Gondorin ruusut (PG-13, ofc/omc, valmis 11.5)

PG-13 ja sen alle olevat romanceficit.

Valvojat: Likimeya, Andune

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Ehdin lukea tämän sunnuntaina, mutta kommentin kirjoittaminen jäi... joten tämä on nyt vähän tällaista oudohkoa jälkikäteisanalyysiä...

Emmenille taitaa tehdä ihan hyvää tuollainen ruumiillinen harjoittelu vaihteeksi. Belecor oli mukava, aidon oloinen lapsi tuossa kun hyväksyi Emmenin uravalinnan. Lapset usein hyväksyvät muitta mutkitta sellaisia asioita, joita aikuiset joutuvat pähkäilemään koko elämänsä. Tuosta Emmenin äidistä lukiessani mieleeni tuli oma mummoni joka kuoli syöpään, kun olin 11-v. Siis tarkemmin sanottuna tuosta ajatuksesta, että toive saada nähdä Areth vielä kerran piti Emmenin äitiä elossa, nimittäin meillä kävi vähän samalla tavalla, eli mummo kuoli lähes heti sen jälkeen, kun me olimme käyneet katsomassa häntä (isäni on siis hänen ainoa poikansa, ja me tultiin 200 km:n päästä sinne sairaalaan).

Minä vähän ajattelinkin, että sillä eteläisen kohtaamisella voisi olla merkitystä Emmenin ja Feolainin kannalta. Silti Emmeniä kävi kauheasti sääliksi. Jotenkin hellyttävää, että hänelle riittäisi pelkkä ystävyys Feolainin kanssa, ja samalla aika julmaa Feolainilta olla suostumatta siihen ainakaan heti suoralta kädeltä. Ehkä Feolain sitten oli vain jotenkin yllättynyt ja sekaisin, tai sitten hän ei jaksanut uskoa siihen, että Emmenille oikeasti riittäisi pelkkä ystävyys. Kinkkinen tilanne kylläkin. En tiedä sitten, miten paljon Feolainin suhtautumiseen vaikutti se eteläisjupakka, että saiko se hänet näkemään Emmenin jotenkin negatiivisemmin, vai oliko Feolain jo ennen sitä sitä mieltä, ettei tunne mitään romanttista Emmenia kohtaan. Nimittäin vaikka tuossa Emmen kuvitteli tietävänsä, ettei Feolain ollut koskaan tuntenut mitään häntä kohtaan, niin ei kai se nyt aivan välttämättä niin ole, saattoihan Emmen erehtyä. Joten huolimatta siitä, että tuo kohtaus sai Emmenin ja Feolainin tilanteen näyttämään aika synkältä, se ei kuitenkaan minusta täysin sulje pois rakkauden mahdollisuutta heidän välillään. No, olen oikeastaan kyllä sitä mieltä, että kummallekin olisi tässä ficissä potentiaalinen vaihtoehtokumppanikin, niin etten minä niin murheen murtama olisi, vaikkei noiden kahden romanssi toteutuisikaan.

Onneksi Berean on kohtuullisessa kunnossa. Minusta tuo hänen tokaisunsa kädestään "roikkuu mukana" oli tosi hauska ja kuvaava. Kiva, että ne saivat Carnin kanssa nyt puitua tuon aiemman Waithiin liittyvän kärhämän. Nuo Faramirin kipuluokitukset olivat kanssa varsin hupaisia, eihän sotilaat nyt kaikenmaailman pikkukremppoja itkeskele. :) Muuten tuo Faramir oli minusta tässä vähän pelottava... Tai olisin ehkä odottanut häneltä hieman empaattisempaa suhtautumista Damrodiin, mutta toisaalta empaattinen sotapäällikkö kuulostaa kyllä aika nyhveröltä. Ja minustakin Damrod kyllä ylireagoi, tuollainen onnettomuus voisi sattua kenelle tahansa ja on aika hölmöä ryhtyä murjottamaan sen takia. Sitten tuo, miten Faramir paasasi noista sääntöjen noudattamisista kuulosti kyllä kanssa vähän pelottavalta... Onko Damrod siis jotenkin ylempänä arvoasteikossa kuin Berean ja Carn? Minä olen pitänyt niitä samanarvoisina rivisotamiehinä, ja siinä mielessä yllättävää, että Faramir oli odottanut Bereanin tottelevan sokeasti Damrodia. Ja vaikka Damrod olisi ollut Bereania ylempänä, niin tuo tiukkuus millä Faramir suhtautui käskyjen noudattamattomuuteen oli siltikin vähän erikoista, koska Faramir itsehän oli kirjassa aika hanakka rikkomaan ylempiensä asettamia sääntöjä (esim. siinä kun päästi Frodon ja Samin menemään). Mutta toisaalta voin kyllä hyvin ymmärtää, että sodassa kuri ja järjestys ovat kaikki kaikessa, eikä Faramir halua antaa mitään erivapauksia Bereanille, varsinkin kun tämä on vielä niin nuori ja kokematon.

Heh, Emmen ja Mirwen ne vaan toisiaan tukevat. Jos sattuisi niin ikävästi, että Areth kuolisi, minä voisin kuvitella leskirouvalle yhden oivan sulhaskandidaatin... No, en taida ruotia noita kahta sen enempää, tämä kommentti on muutenkin päässyt paisumaan turhan pitkäksi outojen jaarittelujeni vuoksi. Hieno ja mielenkiintoinen luku, ja jatkoa odottelen edelleen innolla.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Nerwen: Kiitoksia kovasti kommentistasi! Juu, tämä kai oli aika tavalla surullinen luku ja tästä ficistä muodostui kyllä muutenkin vähän synkeä. Osittain sen vuoksi, koska halusin kuvata sotaa ja sen vaikutusta kuin myös siksi, etten halunnut tästä samanlaista Kunniakysymyksen kanssa. En silti yhtään ihmettelisi, jos tämän lukeminen tuntuu välillä puuduttavalta. Tuo keskustelunvaihto Emmenin äidin ja Feolainin välillä kävi tosiaan vähän äkkiä, se on kai niitä kohtia, joihin ei itse tule kiinnittäneeksi huomiota. Niin, minäkin näen Faramirin tosiaan välittävän miehistään ja mitä tulee Faramirin saarnaan, niin minä en itse asiassa ajatellut sitä kirjoittaessani noin rankaksi jutuksi. Tämä on taas näitä kohtia, kun huomaa lukijan näkevän tekstin jotenkin niin eri tavalla kuin se itse näkee (ja lukijan tulkinta on tietysti aina oikea). Joo, Mirwenin kommentti ei tosiaan ollut mikään maailman tahdikkain, mutta minä olen tarkoituksella tehnyt Mirwenistä vähän sellaisen suorapuheisen. Ja kauhean kiva kuulla, että tunnelma sinusta toimi. ;)

Mithrellas: Kiitoksia kovasti kommentista! Niin, minä ajattelin Feolainin olevan häkellyksissään tuossa tilanteessa ja, että hän yksinkertaisesti halusi olla ensin yksin omien ajatustensa kanssa. Ja niin kuin jo tuossa Nerwenille totesinkin, niin minä en itse nähnyt Faramiria mitenkään kauhean tiukkana tuossa kohtauksessa. Okei, se on kyllä kirjoitettu niin monta kertaa, että en enää tiedä, että mitä ajatella siitä. :) Jossakin versiossa Faramir ei edes saanut tietää siitä Bereanin ja Damrodin kärhämästä, se oli paljon yksinkertaisempi versio kirjoittaa. Mutta sitten päädyin kuitenkin tähän. Minä siis olen ajatellut tuon niin, että Faramir asetti Damrodin johtoon nimenomaan tuolla tiedustelureissulle, joka siis antoi tälle oikeuden tehdä päätökset. Lähinnä kai sen vuoksi, että hän halusi Damrodin pitävän ohjat käsissään, koska Berean ja Carn ovat niin kokemattomia. Ja niin, ajattelin Faramirin sisimmässään olevan sinänsä hyvillään siitä, että Berean oli toiminut niin kuin oli toiminut, koska se tosiaan pelasti Damrodin hengen. Mutta, että tämän oli kuitenkin pakko muistuttaa Bereania tuosta asiasta, varsinkin, koska Faramir ei vielä tunne Bereania kauhean hyvin, eikä voi tietää, että millä tavalla tämä yleensä toimii vastaavissa tilanteissa. Olisihan se vaarallista kaikkien kannalta, jos hänellä olisi joukossaan mies, jonka ei voisi luottaa tekevän omaa osaansa. Sellaista. Kommenttisi antoi kyllä paljon ajattelemisen aihetta. ;)

No niin, ja sitten seuraava luku, joka lienee vähäsen piristävämpi kuin edellinen. :)

Luku 24
Pyörtynyt neitokainen


Feolain tajusi asioiden olevan huonosti, kun hän ei saanut rauhoitettua mieltään edes poimiessaan rikkaruohoja yrttilajitelmansa ympäriltä. Se oli tarkkuutta vaativaa työtä, sillä yrtit olivat suurimmaksi osaksi pieniä ja hentoisia ja rehottavat rikkaruohot peittivät ne helposti näkyvistä. Yleensä yrttien kasvun seuraamisella ja mullan tuoksulla oli rauhoittava vaikutus. Se oli kuin pala luontoa keskellä kaupunkia ja sai Feolainin tuntemaan olonsa kotoisaksi.

Nyt mikään ei vain vienyt hänen mielestään Emmenin surullisia silmiä. Feolain kiskaisi kiukkuisena erityisen pitkäjuurisen voikukan irti mullasta. Tilanteen nurinkurisuus raivostutti häntä. Emmen oli hieno ihminen, tämä olisi ansainnut kaiken onnen, joka elämällä oli tarjota. Hetken, pienen hetken, Feolain oli leikitellyt ajatuksella, että pyörtäisi sanansa ja menisi naimisiin Emmenin kanssa. Kyllä hän voisi huonomminkin asiansa järjestää. Mutta Emmen olisi tarpeeksi älykäs oivaltaakseen hänen teeskentelevän, joskus Feolainilla oli tunne, että mies suorastaan näki hänen lävitseen. Ei, avioliitto ei ollut ratkaisu, sillä he saisivat aikaan vain vuosien saatossa syvenevää katkeruutta, kun kumpikaan ei ollut saanut sitä mitä halusi.

Feolain tiesi, ettei kaikesta huolimatta ollut valmis luopumaan Emmenin ystävyydestä, se tuntui olevan ainut asia, joka oli viime aikoina piristänyt hänen päiviään. Hän oli yrittänyt käyttäytyä tavallisesti Emmenin seurassa heidän keskustelunsa jälkeen ja Emmen oli vaikuttanut huojentuneelta, mutta Feolain ei voinut estää tunnetta, että entinen välittömyys heidän väliltään oli kadonnut.

”Kirotun kirottua”, hän sähähti ja heitti puutarhalapion niin pitkälle kuin jaksoi.

”Enpä olisi tuota uskonut kuulevani”, sanoi tuttu ääni hänen takaansa.

Feolain kääntyi tuskin uskoen korviaan ja oli pudottaa silmänsä hämmästyksestä. ”Berean”, hän henkäisi ja säntäsi käärimään multaiset kätensä veljen ympärille.

”Hauska nähdä sinuakin, siskokulta”, Berean sanoi karheasti jonnekin hänen korvansa suuntaan.

”Mikä kättäsi vaivaa?” Feolain vaati tietää astahdettuaan pari askelta kauemmaksi, jotta saattoi tarkastella veljeään kunnolla. Hän huomasi ilokseen, että siteessä olevaa kättä lukuun ottamatta Berean näytti kauttaaltaan terveemmältä. Poikamainen virne ei ollut palannut hänen kasvoilleen, mutta se oli korvautunut päättäväisellä pilkkeellä. Berean näytti olevan sinut itsensä kanssa ja mikä tärkeintä, hän seisoi elävänä Feolainin edessä.

”Pahuksen eteläinen pääsi viiltämään, mutta se on jo parempi”, Berean sanoi, mutta irvisti kohottaessaan kättään. ”Tosin se kipeytyi matkasta”, hän lisäsi.

”Entä Carn?” Feolain kysyi varovaisesti ja käänsi huolellisesti kasvonsa poispäin veljestä. Tosin se taisi olla turhaa, sillä Berean ei ollut koskaan ollut mikään hienovaraisten vihjeiden tulkitsija. ”Carnissa ei ole naarmuakaan”, tämä sanoi. ”Hän meni tarkistamaan, että onko hänen talonsa vielä pystyssä.”

Feolain tunsi ääliömäisen hymyn leviävän kasvoilleen. Tuntui häkellyttävältä, että Carn punertavine, sotkuisine hiuksineen ja ivallisine ilmeineen oli samassa kaupungissa.

”Mikä ihme sinua vaivaa, kun raivoat täällä kukkapenkeillesi?” Berean halusi sitten tietää. ”Eivätkö mintut ja meiramit suostu kasvamaan viivasuorassa?”

Feolain naurahti. ”Minun elämäni vain tuntuu olevan vähän solmussa”, hän sanoi, mutta varsin kevyeen sävyyn, sillä Bereanin saapumisen jälkeen murheet vaikuttivat heti pienemmiltä.

”Kenenpä ei olisi?” Berean kohautti olkapäitään.

”Minusta vaikuttaa siltä, että sinä olet saanut omasi järjestykseen”, Feolain totesi katsellessaan veljensä suoraa ryhtiä.

Berean hymähti. ”Sanotaan, että olen saanut kiinni langanpäästä.”

Feolain avasi suunsa aikomuksenaan tiedustella Bereanin matkasta, mutta juuri silloin äiti säntäsi ulos ovesta ja Berean joutui hänen tiukkojen käsivarsiensa ja taukoamattoman puheryöppynsä kynsiin. ”Feolain”, äiti kivahti, kun oli viimein vapauttanut poikansa halauksestaan. ”Mene nyt vikkelästi laittamaan tuli keittiön hellaan, niin saamme Bereanille syötävää. Sinun täytyy olla kuolemaisillasi nälkään, kultaseni. Ja mitä ihmettä kädellesi on tapahtunut? Feolain, näitkö Bereanin käden? Mikä sitä oikein vaivaa?”

Feolain vaihtoi tutun yhteisymmärrystä kuvastavan katseen Bereanin kanssa ja hänen sisällään tuntui niin lämpimältä, että oli aivan kuin joku olisi sytyttänyt sinne nuotion.

***

”Waith”, äiti raotti hänen huoneensa ovea. Waith istui ikkunanlaudalla, se oli muodostunut hänen suosikki oleskelupaikakseen, ja tuijotti ulos kadulle. Kulkukoira jolkotti kadun poikki sellaisella rennolla huolettomuudella kuin sillä ei olisi ollut ensimmäistäkään murhetta painolastinaan. Ja luultavasti niin olikin asian laita, Waith ajatteli, katsellessaan kuinka koira pysähtyi nuuhkimaan toiveikkaasti kadulla lojuvaa vesileiliä.

”Waith”, äiti toisti, nyt selvästi kireämmällä äänellä. Koira oli hylännyt leilin ja sujahti näkymättömiin pienelle poikkikujalle. Waith huoahti ja kääntyi katsomaan äitiään. ”Mitä asiaa teillä on?” Hän tiedusteli valheellisen kohteliaasti ja hieroi jalkaansa. Se oli puutunut pitkästä samasssa asennossa kyyhöttämisestä.

”Tiedäthän kadun päässä asuvan tynnyrintekijän, kultaseni. Hän ja hänen poikansa tulevat illalliselle tänään.”

”Mitä? Miksi?” Waith kysyi kiukkuisesti ja heilautti päätään. Hän oli oppinut liikkeen Feolainilta. Äitiä se näkyi ärsyttävän. ”Koska isä kutsui heidät.”

Waith näytti myrtynyttä naamaa. Hän tiesi hyvin, mistä tässä oli kysymys. Äiti ja isä eivät vain voineet luovuttaa hänen avioliittonsa suhteen, eivätkä edes tuon tynnyrintekijän suhteen. ”Minä en-”, hän aloitti, mutta äiti tuli väliin. ”Varjelkoon Waith, enhän minä pyydä sinua solmimaan kihlausta hänen kanssaan. Riittää, että tulet illalliselle, puhelet, käyttäydyt niin kuin ihmiset käyttäytyvät.”

Entä jos minä en halua tulla illalliselle ja jutella mukavia tynnyrintekijän, kuka hän lieneekin, kanssa, Waith ajatteli, mutta hänellä ei ollut rohkeutta sanoa sitä ääneen. Niinpä hän ei sanonut mitään, sormeili vain hiuskiharaansa, joka roikkui itsepintaisesti kasvoilla.

”Minä yritän vain saada sinua jaloillesi”, äiti sanoi teennäisen reippaalla äänensävyllä. ”Laita hiuksesi ja vaihda yllesi jokin kaunis leninki, vaikka se vaaleanpunainen, jossa on helminapit etumuksessa.”

Waith ei yrittänyt edes äitinsä mieliksi näyttää yhtään innostuneemmalta, mutta yhtä kaikki hän pujottautui vaaleanpunaiseen leninkiin ja käänsi hiuksensa tottuneesti nutturalle ja illallisaikaan hän oli alakerrassa vanhempiensa vieressä ottamassa vastaan pöytävieraita. Sekä tynnyrintekijä että hänen poikansa olivat valtavan kokoisia miehiä. Waith oli varma, että kumpikin pystyi vaivatta murskaamaan tynnyrin käsiensä välissä.

He siirtyivät ruokasaliin, jossa kaikki lastasivat lautasilleen vaihtelevan määrän kinkkua ja herneitä. Äiti ja isä virittelivät heti keskustelua tynnyrintekijän kanssa ja tämän poika oli tietysti asetettu istumaan Waithia vastapäätä. Waith tökkki herneitä ympäri lautastaan ja kuunteli, kuinka poika kertoi siitä, miten tuottoisa ala tynnyreiden valmistus nykyisin oli ja miten moninaisiin tarkoituksiin niitä voitiin käyttää. Häntä haukotutti.

***

Keittio näytti niin tutulta ja kotoisalta, että Berean tunsi halua syleillä sitä. Ulkona satoi taas, mutta se ei haitannut. Nyt hänellä oli katto päänsä päällä, eikä kosteus hiipinyt seiniä pitkin hänen kimppuunsa vaan räiskyvä valkea lannisti sen tehokkaasti. Feolain istui tulen edessä paahtamassa leipää, mutta näytti vajonneen omiin ajatuksiinsa niin tehokkaasti, ettei huomannut, että liekit olivat tehneet hyökkäyksen leipäpalan kimppuun.

Berean naurahti, kun sisar nosti selvästi hämmästyneenä mustaksi hiiltyneen korpun lautaselle. ”Hyvin paistettu”, hän arvosteli, mutta Feolain vain hymähti ja työnsi uuden leipäpalan tikun nokkaan. Berean venytteli jalkojaan lähemmäksi tulisijaa, antoi lämmön tunkeutua ytimiinsä saakka ja nautti siitä rauhasta, joka hänet oli vallannut.

”Minun täytyy käydä kertomassa Waithille, että olet palannut turvallisesti”, Feolain rikkoi unettavan hiljaisuuden. Äkillinen vilunväre juoksi alas Bereanin selkärankaa. ”Miksi ihmeessä?” Hän onnistui puristamaan suustaan.

”Minä lupasin. Hän on ollut niin huolissaan sinusta.”

Bereanin oli kuuma ja epämukava olla, eikä se taatusti johtunut tulesta. Waith oli siis ollut huolissaan hänestä. Se oli kai hyvä merkki. Vai oliko? Ei se tarkoittanut, että Waith edes haluaisi nähdä häntä silmissään ja sen jälkeen, mitä Berean oli tehnyt, hän hämmästyisi jos tämä halusi. Mutta hänen täytyi silti yrittää.

”Mitä jos minä kävisin kertomassa sen hänelle itse?” Hän kysyi Feolainilta huoletonta näytellen, vaikka hänen täytyi puristaa jokainen sana suustaan vaivoin sisaren kuultavaksi. Feolainin käsi heilahti ja jo toinen leipä sai tuhkakuorrutuksen. ”Älä leiki Waithin tunteilla, Berean”, hän kiivastui. ”Sinä et osaa aavistaakaan kuinka vaikeaa hänellä on ollut.”

Feolainin sanat iskivät kuin tikarit Bereanin sieluun. ”Miten minä saatoin olla niin typerä?” Hän vaikersi puoliääneen. ”Minun ei olisi ikinä pitänyt purkaa kihlausta.” Berean ei ollut varma, että missä vaiheessa matkaansa hän oli oivaltanut, ettei tahtonut koko elämänsä muotoutuvan sotilasuran ympärille. Tuskin se oli ollut yksittäinen oivallus, enemmänkin hiljalleen kypsyvä varmuus, jolle Carnin sanat olivat antaneet alkusysäyksen.

”Sinä rakastat häntä edelleen”, Feolain totesi. Se ei ollut kysymys. Ennemminkin hän keräsi vastauksen palaset ja kokosi ne yhteen.

”Totta kai rakastan”, Berean tiuskahti. ”En ole lakannut rakastamasta hetkeksikään. En pieneksikään hetkeksi. Minä vain kuvittelin, että teen hänelle palveluksen, jos vapautan hänet tästä pelon kierteestä. Ajattelin, ettei hänen enää tarvitse huolehtia minun vuokseni.”

”Sinä totisesti osaat olla typerä”, Feolain puuskahti. ”Waith rakastaa sinua, hän pelkää sinun puolestasi aivan samalla tavoin, vaikkette te olisi naimisissa.”

”Niin, ymmärrän. Nyt.”

Feolain katsoi häntä ymmärtäväisesti ennen kuin älähti ja paiskasi kolmannen palaneen leipäviipaleen lautaselle. ”Minä käyn leikkaamassa lisää leipää”, hän sanoi ja katosi keittiöön. Berean rapsutti hajamielisesti hiiltynyttä osaa pois leipäpalasta ja työnsi sen sitten suuhunsa. Sitten hän kohensi tulta, joka oli jo vaipumassa hiillokseksi ja vain istui viimeisiin haipuviin liekkeihin tuijottaen. Hänen täytyi nähdä Waith, hänen täytyi yrittää selittää. Waith ei ehkä haluaisi nähdä häntä silmissään enää koskaan, mutta se olisi vain pakko hyväksyä. Sitä hän ei kuitenkaan voisi hyväksyä, ettei edes yrittäisi.

”Luuletko, että Waith tahtoo minut takaisin?” Hän kysyi kun Feolain palasi leipäpinoa kantaen ja alkoi voidella niitä ilman paistamista.

”Jos hän on yhtään älykäs, niin ei. Mutta sinä olet hänen heikko kohtansa, joten kukapa tietää.”

Berean nappasi muutaman leivän lautaselta. ”Minä menen hänen luokseen”, hän sanoi ja hänen sydämensä hakkasi lujaa.

***

Waithin kotitalo ei ollut muuttunut hitustakaan. Se oli Bereanista kummallista, sillä tuntui siltä kuin olisi kulunut ikuisuus siitä, kun hän oli viimeksi nähnyt sen. Se oli ollut vain muutama kuukausi sitten, mutta ne kuukaudet olivat olleet pitkiä ja tapahtumarikkaita. Berean koputti oveen, hän toivoi, että Waith tulisi itse avaamaan sen, niin kaikki olisi paljon yksinkertaisempaa. Se osoittautui kuitenkin turhaksi toivoksi, sillä Waithin äiti raotti ovea, eikä hän vaivautunut peittelemään yllätystään nähdessään Bereanin.

”Berean”, hän sanoi, mutta ei kuulostanut erityisen sydämelliseltä, mikä tosin oli aivan luonnollista, olihan Berean tietyllä tavalla loukannut myös Waithin vanhempia purkaessaan kihlauksen.

”Onkohan Waith kotona?” Berean kysyi ja puolittain odotti, että nainen sanoisi, ettei hänellä ollut mitään tekemistä tämä tyttären kanssa, mutta tämä vain mutristeli hetken huuliaan ja sanoi sitten, että Waith oli kyllä kotona.

”Seuraa minua”, hän sanoi ja johdatti Bereanin olohuoneeseen, ja se mitä Berean siellä näki, sai ilman pakenemaan hänen keuhkoistaan niin, että hänen oli pakko lysähtää seinää vasten pysyäkseen pystyssä. Pelkällä Waithin näkemiselläkin olisi varmasti ollut sama vaikutus, mutta Waithin näkeminen keskustelemassa vieraan miehen kanssa ei ollut ainakaan omiaan auttamaan asiaa. Huoneessa oli niin hiljaista, että neulan putoamisen lattiamatolle olisi todennäköisesti voinut kuulla. Waith tuijotti häntä kuin olisi nähnyt aaveen, eikä Bereanista ollut liikkumaan tai puhumaan.

Sitten tapahtui kaksi asiaa: Berean tunsi huimauksen hellittävän niin, että saattoi seistä ilman tukea ja Waith valahti pyörtyneenä lattialle. Se sai muut liikkeelle. Waith oli kaatunut vieraan, jättiläiskokoisen miehen jalkoihin, seikka, joka sai Bereanin kiristelemään hampaitaan, ja tämä tutkaili tyttöä ymmyrkäisillä silmillään.

”Vettä”, Berean sanoi käskevästi. ”Tuokaa joku kylmää vettä. Ja kannetaan hänet huoneeseensa.” Hän astui eteenpäin tarttuakseen itse toimeen, kipeä käsi oli autuaasti unohtunut, mutta vieras mies oli jo noussut jaloilleen ja nostanut Waithin syliinsä. Berean loikki edellä avaamaan ovet, mutta mies pysähtyi juuri, kun hän oli raottamassa tytön makuuhuoneen ovea.

”Se on neidon makuukammari”, hän sanoi. ”Emme voi mennä sinne ilman lupaa.”

”Neidosta ei ole juuri nyt antamaan lupaa”, Berean ärähti kiukkuisena toisen viivyttelystä. ”Ja minä olen kyllä käynyt täällä aiemminkin.” Vain kerran, ovensuussa, mutta sitä tuskin oli syytä mainita muukalaiselle. Hän vetäisi oven auki ja hetken epäröityään mies vaappui sisälle ja laski Waithin vuoteelle.

Berean astui eteenpäin ja tarttui Waithin käteen. Se tuntui hauraalta hänen parkkiintuneissa kämmenissään ja hän tajusi katsoessaan Waithia, että tämä oli laihtunut kovasti. ”Voi, Waith”, hän sanoi ja pyyhkäisi hiuskiharan pois tytön poskelta. Se sai Waithin räpyttelemään silmiään, kunnes ne tarkentuivat Bereaniin ja räpsähtivät kokonaan auki.

”Berean”, tyttö henkäisi heikosti. ”Oletko se sinä?”

”Olen, se olen minä”, Berean sanoi ja näki kauhukseen kyyneleiden valuvan Waithin poskille. ”Haluatko, että lähden?” Hän kysyi, vaikka ei olisi uskonut jalkojensa liikkuvan vapaaehtoisesti ovelle päin. Mutta jos hänen läsnäolonsa järkytti Waithia…

”Ei. Ole tässä”, Waith kuiskasi ja pienet, ohuet sormet puristuivat tiukasti Bereanin käden ympärille.

”Älä huolehdi, kyllä olen”, Berean sanoi ja kumartui painamaan suukon Waithin otsalle. Hän kuuli vieraan miehen älähtävän takanaan, mutta tämä olisi hyvin voinut olla ilmaa, niin vähän merkitystä tällä Bereanille oli. Waithin äiti toi vettä kannussa, kostutti nenäliinan ja painoi sen tyttärensä otsalle, mutta Waith oli jo nukahtanut.

”Hän on ollut niin uupunut, eikä syönyt tänään juuri mitään”, nainen sanoi kumartuessaan vetämään peitteen Waithin leukaan asti. ”Parasta jättää hänet nukkumaan rauhassa.” Ja hän hätisti ulos huoneesta sekä vieraan miehen että vastahakoisen Bereanin.

”Kuka te olette?” Vieras mies kysyi sillä sekunnilla, kun Waithin äiti oli kadonnut näkyvistä portaiden mutkaan ja Berean tiesi, ettei tämä tarkoittanut hänen nimeään, vaan hänen suhdettaan Waithiin. ”Berean Baranin poika”, hän vastasi silti.

”Ja kuinka te tunnette Waith-neidon?” Mies painosti edelleen ja puserteli käsiään nyrkkiin sen oloisesti, että olisi mielellään hieraissut ne Bereanin kasvoihin. Berean naurahti huvittuneesti. Kaiken viime aikoina kokemansa jälkeen häntä ei olisi voinut miehen uho vähempää pelottaa. ”Minä olen Waithin sulhanen”, hän sanoi, vaikkei se oikeastaan ollut enää asianlaita.

Miehen leuka loksahti auki. ”Mutta.. Mutta…” Hän änkytti ja näytti lähinnä kalalta, joka yrittää epätoivoisesti saada henkeä kuivalla maalla. Berean jätti miehen kakomaan. ”Oli hauska tavata”, hän sanoi ja kun miehen naama alkoi saada epätervettä punaista sävyä, hän palasi olohuoneeseen. ”Voisitteko kertoa Waithille, että minä tulen huomenna käymään?” Hän virkkoi ennen kuin asteli ulos.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Ihanaa, tämä tosiaan oli todella suloinen ja hauska luku. Paitsi tuossa alussa minua harmitti, että Feolain näyttää nyt sitten luopuneen Emmenistä kokonaan. Taitaa olla aikamoinen romantikko tuo tyttö, ihan hyvän miehen se olisi minusta Emmenistä saanut, vaikkei tämä jalkoja alta veisikään. Mutta kyllä se Feolain nyt taitaa olla Carnin puoleen kallellaan, vaikkei haluaisikaan tunnustaa sitä vielä itselleen, muista puhumattakaan. Bereanin ilmaantuminen paikalle oli mukava kohtaus. ”Mikä ihme sinua vaivaa, kun raivoat täällä kukkapenkeillesi?” Berean halusi sitten tietää. ”Eivätkö mintut ja meiramit suostu kasvamaan viivasuorassa?” oli hauskasti sanottu, ja varmaan heijastelee vähän sitä Bereanin käsitystä sisarestaan, siis että tuo kasvimaan hoito on tälle henki ja elämä. Feolain taitaa olla varsin tarkkanäköinen veljensä suhteen, kun heti ensisilmäyksellä huomasi, että tämä on nyt sinut itsensä kanssa. Vaikka onhan tuo Bereanin pikkuhiljaa tapahtuva kypsyminen ollut havaittavissa tässä jo pidemmän aikaa, ja ehkä tuo oli sellainen hetki, jolloin Feolain sen lopullisesti huomasi. Muutokset toisessa varmasti huomaa helpoiten sillon, kun näkee tämän uudestaan pitemmän erossa olon jälkeen. Tuo Bereanin loukkaantuneen käden hämmästely oli aika huvittavaa, niin missäköhän kummassa se olisi sen oikein voinut loukata, kun ei ole ollut muuta kuin taistelemassa eteläisiä vastaan...?

Oikeasti, tuo tynnyrintekijän tyrkyttäminen Waithille saa jo selvästi koomisia piirteitä. Hänen vanhempansa eivät sitten ilmeisestikään tunne ketään muita nuoria miehiä koko kaupungissa. Se, että Berean nyt katuu kihlauksen purkamista tuli minulle jonkinasteisena yllätyksenä (vaikka tietysti tuo Bereanin aikuistuminen tavallaan viittasi siihen), jotenkin sitä vain ehti jo niin tottua siihen ajatukseen, etteivät nuo kaksi tule saamaan toisiaan. Ja eihän tämäkään nyt tietysti vielä sitä merkitse, että he pääsisivät naimisiin, mutta että jotain romantiikkaa sentään noiden kahden välille olisi luvassa, vaikka sekin tietysti riippuu vähän Waithista. Tämä Feolainin vastaus ”Jos hän on yhtään älykäs, niin ei. Mutta sinä olet hänen heikko kohtansa, joten kukapa tietää.” oli kyllä hänelle niin tyypillisen kyyninen, että sille oli pakko nauraa. :D

No, Waith ei sitten passittanut Bereania tiehensä, vaikka pyörtyneenä se tietysti olisi muutenkin ollut vähän vaikeaa. Tuo tynnyrintekijän poika oli kyllä varsinainen peikko, ei ottanut edes Waithiä kiinni tämän pyörtyessä. Ja muutenkin sain hänestä aika köntysmäisen ja jokseenkin vastenmielisen vaikutelman. Tuo Bereanin ja Waithin lyhyt yhteinen hetki oli kaunis, vaikka tuo tynnyrintekijä olisi kyllä minusta saanut vieriä kammarista jonnekin muualle pällistelemään.

No toistan itseäni toteamalla loppukaneetiksi että tämä oli tosi ihana ja hupaisa luku. Pidin tästä huomattavasti enemmän kuin tuosta Diana Gabaldonin Muukalaisesta, jota luin tänään koko iltapäivän. Oli mukava päästä lukemaan vaihteeksi jotain laadukastakin, ettei aivosolut pääse ihan surkastumaan. ;)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Tämä luku, voi, kaikki luvut jotka olen tänään lukenut ovat olleet tällaista ruusuhöttöä... :D Eli ihana.

Emmeniä ajatellessaan Feolain sitten raivoaa istutuksilleen. Toisaalta surullista, Feolain tiataa toivoa mieheltään todella paljon, mutta kyllä se hänen luonteeseensa sopii. Tuo Mithrellaksen lainaama lause oli mainio, ja olit kuvannut hienosti Bereanin kotiinpaluun. Ihana kohta, Bereanin olikin jo aika tulla kotiin. Ja Feolain edelleen kaipailee Carnia. Minä en oiekni tieäd, mitä tuosta asiasta sanoa.

Waith parka, hänen naittamisensa on siis edelleen vanhempien mielessä, vaikka äiti muuta vakuutteleekin. Voi voi. Tynnyrintekijä ja poika eivät kuulosta kovin mairittelevilta.

Berean teki ihan oikein mennessään Waithin luokse ja tuo heidän hetkensä oli ihana. Bereanin pienet valkeat valheet eivät haittaa hiukkakaan, tuossa tilanteessa olisin tehnyt ihan samalla tavoin. Ihana, ihana lopetus tälle luvulle.

Jatkoa vain. Tämä palaute ei taida olla maailman parhaita, mutta...
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Aivan ihana luku, lähinnä tietysti Bereanin ja Waithin kannalta. Jotenkin minusta tuntuu että Waith ei torju Bereania :)

Bereanin palaaminen oli aika huvittava. Nuorukaisen veistelyt mintuista ja meirameista oli hauska lisä ja tavallaan vähän kevensi tuota tilannetta. Hykertelin täällä kun Feolain alkoi kyselemään Carnista.

Kävi todella sääliksi Waithia, vaikka hänen äitinsä kuinka yritti kieltää, tietenkin illalliskutsun takana oli taka-ajatuksia. Tynnyrintekijän poika vaikutti varsin epävarmalta ja tylsältä tapaukselta. Tämä ilmeisesti yritti vakuutella että voisi kyllä huolehtia mahdollisesta vaimostaan...

Tuo Bereanin ja Feolainin keskustelu oli ihanan läheinen ja lämminhenkinen. En osaa sanoa muuta kuin että tuosta tuli lämmin olo itsellekin :)

Saatan olla ilkeä, mutta tuli todella naureskeltua tuolle tynnyrintekijän pojalle. Berean aiheutti melkoista hämminkiä ilmestyessään. Berean antoi kyllä ymmärtää joitain asioita hieman väärin, mutta eipä sillä taida olla väliä. Tuo nuorukaisen viimeinen lausahdus kilpakosijalleen sai todella hymyn huulille. Pieni valkoinen valhe ei tässä tapauksessa haittane, sillä se pitää toivottavasti pian ihan paikkansa (jälleen)

Minulle tuli kyllä nyt aika höttöinen olo enkä ilmeisesti ole ainoa. Jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Suuri kiitos kommenteista, piristivät taas mieltä kovasti. :)

Mithrellas: Juu, Feolain on nähtävästi aika tarkkanäköinen. ;) Noo, kai se johtui juuri tuosta pitkästä erosta, että Feolain huomasi muutoksen Bereanissa. Bereanilla on tapana suhtautua vähän huvittuneesti tuohon Feolainin kasvien sun muiden kanssa hääräämiseen, siksi tuo hänen kommenttinsa oli tuon sävyinen. Joo, tynnyrintekijän pojasta ei kai voinut kovin hyvää kuvaa saada, eikä oikeastaan ollut tarkoituskaan. Eikä hän tietenkään ymmärtänyt hävitä sieltä kammarista, kun ei ole ihan niitä kavereita, joiden päässä raksuttaa nopeiten. Ei sillä, että kaveri isossa osassa tässä ficissä olisi. Ja jos muistat, niin minunkin oli tarkoitus lukea tuo Muukalainen, eikä kyllä lukuhaluja kauheasti kasvata se, jos minun kummallisemmat sepustukseni muka tuntuvat kiinnostavimmilta. ;) Niin, että tuota en kyllä usko.

Nerwen: Kiva, jos tykkäsit Bereanin kotiinpaluusta. Minäkin olin sitä mieltä, että Bereanin oli jo aika palata kotiin. Niin, kyllä kai Feolain toivoo mieheltä paljon, en ole sitä ennen noin ajatellut. Mutta se on se Carn, joka tässä vähän sekoittaa pakkaa. Niin, ja mukava kuulla, että Bereanin ja Waithin yhteinen hetki tuntui ihanalta. ;)

Andune: Juu, tynnyrintekijän pojasta ei tosiaan saa kovin mairittelevaa kuvaa, ehkä lähinnä huvittavan, mutta sinnepäin sen oli tarkoitus mennäkin. Niin, hauska kuulla myös, että tykkäsit tuosta Bereanin ja Feolainin keskustelusta ja, että se tuntui lämminhenkiseltä. :)

Tulipas sunnuntai tällä viikolla nopeasti. ;) Niin, tahtoo sanoa, että seuraava luku on taas niitä, joita ei ole hirveän huolellisesti tiirailtu suurennuslasin kanssa virheiden varalta. Mutta tässä se tulee nyt kuitenkin.

Luku 25
Lentävä saapas


Emmen seisoi Parannuksen Tarhan keittiössä ja lämmitteli vastatuulen viilentämiä käsiään hellan edessä samalla, kun vahti suurta vesikattilaa, joka ei vielä osoittanut merkkiäkään kiehumisesta. Hän kävi mielessään läpi päivän töitä. Kaksi loukkaantunutta sotilasta, toinen niin lievästi, että hänet voisi luultavasti päästää tänään kotiin, jollei olkapään haava osoittaisi merkkejä tulehduksesta. Sotilaita oli niin vaikea saada pysymään vuoteissaan, nämä kun inttivät itsepintaisesti olevansa aivan kunnossa silloinkin, kun pysyivät hädin tuskin jaloillaan. Feolain oli aina menettää malttinsa heidän kanssaan.

Sitten oli useampi kuumepotilas, kaupungissa tuntui riehuvan jonkinlainen epidemia. Ja se pikkupoika, joka oli pudonnut pihavajan katolta. Mikähän hänet oli saanut sinne kiipeämään? Niin, ja äidin lääkeannosta olisi ehkä tarpeen lisätä. Emmenin sydän hypähti epämiellyttävästi. Hän oli Mirwenin kanssa keskusteltuaan marssinut sotilaiden tuvalle aikomuksenaan selvittää, että oliko joku kenties lähdössä Cair Androsiin lähiaikoina. Hän oli saapunut parahiksi keskeyttääkseen miesten ateriahetken. Lautasten kilinä, maiskutus ja puheensorina oli vaimennut, kun hän oli astunut huoneeseen ja hän oli tuntenut olevansa aivan väärässä paikassa.

Lopputuloksena hän oli kuitenkin luovuttanut Arethille osoitetun kirjeen paikalla olevalle päällikölle, sillä joku oli seuraavalla viikolla lähdössä viemään ohjeita Cair Androsiin ja voisi toimittaa hänen kirjeensä samalla. Emmen olisi mielellään suonut sen tapahtuvan nopeammin, mutta hänellä ei ollut juuri muuta vaihtoehtoa kuin kiittää päällikköä ja toivoa, ettei kirje saapuisi perille liian myöhään. Ja että se yleensäkin oli lähtenyt matkaan. Toistaiseksi Arethista ei ollut kuulunut mitään ja Emmen yritti olla laskematta päiviä. Hän ei voinut tietää, että kuinka helposti Areth pääsisi lähtemään tai, että olisiko se yleensäkään mahdollista.

Hän hätkähti, kun Feolain pyyhälsi huoneeseen. Tytön posket olivat purevan viiman punaamat ja tuulenpuuska oli kiskonut hiussuortuvia irti palmikosta. Feolain tervehti häntä iloisesti ja aikoi istahtaa alas, mutta syöksähti äkisti uudestaan liikkeelle. ”Voi Emmen”, hän puuskahti ja siirsi porisevan kattilan syrjään, se kiehui parhaillaan yli reunojensa ja oli jo valuttanut suuren osaan sisällyksestään hellalle.

Emmen hymyili hämillisesti. ”En ollenkaan huomannut sen kiehuvan”, hän sanoi varsin typerästi, sillä se nyt taisi olla itsestään selvää. Feolain vain katsoi häneen ja hymyili ja saatuaan sotkun selvitetyksi istahti luonnollisen oloisesti pöydänkulmalle. Se oli aivan kuin ennen vanhaan ja Emmen tunsi helpotuksen purkautuvan huokauksena. Feolain näytti olevan mainiolla tuulella. Hymynkare tanssi edelleen hänen suupielessään ja niin ei totisesti ollut viime aikoina tapahtunut usein.

”Berean tuli kotiin”, Feolain selitti ennen kuin Emmen ehti tiedustella, mitä oli tapahtunut.
”Sehän on hienoa”, Emmen totesi ymmärtäväisesti.

Feolain nyökytteli. ”Niin on, niin on.” Ilme vakavoitui aivan hivenen. ”Hän loukkasi kyllä kätensä sotaretkellä, mutta minä katsoin sitä, eikä se kovin pahalta näytä. Häntä on hoidettu asiantuntevasti.”

”Mitä hänelle tapahtui?”

”Viiltohaava miekasta. Eteläisen.” Emmenistä tuntui kuin Feolain olisi painottanut viimeistä sanaa hivenen, mutta aivan varma hän ei voinut olla. Häntä itseään pelkkä eteläisten ajatteleminen ärsytti, koska ne toivat mieleen hänen riitansa Feolainin kanssa ja sen, kuinka hän oli käyttäytynyt osapuilleen yhtä tahdikkaasti ja empaattisesti kuin luolapeikko. Hän mietti, että pitäisikö hänen puuttua siihen tapahtumaan vielä, mutta hetki meni ohi, kun Feolain alkoi kysellä potilaista. Pian tämä oli jo puristelemassa kylmiä kääreitä kuumepotilaiden otsalle laitettavaksi ja Emmen kiiruhti hellan eteen jatkaakseen lääkkeenvalmistustaan.


***

Waith oli herätessään varma, että oli vain nähnyt unta, eikä Berean todellakaan ollut sännännyt heidän olohuoneeseensa eilisiltana, mutta hänen tiedusteltuaan asiaa varovaisesti äidiltä tämä oli hymähtänyt ja vakuuttanut, että Berean oli todellakin ollut lihaa ja verta ja käynyt eilen illalla. Sitten äiti oli lisännyt huolettomasti, aivan kuin ei olisi tiennyt, että kysymyksessä oli Waithille elintärkeä asia, että Berean oli luvannut tulla takaisin tänään. Waithin sydän oli tikittänyt kiivaasti kuin ankaran vaelluksen jäljiltä koko aamupäivän ja ruoka oli maistunut tuhkalta hänen suussaan, mutta hän oli pakottanut itsensä nielemään voileivän. Hän ei saisi pyörtyä uudestaan.

Hän käveli edestakaisin pienessä huoneessaan, törmäsi avonaiseen kaapinoveen ja lopetti, mutta istuttuaan hetken ikkunalaudalla hän aloitti sen uudelleen. Miksi Berean oli tullut takaisin? Mitä tämä halusi? Ja mitä Waith halusi? Hän ei tiennyt, mitä itse sanoisi tai mitä Berean sanoisi tai mitä tapahtuisi, mutta pitkästä aikaa hän tunsi olevansa elossa.

Hän näki ikkunasta, kun Berean viimein ilmestyi näkyviin heidän pienelle kadulleen ja pelästytti naapurin kissan marjapensaiden suojiin. Waith ahmi Bereania silmillään. Tämän jäntevää ruumista, vaivatonta liikehdintää, kiharia tummaruskeita hiuksia, jotka uloittuivat jo pitkälle selkään. Hänen sydämensä löi niin, että hän pelkäsi taas pyörtyvänsä, eikä hän vielä ollut edes kuullut Bereanin syvää ääntä ja nähnyt tämän lämpimiä silmiä. Hän pakottautui astelemaan portaat rauhallisesti alakertaan.

Hän astui alas viimeiseltä portaalta juuri kun Berean koputti oveen. Waith kiitti mielessään korkeampia voimia siitä, että veljet olivat jossakin remuamassa muiden kadun poikien kanssa, eivätkä siis ryntäisi häiritsemään. Äiti kurkisti keittiöstä, hymyili ymmärtäväisesti Waithille ja katosi pyyhe kädessään sinne takaisin. Tie oli siis vapaa Waithille. Hän huomasi käsiensä tärisevän tarttuessaan ovenripaan, mutta vetäisi päättäväisesti oven auki ja paljasti kynnyksellä seisovan Bereanin. He katsoivat toistensa silmiin ja Bereanin silmät olivat edelleen lämpimän ruskeat, syvät ja entistä viisaammat, ja Waith tunsi hukkuvansa niihin.

Berean työnsi kätensä levottomasti taskuihinsa, ele sai hänet vaikuttamaan aivan pikkupojalta, mutta kasvoilta loistava vakavuus rikkoi vaikutelman. ”Waith”, hän sanoi ja Waith värähti kauttaaltaan kuullessaan nimensä hänen huuliltaan.

”Mitä?” Ääni oli hento kuin hiiren vinkaisu.
”Voisimmeko me jutella hetken? Vaikka puutarhassa?”

He istuivat huvimajan portaille, majaa tosin käytettiin tätä nykyä vain ylimääräisen tavaran säilytyspaikkana. Waith näki keittiönverhon heilahtavan ja tiesi, että äiti seurasi kohtaamista nenä kiinni ikkunassa. Hän olisi halunnut ehdottaa, että he vaihtaisivat paikkaa, mutta ei tiennyt kantaisivatko hänen jalkansa ja pysyi hiljaa. Berean kääntyi häneen päin, mutta Waith ei uskaltanut katsoa miehen kasvoihin, se sai hänet niin rikkinäiseksi.

”Minä olen pahoillani”, Berean sanoi. ”Minä olen niin pahoillani, etten saa sitä sanoin kerrottua. Minun ei olisi pitänyt käyttäytyä niin sinua kohtaan. Minun ei olisi ikinä pitänyt purkaa kihlausta. Mutta, Waith, silloin minä todellakin luulin toimivani sinun parhaaksesi.”

Yllättäen Waith tunsi vapinan hälvenevän ja vaihtuvan suuttumukseksi ja sitten hitaasti kohoavaksi raivoksi. Hän hypähti jaloilleen. ”Minun parhaakseni”, hän huusi. Miten Berean saattoi? Berean oli tuominnut hänet tähän kurjuuteen ja itseinhoon ja tämä puolusteli sitä sillä, että oli tehnyt sen Waithin parhaaksi. ”Sinä olet typerys. Pahuksen typerys. Typerys, typerys, typerys”, hänen äänensä kohosi korkeammalle jokaisen typeryksen myötä. ”Minä olen istunut ja pelännyt sinun puolestasi. Minä olen ollut niin peloissani ja onneton ja… ja… ja miettinyt päivästä toiseen, että mikä meni vikaan ja kaikki vain, koska sinä kuvittelit tietäväsi, mikä oli parasta minulle!” Waith ei muistanut, oliko koskaan eläessään raivostunut sillä tavalla, eikä olisi uskonut ainakaan Bereanin vaikuttavan häneen niin. Mutta tuntui siltä kuin kaikki sisintä puristavat tunteet olisivat yhtäkkiä purkautuneet.

Berean näytti kerta kaikkisen häkeltyneeltä. Hänkin oli noussut seisomaan. ”Mutta minä en tajunnut silloin-”

”Miksi sinä edes kuvittelit, että sinulla on oikeus toimia minun parhaakseni kysymättä minulta?” Waith kiljui. Äiti oli vetänyt keittiön verhon kokonaan pois ikkunan edestä. ”Miten sinä voit järjestää minun elämäni tälle tolalle ja sitten painua jonnekin metsän perukoille jahtaamaan typeriä örkkejäsi?” Hän horjahti taaksepäin ja löi jalkansa saappaaseen, jonka joku veljistä oli jättänyt pihalle. Hän tarttui saappaaseen ja viskasi sen Bereania kohti. Se osui Bereania käteen ja tämä ulvahti tuskasta ja vajosi maahan.

Waith hengitti hetken katkonaisesti, nieli vihaansa, mutta huolestui, kun Berean jäi kyyhöttämään ruohikkoon. ”Berean”, hän kumartui tämän viereen. ”Sattuiko sinuun?” Hätäännys valtasi alaa hänen mielestään.

”Vähän”, Berean uikahti tuskankyyneliä silmissään ja yritti ponnistautua istumaan toisen kätensä avulla. ”Minä loukkasin käteni Ithilienissä. Saman käden.”

”Anteeksi”, Waith sopersi ja vajosi istumaan märkään ruohikkoon miehen vierelle. Nyt hän saattoi nähdä, että Bereanin käsi, jota tämä oli tähän asti pitänyt visusti viitan alle, oli kääritty siteeseen. ”Minä en tiennyt. Anteeksi.”

”Ei se mitään”, Berean ähkäisi. ”Kaipa minä ansaitsin tuon.” Waith ei edes huomannut itkevänsä ennen kuin Berean pyyhkäisi arasti karanneet kyyneleet hänen poskeltaan, mutta niitä tuli lisää kuin pato olisi ryöstäytynyt vapaaksi. Berean kietoi terveen kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet varovasti syliinsä ja Waith tunsi olevansa turvassa maailmalta.

”Sinä olet oikeassa, Waith, minä olen typerys. Feolain sanoi samaa jo eilen. Ja useita kertoja tänään. Mutta koeta ymmärtää, minä halusin säästää sinulta mielipahaa. Silloin Osgiliathin jälkeen kaikki vaikutti niin synkältä, ettei onnellisella tulevaisuudella tuntunut olevan sijaa.”

”Mutta sinä et selittänyt, et kertonut. Minä luulin… Minä en tiedä, mitä minä luulin.”

”Minä kai yritin kertoa, omalla tavallani.” Bereanin käsivarsi puristui tiukemmin hänen ympärilleen. Waith tunsi miehen vartalosta hohkaavan lämmön, eikä voinut olla painautumatta lähemmäs. ”Ja nyt, mitä sinä ajattelet nyt?” Hän kysyi hiljaa.

”Minä ajattelen, ettei tässä elämässä ole mitään, mitä haluaisin yhtä palavasti kuin saada sinut vierelleni. Vaimokseni. Ja se, haluatko sinä olla sotilaan vaimo, on sinun päätöksesi, ei minun. Olet oikeassa, minulla ei ole mitään oikeutta tehdä tuota päätöstä.” Hän vaikeni ja käänsi vakavat silmänsä Waithia kohti, ja tällä kertaa Waith ei kääntänyt katsettaan pois, räpytteli vain kyyneliä silmistään nähdäkseen Bereanin paremmin.

”Waith, kestätkö sinä vielä minua?” Berean kuiskasi hänen korvaansa. Waith epäröi, aivan pienen hetken, mutta nosti sitten päätään ja painoi vastaukseksi huulensa Bereanin huulille. Berean tuoksui hiukan hieltä ja kostealta ruohikolta ja maistui toivolta. Toivolta ja tulevaisuudelta.

”Onko sinulla vielä minun hiuskiehkurani?” Waith kysyi painaessaan päänsä Bereanin olkapäälle.

”Hiuskiehkurasi? Pelkään pahoin, että taisin kadottaa sen Ithlienissä.”

Waith tunsi hymyn hälvenevän kasvoiltaan aivan hiukan. Berean liikahti niin, että saattoi katsoa häntä kasvoihin ja antoi hänen hiuksiensa valua sormiensa läpi. Sitten mies virnisti leveästi. ”Ei vainenkaan, Waith, tietysti minulla on sinun hiuskiehkurasi.” Hän kurotti kätensä taskuunsa ja veti esiin pienen rasian, johon Waith muisti hänen asettaneen kiharan leikattuaan sen hänen tukastaan. Hän tarttui Bereanin käteen, eikä uskonut, että olisi saanut hymyä laskeutumaan kasvoiltaan, vaikka olisi vaivautunut yrittämään.

Äiti vatkasi muka keskittyneesti kakkutaikinaa, kun he kävelivät käsi kädessä keittiön ovelle. ”Hämärtääkö minun silmissäni vai olinko verhonraosta näkevinäni, että sinä heitit Bereania saappaalla, Waith?” Hän kauhisteli.

Waith naurahti, sydämessä tuntui niin kevyeltä. ”Häät pidetään marraskuussa”, hän sanoi.

***

Savikulho sinkosi Feolainin käsistä lattialle ja särkyi tuhannen sirpaleiksi, mutta Feolain ei kiinnittänyt siihen vähäistäkään huomiota. Hänen katseensa oli nauliutunut ikkunaan ja silmät seurasivat Carnin harppovia askeleita portilta ovelle päin.

”Feolain, kuinka sinä nyt noin”, äiti voivotteli ja touhusi harjan kanssa paikalle. ”Vaikka ruma astiahan se oli ja vanhakin, taisi olla niiltä ajoilta, kun menimme isän kanssa naimisiin. Minä olen monesti sanonutkin, että rikkoisi joku nyt tuon, niin voisi hyvällä omatunnolla ostaa uuden-”

Äidin ääni soljui Feolainin korvien läpi jättämättä jälkeäkään hänen mieleensä. Hän seisoi paikallaan kuin maahan juurtuneena ja odotti koputusta kuuluvaksi. Se tulikin pian, terävä hermostuneen oloinen naputus. ”Minä avaan”, Feolain sanoi ja kiirehti eteiseen ruukunpalasten ylitse huolimattomasti hypellen. Hän hypisteli sinisenhaalistunutta hameenhelmaa käsissään ja harmitteli sitä, että oli sattunut juuri tänään kiskomaan mokoman kauhtuneen koltun päälleen. Sitten hän harmitteli sitä, että häntä harmittivat moiset asiat, jotkat eivät olleet vähimmässäkään määrin hänelle luonteenomaisia. Muuta hän ei ennättänyt ajatella ennen kuin jo oli ovella ja henkäisten syvään hän veti sen auki.

Carn näytti Carnilta. Hänen tukkansa oli yhtä tuulen pörröttämän näköinen kuin ennenkin, vaikka ilma oli itse asiassa melkoisen tyyni. Ilme oli reipas, mutta iva ja tietty katkeruuden juonne eivät olleet hävinneet minnekään, vain piiloutuneet hetkellisen hyvän tuulen alle.

”Hei”, sanoi Feolain ja toivoi, että olisi osannut sanoa jotakin älykkäämpää. Carn nyökäytti päätään. ”Onko Berean kotosalla?”

”Ei”, Feolain pyöritti päätään kieltävästi tuntien kuinka palmikko heilahti hänen selässään. ”Hän on tapaamassa Waithia.”

Carn virnisti. Tai pikemminkin taivutti hivenen suupieliään, mutta Carnin tapauksessa se oli virnistys. ”Hän siis päätti kaikesta itsepäisyydestään huolimatta ottaa neuvosta vaarin”, hän sanoi puhuen kuin itsekseen, mutta Feolain ei voinut olla tarttumatta siihen. ”Puhuitteko te hänen kanssaan?”

Carn katsahti häntä mietteliäästi ja punnitsi vastaustaan. ”Saatoin sanoa sanan tai pari”, hän lopulta myönteli, mutta se kertoi Feolainille, että kaikesta ivastaan huolimatta Carn oli sittenkin muistanut sanat, jotka hän oli lausunut tämän talossa. Siitä kuinka tämä oli ainut, jolla oli vaikutusvaltaa Bereaniin ja miten tällä niin ollen oli velvollisuus puhua Bereanille järkeä. Tuskin se oli pelkästään Carnin ansiota, että Berean oli saanut itsestään kiinni, mutta Carnilla oli osansa, Feolain tunsi sen seisoessaan miehen edessä.

”Kiitos”, hän sanoi hiljaa.

Carn näytti vaikealta. ”Mitä turhia”, tämä sanoi. ”Waith on kuin mikäkin turhamainen prinsessa ja Berean uhkarohkean ritarin esikuva. Ne kaksi ansaitsevat toisensa.”

Feolain naurahti. Oikeastaan hänen olisi pitänyt suuttua, mutta jotenkin se ei vain nyt onnistunut. Ja Carnin sanat olivat olleet melko osuvat. Carnkin näytti huvittuneelta. Hän avasi suunsa sanoakseen jotakin ja Feolain tiesi tietämättä, mistä sen tiesi, että se tulisi olemaan jotakin tärkeää, mutta juuri silloin äiti tömisteli eteiseen ja Feolain puristi huulensa yhteen, jottei olisi huutanut ärtymystään ääneen. Carnin kasvot sulkeutuivat.

”No, mutta hei, Carn”, äiti sanoi iloisesti. ”Tule ihmeessä juomaan kuppi teetä meidän kanssamme.”

”Kiitos, mutta en millään ennätä”, Carn tokaisi vaivautumatta hymyilemään ja nytkäyttäen päänsä kumarruksen tapaiseen hän lähti. Feolain tuijotti miehen perään ja mietti, että olisiko hänen pitänyt sanoa, miten iloinen hän oli siitä, että Carn oli selvinnyt ehjänä kotiin.

”Kummallinen poika”, äiti totesi seisoessaan Feolainin vierellä ja tuijottaessaan hänkin Carnin perään. ”Joku voisi kertoa hänelle, ettei aavistus kohteliaisuutta hankaloittaisi hänen elämäänsä vähääkään.” Ja joku voisi kertoa minulle, mitä minä olen oikein tekemässä, ajatteli Feolain seuratessaan Carnin kulmikasta askellusta, joka vaikutti siltä, että nieli virstoja hetkessä.
Viimeksi muokannut Leida, Su Helmi 17, 2008 3:32 pm. Yhteensä muokattu 2 kertaa.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Luin tätä lukua iso hymy kasvoillani. Tämä oli ihana luku, kaikin puolin.

Minä oikeastaan pidin siitä että Waith vähän päästeli höyryjä ulos. Raivostuminen oli täysin oikeutettua, ja olen varmasti raaka, mutta niin oli myös saappaan heittäminenkin :) Ja sen osuminen vahingoittuneeseen käteen oli sattumaa...Berean kyllä ansaitsi sen. Ihanaa että Waith ja Berean ovat jälleen yhdessä ja menevät vihdoin naimisiin.

Vai niin, Feolainin ajatukset Carnista käyvät kerta kerralta mielenkiintoisemmiksi. Miehen kuvaus Waithista ja Bereanista ei nyt ollut kovin imarteleva, mutta taisi osua nappiin. Minä todella toivon, että Feolainista ja Carnista tulee vielä jotain...mutta sen näemme vasta myöhemmin, mitä olet heidän kohdalleen suunnitellut :)

Tästä luvusta jäi sen verran höttöinen olo, etten osaa sanoa oikein mitään järkevää enää. Jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Voi, ihana luku!

Ilmeisesti Emmenin ja Feolainin välit alkavat pikkuhiljaa korjaantua. Ihanaa... Mutta surullisia olivat nuo Emmenin ajatukset äidistään. Toivon tosiaan, että Areth ehtii kotiin ennen äitinsä kuolemaa.

Ja Waith. Minä koin melkoisen déjà-vun hänen suuttuessaan, kirjoitin melkein samanlaisen kohtauksen juuri äskettäin. :roll: Mutta oli hyvä, että hän sai vähän raivotakin, ja selvisipä lentävän saappaan tarkoitus tuolla luvun nimenä. Minä nimittäin naurahdin sille nimelle... Ja ihanaa, he palaavat yhteen ja menevät naimisiin ja... iih. *hömelö hymy*

Feolain, Feolain... Minä kyllä vähän pelästyin Feolainin reaktiota, kun hän näki Carnin. Mutta äidille nauroin ääneen.
”Feolain, kuinka sinä nyt noin”, äiti voivotteli ja touhusi harjan kanssa paikalle. ”Vaikka ruma astiahan se oli ja vanhakin, taisi olla niiltä ajoilta, kun menimme isän kanssa naimisiin. Minä olen monesti sanonutkin, että rikkoisi joku nyt tuon, niin voisi hyvällä omatunnolla ostaa uuden-” Huhhuh... :lol:

Mutta sitten Carnin ja Feolainin kohtaaminen. Nyt minä tosiaan haluan tietää, mitä ihmettä Carn tahtoi sanoa. Keskeyttämisen jalo taito, niinpä niin. Se on aika hyvä tapa kiduttaa lukijaa... Varsinkin tuollaisessa tilanteessa!

No mutta jatkoa minä odotan, innolla.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Hieno luku tämäkin.

Feolainin ja Emmenin keskustelun luettuani tuli mieleen, että mahtoiko tuo Bereanin loukkaantuminen huonontaa Feolainin käsitystä eteläisistä entisestään... Että voisin kuvitella Feolainin voivan jo antaa Emmenille anteeksi sen taannoisen selkkauksen, jossa se haavoittunut eteläinen ilmestyi Parannuksen Tarhan portille. No, Feolain vaikuttaa kyllä sen verran hullaantuneelta tuohon Carniin, että tuskinpa se anteeksianto kauheasti mitään muuttaisi, paitsi rauhoittaisi Emmeniä.

Tuo Waithin ja Bereanin kohtaaminen oli tosi romanttinen, niin kuin oikein sellaisella klassisella tavalla. Jotenkin tuli kyllä ihan jonkun uljaan ritari Rohkean ja tunteellisen prinsessan kohtaaminen. Waithin kiukunpurkaus ehkä vähän yllätti, vaikka en oikein tiedä miksi. Tai minun on tavallaan niin helppo ymmärtää nuo Bereanin teot, että on pakko ihmetellä, miksei Waith niitä ymmärtänyt. Mutta varmasti Waithin on vaikea eläytyä Bereanin asemaan, kun tytöllä tuskin on mitään käsitystä siitä, mitä kaikkea Berean on noissa taisteluissa joutunut kokemaan, ja sen takia hänestä voi tuntua, että Berean on vain leikkinyt hänen tunteillaan. No, onneksi tuossa kuitenkin päästiin sitten sopuun, vaikkei ihan ilman väkivaltaa. Mitenkäs se Faramir nyt taas kuvailikaan sotilaan kipua, kun tämä sanoo että sattuu "vähän"...? :D Aika tuskaista se varmasi oli Berean-paralle.

Hauskasti käyttäytyviä äitejä tässä luvussa muuten. :) Kuten jo sanoin, Feolain näyttää olevan aika hulluna Carniin. Mutta mahtaako mies sitten tuntea samoin? Minusta Carn olisi kyllä hyvin voinut jäädä teelle... Jos se olisi rakastunut Feolainiin, kai se haluaisi viettää aikaa tämän lähellä vaikka äiti olisikin läsnä. Mutta ehkä se sitten vaan on vähän kummallinen.

No, nillitän nyt kahdesta kohdasta, kun mainitsit, ettet kauheasti ehtinyt käydä tätä lukua läpi. Alussa oli yksi lause, josta ilmeisesti puuttui sana: Sotilaita oli niin saada pysymään vuoteissaan, ja sitten ihan tuo viimeisen lauseen mainio kielikuva olisi minusta vaatinut hiukkasen lisää hiomista: Carnin kulmikasta kävelytyyliä, joka vaikutti siltä, että nieli virstoja hetkessä. Minusta kävelytyyli ei voi niellä virstoja, vaan pikemminkin se ihminen tai ehkä sitten se kävely. Mutta "tyyli" on minusta jotenkin sellainen sana, ettei se sovi tekijäksi. Mutta tuo nyt on joka tapauksessa aika pieni juttu ja mitä enemmän sitä mietin, sitä epävarmempi olen siitä, miten se pitäisi korjata vai pitäisikö edes. ;)

Mitä tuohon Gabaldonin Muukalaiseen tulee, niin ymmärrät kyllä varmaan mitä tarkoitin sitten kun olet lukenut sen kirjan. Minusta tämä ficci on kyllä edelleenkin sisällöltään mukavampaa ja leppoisampaa luettavaa kuin tuon Muukalaisen loppupuoli. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kiitoksia kovasti kommenteistanne. ;)

Andune: Kiva että tykkäsit. Tuo Bereanin ja Waithin välien sopiminen on kyllä tämän ficin höttöisimpiä kohtauksia, minä käytin siihen kaiken siirapin, joka jäi joulupipareiden leipomisesta jäljelle. ;) Niin tosiaan, naimisiinhan nuo Berean ja Waith ovat sitten menossa. Hauska kuulla, että olet tuota mieltä Feolainista ja Carnista. Näiden kahden kuviot tässä pikkuhiljaa selviävät nekin.

Nerwen: Kyllä, Feolainin ja Emmenin välit alkavat tosiaan hiljalleen korjautua, ystävyys palautua tai vastaavaa. Waith ei ole pahemmin hermostunut koko ficin aikana, joten tuo oli mukava kohtaus kirjoittaa. Ajattelin kai silloin sitä kirjoittaessani jotenkin niin, että Waith on saanut tarpeekseen siitä, että muut yrittävät päättää hänen elämästään ja sitten käy ilmi, että Berean on tehnyt täsmälleen samaa. No, en tiedä, että oliko Carn sanomassa mitään ensiarvoisen tärkeää, Feolainista vain tuntui siltä. ;)

Mithrellas: Niin, kyllä Feolainin käsitys eteläisistä sai kolauksen jo siinä kohtaa, kun tuo se loukkaantunut osoittautui vankilassa niin epämiellyttävksi tyypiksi, eikä tämä sitä varmasti ainakaan parantanut. Luulen, että tuo eteläisasia on semmoinen, jota Feolain ei enää juurikaan pyörittele mielessään, mutta Emmen ei tietysti voi olla tuntematta sitä merkityksekkääksi, varsinkin kun häntä ärsyttää oma käytöksensä siinä tilanteessa. Juu, Waithin ja Bereanin kohtaaminen oli tosiaan niin tyypillinen romanttinen kohtaus, mutta oli mukava kokeilla sellaistakin. Heh, kyllä se varmasti oli varsin tuskaisaa Bereanille, jos se tuossa vastauksessaan Waithille noudatti sitä Faramirin luokitusta. Carnista on varmaan yksinkertaisinta sanoa, että se tosiaan on kummallinen. :) Kiva, kun jaksat huomautella noista virheistä. Pohdiskelin jonkin aikaa tuota jälkimmäistä kohtaa ja kyllä tyyli tosiaan tuntuu vähän oudolta sanalta tekijäksi, vaikka en olekaan ihan varma, että onko se suorastaan väärin (olen tänäänkin kahlannut pari tuntia läpi suomen kielioppia ja olen omien tekstieni kanssa näemmä vain entistä enemmän sekaisin. ;)). Joka tapauksessa muutin sitä kohtaa vähän. Niin, ja Muukalainen on kirjastosta lainassa ja odottaa lukemistaan, mutta minulla on joku Egyptin Ramseksesta kertova kirja vielä sitä ennen vuorossa.

Niin, sitten seuraavaan lukuun. Minä en tiedä, että mistä tähän ficciin on pujahtanut näitä kissoja, kun olen itse henkeen ja vereen koiraihminen, mutta niin siinä vain on käynyt. Enkä tiedä, että missä vaiheessa tämä ficci kääntyi siihen, että Emmen-ressu saa kokoajan siipeensä. :)

Luku 26
Surun sanansaattaja


”Mikä tuo on?” Carn kysyi pakokauhuisen oloisena.

”Tämä”, Feolain nosti pientä, pehmeää kissanpoikasta paremmin rintaansa vasten. ”on hiirenpyydystäjä.”

”Ja mitä”, Carn jatkoi, edelleen samalla dramaattisella sävyllä. ”Tuo hiirenpyydystäjä tekee minun kynnykselläni?”

”Saat sen ikiomaksi”, Feolain ilmoitti iloisesti ja ojensi harmaan nyytin Carnille, joka tarttui siihen epävarmasti. Selvästi hän ei ollut tottunut käsittelemään kissanpoikia tai mitään muutakaan kiemurtelevaa ja elävää. ”Löisin melkein vetoa, että talon nurkissa asuvat hiiret ovat suurempia kuin tämä rääpäle”, Carn letkautti, mutta kantoi kuitenkin pennun sisään ja sijoitti sen keittiön nurkkaan pölyisen huovan päälle.

”Kunhan se kasvaa, niin et näe enää vilaustakaan hiiristä”, Feolain ennusti seuratessaan Carnia sisään talon kaaokseen miehen nyökättyä päällään häntä astumaan peremmälle. Hän toivoi, ettei Carn kysyisi, miksi hän oli tullut, koska hän ei ollut vielä selvittänyt vastausta siihen kysymykseen. Niin kuin ei siihenkään, miksi hän oli tullut ajatelleeksi Carnia, kun naapurit olivat tyrkyttäneet heille kissanpentua. Niin hän oli silti tehnyt ja jäämättä ajattelemaan sen pidemmälle, hän oli kantanut pennun Carnin talolle, vaikka oli aikaisemmin vannonut, ettei menisi enää ikinä sen lähellekään.

Carn kyykistyi kissanpoikasen viereen ja silitti sen karvapeitettä varovasti yhdellä sormella. Pentu hyrisi ja pian sen pienet silmät painuivat vain kapeiksi viiruiksi ja sulkeutuivat sitten kokonaan. Se haroi käpälillään ilmaa muutaman kerran ja kiertyi kerälle huovanmutkaan. Carn nousi seisomaan ja silmäsi Feolainia ennen kuin Feolain ennätti kääntää katseensa pois.

”Jos olisin tiennyt, että tulet käymään, niin olisin siivonnut”, Carn sanoi ja hymyili toisella suupielellään.

”Taatusti olisit”, Feolain hymähti. Hän ei uskonut, että taloa oli siivottu kertaakaan sen jälkeen, kun hän oli viimeksi rynnännyt sieltä ulos. Pölyssä saattoi suorastaan kahlata. Carn katseli häntä pää kallellaan. ”Miksi sinä tulit, Feolain?”

Feolain, joka oli hetkeä aikaisemmin ollut täysin epätietoinen siitä, miksi hän oikeastaan oli tullut, huomasi yhtäkkiä, että vastaus olikin erittäin yksinkertainen ja seisoi hänen nenänsä edessä. ”Minä pidän sinusta”, hän sanoi ja ihmetteli, että mistä hän sai rohkeutta sen sanomiseen. ”Äläkä kuvittele, että minä säälisin sinua tai haluaisin pelastaa sinut tai jotakin muuta yhtä typerää. Sinä olet mielenkiintoinen ihminen, Carn, ja minä todella pidän sinusta.”

Carn meni sanattomaksi. Hän ryki muutaman kerran kurkkuaan ja sanoi sitten: ”En usko, että kukaan on koskaan sanonut pitävänsä minusta.” Hän ei sanonut sitä säälivästi tai kerätäkseen huomiota, hän sanoi sen kuin yksinkertaisen toteamuksen ja ehkä juuri siksi se kuulosti Feolainista niin surulliselta. Hän olisi voinut osoittaa Carnille, että tämä ei juuri antanut ihmisille mahdollisuutta tutustua itseensä ollessaan aina piikit pystyssä, mutta jotenkin hänestä tuntui, ettei sitä ollut järkevää sanoa. ”Me voisimme vähän siivota täällä”, hän sanoi kevyesti.

Carn kohotti kulmakarvaansa. ”Haluatko sinä siivota minun talossani?”

”Minä en tajua, miten sinä voit asua täällä, kaiken tämän keskellä”, Feolain puuskahti ja viittilöi ympärilleen. Sekasotku ahdisti häntä jo nyt.

”Joskus ihmettelen sitä itsekin”, Carn totesi. Hän katseli hämmentyneenä ympärilleen aivan kuin olisi vasta nyt tajunnut, kuinka sotkuista talossa itse asiassa olikaan. Ja niin he siivosivat. Tai Feolain siivosi. Carn siirteli painavimpia tavaroita, kantoi mattoja ulos ja vesiämpäreitä sisään, mutta enimmäkseen hän vain pyöriskeli Feolainin tiellä yrittäessään olla avuksi. Ilta oli jo tummunut ja Feolainin kädet olivat lattian hinkkaamisesta voipuneet, kun alakerta viimein alkoi näyttää kelvolliselta. Hän nousi yläkertaan uteliaana ja aikoi avata ensimmäisen näkemänsä oven, kun Carn asettui hänen eteensä.

”Se on isän huone”, hän sanoi. ”Minä en saa mennä sinne.” Hän piti pienen tauon ja naurahti katkerasti. ”Tarkemmin ajatellen, kukapa minua enää estää”, hän lisäsi, mutta ei väistynyt oven edestä. ”Minä en silti mieluiten -”

”Ymmärrän”, Feolain sanoi nopeasti. Hän mietti, että minkälainen ihminen Carnin isä oli oikein ollut, kun tällä oli edelleen moinen vaikutus poikaan, mutta tajusi yhtäkkiä, että hänhän oli nähnyt Carnin isän. Tämä oli ilmestynyt Parannuksen Tarhaan silloin, kun Hador loukkaantuneine jalkoineen oli kannettu sinne. Kookas mies, jolla oli ollut Carnin pitkänomaiset kasvot. Tiukkasilmäinen ja arpikasvoinen. Tuima ja tinkimätön. Carnissa oli jotakin samaa, mutta Carnin itsetunto ei leiskunut jokaisesta askeleesta, se oli ennemminkin poljettu maahan. Ja, Feolain totesi tutkiskellessaan Carnia, miehen väliin niin ivalliset silmät olivat oikeastaan aika herkät.

”Ehkä sinun on parasta lähteä”, Carn sanoi päättäväisesti, suu tiukkana viivana ja saattoi Feolainin ovelle. ”Oli hauskaa, kun kävit”, hän sitten kuitenkin sanoi ovensuussa ja hymyili varovasti. Sitten hän sulki oven Feolainin jäljestä, eikä ilmeisesti tullut ajatelleeksikaan, että olisi voinut saattaa Feolainin kotiin, jotta tämä ei olisi joutunut kävelemään yksin pimeyden halki. Ei sillä, että pimeys olisi Feolainia pelottanut. Hän seisoi hetken paikallaan vetäen keuhkoihinsa kirpeää ilmaa ja hengittäen pölyn kyllästämää ulos ja tuntien itsensä jostakin syystä äärettömän hyväntuuliseksi.

***
Waith ei tulisi saamaan niin suurellisia häitä, kun oli joskus ajatuksissaan toivonut, mutta he tekivät parhaansa saadakseen kaiken valmiiksi suurta päivää varten. Hääpukua valmistettiin kovaa vauhtia ja Waith rakasti sitä jo nyt. Hänen äitinsä ja Bereanin äiti olivat yhdistäneet voimansa tarjoilun suhteen ja Berean ja Waith olivat yhteistuumin päättäneet jättää ruoat heidän asiantuntemuksensa suojiin. Oliko sillä nyt loppujen lopuksi niin suurta väliä, että tarjottiinko häissä kana- vai kalkkunapasteijoita? Bereanin isä oli saanut järjestettyä Vanhan Kievarin heidän käyttöönsä hääpäiväksi ja Araninpojat, kolme poikamiestä, olivat lupautuneet huolehtimaan musiikista. He olivat soittaneet lähes kaikissa kulmakunnan häissä ja taitavasti olivatkin. Feolain oli vastuussa salin koristelusta ja teki parhaansa suojellakseen viimeisiä puutarhassa vielä hengissä olevia kukkasiaan.

Waith ja Berean olivat yhtäkkiä huomanneet, ettei heillä oikeastaan ollut mitään tekemistä. Kutsukortit oli lähetetty ja posti oli jo kantanut takaisin lukuisia myöntyviä vastauksia. Waith oli alkanut viikata vaatteitaan pinoihin ja muutenkin tyhjentää omaa huonettaan ja raivonnut veljilleen, jotka raahasivat sinne harva se päivä omia tavaroitaan iloisina siitä, että saisivat piakkoin lisää tilaa. Äiti ja isäkin olivat tyytyväisiä ja Waith tiesi hyvin, mistä se johtui. Olihan toki paljon hienompaa, että ainut tytär meni naimisiin tynnyrintekijän sijaan sotilaan kanssa. Sitä paitsi molemmat pitivät Bereanista ja ehkä he myös iloitsivat siitä, että hymy oli palannut heidän tyttärensä kasvoille.

Waith ja Berean kävelivät usein pitkin kaupungin katuja ja paransivat haavojaan. Berean kertoi sotaretkestä ja taisteluista ja siitä, kuinka hän sotilaselämän kovuudesta huolimatta ei enää voinut kuvitellakaan tekevänsä mitään muuta. ”Sinun täytyy vain kestää se, Waith”, hän sanoi kerran, kun he puskivat tuulta päin tyhjällä kadulla. Kaikki muut olivat varmasti lämmittelemässä takkatuliensa edessä.

”Kyllä minä kestän”, Waith sanoi yrittäen kuulostaa urhealta. ”Tiedätkö, jollet sinä tuntisi noin, niin sinä et olisi se Berean, johon minä olen rakastunut.”

Berean puristi vastaukseksi tiukasti hänen kättään. ”Waith, joskus en voi olla miettimättä, että olisiko meidän silti pitänyt siirtää häitä siihen, kunnes ajat ovat paremmat.”

”Mutta mistä me tiedämme ovatko ajat enää koskaan paremmat? Mistä me tiedämme kuinka kauan sota jatkuu ja mitä sen jälkeen seuraa?” Waith sanoi mietteliäästi. ”Minä haluan viettää nämä ajat kanssasi, vaikka ne olisivat kuinka surullisia ja huolen täyttämiä aikoja. Ollaan surullisia, jos emme voi olla iloisia, mutta ollaan sitä yhdessä.”

”Olet oikeassa, niin tehdään”, Berean kumartui lähelle häntä ja Waith tunsi miehen lämpimän hengityksen kasvoillaan. Eikä hän uskonut, että he saattaisivat olla täysin surullisia niin kauan kuin heillä oli toisensa.

***
Emmen istui äitinsä sängyn laidalla ja silitti tämän kämmenselkää varovasti. Äidin silmät olivat kiinni, eikä hän tiennyt nukkuiko tämä vai ei. Äidin luut tuntuivat haurailta hänen käteensä, iho oli rypistynyt niiden ympärillä.

”Emmen, oletko se sinä?” Äiti kuiskasi raottaen silmiään vaivalloisesti. Ääni tuli rohinana kurkun läpi.

”Kyllä, se olen minä”, Emmen sanoi ja kumartui katsomaan äitiään kasvoihin.

”Minä-”, äiti ryki, hänen oli selvästi vaikea saada ääntä karhean kurkkunsa läpi.

”Odottakaa, minä haen teille vettä”, Emmen nousi seisomaan ja otti muutaman askeleen ovea kohden, mutta pysähtyi, kun kuuli äidin sopertavan: ”Sano Arethille, Emmen… Sano, että minä rakastan häntä.”

Emmen kääntyi katsomaan. ”Muistatteko, kun kerroin, että Areth tulee aivan pian? Te saatte sanoa sen hänelle itse.” Mutta äiti ei vastannut. Hän oli sulkenut silmänsä uupuneena, mutta hänen kasvoilleen näytti asettuneen rauha. Emmen katsoi äidin silenneitä kasvoja ja tiesi, ettei äiti koskaan enää avaisi silmiään. Ja silti hän vain seisoi siinä, toinen jalka ovensuussa, ja tunsi olonsa tyhjäksi ja epätodelliseksi.

Hän astui yhden askeleen eteenpäin, mutta horjahti ja kaatui lattialle, polvessa tuntui pistävä kipu. Se sai hänet järkiinsä. Koko tilanne syöksähti kipeänä ja ahdistavana hänen mieleensä. Hän syöksyi äidin vuoteen luo ja painoi korvansa tämän rintaa vasten, mutta ei kuullut mitään muuta kuin oman sydämensä jyskytyksen korvissaan.

”Teidän piti odottaa Arethia”, hän kuiskasi, äidille tai tyhjälle huoneelle tai koko maailmalle. ”Sen ei pitänyt mennä näin.” Hän kosketti äidin pehmeää tukkaa, kietoi sitä sormiensa ympärille. Ja sitten parahti hiljaa: ”Minun ei pitänyt olla täällä yksin.” Hän ei ollut parantaja eikä järkevä eikä neuvokas. Hän oli pieni poika, joka ei tiennyt, mitä tehdä ja hän tunsi palan kurkussaan tukahduttavana. Hän yritti estää kyyneleitä, painoi kädet silmilleen, mutta kyyneleet purkautuivat läpi repivinä nyyhkäyksinä ja hän tunsi vartalonsa vavahtelevan.

Jossakin vaiheessa, hän ei tiennyt milloin, koska aika oli kadottanut merkityksensä, hän kuuli Feolainin äänen, muttei saanut selvää sanoista. Sitten hän tunsi Feolainin kädet ympärillään. Feolain veti hänet syliinsä ja silitti hänen tukkaansa ja hän yritti sanoa jotakin, mutta sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa. Häntä hävetti olla niin heikko, mutta hänestä ei ollut pyristelemään irti Feolainin syleilystä.

”Arethin piti tulla”, hän sopersi. Tuntui tärkeältä selittää se Feolainille. ”Minun ei pitänyt olla täällä yksin.”

”Niin, niin”, sanoi Feolainin lämmin, rauhallinen ääni. ”Et sinä ole yksin, Emmen.” Mutta yksin Emmen oli. Niin yksin, että häntä kylmäsi sisältä.

***
Kun äidin kylmenneen ruumiin ylle oli vedetty valkoinen lakana ja Feolain oli lähtenyt kotiin ja Emmen oli koonnut itsensä ja olemuksensa palaset, lähti hän Mirwenin luo. Miten minä sanon sen, hän mietti palellessaan purevassa tuulessa. Miten ollaan surun sanansaattajia? Kuinka kerrotaan, että se on tapahtunut, mitä me olemme pelänneet? Mutta hänen ei loppujen lopuksi tarvinnut sanoa yhtään mitään, sillä Mirwen tiesi heti hänet nähdessään. Emmen ei tiennyt, johtuiko se siitä, että hän oli jättänyt tervehtimättä tullessaan vai siitä, että hän oli pukenut viitan nurin perin päälleen vai siitä, että hänen silmänsä olivat yhä punaiset vai kenties näistä kaikista yhtä aikaa.

”Hän on mennyt?” Mirwen vain kuiskasi ja perääntyi taaksepäin niin, että kompastui keinutuoliin. Emmen nyökkäsi. Hänen päätään särki ja suola pisteli silmissä. Mirwen heittäytyi yhtäkkiä hänen syliinsä ja Emmen horjahti äkillisen taakan alla. Mutta sitten hän puristi Mirwenin syliinsä ja painoi päänsä tämän saippuantuoksuisiin hiuksiin. Mirwen itki. Emmen ei kuullut sitä, mutta hän tunsi olkapäänsä kostuvan, kun kyyneleet valuivat sille.

Hän painoi Mirwenin tiukemmin rintaansa vasten. Tuntui hyvältä olla lähellä jotakuta, painautua tämän lämmintä vartaloa vasten ja hengittää tämän tuoksua itkusta tukkoisiin sieraimiin. He seisoivat pitkään niin, vain halaten toisiaan ja nauttien siitä, ettei tarvinnut olla yksin. Emmen nojautui painamaan suudelman Mirwenin rypistyneelle otsalle ja tämä kietoi kätensä tiukemmin hänen ympärilleen.

Sitten ovi paiskautui auki ja Areth vanavedessään kylmä puhuri lennähtivät sisään. Emmen ja Mirwen astahtivat kiireesti kauemmas toisistaan. Emmen tunsi kasvojensa kuumottavan syyllisyydestä, vaikkei mitään ollut tapahtunut.

”Mitä hittoa?” Areth mylväisi ja hänen katseensa lenteli Emmenin ja Mirwenin välillä.

”Areth”, Mirwen nyyhkäisi ja heittäytyi tämän syliin varsin samalla tavalla kuin oli hetkeä aikaisemmin lennähtänyt Emmenin syliin. Areth puristi vaimonsa rintaansa vasten. ”Mitä hittoa?” Hän toisti rauhallisemmalla äänellä, joka ei tosin Arethin tapauksessa ollut koskaan tarkoittanut, että hänen tunteensa olisivat viilenneet tippaakaan. Katse, jonka hän loi Emmeniin, oli läpitunkeva kuin haukalla.

”Äiti kuoli. Tänään”, Emmen sanoi ja ihmetteli sitä, miten viileältä hänen äänensä kuulosti. Mirwen nyyhkäisi kovaäänisesti ja painoi päänsä Arethin olkapäälle. Arethin vaimonsa ympärille puristama käsi vapisi. Hän pusersi hetkeksi silmänsä kiinni ja leväytti ne sitten auki. ”Äiti kuoli”, hän toisti. ”Ja silti te-”

”Me mitä?” Emmen ähkäisi. ”Emme mitään. Areth, kuule-”

”Sinä kuvittelit, että voit käyttää hyväksesi minun vaimoani, kun hän on järkyttynyt.”

Emmenin suu loksahti auki. ”En tietenkään”, hän kiisti. Hän katsoi avuttomana Mirweniin, mutta tämä itki edelleen vasten Arethin olkapäätä, eikä eleelläkään osoittanut, että olisi kuullut keskustelun. ”Tajuatko sinä, mitä puhut? Areth, oikeasti-”

”Äiti kuoli”, Areth sanoi taas, äänensävy oli teräksinen. ”Minä en voi, en nyt… Emmen, poistu ole hyvä”, hän jatkoi kylmästi ja osoitti kohti ovea. Emmen nielaisi. Hänestä ei ikinä ollut ollut vastustamaan Arethia. Hän vilkuili ympärilleen ja näki Belecorin ja Minyan seisovan silmät pyöreinä seinän vieressä. Kuinka kauan nämä olivat olleet siinä?

”Areth, lapset”, hän sanoi osoittaen heitä kohti. Areth nyökkäsi. ”Lähde nyt, Emmen”, hän sanoi hiljempaa, mutta ei yhtään vähemmän tiukasti. Emmen vilkaisi kivikasvoisesta Arethista edelleen nyyhkyttävään Mirweniin ja sitten totisiin lapsiin. Hän lähti.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Tuo alku oli ihana :D Pystyn hyvin kuvittelemaan Feolainin siivoamassa kuin viimeistä päivää ja Carn vierellä yrittää pysyä poissa tieltä. Olit valottanut Feolainin kautta hieman lisää Carnin luonnetta. Niinpä niin, Carnin kaltaisten ihmisten sisältä löytyy yleensä juuri tuollainen herkkä ja epävarma henkilö.

Waithin ja Bereanin pikku keskustelu oli myös ihana (arvaa vain mikä on päivän sana :roll:) Kaikki tuo läheisyys ja, no, kaikki. Pidin todella :)

En oikein osaa sanoa Emmenin äidin kuolemasta mitään. Arethin epäilyt olivat melkoisia, tämä kuitenkin vaikutti tajuavan mistä kaikessa halailussa loppuviimein oli kyse. Tai jos ei tajunnut nyt, niin toivottavasti ymmärtää vielä.

En osaa oikein sanoa muuta. Odotan innolla jatkoa!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Voi voi voi...

Alku oli tavallaan herttainen, mutta minä vähän järkytyin. Nimenomaan tämä lause: ”Minä pidän sinusta”. :shock: Siitä se alkaa... Noh, ehkä minä mukaudun tähän, vaikka edelleen haikailenkin Feolain/Emmenin perään. Ei oikein muutakaan voi. Toisaalta oli suloista, miten Feolain menee puolitutun luokse siivoamaan... Ja se kissa. Kyllä, voin minä tähänkin tykästyä... Tuo, miten Carn ei tahtonut mennä isänsä huoneeseen, oli jotenkin niin aitoa. Vaikka sitä kaytetään paljon, se on edelleen erittäin uskottavaa. Ja sopi tähän. Ja myös se, miten Feolain näki, että Carn on herkkä.

Waithin ja Bereanin pätkä oli suloinen. Minä niin odotan niitä häitä... Kumpikin sanoi kamalan paljon kaikkea kaunista, ja menisi liikaa tilaa jos mainitsisin kaikki ne kohdat, joista pidin.

Emmen parka. Häntä käy niin sääliksi, ja miesparka ansaitsisi niin paljon parempaa. Hänen äitinsä lähtö järkytti ja oli jotenkin äkillinen, vaikka sen oli tiedostanut tapahtuvaksi. Ihan kamalaa...

Mutta sitten tuo Feolainin hellyys sulatti ihan täysin. Ja herätti toiveita... Tiedä sitten. Se kohta oli jotenkin niin suloinen. Miten Emmen tunsi itsensä pikkupojaksi.. sanat eivät riitä.

Tuo, miten Mirwen ja Emmen hakivat lohtua toisistaan, oli koskettava kohta. Minulla oli paha aavistus, joka sitten toteutui Arethin muodossa... Voi ei, ei näin. :cry: Eheytyneet välit revittiin rikki totaalisesti, ja sitä en olisi todellakaan Emmenille toivonut.

Jatkoa odotellessa, oli se sitten hyvää tai pahaa...
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

No niin, nyt minä vihdoin kommentoin tätä. :)

Minua ei haittaa yhtään vaikka tässä ficissä on paljon kissoja. Ihanaa kuvitella tuo Carn pitelemässä pikkuista kisumisua. Melkein aloin haaveilla itsekin kissanpennusta, sitä oli niin ihanasti kuvailtu. :) Tuo Feolainin suorasukaisuus kyllä yllätti. Tosi rohkea kyllä, kun uskalsi myöntää pitävänsä Carnista, vaikka toisaalta en minä nyt Feolainista erityisen ujoa tai pelokasta kuvaa ole missään vaiheessa saanutkaan. Silti varmasti aika hämmentävää Carnille. Olisi kyllä tosi kiva kuulla, mitä miekkonen itse Feolainista ajattelee... Surullista tuo, ettei kukaan ole ennen sanonut Carnille pitävänsä hänestä, mutta ei se tosiaan kovin yllättävää ole. Tuo oli hauska yksityiskohta, ettei Carn edelleenkään uskalla mennä isänsä huoneeseen, kun tämä ei isän eläessäkään saanut mennä sinne. Sinne huoneeseen meneminen kyllä varmaan tuntuu Carnista vaikealta, koska se tavallaan tekisi siitä isän kuolemasta vielä todellisemman, kun sitä huomaisi ettei sääntöjen rikkomisesta seuraisikaan mitään. Olisi kyllä tosiaan ollut mielenkiintoista päästä näkemään millaista isän ja pojan elämä tuossa talossa aikanaan oli.

Waithilla ja Bereanilla tuntuu menevän hyvin... En oikein muuta osaa tuosta heidän osuudestaan sanoa, paitsi että kyllä minustakin heidän kannattaa järjestää ne häät pikaisesti, koska periaatteessahan Sauron voisi voittaa tuon sodan (ja tuossa vaiheessa se varmasti vaikutti vielä todennäköiseltä, ainakin niistä jotka asiasta jotain tiesivät) ja sitten on enää turha puhua mistään paremmista ajoista.

Voi ei, Emmeniä todellakin kävi sääliksi. Eihän tuo äidin kuolema yllätyksenä tietysti tullut, mutta voin kuvitella että se oli Emmenille kamalaa. Ja kurjaa ettei tuo Areth sitten ehtinyt ajoissa. Emmenin reaktio oli tuossa kyllä koskettavasti kuvattu. En ole varma, mitä ajatella tuosta Feolainin paikalle ilmestymisestä. Vähän sain sellaisen vaikutelman, että Emmen olisi varmaan mieluummin ollut yksin.

Tuo Arethin reaktio oli kyllä varsin ärsyttävä... Aika naurettavaa, että hän kuvitteli Emmenin yrittävän jotain tuon surun varjolla... Siis sinänsä minä olen kyllä vähän ajatellutkin, että Emmen ja Mirwen sopisivat hyvin toisilleen, jos tuolle Arethille sattuisi käymään jotain, mutta tässä vaiheessa kuitenkin tuo hetki heittäytyä mustasukkaiseksi tuntui mitä epäsopivimmalta...

Kiinnostavaa edelleen, ja jatkoa odottelen innolla minäkin. :)
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Hei vaan taas (sormet niin kohmeessa tunnin ulkona olon jälkeen, etteivät tahdo liikkua näppäimistöllä. ;D). Kiitoksia kovasti kommenteistanne. Ja pitäisi kai oikeastaan samassa rytäkässä kiittää siitä taannoisesta kuolemaa käsittelevästä mesekeskustelusta, koska mietin sitä kovasti, kun hioin tuota Emmenin osuutta. ;)

Andune: Niin, kyllä Carn on sisältäpäin hyvinkin herkkä, tai no, en tiedä kuinka herkkä, mutta varmasti ainakin epävarma. Ja Carnin luonnetta ei oikein voi valottaa kuin muiden henkilöiden kautta, koska hän ei nyt omaa ääntä tässä ficissä saanut. Kiva, jos hänestä tuntuu saavan paremman kuvan muiden kautta. Ja hauska kuulla myös, että tykkäsit Waithin ja Bereanin keskustelusta. ;)

Nerwen: Niin, pahoin pelkään, että Carnin suuntaan nuo Feolainin ajatukset nyt tuppaavat kulkemaan. Kiva jos pystyt sen pikkuhiljaa sulattamaan. ;) Häät ovat tulossa, eivät vielä tässä luvussa, mutta sitten seuraavassa. Joo, Emmenillä tuntuu nyt olevan kaikenlaista ongelmaa ja olen kyllä sinänsä samaa mieltä siinä, että hän ansaitsisi parempaa. Mutta kun ei se elämä taida mennä niin. Minä en itse voi sietää tuota hänen äitinsä kuolinkohtaa, tekisi nytkin mieli kirjoittaa se uudestaan, mutta kiva jos siitä jotenkin tunnelma välittyi. Tiedän sortuneeni siinä siihen, että yritin kirjoittajana tuntea kaiken niin, että lukijan on hirveän vaikea tuntea enää mitään, kun kaikki on valmiiksi pureskeltu. Niin, valitettavasti Emmenin ja Arethin välit tosiaan menivät siinä.

Mithrellas: Joo, kissat ovat osoittautuneet tässä ficissä käytännöllisiksi, vaikka jossakin vaiheessa kyllä mietin, että pitäisikö ihan tasapuolisuuden vuoksi tunkea jonnekin koirakin (joo ja se oli sitten siinä, kun Waith katseli kulkukoiran liikkeitä kadulla, sen isompaan osaan minä en hännänheiluttajaa saanut. ;)). Feolain on aika suorasukainen tyyppi, eikä minullakaan ole hänestä kovin ujoa mielikuvaa, mutta hän ei kyllä tosiaan ollut suunnitellut sanovansa Carnille aivan noin. Minä ajattelin tuosta Feolainin paikalle ilmaantumisesta niin, että se toisaalta hämmensi Emmeniä vielä lisää ja toisaalta hän ei ehkä olisi halunnut Feolainin näkevän häntä siinä tilassa, mutta että kyllä hänestä tuntui hyvältä halata Feolainia. Joo, ja Arethin reaktio oli naurettava. ;)

Luku 27
Kuolleille omaisille


Feolain kipusi varovaisesti alas jakkaralta ja perääntyi salin ovelle ihailemaan kättensä työtä. Hän oli solminut kirkkaanvärisistä lehdistä seppeleitä ja köynnöksiä ja ripustanut ne seinille. Nyt ne reunustivat lähes koko salia iloisenvärisenä nauhana ja sopivat mainiosti saviruukuissa olevien syysliljojen hehkuvaan sävyyn. Vanhan Kievarin elämää nähnyt sali näytti lämpimältä ja kotoisalta. Kynttilät, nyt tosin vielä sytyttämättöminä, oli aseteltu tasaisin välein valaisemaan tummuneiden kattohirsien alle aikanaan saapuvia vieraita.

”Täällä näyttää hienolta.”

Feolain kääntyi katsomaan taakseen kuullessaan veljensä äänen. Berean vaikutti olevan vilpittömästi ihastuksissaan näystä, eikä Feolain itsekään voinut olla tuntematta siitä pientä ylpeyttä, olihan hän ahkeroinut salin kimpussa aamuvarhaisesta lähtien.

”Hyvä, että tulit, Berean”, hän sanoi. ”Ota tuo kori tuolta nurkasta, meidän pitää vielä ripustaa lyhdyt pihamaalle.” Berean nosti tottelevaisesti korin käsivarsilleen, joskin Feolain huomasi, että hän varoi vielä toista kättään. He astelivat peräkanaa pihamaalle. Feolain silmäili huolestuneena harmaata taivasta ja kohotti kämmenensä ylöspäin selvittääkseen, että ropisivatko pisarat jo maankamaralle. Mitään ei kuitenkaan vielä tuntunut. No, ehkä sade tulisi yön aikana ja ilma kirkastuisi hääpäivän aamun koittaessa.

He ripustivat lyhdyt puutarhan puihin. Nyt kirkkaassa päivänvalossa ne eivät näyttäneet oikein miltään, mutta pimeän tullen ja sytytettyinä ne olisivat varmasti häikäisevä näky.

”Siinä se. Minä en keksi enää mitään tekemistä”, Feolain sanoi istuessaan huokaisten talon rapulle.

”Ja kovasti olet ahkeroinutkin”, Berean myönteli istuutuessaan hänen viereensä. Hän asetti korin syliinsä ja näperteli sen kantohihnaa ajatuksissaan, kunnes Feolain nykäisi korin hänen käsistään. ”Sinua taitaa jännittää”, hän sanoi.

Berean vilkaisi häntä kiharoidensa takaa ja nyökkäsi näyttäen hämilliseltä. ”Minä en enää epäile, että teemmekö me oikein ja minä rakastan Waithia, mutta huominen… Tiedäthän?”

”Tiedän”, Feolain myönsi. ”Olen iloinen, että olette päässeet tähän vaiheeseen. Ajatella, että minä inhosin Waithia joskus.”

”Inhosit Waithia?” Berean toisti kysyvästi. ”Milloin sinä niin teit?”

Feolain leikitteli palmikollaan mietteliäänä ja katui sitä, että oli tullut lipsauttaneeksi moisen lauseen suustaan, vaikka se totta olikin. ”Äh, ei sillä ole väliä”, hän sanoi. ”Tärkeintä on, että se on nyt mennyttä.”

Berean kumma kyllä tyytyi siihen. ”Mitä sinulle kuuluu, Feolain?” Hän kysäisi äkisti.

”Mitä? Feolain luuli kuulleensa väärin.
”Mitä sinulle kuuluu, ihan oikeasti? Tajuatko, että minä olen ollut kotona viikkokausia, enkä ole kertaakaan kysynyt sitä sinulta?”

”Ja sinä päätit valita hääpäiväsi aaton korjataksesi tämän puutteen”, Feolain hymähti lähinnä saadakseen aikaa miettiä vastaustaan. Vaikka he olivatkin tulleet mainiosti toimeen Bereanin paluun jälkeen, eivät he olleet keskustelleet juurikaan muusta kuin Waithista ja häistä. Toisin oli ollut ennen, kun molemmille oli riittänyt aikaa toisenkin ongelmille. Hän ei silti voinut kertoa Bereanille Carnista, varsinkin kun mitään kertomista ei oikeastaan ollut. Hän ei ollut varma omista tunteistaan ja Carnista ei voinut olla varma missään suhteessa. Se oli yksi sekainen vyyhti.

Sitten oli Emmen. Tästäkään hän ei halunnut kertoa kaikkea Bereanille, mutta jotenkin hän sentään saattoi kertoa. ”Minun ystäväni äiti kuoli”, hän sanoi Bereanille. ”Ja Emmen, parantaja Parannuksen Tarhassa, tiedäthän, hän otti sen aika raskaasti.” Feolain muisti, miten Emmen oli vajonnut hänen syliinsä, miten pohjattoman surullinen tämä oli ollut. Tyynen Emmenin näkeminen sellaisena oli järkyttänyt Feolainia syvästi. Ja nyt Emmen kuljeskeli hänelle epäluonteenomaisen kova ilme kasvoillaan ympäri Parannuksen Tarhaa, eikä hänestä tahtonut saada järjellistä sanaa ulos.

”Se on varmasti rankkaa, Berean sanoi myötätuntoisesti. ”Mutta siihen ei taida auttaa muu kuin aika. Mutta minustakin tuntui hankalalta, kun Carnin isä kuoli.”

”Tunsitko sinä Carnin isän hyvin?” Feolain kysyi yrittäen kuulostaa siltä kuin olisi ollut vain lievästi kiinnostunut.

”En kovin hyvin. Hän oli hyvä sotilas, mutta ei kovin sydämellinen ihminen. Hän ei hyväksynyt Carnia sellaisena kuin tämä oli, tai niin kuulin kerrottavan. Siitä puhuttiin yleisesti komppaniassa, kuinka Carn oli aina isänsä hampaissa. Carn itse ei puhu isästään, ei sanaakaan. Mutta Carnin tapauksessa se tuskin tarkoittaa, ettei hän sure.”

Ei, sitä se ei tarkoittanut, siitä Feolain oli varma. Carn tuskin oli vielä lähimainkaan sinut tapauksen kanssa. Mutta miten toista saattoi auttaa, kun tämä itse ei suostunut avautumaan tippaakaan? Hän huokaisi syvään, mutta pakotti sitten itsensä piristymään. ”Nyt puhutaan jostakin iloisemmasta”, hän sanoi Bereanille. ”Onhan tänään sentään sinun hääpäiväsi aatto.”

***

Emmen istui Nuoliviinen majatalon vanhan, harmaantuneen pöydän ääressä ja katseli ympäristöään sitä oikeastaan tiedostamatta. Hän oli tähän asti kuluttanut illat kotonaan elätellen toivoa siitä, että Areth ilmestyisi paikalle selvittämään kaiken. Keskustelemaan järkevästi, ehkä pyytämään anteeksi naurettavia syytöksiään, tosin siihen ei Emmen jaksanut uskoa edes mielessään. Areth ei ollut ikinä osannut pyytää anteeksi. Mutta Areth ei ollut tullut ja Emmen uskoi jo, ettei tämä tulisikaan. Ja tänä iltana hänen oli ollut pakko päästä ulos talosta, jossa hän ei voinut olla kuulostelematta jokaista rasahdusta ja kadulta kuuluvaa askelten töminää niin, että pelkäsi hermojensa pian romahtavan.

Emmen oli uskonut valmistautuneensa äitinsä kuolemaan koko syksyn ajan, mutta nyt kun se oikeasti oli tapahtunut, hän huomasi, ettei niin ollutkaan asianlaita. Hän oli niin tottunut istumaan äitinsä vuoteen vierellä, että nyt, kun sille ei enää ollut tarvetta, kauhea tyhjyys valtasi hänet. Hän huomasi palaavansa ajatuksissaan lapsuuden päiviin, onnellisempiin muistoihin, joissa äiti oli ollut tarmokas ja punaposkinen ja sitten hän alkoi aina syytellä itseään siitä, miten hänen olisi pitänyt tehdä jotakin pelastaakseen tämä.

Ja ilmeisesti kohtalo oli tarkoittanut, ettei hänestä ja Arethista ollut tulemaan toimeen keskenään. Äidin sairauden ajan kestänyt sopu oli nyt historiaa. Areth oli ollut raivoissaan, vaikkei mitään ollut tapahtunut. Mirwenin oli täytynyt selittää se Arethille, Arethin pitäisi ymmärtää, ettei Emmen ollut käyttänyt Mirwenin surua millään tavoin hyväkseen, hän oli vain lohduttanut kälyään. Emmen huokaisi turhautuneena. Hänen pitäisi mennä puhumaan Arethille, oman ja veljen mielenrauhan kannalta, mutta hän ei uskaltanut. Hän ei yksinkertaisesti uskaltanut ja hän oli liian poikki edes teeskennelläkseen muuta.

Joku istuutui häntä vastapäätä ja puhkaisi hetkeksi sen masennuksen kuplan, johon Emmen oli onnistunut vajoamaan majatalon melskeessäkin. Poika, ehkä kolmannella kymmenellään, pamautti tuoppinsa pöytään ja vilkaisi Emmeniä, muttei sanonut mitään. Emmen näki, että hänen pöytäänsä lukuun ottamatta majatalo oli sinä iltana lähes ääriään myöten täynnä ja poika oli joutunut valitsemaan hänen seuransa olosuhteiden pakosta.

Poika siemaili juomaansa, eikä vaikuttanut ollenkaan kiinnostuneelta keskustelemaan Emmenin kanssa. Emmenkään ei tavallisesti tuntenut mitään halua antautua keskusteluun ventovieraiden kanssa, mutta nyt hän halusi kipeästi saada omat, viiltävät ajatuksensa hetkeksi pois mielestään. ”Mikä on nimenne?” Hän siis kysyi ja havaitsi, että hänen pitkään käyttämättömänä ollut äänensä kuulosti karhealta.

”Carn”, nuorukainen murahti lähes tylysti ja hautasi kasvonsa pikariin. Emmen ei antanut sen lannistaa itseään. ”Minä olen Emmen”, hän sanoi. ”Työskentelen parantajana. Entä mitä te teette?”

”Sotilas”, poika sanoi ja hörppäsi pikaristaan. ”Kirotun sotilas”, hän lisäsi kitkerästi.

Sotilas, niinpä tietysti. Kuinka Emmen olisi minkään muun ammatin harjoittajaan törmännytkään? ”Joskus tuntuu, ettei tässä kaupungissa ole kuin sotilaita”, hän sanoi melkein itsekseen, mutta hänen yllätyksekseen poika tarttui hänen sanoihinsa. ”Tulee vielä aika, jolloin me huomaamme, etteivät tämän kaupungin sotilaat riitä mihinkään.”

”Tiedän”, Emmen myönteli hämillään. ”Tiedän.” Häntä alkoi vähän ärsyttää. Poika olisi voinut osoittaa hiukkasen kunnioitusta puhuessaan itseään vanhemmille ihmisille. ”Mutta ovathan rohanilaiset.”

”Tuskinpa heistä on mihinkään”, Carn urahti.

”Tunnetteko te edes ainuttakaan rohanilaista?” Emmen tiukkasi. Ei hänkään ollut montaa nähnyt, mutta ne muutamat olivat olleet järkkymättömän rohkeita, niin rehellisiä, että vaikuttivat lähes yksinkertaisilta ja suoralla tavallaan ystävällisiä.

”Minä olen itse puoliksi”, Carn sanoi ja sai Emmenin vetämään juomaansa väärään kurkkuun. ”Te olette puoliksi rohanilainen?” Hän varmisti köhittyään henkensä taas kulkemaan.

Carn nyökkäsi jurosti. ”Äitini puolelta. Hän tosin kuoli minun syntyessäni.”
”Minunkin äitini kuoli vähän aikaa sitten”, Emmen sanoi ja ihmetteli sitä, miten helppoa oli kertoa se ventovieraalle.
”Minun isäni kuoli kesällä”, sanoi Carn vuorostaan.

”Minun isäni kuoli, kun olin parikymmentä vuotta”, sanoi Emmen. Häntä alkoi lähes naurattaa. Tässä he kilpailivat siitä, kummalla oli ollut surkeampi elämä. Hiljaisuus lankesi, mutta nyt se oli toverillisempaa hiljaisuutta. He molemmat siemailivat juomiaan ja miettivät.

”Kuinka teidän äitinne kuoli?” Carn kysyi yhtäkkiä ja nosti vihreät silmänsä oluttuopistaan. Ja Emmen huomasi hämmästyksekseen, ettei suorasukainen kysymys tuntunut ollenkaan loukkaavalta. Paljon vähemmän häiritsevältä kuin myötätuntoinen ilme Feolainin kasvoilla aina, kun tämä ohitti hänet Parannuksen Tarhassa. Hyväähän Feolain vain tarkoitti, Emmen tiesi sen kyllä, mutta jotenkin hän ei osannut avautua tälle. Ehkä häntä hävetti se, kuinka Feolain oli nähnyt hänen murtuvan.

”Minun äitini oli sairas”, hän sanoi Carnille. ”Enkä minä osannut auttaa häntä, niin parantaja kuin olenkin. Mutta hänellä oli kipuja, eikä hän pelännyt kuolemaa. Hän sanoi kerran, että saattaisi lähteä tyytyväisenä, koska hänen poikansa jäävät kantamaan huolta maailmasta”, Emmen hymyili alakuloisesti. ”Vaikka hänen poikansa eivät kyllä osaa järjestää edes omia asioitaan, muusta maailmasta puhumattakaan.”

Carn nyökkäsi ja rapsutti sormellaan steariinia irti pöydän kannesta. ”Minun isäni oli sotilas”, hän sanoi. Ääni muuttui epävarmaksi, sanat tipahtelivat varovasti suusta. ”Hän kaatui Osgiliathissa. Örkin nuoleen tai useampaan.” Hetken tauko, ja sitten Carn lisäsi hiljaa. ”Ja ennen sitä me riitelimme. Sain kuulla olevani… No, ei sillä ole väliä. Me riitelimme niin kuin olisi ollut aivan tavallinen päivä ja hetkeä myöhemmin hän oli kuollut.”

Emmen vilkaisi poikaan. Tämä ei katsonut häneen puhuessaan, vaan tuijotti mukinsa sisuksiin. ”Se mahtoi olla järkytys”, hän sanoi varovaisesti. Hän oli sentään tiennyt äitinsä kuolemasta. Hän oli saanut sanottua kaiken, minkä oli halunnut, sovittua menneet erehdykset. Mutta kuolema taistelussa, se tuli yllätyksenä. Carn nosti katseensa pöydästä ja silmäili häntä kuin olisi unohtanut, ettei istunutkaan yksin pöydässä. Hänen kasvoillaan oli juro ilme, eikä hän sanonut mitään, mutta nyökkäsi lyhyesti.

Emmen nosti hetken mielijohteesta tuoppiaan: ”Kuolleille omaisille.” Carn vilkaisi häneen nopeasti virnistäen, ja he kalauttivat tuoppinsa yhteen.

***

”Tämä on ihana. Kerta kaikkiaan ihana”, Waith sanoi kasvot leveässä hymyssä ja pyörähti sadannen kerran ympäri peilin edessä. Viimeinenkin pisto koristeommelta oli nyt paikallaan ja puku tuntui lähes leijuvan hänen ympärillään. Hän hivutti sormiaan kiiltävää kangasta pitkin ja ihaili sen pehmeää tuntua. Vaaleankeltainen silkki liukui hänen sormiensa lomassa kevyesti kuin vesi. Vyötäröltä tiukka puku aaltoili hänen jalkoihinsa ja hihat heilahtivat, kun hän nosti käsiään.

”Sinä olet kaunis, kultaseni”, äiti pyöräytti hänet itseään kohti ja tarkasteli pukua sellaisella tarkkaavaisuudella, että jos siitä olisi unohtunut roikkumaan yksikin päättelemätön langanpää, se ei varmasti olisi jäänyt häneltä huomaamatta.

”Niin olen”, myönsi Waith ja käännähti taas peiliin päin. Hän oli pessyt hiuksensa huomista varten ja jättänyt ne auki, jotta ne kuivuisivat, ja nyt vaaleanruskea hiuspaljous lainehti hänen olkapäilleen. Yksi itsepintainen kihara roikkui hänen otsallaan ja Waith aikoikin jättää sen erilleen kampauksestaan.

”Minun tulee sinua ikävä, kultaseni”, äiti sanoi ja kumartui pyyhkäisemään olemattoman pölyhiukkasen puvun miehustasta.

Waith hymyili. ”Tai ehkä teidän tulee ikävä jotakuta, joka valmistaa puolet siitä ruokamäärästä, jonka pojat ahtavat sisäänsä ja pesee astiat heidän lopetettuaan.”

”Waith”, äiti huudahti pöyristyneen näköisenä. ”Sinähän puhut aivan kuin minä olisin menettämäisilläni piikatytön ainoan tyttäreni sijasta.”

”Minä vain laskin leikkiä”, Waith kääntyi ympäri ja halasi tiukasti äitiään. ”Ettekä te minua menetä. Minähän asun edelleen samassa kaupungissa ja voin tulla käymään milloin tahansa.”

”Kunhan et vain unohda vanhaa äitiäsi”, äiti sanoi. Hän alkoi näyttää jo itkuiselta. Waith tukahdutti huokauksen ja taputti äitiä lohduttavasti selkään, mutta mielessään hän ajatteli, että äiti oli sellaisella tarmolla yrittänyt saada häntä menemään naimisiin, ettei tällä nyt ollut paljonkaan varaa valittaa.

”Tietenkään en unohda”, hän vakuutti. ”Ja vastaisuuden varalle äiti, luulen, että pojatkin pystyvät suoriutumaan siitä astianpesusta silloin tällöin.”

”Niin kai”, äiti istahti nojatuoliin ja tuputteli kasvojaan nenäliinalla. Waith kumartui halaamaan häntä vielä kerran ja alkoi sitten vastahakoisesti riisua pukuaan. Arkileninki näytti tylsältä ja tavalliselta hääpuvun loiston jälkeen. Hän asetti juhlapuvun varovaisesti vaatepuuhun ja jätti sen sitten odottamaan seuraavaa päivää ja suurta hetkeä luotuaan siihen vielä viimeisen silmäyksen.

Kotvan kuluttua hän istui sängyllä huoneessaan ja katseli hitusen haikeana ympärilleen. Huone antoi tavallista suuremman vaikutelman nyt, kun se oli lähes tyhjennetty tavaroista. Vaatekaapin ovet olivat avoinna, mutta leningit ja huivit eivät pursuneet sieltä ulos, vaan muutamaa pohjalla lojuvaa riepua lukuun ottamatta kaappi oli tyhjä. Seinällä oli vaaleampi läiskä siinä kohtaa, jossa oli vielä muutama päivä sitten riippunut kukkaniittyä esittävä seinävaate, jonka hänen isoäitinsä oli kirjaillut. Pukeutumispöydän harjat, kammat ja purnukat olivat sentään vielä paikoillaan, täytyisihän Waithin kaunistautua huomenaamuna.

Rauha rikkoutui, kun nuorin hänen pikkuveljistään laukkasi sisään luuta keppihevosenaan. Sen ympärille oli viritetty köydestä ohjat ja risuja sen päässä oli tuhrittu hiilellä mustaksi syystä, josta Waithilla ei ollut aavistustakaan. Poika heitti hevosen sängylle ja hyppäsi itse perässä niin, että patja tömähti. Waith kiljaisi liu’uttuaan lattialle tömäyksen voimasta ja nappasi luutahevosen sängyltä, jossa se oli jo tuhrinut vaalean päiväpeitteen. ”Häivy täältä”, hän kiljahti ja viskasi ratsun käytävään.

”Minä nukun täällä kohta”, pikkuveli protestoi ja hyppyytti patjaa.

”Mutta tämä on minun huoneeni vielä hetken”, Waith kivahti ja tarttui veljeään käsivarresta. ”Nyt ulos.”

Poika meni, mutta pysähtyi vielä ovensuussa ja kääntyi katsomaan taakseen. ”Kuule, eihän sinun ole ihan pakko lähteä”, hän sanoi varmasti. ”Voithan sinä muuttaa nukkumaan ullakolle, jos haluat jäädä.”

Waith tunsi hymyn leviävän kasvoilleen ja ikävä vihlaisi äkisti hänen sisällään. ”Jalomielinen tarjous, mutta kyllä minun taitaa olla pakko lähteä”, hän virkkoi ja pörrötti pikkuveljen tukkaa. Poika nykäisi päänsä pois hänen ulottuviltaan, mutta pysähtyi katselemaan häntä vielä hetkeksi ennen kuin livisti huoneesti ulos lennättäen oven kiinni perässään. Waith kuuli hänen rymistelevän portaita alas ja äidin kivahtavan jotakin ärtyneellä äänellä. Hän kömpi takaisin vuoteelleen ja veti tyynyn syliinsä. Lähteminen oli loppujen lopuksi vaikeampaa kuin hän oli kuvitellutkaan.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Voisin lainata Waithia tähän kohtaan. ”Tämä on ihana. Kerta kaikkiaan ihana”.

Niin. Sinä osaat edelleen, ja minä tyydyn täällä nyt ihkuttamaan parhaani mukaan.

Bereanin ja Feolainin keskustelu oli hieno. He ovat niin sisaruksia... Kaikki pikku yksityiskohdat tekivät keskustelusta sen, mitä se oli, kuten tuo, että Feolain inhosi Waithia joskus. Minä vähän ihmettelin, miksi Feolain ei voinut vain suoraan sanoa, että Emmenin äiti oli kuollut, vaan totesi vain että ystävän äiti. Ja sitten kuitenkin heti seuraavaksi sanoo Emmenin surevan... Mutta se nyt oli pikkujuttu.

Emmen tapasi sitten Carnin. Heidän keskustelunsa oli jotenkin katkeralla tavalla hauska, kun kumpikin kertoi omista kauheita kokemuksistaan. Ja se taisi olla hyväksi muolemmille. En edelleenkään ymmärrä Arethia. Ihan käsittämätöntä moinen, miten kukaan voi olla noin ahdasmielinen..?

Ja Waith. Hän on ihan elementissään, kun peilailee hääpukuaan. :D Hänestä oli kuitenkin löydettävissä pieni haikeus, varsinkin siinä veljen kanssa.

Tämä on hieno ficci. Jatkoa odotan, ja häät ilmoitit tuleviksi...
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Vastaa Viestiin