kyti palon aavistus; tuliset ammukset olivat vaurioittaneet rakennuksia ja maa oli mustien läiskien peitossa. Jossakin kauempana liekit loimusivat edelleen polttaen tuhkaksi yhtä lailla miesten rohkeutta kuin kaupungin talojakin. He olivat juosseet sammuttamassa paloja, huutaen he olivat väistelleet toisenlaisia, mutta kamalampia ammuksia – asetovereidensa päitä, jotka Vihollinen oli julmuudessaan singonnut heidän keskelleen. He olivat heittäneet aseensa kolisten maahan painaakseen kädet korvilleen, kun Mustat Ratsastajat olivat kerta toisensa jälkeen ylittäneet heidät ja haparoineet sitten miekkansa ja jousensa taas käsiinsä, ja joka kerralla ne olivat tuntuneet enemmän lasten leikkikaluilta Vihollisen aseiden rinnalla. Ja nyt, nyt he seisoivat odottaen, kuin Vihollinen olisi vahingonilossaan sallinut heille viimeisen hengenvedon. Tai kukaties hän vain halusi antaa heille aikaa tajuta tilanteensa koko toivottomuus.

”En minä puhu pelkästään tästä pimeydestä”, Carn levitti käsiään osoittamaan synkkyyttä heidän ympärillään. ”Minä puhun kaikesta pimeydestä.”

Berean tiesi, mitä Carn tarkoitti. Sitä epätoivoa, joka oli pesiytynyt kaikkien sydämeen, kuin Vihollinen olisi pystyttänyt valtavan seinän, jota onnelliset ajatukset ja muistot eivät kyenneet läpäisemään. Hän ei enää itsekään osannut sanoa, minkä puolesta taisteli. Kaikki tuntui turhalta ja toivottomalta, aikaisempi velvollisuudentunto ja päättäväisyys vaikuttivat nyt vain houkan uskolta johonkin hyvään, jota ei tosiasiassa ollut olemassakaan. Se, ettei hän ollut tässä yksin, se että vieressä oli joku, johon turvautua, tuntui ainoalta pelastukselta, ja hän siirtyi lähemmäs Carnia. Hän pelkäsi Carnin kääntyvän ja pakenevan, mutta mies seisoi hänen vieressään ja tuijotti hievahtamatta eteensä.

Vihollinen oli marssittanut Minas Tirithin muureja kohden valtavia petojaan ja piiritystornejaan, joita Gondorin miehet olivat yrittäneet ampua saamatta suurtakaan vahinkoa aikaiseksi, ja nyt ne peittivät maata pitkälle katseen ulottumattomiin. Töminä ja pauhu olivat kuuroittaneet Bereanin korvat, mutta äkisti tuli aivan hiljaista ja väristys kävi Bereanin lävitse kuin pureva tuuli. Oli aivan kuin sekä puolustajat että viholliset olisivat yhtenä miehenä vetäneet henkeä, ja sitten rumpujen pärinä alkoi vielä kovempana kuin aikaisemmin ja portti tärähti rajusti.

***

Emmen seisahtui Parannuksen Tarhan portille ja katsoi taakseen kohti valkoista taloa. Joidenkin Minas Tirithin asukkaiden keskuudessa Parannuksen Tarhalla oli hiukan pelottava maine, tarkoittihan sen sisäpuolelle joutuminen jonkintapaista sairautta tai vammaa. Emmenille Parannuksen Tarha oli kuitenkin aina ollut turvapaikka. Jollakin tapaa hän piti sitä enemmän kotinaan kuin omaa taloaan. Hänen talonsa oli kyllä sekä siisti että hyväkuntoinen ja pienuudestaan huolimatta hänen asuttavakseen täysin sopiva, mutta silti jollakin lailla persoonaton. Sillä ei ollut historiaa, ei ainakaan hänen tuntemaansa historiaa. Emmenin suku ei ollut asunut, syntynyt ja kuollut siellä, eikä hän ollut koskaan liiemmin ahkeroinut tehdäkseen siitä oman näköisensä.

Mutta Parannusten Tarha oli ollut olemassa kauan. Paljon ennen Emmenin syntymää se oli jo tarjonnut apuaan ja lohdutustaan sairaille, ottanut loukkaantuneet siipiensä suojiin. Rakennuksen käytävillä kävellessään Emmen saattoi aivan tuntea sen, kuinka talo eli mukana ihmisten myötä- ja vastoinkäymisissä. Parannusten tarhassa tosiaan synnyttiin ja kuoltiin, siellä parannuttiin, vaikka tilanne oli lähes toivoton ja toisinaan sielut liukenivat sieltä kuoleman käsiin. Ihmiset kärsivät siellä suurta tuskaa, mutta ihmiset myös saivat rauhan sen seinien sisällä. Parannuksen Tarhassa kaikki kiihkeät tunteet kietoutuivat yhteen, mutta jollakin tapaa tuo suuri, valkoinen, rauhoittava rakennus onnistui tasapainottamaan se kaiken.

Emmen tunsi olonsa melkein seesteiseksi kääntäessään selkänsä talolle ja lähtiessään kävelemään katua alaspäin niin ripeästi että melkein juoksi. Hän oli tehnyt päätöksensä, ja varmuus päätöksen oikeellisuudesta kantoi häntä eteenpäin ja ajoi jännityksen pyörimään ympyrää jonnekin mielen perukoille. Hän sovitti kätensä vyötäisillään riippuvan miekan kahvalla, eivätkä sormet tuntuneet vierailta siinä, kiitos ehkä monien Belecorin kanssa vietettyjen harjoitustuntien tai sitten vain sen tosiasian, että hän asetti kätensä paikoilleen täysin vapaaehtoisesti. Selässä roikkuvassa pussissa kulkevat parantajantarvikkeet olivat silti ne työkalut, joita hän oli menossa käyttämään ja pussin paino tuntui lohdulliselta, koska hän tiesi, mikä merkitys jokaisella välineellä oli.

Nyt hän saattoi ensimmäistä kertaa ajatella ilman häpeää sitä muutaman viikon takaista hetkeä, jolloin häntä oli pyydetty ryhtymään sotakentällä toimivaksi parantajaksi. Nyt hän oli voittanut itsensä, suostunut, eikä sillä ollut merkitystä, vaikkei se tiukkailmeinen sotilas, joka häntä oli pyytänyt, sai koskaan tietää hänen sittenkin tulleen. Hän ei tiennyt, kuinka mies oli saanut selville, että hän osasi käsitellä miekkaa, vaikka eihän tässä kaupungissa tietysti mikään pysynyt salassa. Sen sotilas oli kuitenkin tiennyt ja tämä oli esittänyt asian siihen malliin, että Emmenin toimiminen parantajana sotakentällä olisi kaikkien osapuolten hyödyksi ymmärtämättä, että Emmen oli lähestulkoon lamaantunut kauhusta.

”Tietysti, jos teillä vain riittää uskallusta”, mies oli huomauttanut havaitessaan viimein hänen ilmeensä ja tämän kasvot olivat olleet alentuvat tämän silmäillessä häntä päästä varpaisiin. Uskallusta. Ei, Emmenillä ei ollut riittänyt uskallusta, ei ennen kuin tänään. Tänään hän tunsi samaan aikaan olevansa enemmän elossa kuin koskaan ennen ja toisaalta niin kaukana itsestään, että oli aivan kuin joku muu olisi marssinut hänen saappaissaan. Ylimmät tasot olivat lähes tyhjiä ja hiljaisia hänen kiirehtiessään niiden läpi, mutta niillä tuoksui toivottomuus tai kenties se oli vain kaikkien tavallisten tuoksujen puutetta. Savun aromi ei sekoittunut ruoan tuoksuun tai mausteiden nenää kiihottaviin hajuihin, inhimillisyys tuntui olevan kadoksissa kaduilta.

Hän havaitsi pian, että, Vihollisen hyökkäykset todellakin täristivät porttia, mutta se ei ollut vielä murtunut, oli Ioreth sitten sanonut, mitä tahansa. Alin taso lainehti useassa kohtaa liekkimerenä ja Vihollisen örkit olivat päässeet muurin ylitse ja huitoivat valtavilla kirveillään Gondorin miesten joukossa rikkinäisten rakennusten seassa. Emmen näki toisen kätensä menettäneen miehen survaisevan viimeisillä voimillaan miekan örkin päästä läpi ja kellistyvän sitten maahan vajonneen vihollisen päälle. Emmen epäröi ohikiitävän hetken, uhrasi ajatuksen Parannuksen Tarhalle ja Feolainille, mutta irtaantui sitten talon varjoista, joissa oli piileksinyt, ja lähestyi miestä repien pakkausta selästään. Tässä on sinulle ensimmäinen potilas, Emmen, hän sanoi päättäväisesti itselleen ja siirsi äärimmäisen varovasti miehen pois örkin päältä.

Seuraavalla kerran tarkista ensin, että örkki varmasti on kuollut tai pääset hengestäsi, typerys, hän moitti itseään silmäillessään nyt örkkiä tarkemmin varmistuakseen siitä, ettei henki enää kulkenut sen irvokkaassa ruumiissa. Sitten hän polvistui haavoittuneen miehen viereen, ja tämän haavaa tutkiessaan tunsi taas olevansa omassa elementissään.

***

Tässäkö se nyt on, minun elämäni, kävi Bereanin mielessä, kun hän voimattomasti kohotti miekkansa ja esti suunnattoman kokoista örkkiä erottamasta Carnin päätä tämän ruumiista. Heidät oli ahdistettu seinää vasten, ja se seinä oli harmaata kiveä, josta ei ollut läpi tunkeminen. Eikä ollut örkkijoukostakaan, jonka iskut he olivat tähän asti torjuneet, mutta nyt väsymys huojutti heidän käsiään, eikä käsivarsissa tuntunut enää olevan voimaa vastata suurten miekkojen läimäyksiin.

Carn taisteli kuin unessa, hänen liikkeensä olivat hidastettuja, mutta ei Berean ollut paljon sen parempi itsekään. He olivat irtaantuneet muista sotilaista jossakin vaiheessa, eikä Berean tiennyt, mitä näille oli tapahtunut. Eikä hän jaksanut enää välittääkään. Aina nostaessaan miekkansa hyökkäykseen hän oli varma, että se isku jäisi viimeiseksi, ettei hänestä olisi kohottamaan kalpaa enää uudestaan, mutta jostakin syvältä hänen sisältään kantautuva sisun kipinä sai hänet jatkamaan.

Ja sitten hän kuuli torven. Se soi heikkona kuin lupaus paremmasta, jota ei koskaan tulisi, ja ensin Berean luuli, että se oli vain harha hänen korvissaan. Mutta ääni voimistui, se kaikui raikkaana ilmassa ja tulvehti pelon täyttämään sydämeen. Örkitkin olivat nyt jääneet kuuntelemaan, ne kallistelivat päitään hämmentyneinä. Berean käytti tilaisuuden hyväkseen, tarttui Carnin käteen ja yhdessä he pakenivat kauemmas örkkijoukon luota.

Berean vilkuili ympärilleen vihollisten varalta, mutta he olivat pienellä sivukujalla, joka oli tyhjä lukuun ottamatta sen reunassa makaavaa örkin ruumista. ”Mikä… Luuletko, että Rohan?”

”En tiedä”, Carn huohotti raskaasti. ”Örkkien torvelta se ei totisesta kuulostanut, jollei se sitten ollut jokin Vihollisen julma pila.”

”Niin.” Bereanin huulet olivat vedenpuutteesta niin kuivat, että ne rahisivat toisiaan vasten hänen puhuessaan. Hän antoi selkänsä valahtaa harmaan talon seinää vasten pieneksi hetkeksi tietäen, että pian olisi syöksyttävä taisteluun takaisin. Silti hänen mielessään leijui nyt pienen pieni toivonsäde ja Mustien Ratsastajien huuto oli vaihtunut torven sointiin. Toivo oli niin häviävän pieni, että hänen oli tunnusteltava mieltään varmistuakseen siitä, että se oli olemassa, mutta se oli ja se muutti kaiken.

Järjestäytynyt sotilasjoukko pyyhkäisi heidät mukaansa ja näiden rinnalla he ajautuivat Pelennorin kentälle, jossa taistelu velloi kiivaana ja armottomana. Rohanin torvet – sillä Berean tiesi nyt, että ne olivat Rohanin – soivat edelleen ja kavionkopsetta ja miesten laulua kantautui hänen korviinsa. Berean ei jaksanut ihmetellä valtavia kaartuvat terähampaat omistavia hirviöitä, sen enempää kuin suunnattoman kokoisia peikkojakaan. Hän taisteli kaikella raivollaan, hätä läheisten ja Minas Tirithin puolesta oli suurempi kuin mikään, mitä Mustat Ratsastajat tai Vihollisen pedot saattoivat hänen sydämeensä ujuttaa. Hätäännys iski silloin, kun hän tajusi eksyneensä Carnista. Hän kohotti miekkaansa ja silmäili epätoivoisena taistelukentän myllerrystä ja sekasortoa, mutta Carnin punertavat hiukset eivät sattuneet hänen näköpiiriinsä. Tuo hetken herpaannus oli maksaa hänen henkensä ja vain äkillinen uhkan aavistus ja äkkinäinen käännös estivät pientä eteläistä iskemästä miekkaa hänen sisuksiinsa. Sen sijaan isku viilsi samaa kättä, jonka hän oli satuttanut syksyllä, ja hän vetäytyi kivusta ähkäisten. Kättä poltti, ja hän tunsi, miten jotakin märkää valui hänen sormiinsa.

Eteläisen huulet kaartuivat julmaan virneeseen ja tämä kohotti miekkaansa lähes leikitellen, mutta Berean syöksähti eteenpäin ja potkaisi jalat muukalaisen alta. Miehen turhautunut ulvonta keskeytyi, kun verinoro valui hänen suustaan. Berean veti miekkansa irti miehen ruumiista. Hän pyyhki vertavaluvaa kättään paitaansa irrottamatta silmiään taistelukentän myllerryksestä ja kääntyi jatkamaan toivottomalta vaikuttavaa urakkaa.

***

Emmen kumartui miehen puoleen, painoi päänsä tämän rintaa vasten ja kuuli sydämenlyönnit, kiihtyneet ja epäsäännölliset. Veri tahrasi miehen paitaa, virtasi kyljessä olevasta haavasta kuin kevätsateiden luomat purot vuorenrinteeltä, ja mies värisi kuin kuumesairas, jota hän ehkä olikin. Emmen painoi kätensä miehen haavan päälle, yritti tukahduttaa verenvuodon ja haki silmillään jotakin, jolla sitoa miehen kyljen. Hänen sidetarpeensa olivat loppuneet jo aikaa sitten, jos tässä korvia riipivän huudon ja suuhun tunkevan tuhkanmakuisen hiekan helvetissä nyt aikaa oli. Hän repäisi miehen paidan pois tämän päältä ja käänsi tätä sitoakseen haavan ja vasta silloin, kun tuuli heilautti miehen hiukset pois tämän kasvoilta, hän tajusi katsovansa Carnin vihreisiin silmiin.

”Voi varjele, Carn”, hän riipi sanat karhean kurkun läpi, mutta vuosikausien rutinoimat kädet toimivat mielen järkytyksen keskelläkin, sitoivat haavan ja haparoivat vesipulloa vyöltä, se tosin osoittautui viimeistä pisaraa myöten tyhjäksi. Carn vaikutti olevan lähes tajuton, mutta kun Emmen sipaisi veriset hiukset pois hänen silmiltään, hän kohdensi katseensa Emmeniin ja näytti tunnistavan tämän. ”Sano Feolainille… Minä… Minä yritin.” Silmät sulkeutuivat kuin tuo ponnistus olisi vaatinut miehen viimeiset voimat. Feolain, varjelkoon Feolain. Emmenin ajatukset vapisivat ja kädet. Parantajan kädet eivät saaneet vapista. Koskaan.

Hän kääntyi katsomaan taakseen, haki silmillään jotakuta avukseen kantamaan Carnin kauemmaksi täältä, astui yhden askeleen ja kaatui maahan. Hän tunsi ensin polttavaa kipua kuin hänen sisuksensa olisivat tulessa ja sitten ainoastaan hyytävää kylmyyttä. Hän tunnusteli selkäänsä ja tunsi keihään sojottavan selässään. Hän nosti kätensä ja tarttui keihään varteen vetääkseen sen pois, mutta äkillinen pahoinvoinnin aalto jätti liikkeen kesken. Minä kuolen, hän ajatteli ja hänen mielensä oli tyyni. Korvissa jyskytti taistelun melu ja viholliset ja puolustajat vilisivät silmissä epäselvinä läikkinä, mutta oli kuin kaikki olisi tapahtunut sadan virstan päässä hänestä.

Hän tajusi hämärästi, että oli kadottamassa otettaan ympäristöönsä. Pahoinvointi heikkeni ja hän antoi käsiensä livetä keihäänvarrelta ja kierähti kyljelleen. Hänen suunsa kynti maata ja täristys vavisutti hänen ruumistaan, kun hiekanmuruset yskittivät hengitysteissä. Sitten hän makasi aivan hiljaa ja tunsi olonsa sisältään turraksi. Valitus aivan hänen vierestään havahdutti hänet. Hän tempoili saavuttaakseen otteensa todellisuudesta, mutta ajatukset liikkuivat jähmeästi aivan kuin ne olisivat juuttuneet suohon. Vaivalloisesti hän kohotti päätään sen verran, että onnistui paikallistamaan valituksen lähteen.

Carn. Kuinka hän oli unohtanut Carnin? Carn oli loukkaantunut, aivan, niin se oli, ja Emmenin piti auttaa. Hän oli täällä auttamassa. Hän jännitti ruumistaan, mutta liike sai kivun palaamaan ryöpsähtäen. Tuhansien neulojen tavoin pistelevä tuska sykki joka puolella hänen kehoaan, eikä hänellä ollut voimaa kohottaa edes kättään. Hänen päätään särki niin lujaa, että tuska sai hänen silmänsä vuotamaan ja hän räpytteli kivun kyyneliä silmistään, mutta katse ei tarkentunut. Hänen silmänsä erottivat Carnin enää vain sumeana läikkänä.

Hänen täytyi auttaa, se oli ainut kirkas ajatus, joka enää pystyi tunkeutumaan hänen mieleensä. Kaikki muu oli sekavaa kaaosta, hän ei enää edes kunnolla tiedostanut olinpaikkaansa. Suunnattomalla ponnistuksella, silmät vettä valuen hän yritti vetää itseään Carnia kohti, mutta ruumiissa ei ollut voimaa. Kipu iski hänen kimppuunsa kaikella raivollaan, ja hän lysähti vatsalleen. Minä en voi, minä en voi tehdä enää mitään. Ajatus pujahti jostakin hänen mieleensä ja jätti jälkeensä valtavan helpotuksen tunteen. Koko hänen ruumiinsa valahti rennoksi, moukariniskut päässäkin vaimenivat. Hän ei voinut enää auttaa, hän ei pystynyt tekemään mitään. Hänen ei tarvinnut jaksaa yrittää. Hänen ei tarvinnut huolehtia mistään, hän saattoi vain maata tässä.

Hän sulki silmänsä. Sumeat kauhukuvat taistelusta hävisivät ja kauniimmat kuvat valtasivat hänen mielensä. Feolain kädet teekupin ympärillä, tummat palmikot kapeille hartioille valuen ja säihkettä silmissään. Belecor heiluttaen voitonriemuisesti miekkaa. Mirwen, Minya, Bredo. Areth. Ja jälleen Feolain, rikkinäisessä hameessa ja voimaa ja tuskaa silmissään yhtä aikaa. Hän näki heidät elävämmin kuin muisti koskaan aikaisemmin nähneensä, heidän piirteensä välkkyivät hänen edessään niin, että jos hän olisi jaksanut kohottaa kättään, hän oli varma, että olisi yltänyt koskettamaan heistä jokaista. Hän hymyili.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

*syvä hiljaisuus*

Niin. Jos minä aloitan alusta järjestelmällisesti ja ratkean vasta sitten...

Alun ajatukset sopivat tilanteeseen niin hyvin, ja miten pimeys ei tarkoittanut vain sitä mitä yleensä, vaan nyt myös mielentilaa. Mahtava oivallus.

Emmen. Jotenkin.. en löydä nyt sopivaa sanaa sen kuvaamiseen, mutta oli hienoa nähdä hänen asenteensa. Parannuksen tarha tuntui kodilta... Nuokin ajatukset olit tavoittanut hienosti. Mutta Emmen on minusta kyllä ihan yhtä paljon sotilas kuin Carn ja Berean, kun lähtee noin vain, rohkeasti ja pelon unohtaen suoraan taisteluun, auttaakseen. Ja miten hän tiesi osaavansa sen, mitä teki mennessään auttamaan.

Berean ja Carn olivat aika pahassa paikassa. Mutta nuo torvet... Kirjassa saan aina kylmiä väreitä kohdasta, jossa Rohan saapuu, ja tässä kävi ihan samoin. Toivo ei olekaan menetetty! Mutta taisin menettää sen vähän ilon saman tien, kun Carn oli kadonnut Bereanin luota. Ei...

Emmen löysi sitten Carnin. Olin saada kohtauksen tuossa, kun Emmen tajusi, ketä auttoi. Ei Carnia, ei Carnia.... Ja nuo sanat. ”Sano Feolainille… Minä… Minä yritin.” Katkeransuloinen, en osaa selittää, mistä tuo sana tuli, mutta kuitenkin. Siinä oli jotain karmean kaunista, noissa Carnin sanoissa. Hän muisti Feolainia.

Mutta sitten Emmen.... ei! Minä en taaskaan käsitä, kuinka sait tuon tilanteen kuvattua noin. Minusta tuo ajatus auttamisesta kertoo kauhean paljon siitä, millainen Emmen on, hänellä on tarve auttaa ja parantaa toisia ihmisiä. Et kai anna Emmenin kuolla? Et tietenkään voi tuohon vastata ennen kuin saan sen lukea, mutta kysyn nyt kuitenkin. Ja sanotaan, että elämä menee nauhana silmien edessä, kun on lähellä kuolemaa, tuo loppu vaikutti kovasti sellaiselta. Kamalaan kohtaan jätit...

Ihkutuksen puolelle menee taas, mutta kuvaat kaikkea niin aidosti ja todentuntuisesti, ettei siinä voi muuta kuin lukea eteenpäin ja samaistua täysillä tapahtumiin. Tämä on se puuttuva pala Sormuksen Sodasta, juuri se, miten tavallinen kansa sen koki. Tekisi mieli jatkaa eteenpäin, jotta saisi tietää, mutta en voi ennen kuin jatko on täällä. Siispä jään odottamaan sitä...
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

No, minä sanon nyt alkuun jotain tuosta Osgiliathin taistelusta... Minä en ole koskaan pohtinut sitä noin yksityiskohtaisesti. Olen vain ajatellut, että kolmasosa Osgiliathissa taistelleista kuoli ja sillä sipuli. Mutta päätin ottaa asiasta hieman selvää. Tarkistin enkunkielisestä tuon Viertolinnake-hommelin, koska se kuulosti aika oudolta, ja siellä tuo lainaamasi kohta kuuluu: With a handful of horsemen he came in the middle morning, riding as escort to a line of wains. They were filled with wounded men, all that could be saved from the wreck of the Causeway Forts. Siis kyse ei ollut siitä, että nuo olisivat olleet ainoat hengissä säästyneet kaikista Osgiliathissa taistelleista ja sieltä Viertolinnakkeeseen vetäytyneistä, vaan niistä, jotka olivat jääneet tuon linnakkeen alle sen sorruttua (tai niin minä sen ymmärrän). Tuo Viertolinnake oli siis Rammas Echorin (Minas Tirithiä ja Pelennoria suojaavien ulkomuurien) "portti", jonka kautta Osgiliathista pääsi Pelennorille. Joten kun Osgiliath oli menetetty, Faramir johti miehet ensin Viertolinnakkeeseen, jota puolustettiin sen aikaa kun kyettiin, ja kun se tuhoutui, Faramir jatkoi vetäytymistä Pelennorille. Minas Tirithiin asti pääsi hengissä kaksi kolmasosaa hänen miehistään. (Miksi minun äkkiä tekee kauheasti mieli kirjoittaa dramaattinen sotakuvaus tuosta Osgiliathin taistelusta ja perääntymisestä Pelennorille...:D)

No, jospa yrittäisin kommentoida tätä lukuakin. ;) Minun tekisi kauheasti mieli sanoa jotain persoonallisempaa ja oivaltavampaa kuin "mahtava tunnelma", mutta en nyt kertakaikkiaan keksi muuta. Sellainen tässä nimittäin oli. Tuo pimeys, joka pimensi sydämetkin ja vei kaiken toivon... Minusta nuo olosuhteet oli otettu tässä hyvin huomioon. Kaupungissa käydystä taistelustahan on tosi vähän missään mitään kuvauksia, niin että nuo Bereanin ja Carnin edesottamukset toivat kyllä mukavasti todentuntuisuutta siihen.

Tuntuu melkein kuin Emmen olisi sanonut hyvästit Parannuksen Tarhalla tuossa pohtiessaan paikan merkitystä hänen elämälleen... Minusta tuo on fiksu ajatus, että Emmen toimii parantajana sotakentällä. Koska siellähän sellaisille varmasti oli tarvetta. Vaikka varmaan sotilaatkin osasivat jonkin verran hoitaa haavoja, mutta varmasti Emmenin asiantuntemuksesta ja kokemuksesta on hyötyä.

Rohanin saapuminen tai paremminkin tuo kohtaus, jossa torvensoitto kuultiin, oli hienosti kuvattu myös. Voi, minä olisin toivonut, että Carn ja Berean olisivat voineet levähtää hetken ennen tuonne Pelennorille syöksymistä. Mutta eipä se kai olisi ollut mahdollista. Tuo taistelu oli varmasti kaupungissa niin kaoottisessa tilassa, kun kunnollista johtajaa ei ollut, että kaikki vain huitelivat minne sattui eikä mitään lepotaukoja osattu järjestää (jos ne nyt ylipäätään olisivat olleet mahdollisia).

Tuo viimeinen osuus oli kyllä jotain todella kammottavaa. Siis ei kirjoituksen puolesta, vaan tapahtumien. Oli riittävän kauheata, että tuo loukkaantunut paljastui Carniksi, mutta sitten vielä Emmen onnistuu saamaan keihään selkäänsä. Siis minua kammottaa aina kauheasti tuollaiset tilanteet, joissa joku terävä esine tunkeutuu ihmisen ruumiiseen. Siis nuolet eivät yleensä vaikuta minusta niin kauheilta, koska ne ovat ohuita, mutta tuo keihäs... (tuli mieleen se pituushyppääjä, joka sai Pitkämäen keihään kylkeensä muistaakseni viime kesänä, hrr). Heittikö joku tuon keihään häneen? Mietin vaan, että jos siinä lähettyvillä oli vihollisia, niin mikseivät ne tulleet iskemään Emmeniltä päätä pois, koska sellainen tapahan niillä kaiketi oli. Vaikka voi tietysti olla, että Emmen laskettiin riittävän kuolleeksi. Tai sitten keihäs tuli kaukaa. Olit kyllä ihmeellisen hienosti osannut kuvata tuota Emmenin tuskaa. Minun eläytymiskykyni ei varmasti riittäisi tuohon asti. Minusta oli tavallaan koskettavaa, että hän viime voimillaan yritti vielä auttaa Carnia. Vaikutti kyllä vahvasti siltä, että Emmen kuolee. Tuo Carninkin lausahduskin kuulosti aivan viimeisiltä sanoilta. Tuntuisi kuitenkin julmalta, jos tappaisit nuo kummatkin. Feolainin kannalta varsinkin.

No, nyt ei auta kuin odottaa seuraavaa lukua, että saadaan tietää enemmän. Jos tämä olisi kirja, minä olisin lukenut sen seuraavan luvun jo ajat sitten. ;)
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kiitokset kommenteista! :)

Nerwen: Kyllä, minustakin Emmen on sotilas samalla tavalla kuin Carn ja Bereankin. Ja kiva, että pidit Emmenin asenteesta. Tajusin jossain vaiheessa, etten ole oikeastaan missään kohtaan kirjoittanut auki sitä, miten tärkeä Parannuksen Tarha oli Emmenille, joten halusin tehdä sen tässä. Niin, tämä koko ficci lähti siitä asetelmasta, että halusin kuvata Sormuksen sodan ihan tavallisten Minas Tirithiläisten näkökulmasta ja siitä, että halusin kuvata tuota pelkoa, jota sotilaiden läheiset joutuvat kokemaan.

Mithrellas: Kiitoksia, tuo selvitti kyllä Osgilliathin taistelua minulle aika ansiokkaasti. Ja minun tekisi mieli lukea sotakuvaus Osgiliathin taistelusta ja perääntymisestä. ;) Kiva että tykkäsit tunnelmasta. Niin, voi tosiaan olla, että Emmen alitajuisesti hyvästeli Parannuksen Tarhan miettiessään sen merkitystä. Minä kuvittelisin, että tuollaiset sotakentällä toimivat "parantajat" (ajattelen siis, että sellaisia oli enemmänkin) olivat enemmänkin sotilaita, jotka osasivat ensisijaisesti taistella ja toisekseen parantaa. Mutta Emmenhän osasi siis tosiaan käyttää miekkaa ja oli vieläpä verestänyt taitojaan koko vuoden veljenpoikansa kanssa. Ja joo, ajattelin, että Emmeniin osunut keihäs tosiaan tuli kaukaa, eikä ollut välttämättä edes varsinaisesti tähdätty Emmeniin, joten kukaan ei tullut tarkistamaan, että oliko hän elävä vai kuollut.

Jep, tämä on nyt sitten se viimeinen luku. Epilogi on vielä olemassa, mutta se on melko lyhyt ja hyppää ajassa vähän eteenpäin.

Luku 37
Varjon alla


Waithista tuntui kummalliselta, että tuon korvia ja mieltä järkyttäneen yön jälkeen saattoi tulla aamu, että aurinko saattoi nousta ja lehdet vihertyä ja maailma jatkaa kulkuaan. Parannusten Tarhassa taistelu jatkuisi vielä kauan, tulevien päivien aikana siellä kamppailtaisiin monien henkien puolesta. Siellä Feolainkin nyt oli, mutta Waithia kukaan ei kaipaisi, hän ei parhaimmillaankaan osannut olla kuin tiellä. Siksi hän oli hiipinyt Parannuksen Tarhan puutarhaan ja siellä hän yhä istui, kun sade lankesi taivaalta. Se kasteli hänen kiharansa ja pukunsa, joka oli muutenkin likainen ja repeytynyt. Hän kyyhötti penkillä pienen omenapuun alla ja sade huuhtoi suolaa hänen poskiltaan.

”Waith, miksi sinä istut yksin sateessa?” Lausui silloin ääni, jonka Waith olisi tunnistanut vaikka satapäisestä raivon vallassa huutavasta ihmisjoukosta, ja hän kompuroi paleleville jaloilleen ja suoraan Bereanin syliin. Berean näytti hirveältä ja haisi vielä pahemmalta, mutta Waith ei päästänyt irti vaan takertui Bereaniin kuin henkensä hädässä. ”Sinä olet kunnossa”, hän sopersi Bereanin korvaan, eikä itsekään tiennyt, että oliko se kysymys vai ei.

”Minä olen”, Berean sanoi ja rutisti hänet vielä tiukemmin syliinsä niin, että Waithin hengitys salpautui. Berean suuteli häntä ensin otsalle, sitten molemmille poskille ja viimein huulille tulisesti ilman pienintäkään leikillisyyttä. Se oli ajan ja paikan hukkaamista hetkeksi toisen käsivarsille ja Waith vastasi raivolla, jota hän ei ollut tiennyt sisältään löytyvänkään. Sen hetken vain heillä kahdella oli merkitystä maailmassa. He takertuivat toisiinsa kaikin voimin, saivat lohtua toistensa läheisyydestä ja samaan tahtiin pamppailevista sydämistä.

Berean painoi hänet viimein rintaansa vasten. Waith tunsi, miten miehen ruumis vavahti, kun tämä yritti torjua kovaäänisen nyyhkäyksen. Sitten. ”Minä en löytänyt Carnia.”

”Mitä!” Waith ulvahti. Hän venytti niskaansa ja kohotti katseensa Bereanin kasvoihin, joista kaiken lian keskeltä tuikkivat tutut, lämpimän ruskeat silmät. Mutta nyt ne näyttivät väsyneiltä ja punareunaisilta. ”Minä etsin, mutta en voinut löytää häntä”, Berean toisti. ”Se ei tietysti tarkoita… Kentällä makaa vielä paljon haavoittuneita ja vielä enemmän – ”, hän keskeytti lauseensa.

”Kuolleita”, Waith päätti sen kimakasti ja Berean nyökkäsi synkästi, pyyhkäisi raivokkaasti silmiään kädellään – siteeseen kiedotulla kädellään. Waith hätkähti. ”Berean”, hän aloitti. ”Sinun kätesi… Sinä sanoit, että olet kunnossa – ”

”Minä olen kunnossa”, Berean ärähti. ”Kyllä, minun käteeni koskee koko ajan niin kirotusti, että itken yhtä paljon sen vuoksi kuin… Mutta sitä kunnossa tänään tarkoittaa.”

”Anteeksi”, Waith niiskaisi. ”Minä en tarkoittanut, olen vain ollut niin huolissani.”

”Ei”, Berean keinutti häntä sylissään puolelta toiselle kuin olisi heijannut lasta. ”Minä en olisi saanut huutaa sinulle. Se on vain kaikki tämä. Tämä on liikaa.”

”Minä uskon.” Waith painoi päänsä tiukemmin Bereanin löyhkäävää paitaa vasten. ”Ei, minä tiedän”, hän korjasi. ”Minä olen tuntenut sen kaiken täällä. Sinä olit uskomattoman rohkea, kun pysyit keskellä tuota taistelua. Väliin olen ajatellut, ettei minulla ikinä olisi rohkeutta syöksyä sen keskelle ja väliin olen halunnut rynnätä suoraan taisteluun vain, jotta näkisin sinut viimeisen kerran, koska pelkäsin niin kovasti, ettei kukaan tulisi sieltä hengissä takaisin.”

”Jos olisit sen tehnyt, niin varjelkoon, minä olisin raivostunut”, Berean totesi synkästi. Waith tunsi suupieltensä taipuvan hymyyn ja moitti itseään siitä välittömästi. Kuinka hän saattoi hymyillä keskellä näitä valtavia, painajaismaisia kauhuja? Ehkä juuri siksi, hän ajatteli sivumennen. Ehkä tämä kaikki oli juuri nyt liian suurta, jotta hän olisi pystynyt käsittämään sitä.

Berean horjahti äkisti, ja Waith tajusi hätkähtäen, että miehen täytyi olla suunnattoman väsynyt, aivan kestokykynsä äärirajoilla, jos ei sen ylikin. Hän ohjasi varovaisesti Bereanin sen penkin luo, jolla oli kyyhöttänyt ennen tämän tuloa. Berean valahti alas ja veti hänet vierelleen. ”Istutaan tässä hetki”, hän sanoi. ”Minä en… Minä en vielä voi mennä ja kertoa. Tämä murtaa Feolainin. Minä en voi.”

Waith äännähteli jotakin rauhoittavaa, sillä Bereanin ääni oli kohonnut tavoittamaan taivaita. Tuuli pyyhki sadepilviä sivuun ja paljasti kaistaleita kirkasta, sinistä taivasta. Pääskyset kilvoittelivat korkealla heidän päidensä yläpuolella. Berean tuijotti ensin vaiti kirkasvetistä lätäkköä edessään, mutta alkoi sitten taas puhua, nyt hiljaisella äänellä. ”Minä kadotin Carnin kesken taistelun. Me taistelimme vierekkäin, suojasimme toisiamme, mutta yhdessä hetkessä hän oli ajautunut pois luotani, ja kun viimein tajusin sen, en nähnyt häntä enää missään. Enkä sen jälkeen enää löytänyt häntä, en nähnyt hänestä vilaustakaan.”

Berean nyyhkäisi. Waith oli luullut itkeneensä jo kaikki kyyneleensä, mutta niitä tuli lisää ja lisää. Bereankin itki. Waith käpertyi Bereanin syliin ja mies silitti terveellä kädellään hänen selkäänsä, vaikka tämän omat kyyneleet putoilivat Waithin kasvoille.

***

Feolain tiesi, mitä tulisi kuulemaan nähdessään Bereanin marssivan kohti. Veljen silmät olivat täynnä tuskaa ja kasvot itkusta läikikkäät. Hän horjahti tullessaan seinää vasten ja ruhjoi olkapäänsä pylvääseen, mutta lähestyi Feolainia vääjäämättä. Feolain olisi halunnut juosta karkuun. Hän olisi halunnut lopettaa tämän painajaisen, hän olisi halunnut päästää irti kaikesta kivusta, pyörtyä lattialle ja olla heräämättä enää koskaan. Hän tiesi, että jos kaikki olisi mennyt hyvin, Carn olisi kävellyt kulmikkaaseen tapaansa Bereanin vierellä ja hymyillyt hieman hymyä, jota Feolain oli ensin pitänyt ivallisena, mutta jota hän oli sittemmin oppinut rakastamaan.

Berean oli nyt hänen lähellään ja ojensi kätensä vetääkseen Feolainin syliinsä, mutta Feolain torjui eleen ja vetäytyi kauemmas. ”Kerro”, hän vaati kimeällä, katkeilevalla äänellä. Berean sävähti ja laski kätensä alas ja tuijotti lattiaa kuin ei olisi uskaltanut katsoa Feolainia silmiin. ”Minä en tiedä, mitä Carnille tapahtui”, hän sanoi. Feolain huomasi tärisevänsä kuin horkassa, hänen jalkansa pettivät ja hän vajosi lattialle. Berean teki ponnettoman eleen kuin ottaakseen hänet kiinni, mutta oli liian väsynyt, eikä onnistunut liikkumaan tarpeeksi nopeasti, ja niin Feolain lysähti kipeästi kivilaatoille. Kipu tunkeutui helpottavana turtumuksen yli. Berean kyykistyi hänen viereensä.

”Minä etsin, Feolain. Minä etsin häntä… tuntui että kaikkialta. Mutta – ”

”Hän olisi tullut. Jos hän olisi pystynyt tulemaan, hän olisi tullut.” Feolain tuijotti vastapäistä seinää. Siinä oli kiemurteleva halkeama. Kuin salama. ”Hän lupasi minulle tulla, jos pystyisi.”

”Niin”, sanoi Berean. ”Tiedän sen.”

”Berean, vie minut sinne.” Feolain nousi ylös, ja tarmo leimahti hänen lävitseen. Berean yritti ymmärtää. ”Sinut minne? Taistelukentälle?”

”Niin”, Feolain intti. ”Hänen on oltava siellä, vaikka hän sitten olisikin… Hänen on oltava siellä ja minä löydän hänet.”

”Ei”, Berean kielsi ehdottomasti ja tarttui hänen käteensä, niin että hänen sormensa puristuivat kipeästi Feolainin kämmeneen. ”Feolain, yritä olla järkevä. Sinä et voi mennä sinne. Siellä ei ole vielä turvallista, etkä sinä jaksa kävellä edes tämän käytävän päähän puhumattakaan kaupungin poikki taivaltamisesta.”

Feolain kiskaisi kätensä irti veljen otteesta. ”Minä en halua olla järkevä”, hän huusi välittämättä siitä, että hänen äänensä kaikui käytävässä. Se soi heidän ympärillään ja varmasti häiritsi potilaita tuskissaan. Hänen päässään heitti, mutta hän pakottautui ottamaan askeleen eteenpäin ja sitten toisen. Hänen oli päästävä näkemään itse. Hän tiesi, että löytäisi Carnin, hän kykenisi erottamaan miehen tuhannen muun joukosta. Carn olisi tullut, jos olisi pystynyt. Hän ei ollut pystynyt ja nyt oli Feolainin vuoro mennä hänen luokseen. Hän oli jo lähes käytävän päässä, kun Bereanin kädet kietoutuivat tukahduttavan vahvasti hänen ympärilleen. ”Sinä voit huutaa ja kiljua, mutta minä en päästä sinua eteenpäin”, veli sanoi hänen korvaansa ja Feolain yritti pyristellä irti raudanlujasta otteesta ja vihasi veljeään niin, että hänen sisäänsä sattui.

***

Feolain istui pöydän ääressä ja pyöritteli teemukia käsissään. Se ei ollut enää kuuma, tuskin edes haalea, mutta silti lähes piripintaan täynnä. Hän oli nostanut sen huulilleen muutaman kerran, mutta oli lähes voinut pahoin pelkästä tuoksusta. Hän saattoi aistia Bereanin ja Waithin huolestuneet katseet itsessään, mutta piti itse silmänsä alaspainettuina, tuijotti pöytää ja siinä näkyviä kolhuja. Hän olisi halunnut olla yksin, mutta Berean ei ollut suostunut jättämään häntä, tämä epäilemättä pelkäsi hänen livistävän etsimään Carnia. Ei, Feolain kielsi itseään, älä ajattele sitä, ajattele jotakin muuta. Mitä tahansa muuta. Hän otti pikkuruisen kulauksen teetä. Tee vahvistaa, Emmen sanoi aina – Emmen! Missä oli Emmen?

”Emmen?” Hän kysyi ja Berean ja Waith katsoivat häntä yllättyneenä, ehkä siitä, että hän oli ylipäätään avannut suunsa.

”Emmen?” Berean toisti kysyvästi.

”Onko hän tullut?” Feolain tunsi hätääntyvänsä uudestaan. Jo ohitse mennyt paniikki oli palaamassa, ja hänen kätensä tärisivät niin, että teetä roiskui hänen vaatteilleen. Hän laski mukin pöydälle. ”Missä hän on?”

Berean ja Waith vilkaisivat toisiaan, ja se oli kaikki, mitä Feolain tarvitsi. Oikeastaan hän tiesi jo vastauksen. Emmen olisi tullut katsomaan häntä, jos tämä olisi palannut Parannuksen Tarhaan. Mies olisi varmasti tehnyt niin.

”Minä en tiedä Emmenistä, Feolain”, Berean sanoi varovaisesti. ”Ehkä hän on vain jäänyt – ”, hän karautti kurkkuaan tietämättä, kuinka lopettaa lauseensa. Feolain tuijotti käsiinsä. Hänen päätään särki, hänen hampaansa kalisivat, eikä hänellä ollut enää kyyneleitä jäljellä.

”Feolain”, Ioreth oli tullut huoneeseen. ”Lähde Valarin tähden kotiin, sitä minä tulin sanomaan. Me selviämme täällä ilman sinuakin. Ja pienten unien jälkeen kaikki näyttää paremmalta.”

Feolain tirskahti. Hän ei pystynyt estämään itseään, vaikka näki muiden vaihtavan hätääntyneitä katseita. Pienet unet. Toisivatko pienet unet Carnin takaisin? Toisivatko ne Emmenin takaisin? Ioreth tarkoitti hyvää, mutta Feolain olisi ollut valmis ravistamaan tätä saadakseen ymmärtäväisen ilmeen pois naisen kasvoilta. Hän olisi voinut lyödä Iorethia. Hän tukahdutti toisen kikatuksen kurkkuunsa. Milloin hän oli muka halunnut lyödä ketään? ”Minä en lähde mihinkään”, hän sanoi.

Ioreth avasi suunsa, mutta painoi sen kiinni, kun Berean kosketti häntä käsivarteen ja pudisti hiukan päätään. Veli ei varmasti halunnut Feolainin näkevän sitä, mutta hän ei ymmärtänyt, ettei Feolain välittänyt. Siitä. Mistään. Pakokauhu pyöri hänen sisällään. Se oli kuin peto, jonka hän oli saanut ahdistetuksi nurkkaan, mutta joka hetkenä minä hyvänsä riistäytyisi vapaaksi ja veisi hänet mukanaan.

Ioreth kääntyi kannoillaan ja pyyhälsi ovesta ulos. Berean ja Waith neuvottelivat taas katseillaan. Feolain tunsi kadehtivansa heitä, heidän yhteisymmärrystään ja sitä, että heillä oli toisensa. Hän pudisti raivokkaasti päätään. Hän ei ollut tällainen. Katkera ja kostonhimoinen ja kaikin tavoin nurinkurinen. Hän yritti tavoittaa järkevän ajatuksen sisältään.

”Berean, sinun täytyy syödä jotakin”, hän sanoi ja näki veljen hätkähtävän. ”Syödä jotakin”, tämä toisti hämmentyneesti.

”Niin, sinun täytyy olla kuolemaisillasi nälkään. Minä laitan sinulle jotakin syötävää.”

Waith irtaantui huoneen seinustalta, jossa oli nojannut seinään. ”Minä voin tehdä sen.”

”Ei”, Feolain toisti lujempaa kuin olisi ollut tarpeen. ”Minä teen sen.” Waith avasi suunsa kuin väittääkseen vastaan, mutta mietti hetken, ja sulki sen sitten. Feolain nousi väsyneille jaloilleen ja otti tukea pöydänreunasta, jotteivat Berean ja Waith olisi huomanneet hänen huojuvan. Hän ryhtyi puhaltamaan hellan jo lähes kuolleeseen valkeaan tulta ja houkutteli sitä heräämään ohuella tuohenpalasella. Hän keskittyi hääräämiseen koko sydämestään, kyykki tulen edessä ja syötti sille ensin muutaman pienemmän puun, ja kun liekit tarttuivat niihin ahnaasti, pari jykevämpää halkoa.

Hän jysäytti paistinpannun kuumenemaan hellalle ja löysi ruokakomerosta muutaman pekoninsiivun, leipää ja juustoa. Hän oli juuri tiputtanut voinokareen pannulle, kun Ioreth ilmestyi uudemman kerran ovensuuhun. ”Feolain, he toivat hänet!” Ääni oli hätääntynyt. Feolain ei tuhlannut aikaa kysymyksiin. Hän säntäsi Iorethin perässä käytävälle ja kääntyi empimättä ulko-ovea kohden. Parannuksen Tarhan käytävällä liikkui monia toimiinsa kiirehtäviä ihmisiä ja puheensorina kaikui käytävissä, mutta Feolainin katse oli nauliintunut mieheen, joka makasi kahden sotilaan kantamilla paareilla.

Emmenin kasvot olivat liasta harmaat ja hänen silmänsä olivat kiinni. Hän näytti vanhalta ja uupuneelta. Feolain ei tajunnut liikuttaneensa jalkojaan, mutta niin hänen oli täytynyt tehdä, koska hän seisoi pian aivan kömpelösti kasattujen paarien vieressä.

”Sinä olet parantaja! Auta häntä!” Hän kuuli tiukan komennon viereltään, ja kun hän ei vastannut mitenkään, sotilas tarttui hänen hartioihinsa ja ravisti häntä. Hän kohotti päätään ja näki, että sotilas oli Emmenin veli ja kyyneleet valuivat tämän kasvoille. ”Auta häntä!” Mies huusi nyt aivan hänen korvaansa, mutta sitten tämän kädet repäistiin hänen olkapäiltään, ja hän kuuli Bereanin äänen: ”Irti minun sisarestani.” Arethin ja Bereanin kiistelevät äänet vaimenivat taustahälyksi, kun Feolain painoi varovaisesti korvansa Emmenin rintaa vasten. Ja hän kuuli sydämenlyönnin! Se oli vaimea ja heikko, mutta se oli olemassa. ”Hän on elossa”, hän huudahti ääneen.

Eräs parantaja tuli lähemmäs, totesi saman asian ja alkoi sitten tomerasti hätistellä ihmisiä kauemmaksi ja ohjata paarinkantajia viemään Emmen vapaaseen vuoteeseen. Feolain kuuli toisen paareja kantavasta sotilaasta selittävän: ”Keihäs oli iskeytynyt hänen selkäänsä ja hän on menettänyt valtavasti verta. En ymmärrä, kuinka hän voi vielä olla elossa, mutta luulen, että hän heikkenee jokaisella hengenvedolla.” Feolain aikoi seurata Emmeniä, mutta Berean tarttui hänen käteensä. ”Anna parantajien tehdä työnsä, Feolain kiltti. Sinusta ei ole juuri tällä hetkellä auttamaan.”

”Päästä irti, Berean”, Feolain sähisi, ”päästä irti tai vannon, että lyön.” Hän olisi lyönyt. Hän oli jo kohottanut kätensä, kun kuuli parantajan sanovan: ”Laitetaan hänet sen äskettäin tuodun viereiseen huoneeseen. Sen punatukkaisen.” Punatukkaisen. Feolain katsahti Bereania, jonka silmät olivat laajenneet ymmärryksestä. He pitivät edelleen toisiaan käsistä, mutta nyt tukea saadakseen, eivät kahlitakseen toistensa kulkua, syöksyessään sisään huoneeseen. Huoneessa oli useita vuoteita ja kaikissa makasi potilas, mutta kauimmaisessa vuoteessa lojuvan miehen ketunpunaisesta hiuspehkosta ei voinut erehtyä.

Feolain ravisti Bereanin käden pois, vajosi polvilleen ja kumartui katsomaan Carnin liikkumattomiin kasvoihin. Ne olivat kauttaaltaan ruhjeilla ja veri tahrasi huulia. Carn oli tajuton, ja hänen kätensä oli kylmä, kun Feolain painoi omat kätensä sen ympärille. ”Carn”, hän kuiskasi yrittäen saada kaiken rakkautensa ja tahdonvoimansa siihen yhteen sanaan. ”Carn, kuuletko?” Carn ei reagoinut, ei osoittanut eleelläkään kuulleensa hänen sanansa.

Feolain laski päänsä Carnin rintaa vasten. Hän kuuli sydämenlyönnit, mutta tunsi samalla tuskallisen selvästi, miten hänen oma sydämensä loi lujempaa ja nopeammin kuin Carnin. ”Carn, älä luovuta.” Hän tunsi kyynelten taas valuvan poskiaan pitkin ja seuraava yritys saada Carn kuulemaan hänen sanansa keskeytyi itkunpuuskaan.

”Hän kuolee”, hän sopersi Bereanille, joka oli kietonut kätensä hänen ympärilleen, ja tuska raastoi hänen sydäntään. Hän oli odottanut tietoa Carnista jonkinlaisessa syvän turtumuksen tilassa, pelännyt pahinta, mutta epätietoisuus oli viime aikoina ollut niin tuttu tunne hänelle, että siinä oli ollut jotakin lähes turvallista. Mutta nyt se illuusio oli kadonnut ja todellisuus oli heitetty kipeästi hänen silmilleen. Tiedoton Carn makasi valkeiden lakanoiden keskellä, liian kalpeat kasvot saivat hänen punertavat hiuksensa näyttämään tavallista kirkkaammilta.

***

Tunnit kai kuluivat, Berean ei ollut aivan varma. Ainakin hän oli istunut Feolainin vieressä niin kauan, että hänen polviaan särki, kädet sisarensa ympärillä, joka välillä kutsui Carnin nimeä kerta kerralta heikommalla äänellä ja välillä takertui tämän käteen. Feolain oli raottanut Carnin kylkeä peittävää sidettä ja sanonut heiveröisellä äänellä, ettei mitään enempää voinut tehdä, että Carnia oli hoidettu kaikella taidolla, jonka he tiesivät. Carn makasi hiljaa ja Bereanista tuntui aivan siltä kuin tätä olisi ympäröinyt musta varjo, jonkinlainen pahan aavistus. Hän ei päässyt irti tunteesta, että Mustien Ratsastajien myrkky oli jäänyt Carnin sisään. Hänen poskensa olivat viileät ja kädet suorastaan kylmät kuin veri ei olisi virrannut niissä kunnolla, mutta hän hengitti yhä.

”Berean”, kuului hento kuiskaus hänen takaansa. Hän kääntyi ja Waith seisoi siinä vaihdellen painoaan jalalta toiselle surullisen näköisenä. ”Onko mitään käännettä tapahtunut?”

Berean pudisti vaiti päätään. Feolain näytti siltä kuin ei olisi mitään puhetta kuullutkaan, mutta sitten hän käänsi vähäsen päätään ja kysyi heikosti: ”Entä Emmen?”

”Edelleen hengissä, mutta hän ei ole herännyt”, Waith sanoi ja lisäsi: ”Sanotaan, että Faramir toipuu.”

”Hyvä”, Berean totesi raskaasti, Feolain ei taaskaan sanonut mitään. ”Ja sanotaan – ”, Waith epäröi. ”Sanotaan, että kuningas paransi hänet. Sanotaan, että keskuuteemme on tullut kuningas, jonka käsissä on parantava voima.”

Berean käännähti nopeasti ja puri samalla huultaan, jottei olisi itkenyt kivusta. Hänen käsivartensa oli tulessa, eikä se kerta, kun hän oli loukannut kätensä Ithilienissä, ollut mitään tähän kipuun verrattuna. Hän pakottautui työntämään tuskan taka-alalle ja katsoi Waithia silmiin. ”Niin, kuningas”, hän henkäisi. ”Minä näin hänet, sen täytyi olla hän, aivan vilaukselta, ennen kuin taistelu tempaisi minut taas mukaansa.”

Feolainkin oli kääntynyt heitä kohti. ”Jos se on totta…Voisiko hän auttaa?” Hän sopersi äänellä, jonka perukoilla piili hysteria. ”Jos sanotaan, että hän osaa parantaa… Sanotaanko niin todella, Waith?”

”Kyllä, niin sanotaan”, Waith sanoi katsoen Bereaniin. Berean ponkaisi seisaalleen. ”Minä etsin hänet”, hän sanoi varmemmin kuin millaiseksi tunsi olonsa, sillä tämä oli vain pieni valonsäde keskellä pimeyden autiomaata. Silti tuntui hyvältä tehdä edes jotain. Hän tekisi kaikkensa. Hän oli valmis matelemaan maassa tämän kuninkaan edessä, jos tämä vain suostuisi auttamaan Carnia. Feolain katsoi häntä rukoilevasti, kun hän puristi tämän kättä ennen kuin ryntäsi huoneesta ulos.

Hän tunnisti kuninkaan heti, kun näki tämän. Miehessä oli jotakin ylhäisempää kuin kenessäkään, jonka hän oli aikaisemmin nähnyt, sitä ei himmentänyt edes tämän kulunut ja yksinkertainen vaatetus. Ja tämän silmistä loisti ymmärryksen valo, joka sai Bereanin vakuuttumaan siitä, että Waith oli puhunut totta. ”Herra”, hän huudahti. Hän ei tiennyt, kuinka kuninkaita puhuteltiin, mutta mies katsoi häntä ja nyökkäsi.

”Herra”, Berean tunsi äänensä vapisevan. ”Voitteko auttaa minun ystävääni? Hän makaa tiedottomana ja hänen ympärillään leijuu pimeys. Pystyisittekö tekemään jotakin hänen hyväkseen?” Hän valahti vaistomaisesti polvilleen, muttei katsonut maahan, vaan miehen tarkkaavaisiin silmiin. Hänestä tuntui, että hänen olisi pitänyt esittää pyytönsä jotenkin arvokkaammin, mutta mies pyyhkäisi otsaansa kädellään ja nyökkäsi sitten uudestaan. ”Minä teen, minkä voin häntä auttaakseni”, tämä sanoi ja ojensi kätensä vetääkseen Bereanin seisaalleen. ”Näytä tietä.”

***

Mies oli kumartunut tutkimaan Carnia, ja hänen otsansa oli rypyssä. Feolain nojautui Bereaniin pysyäkseen pystyssä, hän oli vastahakoisesti vetäytynyt vuoteen vierestä antaakseen miehelle työrauhan. ”Varjo on käynyt hänen ylitseen”, mies sanoi ryhdistäydyttyään, ja sanat saivat Feolainin värisemään, sillä ne tuntuivat kantavan mukanaan mielikuvia pimeydestä ja korviinkoskevasta kirkunasta. ”Ja vihollisen kalpa on haavoittanut häntä kylkeen. Voin virvoittaa hänet, mutta minulla ei ole voimaa tehdä tekemättömäksi vahinkoa, jonka miekka on kenties aiheuttanut hänen sisälleen. Mikä on tapahtunut, on tapahtunut.”

Feolain näki miehen hivelevän Carnin otsaa kädellään sekä valelevan sitä vedellä ja puhuvan hänelle sanoja, joita hän ei aivan kuullut. Hän näki Carnin ruumiin nytkähtävän ja tämän vihertävien silmien räpsähtävän auki ja oli tämän vieressä miltei samalla hetkellä, kun se tapahtui. Mies astui taaemmas ja Feolain tarttui Carnin käteen ja hymyili, sillä nyt käsi ei ollut kylmä, vaan lämpö virtasi siinä.

”Carn”, hän kuiskasi ja silitti miehen poskea. Sekin oli lämmin. ”Carn.”

”Feolain”, sana lipui Carnin huulilta vaikeasti. ”Feolain, minä olen pahoillani. Minä yritin.”

”Kaikki on hyvin nyt”, Feolain sanoi. ”Älä ole pahoillasi. Sinä paranet.” Hän painautui lähemmäs.

”Ei”, Carnin äänessä oli äkisti enemmän voimaa. ”Minä en parane. Feolain, katso minuun. Sinä tiedät sen. Ja minä tiedän sen, tunnen sen.”

Feolain painoi päänsä vielä lähemmäs Carnia, haki turvaa miehen lämmöstä ja tämän sydämen lyönneistä. Se ei ollut totta. Carn paranisi. Hän oli siinä elävänä ja tajuissaan ja hän paranisi.

”Muistathan Feolain, minä en koskaan valehtele”, Carn kohotti vaivalloisesti kättään ja sipaisi sillä hänen huuliaan. ”Jokin minun sisälläni on rikkoutunut. Minä en parane.” Ja Feolainin oli pakko uskoa. Hänen oli pakko uskoa, sillä Carn ei koskaan valehdellut. Hänen oli pakko uskoa, koska Carn uskoi itse. Ei, vaan Carn tiesi. Hän oli varma, sen saattoi nähdä hänen silmistään, jotka ensimmäistä kertaa olivat täysin järkkymättömät. Feolain puristi miehen lämmintä kättä omissa tärisevissä käsissään ja tunsi taas itkevänsä. Carn liikahti hieman lähemmäksi häntä. Liike oli pieni, mutta Feolain näki, kuinka ponnistus silti sattui mieheen. ”Berean”, Carn katsoi sängyn päädyssä seisovaa Bereania. ”Kiitos. Kaikesta.”

”Kiitos sinulle, rakas ystävä.” Bereanin ääni tärähti. Hän siirtyi lähemmäksi ja halasi Carnia varovasti, mutta hellyydellä. Sitten hän tarttui Waithin käteen ja peruutti ulos huoneesta silmät kyynelissä. Feolain kiipesi Carnin vuoteelle ja ryömi niin lähelle miestä kuin pystyi. Carnin hengitys rohisi hänen korvissaan.

”Feolain, muistatko, mitä sanoin sinulle, kun lähdin Osgiliathiin? Silloin talvella.”

Feolain hätkähti hereille siitä unenomaisesta transsista, johon oli vajonnut. ”Muistan”, hän sanoi. ”Minä muistan.”

”Hyvä”, Carn urahti vaivalloisesti. ”Se on hyvä.” Miehen käsi siirsi Feolainin poskelle valahtaneen hiussuortuvan syrjään. ”Feolain, minä haluaisin nähdä sinun kasvosi vielä.” Feolain kohotti päätään ja katsoi Carnia silmiin. Jossakin mielensä sopukassa hän ajatteli, ettei ollut luultavasti koskaan näyttänyt yhtä rumalta kuin nyt, kasvot itkusta punaisina ja silmät tummareunaisina valvomisesta. Silti Carn katsoi häneen tiiviisti ja miehen vihreät silmät olivat kirkkaat, vaikka hänen täytyi kärsiä kauheita tuskia koko ajan. Carn sulki silmänsä ja Feolain tiesi, hän vain tiesi, että tämä oli luovuttanut ja antanut periksi kivulle.

”Carn”, hän puhui kuiskaten. ”Älä mene.” Hänen äänensä koveni ja kuulosti kimeältä hänen omissa korvissaan. ”Älä mene ja jätä minua. Carn… Voi Carn, vastaa minulle.” Mutta Carn ei enää vastannut. Hän oli mennyt.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Minua jännitti kauheasti tämän luvun lukeminen... en meinannut uskaltaa. Kauhea sääli, että juuri Carnin piti kuolla. Hänen elämänsä on muutenkin ollut niin kovaa ja surkeaa alusta asti, että on tosi sääli, että se päättyi tuolla tavalla. Minä olisin varmaan tappanut Bereanin, koska hänellä on aina kaikki ollut hyvin, ja hän on nuoresta iästään huolimatta kuitenkin ehtinyt kokea aika paljon kaikkea mukavaa elämässään (kuten tuon naimisiin menon). Ja Waith on niin pumpulissa kasvanut, että aviomiehen kuolema olisi voinut jopa tehdä hänelle hyvää. Onhan tässä tietysti vielä Mustan Portin taistelu käymättä, ja periaatteessa joku voisi vielä siellä kuolla, mutta toisaalta minä olen aina mieltänyt epilogit sellaisiksi, joissa ei mitään erityisiä juonen käänteitä enää tapahdu, joten olisin aika yllättynyt, jos Berean siellä vielä kuolisi. Kauhean yllättäen tuli kyllä loppu tähän ficciin. Minusta tuntui, että tässä on vielä aika paljon asioita ikään kuin ratkaisematta.

Tämän luvun alku meni kyllä minulla lähinnä jännätessä, että miten Carnin ja Emmenin on käynyt. Se, että nuo jo valmiiksi surivat Carnia, vaikkei varmaa tietoa tämän kohtalosta vielä ollut, oikeastaan sai minut arvelemaan, että Carn olisi sittenkin voinut selvitä hengissä. Koska aika useinhan kirjoissa käytetään tuollaista taktiikkaa, että annetaan ymmärtää jonkun olevan kuollut, mutta sitten tämä ei olekaan. Eli siinäkin mielessä tuo hänen kuolemansa kyllä tuli minulle yllätyksenä. Oli tietysti helpotus, että Berean säästyi (koska olisithan sinä periaatteessa voinut vaikka tappaa nämä kaikki miehet), mutta en nyt kuitenkaan aio huokaista helpotuksesta ennen kuin Mustan Portin taistelu on käyty. Berean vaikutti kyllä sen verran huonokuntoiselta, että kenties hän ei kykene sinne lähtemään.

Emmen sitten... En osaa yhtään aavistaa, aiotko tappaa hänetkin, mutta jos aiot, se olisi kyllä yhtä surullista, kuin Carnin kohdalla, koska Emmen on ollut vähän tuollainen samanlainen onneton raukka, jolle mielellään soisi vielä tilaisuuden kokea jotain hyvääkin elämässään. Mukavaa tuo, että nimenomaan Areth saatteli hänet Parannuksen Tarhaan.

Minä arvelinkin, että kuningas parantavine käsineen vielä nähtäisiin tässä ficissä... Hänhän taisi kirjan mukaan ahkeroida koko yön Parannuksen Tarhassa haavoittuneiden parissa. Ja tavallaan aika katkeraa, ettei hän voinut tehdä Carnin hyväksi muuta kuin palauttaa tämän hetkeksi tajuihinsa. Hyvä asia tietysti siinä mielessä, että Carn saattoi sanoa hyvästit Feolainille. Mutta kyllä tuo hänen kuolemansa silti tuntuu kauhean epäoikeudenmukaiselta. Mutta niinhän se on, ettei turhia hahmoja, tai sellaisia jotka ansaitsevatkin kuolla, kannata välttämättä tappaa, koska heidän kuolemansa eivät kuitenkaan ketään säväyttäisi. Ja olihan tuo, että Carn ja Feolain saivat hetken rakastaa toisiaan, ihan positiivinen juttu tässä ficissä, mutta jotenkin Carnin koko elämää ajatellessa se tuntui aika pieneltä, vähän kuin sellaiselta armopalalta ennen kuolemaa. Carn on kyllä tässä luonteeltaan ollut aika pessimistinen ja masentunut, että ehkä sekin sitten tavallaan vaikutti häneen, eli hän ei vain kestänyt tuota sotaa ja kaikkea siihen liittyvää tuskaa yhtä hyvin kuin reipas ja optimistinen Berean. Voi olla, että Carn ehkä halusikin kuolla, eikä tuo rakkaus Feolainin kanssa ihan riittänyt pitämään häntä hengissä.

Mielenkiinnolla odotan, millaisen epilogin olet tähän laatinut. Emmenin kohtalohan tässä jäi auki, ja se, miten Feolain toipuu tuosta surustaan, ja miten ylipäänsä sodassa käy (mehän tietysti tiedämme sen, mutta minusta olisi kuitenkin ollut ihan mukava lukea sodan lopusta tästä ficistäkin). No, mutta joka tapauksessa, hyvin jännittävä ja tunteita herättävä luku tämä viimeinen, mutta vielä jäi odotettavaa epilogin suhteen.
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Ei. (Taidan aloittaa joka kommentin näin, mutta EI.)

Nyt täytyy itkeä hetki, ennen kuin voin sanoa yhtään mitään.

No. Niin. Sittenkö pitäisi keksiä jotain sanottavaa vai? Tällaisen luvun jälkeen? Krhöm. Ei saisi olla näin tunteikas, mutta minä en vain voi muutakaan.

Alussa oli ihanaa, että Berean tuli takaisin ja minä olin hetken verran onnellinen. Mutta sitten tuli Feolainin vuoro... Minusta oli jotenkin niin liikuttavaa ja en oikeni tiedä, millaista, mutta kuitenkin, se oli todella intensiivinen kohta kun Feolain halusi lähteä keskelle taistelua. Se tavallaan osoitti, miten paljon uutiset häneen vaikuttivat. Ja sen piti olla kamalaa äkkiä tajuta, että Emmenkin oli jossakin, eikä Feolain tiennyt missä.

Ja sitten kun Emmen tuotiin... oli ihanaa, että se oli Areth, joka oli mukana. Se oli niin oikein, kaiken sen jälkeen, mitä nuo veljekset ovat kokeneetkaan. Toivon vain, että Emmen selviää, olisi väärin, jos hänkin kuolee pois. Emmen ansaitsee parempaa (niin kuin Carn ehti olla onnellinen hetken).

Ja sitten, kun Carn löytyi... Siitä asti purin peukaloani niin että rystysessä on vieläkin jälki... :roll: Se oli kamalaa, kun Carn vain ...oli.

Minusta olit saanut tähän hienosti mukaan sen, että tavallinen kansa ei todellakaan tiennyt näistä korkeista herroista mitään, vain epämääräinen huhu kuninkaasta, joka pelasti. Se oli ihana kohta, kun Berean jotenkin vain tiesi, kuka oli hänen etsimänsä mies. Ihana.

Mutta sitten... Miksi Carn... Minä olen yliherkkä tuollaisille viimeisille hyvästeille, kerta kaikkiaan! Ei noin saa kirjoittaa... Hetken jo oletin, että kaikki menisi hyvin, mutta ei sitten. Oli kuitenkin ihanaa, että Carn saattoi sanoa vielä jotakin, viimeisen kerran.

Tässä jäi kaikki vielä auki, tai sellainen olo minulla on vielä. Onneksi se epilogi vielä toivon mukaan asioita hiukan selvittää, minä haluan ainakin tietää, mitä Emmenille kävi. Ja tietysti kaikille muillekin, mutta erityisesti Emmenille.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Hei vaan taas ja kiitoksia kommenteista jälleen kerran. ;)

Tämä ficci saattoi tosiaan vaikuttaa siltä, että tämä loppui kesken, mutta se oli kyllä täysin harkittu ratkaisu (siitä oliko se hyvä vai huono ratkaisu voidaan sitten keskustella erikseen ;)). Minun ei ollut tarkoitus kuvata Mustan portin taistelua tässä ficissä jo ihan sen takia, että se olisi syönyt vaikutusta Pelennorin taistelulta ja koska hahmojen sota kulminoitui tuohon taisteluun (ja Bereankaan ei viimeiseen taisteluun kyennyt lähtemään). Samaten tahdoin äkkinäisen lopun ja jättää Emmenin kohtalon sinänsä kesken, en vetää monen luvun verran lankoja kasaan, vaikka en kyllä tiedä, millä tavalla moinen ratkaisu on lukijan mieleen.

Mithrellas: Niin, minä ajattelin tuon Carn-jutun juuri niin, että aluksi hänen olettaa olevan hengissä tai parantuvan Aragornin käsissä, mutta sitten hän kuolee kuitenkin. Ja hän tosiaan kuoli sisäisiin vammoihin, joskin luulen, että merkityksensä oli myös hänen halullaan elää. Se tuskin oli kovin suuri. Ja mitä tulee siihen, miksi minä tapoin Carnin. No, ensinnäkin olen halunnut kertoa yhden vuoden näiden henkilöiden elämästä, vuoden, jossa tapahtumat eivät välttämättä nivoudu tiiviisti toisiinsa, vaan ovat ikään kuin elämää. Se on kai saanut tämän ficin ajoittain vaikuttamaan siltä, ettei tässä mitään juonta olekaan. Mutta siis tämän ajatuksen mukaan kulkien, niin ei elämässä kuole se, joka siihen parhaiten sopisi. Lisäksi, en tiedä teistä, mutta minä en näe Feolainin ja Carnin sopivan erityisen hyvin toisilleen. Melkein hirvittää ajatella sitä, miten hulluiksi ne olisivat toisensa tehneet, jos ne olisivat jossakin vaiheessa päätyneet asumaan samaan taloon. Minusta on tuon Feolainin kanssa välillä tuntunut, että se rakastui Carniin suureksi tämän erikoisuuden vuoksi ja siksi, että saattoi tavallaan olla se itsevarmempi, joka pönkitti Carnin itsetuntoa (vaikkei se tietysti tätä itselleen myöntäisikään). Ja näen noiden kahden suhteessa myös sellaista sota-ajan kiihkeyttä, jota siihen ei ehkä olisi muuten syntynyt.

Nerwen: Voi sentään, ikävää että rystyseen tuli jälki. ;) Niin, en halunnut korostaa tuota kuninkaan osaa tässä, siksi siitä ei näiden minun henkilöideni näkökulmasta kohuttu kauheasti, oli vain tosiaan tuo huhu, vaikka luulenkin, että Aragornista aika paljon tuolla Parannuksen Tarhassa puhuttiin. Mutta Feolainille ja Bereanille se kaikki oli Carnin rinnalla tietysti toissijaista, eikä siellä Carnin vuoteen vieressä kauheasti huhuja kuunneltu. Niin, siitä Aragornin saapumisesta oli tarkoituskin olettaa, että ehkä Carn vielä selviäisi, mutta tosiaan siitä päästiin vain vimeisten sanojen verran eteenpäin.

No niin, tämä ficci on nyt sitten tässä. Sanoja reilut 80 000, joten tämä on kirkkaasti pisin juttu, jonka olen kirjoittanut. Ja vaikka tässä näin jälkikäteen katsottuna on paljon asioita, joita muuttaisin ja niin noloja kohtauksia, etten pysty niitä enää lukemaan, niin olen kuitenkin suht tyytyväinen hahmojeni kehitykseen. Niitä tulee ikävä. Erityisesti Feolainin näkökulmasta kirjoittaminen tuntuu niin helpolta, että olen kirjoittanut sitä tämän ficin jälkeenkin. Mitään valmista siitä ei ikinä tule, eikä ole tarkoituskaan, mutta jos muu kirjoittaminen kangertelee, niin Feolainin maailmaan on edelleen helppo uppoutua. Okei, se riittänee minun höpötyksistäni. Tässä nyt sitten se epilogi, joka voi tuntua siltä, ettei se vastaa moneenkaan kysymykseen eikä kerro oikeastaan mitään, mutta toivottavasti se kertoo edes vähän siitä, miten Feolain suhtautuu Carnin kuolemaan.

Epilogi

Keskipäivän aurinko kurkotti voimansa Minas Tirithin syrjäisimpiinkin sokkeloihin. Sen säteet heijastuivat valkeista rakennuksista, kurkistelivat taloihin verhojen lomasta ja lämmittivät kaduilla parveilevia ihmisiä. Kapungin läpi kaikuivat huilujen heleät sävelet ja torvien hilpeät puhallukset, ja ihmiset hypähtelivät kulkiessaan aivan kuin heidän olisi jollakin tavalla pitänyt päästää sisällään sykkivä riemu vapaaksi. Nuoret neidot olivat sitoneet kukista seppeleitä hiuksiinsa, ja ruusut, unikot, kultapiiskut, rentukat ja monet muut kukat peittivät kukkapenkkien lisäksi kadunpieltä muistuttaen muutaman päivän takaisesta juhlinnasta. Kaupunki ei ollut koskaan ollut niin täynnä väkeä, mutta ihmiset näyttivät silti olevan yhtä yhtenäistä joukkoa, sillä hymyjä heiteltiin tuttujen ja naapureiden lisäksi ventovieraille. Kevät oli tuonut voiton ja valon. Ja kuninkaan.

Mutta valosta ja helkkyvästä naurusta ja rytmikkäästä musiikista huolimatta kaduilla kulki ihmisiä, joiden hymyssä oli katkeruuden häivä. Oli ihmisiä, joiden suu hymyili, mutta silmät eivät. Oli ihmisiä, joille onnellisuus ja riemu olivat vain kaikennielevän tyhjyyden peitoksi vedetty viitta, illuusio, johon he halusivat uskoa romahdukseen asti. Oli ihmisiä, joiden oli vaikea elää, koska aurinko paistoi. Oli ihmisiä, jotka vetivät verhot ikkunansa eteen estääkseen valon ja toivon ja tulevaisuuden pääsyn taloonsa; sulkeutuivat kuoreensa ja surivat ja vihasivat kaikilla voimillaan.

Ja sitten oli ihmisiä, jotka yrittivät kulkea eteenpäin, vaikka joutuivat hapuilemaan jokaisen askeleen kuin sokeana.

Hopea- ja puusoitinten loihtimat sävelmät kuuluivat vain heikkoina Feolainin korviin. Hän seisoi pitkä mies vierellään ja tuijotti hautaa, jonka ympärillä hennot ruohonkorret olivat alkaneet vihertää. Yksinkertainen hautapaasi olisi näyttänyt synkältä ja kolholta, jollei sitä olisi ympäröinyt valkoisten liljojen meri. Feolain uskoi, että Carn olisi pitänyt liljoista, mutta hän ei voinut olla varma. Hän ei ollut koskaan tullut kysyneeksi, minkälaisista kukista Carn piti. Ja se oli vain yksi niistä monista asioista, joita hän ei ollut koskaan saanut selville Carnista.

Tuuli pyörähti paikalle ja pörrötti Feolainin hiukset sotkuiseksi pehkoksi. Hän oli paljain päin, ja aurinko kuumensi päälaen ja tuntui poltteena poskilla. Sää oli ollut kirkas monen päivän ajan ja Feolainin iho oli alkanut päivettyä. Hän ei välittänyt suojata olkapäitään huivilla eikä kasvojaan varjostavalla aurinkohatulla kuten ylhäisöneidot tekivät. Hän vain suki hiuksiaan puolihuolimattomasti pois kasvoiltaan, mutta ne lehahtivat pian takaisin ja liimaantuivat hiestä kostuneelle otsalle. Feolainin käsissä oli kukkaseppele, jota hän sormeili mietteissään. Valkoisia Gondorin ruusuja, jotka olivat vasta nupullaan.

”Minä en koskaan uskonut”, hän sanoi hiljaa. ”En koskaan oikeasti uskonut, että me selviäisimme tästä sodasta. En sisimmässäni. Berean ja Waith uskoivat aina, luulisin, ja heille kävi hyvin.” Hän taukosi hetkeksi, mutta pyöritti seppelettä pakonomaisesti käsissään. ”En voi olla miettimättä, pyörittelemättä samoja ajatuksia päässäni tuskaisen pitkinä öinä. Jos olisimme uskoneet, olisiko lopputulos ollut erilainen? Meidänkin osaltamme.” He seisoivat puhumatta. Linnut liversivät sukellellessaan toistensa perään taivaalla, jonka kirkkautta edes pehmeät poutapilvet eivät peittäneet.

”Ehkä olisi ollut parempi, jos emme olisi koskaan tavanneet, ehkä nyt ei koskisi niin kovasti.”

”Feolain”, Emmen sanoi yhtäkkiä ja tarttui hänen käsiinsä. ”Älä sano noin. Ei se, että hän on mennyt, pilaa sinulta hetkiä, jotka vietitte yhdessä. Eikö se, että sait tuntea hänet, vaikkakin liian vähän aikaa, ole parempi kuin se, jos polkunne eivät koskaan olisi kohdanneet? Muistoja kukaan ei vie sinulta.”

Mutta Feolain ei halunnut vain muistoja. Muistot vääristyivät, hälvenivät, liukuivat pois. Ensin hän oli ponnistellut muistaakseen jokaisen osan, jokaisen yksityiskohdan Carnista. Hän oli halunnut muistaa kaiken, mitä Carn teki ja sanoi. Tavan, jolla tämä puhui, venytti sanoa hiukan liian pitkään. Ja Carnin ulkomuodon: ketunpunaiset hiukset, sammalenvihreät silmät ja kulmikkaat raajat, joita tämä välillä liikutti niin kömpelösti kuin ne eivät aivan sopisi hänen muuhun ruumiiseensa. Ja sen, miltä Carnin hiukset tuntuivat, kun hän liu’utti käsiään niiden läpi – ne olivat jopa hieman pehmeämmät kuin Feolainin omat hiukset. Mutta mitä kiihkeämmin hän oli tarrautunut muistoihin, sitä kiivaammin ne olivat liukuneet hänen sormiensa välistä. Hän ei voinut enää muistaa jokaista yksityiskohtaa, jopa kasvot hämärtyivät ja jäljelle jäi vain suuri tunne, joka pesiytyi hänen sydämeensä. Se surun ja rakkauden sekainen kimppu oli Carn, mutta Carnin pehmeän ivallista ääntä hän ei enää saisi takaisin, vaan se soi kuin hiljenevä kaiku hänen sydämessään.

”Feolain, tämä vuosi on ollut tuskaa täynnä, mutta jos nyt voisit, niin poistaisitko sen elämästäsi? Vuoden, jolloin itkit enemmän kuin koskaan elämässäsi ja vuoden, jolloin tapasit Carnin.”

Feolain nosti päätään. ”En”, hän kuiskasi. ”En poistaisi. Kiitos, Emmen.” Hän katsoi miehen kasvoihin, joista viisaat, aina hitusen surumielisen näköiset silmät tuijottivat vakavina vastaan. Kulunut vuosi oli painanut uurteita Emmenin otsalle, kipu ja monet huolet olivat jättäneet merkkinsä hänen kasvoihinsa, mutta silmissä oli silti tuttu, pehmeä katse.

”Minun täytyy olla hetki kahden hänen kanssaan”, Feolain sanoi hiljaa. Emmen vain nyökkäsi, antoi kätensä levätä hetken Feolainin olkapäällä ja käveli sitten hitaasti ja toisella kädellään selkäänsä pidellen kauemmas. Feolain vilkaisi taakseen varmistaakseen, ettei lähimailla ollut muita ja istahti hameenhelmojaan levitellen ruohomatolle. ”Hei Carn”, hän sanoi pehmeästi ja kietoi kätensä polviensa ympärille.

”Viime yönä minä nukuin, ensimmäistä kertaa nukuin koko yön. Eikö olekin hienoa? Luulen, että pystyn tekemään niin uudestaan, en pelkää enää heräämistä niin paljon kuin aikaisemmin. Uskon nyt, että ehkä vielä jonakin aamuna tulevaisuudessa pystyn heräämään ilman, että suru iskee tikarin tavoin heti, kun avaan silmäni. Ehkä vielä joskus pystyn ajattelemaan sinua ja hymyilemään niin tehdessäni, koska muistan sen, mitä sinä olit, en sitä, mitä et enää ole. Toivon niin. Emmen sanoo, että pystyn, kunhan aika on auttanut tarpeeksi. Emmen on ollut kultainen. Hän on keittänyt kattilakaupalla teetä, josta en ole saanut niellyksi kymmenesosaakaan ja puhunut suunsa kuivaksi silloin, kun hiljaisuus on uhannut tukahduttaa minut, ollut hiljaa silloin, kun olen tarvinnut sitä ja jättänyt minut yksin, kun en ole voinut olla muiden ihmisten seurassa. Ja kaikki tämä, kun hän on itse ollut heikko ja sairas. Kun hän on ollut lähelläni, hän on ollut oikeasti paikalla. Minua varten. Bereankin on yrittänyt, mutta kun hän on paikalla, hän on ajatuksissaan Waithin luona. Mutta Emmen, hän… hän on kultainen.”

Feolain kohensi asentoaan, hänen sormensa kieppuivat edelleen polville asetetun seppeleen ympärillä, hypistelivät valkoisia nuppuja. ”Saattaa olla, että me olimme liian samanlaisia, Carn. Jääräpäitä. En tiedä olisimmeko koskaan tavallisina, rauhallisina aikoina mahtuneet saman katon alle, jollei se olisi ollut hyvin suuri katto. Mutta tiedän, että sinä mahdut minun sydämeeni aina.” Feolain nousi varovasti seisomaan, sillä päätä huimasi hiukan. Hän kumartui ja asetti seppeleen varovasti haudalle. ”Lepää rauhassa, Carn”, hän sanoi hiljaa, ja tuuli kuiskaili vastaukseksi.

Sitten hän astui askeleen taaksepäin ja vilkaisi olkansa yli. Emmen oli odottanut sivummalla, mutta tuli nyt hänen luokseen. He seisoivat pitkään puhumatta. Feolain kuuli vain Emmenin puuskittaisen, vähän raskaan hengityksen ja mietti, että kuinka paljon suorana seisominen mahtoi tuottaa tuskaa miehelle.

”Emmen”, hän sanoi ääni täristen. ”Juuri nyt minä kaipaan vain olkapäätä.”

”Minä ymmärrän”, sanoi Emmen vakaalla, rauhallisella äänellä. Feolain kääntyi ja katsoi Emmeniä ja miehet silmät tuijottivat vakavina vastaan. Emmen ojensi käsivartensa hänelle ja Feolain tarttui siihen hetken epäröityään. Hitaasti he astelivat kauemmas, mutta Feolainin oli käännyttävä vielä katsomaan taakseen.

Valkoisen ruusun terälehdet lepattivat tuulessa.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Sain viimein kaivettua lukuintoni jostain pusikosta, missä lie se on ollutkin ja nyt seuraa toivottavasti jonkinlaista kommenttia.

Luku 34

Tämä luku jätti melko sanattomaksi. Tunnelma, jonka olet saanut tähän oli…todella todentuntuinen. Siis ääh, en minä oikeasti osaa sanoa nyt yhtään mitään :) Yritän ryhdistäytyä.

Sota on ahdistava asia ja kaikki ne tunteet tulivat tässä luvussa vahvasti esille. Alkoi tässä jo itseäkin ahdistaa. Ja Sormusaaveet…

En osaa sanoa nyt muuta kuin että hienoja tunnekuvauksia ja tilanteita.

Luku 35

Hmm…Berean saisi todellakin ehkä vähän hillitä ylisuojelevaisuuttaan, vaikka onhan tuo aika ihanaa, miten hän todella välittää Waithista. Varmaan tuollaisessa tilanteessa itse kullakin on pinna kireällä ja ilmapiiri ei ole niin kevyt, riitely on helppo aloittaa. Feolain oli oikeassa, Waith katuisi varmasti jos Bereanille tapahtuisi jotain…mitä en tietenkään toivo :)

Voi ei, toivottavasti Emmenille ei käy kuinkaan. Jollain tavalla olen innoissani siitä, että sota on alkanut, mutta olet hienosti tuonut esille sen todelliset kauhut jotka koskettavat tavallista ihmistä. Sinä vedät nyt ihan sanattomaksi tällä tekstilläsi.

Luku 36

Ei ei ei, ei voi olla totta. Emmen ja Carn eivät saa olla kuolleita. Voin kuvitella Feolainin tuskan. Ja Bereanin. Minä en nyt voi oikein…tajuta mitään. Minä jo kuvittelin, että Carn selviäisi sodan yli ja viettäisi elämänsä Feolainin kanssa. Nyt alkoi oikeasti itkettää…dramaattinen juonenkäänne ja todella surullinen sellainen.

En pysty antamaan tästä järjestelmällistä palautetta.

Luku 37

Matkin täällä Niagaraa. En jotenkin vielä pysty käsittämään että Carn todella kuoli. Ettei edes Aragorn pystynyt häntä täysin pelastamaan. Nyt en jotenkin edes jaksa välittää Emmenistä. Jäi todella tyhjä olo…

Olen oikeasti pahoillani. Nyt ei tule kommenttia. Ei saa järkyttää ihmisiä näin…

Epilogi

Miten jatkaa sodan jälkeen ja sen jälkeen, kun on menettänyt rakastamansa ihmisen? Feolain tuntuu selviytyvän siitä, ainakin jotenkuten. Onneksi hänellä on Emmen vierellään.

Minulla on edelleen mielettömän surullinen olo, mutta yritän tässä psyykata itseäni ajattelemalla, että toivoa täytyy jostain löytää ja toivottavasti Feolainia onnistaa. Tämä loppu jättää asioita auki, miten käy Feolainin ja Emmenin? Jotenkin minulle tuli tunne, että kenties sitten kun Feolain on kunnolla päässyt yli Carnin kuolemasta, heille saattaisi olla tiedossa yhteinen elämä?

Kiitos tästä, todella. Tämä oli upea ficci. Olisin varmasti saanut enemmän kommenttia irti itsestäni jos olisin lukenut jokaisen luvun kerrallaan, mutta näin putkeen luettuna aiheutti melkoisia tunnekuohuja, että se oli hieman hankalaa. En minä osaa muuta kuin kiitellä :) Itkettää vieläkin…
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Huh, jäipä sanaton fiilis tästä lopusta. Hieno lopetus joka tapauksessa, ja ymmärrän kyllä nuo ratkaisut joihin tässä päädyit. Ja olen todella iloinen, ettei tämä loppunut Emmenin ja Feolainin rattoisan kotielämän kuvaukseen kymmenpäisen lapsikatraan kiljuessa ja säntäillessä energisenä ympäri taloa. (No, en rehellisesti sanottuna uskonutkaan, että olisit ihan tuollaiseen sortunut. ;))

Mitä noihin Carniin ja Feolainiin vielä tulee, niin en minä heitä varmaankaan mitenkään toisilleen sopiviksi ajatellut. Ajattelin vain puhtaasti Carnin kannalta, että hänet olisi ollut kiva nähdä joskus sellaisena henkisesti tasapainoisena ja tyytyväisenä (yritän olla sanomatta "perheenisänä") henkilönä. Vaikka sellainen muutos ihmisessä olisi tietysti vaatinut aika paljon lisää lukuja ja selittelyä. Mutta sellaista minä varmaan jotenkin taustalla toivoin, koska jos Carn olisi ollut minun keksimäni hahmo, minun olisi ollut pakko "parantaa" hänet ennen ficin loppua. Mutta ymmärrän siis kyllä tuon ratkaisun jonka teit, ja se oli minusta ehdottomasti hyvin tehokas. En usko minkään muun hahmon kuoleman voineen aiheuttaa yhtä voimakkaita reaktioita lukijoissa. Paitsi ehkä Emmenin, mutta en nyt lähde tuota asiaa pohtimaan sen enempää, sinun ficcisihän tämä on. (Minun vaan tekee aina mieli alkaa miettiä kaikkia vaihtoehtoisia ratkaisuja, kun olen lukenut jonkun hyvän tarinan, jossa joku suosikkini kuolee.)

Heti alku oli tässä epilogissa tosi vahva. Se antoi kyllä aika pahaenteisen vaikutelman tulevasta, kun muistutettiin, etteivät kaikki iloinneet sodan voitosta huolimatta. Ja tuo on kyllä mielenkiintoinen näkökulma senkin takia, kun kirjassa annettiin ymmärtää (tai ainakin sain itse sellaisen vaikutelman), että joka asukas oli riemusta sekaisin, vaikka olisi koko suku kuollut. Joten tuon asian kääntöpuolen toteaminen havahdutti hyvin todellisuuteen. Olen iloinen, että Emmen selvisi, ja kuten jo tuossa alussa totesin, minusta oli hyvä, ettei tässä sen kummemmin puututtu Emmenin ja Feolainin suhteeseen ja että lukija voi sitten itse miettiä, millaiseksi haluaa sen muodostuvan.

Oi voi, minusta on kauhean surullista kun ihmiset puhuvat kuolleille... Joka tapauksessa, tuo oli hyvin kaunis kohtaus. Nuo Feolainin puheet tuosta Emmenin kultaisuudesta antavat kyllä vähän sellaisen vaikutelman, että hänen tunteensa miestä kohtaan voisivat muuttua. Eikä minulla kyllä mitään sitä vastaan olisi, vaikka Feolain ja Emmen vielä joskus saisivat toisensa. Loppu oli hyvin kaunis viimeistä lausetta myöten, olit hienosti ottanut nuo Gondorin ruusut vielä mukaan. Tuskinpa Feolain olisi osannut vuotta aiemmin arvata, että hänen kasvattamansa ruusut päätyisivät rakkaan hautaa koristamaan.

Ficit eivät yleensä kauheasti minussa mitään tunnekuohuja herätä, mutta tämän lukeminen sai kyllä vapisemaan, kun jännitin hahmojen elämien puolesta ja epilogin luin pala kurkussa. Sinulla on kyllä hyvä ote draamakirjoittamiseen. Minä luin tätä ficciä oikeastaan sellaisena romanttisena juttuna, jossa yksinäiset sielut löytävät toisensa, ja siinä mielessä tämä tuntui jäävän kesken tuon viimeisen luvun jälkeen. Mutta nyt kun sanoit, että tarkoituksesi oli kuvata ihmisten elämää yhden vuoden aikana, tajuan idean paremmin. Feolain näytti olevan jonkinlainen keskushenkilö. En pitänyt hänestä aina, luultavasti koska minussa ja hänessä ei ole varmaan mitään samaa. Hyvin luotu hahmo joka tapauksessa, kun kerran herätti minussa tunteita. ;) Eniten pidin, kuten varmaan jos arvaatkin, Carnista ja Emmenistä, koska heillä tuntui olevan tavallaan eniten persoonallisuutta, ja tietysti koska pystyin samastumaan kumpaankin. Berean ja Waith olivat ehkä hieman tavallisia, mutta ehkä tuollaiset hahmot olivat hyvät olemassa, ikään kuin tasoittamassa noita Feolainin, Carnin ja Emmenin kuvioita... No, tämä kommentti alkaa mennä taas vähän kummaksi, joten totean vain, että tämä oli kaikkiaan todella onnistunut ficci, ja vaikka en välttämättä tuota Carnin kuolemaa ihan täysin hyväksynytkään, niin enpä minä ole kaikkien suosikkikirjojenikaan loppuratkaisuja hyväksynyt, mutta ei se silti vähennä minun arvostustani kirjoittajia kohtaan. ;) Onnittelut tämän loppuun saattamisen johdosta ja lisää onnea ja tsemppiä ja inspiraatiota seuraavien kertomusten laadintaan. :)
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Kaunista, ihanaa, surullista...

Tässä oli kaunista kuvailua ja minä ainakin tajusin Feolainin kannan ihan täysin. Alku oli kovin kaunis, juuri noin sen on täytynyt mennä. Tuo pätkä pisti ajattelemaan, että kuinka moni oikeasti jaksoi iloita sodan loppumisesta.

Koko epilogi oli kauhean kaunis. Feolain ei koskaan jaksanut uskoa? Toisaalta en ihmettele sitä, hänhän oli aika pessimistinenkin välillä. Ja Emmen. Ihanaa, hän on ainakin suhteellisen hyvissä voimissa ja jaksaa tukea Feolainia. Ihanaa. Minusta tuntuu, että he todella tarvitsevat toisiaan.

Tuo kohta muistoista oli kaunis ja todellinen, en osaa sanoa muuta.

Ja Feolain taas. Hänestä näkee, että olet saanut hanestä otteen ja hän on tavallaan toinen sinä tai jotain, sillä tuo kaikki on niin luontevaa ja todellista ajattelua. Se, että hän oli kyennyt nukkumaan ja kaikki. Enkä todella tiedä, olisivatko Feolain ja Carn loppujen lopuksi pystyneet elämään yhdessä. Minusta tuo kattojuttu oli jotenkin surkuhupaisa, ja todella hienosti oivallettu, pidin siitä todella paljon.

Tämä koko ficci on ollut kaunis ja ihana lukuelämys, ja henkilösi ovat olleet niin todellisia ja tuntevia kuin olla voi. En osaa sanoa enää mitään, mutta kuin että onnittelut tämän loppuun saamisesta ja ISO kiitos siitä, että olen saanut sen lukea, olen saanut tunteilla ainakin tarpeekseni tämän kanssa. Ja sehän on aina niin, että joitakin kohtia ei halua lukea tai jotkut haluaisi muuttaa, minulla on ihan sama juttu ficcieni kanssa. Kaikissa on huippuhetkensä ja heikkoutensa. :wink: (Ja nyt vaan jäin pohtimaan, että mitä ideaa tuon sanomisessa oli, kyllä sinä sen varmasti tiedät...)

Kiitos vielä ihanasta lukukokemuksesta.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kiitoksia ihan hirveän kamalan paljon kommenteistanne, eikä vain näistä viimeisimmistä, vaan niistä lukemattomista, joita olen tämän ficin varrella saanut! Ne ovat oikeasti auttaneet kovasti, kun olen muokkaillut näitä lukuja ja se on aina todella hyödyllistä, kun saa tietää, miten lukija on jonkun kohdan kokenut. Ficissä on ollut montakin juttua, joihin en olisi tajunnut kiinnittää huomiota, jollette te olisi huomauttaneet niistä. Ja sitten tietysti vielä päälle se, että rohkaisevista kommenteistanne olen saanut paljon intoa kirjoittamiseen. Eli suuri kiitos, ihan oikeasti. ;)

Andune: Mukavaa, että sait luettua tämän loppuun. Ja hykertelin täällä itsekseni tuolle, että tämä herätti tunnekuohuja. Se on aina niin hienoa kuulla, jos on onnistunut vaikuttamaan kirjoituksellaan jotenkin. Jep, loppu jätti asioita auki ja lukija on vapaa kuvittelemaan hahmoille millaisen tulevaisuuden haluaa, mutta kyllä minä tarkoituksella tyrkin Feolainia ja Emmeniä lähemmäs niin, että ei ole ihme, jos sinulle tuli mielikuvia heidän yhteisestä elämästään. Sellaisia minullakin on mielessäni, eivätkä ne ole kuvia pelkästään rauhallisesta yhteiselosta, sellainen ei kai Feolainin kanssa onnistuisikaan. Vaikka meni vähän aikaa ennen kuin sain Emmenin suuttumaan... Joo, ei kai sitä voi auttaa, että nuo hahmot elävät edelleen päässäni. :)

Mihrellas: Joo, ei tullut mieleen lopettaa tätä rattoisan kotielämän kuvaukseen (inhoan viimeisen Potterin epilogia), enkä halunnut edes lyödä lukkoon tuota Feolainin ja Emmenin suhdetta, vaikka itse näen sellaisen kyllä muodostuvan myöhemmin. Niin, ymmärrän tuon mielipiteesi Carnista, enkä voi sanoa, etten olisi itsekin pohtinut tuota, mutta itse olen aika tyytyväinen siitä, että sain jätettyä hänet "epätäydelliseksi" hahmoksi. Itseasiassa hänestä tuli tarinan loppupuolella pehmeämpi ja hän uskoutui Feolainille enemmän kuin olin aluksi ajatellutkaan. Hänen piti siis alunperin kantaa kovaa kuorta yllään pidempään. Minulle oli alusta asti selvää, että joko Emmenin tai Carnin on kuoltava ja ehkä siksi, koska itse ajattelin niin, luulin lukijankin ajattelevan. Tai onhan se melkoisen selvä juoni, että on kaksi miestä, jotka rakastavat samaa naista ja sitten sattuu vielä olemaan sota, jolloin toisen voi listiä helposti. Carnin kuolema toi minusta tähän enemmän realistisuutta, koska vaikka Emmenkin kuolema olisi tuntunut (ainakin minusta) järkyttävältä, niin se olisi silti jättänyt jäljelle kaksi onnellista paria.

Minä olen tämän ficin kirjoittamisen jälkeen vierastanut tuota Kuninkaan paluun loppua, jossa koko kaupunki on raa'an sodan jälkeen villinä ilosta. Jokainen on kuitenkin luultavasti menettänyt vähintään vähän kaukaisemman sukulaisen ja sota on vaikuttanut kaikkiin, mutta silti ne jaksavat juhlia yötä päivää. Siksi minun oli pakko kirjoittaa tämä puoli tähän ficciin, varsinkin tietysti sen takia, ettei Feolain ollut kadunvarressa heittelemässä kukkasia. Joku viisashan on sanonut, että vain hävitty sota on kauheampi asia kuin voitettu sota, ja se on minusta varsin älykkäästi sanottu. Kiva, että Feolain herätti sinussa tunteita ja tuntui ärsyttävältäkin. Minäkään en koe, että minulla olisi juurikaan yhteistä hänen kanssaan, mutta silti hänen näkökulmastaan kirjoittaminen on (edelleen) helppoa ja luonnollista. Olen iloinen siitä, että pystyit samaistumaan Carniin, koska olin jossakin vaiheessa ficciä vähän huolissani siitä, että miten lukija näkee hänet. Erityisesti, koska hänet nähtiin aina vain jonkun muun kautta (yleensä Bereanin tai Feolainin) ja sitten hän vielä tuli tarinaan kauheana öykkärinä. Mutta jos häneen kaiken särmikkyyden takaa pystyi samaistumaan niin hyvä, ja vapautuihan hän tietysti jonkin verran lopussa. Berean oli tosiaan niin perussankari kuin olla ja osaa kaikkine kunniantuntoineen ja suojelunhaluineen, ehkä hahmoa olisi pitänyt hiukan muuttaa. Waithiin olen itse sillä lailla tyytyväinen, että lähdettiin liikkeelle hänen naiiviudestaan ja turhamaisuudestaan ja minusta tuntui, että sain jonkin verran syvennettyä hahmoa kadottamatta silti hänen persoonaansa.

Nerwen: Niin, minustakin tuntuu, että olen todella saanut Feolainista otteen, hänen näkökulmastaan kirjoittaminen on aika helppoa ja jollakin tapaa luonnollista. Tuota toinen sinä -juttua en kyllä allekirjoita, koska en Mithrellaksen tapaan näe itsessäni paljonkaan yhtymäkohtia Feolainiin. Mutta olen minä tietysti antanut osan itsestäni hänelle, kuten kaikille muillekin hahmoille. On hienoa kuulla, että henkilöni ovat tuntuneet todellisilta. Se on (kuten olen jo varmaan kyllästymiseen asti toistanut) minulle todella tärkeä asia ja välillä tuntuu, että juoni jää taka-alalle, kun keskityn niin paljon henkilöihin. Tässä ficissä on ajoittain tuntunut siltä, että henkilöt ovat se juoni. Ja varmaan juuri sen takia, että kiinnitän niin paljon huomiota henkilöihin, ne tuntuvat välillä tuskastuttavan paperisilta tai kliseisiltä ja epäuskottavilta, joten todella hauska kuulla, että ne ovat sinusta onnistuneita.

Tulipa jaariteltua, mutta tämä nyt on kuitenkin viimeinen vastakommentti, jonka kirjoitan, joten eipä sillä väliä. En usko, että enää kirjoitan ficcejä (tai tällä hetkellä ainakin tuntuu siltä, mutta vältän toki sanomasta ei koskaan), enkä ainakaan julkaise niitä Loftiksessa, koska niitä ei täällä kukaan lue. Jos joku teistä kolmesta on halukas lukemaan juttujani tulevaisuudessa, niin saan ne varmaankin teille muuta kautta. Toistaiseksi ei kuitenkaan ole mitään luettavaa. Ja jos joku vielä sattuu kahlaamaan koko tämän tarinan läpi (mitä suuresti epäilen), niin ilahtuisin todella kovasti kommentista. Jos ei tunne halua kommentoida, niin pelkkä olen lukenut -ilmoituskin ilahduttaisi. Sekin kertoo minulle, että joku on ihan oikeasti viitsinyt tuhlata aikaansa lukemalla tätä kyhäelmää. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Vastaa Viestiin